Minun veljeni nukkui raskaasti — niin raskaasti, että kun hän aamulla heräsi siitä, että puhuttiin kovaa huoneessa, hän hypähti istualleen eikä ensinkään tietänyt missä hän oli.
"Hyvää huomenta, signor!" huusi Battisto. "Täällä on matkustaja, jolla on sama matka kuin meillä."
"Christien Baumann Kanderstegista, soittotoosan tekijä," sanoi neljäs makuukumppani.
Hän oli kaunis nuorukainen: hoikka, voimakas ja soreahartioinen; hänellä oli musta kiherä tukka ja kauniit, vilkkaat silmät.
"Hyvää huomenta," sanoi veljeni. "Te nukuitte eilen illalla kun me tulimme tänne."
"Nukuin! Niin, ei ollut kumma, että nukuin, kun koko päivän olin markkinoilla ollut, ja edellisenä iltana olin jalkasin tullut Meyringenistä. Kuinka hyvät markkinat olivat!"
"Niin, tosiaankin," sanoi Battisto. "Me möimme eilen mosaiki-kaluja ja rintaneuloja viidenkymmenen francin edestä."
"Ah, te myytte siis mosaiki-kaluja ja rintaneuloja! Näyttäkää minulle mosaiki-kalunne, niin minä näytän teille soittotoosani. Minulla on erittäin kauniita sellaisia, joiden kansissa on Genovan ja Chillonin kuvat ja jotka soittavat kaksi, neljä, kuusi, jopa yhdeksänkin kappaletta. Minä pidän teille soittajaiset!"
Sen sanottua hän aukaisi laukkunsa ja otti siitä pieniä soittotoosiansa, asetti ne pöydälle ja pani ne toinen toisensa jälkeen soittamaan, italialaisten nuorukaisten suureksi ihastukseksi.
"Minä olen itse ollut auttamassa näitä tehtäessä," sanoi hän ylpeästi. "Eikö ne soita kauniisti? väliin minä panen jonkun niistä soittamaan, kun panen maata, ja nukun soittoa kuullessani. Silloin tiedän varmaan näkeväni hyvää unta! Mutta katsotaan nyt teidän korutavaroitanne. Kenties ostan jotakin Marialle, jos eivät ole kovin kalliit. Maria on morsiameni ja me menemme nousevalla viikolla naimisiin."
"Nousevalla viikolla!" huudahti Stefano. "Sehän on varsin pian. Battisto on myöskin kihloissa, hänen morsiamensa on Imprunctasta kotoisin. Mutta he saavat vielä odottaa kauan ennenkuin voivat sormusta ostaa."
Battisto punastui kuin tyttö.
"Vaiti, veljeni!" sanoi hän. "Näytä tavaroitamme Christienille ja pidä suusi kiinni!"
Mutta Christien ei vähällä asiaa jättänyt.
"Mikä on morsiamen nimi?" kysyi hän. "Battisto, sanokaa minulle mikä on hänen nimensä? Onko hän kaunis? Onko hän mustanverevä vai valkeaverinen? Tapaatteko häntä usein, kun olette kotona? Rakastaako hän teitä? Rakastaako hän teitä yhtä paljon kuin Maria rakastaa minua?"
"Mistäs minä sen tiedän?" kysyi vakavampi Battisto. "Hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä — siinä kaikki."
"Mikä on hänen nimensä?"
"Margerita."
"Se on kaunis nimi! Ja hän itse on varmaankin yhtä kaunis kuin hänen nimensä. Sanoitteko, että hän oli valkeaverinen?"
"Minä en sanonut sitä enkä tätä," sanoi Battisto, au'aisten viheriää, rautakiskoilla varustettua arkkua ja ottaen siitä esille kauniita tavaroitansa. "Katsokaa! Nuo kuvat ovat Roomasta kotoisin — nämä kukkaset ovat Florens'ista. Pohja on kovaa, mustaa kiveä ja kukat ovat tehdyt jaspis-kivestä, onyx'ista, karneolista ynnä muista kalliista kivistä. Nuo lemmikit ovat turkosista ja tuo unikko on korallia."
"Minä pidän enin romalaisista mosaikeista," sanoi Christien. "Mikä paikka tuo on, jossa on noin monta holvia?"
"Se on koliseumi ja tuo toinen on Pietarin kirkko. Mutta me florentilaiset emme Rooman tavaroista välitä. Ne eivät ole läheskään niin kauniit ja niin hyvät, kuin meidän omat. Roomalaiset valmistavat mosaikitavaroitansa keinotekoisista kivistä."
"Tehkööt niitä mistä tahansa," sanoi Christien, "mutta minua tämä pieni maisemankuva enin miellyttää. Se on erinomaisen kaunis pienine rakennuksineen, puineen ja vuorineen. Se sopisi vallan hyvin Marialle!"
"Te saatte sen kahdeksasta francista," vastasi Battisto; "me möimme kaksi niistä eilen kymmenestä francista kappale. Se on Rooman lähellä olevan, Caius Cestius'en haudan kuva."
"Haudanko kuva!" huudahti Christien, kovin hämillänsä ollen.
"Hirveätähän olisi antaa sellainen lahja morsiamelleen."
"Hän ei voi arvata, että se on hauta, jollette sano sitä hänelle," vakuutti Stefano.
Christien pudisti päätänsä.
"Mutta silloinhan minä pettäisin hänet," sanoi hän.
"Ette niinkään," veljeni siihen sanoi, "se joka haudattiin tähän hautaan on ollut kuolleena kahdeksan tahi yhdeksäntoistasataa vuotta. Melkeinhän jo unohtaa, että hän on siihen haudattu."
"Kahdeksan tahi yhdeksäntoistasataa vuotta? Siis hän oli pakana."
"Epäilemättä, jos sillä tarkoitatte, että hän eli ennen Kristusta."
Christienin kasvot kirkastuivat taas.
"Noh, se on toinen asia," sanoi hän, ottaen rahakukkaronsa esille ja maksaen paikalla rahat. "Pakanan hauta ei juuri olekaan hauta. Minä teetän tästä mosaikista Marialle rintaneulan Interlakenissa. Kertokaapa minulle, Battisto, mitä te aijotte viedä Margeritalle täältä?"
Battisto nauroi ja luki rahat. "Se tulee siitä, miten kauppa onnistuu," sanoi hän. "Jos jouluun asti teemme hyvää kauppaa, niin ostan hänelle schweitsiläistä muslinikangasta Bernistä, mutta me olemme jo olleet seitsemän kuukautta matkalla, emmekä ole saaneet kun sata francia puhdasta voittoa."
Sitten puhuttiin vaan yleisistä asioista; florensilaiset panivat tavaransa kokoon ja Christien teki samoin, ja sitten he ynnä veljeni lähtivät matkalle ja söivät aamiaista ulkona.
Oli ihana aamu; taivas oli selkeä, päivä paistoi ja raitis tuuli pani puiden lehdet liikkumaan. Ylt'ympärillä oli korkeat vuoret, joiden lumella peitetyt huiput hohtivat auringon valossa ja joiden rinteillä kasvoi havumetsää. Vasemmalla puolella oli Wetterhorn; oikealla oli Gigher; suoraan edessä oli Schreckhorn, joka korkeana ja mahtavana kuni hopeainen obeliski kohosi taivasta kohti. He lähtivät Wengern alppia kohti. Tie vei laakson läpi, jossa oli talo talon vieressä ja jonka läpi juoksi virta, joka vaahtoisena koskena syöksikse esiin vankeudestansa jäätiköstä. Nuo kolme nuorukaista kulkivat iloisina etupäässä, puhellen ja nauraen keskenänsä. Minun veljeni oli surullisena. Hän kulki heidän jälessänsä ja poimi pienen punaisen kukan maasta, viskasi sen virtaan ja katseli kuinka se hirmuista vauhtia riensi virran viemänä eteenpäin, niinkuin ihmisen elämä ajan virrassa. Miksi hän oli niin murheellinen ja miksi he olivat niin iloiset?
Päivän kuluessa veljeni alakuloisuus ja nuorukaisten ilo näytti yhä lisääntyvän. Viimeksi mainitut puhuivat iloisesti tulevaisuudesta ja rakensivat kauniita tuulentupia. Battisto, joka oli varsin avosydäminen, sanoi, että korkein onni, minkä hän toivoi maailmassa, oli naida Margeritan ja päästä mosaikitöiden mestariksi. Stefano, joka ei kihloissa ollut, sanoi mieluisemmin matkustavansa. Christien, joka näytti olevan onnellisin heistä, sanoi, että hänen korkein toivonsa oli vuokrata maatila Kander laaksossa ja elää yksinkertaista perhe-elämää siellä samoin kuin hänen esi-isänsä olivat eläneet. Hän kertoi, että kyllä kannattaisi soittotoosain myyjänä asua Genovassa, mutta hän puolestaan rakasti havumetsiä ja lumihuippuisia vuoria enemmän kuin kaikkia Euroopan kaupunkeja. Ja Mariakin oli syntynyt vuorimaassa ja hän ei suinkaan viihtyisi Genovassa. Näin puhellen aika kului ja päivä oli puolessa, kun he asettuivat lepäämään muutamain jättiläiskokoisten honkien juurelle.
Täällä he söivät päivällistä, Christienin pienen soittotoosan soittoa kuunnellen. Sitten he taas lähtivät matkalle ja tulivat yhä korkeammalle, missä ei alppiruusukaan enää menesty ja jäkälää vaan kasvaa vähin kivien välissä. Ainoastaan kuivaneita ja paljasta männyn runkoja näki siellä täällä, jotka vähässä määrässä autiota yksitoikkoisuutta keskeyttivät; ja korkealla, vallan vuoren huipulla, oli yksinäinen ravintola, heidän ja taivaan välillä.
Tässä ravintolassa he taas levähtivät ja joivat Christienin ja hänen morsiamensa onnenmaljaa. Christien oli erittäin hyvällä tuulella ja puristi kerta toisensa perästä toisten kättä.
"Huomen illalla," sanoi hän, "suljen hänen taas syliini! Nyt on kaksi vuotta siitä kun kävin häntä katsomassa, silloin kun kisälliksi tulin. Nyt olen ensimmäinen kisälli ja saan kolmekymmentä francia palkkaa viikossa, ja voin siis hyvästi naida."
"Kolmekymmentä francia viikossa!" toisti Battisto. "Noh hyväinen aika!
Onhan se koko suuri omaisuus."
Christienin kasvot loistivat ilosta.
"Niin," hän sanoi, "me tulemme hyvin onnellisiksi; ja — kuka tietää? — ehkä saamme koko ikämme Kander-laaksossa elää, ja kasvattaa lapsiamme meitä perimään. Oi, jos vaan Maria tietäisi, että huomenillalla tulen kotiin, kuinka iloinen hän olisi!"
"Kuinka niin?" sanoi veljeni. "Eikö hän teitä odota?"
"Ei ensinkään. Hän ei voi aavistaa, että minä tulen ennenkuin ylihuomenna, enkä olisi ehtinytkään, jos olisin matkustanut Unterseenin ja Frütigenin kautta. Minä aijon olla yötä Lauterbrunnenissa, ja huomenaamulla lähteä sieltä Tichlingel jäätikön poikki Kanderstegiin. Jos nousen vähää ennen auringon nousua, niin päivän laskun aikana saavun kotia."
Nyt tie teki jyrkän polven ja alkoi kääntyä alaspäin; kaukaa näkyi ääretön joukko ihania laaksoja. Christien heilutti hattuansa ja huudahti ilosta.
"Katsokaa!" sanoi hän, levittäen käsivartensa ikäänkuin syleilläksensä tätä rakasta kotiseutua: "oi, katsokaa! Tuossa on Interlakenin vuoret ja metsät, ja täällä, tämän äkkijyrkän vuoren alla, on Lauterbrunnen! Jumalan olkoon kiitos, joka on luonut isäimme maan niin ihanaksi!"
Italialaiset hymyilivät katsellen toinen toisiinsa, arvellen että heidän kotiseutunsa, Arno-virran laakso, oli paljoa kauniimpi. Mutta minun veljeni oikein mieltyi tähän nuorukaiseen ja yhtyi hänen kiitokseensa. Ja nyt heidän tiensä vei suunnattoman suuren ylätasangon poikki, jolla oli suuria ohrapeltoja, niittyjä ja taloja, jotka olivat puusta rakennettuja, suurilla katoilla varustettuja ja joiden edustalla kasvoi maissia, joka ulottui puunpiirroksilla koristettuihin parviin saakka. Tien vieressä oli mustikoita ja paikka paikoin joku ahokatkero tahi tähdenmuotoinen jäkkärä. Sitten tie taas kulki monessa mutkassa jyrkänteen partaalla ja puolen tunnin kuluttua he saapuivat alas laaksoon. Ilta-aurinko loi viimeisiä säteitään kuusien latvoihin kun he söivät illasta yhdessä pienessä ravintolassa, jonka ikkunasta Jungfrau-alppi näkyi. Illalla veljeni kirjoitti kirjeitä, mutta sillä välin nuorukaiset kävivät kylää katselemassa. Yhdeksän aikana he kaikki sanoivat toinen toisilleen hyvää yötä ja menivät kukin omaan huoneesen maata.
Minun veljeni oli hyvin väsynyt, mutta hänen oli kuitenkin mahdotonta sanoa unta. Tuo käsittämätön alakuloisuus vaivasi häntä, ja kun hän vihdoin viimein vaipui levottomaan uneen, niin hän vähän väliä heräsi, sillä hän näki hirmuisia unia. Aamupuolella yötä hän vihdoin vaipui sikeään uneen, eikä herännyt ennenkuin päivä melkein oli puolessa. Hän sai silloin, harmiksensa, kuulla, että Christien jo aikaa sitten oli lähtenyt matkalle. Hän oli noussut ennen päivän koittoa, syönyt aamiaista tulivalolla ja lähtenyt matkalle aamuhämärässä — "yhtä iloisena," sanot ravintolan isäntä, "kuin viulunsoittaja markkinoilla."
Stefano ja Battisto olivat vielä siellä veljeäni odottamassa; Christien oli heidän kautta sanonut veljelleni terveisiä ja kutsunut häntä häihinsä. He olivat myöskin kutsutut ja aikoivat mennä; veljeni päätti seuraavana tiistaina yhtyä heidän kanssansa Interlakenissa, josta he yhdessä lähtisivät Kanderstegiin, johon ehtivät torstai-aamuna hyvään aikaan, mennäksensä morsiusseurueen kanssa kirkkoon. Veljeni osti sitten muutamia pieniä mosaiki-kaluja, sanoi nuorukaisille jäähyväiset ja katseli heidän jälkeensä, heidän lähdettyänsä, kunnes heitä ei enää näkynyt.
Yksin jätettynä minun veljeni lähti ulos maisemakuvia piirustamaan ja viipyi koko päivän ulkona; illalla hän söi vallan yksin huoneessansa. Sitten hän otti taskustansa Goethen Näytelmät ja päätti lukea pari tuntia ennenkuin panisi maata. (Kuinka hyvin minä muistan sen kirjan, ja kuinka usein olen kuullut hänen kertovan tuosta yksinäisestä illasta!) Ilma alkoi käydä kolkoksi ja satoi vähäsen. Märät puut rätisivät uunissa, tuuli vinkui nurkissa ja sadepisarat rapisivat ikkunaa vasten. Veljeni pian huomasi, että oli mahdotonta lukea. Hän ei voinut pitää ajatuksiansa ko'ossa. Hän luki saman lauseen monta monituista kertaa, sen sisältöä käsittämättä, ja vaipui syviin ajatuksiin.
Niin aika kului ja kello yhdentoista aikana hän kuuli, että porstuan ovi suljettiin ja väki meni levolle. Hän päätti väkisinkin ajaa nuo kolkot ajatukset pois; sentähden hän pani puita lisää uuniin, puhdisti lampun ja rupesi käymään edestakaisin huoneessa. Sitten hän aukaisi ikkunan ja antoi sateen lyödä kasvojansa vastaan ja tuulen selkata hänen hiuksiansa, niinkuin se pieksi akasia-puiden lehtiä puutarhassa. Muutamia minuuttia kului, ja kun hän vihdoin sulki ikkunan ja tuli takaisin tulen ääreen, niin hänen kasvonsa ja hiuksensa ja paidan rintamus olivat vallan läpimärät. Hän aikoi juuri aukaista matkalaukkunsa ja ottaa siitä kuivan paidan, mutta äkkiä hän heitti sen ja hyppäsi seisoalleen, pelosta vallan hurmautuneena.
Sillä hän kuuli hyvin tutun säveleen, suloisen ja hopeanheleän kuni "Onnellisten saarista" kuuluvat ihanat laulunsäveleet, ja hän oli varma siitä, että tämä sävel tuli siitä soittotoosasta, joka oli soittanut heidän päivällistä syödessään Wengern alpilla.
Oliko Christien tullut takaisin, ja tätenkö hän ilmoitti takaisin tuloansa? Jos niin oli, missä hän oli? Ikkunan allako? Käytävän ulkopuolellako? Portillako, odottaen päästäksensä sisään? Minun veljeni aukaisi toistamiseen ikkunan ja kutsui häntä nimeltä.
"Christien! Tekö siellä olette?" Kaikki oli vallan hiljaa ulkona. Hän kuuli tuulen ja sateen puuskan vaikeroivan, niiden kiitäen yhä kauemmaksi alas laaksoon, ja kuusien vapisevan, kuni elävät olennot.
"Christien!" sanoi hän taas, ja hänen oma äänensä kuului niin oudolta hänen korviinsa. "Puhukaa! Tekö siellä olette?"
Mutta ei mitään vastausta kuulunut. Hän kurkisti ikkunasta yön pimeyteen; mutta ei nähnyt niin mitään — ei edes porttiakaan. Hän alkoi jo arvella, että hänen oma mielikuvituksensa oli häntä pettänyt, kun äkisti sävel taas kuului; tällä kertaa se kuului hänen omasta kammaristansa.
Hän kääntyi, luullen Christienin olevan aivan lähellä, mutta samassa soitto lakkasi ja jäähdyttävä kylmä valtasi hänen jäseniänsä; — se ei ollut pelon vaikuttamaa vavistusta, eikä tuulen ja sateen synnyttämää vilua, vaan kauhistavainen väristys jok'ainoassa jäsenessä, kamala tunto siitä, että muutaman hetken kuluttua keuhkot herkiävät työskentelemästä ja sydän lyömästä! Hän ei ky'ennyt puhumaan eikä liikahtamaan, vaan sulki silmänsä ja luuli olevansa kuolemaisillaan.
Tämä kummallinen heikkous kesti ainoastaan muutamia sekuntia. Vähitellen ruumiillinen lämpö tuli takaisin, ja sen kanssa voimakin, jotta hän taisi sulkea ikkunan ja horjua tuolille. Hän havaitsi nyt, että paidan rintamuksensa oli kankea ja jäässä, ja hiuksissansa riippui pitkät jääpuikot.
Hän katsoi kelloansa. Se oli seisahtunut kaksikymmentä minuuttia ennen kahtatoista. Hän otti lämpömittarinsa takankuvulta ja näki, että oli kuusikymmentä lämpöastetta. Herra siunatkoon! Kuinka tämä oli mahdollista kuudenkymmenen asteen lämmössä ja tulen palaessa uunissa?
Hän joi puolen lasia konjakkia yhdellä kulauksella. Nukkumista hän ei voinut ajatellakaan. Hän tunsi että hän ei uskaltanut nukkua — että hän tuskin uskalsi ajatella. Ainoa, minkä hän voi tehdä, oli panna kuiva paita päällensä, lisätä puita uuniin, kääriä täkki ympärillensä ja istua koko yön tulen ääressä nojatuolissa.
Minun veljeni ei ollut kuitenkaan kauan näin istunut, ennenkuin hänelle tuli lämmin ja hetken kuluttua hän nukkui. Aamulla herätessään hän huomasi makaavansa vuoteellaan, mutta hän ei ensinkään muistanut miten ja milloin hän oli sinne mennyt.
Oli taas kaunis päivä. Tuuli ja sade oli lakannut ja laakson toisessa päässä oleva Silverhorn niminen vuorenhuippu näkyi selvästi sinistä taivasta vasten. Kun veljeni katseli ulos, hän vähällä oli yön tapahtumien todellisuutta epäillä, ja, jollei hänen kellonsa olisi ollut, joka yhä vielä oli kaksikymmentä minuuttia vailla kahtatoista, hän olisi luullut koko kohtausta unennäöksi. Mutta asian näin ollen, hän luuli, että hänen ylen väsyneet aivonsa olivat tuon hirveän kauhistuksen matkaansaattaneet. Kuitenkin hän vieläkin oli levoton ja alakuloinen, eikä hänen tehnyt mieli viipyä toista yötä Lauterbrunnenissa, vaan hän päätti samana aamuna lähteä Interlakeniin. Hänen aamiaispöydän ääressä istuessaan ja miettiessään matkustaisiko hän nuo seitsemän peninkulmaa jalkasin, vai ottaisiko hän hevosen, tuli joku matkustaja ajaen aika kyytiä ja pysähtyi ravintolan eteen; nuori mies hyppäsi alas rattailta.
"Battisto!" huudahti veljeni hämmästyneenä, kun matkustaja tuli huoneesen. "Miksi tänne tulette tänään? Missä on Stefano?"
"Hän jäi Interlakeniin," vastasi italialainen.
Sekä hänen äänessään, että kasvoissaan oli jotakin vallan outoa ja hämmästyttävää.
"Mikä on?" kysyi veljeni peljästyneenä. "Onko hän kipeä? Onko onnettomuus tapahtunut?"
Battisto pudisti päätänsä, vilkaisi salaisesti ympärilleen ja sulki oven.
"Stefano voi hyvin, signor; mutta — mutta on tapahtunut seikka — kummallinen seikka! — signor, uskotteko aaveita?"
"Aaveitako, Battisto?"
"Niin, signor; sillä jos milloinkaan ihmisen aave, kuolleen taikka elävän, ilmestyy ihmisille, niin Christienin aave kävi minun luonani viime yönä kaksikymmentä minuuttia ennen kahtatoista."
"Kaksikymmentä minuuttia ennen kahtatoista!" toisti veljeni.
"Minä olin jo pannut maata ja Stefano nukkui samassa huoneessa. Minulla oli ollut hyvin lämmin kun panin maata ja olin nukkunut iloisia asioita ajatellessa. Ja kuitenkin, vaikka minulla oli paksu peite päälläni, niin heräsin siitä, että minua kovasti vilusti ja tuskin voin hengittää. Minä koetin Stefanoa herättää; mutta en ky'ennyt päästämään vähintäkään ääntä. Minä luulin, että viimeinen hetkeni oli käsissä. Samassa kuulin ikkunan alla soinnin — jonka tiesin lähtevän Christienin soittotoosasta; ja se soitti samaa kappaletta kun meidän syödessämme päivällistä havupuiden juurella, mutta soitto oli nyt hurjempi ja surullisempi ja miltei juhlallinen — oikein hirvittävä! Sitten se kävi yhä hiljaisemmaksi — ja vihdoin se tuntui katoavan tuuleen, ja taukosi kokonaan. Kun se lakkasi, niin jähmistynyt vereni jälleen alkoi käydä lämpimäksi ja minä huusin Stefanoa. Kerrottuani mitä oli tapahtunut, hän vakuutti, että se oli ollut vaan unennäköä. Minä pyysin häntä sytyttämään kynttilää, jotta saisin kelloani katsella. Se oli kaksikymmentä minuuttia vailla kahtatoista ja oli seisahtunut siihen, ja — mikä oli vieläkin kummempaa — Stefanon kello oli tehnyt samoin. Sanokaa nyt, signor, uskotteko, että tällä on jotakin merkitystä, vai luuletteko, niinkuin Stefano, että kaikki oli vaan unennäköä?"
"Mitä te itse arvelette, Battisto?"
"Minä arvelen, että Christien raukalle on joku onnettomuus tapahtunut jäätiköllä, ja että hänen henkensä tuli minun luokseni viime yönä."
"Battisto, lähdetään auttamaan häntä, jos hän vielä on hengissä, tahi hakemaan hänen ruumistansa, jos hän on kuollut; sillä minäkin uskon, että jokin vaurio on häntä kohdannut."
Sitten veljeni lyhyesti kertoi Battistolle mitä hänelle oli edellisenä yönä tapahtunut. He tilasivat sitten kohta kolme parahinta tienopasta Lauterbrunnenista oppaiksi ja hankkivat itselleen köysiä, jääkuokkia, alppisauvoja ja kaikellaista mitä tarvittiin matkaa varten jäätikölle. Vaikka kyllä tehtiin kiirettä, niin ei kumminkaan päästy lähtemään ennenkuin vähää ennen kahtatoista päivällä.
Matkustettuansa puoli tuntia he saapuivat Steckelberg nimiseen paikkaan, johon jättivät vaunut, joissa olivat tähän saakka ajaneet, ja lähtivät jalkasin kulkemaan jyrkkää polkua ylös; vasemmalla puolella oli Breithorn niminen jäätikkö, joka kohosi jyrkästi kuni vankka jäämuuri laaksosta vallan pystysuoraan ylös. Tie kulki ensin laitumien ja havumetsien poikki. Sitten he tulivat pieneen taloon, nimeltä Steinberg, jossa he ottivat vettä vesileiliinsä, laittoivat köydet kuntoon ja valmistausivat nousemaan Tschlingel nimiselle jäätikölle. Muutaman minuutin kuluttua he tulivat jäätikölle.
Silloin oppaat seisahtuivat ja pitivät neuvoittelun yhdessä. Yksi heistä ehdoitteli, että mentäisiin matalamman jäätikön poikki vasemmalle, ja sieltä etelässä olevien kalliöiden yli ylemmälle jäätikölle. Toiset kaksi opasta katsoivat paremmaksi mennä pohjoiseen, tahi oikealle; tämä tie oli veljeni mielestä mukavampi, ja siis valittiin se. Päivä paahtoi hyvin kuumasti ja jään pinta, jossa oli pitkiä, varsin vaarallisia halkeamia, oli sileä kuin lasi ja sininen kuin kesäinen taivas, ja sillä oli kovin hankalaa kulkea. Vallan ääneti ja varovasti he astuivat eteenpäin sidottuina toinen toisiinsa, noin kolme kyynärää kunkin välillä; edellä kulki kaksi opasta ja kolmas oli viimeisenä. Oikealle kääntyessään he tulivat neljänkymmenen jalan korkuiselle, jyrkälle kalliolle, jonka yli heidän täytyi kiivetä, päästäksensä ylemmälle jäätikölle. Veljeni ja Battisto eivät päässeet tätä kallioa ylös muulla tavoin kuin siten, että köysi kiinnitettiin kallion huipulle, jonka avulla he sitten kiipesivät ylös. Kaksi oppaista kapusi kallion huipulle, ja yksi jäi alas. Köysi laskettiin alas ja veljeni aikoi lähteä ensiksi ylös. Juuri kun hän asetti jalkansa ensimmäiseen kallion koloon, kiivetäksensä ylös, huusi Battisto äkisti: "Pyhä Maria! signor! Katsokaa tuonne alas!" Minun veljeni teki niin, ja siellä (niin hän jälestäpäin vakuutti) hän — niin totta kun taivas kohoaa ylitsemme — näki Christien Baumannin seisovan auringon valossa tuskin sadan kyynärän päässä heistä! Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä kun veljeni hänen näki, katosi hän näkyvistä. Hän ei vaipunut alas, ei liikkunut, vaan suoraan katosi, niinkuin häntä ei milloinkaan olisi ollutkaan. Battisto lankesi kalveana polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä. Minun veljeni nojasi kallioa vasten, kauhistuneena ja voimatta mitään puhua, hän tunsi, että tämän matkan tarkoitus oli surkealla tavalla saavutettu. Oppaat puolestansa eivät voineet käsittää mitä oli tapahtunut.
"Näettekö jotain?" kysyi veljeni ja Battisto heiltä.
Mutta miehet eivät olleet mitään nähneet, ja se, joka oli jäänyt alas, sanoi: "Mitäpä voisin nähdä muuta kuin jäätä ja aurinkoa?"
Siihen veljeni ei vastannut muuta kuin osoitti kädellään erästä halkeamaa, josta hän ei ollut silmiänsä kääntänyt siitä kuin hän näki hahmon jyrkänteellä, ja sanoi, että hän ei lähde askeltakaan edemmäksi ennenkuin sitä halkeamaa on tutkittu. Silloin nuo kaksi miestä tulivat alas kalliolta, toivat köyden mukanansa ja seurasivat veljeäni epäilevin mielin. Halkeaman päässä hän pysähtyi ja työnsi alppisauvansa voimakkaasti jäähän. Se oli tavattoman pitkä halkeama — alussa hyvin kapea, mutta sitten se levenemistään leveni kuta syvemmälle tultiin, ja sen seinistä riippui pitkiä jääkynttilöitä, jotka olivat timanttien kaltaisia. Kun noin kymmenen minuuttia olivat kulkeneet tässä halkeamassa, niin nuorin oppaista päästi äkillisen huudahduksen.
"Minä näen jotakin!" hän huusi. "Jotakin mustaa, hyvin alhaalla rotkon pohjukassa."
Kaikki näkivät sen, se oli eroittamaton kuilu, jota jäävallit osaksi peittivät. Minun veljeni lupasi sata francia sille, joka lähtisi alas sitä ylös tuomaan. Kaikki epäilivät.
"Emme tiedä mitä se on," sanoi yksi miehistä.
"Kenties se vaan on kuollut vuorivuohi," sanoi toinen.
Heidän välinpitämättömyytensä suututti veljeäni.
"Se ei ole tunturivuohi," sanoi hän vihaisesti. "Se on Christien Baumannin ruumis. Ja, jos te olette niin suuria pelkuria, ettette tohdi mennä sitä hakemaan, niin minä menen itse!"
Nuorin oppaista heitti hatun päästänsä, riisui takin päältänsä, sitoi köyden vyötäistensä ympärille ja otti kuokan käteensä.
"Minä lähden," sanoi hän; ja virkkaamatta mitään muuta, hän antoi toisten oppaiden laskea häntä alas. Minun veljeni kääntyi toisaalle. Kauhea tuska valtasi hänen mieltänsä, ja pian hän kuuli oppaan hakkaavan jäätä kuokallaan. Sitten opas huusi, että laskettaisiin toinen köysi alas, ja vihdoin — kaikki miehet siirtyivät äänettöminä syrjälle, ja minun veljeni näki nuorimman oppaan taas seisovan syvyyden partaalla, vapisten ja vallan hiestyneena, ja Christien Baumannin ruumis oli hänen jalkojensa juuressa.
Christien parka! Oppaat tekivät alppisauvoista ja köysistä paarin ja kantoivat hänen suurella vaivalla Steinbergiin. Sieltä saatiin pari miestä avuksi Steckelbergiin saakka, jossa vaunut olivat. Nyt hän laskettiin vaunuihin ja vietiin Lauterbrunneniin. Seuraavana päivänä veljelläni oli surullinen tehtävä edessä; hänen tuli viedä ruumis Kanderstegiin ja edeltäkäsin ilmoittaa kuolleen ystävälle tuloansa. Vielä tänäpäivänäkään, vaikka kaikki tämä tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten, hän ei voi liikutuksetta puhua Marian tuskasta ja epätoivosta ja siitä syvästä surusta, jonka hän vallan viattomasti tuotti tämän rauhallisen laakson asukkaille. Maria raukka on monta vuotta sitten kuollut; ja kun veljeni viimeksi matkusti Kander laakson kautta matkalla Ghemmiin, niin hän näki Marian haudan Christien Baumannin haudan vieressä kylän hautuumaalla.
Tämä oli veljeni kummitusjuttu.
Puhemies nyt ilmoitti, että kello jo oli niin paljo, että kokous oli lopetettava. Mutta nuori kalastaja ei kuitenkaan voinut olla kysymättä asiaansa vielä kerta. Tämä saattoi Arthur Kuninkaan miehet arvelemaan, että hän ei ollut oikein viisas, ja muutamat näyttivät luulevan, että kapteeni oli hänen vartijansa.
Koska ei yksikään miehistä uskaltanut herättää mahtavata Parvista, niin päätettiin, että useampi yhtä aikaa ikäänkuin sattumalta työntäisi häntä ja sitten kohdakkoin vetäytyisi niin kauas kuin suinkin hänestä. Tämä koe onnistui niin hyvin, että mr Parvis hyppäsi seisoalleen ja oli varsin hyvällä tuulella, niinkuin mies, joka nukkuu hyvin kepeästi ja vähimmästäkin kolauksesta herää. Hän laski leikkiäkin, sanoen, että vilppain klubin jäsenistä oli unikeko, mutta lausui sitä sillä tavoin, että huomasi, ettei se suinkaan häntä itseään koskenut.
Miehet lähtivät sitten vähitellen pois ja kapteeni nuoren kumppaninsa kanssa jäi yksin huoneesen. Kapteeni oli käynyt niin pirteäksi kättelemällä kaikkia, että häntä ei ensinkään nukuttanut.
"Huomen-aamulla," sanoi kapteeni, "meidän täytyy lähteä tämän kylän tuomarin ja papin luokse; ne ovat miehiä, joiden kanssa voi asioista keskustella. Minä aijon varhain nousta ylös huomenna ja kysellä asiaamme joka ikiseltä ihmiseltä, jonka näen."
Kapteeni löi taas polvelleen kädellään ja samassa tuli ravintolan isäntä sisään tuoden kaksi kapeata kynttilää.
"Teidän huoneenne," sanoi hän, "ovat ylikerroksessa. Vuoteet ovat hyvät, mutta tuulen huminaa te kuulette siellä."
"Sitä olen ennenkin kuullut," vastasi kapteeni. "Tulkaa minun kanssani meriretkelle, niin te saatte kuulla sitä."
"Täällä käy usein kova tuuli," sanoi isäntä.
"Tuuli saapi nuoren voimansa täällä," vastasi kapteeni, "voidaksensa Atlantin meren yli kulkea. Teidän tuulet ovat vienoja tuulahduksia vaan; mutta tulkaa minun kanssani merimatkalle, niin näytän teille myrskyn, joka on täyteen voimaan päässyt. Mutta ette vielä ole sanoneet nuorelle ystävälleni missä hän saa yösijaa."
"Hän tulee nukkumaan portaita lähinnä olevassa huoneessa," vastasi isäntä. "Ette voi erehtyä. Siinä huoneessa on kaksi vuodetta."
"Onko se se huone, jossa merenkulkija mies makaa?" kysyi kapteeni.
"Juuri se huone, jossa merenkulkija mies makaa," oli vastaus.
"Minä toivon, että hän ei lopeta kertomustansa unessa," sanoi kapteeni.
"Menenkö minä sitten huoneesen, jossa merenkulkija mies on, Alfred?"
"Et, kapteeni Jorgan, miksi niin? Älkää pelätkö, että hän minua herättää, vaikka hän kertoisikin kertomuksensa loppuun."
"Hän makaa oven suussa olevalla vuoteella," huomautti ravintolan isäntä. "Minä kävin häntä katsomassa ja hän nukkuu sikeätä unta. Hyvää yötä, hyvät hertat."
Kapteeni puristi innokkaasti isännän kättä, ikäänkuin hän ei pitkään aikaan tulisi tilaisuuteen sitä vasta tekemään, ja lähti sitten nuoren ystävänsä kera ylös.
"Minä aavistan," sanoi kapteeni heidän astuessansa portaita ylös, "että miss Kitty Tregarthenin häät eivät tule lykätyksi kauaksi, ja että me saamme selkoa asiastamme."
"Minä toivon niin," sanoi nuorukainen. "Milloin arvelette?"
"En nyt juuri niin tarkoin voi sanoa, mutta pian. Tässä on huoneenne,", sanoi kapteeni, hiljaa au'aisten ovea ja katsellen huoneesen; "ja tässä on merenkulkija mies. Minkälainen mies hän lienee? Hän hengittää hyvin raskaasti; eikö niin?"
"Hän nukkuu kuin lapsi, hengittämisestä päättäen," sanoi nuori kalastaja.
"Kenties hän näkee unta kodistansa," vastasi kapteeni. "En voi häntä nähdä. Hän nukkuu yhtä sikeästi kuin Arson Parvis, ja kuorsaa yhtä kovasti kuin hän; vai mitä sanotte? Hyvää yötä, matkatoveri."
"Hyvää yötä, kapteeni Jorgan, ja tuhansia kiitoksia!"
"Minä odotan siksi kuin ne ansaitsen, ennenkuin ne vastaanotan, poikani," vastasi kapteeni, lyöden nuorukaista ystävällisesti olkapäähän. "Toivon teidän näkevän hauskaa unta — kenestä, sen kyllä tiedätte!"
Kun nuori kalastaja sulki oven, viipyi kapteeni vähän aikaa oven ulkopuolella, kuunnellen heräisikö tuo vieras merenkulkija mies. Mutta kun ei mitään kuulunut, lähti hän omaan kammariinsa.
NELJÄS LUKU.
Merenkulkija mies.
Kuka oli tuo merenkulkija mies? Ja mitä hänellä on itsestään kerrottavaa? Hän vastaa näihin kysymyksiin omilla sanoilla:
Minä aloitan kertomalla mitä minulle tapahtui matkallani Falmouthista Cornwallissa Steepwayhin Devonshiressa. Eilen illalla tulin Lanreaniin. Minulla oli asioita toimitettavina täällä, jotka olivat osaksi hyvin tärkeitä ja osaksi (niin toivoin) hyvin iloisia — ja näiden asiain takia minä matkustin tänne.
Noustuani maalle Falmouthissa, matkustin sieltä jalkasin, sentähden, että oli huokeampi kuin hevosella ajaminen ja osaksi senkintähden, että olin kovin huolissani ja jalkasin matkustaminen oli paras keino surullisia ajatuksiani haihduttamaan. Matkani kahtena ensimmäisenä päivänä oli hyvin kaunis ilma, sillä kävi etelä tuuli. Kolmantena päivänä minä eksyin tieltä ja sain kulkea pitkän matkan ennenkuin taas tulin oikealle tielle. Iltapuolella, vielä matkalla ollessani, tuuli alkoi kiihtyä ja merisumu tuli tuulen ajamana maalle. Minä kuljin tuon, niin sanoakseni, valkoisen pimeyden läpi; minä pidin meren kohinaa vasemmalla puolella oppaanani ja tuo ennen mainitsemani suru kalvoi mieltäni yhä enemmän, kuta tiheämmäksi sumu kävi.
Ei ollut vielä myöhää illalla kun kuulin koiran haukuntaa oikealta. Minä astuin siihen suuntaan, josta haukunta kuului, ja huusin vähän väliä koiralle, että se ei haukkumasta lakkaisi, ja vihdoin minä kolhaisin tämän huoneuksen takaseinää vasten; ja kun kuulin ihmisääniä sisältä, haparoin minä ovelle ja kolkutin sitä kädelläni.
Oven aukaisi rikkinäisiin vaatteisin puettu tyttö; häneltä sain tietää, että talo oli ravintola.
Ennenkuin ennätin muuta kysyä, tuli ravintolan isäntä huoneesen. Minä kuulin useampia ääniä ja tunsin tupakan- ja totihajun toisesta huoneesta.
"Vierashuoneessa on valkea jo loppuun palanut," sanoi isäntä. "Etteköhän kuivaisi parhaiten jos kohta panisitte maata?" sanoi hän katsoen hyvin pitkään minuun, sillä olin tiheästä sumusta käynyt märäksi.
"En sitä luule," vastasin minä, katsellen yhtä pitkään häneen.
Ennenkuin muuta ehdin puhua, iloinen ääni sisähuoneesta keskeytti meitä.
"Mikäs on, isäntä?" kysyi iloinen ääni. "Kuka se on?"
"Merenkulkija mies, ulkonäöstä päättäen," sanoi isäntä, kääntyen selin minuun ja puhuen sisähuoneesen.
"Tuokaa merenkulkija mies sisään," sanoi ääni. "Ottakaamme hänet klubiin ainoastaan täksi illaksi."
Useampia ääniä silloin huusi, "Kuulkaa! Kuulkaa!" hyvin juhlallisella äänellä, niin kun olisivat kirkossa olleet. Sitten kuului kolkutus ikäänkuin nikkarin työhuoneesta. Sen jälkeen isäntä tarttui käteeni ja työnsi minua sisimmäiseen huoneesen; ja siellä olin nyt klubissa. Tuo äkillinen muutto pimeästä sumusta ulkona valoisaan lämpimään huoneesen huikaisi silmiäni niin, että minä tuijotin seuraan enemmän tarhapöllön kaltaisena kuin miehen. Silloin seura taas huusi, "Kuulkaa! Kuulkaa!" — Siihen minä puolestani vastasin, "Kuulkaa! Kuulkaa!" — sillä arvelin, että tämä klubin kielellä tarkoitti samaa kuin "Kuinka voitte?" Sitten isäntä vei minun tulen ääreen, jossa oli ympyriäinen pöytä; minulle tuotiin ruokaa sinne ja samalla sain tietää, että makuuhuoneeni oli numero neljä ylikerrassa.
Ennenkuin rupesin syömään, katselin vähäsen huoneessa olevia miehiä. Niitä oli niin paljon, että huone oli melkein täynnä jo pöydän päässä istuva puhemies oli juuri se, jolla oli niin iloinen ääni; hän näytti huvittavan muita kertomalla jotakin tarinaa. Minä söin niin ahnaasti etten juuri paljoa kuullut hänen tarinastansa.
"Nyt," sanoi puhemies, "olen minä kertonut tarinani. Kenenkä vuoro nyt on?" Hän otti käteensä kiekon ja pani sen pyörimään pöydälle. Kun se herkesi pyörimästä, se kaatui vallan minun eteeni; puhemies silloin sanoi: "Nyt on teidän vuoronne. Hiljaa! Minä käsken merenkulkija-miehen kertomaan toisen tarinan!" Hän lopetti puheensa lyömällä vasaralla pöytään; ja klubi (jolla ei näyttänyt olevan mitään muuta sanottavaa) vetäysi syrjälle, ja huusi taas yhteen ääneen: "Kuulkaa! Kuulkaa!"
"Minä toivon, että päästätte minut siitä," sanoin minä puhemiehelle, "sillä minä en osaa mitään tarinaa kertoa."
"Ette osaa mitään kertoa!" huudahti puhemies. "Merimies ei voisi mitään tarinaa kertoa! Kukapa on sellaista kuullut? Ei kukaan!"
"Ei kukaan," sanoi klubi, huutaen taas yht'aikaa, kun saivat uuden sanan.
Minä en oikein pitänyt siitä, että puhemies puhui minusta vallan kun olisin ollut halpa merimies. Mies toivoo aina, että hänen oikea säätynsä tulee tunnetuksi, kun häntä julkisesti puhutellaan muukalaisten seurassa. Minä ilmoitin puhemiehelle ja hänen kumppanillensa todellisen säätyni näillä simoilla:
"Kaikki miehet, jotka kulkevat merellä, ovat merimiehiä, kunnioitettavat herrat; mutta on säätyeroitusta laivoilla niin hyvin kuin maallakin. Minä olen arvon puolesta toinen perämies."
"Vai niin!" sanoi puhemies. "Mihin laivanne jätitte?"
"Meren pohjaan," vastasin — joka olikin, sen minun täytyy surulla sanoa, vallan totta.
"Mitä? Oletteko joutuneet haaksirikkoon?" sanoi hän. "Kertokaa meille siitä. Tarina haaksirikkoon joutuneesta laivasta on juuri meidän mieleemme. Hiljaa tuolla pöydän alipäässä! Hiljaa kun toinen perämies alkaa puhua!"
Mutta klubi, sen sijaan, että olisi ollut hiljaa, huusi hurjasti taas uuden sanan, ja sanoi "Tuoli." Senjälkeen joka ikinen mies oli vaiti ja katseli minua.
Minä menettelin hyvin tuhmasti. Sen enempää asiata ajattelematta, minä tein juuri mitä puhemies oli pyytänyt minun tehdä. Vaikka olisivat odottaneet koko yön, niin en sittenkään olisi kertonut heille sitä tarinaa, jota he ensin minulta vaativat, sillä tarina on, minun käsittääkseni, juttu, joka ei ole tosi. Mutta kun kuulin, että seura tahtoi kuulla minun haaksirikostani (joka ei ole mikään tarina), niin en voinut vastustaa kiusausta, vaan kerroin sen.
Minä kerroin heille hirveästä myrskystä, laivan haaksirikkoon joutumisesta ja siitä omituisesta tapauksesta senjälkeen, jonka kautta minun henkeni pelastui — ja seura kuunteli (minun suureksi ihmeekseni) ikäänkuin se ei milloinkaan olisi sellaista ennen kuullut. Mutta, kun minun sitten tuli kertoa edelleen mitä minua kohtasi henkeni pelastuksen jälkeen — tahi, selvemmin asiaa selittääkseni, kun tuli kertoa mihin paikkaan minä jouduin, ja kenenkä kanssa minä pelastuin — en saanut sanaakaan suustani. Siitä syystä, että juuri nämä asiat olivat sitä laatua, etten voinut enkä tohtinut niitä vieraille ilmoittaa, siitä syystä en olisi heille enempää kertonut, vaikka jok'ainoa heistä olisi luvannut paikalla maksaa minulle sataa puntaa!
"Jatkakaa," sanoi puhemies. "Mitä sitten tapahtui? Kuinka maalle pääsitte?"
Minä huomasin nyt, että olin ollut tuhma, kun vapaaehtoisesti olin syössyt itseni sellaiseen pulaan, sen kautta etten ollut asiata liiemmin miettinyt ennenkuin rupesin kertomaan, ja päätin etten puhu sanaakaan enää näistä asioista. En siis vastannut mitään. Mutta klubin jäsenet vihdoin pitkäksyivät odotusta ja alkoivat kopistella jalkojaan ja huutamaan minulle: "Jatkakaa! Jatkakaa! Hiljaa!" — Tämän hälinän korkeimmillaan ollen minä äkkiä hyppäsin seisaalleni puhutellakseni heitä.
"Kuulkaa! Kuulkaa!" huusi klubi. "Hän aikoo nyt vihdoin viimein jatkaa kertomustansa."
"Hyvät herrat!" minä vastasin siihen, "teidän luvallanne minä nyt lopetan kertomukseni toivottaen teille hyvää yötä!" Sen sanottuani minä nyykäytin päätäni heille ja käännyin ovelle päin. Sitä tuskin voi uskoa todeksi — vaikka se on vallan tosi asia — että nämä kummalliset miehet huusivat ja rääkyivät minulle, ikäänkuin olisin hirmuisella tavalla heitä loukannut. Minä koetin rauhoittaa heitä lausumalla heidän omaa lempisanaansa, "Kuulkaa! Kuulkaa!" Kaikki huusivat silloin vastineeksi, "Noh! Noh!" — Minä en milloinkaan ole minkäänlaisen klubin jäsenenä ollut, ja, siitä mitä tästä klubista näin, tulin siihen päätökseen, etten ikinä rupeakaan minkään klubin jäseneksi.
Minun makuuhuoneeni oli suuri ja vilvakka, mutta ei juuri siisti. Siinä oli kaksi sänkyä, eivätkä nekään aivan puhtaat. Mutta molemmat olivat tyhjät ja minä sain siis valita minkä niistä tahdoin. Toinen oli ikkunan vieressä, toinen oven suussa. Minusta oven suussa oleva vuode näytti siistimmältä ja sentähden otin sen.
Minä panin maata ja nukuin kohta, enkä herännyt ennenkuin aamun koittaessa. Kun katselin ympärilleni saadakseni selväksi missä olin, huomasin kaksi asiaa. Ensiksi, että huone oli paljoa kylmempi, kun illalla maata pannessani. Toiseksi, että toisella vuoteella joku makasi. Minä en voinut nähdä nukkujaa vuoteeltani, mutta kuulin hänen hengähdystään. Hän oli luultavasti tullut huoneesen niin myöhään, että minä jo olin nukkunut, ja oli mennyt levolle aivan hiljaa, minua häiritsemättä. Eihän tuo mitään kummaa ollut; ja luonnollistahan oli, että ravintolan isäntä laski minun huoneeseni toisen vieraan, koska siellä oli tilaa. Minä käännyin ja koetin nukkua; mutta en saanut unta ja tuon toisella vuoteella nukkuvan miehen hengitys kiusasi minua. Minä loikoin vielä noin neljänneksen tunnin ja nousin sitten ja menin sukkasillani ikkunalle katselemaan millainen ilma oli.
Taivas oli selkeä ja sumu haihtui haihtumistaan. Kun menin toisen vuoteen ohitse, katselin siellä makaavaa miestä. Hän nukkui kasvot ikkunaan päin, mutta peite oli vedetty kasvojen alapuolen yli. Minä säpsähdin kohta nähdessäni hänen tukkaansa ja otsaansa; ja, vaikka luonnoltani en ole utelias, en voinut itseäni hillitä, vaan vedin hiljaa peitteen pois, jotta voisin nähdä koko kasvot.
Ja siinä makasi veljeni Alfred Raybrock!
Mitä minun olisi tullut tehdä, tahi mitä muut ihmiset olisivat tehneet minun sijassani, sitä en tiedä. Mutta minä astuin muutamia askeleita taaksepäin ja nojasin ikkunanpieltä vasten — ja seisoin siinä häntä yhä katsellen. Kolme vuotta sitten olin sanonut jäähyväiset vaimolleni, pienelle lapselleni, vanhalle äidilleni ja Alfred veljelleni, joka nyt nukkui täällä samassa huoneessa kuin minä. Näinä kolmena vuotena he eivät olleet kuulleet minusta mitään, ja luultavasti he jo aikaa sitten olivat saaneet tiedon siitä, että laiva, jolla minä olin, oli joutunut haaksirikkoon ja että kaikki laivaväki oli hukkunut. Minun oli hyvin paha olla kun ajattelin omaisiani kotona ja heidän suruansa. Kaksi kertaa ojensin käteni herättääkseni Alfredia ja kysyäkseni miten vaimoni ja lapseni voivat; ja kaksi kertaa vedin käteni takaisin, sillä pelkäsin, että hän kovin säikähtyisi, kun niin odottamatta näkisi minun vuoteensa vieressä aamuhämärässä, ikäänkuin haudasta nousseena.
Minä odotin minuutin aikaa vielä. Silloin hän heräsi. Minä en liikahtanut, enkä puhunut sanaakaan, enkä koskenut häneen; minä olin ainoastaan katsellut häntä. Luulenpa melkein, että minun katseeni häntä herätti. Kun hän silmiänsä aukaisi, hän kohta katsoi minuun hyvin pitkään. Hän nousi istualleen nojaten kyynärpäähänsä ja aukaisi suunsa puhuaksensa, mutta ei sanaakaan tullut hänen suustansa. Hän yhä vaan tuijotti minuun, ja hänen kasvonsa kävivät vallan vaaleiksi. "Alfred!" sanoin minä, "etkö tunne minua?" Kauhea hämmästys valtasi häntä ja minä arvelin, että hän rauhoittuisi kun kuulisi minun ääneni. Minä tartuin hänen käteensä ja puhuin taas. "Alfred!" sanoin minä —
Voi, kunnioitettavat herrat! Kuinka voin sanoin selittää mitä kaksi veljestä puhui ja ajatteli tällaisessa tilaisuudessa? Suokaa anteeksi, etten kerro siitä teille sen enempää. Me istuimme vieretysten. Poika raukka purskahti suureen itkuun. Minä pidin häntä kädestä ja olin hetken aikaa vaiti ennenkuin taas aloin puhua. Minun oli kumminkin paljoa vaikeampi olla, sillä minä en voinut itkeä; en ole luonnoltani niin hellätuutoinen kun veljeni ja sitä paitsi olivat surut ja huolet paaduttaneet ja koventaneet sydäntäni. Mutta, Jumalan kiitos, minä kuitenkin voin tuntea; ja tunteeni olivat kenties voimakkaammat juuri sentähden, että en voinut niitä mitenkään ilmoittaa.
Hetken kuluttua minä kysyin häneltä sitä, mitä oli tehnyt mieleni kysyä jo kohta kun hänen näin. Uskoivatko he kaikki kotona, että olin kuollut? Uskoivat; ensin kauan aikaa odotettuansa minua, he yksi toisen jälestä herkesivät toivomasta — vaimoni (Jumala häntä siunatkoon) kaikkein viimeiseksi. Sitten aijoin kysyä oliko vaimoni elossa ja terveenä, mutta en voinut sanoa muuta kuin "Margareta?" ja katsoin samalla veljeni silmiin. Hän käsitti kohta mitä tarkoitin. Kyllä vaimoni oli elossa; hän oli kotonansa; hän oli vielä leski-puvussa — vaimo parka! Leskipuvussansa! Seuraava kysymys kävi paremmin; minä kysyin lapsestani. Oliko se elävänä syntynyt? Oli. Poika vai tyttö? Tyttö. Oliko se vielä elossa ja paljon kasvanut? Elossa oli ja kasvanut, lapsi raukka; tottahan se oli kasvanut kolmessa vuodessa! Entäs äiti? Hän oli vanhentunut ja oli käynyt entistä totisemmaksi; ajoittaisin hän oli kovin levoton ja huolissansa; huolissansa (samaten kuin vaimonikin) öillä, kun kävi kova tuuli ja ikkunat tärisi myrskyn järisyttäminä. Senjälkeen olimme vähän aikaa ääneti; minä kiitin sydämmeni pohjasta Jumalaa siitä, että Hän oli johdattanut minua takaisin elävänä vaimoni ja sukulaisteni luo, kun vaimo ja omaisetkin vielä elossa olivat.
Veljeni pyhki kyyneleensä ja katseli minua. Sitten hän äkkiä kääntyi ikäänkuin hän olisi jotain muistanut, ja riisti kätensä irti ja pisti sen päänaluksen alle. Siitä hän otti esille mustan kaulaliinansa, jonka hän hitaasti levitteli, koko ajan katsellen minua hyvin kummallisesti.
"Mitä sinä teet?" kysyin minä. "Minkätähden katselet minuun noin kummallisesti?"
Sen sijaan, että hän olisi vastannut kysymykseeni, hän otti kurtistuneen paperin kaulaliinastaan, aukaisi sen hyvin varovasti ja piti sitä vasten päivää, jotta minä näkisin mitä se oli. Herra siunatkoon! — minun omaa kirjoitustani — palanen sitä paperia, jota minä kauan aikaa sitten olin meren syvyteen viskannut. Tuhansien peninkulmien matkan päässä olin uskonut tämän sanoman merelle, ja nyt se oli tässä, veljeni kädessä! Minua värisytti kun sen näin. Minusta se oli vallan kun oma aaveeni, joka näkymättömänä oli kulkenut aavan meren yli kotia ennen minua.
Minun veljeni osoitti kirjoitusta.
"Hugh," sanoi hän, "olitko oikein selvällä päällä kun kirjoitit nuo sanat?"
"Kerro minulle ensin," minä vastasin, "miten ja milloin tämä sanoma teille tuli. En voi puhua mitään ennenkuin saan sitä tietää."
Hän kertoi minulle miten paperi oli hänen käsiinsä tullut — kertoi vielä, että hänen hyvä ystävänsä, kapteeni, oli luvannut häntä auttaa ja oli nyt täällä saman katon alla kun me. Mutta sen enempää hän ei kertonut. Vasta iltapäivällä sain tietää mitä oli tapahtunut (tuon hirveän epäluulon tähden rahoista) hänen naimisensa suhteen.
Kun sain tietää, että sanoma oli luonnollisella tavalla tullut hänen käsiinsä, niin mieleni rauhoittui; ja nyt minä vuorostani tein parastani Alfredia rauhoittaakseni. Minä kerroin hänelle, että olin ollut vallan selvä, vaikka hyvin huolissani, kun olin nuo sanat kirjoittanut; että voin selittää hänelle mitä oli ollut kirjoitettu niihin paikkoihin, joista kirjoitus oli kulunut. Vieläkin kerroin, että minä en tietänyt asian todellista laitaa enemmän kuin hänkään, ennenkuin oli otettu selkoa siitä ja näytetty todeksi, että syytös isäämme kohtaan oli perätön. Vihdoin viimein kerroin, että koko matkallani kotia oli minulla vaan yksi toivo ja yksi päätös mielessä — toivo onnellisesti saapua Englantiin ja tavata vaimoani ja omaisiani elossa — ja päätös ottaa selkoa olivatko nuo viisisataa puntaa varastettua rahaa vai ei.
"Tule ulos minun kanssani, Alfred," sanoin minä vihdoin, "niin minä kerron sinulle tuolla ulkona miten tulin tuon sanoman kirjoittaneeksi ja uskoneeksi merelle."
Me lähdimme hiljaa portaita alas ketäkään häiritsemättä. Aurinko oli juuri noussut kun lähdimme kylästä ja vitkalleen menimme meren rannikolle. Kun tulimme meren näköisälle, minä taas aloin kertoa kertomustani, jonka viime yönä olin kesken jättänyt, ja tällä kertaa minä sen loppuun saakka kerroin.
Minä lähdin merelle, niinkuin muistat (olivat ensimmäiset sanani Alfredille) toisena perämiehenä Peruvian nimisellä laivalla. Meillä oli hyvin lajiteltu lasti ja olimme matkalla Hornin kautta Truxilloon ja Guayaquiliin Etelä-Amerikan länsi-rannikolla. Viimemainitusta paikasta — Guayaquilista — oli meidän lähteminen takaisin Truxilloon, ja sieltä ottaminen toinen lasti paluumatkaa varten. Sellaiset olivat ne ohjesäännöt, jotka sain Lontoossa laivan omistajalta tavaroita lastatessamme, kolme vuotta sitten.
Oltuamme noin viikon aikaa merellä, kuulin ensimmäiseltä perämieheltä — joka itse oli kuullut sen kapteenilta — että se superkargo [virkamies Itä-Indian komppaniassa], joka oli tuleva meidän kanssamme, jäisi Truxilloon, ja että toinen superkargo (joka myöskin oli meidän esimiehiemme kauppakumppani ja viimeiseksi oli ollut niiden ulkomaan asiamiehenä) oli sieltä tuleva kanssamme kotimatkalle. Hänen nimensä oli mr Lawrence Clisfold. Ei kukaan meistä ollut häntä ennen nähnyt, eikä kukaan meistä ollut hänestä kuullut mitään muuta kuin mitä nyt olen sinulle kertonut.
Meillä oli erinomaisen hauska matka, varsinkin Hornin ympäritse purjehtiessamme. En ole milloinkaan matkustanut tuon kamalan niemen ympäri sellaisella ilmalla, enkä liioin usko enää sitä tekeväni. Me noudatimme tarkoin ohjesääntöämme. Lasti purattiin ja me palasimme Truxilloon uutta lastia ottamaan. Tässä kaupungissa minä sairastuin näillä paikoin tavalliseen kuumeesen; minä makasin kipeänä koko ajan kuin olimme satamassa, ja vasta kymmenen päivää oltuamme merellä minä paranin niin, että voin ruveta virkaani hoitamaan. Siitä syystä näin mr Lawrence Clisfoldin ensi kerta sinä aamuna, jolloin ryhdyin toimiini.
Hän oli pitkä, laiha, kuivan näköinen mies; hänen silmänsä olivat kipeät, jonkatähden hän käytti sinisiä silmälasia. Hän näytti olevan noin viidenkymmenen vuoden vanha. Hänen päänsä oli melkein kalju, ainoastaan hiukan harmaita hiuksia oli niskassa; kasvot olivat hirveän rypistyneet. Hänen kasvoistansa päättäen, sekä siitä, että hänen kätensä vapisivat, arvelin (aivan oikein, niinkuin jälestäpäin huomasin) että hän oli juomari. Sanalla sanottu: minä en ensinkään pitänyt tämän uuden superkargon ulkonäöstä — ja jo ensimmäisenä päivänä huomasin, että hänkään ei minusta pitänyt.
"Minä olen kapteenilta kysynyt teistä," sanoi hän minulle, kun minä hyvin kohteliaasti häntä tervehdin. "Teidän nimenne on Raybrock, kuulemma. Oletteko sukua Hugh Raybrockin kanssa, Devonshiressa?"
"Olen varsin läheinenkin sukulainen hänelle," vastasin minä; "minä olen
Hugh Raybrockin vanhin poika."
En voinut nähdä miltä hänen silmänsä näyttivät, sillä hänellä oli, kuten jo mainitsin, siniset silmälasit silmillä, mutta hän väänsi suutansa hyvin ilkeästi kun minä hänelle vastasin.
"Teidän isänne teki petollisen konkurssin, eikö niin?" oli superkargon toinen kysymys.
"Kuka teille on sanonut, että hän petollisen konkurssin teki?" kysyin minä.
"Noh! Minä kuulin sen," sanoi mr Lawrence Clisfold ja näytti siltä kun hän olisi hyvin iloinen siitä, että oli sen kuullut ja toivoisi, että se olisi totta.
"Joka teille on kertonut, että isäni petollisen konkurssin teki, hän valehteli," sanoin minä. "Hän teki konkurssin, se on totta, mutta jok'ainoa velkoja sai rehellisesti rahansa takaisin hänen kuolemansa jälkeen, eikä ensinkään tarvittu koskea leskelle ja lapselle määrättyä rahasummaa. Muistakaa kertoa se, kun vasta kuulette puhuttavan, että isäni teki petollisen konkurssin."
Mr Clisfold nauroi ilkeästi ja minä suutuin.
"Minä en kärsi nähdä teidän nauravan, kun minä pyydän teitä tekemään oikeutta isäni muistolle," sanoin minä, "ja vielä vähemmin minua miellyttää se tapa, jolla te vast'ikään kerroitte, että isäni oli petollisen konkurssin tehnyt. Näytti siltä kun olisitte iloinneet siitä, että se oli totta."
"Ehkä niin tein," sanoi mr Clisfold tylysti. "Tahdotteko tietää miksi? Kun olin nuori mies, olin onnettomuudeksi joutunut velkaan isällenne. Hän oli armoton velkoja; ja hän uhkasi viedä minut oikeuteen, jollen maksaisi velkaani määrättynä päivänä. Minä en milloinkaan ole tätä riitaa unohtanut; ja minä en suinkaan olisi ollut pahoillani, jos isänne velkojat olisivat olleet yhtä armottomat häntä kohtaan kuin hän oli minulle."
"Minun isälläni oli oikeus vaatia omansa takaisin," sanoin minä. "Jos te olitte hänelle velkaa rahaa, ettekä maksaneet…"
"Enhän minä teille sanonut etten sitä maksanut," sanoi mr Clisfold, yhtä tylysti kuin ennen.
"Hyvä, jos te maksoitte," puhkesin minä sanomaan, "niin eihän siitä käräjä-asiaa tullut — eikä teillä ole mitään syytä siitä nyt murista. Minun isäni ei kellekään vääryyttä tehnyt; ja minä en usko, että hän teille vääryyttä teki. Hän oli rehellinen mies kaikissa toimissaan; ja kuka ikinä minulle väittää päinvastoin…!"
"Se riittää," sanoi mr Clisfold lähtien kajuutaan. "Kuume ei vielä näy olevan lakannut. Minä jätän teidät vilvastamaan itseänne meri-ilmassa, herra toinen perämies. Tulkaa anteeksi pyytämään sitten kun olette kylliksi viilistynyt sitä tekemään."
"Pojan velvollisuus on puolustaa isäänsä," vastasin minä; "ja, viilistyneenä tahi tulisena, minä ennemmin luovun virastani kuin pyydän teiltä anteeksi siitä, että teen velvollisuuteni!"
"Te tulettekin saamaan eron virastanne," sanoi superkargo, mennen alas kajuutaan. "Te jäätte ensimmäiseen satamaan, jos kapteeni minun neuvoani seuraa."
Tällä tavoin mr Clisfold ja minä tutustuimme toinen toistemme kanssa. Ja niinkuin alku oli, niin oli jatkokin. Mutta, vaikka hän kaikin tavoin minua kiusasi, ei hän enään puhunut mitään isäni asioista. Minä puolestani kuitenkin yhä pidin mielessä mitä hän oli minulle kertonut, ja päätin, jos onnellisesti pääsisin kotia, kohta mennä Barnstaplen tuomarin luo, jolla oli isäni vanhat kirjat ja kirjeet säilössä, ja tutkia oliko mr Lawrence Clisfold oikeassa. Minä en milloinkaan ollut kuullut hänen nimeänsä mainittavan kotonani, sillä isällä ei (niinkuin tiedät, Alfred) ollut tapa puhua asioistansa, eikä äiti koskaan kysellytkään niistä. Mutta hyvin luultavaa on, että mr Clisfoldilla ja isällä ennen oli ollut yhteisiä asioita, ja että mr Clisfold oli koettanut isää pettää, mutta ei siinä onnistunut. Minä toivoin, että asia olisi sellainen, sillä superkargo soimaisi minua alinomaa, ja minä vihasin häntä yhtä paljon kuin hän minua.
Meillä oli erinomaisen kaunis ilma ja matka joutui hyvin, niin että jo toivoimme, että meillä koko matkalla olisi kaunis ilma. Mutta kun tulimme lähelle kap Hornia, niin alkoi jo näkyä pahan ilman merkkiä. Ilmapuntari alentui alentumistaan, ja pohjoistuuli kiihtyi kiihtymistään. Tämä tapahtui illalla — ja seuraavana aamuna kävi niin kova tuuli, että meidän täytyi laskea ankkuri. Koko sen päivän ja seuraavan yön myrsky kesti; toisen päivän iltapuolella tuuli hiukan asettui ja me lähdimme taas purjehtimaan. Mutta auringon laskun aikana taivas kävi entistä mustemmaksi ja myrsky kiihtyi kovasti. Peruvian oli suuri ja hyvä laiva, mutta kovin kömpelö tuulessa. Vettä tuli hirveästi laivaan ja paras veneemme joutui hukkaan; silloin ei ollut muu edessä kuin kääntyä ja koettaa henkeä pelastaa. Kolme päivää riensimme tuulen kiidättäminä eteenpäin. Myrsky asettui väliin vähäsen, mutta kävi niin suuret aallot, ettemme uskaltaneet kääntyä. Siitä asti kun myrsky alkoi, ei yksikään meistä päälliköistä ollut tilaisuudessa vaarinottaa merkkiä. Me tiesimme vaan, että tuuli vei meidät etelää kohti ja että me tällä aikaa olimme satoja penikulmia laivain tavallisesta kulkuväylästä.
Kolmantena yönä — tahi oikeammin varhain neljännen päivän aamulla, minä menin alas, vallan uupuneena työstä, vähäksi aikaa lepäämään, jättäen kapteenin ja ensimmäisen perämiehen laivaa ohjaamaan. Yo oli pilkko pimeä, satoi lumiräntää ja rakeita taukoomatta ja Peruvian vyöryi aalloilla niin hirveästi, että pelkäsimme mastojenkin laukeavan. Minä horjuin vuoteelleni ja nukuin niinkuin ainoastaan se voi nukkua, joka on rasituksista vallan uupunut. Minä heräsin — en tiedä kuinka kauan lienen nukkunut — siitä, että minua viskattiin vuoteeltani kajuutan laattialle; ja samassa minä kuulin laivan hirveästi jyskivän ja rytisevän, josta arvasin, että olimme hukassa.
Vaikka olin loukannut itseni vuoteeltani pudotessani, riensin kuitenkin kohdakkoin laivan kannelle. Ennenkuin olin ehtinyt astua kaksi askelta kannella, laiva kiikkui kauheasti, kallistui yhdelle syrjälle, pyöri vähän aikaa ympäri ja kallistui toistamiseen keulalaidalle. Etumaston touvit katkesivat toinen toisensa perästä, ja masto kaatui mereen. Minä tunsin, että laivaväki riensi minun ohitseni, pimeydessä, suojanpuolelle laivaa; ja minä tiesin, että he, äärimmäisessä hädässä ollen, turvautuivat veneisin. Minä sanoin, että tunsin heidän menevän minun sivutseni, sillä meren pauhina ja tuulen vinkuna kannella teki minut vallan kuuroksi ja pimeys teki minut sokeaksi. Minä yhtä vähän uskoin, että veneet voisi kestää merellä, kuin uskoin, että laiva voisi salakarilla eheänä pysyä, mutta päätin kumminkin lähteä muitten kanssa.
Mutta ennenkuin menin toisten luo suojanpuolelle, lähdin alas kajuutaan — ei rahaa ja vaatteita ottamaan, sillä kun kuolema oli edessä, niin ei ne mistään arvosta olleet — vaan hakemaan kirjelaukkuani, jonka olin äidiltäni saanut kotoa lähtiessäni. Laukussa oli Margaretan hiuskäherä sekä kaikki kirjeet, jotka olin häneltä saanut koko matkallani. Jos jotakin voisin pelastaa, niin tämä oli pelastettava; jos kuolisin niin tahdoin kuolla tämä laukku muassani.
Minun arkkuni oli niin kovasti nuorattu, että minun täytyi murtaa se auki. Kenties viivyin tässä toimessa kauemmin kuin itse arvasin. Kuinka lieneekään ollut, kun tulin kannelle takaisin kirjelaukku kädessä, ei kuullut, ei näkynyt ketään. Suurin vene oli poissa ja epäilemättä olivat kaikki laivamiehet sillä lähteneet laivasta.
Ennenkuin olin ehtinyt likemmältä asiaa ajatella, tuulen puuska taas tärisytti laivaa ja työnsi sen korkeammalle karille, jotta toinen keula nousi pystyyn ikäänkuin huoneen katto. Siihen asentoon laiva jäi; etukeula oli vallan rikki muserrettu ja oli veden alla. Jos laiva pysyisi siinä asemassa siksi kuin päivä koittaisi, niin olisi mahdollista, että voisin henkeni pelastaa, mutta jos myrsky riistäisi irti sen, silloin olisin hukassa. Minä koetin katsella, oliko maata karin lähellä, mutta kun en nähnyt mitään muuta kuin vaahtopäisiä aaltoja, jotka välkkyivät yön pimeydessä kuin valkoiset tulet, niin kömpyröin takaisin kajuutaportaitten suojaan ja odotin päivän tuloa.
Kun aamu koitti, alkoi tuuli vähän asettua; ja vaikka laiva usein kovin järisi ja jytisi, se kuitenkin pysyi paikallansa karilla. Vaikka myrsky vielä oli hyvin raju, niin nyt kuitenkin vihdoin voin kuulla muutakin kuin tuulen kohinaa. Minä kuulin vähän väliä jonkilaista hankaamista ja jyskettä tuulen puolisella laivan kyljellä. Päivä valkeni, ja kun minä kapusin kannelle, lähdin ensin tuulen puolelle katsomaan mikä oli tuon jyskeen vaikuttanut.
Silloin näin että sen oli matkaansaattanut vene, jolla onnettomat toverini ja muu laivaväki oli lähtenyt laivasta kun se karille joutui. Vene oli ylös alaisin, ja aaltojen heiluttamana se vähän väliä rämähti laivan kylkeä vasten. Kohdakkoin näin, että joka ainoa henki, joka oli siinä ollut, oli hukkunut. Kaksi mastoa oli vielä paikoillansa. Minä menin toisen maston taklinkiin katselemaan suojanpuolelle päin — ja nyt näin päivän valossa matalan, viheriän, kallioisen pienen saaren, noin peninkulman matkan päässä laivasta. Nyt henkeni taas tuntui minulle kalliilta, kun näin maata. Minä lähdin vielä korkeammalle katselemaan virran suuntaa ja tarkastamaan oliko jonkinmoista kulkuväylää karin läpi. Laiva oli ajautunut karille kovimman tyrskyn läpi, ja meri saaren ja minun välilläni, vaikka kyllä myrskyinen, ei kuitenkaan ollut niin kuohuinen, ettei hengen vaarassa oleva mies uskaltaisi lähteä veneellä kulkemaan sen yli. Laivassa oli vielä pienin vene jälellä; minä katselin tarkoin mistä paikasta olisi sopivin koettaa kulkea, ja menin sitten taas alas kannelle venettä alas laskemaan.
Juuri kuin astuin alas kannelle, kuulin kannen alta kolinan, kajuutan kohdalta. Ensimmältä hämmästyin niin, etten voinut liikahtaa paikalta, enkä puhua. Mieleeni ei ollut johtunut tähän saakka, että laivassa olisi muita kuin minä; mutta nyt, kun kuulin kolkutuksen, heräsi minussa toivo, että en ollut aivan yksin. Minä rohkaisin mieleni ja lähdin kohdakkoin alas kajuutaan.
Kolina kuului eräästä makuuhytistä, kajuutan etäisemmässä osassa. Hytin ovi oli suljettu, se oli luultavasti laivan kallistuessa sinne tänne lyönyt lukkoon. "Kuka siellä?" huusin minä. Hiljainen, heikko ääni vastasi jotain oven yläpuolella olevasta ristikosta. Minä kapusin kajuutan hujan hajan olevain huonekalujen yli ja kurkistin ristikosta makuuhyttiin; siitä tuijotti mr Clisfold, siniset silmälasit silmillä, minua!
Suokoon Jumala anteeksi, että se ajatus tuli mieleeni — mutta ei laivalla ollut ainoatakaan miestä, jota en ennemmin olisi suonut olevan elossa, kuin mr Clisfold! Koko laivaväestöstä olimme me kaksi, jotka kaikkein vähin toisistaan pidimme, tulleet pelastetuiksi.
Minun oli helpompi murtaa ovi ulkopuolelta, kun hänen sisäänpäin, ja viiden minuutin kuluttua hän oli vapaa. Minä olin tuntenut viinan hajun jo ristikosta, ja nyt, kun me seisoimme vastakkain, näin minä mistä tuo haju tuli. Vuoteen vieressä oli viina-arkku; kaksi putellia oli rikki laattialla — ja mr Clisfold oli humalassa.
"Mikä laivan on?" sanoi hän, katsoen hurjasti minuun ja puhuen sekavasti.
"Sen saatte itse nähdä," sanoin minä, ja samalla tartuin häneen ja laahasin häntä mukaani kajuutan portaita ylös. Minä olin toivonut, että hän selviäisi, kun näkisi missä tilassa laiva oli — ja minä en siinä pettynyt; hän lankesi polvillensa ja oli vallan liikkumattomana ja ääneti kuin olisi hän kivettynyt siihen paikkaan.
Minä asetin hänen istumaan kajuutan seinää vasten, jotta meri-ilma hänen päätänsä selvittäisi. Hän oli monta päivää peräkkäin makuuhytissä juonut, sillä ei kukaan meistä ollut häntä nähnyt siitä asti kuin myrsky alkoi, sen minä nyt muistin; ja vaikka hän olisikin ollut kyllin selvä koettaaksensa päästä siitä ulos, tahi huutaa apua, niin ei hänen ääntänsä kukaan olisi kuullut myrskyn pauhatessa. Enkä minäkään tänä aamuna olisi hänen kolkutustansa kuullut, jollei tuuli olisi asettunut. Vaikka hän oli vihamieheni, oli hänellä kumminkin kaksi kättä — ja tässä tilaisuudessa hän siitä syystä oli minulle kultaa kalliimpi. Kun hänet saisin avukseni niin toivon varmaan saavani veneen vesille. Puolen tunnin kuluttua minulla oli kaikki valmiina tätä tointa varten, ja mr Clisfold oli jo niin selvä, että hän huomasi henkensä pelastuksen riippuvan siitä, että hän teki mitä minä käskin hänen tehdä.
Taivas oli vielä paksujen pilvien peitossa, ja pilvet kokoontuivat jälleen tuulen puolelle. Mr Clisfold kyllä käsitti mitä tarkoitin, kun osoitin pilviä, ja toimitti kaikki mitä hänelle neuvoin. Minä otin veneesen ruokatavaroita, lihaa, leipää ja juomavettä, sen verran kun löysin; sitä paitsi otin mukaani kompassin, lyhdyn, muutamia kynttilöitä ja tulitikku-tukkuja, jotta voisin tulta sytyttää. Viimeiseksi muistin pyssyn ja ruutia sekä kuulia. Minä löysin vähän ruutia ja kuulia sekä vanhan pyssyn kapteenin hytistä, ja päätin tyytyä siihen, sillä aika oli kallis. Pistoli oli lääke-arkussa ja minä otin nämätkin kalut mukaani, sillä kenties niitäkin tarvitsisin. Kun kaikki kalut olivat veneesen saatu, sysättiin vene kannelta alas vesille laivan etukeulan yli, joka oli osaksi vedessä. Minä istuin soutopenkille ja käskin mr Clisfoldin olemaan vallan hiljaa veneen toisessa päässä; sitten lähdin soutamaan saarta kohti.
Ennenkuin olimme ehtineet pari sataa kyynärää laivasta, oli vene jo monta kertaa vähällä kaatua kumoon. Mutta onneksi mr Clisfold oli tottunut kulkemaan veneellä ja vaikka hän oli vähän juovuksissa vielä, niin hänellä kuitenkin oli sen verran järkeä, että hän osasi istua vallan hiljaa. Meidän onnistui päästä siihen kulkuväylään, jonka olin mastosta huomannut, ja sitten meidän oli helppo päästä saareen.
Me tulimme rantaan pienen lahden kohdalla. Siitä asti kun lähdimme laivasta, mr Clisfold ei ollut sanaakaan puhunut, enkä minä liioin häntä puhutellut. Rantaan tultuamme minä pyysin hänen auttamaan minua tavaroita veneestä nostamaan ja kantamaan ne johonkin suojapaikkaan. Hän katsoi hyvin vihaisesti minuun, mutta teki kuitenkin mitä käskin. Me löysimme suojapuolella saarta pienen syvennyksen eli kolon maassa ja minä jätin mr Clisfoldin latomaan tavarat sinne; itse menin edelleen tarkastamaan saarta.
Saari oli noin peninkulman levyinen ja kolme peninkulmaa ympärinsä. En siellä löytänyt mitään syötävää paitsi moniaita surkastuneita kasveja, jotka kasvoivat niillä paikoin, joissa oli vähäsen multaa; muuten koko saari oli hiekkaperäinen ja kuiva. Ei sillä ollut ainoatakaan puuta, ei ainoatakaan elävää olentoa; eikä vettä, minun nähdäkseni. Korkeimmalla kohdalla seisoessani katselin, näkyisikö muita saaria, jotka olisivat asuttuja; mutta ei näkynyt mitään muuta kuin merta — ainakaan ei näin pilvisellä säällä. Kun nyt oikein olin omin silmin nähnyt kuinka autio tämä saari oli; kun muistin kuinka etäällä se oli laivain tavallisesta kulkuväylästä; ja kun ajattelin kuinka vähäsen ruokatavaraa olimme mukaamme ottaneet, niin pelko, että olimme pelastuneet hukkumasta kuollaksemme nälkään, vaikutti sen, että päätin lähteä takaisin veneellä laivaan vettä ja ruokatavaroita hakemaan. Tämä yritys oli hyvin vaarallinen, sillä taivas oli käynyt entistä pimeämmäksi ja myrsky oli taas kiihtynyt.
Mr Clisfold oli sillä välin latonut varastomme luolaan ja peittänyt sen tervavaatteella, jonka minä olin pannut tavarain yli veneessä. Kun kuljin mr Clisfoldin ohitse mennessäni rantaan, näin että hän otti viinaputellin lakkaristansa. Hän oli luultavasti pistänyt puteliin lakkariinsa silloin kuin minä mursin makuuhytin ovea. Kun hänelle kerroin aikovani mennä laivalle vielä, sanoi hän: "Te hukutte sillä matkalla ja minä saan kahta vertaa enemmän ruokavaroja." — "Niin, ja kuolette sitten vuorostanne, kun ne loppuvat," sanoin, lähtien rannalle. On kauheata ajatella sitä, mutta me emme voineet olla kohteliaat toinen toistamme kohtaan, ei edes sinä päivänä kuin yhdessä olimme haaksirikkoon joutuneet!
Minä työnsin veneen vesille ja lähdin soutamaan laivaa kohti. Soudettuani vähän matkaa, katsoin taakseni tuulen puolelle, ja näin että oli liian myöhäistä. Laiva oli kadonnut näkyvistä! Minä kohdakkoin käänsin veneen ja lähdin soutamaan takaisin saareen; juuri kun pääsin karin sisäpuolelle, edellä mainitun kanavan suuhun, nousi hirveä tuulen puuska. Vene tuli täyteen vettä ja minä suin päin mereen. Aallot kuohuivat ja loiskahtivat kallioiden yli molemmin puolin kanavaa ja vierivät kanavaa pitkin temmaten minut mukanaan. Jos tämä olisi vähän aikaisemmin tapahtunut, niin olisin joutunut meren kuohuun jälleen ja ollut hukassa, mutta nyt toinen aalto kohdakkoin seurasi ensimmäistä ja viskasi minut rannalle. Minulla oli juuri sen verran voimia, että jaksoin kaivaa käteni ja jalkani märkään hiekkaan; ja vaikka aallot tempasivat minut mukanaan veteen takaisin, en kumminkaan joutunut kauas rannasta. Ja ennenkuin kolmas aalto tuli, olin jo ennättänyt ryömiä niin korkealle rantaan, ettei se enää minuun ulottunut. Minä makasin tainnuksissa kuivalla hiekalla.
Kun tulin luolaan takaisin, jossa varastomme oli, niin mr Clisfold istui siinä kuivimmalla paikalla ja oli käärinyt tervavaatteen ympärilleen. "Ohoh!" sanoi hän, hämmästyneen näköisenä, kun näki minun, "ette siis hukkuneetkaan?" — "En," vastasin minä, "te ette saaneetkaan kahta vertaa ruokavaroja." — "Kuinka paljo saan?" kysyi hän levottomasti. "Puolet siitä mitä tässä on," vastasin minä. "Ja kuinka kauan se minulle riittää?" sanoi hän. "Ruoka voi riittää kolmeksi viikoksi, jos lisäksi hankitte mitä tässä kurjassa saaressa on syötävää," sanoin minä; "ja vesi (jos sitä juotte) riittää noin kaksi viikkoa." Tämän kuultuansa hän taas otti puteliin lakkaristansa ja joi siitä. "Minua vilustaa niin, että luuni vapisee," sanoin minä. "Ja minun on lämmin ytimeen asti," sanoi hän ojentaen tyhjän pullon minulle. Minä viskasin sen pois ja aukaisin lääkearkun, katsoakseni olisiko siellä jotain virvoketta. Arkussa oli ainoastaan kolme lääkepulloa, kaikki öljynahalla päällystetyt. Tarkemmin katseltuani, löysin vieläkin pienen pullon, joka oli kutomuksella päällystetty. Kutomukseen oli musteella kirjoitettu "paloviinaa;" ja putelli oli täynnä! Tämä löytö pelasti minun viluun kuolemasta. Minä join siitä suun täyden ja se virkisti minua niin, että minusta tuli vallan uusi ihminen; sen tehtyä minä pistin puteliin rintataskuuni. Mr Clisfold katseli minua, mutta ei puhunut mitään.
Koko ajan satoi kovasti, tuuli vinkui ja meri kuohui niinkuin vedenpaisumus olisi tulossa. Minä istuin mr Clisfoldin viereen, sentähden, että se oli kuivin paikka, ja vedin minun osani tervavaatteesta häneltä, lupaa kysymättä. Hän suuttui siitä, sillä hän oli vähän humalassa, siis siinä tilassa, jolloin mies helpoimmin suuttuu vähäpätöisestäkin syystä. Ensin hän osoitti kiukkuansa loukkaamalla minua kaikenmoisilla pistosanoilla, mutta minä en ollut niitä kuulevinanikaan. Sitten hän äkkiä rupesi puhumaan isästäni ja hänen petoksestaan, joka juuri oli ensimmäisestä päivästä jo tehnyt meistä vihamiehiä. Minusta oli häpeällistä riidellä hänen kanssaan, kun tällaisissa oloissa olimme, ja uhkasin vaan, että jollei hän lakannut siitä puhumasta, niin minä ehkä hänen pääkalloaan halkaisen. Se uhkaus vaikutti sen, että hän oli vaiti, ja olen nyt jälestäpäin iloinen siitä.