Sanomalehti-poika y.m. kertomuksia

SANOMALEHTI-POIKA Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

K. A. Järvi

Hämeenlinnassa, Boman & Karlsson, 1902.

SISÄLLYS:

Sanomalehti-poika
Lulle
Saiturin alku
Lokki
Pääkaupunkiin
Kuvaus ylimaasta
Kaunosielu

SANOMALEHTI-POIKA

Tapani Pietari Kaleva oli sanomalehden kantajapoika. Hän oli pieni, viistosilmä miehenalku, ontui toisella jalallaan ja kulki ruumis kierossa. Ikää oli kaksitoista vuotta. Tapani oli jo päässyt kansakoulussa viidennelle luokalle, kun syksyllä, jolloin koulun piti alkaa, isä ei enää luvannutkaan häntä kouluun. Ei hän jaksanut enää Tapania kouluttaa, oli hän sanonut surullisella äänellä. Isäparka rakasti kyllä oppia, mutta kun Tapania pienempiä lapsia oli vielä kokonaista neljä elätettävänä, niin tuskallista oli hänelle niitä talven yli viedä. Hänen mieleensä oli juolahtanut, että Tapani voisi jo jotain itse ansaita. Ensin mietti hän saada Tapanin jonnekin oppipaikkaan, mutta kuka tuota raajarikkoa lasta ottaisi, kenelle mestarille ontuva poika kelpaisi. Siinä se oli ympyriäinen asia.

Mutta yhtenä kauniina syyspäivän aamuna syöksähti Tapanin toveri Ville Suvas kuin tuuliaispää sisälle Tapanin ahtaaseen, pahalta löyhkäävään kotiin. Silmät loistavina se selitti Tapanille, että kaupungin jokapäivänä ilmestyvälle sanomalehdelle tarvittiin kantajapoikia ja että hän jo oli käynyt ilmoittautumassa. Villen ilo levisi Tapaniinkin ja riemuiten lenkkasi hän pihalle äidilleen huutamaan, että hän lähtee kantamaan "Sanomia".

Äiti ei ensin ymmärtänyt yhtään Tapania, vaan katsoa tuijotti kummissaan poikaan, että mitä se hullutteli. Ja tuvassa parkui pienin sisko hirveästi, kun Tapani, joka sitä oli jätetty keinuttamaan, oli sen heittänyt omiin hoteisiinsa itkemään. Äiti oli jo komentamaisillaan lujasti Tapania takaisin pikku siskon luo, kun Ville Suvas joutui Tapanille avuksi selittämään, mitä Tapani tarkoitti. Kantamaan "Sanomia," joita painetaan kirjapainossa, selitti Ville oikein ihmeissään siitä, että Tapanin äiti oli noin typerä.

Mutta tuossa tuokiossa selvisi jo äidillekin, mitä se Tapani tarkoittaa. Olihan isäkin joskus suvisin, kun oli parempia päiväpalkkoja saatavissa, ostanut jonkun irtonaisnumeron "Sanomia" ja siitä sitte äidillekin ääneen lukenut. Nyt jo äiti alkoikin hoputtaa Tapania juoksemaan kirjapainon konttoriin "ennenkuin muut kerkeäisivät". Ja Tapani lähti Ville Suvaksen kanssa. Ville, joka oli terve ja terhakka, juoksenteli Tapanin edellä kuin nuori koiran penikka, Tapani läähättäen lenkkasi perässä. Villen täytyi aina tuon tuostakin odottaa Tapania. Ja niin sitä lopulta saavuttiin kirjapainon konttorin oven eteen, jossa oli lasiset yläosat ja niissä kullatuilla kirjaimilla "Sanomain konttori". Mutta nytpä ujostui Tapani tuon komeuden edessä, sillä hän häpeili rumaa ruumiinrakennettaan. Ensin hän ei mielinyt millään ehdolla lähteä sisälle. Ville rupesi houkuttelemaan. Ja neuvottelun tulos oli se, että mentäisiin yhdessä sisälle, mutta Ville esitteleisi Tapanin asian. Ja niin tehtiin.

Tuonne konttoriin he työntyivät perätysten yhtä aristellen kuin ennen kansakoulussa opettajan pöydän luo saamaan nuhteita, kun olivat jotain pahuutta tehneet. Villekin jo pelkäsi Tapanin puolesta, sillä nyt hän huomasi, ett'ei Tapani olekaan täysin ehdokaskelpoinen. Tapani jäi pureksimaan lakkiaan taaemmaksi ja seisoi jäykkänä ja kierona kuin maalaisnikkarin tekemä "vaivaisukko" kirkontapulin seinämällä. Hän oli todella yhtä säälittävän näköinen kuin moinen taideteos.

Ville astui peremmäksi. Siellä pulpetin takana istui tummaverinen neiti rillit nenällä ja tukka kiharoituna. Korkealla tuolilla istui jäykkänä kirjoittelemassa kuin olisi joku näyttelyesine. Tuollaista suuruutta ei Tapani ollut eläissään nähnyt. Hänen ruumiinsa lyyhistyi vielä enemmän kieroon, ja toinen silmä tuijotti lattiaan, toinen peräseinällä olevaan suureen sanomalehtipinkkaan.

— Täällä olisi toinenkin poika, joka rupeaisi kantamaan "Sanomia", puhui Ville ja katsoi neitiin.

Mutta se ei ääntänyt mitään eikä paikaltaan hievahtanut. Nyt otti kumma, mietti Ville vilkkaissa aivoissaan. Mutta eipä hän ollutkaan tuolle neidille ilmoittautunut, vaan herra se oli silloin ollut, jolle hän oli asiansa toimittanut. Neitiä ei ollut silloin ollut näkyvissäkään.

— Täällä olisi toinenkin poika… alkoi Ville lujemmin.

— Hiljaa! tiuskasi neiti.

Ville oli pudota omiin housuihinsa ja Tapani mietti jo ottaa jalat alleen, niin huonosti käyttökulkuiset kuin ne olivatkin hänellä. Silloin kääntyi neiti viereiseen huoneeseen päin, jonne ovi oli auki, ja sanoi korkeammalla äänellä:

— Sku faktorn vara snäll och komma lite hit.

Hetken takaa pyörähti viereisestä huoneesta esiin lihava, punakka herra, juuri se sama, jolle Ville oli asiansa toimittanut. Sekin tunsi jo Villen ja kysyi häneltä:

— No, mitäs poika nyt asioipi?

Villen jäsenet kohta terästyivät, hän asemassaan varmeni kuin läheisen ystävän tulosta hätään ja sanoi:

— Eikö herra ottaisi tätäkin toista poikaa kantamaan "Sanomia"?

Herra tähtäsi katseensa Tapaniin, joka sen painosta vienosti vapisi ja sanoi sille:

— Mitenkäs tuollainen raajarikkoparka voi kantaa? Siihen tarvitaan vikkeläjalkaista.

Tapani kävi punaiseksi kuin hehkuva hiili, mutta ei puhunut mitään.

— Kyllä se voi juostakin. Näytä Tapani, että voit! kehoitti Ville.

Tapani kaikessa hämmingissään tajusi, että tuo näytös oli tehtävä. Ja hän lähti lenkkasemaan pitkin huoneen lattiaa. Neitikin havahtui sitä katsomaan. Ja kun Tapani oli lopettanut juoksunsa, kohtasivat neidin ja herran nauravat katseet toisensa. Mutta tulos näytöksestä oli se, että Tapani otettiin Sanomain kantajaksi.

Ja ilomielin lähtivät pojat pois. Tapanin isä, joka oli kirvesmies, tuli aina vasta illalla kotiinsa päivän työstä. Silloin hän oli väsynyt ja tavallisesti alakuloinen. Tuskinpa monta sanaa puhui, vaan syötyään heikon illallisen, johon äiti silti aina koetti hommata jotain lämmintä, jos ei muuta niin haudikasperunoita, tuijotti äänetönnä hetken lapsiinsa ja paneutui sitte levolle. Ja selvästi näkyi, että hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti väsynyt.

Tänä iltana ilmoitettiin kohta isälle, että Tapani on päässyt "Sanomain" kantajaksi. Hän naurahti sen kuultuaan ja hänen kasvoilleen ilmestyi valoisampi ilme.

Isä käski tuoda illalliseksi pienen voinokareenkin nyt, kun Tapani oli päässyt tienestiin. Ja isä, äiti ja Tapani söivät silloin leipää voilla siveltynä, pitkän ajan takaa he sellaista herkkua söivät. Muuten sitä annettiin vain perheen vähemmille jäsenille. Ja näytti kuin tuohon pieneen huoneeseen, jossa pitkä mies tuskin sopi seisomaan, olisi tullut joku suurempi onnen sanoma, minkä vaikutuksesta matala katto kohoni, seinät laajenivat, ja itse asukkaat tunsivat harvinaista tyytyväisyyttä.

Seuraavana päivänä kello kaksitoista—lehti ilmestyi siihen aikaan päivästä — oli käsketty Villen ja Tapanin tulla "Sanomain" konttoriin. Ja he menivät jo niin aikaiseen, että saivat tunnin odottaa. Konttorissa sitte annettiin heille pienet kirjat, joissa oli tilaajain nimi ja osote, sekä nahkalaukut, joihin lehdet oli pantava ja käskettiin mennä painohuoneeseen, jossa he saisivat määrälukunsa lehtiä. Siellä oli jo liuta poikia saamassa lehtiä. Ne olivat jo tottuneita kantajapoikia, häärivät lehtien laskemisessa kuin vanhat mestarit, ja jonkun kerran heittivät yli olkainsa katseen Villeen ja Tapaniin, jotka seisoivat oven suussa ja suu auki ihmettelivät tätä uutta maailmaa, joka yht'äkkiä oli avautunut heidän silmäinsä eteen. Neljä painokonetta, sähköllä käypiä, olivat paraallaan työssä, ja yksi niistä syyti ihan kuin itsestään valmiita "Sanomia". Se oli arvaamaton arvoitus, sekä Villelle että Tapanille.

Keskellä heidän ihmettelyään otti muuan mies heille annetut kirjat, katsahti niihin, ja työnsi sanomalehtiä heidän laukkunsa täyteen. Komensi sitte:

— Mars!

Ja pojat lähtivät henkensä perästä kiidättämään kaupungille sanomalehtiä. Tapanikin lenkkasi kuin huonosti käypä rukki ja faktori häntä konttorin akkunasta hymyillen katseli ja tuumi itsekseen:

— Halu tuolla poikaparalla näkyy ainakin olevan.

Paitsi tilaajille kantamista oli poikien tehtävänä myös irtonaisnumerojen myönti. Ja harva se päivä etteivät ansainneet 50—75 penniin. Tuo oli jo Tapaninkin kodissa tuntuva lisä ja koko perhe riemuitsi Tapanin uudesta ammatista. Mutta enin kaikista oli isä mielissään. Entinen kärtyisyys ja iltasin tylsä tuijottaminen lapsiin, ikäänkuin ne olisivat hänelle epämiellyttävimmät olennot maailmassa, oli hänestä kokonaan kadonnut. Hän oli tullut kuin toiseksi ihmiseksi. Sillä paitsi pientä raha-ansiota, jolla muun muassa pienimmälle siskolle saatiin maito ostetuksi, sai Tapani ilmaiseksi aina päivän numeron "Sanomia". Ja se oli isän mielestä kuin valonsoihtu tässä alakuloisuuden ennen pimeässä majassa. Nyt oli hänellä nautittavana erityinen himoruoka: "Sanomain" lukeminen. Pääkirjoitukset luki hän hiljaan itsekseen. Uutiset luki hän ääneen äidille, samoin "niitä näitä", joissa kerrankin oli, että yhdellä miehellä oli ollut kolmen vuoden ajalla yhdeksän vaimoa ja kaikki vielä elivät — sepäs oli äitiä naurattanut! —, sotatapahtumat englantilaisten ja buuerien kesken luki hän taas itsekseen ja oli vääjäämättömästi buuerien puolella. Sehän oli puhdastapainen, Jumalaa rakastava pieni kansa, joka tahtoi saada vain rauhassa viljellä omia peltojaan ja ansaita leipänsä uutteralla työllä. Kaunokirjallinen puoli jäi Tapanin luettavaksi ja samoin "kaikenlaiset".

Aina seuraavana päivänä työpaikalla kun oltiin einehtimässä ja päivällistä syömässä, jutteli isä toisille työmiehille buuereista ja englantilaisista, ja mitä muuta oli lehdessä ollut. Isästä oli tullut heille jonkunlainen luennoitsija, puhuva sanomalehti, jota innolla kuunneltiin. Ja työmiehet yhtenä miehenä puivat englantilaisille nyrkkiä buuerien puolesta ja tuumivat, että sietäisi saada Englanti rokkiinsa, kun kehtaa sellainen suuri maailmanvalta syyttömästi ruveta rasittamaan pientä kansaa, joka ei tahdo mitään Englannilta eikä halua muuta kuin saada rauhassa asua omassa isänmaassaan. Aina seuraavana päivänä kysyivät miehet isältä kohta ensi näkemässä:

— Eivät kai puuerit oo tapannut?

Tuon yhden sanomalehden kautta oli elämä koko työpaikalla vilkastunut ja sen sijaan, että ennen syöntiaikoina oli jumalanviljan ääressä lasketeltu väliin hyvinkin karkeita juttuja, nyt kuunneltiin ja keskusteltiin, mitä "Sanomissa" oli ollut.

Kun päivät kävivät kylmemmiksi, koottiin kotona kaikki suinkin soveltuva vaatevarasto Tapanin päälle, jotta hän tarkenisi. Äiti luovutti hänelle ruojuspieksunsa, isä kudotun villaröijynsä ja nahkalakkinsa. Ja kun Tapani tuossa uudessa asussaan lyyhäsi kadulla sanomalehtilaukku kupeellaan, tarjosi hän toisille vastaantulijoille naurun aihetta, mutta tunteellisemmissa ihmisissä herätti hän sääliä ja ne ostivat häneltä tarpeettomasti "Sanomia" ja maksoivat yli määrähinnan. Niin yhä karttuivat Tapanin tulot. Isä jo panikin osan niitä erityiseen rahastoon, jolla hän aikoi ostaa Tapanille talveksi omat pieksut.

* * * * *

Mutta sitte muutamana marraskuun päivänä tuli Tapani kasvot kyyneleisinä kotiinsa.

Äiti tiedusteli syytä ja Tapani katkonaisesti kertoi hänelle:

— Että "Sanomat" on lakkautettu. Äiti ei nytkään ymmärtänyt Tapania.

— Niitä ei saa enää painaa. Niin ne pojat sanoivat. Ja meille sanottiin konttorissa, ettei "Sanomia" enää kanneta ja että meiltä on toimi lopussa.

— Hyvä Jumala! Mitä tämä nyt on? Minun pitää lähteä itse kuulustamaan asiaa, sanoi äiti.

Ja niin hän meni kirjapainokonttoriin. Siellä saivat hänet viimein asian ymmärtämään, että "Sanomat" on kielletty ulostulemasta.

— Ja Tapanilta meni nyt tienesti! Pikku Maijukin jää maidotta! Isä tulee yhtä kärtyiseksi iltaisin kuin ennenkin. Hyvä Jumala… Äiti kuivaili esiliinallaan kyyneleitään. Faktoria ja tuota tylyä konttorineitiäkin liikutti äidin puhe. Illalla kysyi isä "Sanomia", hänelle ilmoitettiin asian laita. Taas jäi hän äänetönnä tuijottamaan lapsiinsa kuin ne olisivat olleet epämiellyttävimmät olennot maailmassa. Vähän syötyään pistäysi hän äänetönnä maata lattialle kelvottomalle vuoteelleen. Mutta tuskin lie nukkunut koko yönä, yhtenään hän siinä vain käänteli ja väänteli.

Aamulla päästyään työpaikalleen ilmoitti hän työkumppaleilleen asian juhlallisesti kuin jos häneltä olisi vaimo kuollut viime yönä. Sinä päivänä työpaikalla olivat mielet tavallista vakavampia.

Marraskuussa 1899.

Lulle

Oli niin kuuma päivä, jotta luuli vedessä ulkona selällä kalojen itsestään paistuvan. Ja sitte tyven kuin olisi miedoinkin tuulen henkäys eksynyt pois rannikkokaupungin paahtavilta katuloilta. Ilma näytti palavan, sillä sellainen hiostava, lämpöinen utukerros, auringon sauhu, leijaili maan päällä lukemattomien itikoiden siinä kukkurallaan uidessa. Ulkona puiden katveessakin tuntui olo ihmisestä samanlaiselta kuin kuumassa suljetussa konehuoneessa, jossa saa läpimärkänä uida omassa hiessään. Ja tuo merikin, joka pienoisenkin virin käydessä oli niin raitishenkinen ja huokui viileyttä, oli nyt kuin höyryävä muuripata täynnä lämpöistä vettä.

Lähellä satamaa, jossa tuoksui silakalle ja sillille, oli "Annonsbladetin" kirjapaino ja toimisto, niin lähellä, että kun ikkunan aukaisi, niin runsas sillin tuoksu levisi pian hyvinarvoiseen toimistoon ja kiusasi siellä lehden toimittajien ruotsalaisia neniä. Mutta jos taas voimakas merituuli puhalsi vilvakkaana ja tuoreshenkisenä, ryöpsähti se tänne toimistoonkin kuin nuo rentava balsami, jota toimittajat koettivat ahmia sisäänsä, vaikkapa pienen pölyannoksenkin kanssa. Ja tässä suuressa nautinnossa silloin alkoi joku toimittajista merimieslaulun, johon toiset reippaasti yhtyivät.

Nyt oli maanantai-aamupäivä eikä toimistossa ollut muita kuin Lulle, joka oli jonkunlainen välihenkilö toimitussihteerin ja reportarion välillä. Toimittajia oli kolme, mutta nyt nukkuivat vielä toiset kaksi hurskaan unta pää täynnä viimeyötistä kaupungin vapaehtoisen palokunnan 25-vutisen juhlan riemusakkaa. Päätoimittaja, joka ei milloinkaan hikoillut työn tähden, ei tosin koskaan ollut toimistossa aamupäivällä, mutta toinen aputoimittaja, laiska, vetelehtivä Abba, jonka huolena oli kaunokirjallinen ja ulkomaan osasto, virui sängyssään vielä, vaikka hänen virkatuntinsa olikin jo sisällä. Mutta eilisen juhlan viinit ja sampanjat oli maistunut Abbasta, epikurealaisesta, niin maukkailta, että hän, saadakseen niitä oikein maistella, oli jo illalla ottanut lupauksen Lullelta, että tämä toimittaisi seuraavana päivänä hänenkin työnsä toimistossa. Lulle, vaikka oli herkkusuu hänkin ja lihava kuin kauppaneuvos, oli aina palveleva ja hyväntahtoinen. Hän oli lupautunut, oli nukkunut tunnin pari, sillä aamuun hänkin oli tahtonut juhlia, ja tuli nyt toimistoon likomärkänä paahtavasta kuumuudesta.

Lulle riisui takkinsa ja istuutui rottinkituoliinsa toimistossa. Hiki virtoina valui lihavia poskia myöden, musta tukka oli märkä ja kasvot väsyneet. Hän alkoi työnsä leikkelemällä erinomaisen näppärästi uutisia muista lehdistä. Mutta kohta hän hyökkäsi ylös kuin otteluun valmiina ja paiskasi auki olevan ikkunan kiinni, sillä sillilemu, joka siitä levisi sisään, oli yliannattaa häntä. Taas hän istui leikkelemään. Hänen sormissaan oli intohimoa saksia pidellessään ja silmät lukivat sanomalehdestä ainakin viittä riviä yhdellä kerralla. Ja missä oli otettava pala, siihen hän kohta syöksyi saksineen ja liisteröi sitte leikatut palat joukolle paperille.

Satamassa rantajätkät huusivat purkaessaan jauholastia suuresta rantalaivasta ja toimiston kohdalla vesijohdon laittajat ampuivat kadun sisästä kiveä dynamiidillä. Nyt se juuri paukahti niin jyrisevästi, että vienoon unenhorrokseen tuolilleen vaipunut Lulle seisoalleen hypähti ja noituen meni ikkunaan katsomaan.

Hän sadatteli ettei ihmiset saa olla rauhassa omissa huoneissaan ja työnsi painoon liisteröimänsä palat. Sitte hän joi soodaa — sitä oli kesäkuumalla aina varastossa "Annonsbladetin" toimistossa — pitkän kulauksen, kääri ylös hihansa kuin aikoisi hän nyrkkitaisteluun ja painautui lihavine, kuumine, hikoilevine naamoineen suuren sanomalehden taa, josta hän haki sopivaa "alakertaa". Silloin soi telefooni. Pyydettiin tulemaan satamaan saattamaan juhlavieraita. Lulle lähti hattu kourassa ja vatsa täynnä kurkkuun asti pursuilevaa soodavettä. Laivalla piti ottaa vähän konjakkia ja seltteriä hyvästi jätöksi. Kun hän palasi takaisin toimistoon, oli hän hehkuvassa helteessä, sillä tuo konjakki vielä lisää verejä lämmitti. Hän salpasi sisäpuolelta toimiston oven ja riisuutui liinavaatteisilleen, sillä muuten hän olisi pakahtunnut. Nyt hän ohuemmassa sauna-asussa istuutui kirjoittamaan referaattia palokunnan loistavasta 25-vuotisesta juhlasta ja aivoissa pyöri hempeä kuvittelu amerikkalaisesta sanomalehti toimistoista, joissa ovat omat kylpyhuoneensa.

Hetken takaa kuului noputus ovella. Ei vastausta, vaan haudan hiljaisuus sisällä. Kuului vielä pari naputusta, sitte poistuvat askeleet eteisestä. Lulle oli jo kerinnyt vetää housut jalkaansa ja kurkisti salaa ikkunasta, kuka mahtoi sisälle pyrkijä olla. Kuka se oli muu kuin Abba-lurjus! Ja nyt se meni kauniisti tiehensä, vaikka työtä olisi niin hirveästi.

— Sinä — sinä laiskuri! sadatteli Lulle.

Mutta eihän hän kehdannut huudella takaisin, ja se pääsee mukavuudessa loikomaan jonnekin, vaikka työtä olisi niin hirveästi. Hän saa täällä hikoilla kahden kolmen edestä. Jos hän huutaisi, niin tutkaisisi se, miksi hän äsken ei päässyt sisälle, saisi tietää hänen olleen liinaisillaan ja nauraisi sillä kuukausia, kun on sellainen pirullinen Mefisto. Lullea harmitti ja hän sysi tukkaansa. Pyyhkäistyään nenäliinallaan pienen lammikollisen hikeä otsaltaan, istuutui hän jatkamaan referaattia tuoliinsa sellaisella painolla, että tuoli narahteli.

Hän kirjoitti, kirjoitti hiessään ja harmissaan. Kuvaili juhlakentän koristelua, kertoi lyhyesti puheiden sisällyksen ja mitä oli kilpailuja juhlan yhteydessä. Hän jo innostui, suli aineeseensa, ja kun hän pääsi kuvaamaan illallisia, loistavia ja suuremmoisia, joissa sampanja juoksi virtoina ja munkkia oli ehtymättömästä, ei hän enään muistanutkaan hellettä eikä mitään rasitusta. Hengessään eli ja nautti hän uudelleen nuo pidot, joissa hän sanomalehtimiehenä maksuttomasti sai mahamäärältä kaikkea, hän, jonka oma kukkaro ei koskaan kannattanut juoda sampanjaa, hyvin harvoin munkkiakaan, mutta jotka juomat silti hänen ruuansulattimissaan maistuivat kaikessa hienoudessaan, sillä suotta ei hänellä ollut kauppaneuvoksen vatsaa.

— Voi sentään sitä sampanjaa, miten jumalallista juomaa se! naurahti hän lopuksi muistojensa päälle.

Referaatin antoi hän painoon ja sen muassa juhlaan saapuneet sähkösanomat. Ja nyt vaipui hän aivan rauhassa muistelemaan tuota viimeyöllistä mässäystä. Sampanjan maku oli tuntuvinaan suussa ikäänkuin sitä parhaallaan imisi hoikasta lasista, ja herkkusan illallispöydän, täynnä kannettavaa kuin lähtevän laivan, oli hän näkevinään silmäinsä edessä. Tuossa oli hänen edessään lautanen, siinä konstikkaasti kierretty servietti, oikea ravintola-taideteos, vieressä pienipesäinen, matalajalkainen ryyppylasi, palleampi olutlasi, ja solakka viinilasi, siinä pöydällä runsaat, täyteläiset kukkakimput vaaseissaan, monenmoiset vihannekset, säilykkeet, lihat, kalat, juustot, avarat paistinvadit, senkin seitsemät herkut ja hienoimmat jälkiruuat, hedelmiä, viiniä, sampanjaa…

Ja kaiken tuon turkkilaisen hekuman päälle valoivat ihanina sähköruunut paistettaan kuin ensimmäinen aurinko luomisaamuna. Se oli kerrassaan Luculluksen ateria! Lulle maiskautti kieltään ja jatkoi muistelojaan:

Senaattori nousee runsaskerakkeisella ruotsinkielellä puhumaan — hän nuorempana kaupungissa pormestarina ollessaan olikin palokunnan perustanut — ja avaravalkorintaiset frakkiherrat tarkaten kuuntelevat häntä kuin lapset jotakin äitinsä kertomaa leikkisatua myhäillen, nauttien ja nauraen, sillä puhe on humoristinen…

Illallisessa ei ollut yhtään seotettua rahvasta, sillä samalla aikaa anniskeltiin varsinaisille palokuntalaisille olutta ja voileipiä itse juhlakentällä… illalliset olivat herrasmiesten juhla.

Referaatissaan kantoi Lulle julki juhlatoimikunnalle hartaimmat kiitokset, niin hartaat kuin ainoastaan "lipilaari" sanomalehtimies voi, joka työskentelee sanomalehdessä vain saadakseen jokapäiväisen leivän ilman mitään korkeampia aatteita tai näkökantoja. Lulle oli sanomalehtimies sentähden, ettei hän ollut mikään muu. Jos hänet olisi pantu kirjoittamaan pääkirjoitusta lehteen, itsenäistä ja omakantaista, olisi Lulle hölmistynyt kuin peura, joka on valjastettu juhlavaunujen eteen. Päänsä puhki olisi hän silloin puskenut. Kevyeine pulkkineen hän vaan risteili arkipäiväisemmillä aloilla, ravintoloissa ja kokouksissa, uutisia kuopien ja ilmaa haistellen, mikä tuuli milloinkin puhalsi, että voi siitä päätoimittajalle tiliä tehdä, joka oli tavallaan nuoralla tanssija hänkin, mitä tuli oman paikkakunnan oloihin.

Mutta yht'äkkiä tunsi Lulle, että hänellä olivat sukatkin märkinä ja että hän hikoili kuin olisi hän ollut "rantasaunassa" höyrykaapissa istumassa. — Se Abba lurjus… lurjus… lurjus…! päivitteli Lulle, sillä Aban työt olivat vielä tekemättä.

Ei maistunut sooda, eikä tupakka. Mieleen vain kuvittui sampanjapullo jäiden keskellä sieltä eileniltaisista juhlista. Ja punssitkin tuotiin sisälle suurissa metalliastioissa, joissa oli jäitä. Lulle olisi halunnut asettaa noita jäitä höyryävälle iholleen ja — ja — juoda lasinkaan helmeilevää, kristallikukasta sampanjaa. Totta totisesti se olisi ollut nautintoa, se olisi virvoittavana terästänyt koko miehen.

— Haaveita! kirjoitti Lulle ajatuksissaan edessään olevalle paperille. Sitte hän kotvan takaa nousi päättäväisesti ylös, käveli muutamaan kertaan poikki toimitushuoneen lattian ja mietti kuin hyvin vaikeaa laskuesimerkkiä. Hetken takaa tarttui hän kukkaroonsa, kopeloi sieltä rahat esiin, laski tarkkaan hopeat ja kuparit, ja tuumi hiljaan:

— Niin minä nyt teen. Tällä kerralla nyt menköön kukkaro puhki!

Taas asettui hän rottinkituoliin, mutta nyt hiljaa ja varovasti kuin pelkäisi hän sitä narisuttamalla kiduttavansa. Näki päällekin päin, että Lulle oli nyt päässyt mielen tasapainoon. Hyväntahtoinen tyytyväisyys lepäili hänen leveillä poskillaan ja silmissä oli rauhallinen sävy. Hartaudella hän alkoi lukea Ruotsin sanomalehtejä, saadakseen niistä lehteensä valmiin kaunokirjallisen ja ulkomaan osaston. Nuo "emämaan" lehdet ovat Suomen ruotsinkielisille sanomalehdille arvaamattomasta hyödystä. Niissä on runsas varasto valmista tavaraa sekä ylä- että alakerrassa ja niissä maamme ruotsinkieliset sanomalehtimiehemme kahlaavatkin polvia myöden yltäkylläisessä viljan runsaudessa. Pian oli niistä Lullekin säkkinsä täyttänyt ja nyt hän oli toimittanut Abbankin työt. Mutta kello olikin pian neljä iltapäivällä.

Ja nyt hän nousi istumasta kuin pappi sairaan vuoteen vierestä, jolle hän oli antanut viimeisen lohdutuksen ja joka sen oli lapsen tavalla vastaan ottanut. Hän jätti ladottavan painoon ja lähti kauppiasklubin ravintolaan syömään päivällistä ja juomaan sen ohessa — pullon sampanjaa. Tuollaiset ylimääräiset kekkerit hän äskettäin päätti itselleen kustantaa, niin tarkka rahoista kuin hän muuten olikin. Siitä se oli levinnyt rauha koko hänen olentoonsa ja paistava helle oli nyt menettänyt tehonsa häneen. Nyt oli tyynnytetty tuo sampanjakaiho, joka painajaisena oli paneutunut häntä rasittamaan, kuivaamaan suuta ja tyhjentämään aivotkin päästä.

Juhlallisena astui Lulle kauppiasyhdistyksen ravintolaan. Meni tarjoiluhuoneeseen ja tilasi päivällisen samppanjan kanssa. Samalla pyysi hän saada erityisen huoneen, sillä hän oli sanomattomasti väsynyt ja tahtoi olla aivan häiritsemättä. Sivumennen hän tarjoilijaneidille huokasi tehneensä jo kahden miehen työn, vaikka olikin valvonut koko viime yön. Neiti lähetti häneen säälivän silmäyksen, sillä itse asiassa Lulle ei ollut mikään ruma mies.

Viereisestä huoneesta kuului lyhyt nauru ja sitte ulos poistuvat askeleet. Mutta Lulle ei tullut sitä tarkanneeksi. Saatuaan sikaarin meni hän kaikkein syrjäisimpään huoneeseen päivällistä odottamaan, sillä sen hän oli saanut yksinomaisesti käytettäväksensä. Se oli aivan rakennuksen kulmassa, toisessa kerroksessa. Sen ikkunasta näkyi jalkain juuressa laaja kauppatori, jonka kivet varmaan tässä helteessä olivat kuumat kuin saunan kiukaassa. Joitakin toriämmiä siellä vasujensa ääressä istua kyykki huivit hartioilla. Koiria makaili pitkin pituuttaan kieli ulkona suusta niiden kupeella. Mutta muuten oli elämä siltä kuin pois pyyhkäisty ja ympärillä olevien rakennusten asuinhuoneitten ikkunat olivat liidulla sivellyt. Joka suinkin pääsi, pakeni metsään tai järveen tätä helvetillistä kuumuutta. Torin laidoilta lähti puistoteitä ja niiden vehreät istutukset olivat ainoa ilahduttava näkö tässä väräjävässä poltteessa.

Lulle katseli torille ja huokasi sanomalehtimiehen kesäistä kataluutta.
Ole vain työssä ja toimessa, vaikka siihen paikkaan palaisit!

— Nuo koirat tuolla, jotka saavat loikoa kieli ulkona suusta, ovat meikäläistä onnellisemmat! puhkui Lulle.

Mutta samassa hän muisti, mitä varten hän täällä oli ja hän tyyntyi. Riisui takkinsa ja venähti varjoon pitkälleen sohvalle odottamaan päivällistä. Siinä oli hyvä olla. Hän potkasi kengät jaloistaan, paneutui koko pituudeltaan selälleen sohvalle ja huokui siinä.

Lopultakin se päivällinen valmistui ja sampanja tuotiin sisälle jäiden keskellä. Nyt alkoi Lulle nautintonsa. Hän söi erinomaisella ruokahalulla vitkaan, mutta runsaasti. Hän tahtoi päivällisestä totta totisesti nauttia, sillä se maksoi niin paljon, että se täksi kerraksi tyhjensi hänen kukkaronsa. Sentähdenpä sitä pitikin syödä ja makustella ja syödä. Nyt kumasi hän suuhunsa ensimäisen helmeilevän sampanjalasin, kun ovi avattiin ja neiti tuli ilmoittamaan, että joku pyytää Lullea telefooniin. Lullea harmitti, ettei koskaan saa olla rauhassa ja että kuka se nyt täältäkin osaa häntä hakea. Hän lähti taivaltamaan nuo monet välihuoneet tarjoiluhuoneeseen, niissä telefooni oli, tarttui äkäsenä kuulostimeen ja kovasti äänsi nimensä puhelutorveen.

— Nyt viimeinkin sinut tavotan. Olen soittanut joka ravintolasta, sillä arvasin sinun eilisen juhlan jälestä olevan niissä virvottelemassa, kuului puhe telefoonista.

— Kuka se on? kysyi Lulle ärtyisesti.

— Lurjus! Etkö Lasse Silfveniä tunne äänestä? Ja terveisiä nyt. Tulin aamupäivällä kaupunkiin. Tule kohta Sentraalihotelliin, sillä täällä olen sisällä!

— Vai sinä Lasse! Onpa sinulla ääni vähän kähennyt vai liekö se telefoonin vaikutusta. Terve mieheen, mutta en minä voisi tulla kuin noin parin tunnin takaa.

Lulle laski, että siihen asti hän kerkiää herkutella syötäviensä ja juotaviensa kanssa, sillä Lasse jos tarjoaakin, tarjoaa vain mielijuomaansa äytelää punssia.

— Kehtaatko kieltäytyä! Ole nyt toki ritari ja tule pitämään seuraa entiselle ystävällesi hänen yksinäisyydessään.

Tämä koski jo Lullen tunteisiin ja hän lupasi tulla puolen tunnin takaa, vaikka katkerasti tunsikin menettäneensä koko päivällisen makeuden.

Päästyään takaisin piti kiiruhtaa syömistä. Sampanjaa kaatoi hän ruokasuuhunsa, jotta se oli tulla ulos. Ja kaikki maku meni siten pois. Raha meni hukkaan nyt, jotta teki mieli kirota kesken syömistään.

Taas avattiin ovi ja tarjoiluneiti tuli käskemään Lullea telefooniin.

— Tämähän on merkillistä! huokasi Lulle ja kulki taas nuo monet huoneet telefoonin ääreen.

— Onko se Lulle?

— On.

— Oleppa hyvä ja tule tänään nyt kohta luokseni! Vietän nimipäivääni ja haluaisin nähdä nuorempiakin ystäviäni luonani. Lasi totia ja vistiä — siinähän ne tosin ovat vanhan pojan nimipäivät, mutta noudata nyt kutsua!

— Onko se setä Tujulin?

— On.

— Onnea. Mutta minun on pakko kieltäytyä, sillä äsken juuri lupauduin menemään vanhan toverini, vankilantirehtööri Lasse Silfvenin luo, joka on käymässä kaupungissa. Kiitos vain kutsusta!

— Mitä? Etkö aio tulla?

— Setä suo anteeksi, mutta minun on mahdoton tulla, rukoili Lulle.

— Minulla on sopiva ehdotus. Tule yhdessä herra Silfvenin kanssa! Kaikessa tapauksessa et jääne pois, sillä ilman sinua ei vististä tule mitään.

— Minä tulen yhdessä hänen kanssaan, myöntyi jo Lulle.

Hän palasi takaisin ateriansa ääreen, söi nyt sitä kuin arkipäiväisintä rokkaa ja ryyppäsi sampanjaa kuin olisi se ollut hapanta maitoa.

Taas tultiin hakemaan telefooniin. Lulle kieltäytyi menemästä. Mutta kun pyyntö uudistettiin, lähti hän. Se oli päätoimittaja, joka käski hänen tulla heti toimistoon, sillä siellä oli erityistä tehtävää. Tämä viimeinen se katkerinta oli. Ennen toimistoon menoaan päätti Lulle kuitenkin pikimiltään käydä Lassen luona edes tervehtimässä. Ruoka jäi kesken syömättä ja sampanjan ajoi hän sellaisella kiireellä sisäänsä, jotta kartanolla hänen mennessään se tuli ulos. — Hyi p—le, sylki Lulle ja oli läkähtyä. Hän tuli Sentraalihotelliin, kysyi ovenvartijalta Lassea, mutta sai jyrkän kiellon. Ei se asunut siellä. Lulle väitti vastaan ja lähti varmuudekseen etsimään. Mutta turhaan. Ei näkynyt Lassea eikä palvelusväki hänestä mitään tiennyt.

Ehkä se oli kohta mennyt vähän kaupungille. Ja Lulle lähti riipomaan toimistoon. Ja taas helle tuntui ja kuumuus korvensi. Toimistossa ei ollut ketään. Lulle meni päätoimittajan asuntoon. Siellä sai hän kuulla, että lepäämässä on vielä mies.

Lulle kummaili tätä sotkua ja alkoi jo epäillä. Nyt riensi hän suutuksissaan asessori Tujulinin luo pelaamaan vistiä, mutta tapasi "sedän" sängystä reumatismissa voivottelemassa. Jo uskoi Lulle tulleensa petetyksi ja raivostuneena painalsi hän hovioikeuden puiston uimahuoneeseen, sillä hän vaahtoi hiessä kuin läpiajettu ori. Saatuaan hopusti vaatteet päältään syöksyi hän suin päin veteen, jotta uimahuoneen vartiamatammi säikähtyneenä juoksi katsomaan. Mutta siellä vedessä Lulle pulikoi kauvan kuin sorsa ruohorantaisessa lammessa. Hän oli vedessä selällään, päällään ja jos jonkin puolin. Lopultakin hän oli päässyt oikeaan nautintoon. Ja tämä nautinto olisi ollut jo äsken saatavana, ilman suuria kulunkeja! Mutta sopi sitä nyt katua.

Seuraavana päivänä kysyi Abba Lullelta toimistossa, onko hän tavannut Lasse Silfveniä ja oliko hän eilen setä Tujulinilla nimipäivillä. Ja kysyessään koko mies oli niin pirullisen näköinen, jotta Lulle kohta arvasi, kuka se eilinen vehkeilijä oli ollut. Lulle tulistui, hänen kasvonsa muuttivat väriä ja hän karkasi Abbaa kohti. Samassa tuli päätoimittaja. Abba päästi suuren naurun, mutta Lulle istahti takaisin tuoliinsa. Abba kertoi päätoimittajalle koko jutun, miten hän kauppiasklubissa oli kuullut Lullen aikomukset herkutella, miten hän oli mennyt rakennukseen toisella puolella porttia ja pannut telefoonissa äänensä muuttamalla toimeen koko narripelin hauskuudekseen. Päätoimittaja nauroi, jotta oli katketa, mutta Lulle nousi juhlallisesti ja pyysi eroa toimestaan. Ei hän ole koko maailman narri, sanoi hän. Nyt päätoimittaja huomasi asian vakavan puolen ja rupesi lepyttämään Lullea. Ja lopulta asia sovittiin siten, että Lulle antaa Aballe anteeksi, ja Abba sopivassa tilaisuudessa tarjoaa Lullelle pullon sampanjaa.

Saiturin alku.

Säännöllisesti kuin kello, joka vedetään joka aamu kului Antti Kasurin elämä. Hän oli lääninhallituksen reistraattori, siis alimpia nappuloita virkakoneiston suurissa rattaissa. Mutta ei kuvernöörilläkään ollut suurempaa virkavelvollisuuden tuntoa kuin Antti Kasurilla, eikä voinut olla, sillä jos sitä olisi ollut enemmän, olisi se tehnyt miehensä suoraan hulluksi. Pieni oli mies kooltaan, mutta jokainen ruumiin osa ilmaisi tiukkaa luonnetta. Siitä kertoi luja, ohuthuulinen suu, pieni, mutta hiukan ulospäin koukkeneva nenä, tummat silmät ja suuret viikset, mutta ennen kaikkea luinen alaleuka, jossa parran kasvu jo koulun alaluokilla oli havaittavissa. Tämä parran kasvu oli sitte jälestäpäin ihmeteltävän runsas ja toi mieliharmia Antti Kasurille, kun hänen täytyi kulkea niin usein parturissa ja viskata sille rahojaan kuin kaivoon. Säästäväisyys oli ollut aina Antin huomattavimpia puolia ja hänestä vielä tulisi — niin luultiin — voipa herra, jolla on säästöpankissa tuhansia.

Esimerkkinä tästä meidän päivinämme harvinaisesta säästäväisyydestä mainittakoon, että Antti ylioppilaana ollessaan ei kävellyt pääkaupungin katusilla muuta kuin mitä välttämätön tarve vaati, sillä kengät olisivat tarpeettomasti kuluneet. Mutta muutamana iltana hän oli ollut halukas lähtemään vain huvikseen kiertämään Töölön lahden ympäri, vaikka oli syksyinen huono siivo. Sitä ihmeteltiin, mutta jälestäpäin saatiinkin tietää, että Antilla silloin oli lainakengät, asuintoverinsa kengät, kun omat olivat korjauksilla. Koulussa ollessaan hän kerran hullautui ostamaan narikasta viidentoista pennin prenikan, mutta joutui sitte katumapäälle ja kuletti sen takaisin, koska siinä muka oli hometta, vaikka oikeastaan hänen säästäväisyytensä oli syynä makeisen takaisin vientiin.

Ei tarvinnut Antille pikku poikanakaan selittää rahan arvoa. Ja vanhempana oli raha Antin taskussa yhtä varmassa turvassa kuin timantti jonkun juvelikauppiaan kirstussa. Viisi penniäkin on rahaa, selitti hän aina vakuuttavasti, kun joku kiusasi häntä ostamaan papirossia. Itse ei Antti polttanut kuin silloin, kun oli tarjona muiden tupakoita eikä hän eläissään ollut ostanut olutlasiakaan. Useampia vuosia kulki Antti varsin huonoissa vaatteissakin, vaikka hänellä kyllä olisi ollut varoja laitattaa itselleen silkkirinnuksiset nutut. Oli oikein paha nähdä hänen maleksivan likaisissa kaulustoissa, takin samettinen kaulus rikki ja housun lahkeet resusina. Vaatteita hän ei uusinut moneen vuoteen. Ja jos tahtoi innostuttaa Anttia puhelutuulelle, ei tarvinnut muuta kuin mainita Helsingin räätälien ja lääkärien kalleudesta, niin jo mies lämpeni puhumaan. Edellisistä oli yksi ottanut häneltä talvipalttoosta sata markkaa, ja jälkimmäisistä taas eräs kolmekymmentä silmien hoidosta. Heitä ei voinut Antti koskaan unhottaa ja vaikka hän ei juuri mielellään kironnut, ei hän säälinyt singottaa näiden muistolle väkevää kiroussanaa.

Kun Antti oli suorittanut kameraalitutkinnon, kirjoitettiin hän kanslistiksi lääninhallitukseen. Kolme vuotta hän siellä tuhersi palkatta ylimääräisenä, puhtaaksi kirjoitellen uloshakemuspäätöksiä, jotka aina vain vakaannuttivat häntä säästäväisyydessään, kunnes kun reistraattorinvirat perustettiin, hänestä tehtiin sellainen virkamies puolentoista sadan markan kuukauspalkalla. Kyllä se olikin ollut katkeraa tuo palkatta palveleminen, mutta sivutöillä, joita hän teki myöhäisiin öihin asti, oli hän silti pysytellyt velkautumatta. Epätoivoisena oli hän supistanut ravintonsa kahdeksi ateriaksi päivässä ja heittänyt pois kahvin juonnin. Yhtenään oli hänellä ollut kynnet kirjoitusmusteessa, eikä ainoastaan kynnet, vaan myös toinen puoli tukkaa. Hän kun oli sellainen ujo pieni mies, ei hän kohta pullahtanut esiin huomatuksi kuplaksi viraston tyynessä suvannossa, vaan pursuili kuin savisilmäke syrjässä koko maailmalta. Ei hänellä ollut yhtään ystävää eikä yhtään vihamiestä. Molempia itselleen luomaan oli hänen persoonansa liian tehoton.

Mutta itselleen sopivampaa virastoa kuin lääninhallitus ei hän olisi voinut valita, jos hänestä kerran piti tulla virkamies. Sillä mitään kykyä ei tässä virastossa vaadita sellaisilta alemmilta kuin reistraattorit ovat. Ja kykyä ei, taivas paratkoon, Antissa ollut hitustakaan. Työjuhta hän oli, kone, joka kävi, kun pantiin käyntiin, mutta ei mitään muuta.

Hän viihtyi erinomaisen hyvin tuolla suuressa salissa pienen pöytänsä ääressä. Ei hän puhunut kenenkään kanssa muuta kuin mitä välttämätöntä oli, piti mallikelpoisessa järjestyksessä paperinsa, ja nautinnokseen joskus purasi neilikan leveiden hampaidensa välissä. Lopultakin ylemmät virkamiehet huomasivat hänen rehellisen työintonsa ja uskoivat hänelle silloin tällöin pienen luottamustoimen.

Antti oli maalinsa saavuttanut. Hän rakasti persoonallisesti noita ylempiä, ihaili kaukaa lääninsihteerin kultasankaisia rillejä, jotka istuivat aivan nenän nokassa, hiukan hopeaista tukkaa ja tavattoman suurta vatsaa. Kun se istui virastohuoneessaan soittokello nenänsä edessä vihreäverkaisen pöytänsä takana, oli se Antista komea näky, jotta hänellä ääni värähti ja hän punastui korvalehtiin asti, kun hän sille siellä asiansa toimitti.

Toiset kanslistit juttelivat aina lomahetkinään tytöistä, "skruuvin" pelaamisesta, ajoretkistä ja suvisin polkupyörämatkoista. He koettivat loistaa sukkeluuksilla, lähetellen väliin myrkkysanojaan Antillekin vasten naamaa. Mutta kaikki tuo puhe meni Antin yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitäpä hän huoli niistä ja niiden jutuista!

Ja voi sattua niin, että silloin kun paras myrkkynuoli ammuttiin häneen ja koko joukko äänekkäästi nauroi, hän ei sitä yhtään huomannut, kun paraallansa aivan kiintyneenä itseensä laski, miten paljon korkoa hänen säästöönpanonsa sen kuukauden lopussa tekivät. Antilla oli omat intressinsä ja heillä omansa!

Vähitellen alkoivat "toverit" lainata Antilta rahoja. Antti oli siihen kyllä halukas korkoa vastaan, mutta hän vaati velkakirjan ja kaksi takuumiestä. Kanslistien luotto ei ole tässä maailmassa paraimpia, ja siksipä Antin liike kasvoi. Hän otti rahansa pois säästöpankista ja sijoitti ne paremmin tuottaviin lainoihin. Eivätkä "toverit" jättäneetkään maksujaan Antille suorittamatta, sillä edeltäpäin selvitti aina Antti sen ja sen kuukauden maksettaviksi lankeavat lainat lääninrahastonhoitajan kanssa asianomaisten kuukausipalkoista, jos hän nimittäin epäili. "Pankkiirin" arvonimen oli jo Antti hankkinut itselleen ja hän sitä melkein ylpeydellä kantoi, sillä osottihan se, ettei ainakaan hän ollut velassa.

Muutamana suvena määrättiin Antti virkaatekeväksi lääninrahastonhoitajaksi. Silloin hänen sydämmensä oli paisuksissa ilosta kuin keväällä puroset tulvavedestä. Hänen näppinsä erityisellä lämmöllä käsittelivät setelipakkoja ja kun hän sai suorittaa palkkoja ja muita maksuja lääninrahastosta, teki hän sen oikein viranomaisella komeudella, jäykästi ja välinpitämättömän kylmästi, jotta näytti kuin olisi hän kullan keskellä syntynytkin ja ensimmäisen pukunsa taskut jo olleet seteleitä täynnä. Istuessaan uhkeiden kassakaappien sivulla siellä rahastohuoneessa, tahtoi hän rahanottoluukulle tuleville näyttää, että hän oli mammoonan valtias ja että se maailma se oikeastaan kuului hänelle. Mutta kun virastotunnit olivat loppuneet ja hän pani pois jäännökset käsillä olleista rahoista, piti hän hajamielisenä pitkän aikaa setelejä kämmenellään, sillä niissä oli sellainen verta liikkeelle paneva voima, että ne hurmasivat häntä. Voi jos ne olisivat olleet hänen omiaan!

Ja kotonaan ajatteli hän vain seteleistä — seteleistä! Öisin uneksi hän seteleistä. Hän oli kuleskelevinaan silloin metsässä, jossa puiden lehdet olivat sadan markan seteleitä ja niiden seassa ikäänkuin kukkasina joukossa viiden sadan markan seteleitä. Antti niitä noukki ja noukki, mutta ne muuttuivat hänen kädessään tuhkaksi ja kun hän sitä kummeksi, heräsi hän. Hänen ruumiinsa oli silloin hiestä märkä. Hyi sitä sellaista mielenliikutusta! Nyt rupesi kiusaaja häntä ahdistamaan. Eikö hän mitenkään voisi saada kaapatuksi itselleen jotain vähäistäkään summaa? Se ahdisti häntä yöt päivät. Rahastossa laski hän aina ensi kerralla väärin ja sai useasti toistaa, jos mieli olla antamatta liikoja tai liian vähän. Ruoka ei maistanut eikä unikaan. Mies oli kuin nousevassa kuumeessa.

Hän kävi tilikirjain läpi, eikö hän löytäisi sieltä erehdystä omaksi edukseen. Kylmä hiki valui hänen otsaltaan sitä tehdessään. Mutta viimeinkin löysi hän erehdyksen. Varsinaisella rahastonhoitajalla oli tullut ykkösen erehdys muutamassa suuremmassa yhteenlaskussa tuhansissa ja se oli hänen edukseen. Rahastossa oli tuhat markkaa enemmän kuin mitä laskujen mukaan piti olla.

Antin kädet vapisivat kuin pakkasessa, kun hän siirsi 1,000 markkaa rahastosta taskuunsa. Kun rahasto oli hänen hoidettavakseen uskottu, ei oltu pidetty silloin mitään tarkastusta, koska toimi uskottiin hänelle varsinaisen rahastonhoitajan esityksestä ja vastuulla. Antin siis ei tarvinnut pelätä mitään.

Mutta noita rahoja ottaessaan tuli hän pudottaneeksi kynästään suuren mustetäplän sen summan kohdalle, jossa erehdys oli. Hän veitsellä raappi ja raappi sitä, mutta huononi se jälki vain. Silleen sen lopulta täytyi jättää.

Mutta jos Antilla ollessaan v.t. lääninrahastonhoitajana ennen oli ollut vähän unta ja ruoka maistanut huonosti, niin nyt se vasta vaiva alkoi. Ja päivisin hän oli hajamielinen. Pois panna rahat mietti hän, mutta ei hän tullut sitäkään tehneeksi. Ja niin loppui viransijaisuus, että rahat jäivät Antille.

Antti kärsi omantunnon tuskia, oli virastossa sietämättömän arka ja melkein pelkäsi nähdä varsinaista rahastonhoitajaa. Korvat herillä hän nyt tarkkaan kuunteli, mitä mikin puhui, ja kaduilla hän vältteli poliiseja. Asuntonsa eteisessä jos kuului askeleita, niin hän säikähtyi ja kun hän kuuli jonkun siellä häntä kyselevän, oli hän kauhusta pyörtyä, sillä hän kuvitteli mielessään tulijan komisariukseksi, jolla oli vangitsemiskäsky. Hän kuuli muuten ääniä sielläkin, missä oli haudan hiljaisuus sillä hänen hermonsa olivat menettäneet tasapainonsa.

Pari viikkoa hän hoippui tällä tavalla, mutta sitte tuli hän sanomattoman synkkämieliseksi ja jäi sairauden takia pois virastosta. Mutta nukkua hän ei voinut. Levotonna ja ahdistettuna hän aamusta iltaan ja läpi yönkin taivalti huoneensa lattiaa.

Muutamana iltapäivänä hän pistäysi rautakauppaan ja osti kuusilatinkisen revolverin. Vedet tulivat hänelle silmiin, kun hän sitä taskussaan kantoi. Koko kulunut elämä sukelsi mieleen. Nyt se tuntui ihanaltakin, sillä olihan siellä joitakin muistoja, jotka lämmittivät. Poikasena hän oli aina vienyt jouluruokia köyhälle tädille, rippikoulussa ollessaan oli hän ollut rakastunut muutamaan sievään tyttöön, kerran nimipäiväksi oli hän ostanut äitivainajalleen hamekankaan. Heidän vanhalla kartanollaan oli ollut suuri raita ja tuomipuita. Suvella juoda niiden juurella teetä auringon laskiessa, kun koko läheinen kangas hohti valon runsaudessa, oli kerrassaan ihanaa. Tai soittaa viulua tuoreella nurmella päivän mailleen mentyä yksinäisen linnun läheisessä metsässä laulellessa!

Ylioppilaaksi tullessaan oli hänkin unelmoinut voivansa jotain tehdä isänmaansa eduksi…

Antti kokosi asunnossaan rahansa ja tovereinsa antamat velkakirjat, sitoi ne yhteen kimppuun, työnsi kimpun toiseen taskuunsa, revolverin toiseen ja lähti matkalle — viimeiselle. Yht'äkkiä tuli hänen sieluunsa kauhea tyhjyys ja vedet kuivuivat silmistä. Tunteiden heruvat hetteet sulkeutuivat ja itsemurhaajan kylmyydellä läheni Antti ulkopuistoa. Siinä olevasta ravintolasta tuikki tulia. Puiston satavuotiset kuuset olivat totiset vienossa kuutamossa ja ulompana kuului syksyisen aallon loiskinta rantaa vasten. Sitä kohti käveli Antti. Hän tuli rannalle, näki merellä sisäsaariston hämärät maat, mutta ei yhtään elävää sielua. Laine vain löi yksitoikkoisesti jääkohmeiseen rantaan ja kuun valo oli surullinen.

Antti istui kivelle, otti esille rahakimppunsa, repi sen pieniksi palasiksi ja huokasi ääneensä:

— Säästäväisyyteni uhrina minä poistun elämästä. Nuoruuteni on ollut vain saiturin hävittömyyttä, pohjatonta kurjuutta. Kun minun olisi pitänyt iloita ystävistä ja tovereista, nylin minä vain heitä. Nuoruutta, tosi nuoruutta ei ole minulla ollut ollenkaan, vaan lapsuudesta astuin suoraan vanhuuteen. Haudassa olen elänyt ja nyt menen vielä pahempaan…

Hän sitoi nenäliinan silmilleen, asettui pitkälleen ruohikolle ja revolverin oikean ohimonsa kohdalle.

Pau — pau — pau —, kuului yhtenään.

Sitte seurasi kuoleman hiljaisuus ja viheriä nurmi oli hulveisillaan verta. Ammunta oli kuulunut ravintolaan. Sieltä tultiin katsomaan ja tavattiin Antti Kasuri kuolleena.

Mielipuolena hänen arveltiin ampuneen itsensä, kun oli siihen viereensä kaikki rahansakin sämpännyt. Ja hän sai kunniallisen hautauksen. Mutta joku Antin virkakumppaleista ajatteli asiaa syvemmältä ja lääninrahastonhoitaja löysi tilikirjoistaan mustan täplän. Ei hän sentään tahtonut häväistä Antin muistoa. Hän korjasi asian hiljaisuudessa.

Vieläkin tuossa virastossa muistelevat ylemmät Antti Kasuria mallikelpoisena kamarivirkamiehen alkuna, jonka liiallinen työ hermostutti ja vei mielipuolena hautaan.

Lokki.

"Lokki" oli höyryalus, jolla oli lupa kuljettaa 99 matkustajaa, paitsi lastia. Omistaja itse oli tehnyt sen piirustukset. Ja kun sen piti olla ikäänkuin näyte hänen taidostaan, piti siitä tullakin kokonainen mestariteos. Yöt päivät oli hän sitä sommitellut ja niissä puuhissaan oli hän saanut ikäänkuin uuden elinvoiman joka soluunsa. Ei hän muistanut syödä, ei juoda, eikä nukkua oikealla ajallaan. Tuo mestariteos hänet ravitsi ja hän kokonaan eli siitä kuin nuori tyttö rakastettunsa hyväilyistä. Jo varhaisimmassa nuoruudessaan, jolloin hän vielä työskenteli konepajan työmiehenä kasvot noessa ja viilajauhoja kurkussa, oli hän kyhännyt pienen purren, joka lyhyen matkaa mennä tuprutti höyrynvoimalla sellaista hoppua kuin aristunut peuran vasa ensi kerran pulkan eteen sidottuna. Senkin nimi oli ollut "Lokki". Yleensä sille oli naurettu, sillä se oli ollut ikäänkuin ivateos höyryn kaikkivaltiaasta majesteetista. Mutta tekijä oli katsonut naurajia vihaisesti silmiin ja hän oli sielunsa sisimmässä miettinyt, että vielä maailmassa hänellä pitää olla sellainenkin omatekemä "Lokki", jolle eivät naura. Ja nyt hänellä oli valmiina toisemmoinen "Lokki".

Siellä se tämä toinen "Lokki" kellui tyynen sisäveden pinnalla, kirkkaassa auringon paisteessa luoden järven kalvoon ihanan kuvan itsestään. Siinä se peilaili itseään valkoiseksi maalattuna kuin puhdasverinen kaunotar aamutuoreudessaan suuren kuvastimen edessä. Kaikki oli niin sileää, kiiltelevää, hohtavaa.

Ensin oli "Lokissa" pieni etusalonki, johon myös oli sovitettu pieni ravintola. Konehuone oli ahdas, mutta ei silti liiaksi. Sen takana oli kipparin hytti ja varastohuone rinnakkain, sitte seurasi suurempi yhteisperäsalonki, jossa olivat lihankarvaisella plyyssillä verhotut lavitsat ja seinissä tammikatetus. Täällä oli kaikki suurellista. Sen takana oli pari matkustavien hyttiä, toinen herroille toinen naisille. Vielä oli yläkannella erityinen pienempi salonki, joka oli toiseksi puoleksi puuta, toiseksi lasia. Sen ikkunat olivat koristetut silkkiuutimilla ja peräseinällä oli hienopuitteinen trymoo parhaimmasta hiotusta lasista. "Lokissa" oli vielä sähkökellolaitos, telefooni ja oma sähkövalo. Se oli todellakin erinomainen sisävesialus!

Koko pikku kaupunki rakastui "Lokkiin" ja siitä puhuttiin innostuksella niinkuin ainakin jostain yhteisestä suuruudesta, joka on koko kylän ylpeys. Harvat siihen sisälle pääsivät, mutta jotka pääsivät, tunsivat siitä ikäänkuin arvonsa kasvavan, sillä suuri rahvas sai sitä rannalta ihailla. Ja "Lokin" omistaja tunsi nuoruutensa ihanan unelman nyt toteutuneen. Hän voi laivaansa väsymättä katsella tuntikausia. Kuin silmäteräänsä hän sitä huolti. Erityinen vahti piti olla yöt päivät valvomassa, etteivät joutilaat päässeet tallaamaan sen neitseellistä loistoa.

Köyhästä pojasta oli John Tapio, niinkuin hänen nimensä nyt kuului, päässyt konepajan omistajaksi. Ja tuossa omassa pajassaan omien piirustustensa mukaan oli hän "Lokkinsa" rakentanut. Hän oli lähes neljänkymmenen vuotinen mies ja naimaton, sillä kosia ei hänellä vielä ollut aikaa. Lukea hän taisi kangertelevasti, kirjoittaa sen verran, että sai nimensä vekseliin. Kaikkia yleisiä pohjatietoja häneltä puuttui, sillä ei hän ollut päivääkään käynyt koulussa, niinkuin väliin ylpeillen kehuikin. Mutta hän oli terävä mekaanillinen kyky, ja joku häntä puoleksi ivalla nimitti "pikku Edisoniksi". Ei hän suinkaan ollut kaunis mies: kasvot olivat kuivat, laihat ja vähän teirenpilkkuiset. Vartalo oli pitkä, mutta vaatteet silti riippuivat löyhästi hänen päällään kuin lippu tangossaan tuulettomalla säällä, sillä ruumiissa ei ollut ollenkaan ryhtiä.

Juhannuksena — omistajansa nimipäivänä — piti "Lokilla" olla koematka. Silloin tulisivat läheisestä suuremmasta tehdaskaupungista tarkastavat insinöörit ja silloin oli myös määrä juhlia "Lokin" vihkiäisiä vedenneitojen kanssa. Pikku kaupungin hienoin ja parhain yleisö oli koeretkelle kutsuttu. Sen päätyttyä aikoi Tapio pitää suuret illalliset tanssin kerällä kaupungin ulkopuiston sievässä ravintolassa. Siihen tilaisuuteen oli hän tilannut koko asevelvollisuuspataljoonan soittokunnan. Koeretkellä oli mukana vain septetti, sillä enempää ei laivaan muiden vieraiden tähden sopinut. Tapio tahtoi tarjota kerran koko kädellä, kun hänen nuoruutensa ihana unelma nyt oli toteentunut ja noita ensimmäisen "Lokin" naurajia oli vielä monta elossa. Ne tosin kuuluivat toiseen ihmisluokkaan kuin Tapio nykyisin ja katsoivat kunniakseen saada hänelle hattua nostaa. Mutta kaikessa tapauksessa Tapio nautti "Lokistaan" sydämmensä pohjasta, ja sitä nautintoa tahtoi hän muillekin tarjota.

Juhannuspäivä, sydänkesän armas juhla, oli kirkas, täynnä auringon valoa, lintujen laulua, kukkien huumaavaa tuoksua. Jo edeltä puolen päivän kokoontuivat "Lokille", joka oli juhannuskoivuilla koristettu ja perätangossa virui uutukaisena suuri Venäjän lippu, kutsutut vieraat: rouvasihmiset keveässä kesätoaletissa, nuoret neidit värikkäissä suvipuvuissa ja herrat viileässä juhannusasussa. Suuri yleisö oli kokoontunut rannalle katsomaan lähtöä. Niiden joukossa oli ruusuja kauppaava tyttönen. Muuan herroista, kaupungin kaunottaren isä, tupakkatehtailija Löwenstein, kehotti kaikkia mukaan tulevia nuoria naisia koristamaan herrain nuttuin rintapieluksia ruusulla. Hän oli jo ostanut tytöltä sen suuren kopan, maksanut siitä ruhtinaallisen hinnan ja nyt tarjosi ihanan tavarastonsa neitien käytettäväksi. Ne hyökkäsivätkin kilvan vasun kimppuun. Seurasi hetkinen herrain tarkastelu ja sitte kukin löi ritarinsa.

Neiti Löwenstein, parinkymmenenvuotinen kaupungin ensimmäinen kaunotar, jonka kasvojen hipiä oli puhdas kuin vasta satanut lumi, jonka silmät olivat suuret, tummat ja verhotut, hiukset kiharaiset ja kiiltävät kuin musta sametti, povi korkea ja täyteläinen, huulet ikäänkuin valmiit lahjoittamaan hurmaavan muiskun ja vartalo ylevän eheämuotoinen, tulla sipsutteli puettuna mustaan silkkihameeseen ja vaaleaan röijyyn itsetietoisena koko komeudestaan Tapion luo ja pisti ruusun laivan isännän rintaan.

Veri nousi Tapion poskiin ja herpasevaa kuumuutta uhoi hänen ruumiiseensa kaunottaren läsnäolo hänen kiinnittäessään kukan hänen nuttunsa rintapieleen. Herrat huusivat "bravo" ja taputtivat käsiään. Musiikki alkoi soittaa, "Lokki" vihelsi lähtömerkin heleästi, mutta korkeasti, joka kaukaisena kaikuna kuoli kauvas metsien poveen tyynessä juhannusilmassa ja kuului Tapion korvissa ihanalta soitolta. Rannalla olevat hurrasivat ja puistelivat nenäliinojaan ja lakkejaan. "Lokki" loittoni laiturista Tapio itse ruotelin pyörässä. Hän eli kuin ihanassa unessa. Mikään "seuran mies" ei hän tavallisesti ollut ja näistäkin kutsuvieraista olivat useimmat hänelle vain "hyvän päivän tuttuja," joiden kodeissa ei hän ollut edes koskaan käynyt.

Hetken takaa tuli neiti Löwenstein — sekin hänelle melkein ventovieras, vaikka isän kanssa hän olikin lähempi tuttava — ja pyysi saada ohjata "Lokkia". Vesi olikin väljää selkää siinä, jotta ei ollut vaaraa karille ajautumisesta. Hänen jälessään astui kaupungin pormestari, kädessään kuohuva sampanjalasi, ja muita herroja. Tapiolle tuotiin simalasi, sillä yleensä tunnettiin, ettei hän nauttinut väkijuomia. Pormestari esitti Tapion, siron ja soman "Lokin" isännän ja rakentajan maljan ja koko juhlayleisö huusi yhdeksänkertaisen "eläköön" hänen kunniakseen. Yht'aikaa vedettiin laivan keulapuolessa olevaan mastoon kaupungin naisten lahjoittama kolmikulmainen pitkäkielinen lippu, jossa luettiin "Lokki". Sen lipun piti olla puhuvin myötätuntoisuuden osotus "Lokkia" kohtaan kauniimmalta sukupuolelta. Ei missään osatakaan olla niin juhlallisia kuin pikku kaupungissa, kun kerran sille tuulelle joudutaan, sillä siihen on niin harvoin tilaisuutta.

Neiti Löwenstein jätti taas isännälle laivansa ohjaamisen. Herttaisessa säässä kuljettiin sisä-Hämeen ihanimpia seutuja, ohi synkkien männikköharjujen, savipaltteisten viljavien peltojen, poikki tummien selkien, jylhäkköin salaisten vesien. Laivalla oli elämä nuorekasta. Soitettiin, laulettiin, naurettiin. Silloin tällöin kuului korkean lasin kilinä ja kohteliaisuuksia oli laiva kukkuramitassa perästä keulaan ja keulasta perään. Katseltiin taki tilaan "Lokkia" ja nekin, jotka olivat sen nähneet jo moneen kertaan sisäpuoleltakin, eivät väsyneet sen uudestaan tarkastamisessa. Naiset pehmoisilla käsillään hyväilivät salonkien plyyssejä ja silkkejä ja jokaisen täytyi huomata, että "Lokki" ja sen tekijä olivat voittaneet kaikkien sympatiiat, niinhyvin nuorten kuin vanhainkin.

Sen huomasi kaikista parhaiten Armas Brandt, joka viime ajan oli ollut tämän pienen yhteiskunnan ihailun esine. Mutta nyt oli hänet kokonaan työntänyt syrjään "Lokki" ja sen omistaja. Häntä tuskin nyt huomattiinkaan ja siitä syystä oli hän murheissaan unohtunut istumaan laivan peräkannelle yksinään huulet lujasti kiinni ja leuka kepin kantaa vasten. Hänen korviinsa yhtenään kuului sinne ihastuksen huudahduksia ja ne kaikki annettiin jakamattomasti "Lokille". Ne häntä hermostuttivat ja ärsyttivät. Ruveta nyt järki-ihmisten tuolla tavalla kuollutta kappaletta ylistelemään, jonka oli rakentanut sivistymätön ihmiskäsi!

Kuka oli Armas Brandt? Runoilija, Jumalan armosta. Hän oli kaupungin entisen pormestari-vainajan poika ja nuori maisteri. Viime vuonna oli hän julaissut runokokoelman, josta oli paljo puhuttu ja tekijästä suuria ennustettu pääkaupungin sanomalehdissä. Runokokoelmassaan oli hän esiintynyt tunteita kuohuvana romantikkona, laulanut trubaduureista, lemmen käräjistä ritarilinnoissa ja naisen ihailusta. Hänestä luuloteltiin tulevan vallassa olevan kirjallisen maun muuttajan ja ajan harrastusten aatteellisempaan suuntaan ohjailijan. Kaikista maan päällä olevista olennoista uskoi hän itse parhaiten siihen todellakin pystyvänsä. Ja tuo pieni kaupunki, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, oli hänet kohta nostanut hartioilleen ikäänkuin ylpeilläkseen koko maailmalle, että se on meidän kaupungin poika, jolla on sellainen suuri elämän työ.

Tunnustusta oli Armas Brandt saanut erittäinkin kaupungin neideiltä. Ne maleksivat pitkin puistoja ja metsiä hänen runokokoelmansa mukanaan, ja kesäisinä kuutamoöinä itkivät ja haaveilivat, hänen runojaan kuiskaten lempeään yöhön. Ja jokainen heistä lemmen kuumuus povessaan olisi ollut valmis lahjoittamaan sen hehkua Armas Brandtille, jos hän vain olisi tullut pyytämään. Mutta ainoa, joka saavutti nuoren runoilijan suosion, oli neiti Löwenstein. Ja nyt täytyi Armas Brandtin verta vuotavalla sydämmellä nähdä, miten Ada Löwensteinkin unohti kokonaan hänet "Lokkia" ihastellessaan.

Tultiin lopulta perille muutaman suuren talonpoikaistalon laituriin. Siellä oli määrä syödä oikeat maalaispäivälliset viilipiimän kanssa. Ja myös leikkiä siellä oikeaa suomalaista juhannusta.

Täällä oltaessa oli Ada kestien isäntää kohtaan niin huomaavainen — arvatenkin pelkästä kohteliaisuudesta —, jotta Armas Brandtin, jolla oli kultasankaiset rillit ja kellervät suvihansikkaat, ja joka oli tunnustettu hieno kavaljeeri — sellaisenhan tulikin olla ritarikasvatuksen ihailijan — ja komea nuori herra, veri kuohahti mennä antamaan korvalle Tapiota, joka siinä hämillään hikoili tuon hienon joukon keskellä.

Viimein täytyi hänen pakostakin saada vähän pistellä Tapiota. Sopivassa tilaisuudessa kysyi hän juhlan isännältä, jotta sen muutkin kuulivat:

— Mitä aiotte laivallanne tehdä?

— Aivon sen panna kulkemaan tätä sisäreittiä, vastasi Tapio tyynesti.

— Olette rakentanut sen kreivejä, parooneja ja neuvoksia varten. Paha vain, että tällä reitillä kulkee melkein yksinomaan likaisia talonpoikia, sanoi runoilija nenäkkäästi ja laitteli ivan kure suupielessään rillejään.

Mutta hän kohtasi vain paheksuvia katseita ja muuan joukosta laukasi:

— Kun meillä on kaupungissamme runoilija kreivejä, parooneja ja neuvoksia varten, niin toki saa heitä varten olla laivakin, jolla kehtaavat tulla tervehtimään nuorta runoilijaamme.

Armas punastui, heitti harmistuneen katseen puhujaan ja näki kaikkein kasvoilla pidätettyä naurua. Hän tunsi itsensä täydellisesti nolatuksi ja oli vaiti.

Läheinen maalaisnuoriso kokoontui syrjästä kurkistelemaan tätä herrasväen pelehtimistä luonnon helmassa. Se kutsuttiin mukaan piiritanssiin ja muihin leikkeihin, sillä eihän se muuten olisi ollut oikean suomalaisen juhannuksen juhlimista, ell'ei siinä olisi ollut mukana tuota aitosuomalaista korutonta ainesta. Ja herrasväki oli sydänjuuriinsa asti ihastunut maalaisviiliin ja talonpoikaisnuorisoon. Illalla kaupungin puistossa oli sitte määrä ottaa kylpy, joka huuhtoi pois metsän liian pihkan. Siellähän olisi ohjelma sitä pikkukaupungin väärentämätöntä, jossa ei suvaittu talonpoikaisia kurkistelijoita.

Kun oli aikansa elämöitty, lähdettiin paluumatkalle. Kotirantaan päästyä antoivat tarkastaja-insinöörit "Lokista" kiittävän arvostelun ja sen täysin hyväksyivät kulkukelpoiseksi.

Rannassa erottiin, mentiin kotiin muuttamaan pukua ja sitte puistoravintolassa tavattaisiin jälleen toisiaan.

Ja siellä tavattiinkin. Siellä olivat tanssit ja illalliset. Soitto vyöryi aina kaupunkiin asti ja jokainen kaupungin asukas tiesi kertoa toiselle, että siellä "parkissa" Tapion patruuna viettää "Lokkinsa" juhlaa. Etelä-Suomen vienossa juhannusyön hämärässä sytytettiin kokkoja puiston rannoilla palamaan. Illan yleisö oli nyt kursailevammalla, aristokraattisemmalla tuulella. Tapio sydämmestään nautti, että hän oli tämän pauhaavan musiikin, räiskyvien kokkotulien, komeiden illallispöytien, koko tuon hienon yleisön isäntä. Hän oli päivän sankari ja kaikki hänelle hymyilivät, niinhyvin nuoret neidit kuin vanhat herrat.

Neiti Löwensteinkin oli aulis tuon tuostakin lähettämään hänelle herttaisen hymyilyn kiitäessään tanssiin yhden ja toisen kavaljeerin ohjaamana, useimmin Armas Brandtin, joka nyt koetti korvata päivällistä tappiotaan, ja nautti erityisesti siitä, ettei Tapio tanssinut, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän osannut.

Mutta Tapio hautoi toisia tuumia. Tänä päivänä oli hänelle auvennut kokonainen uusi maailma: hän oli rakastunut kaupungin ensimäiseen kaunottareen. Ja aina kun Ada Löwenstein häntä lähestyi, läikähti verta hänen teirenpilkkuisille kasvoilleen. Armas Brandt vaaleissa housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan hääri yhtenään Adan kintereillä. Mutta Tapion patruuna oli päättänyt siirtää poikanulikan pois varpailtaan. Tänä päivänä uskalsi hän pelata täydellä panoksella.

— Tupakkatehtailla Löwenstein oli tuonut mukanaan raketteja kenellekään siitä sanaakaan hiiskumatta. Tapion korvaan hän kuiskasi, että tämä tulisi hänen kanssaan raketteja sytyttämään. Hän tahtoi hämmästyttää koko illan yleisön. Hän olikin tuon pikku kaupungin hovimestari.

Tapio lähti Löwensteinin kanssa raketteja sytyttämään. Ensin pyysi hän kuitenkin saada ilmaista vähäisen salaisuuden "veljelle" ja vei hänet kanssaan puistoon muutamalle syrjäiselle penkille.

— Eihän se niin hullua ole. Ethän ole vielä neljänkäänkymmenen mies ja tehtailijoita olemme molemmat. Ja sinullahan on tunnetusti varoja, joita ei minulla niinkään ole. Minä puolestani suostun, jos vain tyttö sen tekee.

Löwenstein sytytti ensimäisen raketin. Se sihisi, kohosi korkeuteen, räjähti ja putosi monivärisinä kielekkeinä alas. Kohta jälkeen sytytti hän toisen. Raketit herättivät ravintolan verannalla olevissa huomiota. Pian tuli yleisö salistakin niitä ihailemaan, jotta soittajat jäivät soittamaan kuumaa valssia tyhjille seinille.

Kolmas raketti paukahti taas ylös ilmaan. Herroja tuli Löwensteinin ja Tapion luo. Löwenstein jätti rakettien sytyttämisen heidän huostaansa ja puikahti pois Tapion kanssa, käyttäen tilaisuutta hyväkseen. Herättämättä ollenkaan huomiota, sillä kaikki olivat niin raketteihin innostuneina, onnistui hänen laittaa Ada-tyttärensä ja Tapio kahden kesken.

Tapio käveli polvet notkahdellen, sillä hänen jaloissaan tuntui sellainen outo puutumus, Adan kanssa, rakettien yhtenään ilmaan hulmutessa, poispäin ravintolasta. He menivät kohti muuatta kokkotulta, ja istahtivat sen valostamaan kioskiin. Ada ymmärsi koko kävelyn vain hetkellisenä vilvotteluna. Mutta tuo Adan myöntyväisyys varmensi Tapiota. Ja hämärä häntä rohkaisi, kesäyön lämmin henki teki hänet melkein tunteelliseksi ja koko päivän menestys oli häntä niin kohottanut, että hän ilmoitti rakkautensa Adalle eheässä, hänestä itsestäänkin hämmästyttävän onnellisessa muodossa.

Veri karkasi Adan aivoihin hämmästyksestä. Ensi silmän räpäyksessä mietti hän sireenin oksalla, jonka hän heidän kioskiin tullessaan oli taittanut, lyödä Tapiota vasten kasvoja ja paeta häntä kuin vuorenluolan peikkoa, joka metsäimpiä luokseen houkuttelee.

Mutta hän kohta tyyntyi, sillä hän muisti "Lokin", jota koko kaupunki ihaili. Ja hän oli kuullut Tapiosta puhuttavan vain hyvää. Hän oli rikas, oli konepajan omistaja, niin harvinaisen siisti elämälleen ja nyt koko illan yleisön, kaupungin parhaimman, hienoimman yleisön isäntä…

Armas Brandt oli varaton, hänen aineellinen toimeentulonsa häilyi vielä taivaan ja maan välillä. Ja "Lokki" tarjosi paljon enemmän hauskuutta kuin Brandtin runokokoelma…

Ada oli laskunsa tehnyt. Hän myöntyi. Tapiolle nousi tämä menestys päähän. Hänestä tuntui kuin olisi hän parhaallaan tyhjentämässä maailman riemun kaikkinaisuuden maljaa. Hän tempasi Adan rajuun syleilyyn. Se häntä hurmasi, huumasi, meni läpi ruumiin kuin sähkön isku ja uuvutti kuin tuores, kirkas kevätpäivä.

Mutta Ada tunsi nenässään hiuksen hikeä ja kun hän mansikkahuulillaan suuteli Tapiota poskelle, otti siinä vasten hänen huuliaan kova luu. Mutta nyt olisi "Lokki" hänen ja hän voisi sillä tästäpuoleen panna toimeen tämän päivän kaltaisia retkiä, milloin vaan haluaisi. Ja hän pitäisikin noita järviparaadeja tiheään.

Illan ohjelma päättyi Adan ja Tapion kihlauksen ilmoittamisella, sillä Löwenstein tahtoi aina pitää kiirettä. Silloin menivät nuorten herrain silmät pystyyn. Tuota he nyt eivät kuitenkaan olisi tahtoneet. Ja kaikkein katseet naulautuivat Armas Brandtiin, joka vienosti värisi vaaleissa housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan. Hänen nenäkakkulansa kävivät kosteiksi liikutuksesta.

Ylen onnellisena saattoi Tapio morsiamensa hevosella hänen kotiinsa aamupuoleen yötä. Vieraat alkoivatkin jo harveta. Ainoastaan rypäs herroja jäi jatkamaan juominkia ja laulaa hoilottamaan kirkkaassa suviaamussa, jolloin lintu oli jo aikaa herännyt ja talonpoika kiirehti pelloltaan aamiaiselle.

Heidän joukkoonsa liittyi Armas Brandt.

— Näitkö sinä, ritari-laulaja, että meidän ajallamme kositaankin höyryllä, ivaili muuan herra Brandtia.

— Trubaduureille näyttävät meidän neitosemme pitkää nenää, säesti toinen.

Brandt käänsi heille selkänsä ja läksi pois. Mutta tämä tapaus oli havauttanut hänet huomaamaan, että nykyajan ihmisiin keskiajan ihanteiden istuttaminen on hedelmätöntä työtä.

Pääkaupunkiin.

— Iloisella elämälläänhän se Auvonen itsensä tappoi, puheli aina nauru suussa kauppias Kaakkuri edeltäjästään puodissaan, kun ne kauvempaa olevat ostajat entistä kauppiasta kyselivät.

Ja Kaakkuri oikein nautti siitä, että sai noin puhua, kun Auvos-vainajan poika Asko, hänen nykyinen puotilaisensa, sattui puodissa olemaan. Auvoset olivat näet pitäneet suurellista elämää, kunnes lopulta tuli kuperkeikka ja kaikki vasaran alle. Ja hullunkurisinta oli se, että Auvosen entinen renki Kaakkuri nyt kohosi kauppiaaksi. Huutokaupassa hän oli ylin huutaja, hän, joka oli aina saanut kuskata Auvos-vainajaa, kun tämä ajeli kaupunkimatkoilla karhun talja reen perällä ja hoilottava aisakello täydessä soinnissa. Kaakkuri oli ollut Auvosen talossa yhtenä terävähampaisimmista rotista nakertamassa rahalaatikon pohjaa.

Askoa kohdeltiin Kaakkurissa renkipojan tavalla. Mutta hän oli lujaluontoinen, purasi vain hammasta pahimmissa pinteissä eikä kyyneltä silmistään valuttanut.

— Tuo poika menee vielä maailmassa pitemmälle kuin isänsä, sanoi hiljaisuudessa Kaakkuri rouvalleen, joka oli entinen karjapiika ja tuoksui vieläkin navetalle.

Sentähden saivat he vielä suurempaa halua "koetella Askoa". Asko oli nerokas ja ymmärsi ajan oloon heidän typeryytensä. Puotipoikanakin isäntänsä rinnalla hän sivistyneen ihmisen silmissä näytti itse kauppiaalta ja Kaakkuri makasiinirengiltä, joka hän todellisuudessa ennen oli ollutkin. Asko hoiti kirjanpidon ja teki aina kaupat pitäjään säätyläisten kanssa.

Asko oli käynyt kansakoulun ja hänellä oli kova lukuhalu. Vähistä palkoistaankin säästi Asko niin paljon, että hän tilasi Uuden Suomettaren itselleen. Tuosta jo Kaakkuri vaimonsa kanssa sai sen luulon, että Asko varasti heiltä. He vakoilivat Askoa jos jollakin tavalla. Pienestä pyöreästä lasiruudusta, joka oli puotikammarin ovessa, tähtäsi usein naissilmä Askoa hänen kauppaa tehdessään, varsinkin jos itse Kaakkuri oli poissa puodista. Kun Asko oli syömässä, käytiin sillä aikaa laskemassa rahat puodin laatikossa. Lopuksi muutamana iltana pudotti rouva tahallaan Askon kammarin lattialle kymmenen markan setelin hyvin näkyvälle paikalle. Mutta aamulla ilmoitti Asko löytönsä ja rouva vähän häveten omisti tuon kymmenen markan setelin omakseen.

Kun Asko oli neljä vuotta palvellut Kaakkurilla, sai hän tulisen halun päästä Helsinkiin. Se oli omituinen päähänpisto, jonka silti Uuden Suomettaren lukeminen lienee vähitellen kypsyttänyt, vaikka se nyt yht'äkkiä pulpahti esiin. Koko Kaakkurissa olo tuntui hänestä nyt kuoleman vaivalta. Vuosien kuluessa saadut nurjamielisyydet kokoontuivat nyt yhtenä sykkyränä painamaan hänen sieluaan. Mutta toiselta puolelta Helsinki kuvittui hänelle ihanana kangastuksena. Hän saisi nähdä yliopiston, senaatin, Runebergin patsaan ja käydä Suomalaisessa Teatterissa, kuulla ylioppilaiden laulua ja edes ulkokausteelta ihailla sitä taloa, jossa Uusi Suometar valmistettiin. Sillä tuo lehti oli hänen parhain ystävänsä, hänen morsiammensa, hänen seuransa, hänen koko maailmansa ulkopuolella Kaakkurin tiskiä.

Ja Helsingissähän niitä on kauppiaitakin ja kauppapuoteja. Hän lyö vähäiset hynttyynsä arkkuun ja lähtee…