Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.

SANNY KORTMANIN KOULU

HUVINÄYTELMÄ 3:SSA NÄYTÖKSESSÄ

Kirjoittanut

R. Kiljander

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1902.

Tätä kappaletta ei saa missään julkisesti näytellä ilman tekijän tahi hänen oikeuden omistajan suostumusta. Tekijän nykyinen osoite on Jyväskylä.

HENKILÖT:

Sanny Kortman, yksityistyttökoulun johtajatar pienessä kaupungissa. Liisi, hänen veljensä tytär. Neiti Forslund } Neiti Kauppila } Pastori Pölkkynen } Opettajia. Maisteri Lassinen } Maisteri Vuorela } Professori Stobenius, kouluhallituksen jäsen. Kauppaneuvoksen rouva. Asessorin rouva. Pankinjohtajan rouva. Kapteenin rouva. Pormestari. Juonas, vahtimestari. Tapper, makkarantekijä. Alma, hänen tyttärensä, oppilas koulussa. Kolme muuta koulutyttöä. Räätäli. Torikaupustelija. Kaksi musiikin-johtajaa. Postiljooni. Herroja ja rouvia.

Ensimmäisen ja toisen näytöksen välillä on viikko kulunut.

Ensimmäinen näytös.

Näyttämö kuvaa opettajahuonetta. Huonekalut vanhat ja kuluneet. Ovi oikealla ja perällä. Vasemmalla ikkuna. Ikkunan edessä pöytä, jolla on päiväkirja ja pari muuta kirjaa, paperia, kirjoitusneuvot ja vesikarafiini lasineen. Vasempaan, nurkassa kakluuni. Peräseinällä joku kartta ja pari kuvaa kasvimaailmasta. — Oikea ja vasen luetaan näyttämöltä.

Ensimmäinen kohtaus.

Juonas. Postiljooni.

Juonas

(virittää tulta uuniin.)

Saakelin tikut kun eivät tahdo syttyä! On taas ostanut niitä halpoja halkoja, tuo saita. Puh, puh! Aivanhan tässä keuhkonsa puhki puhaltelee. Puh, puh, puh!

Postiljooni

(vanha mies, laukkuineen perältä.)

Huomenta, Juonas!

Juonas.

Kuka se on? (nousematta.) Vai niin, Mattsson! Onko kirjeitä meille?
(Puhaltaa).

Postiljooni.

Onhan niitä tipoille muutamia. Mutta kuuleppas Juonas miksi teidän postia nyt on määrä kantaa, ennenhän sinä aina kävit sitä konttorista hakemassa? Ryökkynä kävi itse siitä ilmoittamassa postimestarille.

Juonas.

Miksikä sitä nyt kannetaan. Joo, kyllä minä sen tiedän. (Puhaltaa.)
Mutta se on salaisuus.

Postiljooni.

Salaisuus —?

Juonas.

Niin, se tulee ryökkynän hyväntahtoisuudesta. (nousee) Katsoppas, hän huolehtii teidän kirjeenkantajien terveydestä ja tahtoo sillä tapaa antaa teille tilaisuutta vähän jalotella raittiissa ilmassa ja — —

Postiljooni.

Mene hiiteen! (Kaivaa esille kirjeet laukustaan.) Tuoss' on kirjeet.

Juonas

(niitä ottamatta.)

Juu, juu, kyllä se Mattsson jo on näitä meidän katujamme laukku kainalossa muutamia vuosia mittaillut. On niitä saappaita sillä ajalla kerran tahi parikin täytynyt puolipohjata, vai mitä?

Postiljooni.

No, eläs sanokkaan. Viisitoista vuotta olen nyt jo näin juossut hölkähtänyt, niin että tuntuu se, tuntuu se. Mutta onhan Juonaskin mies, joka paikkansa on pitänyt.

Juonas.

Tulee neljätoista vuotta nyt ensi köyrinä. Mutta kaunis ja pulska on tämä Tipo-Juonas sittenkin, eikö totta? (Lyö rintaansa.)

Postiljooni.

Hehe, Juonas taitaakin olla ainoa, joka tuon ryökkynän kanssa on tullut toimeen. Opettajathan sen kanssa aina kuuluu olevan alinomaisessa riidassa ja lapsetkaan eivät hänestä tykkää. Olihan tässä toissa päivänä ollut niin kova riita ja mellakka että se oli kuulunut luokille asti, niinkuin se meidän tyttö kertoi.

Juonas.

Vai oli ollut? Juonas ei tiedä siitä mitään, ei niin mitään.

Postiljooni.

Oli ollut kysymys eräästä kirjeestä. Joku ylimmän luokan tyttö oli kutsuttu opettajahuoneeseen tutkittavaksi ja täällä oli sekä itketty että riidelty, sanoi meidän tyttö.

Juonas.

Vai niin, vai niin. Soo-o.

Postiljooni.

Niin no, enhän minä teidän koulusalaisuuksiinne tahdo tunkeutua, ajattelin vaan että olisikohan joku kirje hävinnyt — — Mutta tuoss' on nyt kirjeet, täytyy taas täältä mennä eteenpäin pötkimään.

Juonas.

En minä niitä ota. Vie ne suoraan ryökkynälle. Semmoinen on käsky.

Postiljooni.

Vai niin, eikö hän enää luota sinuun, Juonas?

Juonas.

En tiedä.

Postiljooni.

Vai epäileekö hän, he, he, he, tipoja rakkauden kirjeenvaihdosta, vaikka itse vielä vanhoilla päivillään kuuluu — —

Juonas.

Hyss, hyss! Ei saa puhua niin meidän kunnioitettavasta neidistä. Minä kiellän sen viran puolesta.

Postiljooni.

Puhun vaan mitä kaupungissa kerrotaan ja kyllähän Juonaskin ne asiat tuntee. Sanovathan sen hakkaavan tuota opettajaa, tuota sileänaamaista, joka — —

Juonas.

Sanon sinulle vielä kerran Mattsson, tyst nyh! Asia ei meitä liikuta. Vai liikuttaako ne ehkä sinua nuo ilo- ja surusanomat, joita sinä joka päivä laukustasi ihmisille jakelet? Ei ollenkaan. Ja liikuttaako ne minua nuo käskyt, jotka minulle täältä annetaan? Yhtä vähän. Mutta sinä hölkötät ja jakelet ja minä lennän ja tottelen ja silloin käy kaikki hyvin ja kaikki ovat tyytyväiset. Se on minun villesohviia, niinkuin ne oppineet sanovat.

Postiljooni.

Niin niin, kyllähän se Juonas rupattaa osaa, mutta olen minäkin, vaikka olen vaan tämmöinen halpa postiljooni, tullut huomaamaan että kyllä täällä koulussa on yhtä ja toista, joka olisi korjattava ettei — (Kello lyö 11.)

Juonas.

No, nyt on kello yksitoista ja opettajat tulevat luokilta. Ja tuo juuttaan valkea, joka taas on sammunut — —!

Postiljooni.

No, hyvästi sitten. Näkemään asti. (Menee.)

Juonas

(tulta virittäessään.)

Hyvästi, hyvästi. Orrevojaa, sanoo saksalainen. (Puhaltaa.)

Toinen kohtaus.

Juonas, Liisi, (sitten) Vuorela.

Liisi

(tulee perältä ja menee pöydän luo.)

Ei ketään täällä vielä. Kiiruhdan kirjoittamaan nimeni ennenkuin hän ehtii — — (kirjoittaa päiväkirjaan.) Voi kuinka olen väsynyt ja onneton!

Juonas.

Hyvää huomenta, Liisi neiti!

Liisi.

Huomenta! Juonas se siellä valkeata virittää, näen mä.

Juonas.

Täytyy, täytyy, kun ei ole lämmitetty viiteen päivään ja opettajat jo siitä murisevat.

Liisi.

Niin, kolkoltahan täällä tuntuu — kolkolta.

Vuorela

(perältä.)

Liisi

(itsekseen.)

Ah, tuossa hän on! (nousee.)

Vuorela.

Huomenta, neiti! (itsekseen.) Mikä onni että kerran hänet kahden kesken — —!

Liisi.

Huomenta, herra maisteri! (menee sivuovea kohti.)

Vuorela.

Mutta minnekäs neiti nyt —? Eikös ole aikaa vähäisen —?

Liisi.

En voi, en voi. Täytyy mennä tätin aamiaista valmistamaan.

Vuorela

(hauskasti.)

Siis sekä kokki että pedagoogi.

Liisi

(hymyillen.)

Ja luultavasti kumpaisenakin yhtä taitamaton.

Vuorela.

Ei suinkaan. Teidän kokkitalangiini valitettavasti kyllä en ole ollut tilaisuudessa tutustua, koska tätinne ei vielä ole pitänyt minulle mitään juhlapäivällistä, josta erityisestä syystä ei taida paljon toivoa ollakkaan. Mutta opettajattarena minä kyllä olen teitä kuunnellut. Oikeinhan tytöt teitä jumaloitsevat, neitiseni.

Liisi.

Ei ei. Minä olen hyvin epäonnistunut opettajatar! Ei mitään metoodia — ei mitään respektiä — —

Vuorela.

Ja kumminkin ovat tytöt teidän tunnillanne niin hiljaa kuin hiiret, huomaavaiset ja ahkerat. Mitä te muuta sitten vaaditte?

Liisi.

Niin — en tiedä. Ehkä ne pitävät minusta vähän — ehkä ne minua sääliivät — —

Vuorela.

Niin, siinäpä se onkin. Ne pitävät teistä, niin ne pitävät teistä, neiti
Liisi. Ja kuka ei teistä pitäisi! Neiti Liisi — saanko minä — —?

Liisi.

Ei ei, minun täytyy lähteä — minun täytyy lähteä —

Vuorela.

Ei, ette saa. Yksi minutti — yksi sekunti vaan — —

(Neiti Kortmanin ääni oikealta: Liisi, oletko siellä? Liisi?)

Liisi

(pois oikealle.)

Taivaan Herra, täti täti!

Vuorela.

Kas niin! Taas yksi tilaisuus, joka meni minulta hukkaan. Tämä on ainakin kahdeskymmenes kerta kuin koetan häntä saada puhutella kahdenkesken sillä kuukauden ajalla kuin täällä olen ollut, mutta aina on tuo täti vastassa. Hän vihaa minua, se lohikäärme. Mutta kyllä minä vielä pelastan kyyhkyseni hänen kynsistään, sen lupaan. (Ottaa päiväkirjan ja näkee siinä Liisin nimen.) Katsos hänen nimikirjoituksensa! Kuinka se on siro! Kuinka runollisesti vieno! Kuinka aivan hänen kaltaisensa kultakutrineen ja sinisilmineen! Oi Liisi, Liisi, mun rakas Liisini. (Suutelee nimikirjoitusta.)

Juonas

(nousee ja sanoo kovalla äänellä.)

No nyt se palaa.

Vuorela

(hämmästynyt.)

Häh, kuka siellä? Mitä sinä siellä tiet?

Juonas.

Ei enää mitään. Sanoin vaan että nyt se on täydessä liekissä. Huomenta!
(Menee perältä.)

Vuorela.

Juuttaan mies, joka aina on saapuvilla! (kirjoittaa nimensä.)

Kolmas kohtaus.

Vuorela, Lassinen.

Lassinen

(huolimaton puku, ikä 40 vuotta.)

Hoh hoh, olipa se pitkä tuo algebran tunti! Olin aivan siihen paikkaan torkahtaa, (haukottelee.) Hoh, hoh! Sinä karkasit eilen niin hiton aikaseen sieltä seurahuoneelta, veliseni. (Kaataa vettä ja juo.)

Vuorela.

Niin, kun seura oli minulle tuntematon, niin en viitsinyt kauemmin — — (nousee ja rupeaa kävelemään.)

Lassinen.

Me otimme sitten vielä heelan ja halvan ja söimme illallisen ja joimme kahvia avekilla kun isäntä juuri oli saanut uutta konjakkia — »Bon — Bon» — jota hän ylisti taivaaseen saakka, tuo vanha Luukkas. No hyväähän tuo onkin — ei sovi moittia. (Juo taasen lasillisen.) Se on siinä Hennesyn ja Duboisin välillä. Kyllä kai sinä sitä Duboista muistat? Se oli sitä samaa sorttia, jossa joimme veljenmaljaa —?

Vuorela.

Paljon mahdollista. En pannut siihen etikettiin niin merkkiä —

Lassinen.

Niin no, se on nyt siinä välillä. Ehkä se sentään enemmän vivahtaa Hennesyyn, mutta maku on pikantimpi, aromaattisempi ja niin sanoakseni intensiivimpi. Ja sitten se on niin halpaa. Ainoastaan 4:25 kvartti. (kun ei Vuorela vastaa.) Niin no, meillä oli siellä aika hauskaa ja sinua kaivattiin kovasti. Tästä meidän koulustakin siellä puhuttiin.

Vuorela.

Vai niin. No, mitä ne siitä puhuivat?

Lassinen.

Haukkuivat, tietysti, haukkuivat.

Vuorela.

Vai haukkuivat. No, se oli oikein! Ikävää että läksin pois. No, mitä nuo sanoivat?

Lassinen.

Sitä vanhaa trallia taas veisasivat. Että johtajatar on kelpaamaton, ei ymmärrä oppilaitaan, eikä niitä rakasta. Rettelöi turhanpäiväsistä asioista. Että huoneet ovat huonossa kunnossa — ettei lämmitetä tarpeeksi — No, totta tosiaankin eikö tänään vihdoinkin ole tulta pesässä! — Että tomukasoja ja hämähäkkiverkkoja erityisesti suositetaan, että koko kouluhomma on otettu vaan puhtaan affäärin kannalta j. n. e. j. n. e. En viitsinyt heitä kuunnella — onhan siitä jo ennenkin niin monasti jankutettu. Jouduin sitä paitsi isännän kanssa intresanttiin keskusteluun siitä minä vuonna se Hennesyn konjakki — —

Vuorela.

Mutta onhan tuo kaikki aivan totta.

Lassinen.

No, tottahan se on, tottahan se on. Mutta — —

Vuorela.

Mutta jos se on totta, niin siinä pitää tulla muutos, perinpohjainen muutos. Hävettäähän se olla opettajakin tämmöisessä laitoksessa. Ja kuinka johtajatar meitä sitten kohtelee? Niinkuin olisimme orjia eikä opettajia hänen vertaisiaan. Ei, jos en olisi tänne niin vasta tullut eikä lukukausi niin lopussa, niin kyllä minä panisin täällä toimeen aika mullistuksen, sen saisit nähdä.

Lassinen.

Niin no, onhan se näinä viimeisinä aikoina käynyt vähän tyrannimaiseksi ja oikulliseksi, niinkuin aina kun tuo valtioapu on uudistettava. Mutta pakoittaa meitä tulemaan aamurukoukseen, vaikk' ei ole tuntejakaan, se on julmaa, se on sydämmetöntä, sen sanon!

Vuorela.

Se on tietysti tuon luikertelevan pappismiehen, tuon hänen Adooniksensa, syy. Sitä miestä minä epäilen. Hakkaako hän todellakin tuota vanhaa kaunotarta, vai mitä hänellä on mielessä. Niin, sitä en minä vaan ymmärrä.

Lassinen.

En minäkään. Mutta palkka-etumaksuja hän näkyy saavan.

Vuorela.

No, liikuttavaahan se on meidän nähdä kuinka imelätä tuo väli on molemmin puolin, mutta en minä hänen sijassaan olisi ruvennut rettelöimään tyttöjen rakkauden kirjeistä kun itsellään vielä on niin hellä sydän.

Lassinen.

Niin, se oli hävytön juttu, tuo kirjejuttu. Sinä sanoitkin hänelle, veliseni, muutamia sanoja, joita hän ei niin pian unhota. — Mutta kuuleppas hyvä veli, (katsoo ympärilleen, matalammalla äänellä) asia on nyt semmoinen, että voitko sinä vipata minulle markka 50 penniä? Pitäisi saada niinkuin vähän päänparannusta — ja Matti on kukkarossa niinkuin tavallista.

Vuorela.

No, miks' ei. Tuoss' on 5 markkaa.

Lassinen.

Kiitos jaloudestasi! Olenhan minä sinulle vähän velkaa entisestäkin, mutta sen maksan sitten yhtaikaa. (Rupeaa kirjoittamaan päiväkirjaan.) Niin, kyllä se todellakin oli vahinko ettet jäänyt, sillä tuo konjakki ei ollut ollenkaan hullumpata — —

Neljäs kohtaus.

Entiset, Neiti Forslund. Neiti Kauppila.

Neiti Forslund

(noin 60 paikoilla, vanhanaikainen, kulunut puku.)

Niin kultaseni, kyllä se minua niin loukkasi, etten sitä kyllin voi sinulle selittää. Se oli nyt juuri tunnin lopussa. Me harjoitimme paraikaa marssia. Tytöt tepastelivat nätisti ja hyvällä ryhdillä, minä tapani mukaan istuin pöydällä ja löin tahtia (markkeeraa sormellaan) yks' kaks', yks' kaks', ein zwei, ein zwei, ja kaikki olimme me iloisella tuulella. Silloin yht'äkkiä avataan ovi ja Sanny astuu sisään ja katselee meitä kuin mikähän kenraali — niin juuri kuin kenraali — ja sitten hän sanoo näin: »Täällä vallitsee huono järjestys voimistelutunnilla», sanoo hän, »ja minun täytyy muistuttaa teitä neiti» — minua näetsen — »että vaikka ette ole voinut itsellenne hankkia mitään respektiä, niin pitäisi teidän ainakin opettaa oppilaitanne sen verran respekteeraamaan johtajatarta että tervehtivät häntä, kun hän tulee inspekteeraamaan». Ja sitten hän meni ja löi oven lukkoon että romahti. Niin, ajatteleppas kultaseni, aivan luokan edessä. En voi sanoa kuinka pahastuin. Pitäisikö tyttöjen kesken temppuja ruveta hänelle niijaamaan, ja kumartamaan? Olisiko se järjestystä? Ja nuo pistokset huonosta respektistä! Neljäkymmentä vuotta olen minä — —

Neiti Kauppila

(lyhyt tukka, miehekkään näköinen.)

No niin, mitä tantti nyt tähän vastasi sitten? Myöskin minä olen tänään saanut osani.

Neiti Forslund.

Mitäkö vastasin? En mitään. Mutta kyllä minä aijoin sanoa hänelle, että neljäkymmentä vuotta minä nyt olen ollut opettajana enkä tarvitse muuta kuin että komennan vaan: (markkeeraa sormellaan.) Ein, zwei, drei, niin heti tytöt seisovat suorana kuin kynttilät. Ja vaikk'en olekkaan turhanpäiväisen ankara niin — —

Neiti Kauppila.

Niin no, tantti aikoi vastata mutta minä vastasin.

Neiti Forslund.

Niin, sulla on aina semmoinen kuraassi, etkä sinä häntä ollenkaan pelkää. Mutta kyllä minäkin niin suutuin että tulkoon vaan vielä kerran hokemaan tuosta respektistä, niin minä aivan varmaan — — No, mikä se oli se teidän välinen asia? Kerroppas kaiken mokomin. (Tunnustaa niskaansa, jossa jokin näkyy häntä vaivaavan.)

Neiti Kauppila.

Ei juuri niin erinäistä. Hän tuli luokalle ja teki heti muistutuksia Anna Kinnusen kiikkutuolinmatosta, jonka yläpuolelta hän käski ratkomaan. »Ei tarvita», sanoin minä. »Juu», sanoi hän. »Ei», sanoin minä. »Juu-u», sanoi hän. »Ulos!» sanoin minä. (viittaus.) Niin, siinä se oli kaikki.

Neiti Forslund

(taputtaa sormenpäitään.)

Hahaha, mainiota, mainiota! Siinä minä olisin tahtonut olla läsnä. Ja hän meni? (Myöntyvä liike neiti K:n puolelta.) No, kyllä sinä nyt vähän aikaa saat olla hänestä rauhassa, hahaha. Mutta Anna, eikö hän vaan tule siitä kärsimään. Tyttö parka on vieläkin niin onneton tuosta kirjejutusta. Hyi, se oli vastenmielinen kohtaus, tuo! Pakottaa tytön meidän kaikkien läsnäollessa aukaisemaan ja ääneensä lukemaan tuon kirjeen, joka oli tullut hänelle tuolta lyseolaiselta. Ja kumminkin se oli niin viaton, sehr unschuldig. Nimipäivä-onnentoivotus vaan. Hyi, se oli rumaa, epägentiiliä Sannyltä.

Neiti Kauppila.

Ja sitä paitsi aivan laitonta. (Kirjoittaa nimensä päiväkirjaan. — Täll'aikaa ovat Vuorela ja Lassinen siirtyneet perälle, jossa ne keskustelevat, Lassinen lämmitellen selkäänsä uunia vastaan.)

Neiti Forslund

(menee myöskin kirjoittamaan jolloin huomataan että hänellä on kaulasta riippuva, pitkin selkää ulottuva laite paperilapuista ja kirjavista nauhoista.)

Niin, ja pormestari oli sanonut että voi hänet saada edesvastaukseenkin jos häntä siitä syytetään. Mutta mitä taivaan nimessä minulla on täällä niskassani?

Neiti Kauppila.

Mitä —? (erikseen.) Oi, niitä sydämmettömiä! (ääneen.) Ei mitään.
Pikkuinen roska vaan. (Koettaa piiloittaa koristeen.)

Neiti Forslund.

Onko se pikkuinen roska tuo? Kokonainen komeettihan tuo on! Tämä on loukkaavata. Eikös niin, hyvät herrat, eikös tämä ole loukkaavata? Ja siellä se nyt luultavasti on riippunut koko tunnin vaikk'en ole siitä mitään tiennyt. Mutta hassunkuriselta se kuitenkin näyttää, hyvin hassunkuriselta, hahaha! Niin niin, kaikkea ne keksivätkin, kaikkea ne keksivätkin nuo veitikat! (Pudistaa päätään ja rupeaa kirjoittamaan.)

Viides kohtaus.

Entiset. Pölkkynen.

Pölkkynen

(perältä, noin 30 vuotta.)

Taas yksi lukutunti Herran nimessä lopetettu, (Ei kukaan vastaa.) Niin, on se sentään suurta ja jaloa ohjata nuorison kasvatusta siinä oikeassa hengessä. (vaitiolo.) Varsinkin kun sen saa tehdä semmoisessa laitoksessa kuin tässä neiti Kortmanin etevässä koulussa.

Vuorela

(puoliääneen.)

Kyll' olet sinäkin etevä, sinä fariseus.

Neiti Kauppila

(totisesti.)

Pastori on hurskas ja ylevämielinen mies, joka katsoo asiat ainoastaan niiden parhaimmalta kannalta.

Pölkkynen.

En suinkaan. En minä voi koristella. Puhun vaan yksinkertaisella tavallani aina suuni puhtaaksi.

Neiti Kauppila.

Ainakin johtajattarelle. Sen tiedämme.

Pölkkynen.

Hänelle myöskin, hänelle myöskin. Sillä minä häntä suuresti kunnioitan. Pidän sitä todellakin harvinaisena onnena että olen saanut tilaisuutta tutustua häneen ja nauttia hänen jokapäiväisestä seurastaan.

Vuorela.

Jaa-a, kyllähän sen arvaa.

Pölkkynen.

Sillä hän on vakava ja ymmärtäväinen nainen, tottunut petakooki ja voi pitää hyvää tissipliiniä.

Vuorela.

No — kyllä. Mutta minä puolestani en tässä tahtoisi käyttää tuota sanaa »tissipliini» minä sanoisin inkvisitioni.

Pölkkynen.

Inkvisitioni! Ei suinkaan, ei suinkaan. Ajatelkaapas, hyvä herrasväki, se edesvastaus, joka meidän kunnioitettavalla neidillä on. Semmoinen liuta tyttöjä täynnä syntisiä ja vaarallisia taipumuksia! Eikö petakookiakin opeta meitä että rangaistuksia ei saa laiminlyödä.

Vuorela.

Mutta eikö »petakookia» myöskin opeta että rangaistus on oleva jossakin suhteessa rikoksen laatuun sekä ettei opettaja omavaltaisuudellaan saa tehdä itseään halveksituksi oppilain silmissä?

Pölkkynen.

Aivan oikein, aivan oikein. Mutta onhan se, niinkuin me kaikki tiedämme, hyvin vaikeaa välttää mitä nuoret kokemattomat oppilaat sokeudessaan meistä opettajista ajattelevat. Ja kun kerran on vakavasti päättänyt poistaa jonkun paheen, niin minun ymmärrykseni mukaan ei saa keinoista välittää.

Vuorela.

Jahah, »tarkoitus pyhittää välikappaleet». Te puolustatte siis neiti
Kortmanin menettelyä tuossa Anna Kinnusen asiassa?

Lassinen

(nykii Vuorelaa hihasta).

Elä viitsi — anna sen olla.

Pölkkynen.

Jos minä häntä puolustan tai en, sehän nyt on aivan yhden tekevä. Minun yksinkertainen mielipiteeni on vaan, että aina pitää olla luottamusta johtoon. Se tarkoittaa meidän parastamme, joskin voi tapahtua, sen myönnän, ettei aina pikkuseikoissa täydellisesti voi sen toimenpiteitä hyväksyä. Täytyy olla tissipliiniä.

Vuorela.

Te olette sangen lojaali mies, herra pastori. Minä onnittelen! Mutta sanokaa nyt suoraan ilman verukkeita, puolustatteko häntä todellakin?

Pölkkynen

(suuttumatta).

Mutta johan minä sanoin mitä minulla on sanomista, herra maisteri. (Menee kirjoittamaan päiväkirjaan; neiti Forslund on jo aikasemmin noussut ja mennyt neiti Kauppilaa puhuttelemaan.) Sitä paitsi minun on syytä otaksua, että me valitettavasti vielä vast'edeskin saamme tätä kysymystä pohtia, koska samallainen ikävä kohtaus kuin se toissapäiväinen ehkä taas tänään tulee täällä tapahtumaan.

Vuorela

(kiivaasti).

Mitä? Mitä te sanotte?

Pölkkynen

(huokaa).

Niin, minä tapasin neidin korritoorissa. Posti oli tullut ja hän oli niin huolissaan kuinka hän —

Vuorela.

Ei. Se ei saa tapahtua.

Neiti Kauppila.

Minä protesteeraan.

Lassinen.

Minä myöskin.

Neiti Forslund.

Voi voi tuota Sannyä, kun ei voi olla reistaamatta, kun ei voi olla reistaamatta!

Kuudes kohtaus.

Entiset. Neiti Kortman (oikealta).

Neiti Kortman

(noin 40 v., harmahtava tukka, mutta muuten jokseenkin hyvästi säilynyt; modeerni puku, viuhka ja muutamia kirjeitä kädessä. Nyykäyttää päätään jäykästi).

Päivää! (Ei kukaan vastaa paitsi Lassinen, joka murisee jotain.)

Neiti Kortman

(pistävästi).

Päivää, sanoin minä.

Neiti Forslund.

Päivää, päivää! Mutta onhan sitä jo tänään tavattu, kultaseni, ja kävithän sinä minun tunnillani — —

Neiti Kortman.

Se ei kuulu tähän. Yleinen tapa sivistyneiden kesken vaatii, että kohteliaisuuteen vastataan kohteliaisuudella. Varsinkin tämmöisessä suuressa kasvatuslaitoksessa, jossa opettajien esimerkki vaikuttaa niin laajoihin piireihin kuuluu se jo tavalliseen koulujärjestykseenkin. Mutta ehkä herrasväki siinäkin on minun kanssani eri mieltä. En tiedä. (Ystävällisesti Pölkkyselle.) Onko herra pastori niin hyvä ja antaa minulle päiväkirjan.

Pölkkynen

(suloisesti hymyillen).

Olkaa niin hyvä, kunnioitettava neiti.

Neiti Kortman

(silmäilee kirjaa).

Jaa-a, kolmannelta luokalta poissa Tyyne Rintanen. Onko taudista ilmoitettu?

Vuorela

(lyhyesti).

On. Hammassärky.

Neiti Kortman.

Viidenneltä luokalta — Rosa Pollari ja Mimmi Laks. Mikä tauti?

Pölkkynen.

Päänkivistystä. (Matalammalla äänellä.) Mutta minulle on kerrottu että molemmat eilen olivat lyseolaisten kekkerissä, niin etten — —

Neiti Kortman.

Kiitoksia, kyllä sen jo tiedän. Se pannaan muistiin. Ensimmäiseltä luokalta — Laura Lemberg. Onko ilmoitettu?

Lassinen.

Sisar on mennyt kihloihin, ilmoitettiin.

Neiti Kortman.

No, se nyt kannatti! Ja sitten vielä on toiselta luokalta ollut poissa
Selma Tanttinen. Onko siitä annettu ilmoitus?

Neiti Forslund.

Kyllä, kultaseni. Hänen pappansa kirjoitti ettei Selma nyt tänään voi tulla kouluun koska hän viime yönä on saanut pienen veljen, kultaseni.

Neiti Kortman

(lyhyesti).

Vai niin, se oli tarpeetonta. Onko muuten mitään muistuttamista oppilaiden käytöstä vastaan?

(Vaitiolo.)

Pölkkynen.

Olisihan minulla vähäisen. Viidennen luokan Alma Tapper nauroi kun selitin Lothin vaimosta.

Neiti Kortman.

Alma Tapper! Jassoo! Se on juuri tuon harakan kanssa kuin minä nyt tahdon tiliä tehdä. Voitte antaa hänelle tunnin istumista — jos se herra pastoria tyydyttää? (Pölkkynen kumartaa.) Ei siis ole mitään muita muistutuksia?

Neiti Forslund.

Ei ole, ei ole.

Neiti Kortman

(antaa päiväkirjan Pölkkyselle, joka panee sen paikalleen).

No, siinä tapauksessa ja koska välitunti ei vielä ole loppunut, niin tahtoisin minä puolestani tehdä muutamia muistutuksia, johon tämän vanhan ja suositun laitoksen johtajattarena luulen olevani oikeutettu. Minä en ole oikein tyytyväinen teidän kanssanne, hyvä herrasväki.

(vaitiolo.)

Neiti Kortman.

Me emme ymmärrä toisiamme, pelkään minä. Minun ainoa päämaalini tässä elämässä on tämän koulun ja sen nuorison edistyminen ja kehittyminen. Sitä varten olen huolehtinut monta raskasta päivää ja valvonut monta unetonta yötä. Mutta mitä voin minä heikko nainen yksin, jos eivät apulaiseni minun kanssani myötävaikuta. Kun minä vaadin järjestystä ja discipliiniä, niin näyttää siltä kun te, hyvä herrasväki, päinvastoin puolustaisitte epäjärjestystä ja vallattomuutta.

Pölkkynen.

Kunnioitettava neiti, minä puolestani olen vielä niin vasta-alkaja tällä petakookian alalla että tuo tissipliini vielä minusta on niin — —

Neiti Kortman.

No, mutta enhän minä teistä puhukkaan, hyvä herra pastori. Mutta esim. te neiti Forslund. Onko sekin järjestystä mikä teidän voimistelutunnillanne vallitsee? Yleinen melu ja sorina. Säännöllisiä temppuja ei tehdä, tytöt juoksevat sinne tänne, loilottavat ja nauravat ja hoitavat omia asioitaan ja itse istutte te pöydällä jalat riippuen niinkuin kyytipojalla ja huudatte ja komennatte yli kaikkein, vaikk'ei kukaan siitä ollenkaan välitä. Tämä ei käy laatuun. Teidän pitää koettaa hankkia itsellenne enemmän respektiä, paljon enemmän respektiä. Pankaa se mieleenne, neiti Forslund.

Neiti Forslund.

Kuule Sanny, elä puhu tuosta respektistä enää, elä puhu siitä. Muuten minä suutun — aivan varmaan minä suutun — — (nyyhkii).

Neiti Kortman.

Minun velvollisuuteni on lausua ilmi mielipiteeni ja toivomukseni. (Vuorelalle.) Samalla perusteella en voi olla herra maisteri Vuorelaakaan huomauttamatta eräästä sopimattomuudesta, johon te pitemmän ajan kuluessa olette tehnyt itsenne syypääksi. Kysymys on minun veljentyttärestäni, jonka armosta olen ottanut luokseni. Tyttö on niinkuin kaikki tietävät aivan vaatimaton ja kaikkia lahjoja vailla. Mutta kumminkin osoitatte te hänelle mitä suurinta huomaavaisuutta, kuuntelette hänen tuntejaan, puhutte hänelle teidän helsinkiläisiä kohteliaisuuksianne ja vaivaatte häntä missä hän vaan liikkuu. Tämä kaikki on tehnyt minuun hyvin piinallisen vaikutuksen, enkä minä sitä koulun maineen vuoksi kauvemmin voi suvaita. Saan sen vuoksi ilmoittaa teille, herra maisteri, että jos ette herkiä tyttöä ahdistamasta, niin täytyy minun lähettää hänet pois luotani.

Vuorela.

Kiitoksia tiedonannosta! Silloin minä häntä seuraan. (Kumartaa.)

Neiti Kortman

(ei ole kuulevinaan).

Myöskin teille, maisteri Lassinen, olisi minulla muutama sana sanottavaa, vaikka se ei kumminkaan taida mitään hyödyttää. Kun on niin vanha pedagoogi eikä sen enemmän välitä niin kauniista ja ylentävistä tavoista, niin kyllä sitä silloin on jokseenkin parantumaton. Miksi ette taas tänä aamuna ollut rukouksessa, herra maisteri?

Lassinen.

Makasin niin kauvan etten — —

Neiti Kortman.

Niin, tietäähän sen kun istuu kapakassa yökaudet. Haisihan koko luokka kuin viinaränni, kun tulin sisään.

Lassinen.

Minä en juo viinaa, sen sanon, ainoastaan konjakkia. Ja se oli vielä semmoista hienoa sorttia, »Bon-Bon» Hennesyn vertaista. Minä olen siitä jo puhunut Vuorelalle. »Bon-Bon», joka sekä maun että aroomin puolesta — —!

Neiti Kortman

(keskeyttäen).

Pyydän, minä en ole mikään konjakki-specialisti. Mutta te, neiti Kauppila, mitä minä teille sanoisin! Siihen puuttuu minulta todellakin sanoja. Olisiko se tuon äskeisen ennen kuulumattoman kohtauksen johdosta liian näsäviisasta kysyä teiltä: Kuka on täällä johtajatar, tekö vai minä?

Neiti Kauppila.

Johtajatar te kyllä olette, mutta johtaa ette voi.

Neiti Kortman.

Jaa-a, siinä sitä siis nyt ollaan. Senhän minä arvasinkin. Me olemme siis tässä kaksi johtajatarta. Mutta niinkuin sananparsi vähän lystikkäästi sanoo: kaksi kukkoa ei samalla orrella laula, niin olen minäkin miettinyt että toinen meistä on tässä liikaa. Jos teidän kallis aikanne sen myöntää, niin ehkä sopisi teidän tulla luokseni iltapäivällä, niin saisimme suorittaa pois nuo pienet likviidit ja muut ikävät formaliteetit ennenkuin erotaan. Sopisiko?

Neiti Kauppila.

Loruja! Minun kontrahtini kestää termiinan loppuun. Mutta ensi lukukautena olette minusta vapaa.

Neiti Kortman.

No, mielellään minun puolestani te voitte jäädä jos se ei vaan tule teille liian vaikeaksi, neiti Kauppila. Sillä sen minä kumminkin panen ehdoksi, että itse nämä loppuviikot saisin kouluani johtaa. Niin, muuta minulla ei herrasväelle ole sanottavaa. — Olkaa hyvä, herra pastori, kutsukaa Juonas sisään.

Pölkkynen

(kiirehtii peräovelle).

Juonas, Juonas, johtajatar käskee.

(Samassa rupeaa porokello soida rämisemään ulkopuolella, josta jo aikasemmin on kuulunut pientä melua. Opettajat katsovat kellojaan.)

Pölkkynen.

Juonas, tulkaa pian!

(Kello herkiää soimasta.)

Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Juonas. Alma Tapper. Kolme koulutyttöä. Liisi.

Juonas.

Täällä ollaan, täällä ollaan.

Neiti Kortman.

Juonas kutsuu tänne 5:nen luokan oppilaat Hanna Korhonen, Helmi Hallman,
Kerttu Palonen ja Alma Tapper, mutta heti.

Juonas

(laskee sormillaan ja mainitsee nimet puoliääneen).

Lennän kunnioitettava ryökkynä, lennän. (Poistuu.)

Pölkkynen

(neiti Kortmanille).

Saanko luvan kysyä, tahtooko neiti että menen luokalle vai jäänkö tänne siksi kun — —?

Neiti Kortman.

Päinvastoin katsoisin mielelläni että jäisitte. Se tuntuisi turvallisemmalta — —

Vuorela

(toisille opettajille joiden kanssa hän muodostaa ryhmän. Pölkkynen seisoo erikseen).

Minäpä jään myöskin.

Neiti Kauppila.

Minä samoin.

Lassinen.

Jäädään kaikki vaan, jäädään kaikki oikein miesjoukolla — —

Koulutytöt perältä.

Liisi

(oikealta, aikoo mennä luokalle, mutta pysähtyy kun näkee että muut vielä ovat koossa).

Neiti Kortman.

Tulkaa lähemmäksi tytöt. (Tytöt lähestyvät.) Kun tullaan johtajattaren eteen niin tavallisesti niiataan, mutta armolliset ryökkynät eivät tietysti semmoisista vanhanaikuisista tavoista välitä. (Tytöt niiaavat väkinäisesti.) Niin — olen kutsunut teidät tänne koska teille on saapunut kirjeitä postissa. Mutta kun minun velvollisuuteni johtajattarena on valvoa myöskin teidän siveellistä elämätänne, niin tahdon ennenkuin ne teille annan tietää kuka ne on lähettänyt. — Hanna Korhonen — —

Vuorela.

Yksi sana, neiti Kortman.

Neiti Kortman.

Jahah. Mistä on kysymys?

Vuorela.

Tahdon vaan sanoa, että omasta sekä näiden kumppalieni puolesta panen jyrkän vastalauseen tätä inhoittavaa poliisitutkintoa vastaan. Teillä ei ole mikään oikeus tunkeutua oppilastenne kirjeenvaihtoon. Vielä kumminkin pysyy kirjesalaisuus Suomessa pyhänä. Me vaadimme siis että luovutte laittomasta aikeestanne. Jos ette sitä tee, niin me lähetämme protestin asianomaiseen paikkaan. Siinä mitä minulla oli sanomista.

Neiti Kortman.

Mutta, hyvä Jumala, herra maisteri — hillitkää toki itseänne! Enhän minä voi teitä estää protesteeraamasta — olkaa niin hyvä vaan. Mutta jos suvaitsette, niin kuitenkin — — Hanna Korhonen, tässä on sinulle kirjekortti, jossa seisoo: (lukee) »Onnea syntymäpäiväsi johdosta! Minä nipistän ja pussaan sinua tuhat kertaa. Kalle.» Kuka tämä Kalle on, jos saan luvan kysyä?

Ensimmäinen tyttö.

Se on minun veljeni.

Neiti Kortman.

Rakas veli todellakin, joka niin intohimoisesti tunteitaan ilmaisee. Elä sinä tässä pistä valheeksi. Tunnusta suoraan vaan että se on — —.

Ensimmäinen tyttö.

Se on minun oma rakas veljeni — kaksoisveljeni — eikä johtajattarella ole sen asian kanssa mitään tekemistä. (Sieppaa häneltä kortin, jota rupeaa lukemaan.)

Neiti Kortman

(ankarasti).

Hiljaa, sanon minä! — Helmi Hallman. Sinulle on tullut kuvakortti ulkomaalta. Mitään kirjoitettua siinä kyllä ei ole, mutta kuva itsestään on jo niin vastenmielinen, että olen kahden vaiheella annanko sen sinulle vai enkö. Puolialaston nainen, joka katsoo itseään peiliin! Hyi!

Toinen tyttö

(vilkkaasti.)

Se on Neapolista, Nannetta Bambinilta. Me vaihdamme korttia. Antakaa se tänne.

Neiti Kortman.

Kauniita tuttavia todellakin! Jonkun positiivinvääntäjän tytär luultavasti. No, tällä kertaa minä nyt sen annan sinulle, mutta sillä ehdolla ettet sitä albumiin pistä etkä sitä kellenkään näytä. Lupaatko sen?

Toinen tyttö.

Kyllä, kyllä.

Neiti Kortman.

Kerttu Palonen, tule esille. Kas vaan kuinka sinä tänään olet pukeutunut fiiniksi! Tuommoiset rimsut ja petsit ovat aivan tarpeettomia tässä meidän vakavassa laitoksessamme, sen sanon. Mutta ehkei se olekkaan meitä varten kun sinä olet itseäsi noin koristellut? Niin, ehkä tämä kuvakortti, joka on saapunut kaupungin postissa voi siitä jotain selitystä antaa. Sinun luvallasi luen tästä ääneen nuo muutamat mutta sentään sisältörikkaat sanat. Kuulkaamme! »Tule iltasella 1/2 8 rantapuistoon. Elä anna minun odottaa! Sinun A. T.» Sano heti kuka on tämä A. T.?

Kolmas tyttö

(silmäilee korttia.)

Kyllähän minä sen tiedän.

Neiti Kortman.

Mutta et tahdo sitä sanoa. Niinkö?

Kolmas tyttö.

Ei, kyllä minä voin sen sanoakin. A. T. se merkitsee Alma Tapper.

Neiti Kortman.

Alma Tapper — —?

Kolmas tyttö.

Niin, me vaihdamme korttia. Katsokaa muutkin, eikö se ole Alman käsiala ja voihan Alma itsekin sen todistaa.

Alma.

Minunhan se on lähettämäni. (Tytöt nauravat.)

Neiti Kortman.

Hiljaa! Tämä ei ole mikään naurunasia. Tästä lähtien on kaikki kortinvaihto koulussa kielletty. Mutta sinä, Alma Tapper, sinun kanssasi minä nyt tässä oikeastaan tahtoisinkin puhua. Pelkään todellakin että sinulla on muutakin kirjeenvaihtoa kuin Kertun kanssa. Keltä tämä kirje on? Tunnusta heti! (Näyttää kirjeen hänelle.)

Alma

(itsekseen hiljaa.)

Herra jee, sehän on Jussilta.

Neiti Kortman.

Nooh, keltä se on?

Alma.

En tiedä.

Neiti Kortman.

Käsiala on miehen, eikö se ole tunnettu?

Alma.

En tunne.

Neiti Kortman.

No, kyllä siitä pian selville päästään. Tuoss' on kirje, aukaise se ja lue sen sisältö meidän kaikkein kuullen.

Alma.

En. Sitä en tee.

Vuorela.

Oikein vastattu!

Neiti Kauppila.

Elä lue!

Liisi.

Täti täti, tämähän on väärin, ihan väärin —!

Neiti Kortman

(työntää häntä luotaan.)

Pois sinä! — No, luetko? Muista että se on johtajatar, joka käskee.
Ajattele arvosanojasi.

Pölkkynen.

Alma Tapper, muista mitä neljännessä käskyssä — —

Alma.

Voi voi, täytyykö minun sitten — — (aukaisee kirjeen, silmäilee siihen ja joutuu hämilleen.)

(Vaitiolo.)

Neiti Kortman.

No, tuleeko siitä mitään?

Alma.

En voi sitä lukea, sisältö on semmoinen ettei — —

Neiti Kortman.

Jahah, luultavasti täydellinen rakkauden tunnustus. Se ei minua ollenkaan kummastuttaisi.

Alma.

Ei juuri — päinvastoin —

Neiti Kortman.

Lue vaan ilman verukkeita!

Alma.

Mutta jos johtajatar suuttuu — —

Neiti Kortman.

Luetko sinä, vai täytyykö minun itse — —

Alma.

No, koska siihen pakoitetaan, niin näin se kuuluu: (lukee kovalla äänellä.) »Rakas pikku serkkuni! Nyt on kevät, päivä paistaa, linnut laulaa, laineet loiskii ja jos tuo mamma Kortman tulisi näitä riviä nuuskimaan, niin sano sille että pitkän nenän saitkin nyt, sinä vanha harppu. Pikkuserkkusi Jussi.»

(Tukahdettua naurua.)

Pölkkynen

(katsoo taivaaseen.)

Neiti Kortman.

Mikä julkeus! Sinä hävytön kappale! (Antaa Almalle korvapuustin.)

Alma

(ulvoen.)

Ai ai, te löitte minua, vaikka olen aivan syytön — vaikka jo sanoin teille — vaikka en ois tahtonut lukea — — Mutta minä menen pois — menen kotiin — enkä enää milloinkaan tule kouluun, koska täällä niin — —

Neiti Kortman.

Menet heti luokallesi! Saat kolmen tunnin istumista.

Alma.

Enpä menekkään. Kotiin minä lähden ja sanon papalle kuinka täällä ihmisiä syyttömästi hakataan ja rääkätään. Sen teen, sen teen — ja nyt aivan heti, aivan heti. (Menee itkein peräovesta.)

Liisi

(seuraa häntä.)

Mutta Alma kuuleppas kuin puhun sinulle — —

Neiti Kortman

(tytöille.)

No, mitä te muut täällä töllistelette! Mars luokalle! (Tytöt menevät.) Niin, hyvä herrasväki, iloitkaa nyt. Nythän teillä on oivallinen syy protesteerata. Onnea ja menestystä vaan!

Neiti Kauppila

(joka viimeisenä lähtee ulos.)

Se on tarpeetonta. Te protesteeraatte itse kylliksi itseänne vastaan.

Kahdeksas kohtaus.

Neiti Kortman. Pölkkynen.

Neiti Kortman

(kävelee muutamia askeleita edes takaisin, sanoo sitten.)

No, herra pastori, mitä te tähän sanotte? Kun sekä opettajat että oppilaat nousevat minua vastaan! Eikö asemani ole kadehdittava, vai kuinka?

Pölkkynen.

Kunnioitettava neiti, minä olen aivan kuin puusta pudonnut. (itsekseen.)
Nythän olisi pitänyt puhua tuosta asiasta, mutta tämän häiriön perästä
— —? Mutta jos kumminkin koettaisin.

Neiti Kortman

(vilvottelee kasvojansa viuhkalla.)

Ja tätä minun on täytynyt kestää jo niin monta vuotta. Ja sillä ajalla olen tullut tämmöiseksi »vanhaksi harpuksi» kuin tuossa kirjeessä sanottiin. Ettekö te sentään vähän surkuttele minua, herra pastori?

Pölkkynen.

Mutta hyvä neiti, te saatatte minut todellakin hämilleni — kuinka te noin voitte puhua? Te joka olette niin nuorekas, niin täysissä sekä sielun että ruumiin voimissa. Minun tapani ei ole koristella ja imarrella, mutta jos saisin sanoa ajatukseni, niin — —

Neiti Kortman.

Ei ei, sitä te ette saa, ei ollenkaan. Se on vaan teidän hyvä sydämmenne, joka silloin puhuu. Kun näette kuinka sorrettu ja poljettu minä olen, niin teidän ritarillinen luonteenne siitä kärsii ja te tahdotte minua lohduttaa. Mutta sallikaa minun kumminkin teitä kiittää hyvästä aikomuksestanne. Kiitos, herra pastori.

Pölkkynen.

Ooh, hyvä neiti, minun puoleltanihan se vasta kiitos on. Yhden termiinan vaan olen täällä ollut, mutta kuinka te ette sillaikaa ole rikastuttanut sieluelämääni ja maallisissakin asioissa ollut minulle niin antelias. Eilen juuri sain taas sieltä Hyrynsalmelta kirjeen, jossa mummu raiska, isoäitini parka, niin sydämmellisesti kiittää siitä minun viimeisestä rahalähetyksestäni, josta kiitos teille — —

Neiti Kortman.

Joutavata! Mitä niistä pienistä etumaksuista. Enhän minä ole niin köyhä etten minä ystäviäni voi joskus auttaa. (lempeästi.) Ja tehän olette minun ystäväni, eikö totta?

Pölkkynen.

Minä olen ylpeä siitä. Mutta — mutta jos nyt en vielä kaikkeen tähän tyytyisi, jos olisin kiittämätön kyllä että vaatisin vielä enemmän — jos esim. kysyisin teiltä jos te tahtoisitte — — En, en voi sitä sanoa — —

Neiti Kortman.

Mutta miks'ei, herra pastori? Olenko minä niin vaarallisen näköinen?

Pölkkynen.

Ei suinkaan, tehän olette herttainen kuin aina, mutta minä pelkään, että jos teen tuon kysymyksen, niin te annatte siihen kieltävän vastauksen. Ja sehän olisi ikävää meille molemmille.

Neiti Kortman.

Te pidätte sitä siis niin tärkeänä ettei tuo hyvä sopu meidän kesken millään tavalla rikkoutuisi. Niinkö?

Pölkkynen.

Aivan oikein, aivan oikein. Sillä kun ette voisi täyttää minun toivomustani, niin suuttuisitte minuun että olen tehnyt niin tyhmän kysymyksen ja minä taas en voisi antaa anteeksi itselleni etten ole pitänyt suutani kiini. Sen vuoksi taitaa olla parasta etten minä mitään puhu, vaikka niin monta kertaa jo olen sitä yrittänyt — —

Neiti Kortman

(keikailevasti.)

Jaa, mitä me nyt sitten siihen voimme! Salaisuus on teidän ja se jää salaisuudeksi, vaikka sen paljastaminen aivan varmaan tekisi ainakin erään naisen hyvin onnelliseksi ja iloiseksi. Mutta te miehet, te olette aina samanlaisia!

Pölkkynen.

No, koska neiti antaa minulle niin suuret toiveet, niin — —

(Samassa kuuluu ulkoa Tapperin ääni.)

Neiti Kortman

(säikähtyy.)

Ah, mikä se on!

Pölkkynen

(itsekseen.)

No sun perhana, nyt kun kaikki oli niin hyvässä alussa!

Yhdeksäs kohtaus.

Edelliset. Tapper. Juonas.

Tapper

(keski-ikäinen roteva mies, työpuvussaan, esiliina edessä ja keppi kädessä.)

Ei, minun täytyy päästä sisään, minun täytyy sen kanssa puhua ja sanoa sille pirulle että minä — —

Juonas

(koettaa häntä turhaan estää.)

Et saa mennä, minä kiellän sen sinulta — viran puolesta — —

Tapper

(seisattuu neiti Kortmanin eteen.)

Tehän se olette tämän koulun johtajatar? Tehän se olette, vai mitä?

Neiti Kortman

(ankarasti.)

Kukas te olette, joka semmoisella melulla tunkeudutte sisään rauhallisten ihmisten huoneisiin?

Tapper.

Minä olen makkarantekijä Tapper, kyllä te minut tunnette. Te olette usein ostanut puodistani makkaroita, vieläpä haukkunut niitä huonoiksikin, mutta se nyt ei tähän kuulu. Minä tahdon vaan tietää tekö se olette tämän roskalaitoksen johtajatar?

Neiti Kortman.

Kyllä. Ja senvuoksi minä sanon teille — tuoss on ovi! Ulos heti, sanon minä!

Juonas.

Tapper, Tapper — tule nyt —!

Tapper.

Jassoo — vai niin! Te siis olette se joka on lyönyt ja hakannut tyttäreni, antanut hänelle korvapuustin että poski punottaa kuin savustettu kinkku ja häväissyt häntä koko koulun edessä. Suurta tyttöä! lihaa omasta lihastani ja jota kyllä itse voin pehmittää jos tarvis tulee. Se on sikamaista, se on — —

Neiti Kortman.

Juonas, vie ulos tuo mies — vie ulos hänet, sanon minä!

Tapper.

Ei kiirettä. Niin, se on sakramentskatun hävytöntä, se! Ensin maksetaan suuret rahat siitä kunniasta että lapset pääsevät tähän kouluun, jossa niille opetetaan kaikenlaista rimsramssua, josta niillä ei ole mitään hyötyä ja josta ne viikon perästä eivät muista hölyn pölyä — mutta tuo nyt on muotiasia, joka ei tähän kuulu — Niin, mutta sen sijaan että teidän pitäisi olla iloinen ja kiitollinen siitä että lapsemme kautta tienaatte niin monet markat ja kohdella niitä sen mukaan, niin te päinvastoin reistaatte ja rimpuilette niiden kanssa niinkuin ne olisi teille vaan rasitukseksi ja harmiksi. Se on helvetin väärin, sen minä sanon! Ja sen vuoksi minä — —

Neiti Kortman.

Mutta, herra pastori, ettekö te voi hänelle — —

Pölkkynen

(joka on mennyt pöydän taakse, herittää sormellaan ja sanoo varoittavalla äänellä).

Hyvä mies, hiljaa — hiljaa — —!

Tapper.

Vait siellä! Ja sen vuoksi minä olen tullut sanomaan että tämä ei kelpaa. (opettajat tulevat näkyviin avonaiseksi jätetystä peräovesta.) Minä kirjoitan siknaattiin, joka teille antaa niin suuren valtioavun ja vaadin että se on otettava pois teiltä ja annettava toiselle henkilölle, joka paremmin voi hoitaa asiat ja käyttäytyä ihmisten tavoin. Ja minä saan monta mukaani, herrasväkeäkin — jaa-a! Ja sen pitää tapahtua vielä tänä päivänä, sillä nyt minä olen äkäinen enkä pelkää koko maailman maistereita ja koulumamselia. Ja hyvästi nyt, koko töskä! Hyvästi! (Menee Juonaksen seuraamana.)

Neiti Kortman

(joka on vaipunut tuoliin istumaan, käyttää viuhkaansa kuumeentapaisesti).

Lasi vettä — tuokaa minulle lasi vettä!

Pölkkynen

(aikoo kaataa vettä, mutta Liisi ehtii aikaisemmin).

Kantaali — kantaali!

(Esirippu putoaa nopeasti.)

Toinen näytös.

Neiti Kortmanin yksityinen asunto. Mukavasti ja aistikkaasti sisustettu huone. Tauluja, bystejä ja kasveja. Oikealla puolella sohva ja sen edessä pöytä, jolla on kukkiva ruusupensas. Vasemmalla kirjoituspöytä. Tuolilla sen vieressä pari sjaaleja. Ovi oikealla ja vasemmalla. Perällä kaksi ovea, joista oikeanpuoleinen on avonainen ja vie lasiverandalle, jossa myöskin on kasveja, niin ettei huoneesta verandalla olevia henkilöitä selvästi voi eroittaa.

Ensimmäinen kohtaus.

Neiti Kortman. Liisi.

Neiti Kortman

(istuu mietteissään kirjoituspöydän ääressä; katsoo sitten kelloonsa).

Jo viittätoista vailla kaksitoista, eikä häntä vielä näy. Sinä kutsuit siis kommersserodinnaa k:lo 11, Liisi?

Liisi

(joka järjestää kahvikupit toisella pöydällä).

Niin tein.

Neiti Kortman.

Ja muut vasta k:lo 12?

Liisi.

Kyllä minä toimitin niinkuin täti käski.

Neiti Kortman.

Ja ne lupasivat varmaan tulla, niinkö?

Liisi.

Hyvä täti, johan minä sen sanoin — —

Neiti Kortman.

No, jos nyt tulisi kysymykseen mitä vasten niitä on kutsuttu eri ajoilla, niin se tuli erehdyksestä, kaikki oli kutsuttu 11:sta, vaikka sinä ymmärsit minua väärin. Muista se.

Liisi.

Täytyykö minun siis valehdella?

Neiti Kortman.

Et tarvitse sanoa mitään, kyllä minä puhun. Pääasia on, että olet vait. No, näyttikö siltä kun olisivat epäilleet että tuo ruusupensas oli vaan tekosyynä ja että minulla tällä kutsumuksella oli toinenkin ja tärkeämpi tarkoitus? Huomasitko sinä?