PHAON Ah, eikö? Hän, jumalat, on oikein tehnyt siinä, eik' kukaan hältä kukkaa ryöstäkö! Sen itse annoin muistoks kauniin hetken ja merkiks siitä, ettei myötätunto oo jokaisessa rinnass' sammunut viel' onnen orpoutta kohtaan; annoin sen mesi-pisarana maljakkoon, min vieras hänen huulillensa painaa; ja pantiks sisällisen tuntoni, ett' ompi tyyni mieli naisen hyve ja että kukkaseppel viattoman on enemmän kuin maineen laakerit. — Hän itkee! — Oi, Melittion, äl' itke! — Nuo kyyneletkin ootko laskenut, kun hänet orjakauppiaalta ostit? On ruumis sinun, tule, tapa hänet, mut kyyneltäkään et saa vuodattaa! — Sa etkö lempein silmin mua katso ja pyydä säälimähän säälitöntä? Et tunne sinä häntä, ylpeää! Sa katso! Tikari on kädessänsä. Ja kaksi muuta kätkettynä hällä on syväss' silmäluomiensa alla. (Ottaen maasta tikarin, joka on pudonnut Sapphon kädestä) Ma otan tämän. Kantaa tahdon sitä ma täällä povellani petetyllä, ja koskaan mennehiltä päiviltä jos joku kuva kauniin kaipuun tuopi, yks katse tähän tekee terveeks mun!
SAPPHO (katsoa tuijottaen Phaoniin)
Phaon!
PHAON Tuot' ääntä älä kuuntele, hän tikariinsa houkuttelee sun! On mullekin se soinut. Ennen kuin viel' olin hänet nähnyt, laulun pauloin hän oli minut kietonut ja veti mua kultalangoin hiljaa luoksensa, jos taistelinkin, yhä ahtaammaks vain kävi taikakehä ympärilläin. Kun hänet näin, niin hurja pyörrytys mun valtasi ja tahdottomana ma hänen jalkojensa juureen syöksyin. Sun nähdessäin taas löysin itseni, ma Circen luona tiesin olevani ja niskani jo käyristetyks tunsin! Mut vapaa viel' en ollut, lumouksen hän itse omin käsin hävitti.
SAPPHO (yhä tylsästi Phaoniin tuijottaen)
Phaon!
PHAON
Hänt' älä kuule, älä katso!
Kuin kätensä, niin surmaa silmänsäkin.
MELITTA
Hän itkee!
PHAON
Pois! On itkuss' uusi ansa.
MELITTA
Mun kärsienkö täytyy hänet nähdä?
PHAON Myös mua se liikuttaa, siis lähtekäämme, hän ennenkuin on sinut ansaan saanut!
(Hän lähtee viemään Melittaa).
MELITTA
En voi ma. — Sappho!
SAPPHO (sammuneella äänellä) Huusitko, Melitta, sa mulle?
MELITTA (kääntyen ja syleillen Sapphon polvia) Täällä olen, Sappho! Ota sa ruusu! Elämäni! — Miss' on asees?
PHAON (rientäen paikalle, tempaisten ruusun, jota molemmat pitävät,
ja nostaen Melittan)
Sun on se. Kukaan sitä sult' ei ryöstä!
(Vieden Melittan pois)
Sa tule! Nopeasti täältä.
(Vie hänet)
SAPPHO (Ojennetuin käsin, kaiuttomasti)
Phaon!
NELJÄS NÄYTÖS.
Sama seutu kuin edellisissä näytöksissä.
Kuutamoyö.
Ensimäinen kohtaus.
Sappho tulee, syviin ajatuksiin vaipuneena.
Jää seisomaan. — Hetkeen vaitiolon jälkeen:
SAPPHO Ma vielä oonko? Jotain vielä onko? Siis kaikkeus ei kokoon jysähtänyt oo tuona kauhistuksen hetkenä? Ja pimeys, mi minut ympäröi nyt synkkänä, se yö on eikä hauta! Ja sentään sanotahan, että tuska voi tappaa. — Ah, niin elämäss' ei käy! — Tääll' on niin tyynen tyyntä, hiljaista, on kaikki ilon äänet vaienneet, ei ykskään lehti liikahtele puissa, ja yksin kuni vieras eksynyt mun itkun' ääni kaikuu kautta yön. — Ah, nukkua ken vois kuin lintuset, ja pitemmälti, koskaan heräämättä siin' uness' syvässä ja ihanassa, miss' yksin valtimotkin nukkuvat eik' aamu enää tuskaan herätä, eik' kiittämätön — Seis! — Sa kyyhyn kajoot! (Hillityllä äänellä) On murha rikosteko kauhea ja ryöstö, petos, kaikki konnantyöt, nuo myrkyllisen lohikäärmeen päät, jok' kadotuksen kuiluss' siinnehenä maan ruttokuolallansa saastuttaa; nuo kaikki kauheita on rikoksia! Mut yhden tunnen, jonka rinnalla nuo kaikki liljanvalkoisilta näyttää, se kiittämättömyys on! Yksin tekee se kaikki mitä toiset yksitellen, se ryöstää, valhettelee, vannoo väärin ja pettää, tappaa! Kiittämättömyys!
Mua, taivas, itseltäni suojele! Mun sisässäni synkät henget herää ja vanginkahleitansa karistelee! Ma hänet yksin kohtalolta pyysin, vain hänet kuolevaisten joukosta; ma tahdoin ihmiskunnan kukkuloille ja yli kaikkein hänet kohottaa, niin, yli haudan, kuolemankin tahdoin ma hänet maineen siivin viedä pois luo kaukaisien aikain kunnian. Mit' olen, voin, ja mitä merkitsen, tuon kaiken seppeleenä laskea ma tahdoin otsallensa — palkaks pyytäin vain lempeätä sanaa. Mutta hän — ah, jumalat, te elättekö vielä? — (Ikäänkuin äkillisen ajatuksen lyömänä) Te elätte! Teilt' tuli ajatus, mi valaisten mun sieluhuni tunki. Suo, jumal-lähetti, mun käsittää sun äkillistä viestiäsi oikein! — Melittan Chiokseen on mentävä, niin, Chioksehen petturista kauas, siell' lemmenkärsimyksin maksamahan, min on hän rikkonut, ja katumaan? Niin olkoon! — Rhamnes, Rhamnes! — Olkoon niin! Te jumalat, ma kiitän viestistänne! Sit' täyttämähän riennän!
Toinen kohtaus.
Rhamnes. Sappho.
RHAMNES Valtijatar, sa mitä käsket?
SAPPHO Hän on työtäni, mit' ois hän ilman minua? Ken kieltää voi kuvanveistäjältä oikeutta sit' tuhota, min on hän itse luonut? Sit' tuhota? — Oi, liian korkealla on hänen onnensa mun käsiltäni! Jos lempi seuraa häntä Chiokseen on orjanliedellä hän onnekkaampi kuin minä kultaisessa talossani oon vailla lempeä. Vuoks armahan on ihanata kärsiä, ja toivo ja muisto kukkia on saman puun kuin todellisuus, okaita vain ilman! Oi meren ulapalle tuomitkaa te minut paljahalle kalliolle, miss' aallot, pilvet naapurini ois ja elämä ois kauas eristetty; mut muiston kirjastani pyyhkikää te viime hetket laupiaasti pois; te usko lempeheni jättäkää, ja osaani ma ylistellä tahdon enk' enää yksinäin ma olisi: jok' kerralta, kuu oas jalkaa loukkais, jok' kerran tuskan tullen sanoisin: Jos tietäis hän! ja hän sua muistelee! Hän sinut pelastaisi! Balsamia, ah, kohta joka haavahani vuotais.
RHAMSES
Sa, valtijatar, olet kutsunut!
SAPPHO Oi Phaon! Phaon! Mitä sulle tein? Ma seisoin tyynnä runon kentillä ja yksin, kultalyyra kädessäni. Näin täällä alahalla ilot maan, sen tuskat eivät minuun ulottuneet. En hetkistä vaan kukkasista runon, jotk' iloiseksi seppeleksi sidoin, ma laskin kiirehtivän ajan kulun. Mit' annoin laululle, sen itse sain ma ja ikinuoruus kukki otsallani. Niin tuli hän ja riisti julkein käsin mun yltäin kultaharson, vetäen mun alas autiutehen ilottomaan, miss' ei oo jalanjälkeä, ei tietä; ja nyt kun hän mun ainoani ois, mi tyhjyydessä vastaan säteilisi, pois vetää kätensä hän, pakenee?
RHAMNES Oi, valtijatar, pimeys jo lankee, ja kostea on yö ja merituuli.
SAPPHO Sa kiittämättömyyttä pahempaa et tuntene?
RHAMNES
En ma.
SAPPHO
Niin myrkyllistä?
RHAMNES
En tosiaan.
SAPPHO Niin kiron ansaitsevaa ja rangaistuksen?
RHAMNES Totta, oikeudella sen kaikki kiroo.
SAPPHO Niin, niin toiset paheet hyeenain, hukkain, tiikerien sukuun ne kuuluu. Mutta kiittämättömyys on käärme. Niin! Kuin käärme kaunis, liukas ja kirjava ja myrkyllinen! — Oi! —
RHAMNES Sa sisään käy, on siellä parempi, on koko talo tähtes kaunistettu ja Phaon sua käytävässä vuottaa.
SAPPHO
Kuin! Phaon mua vuottaa?
RHAMNES Niin, ma näin hän kuinka aatoksissaan astuskeli ja seisoi taas ja hiljaa puheli, luo astui ikkunan ja yöhön tähys.
SAPPHO Hän mua vuottaa? Rakas, sanoiko hän sen? Hän vuottaa mua, Sapphoa?
RHAMNES Niin tiemmä. Vartoen ja kuunnellen näin hänen seisovan, ja ketä muuta hän odottaisi?
SAPPHO
Ketä? Sapphoa
ei vuota hän — mut turhaan vuottaa saa hän!
Rhamnes!
RHAMNES
Niin, valtijatar!
SAPPHO Tiedät, että on Chioksessa kestiystävä mull' isän ajoilta.
RHAMNES
Sen tiedän.
SAPPHO Ruuhi sa irroittaos lahden rannalta, tän' yönä täytyy sinun Chiokseen.
RHAMNES
Ma yksin?
SAPPHO
Et.
(Väliaika).
RHAMNES
Ken seuraa sinne mua?
SAPPHO
Sa mitä sanot?
RHAMNES
Kuka seuraa mua —?
SAPPHO (vieden Rhamneksen toiselle puolen näyttämöä) Sa tule! Ole hiljaa, varuillasi! Melittan luokse käy ja taivuta sa hänet tänne tulemahan. Mutta oo varuillas, hän ettei mitään huomais.
RHAMNES
Ken?
SAPPHO
Phaon. — Jos Melitta tulee —
(Keskeytyen)
RHAMNES
Silloin?
SAPPHO Vie hänet hyvällä tai pahalla, mut hiljaa, irroitettuun ruuheen, sitten niin nopeaan kuin mahdat Chiokseen!
RHAMNES
Ja siellä?
SAPPHO Siellä kestiystävälle sa jätä tyttö, mulle säilyttäköön hän hänet ankarast' — ei ankarasti! On kyllin rangaistu hän. Kuuletko?
RHAMNES
Ma riennän!
SAPPHO
Kiiruhda!
RHAMNES
Jää hyvästi,
oi Sappho! Aamu meit' ei täällä tapaa.
Voit olla tyytyväinen palvelijaasi.
(Poistuu).
Kolmas kohtaus.
Sappho yksin.
SAPPHO Hän menee! — Ei! — Ah, kuinka tottumus on kumma, vihattuunkin kiinnittää se! (Ajatuksiin vaipuneena) Hoi! — Askelia! — Tuuli vain! — Kuin lyö niin myrskyisesti rinnassani sydän! — Nyt ääniä ma kuulen. Haa, hän tulee, ei aavista hän, että viime kertaa — Pois! En voi sitä nähdä enkä tahdo!
(Poistuu kiivaasti).
Neljäs kohtaus.
Melitta. Rhamnes.
MELITTA Tääll' olevan sa sanoit Sapphon. Häntä ei täällä näy.
RHAMNES (hämillään silmäillen ympärilleen)
Ei? Niin, ei todellakaan.
Hän oli täällä juurii — Tule siis!
MELITTA
Mut mihin?
RHAMNES Tuonne meren rantamalle, luo lahdekkeen hän lienee kävellyt.
MELITTA
Mut koskaan ei hän sinne mene.
RHAMNES Ehkä hän tänään mennyt on.
MELITTA
Miks sitten tänään?
RHAMNES
Miks? Koska — katsos —
(Itsekseen )
Että minulle
hän juuri tämän tehtäväksi antoi!
En katsoa voi häntä. Mitä sanon?
MELITTA Sa oot niin outo. Käännyt ympäri eik' uskalla sun silmäs vahvistaa sun sanojasi. Mikä tekee sun niin murheelliseksi ja levottomaks? Sa lausu, miss' on Sappho; luokseen tahdon; jos et sa tiedä, suo mun mennä.
RHAMNES.
Seis!
Sa et saa lähteä?
MELITTA
Miks?
RHAMNES Mukaani sun täytyy tulla!
MELITTA
Minne?
RHAMNES Kanssani sa lähde tuonne lahdekkeeseen, siellä saat nähdä.
MELITTA
Jumalat, mit' tarkoittaa hän?
RHAMNES Sa tule, tyttö! Keskiyö jo kohta on ohi. Aika kiiruhtaa. Nyt tule!
MELITTA
Mik' on sun? Pois? Ja kauas täältä?
RHAMNES Ole sa levollinen, lapsi! Kauas? Mikä sun mielees johtuu? Eihän kaukana oo Chios?
MELITTA
Chiokseen? En konsanaan!
RHAMNES
Sun täytyy, lapsi, valtijatar tahtoo.
MELITTA
Sa sanot Sappho? Pois! Ma tahdon luokseen!
RHAMNES
Et pääse!
MELITTA
Hänen jalkoihinsa tahdon!
Hän kuulee, tuomitsee!
RHAMNES
Seis, paikallasi!
MELITTA
Kuin, Rhamnes, sinä?
RHAMNES
Niin, en muuta voi.
Ma olen käsketty ja tottelen.
MELITTA
Mun pyyntöhöni taivu!
RHAMNES
Ei, en voi.
Vaikk' kyynel silmiäni hämärtää,
niin täytyy olla. Siksi tule, lapsi!
MELITTA
Täss' olen polvillani. Mua kuule!
— Tääll' eikö ketään, joka kuulis mua?
RHAMNES
Ei! Talon herätät. Nyt mukaan lähde!
MELITTA
En koskaan! Eikö missään pelastajaa?
Viides kohtaus.
Phaon. Edelliset.
PHAON Melittan ääni! — Haa, sa julkea, sa häneen kajotako uskallat?
(Rhamnes jättää Melittan).
PHAON Ei aavistukseni siis pettänyt, kun näin sun hiljaa vaanivaisin katsein kuin hukka hänen luokseen hiipivän; oot erehtynyt laskuissasi, susi, on paimen hereillä ja tuhoo sun.
RHAMNES
Ma, herra, seuraan Sapphon käskyä.
PHAON
Kuin, Sapphon? Hän tään sulle toimeks antoi?
Oi Sappho, Sappho! Nyt ma tunnen sun!
Vain liian myöhään! Miksi liian myöhään?
Viel' ompi aika siteet katkoa,
jotk' kiinnittävät häneen. Taivas, teen sen!
Sa julmuuksien nopsa noudattaja,
sa miks —? Melitta, kalpenet, sa värjyt?
MELITTA
Oi hyvä on mun!
PHAON Taivast', orja, kiitä hän ettei jalkaakaan oo satuttanut. Ah, taivas, joka kyynelensä saisit sa kuolonkorahduksin korvata! — Oot väsynyt, sa minuun nojaudu, et mistään varmempata turvaa löydä. Sa katso tänne, tätä taivaankuvaa sa, konna, tahtonut oot loukata.
RHAMNES
En loukata.
PHAON
Mut mitä?
RHAMNES
Tahdoin — anteeks,
en voi ma tehtävääni loppuun saattaa.
Siis suo mun mennä.
PHAON (eroten Melittasta)
En! Seis paikallasi!
Ma tahdon ilkeytenne tuntea!
Mit' aioit?
RHAMNES
Hänen täytyi pois.
PHAON
Ja mihin?
RHAMNES
Se ompi yksin Sapphon salaisuus.
PHAON
Et ilmoita?
RHAMNES Se tänne kätketty on uskollisen palvelijan rintaan.
PHAON
Siis aukaiskoon sen rauta. Kiitos, Sappho?
Soit mulle aseen itseäsi vastaan.
(Vetäen tikarin esiin.)
Nyt totuus lausu: näät mun valmihina
sun uskollisen kätkös avaamaan.
MELITTA Sa säästä hänet! Chioksehen tahtoi he minut viedä.
PHAON
Chiokseen?
MELITTA
Niin, siellä
on Sapphon kestiystävä, jok' oisi
Melittan saanut huostahansa ottaa.
PHAON
Kuin, meren halki?
MELITTA Tuolla lahdekkeessa on vene.
PHAON
Vene?
MELITTA
Niinhän sanoit, isä?
RHAMNES Mua älä isäks kutsu, kiittämätön jok' olet herrattares pettänyt.
PHAON
Sa sanoit, vene?
MELITTA
Mitä tehnyt oon?
Miks moitit mua? Hän multa kysyihän!
PHAON Sa sanoit, vene! — Hyvä! — Viittaustas ma tahdon seurata. Se sult' on, taivas. Ma myöhään kehoitukses ymmärsin! Hän eikä kukaan toinen päällä maan, hän kantaa povessansa puolta siitä, mi täällä rinnassani kaipaa, tykkii. Hän itse näytti tien. Sit' tahdon käydä! Melitta, Chiokseen sa lähdet — mutta et yksinäsi — Ma seuraan mukanasi.
MELITTA
Ma hänen kanssaan!
PHAON Jätä tämä maa, min teillä kateus ja viha, kosto Medusanpäitään nostelevat, missä ties vihollises kuolon-ansoin laskee. Sa tule, tuoll' on vene, täällä miehuus, ja voima vaikka maailmata vastaan.
MELITTA (levottomana Rhamnekselle)
Rhamnes!
RHAMSES
Sa ajattele, herra!
PHAON Itse sitä sa tee. Sa oot mun käsissäni.
RHAMNES Herra, hän Sapphon on.
PHAON
Sa valehtelet. Mun
hän on.
(Melittalle)
Sa tule, seuraa!
RHAMNES Asukkaat tään saaren palvelevat Sapphoa kuin ruhtinasta, valmihit he hänen on pyynnöstänsä kohta aseihin. Ma sanon sanan, sadat nousevat —
PHAON Sa totta puhut, olin unhottaa, ma kenen luona oon. — Sa tulet mukaan!
RHAMNES
Ma, herra?
PHAON Niin, mut saaren rantaan vain. Ma Sappholt' en sua kadehdi. Kun oomme me turvassa, saat sinä palata ja kertoa, mit' tapahtunut on — mut kyllin, sinä seuraat.
RHAMNES
En, en koskaan!
PHAON Ma luulen, että taipumahan sinut voin saada!
RHAMSES (lähestyen taloa)
Väkivalloin!
PHAON (sulkee häneltä tien ja astuu tikari kädessä hänen luokseen) Tyrehdy siis paikallesi, kuten itse tahdot! Vain pieni hinta konnan perikato on pelastuksest' tämän viattoman!
MELITTA
Sa ällös!
PHAON
En, jos kuulee hän!
RHAMNES (joka on vetäytynyt toiselle puolen) Voi mua, voi vanhusta, joll' yhtä paljon voimaa ei oo kuin tahtoa!
PHAON
Nyt, tyttö, tule!
MELITTA
Mut mihin?
PHAON
Laivaan!
MELITTA (Phaonista eroten ja etualalle rientäen)
Jumalat, mit' tehdä?
PHAON Pois! Kaukaranta meille ojentaa jo turvallisen käsivartensa. Tuoll' yli vanhan, harmaan meren, siellä on turvallisuus, lepo, rakkaus! Oi seuraa sinne! Alla lehmuskaton, mi vanhempaini talon varjostaa, siell', armas, nousee onnentemppelimme. (Tarttuen tyttöön.) Sa värjyt? Värjy, armas morsion, sun sulhos käsi syleileepi sua! Sa tule! Jollet seuraa, omin käsin ma, kautta jumalien, kannan sun pois täältä, kauas, ääreen maailman!
MELITTA
Oi Phaon!
PHAON Lähde! Tähdet vilkuttavat ja meri pauhaa, lauhat tuulet käyvät, ja Amphitrite lemmelle on aulis. (Rhamnekselle) Sa ensin!
RHAMNES
Herra!
PHAON
Henkes uhalla!
(Kaikki poistuvat).
Kuudes kohtaus.
Hetken väliaika. — Sitten ilmestyy Eucharis portailta.
EUCHARIS.
Rhamnes!
(Astuen esiin)
Mun on kuin äänes oisin kuullut.
Ei ole ketään täällä. Erehdyin.
On kuin ois sitten Sapphon kotiintulon
tään talon häijy henki riivannut.
Kaikk' arastellen toistaan pakenee
ja joka oksall' epäluulo asuu.
Melittaa etsin, löysin tyhjän vuoteen,
ja valtijatar yksin yössä kulkee,
Täält' ääni Rhamneksen, hän itse ei!
Kun olis aamu! — Kuule!
RHAMNES (kaukaa)
Apua!
EUCHARIS
Ken huutaa?
RHAMNES (lähempää)
Tänne!
EUCHARIS
Rhamnes!
RHAMNES (aivan lähellä)
Sapphon orja!
EUCHARIS
Hän menehtyä on. Mik' on sun, Rhamnes?
Seitsemäs kohtaus.
Rhamnes rientäen paikalle. Eucharis.
RHAMNES
Hoi ylös vuoteiltanne! Ystävät!
Nyt jälkeen pakolaisten! Apuun!
EUCHARIS Lausu, mik' on?
RHAMNES Sa älä kysy! Sappho kutsu ja palvelijat!
EUCHARIS
Miksi?
RHAMNES Sanoihin ei ole aikaa! Mene! Koko talo sa herätä, nyt joudu, pelasta!
EUCHARIS
Mik' olla mahtaa?
(Astuu portaita ylös).
RHAMNES
Enempää en voi! —
Sa kavaltaja! Meren jumalat
sun kurjan konnantyösi kostaa vielä!
(Vähitellen saapuu yhä enemmän ja enemmän palvelijoita)
Pois laaksoon! Asukkaat te herättäkää
ja ääneen kaiuttakaa hädän merkki!
Oi älkää kysykö! Pois! Hädän merkki!
(Palvelijat poistuvat).
Kahdeksas kohtaus.
Sappho. Edelliset.
SAPPHO
Mi hätähuuto halki tyynen yön
nyt ihmisiltä unen karkoittaa?
Kell' on, mua paitsi, syytä valittaa?
RHAMNES
Mull' on, oi valtijatar!
107
SAPPHO
Rhamnes! Täällä?
Ja miss' on hän?
RHAMNES
Melitta?
SAPPHO
Niin.
RHAMNES.
Hän poiss' on?
SAPPHO
Hän poissa, ja sa täällä?
RHAMNES
Paennut —
SAPPHO
Seis!
RHAMNES
Kera Phaonin!
SAPPHO
Ei!
RHAMNES. Ompi kyllä. Hän yllätti mun, vanhan; veneessä, mi oli mulle varattu, hän vie nyt saalihinsa halki aaltojen.
SAPPHO
Sa valehtelet!
RHAMNES
Jos sen tekisinkin!
SAPPHO Miss' oli salamanne, jumalat! Vain Sappholleko tuskan säästätte? Jo onko lamaantunut koston käsi? Te vihan salamanne lähettäkää jo alas kohti kavaltajan päätä! Te hänet musertakaa kuten minut! — Mut turhaan! Salamaa ei missään näy, vain tuulet lehvistössä liehittelee ja levein käsivarsin kantaa meri pois lemmen venhon täältä keinutellen! Sielt' ei oo apua! Sa itses auta! (Näyttämön ovat vähitellen täyttäneet soihtuja kantavat orjat ja maanmiehet) Haa, nämä täällä! Kiitos uskolliset! Te tehkää mitä eivät jumalat! Nyt ylös, ystävät! Ja kostakaa mun puolestain — jos sen oon ansainnut ma! (Kulkien joukon keskellä) Sa, Myron, usein vannonut oot mulle, Terpander myös — sa Lychas, muistatko viel' laulun — Pheres — ja Zenarchos täällä! te kaikki ystäväni! Alas rantaan! Te laiva miehittäkää, nopeasti kuin tuuli sitten jälkeen petturin! Te muistakaa, ett' täällä odotan ma tuskassa, ja tulohonne saakka mua rintaan sadat veitset viiltelevät. Ken hänet tuo, ken onnen suopi mulle, ma että silmä silmää vasten hältä saan kysyä: mit' olen tehnyt sulle, (Kyyneliin puhjeten) ett' tapat minut! — Ei, ma tahdon kostaa! Ken heidät tuo, saa kaiken kultani, saa elämäni. — Pois nyt tuulen siivin!
ERÄS SAPPHON MAANMIEHISTÄ
Vain heidän kanssaan palaamme!
SAPPHO
Ma kiitän!
(Poistuville)
On elämäni teidän käsissänne.
Mun toiveheni jalat siivittäköön,
käs'varret vahvistakoon kostoni.
Nyt, kautta jumalien, nopeasti!
(Palvelijat ja muu kansa poistuvat).
SAPPHO (Painaen kätensä rintaansa vastaan)
He menee! — Hyvä! Tahdon levätä.
EUCHARIS.
Sa värjyt.
RHAMNES
Horjut! — Sappho!
EUCHARIS (ottaen horjuvan Sapphon käsivarrelleen)
Jumalat!
SAPPHO (Euchariksen käsivarsissa)
Mun suo sa vaipua! Miks pidätät?
VIIDES NÄYTÖS.
Seutu sama kuin edellisissä näytöksissä.
Päivänkoitto.
Ensimäinen kohtaus.
Sappho istuu puolittain makaavassa asennossa ruohopengermällä,
liikkumattomana eteensä tuijottaen. Vähän matkan päässä seisoo
Eucharis; etempänä takana useampia Orjattaria. Rhamnes tulee.
EUCHARIS (nostaen sormen suulle)
Sst! Hiljaa!
RHAMNES
Nukkuuko hän?
EUCHARIS. Silmänsä on auki, ruumis valveill' on, mut henki on kuin se nukkuis. Kolme tuntia on liikkumatta hän jo istunut.
RHAMNES
Mut tupaan hänet —
EUCHARIS. Koettanut olen, mut hän ei tahdo. — Eikö mitään vielä?
RHAMNES Ei vielä. Ulapan vain silmä näkee, ei aluksesta mitään merkkiä.
SAPPHO (karaten pystyyn)
Kuin, laiva? Missä?
RHAMNES Valtijatar, vielä ei mitään nähty oo.
SAPPHO
Ei vielä, vielä!
RHAMNES On kylmä aamutuuli, salli meidän jo sinut suojahasi —
SAPPHO (pudistaa kieltävästi päätään).
RHAMNES
Taivu toki!
Mua seuraa sisään tupahan!
SAPPHO (pudistaa yhä päätään).
RHAMNES (peräytyen)
Kuin tahdot —
Tuo näky sydäntäni viileskelee.
EUCHARIS Sa katso! Miksi kansa tunkeilee jo tuolla!
RHAMSES
Katsokaamme!
EUCHARIS. Rantaa kohti käy väki. Luulenpa, he saapuvat!
SAPPHO (kavahtaen seisaalleen)
Haa!
(Seuraavan aikana seisoo hän levottomasti kuuntelevassa
asennossa taaksepäin kumartuneena).
EUCHARIS
Kalliolle käyös katsomahan
Näät ehkä heidät.
RHAMNES
Hyvä, menen.
(Nousee rantatörmälle).
EUCHARIS.
Joutuin.
Sa mitä näet?
RHAMNES
Kiitos jumalain!
He tulevat!
SAPPHO
Ah!
RHAMNES Metsän reunama, mi tuolla vasemmalla rantaan pistää, mult' ensin salas heidän tulonsa. Jo vettä viiltäin venheiden ma rantaa nään nopein aironvedoin lähestyvän.
EUCHARIS
Ja karkurit — he myöskö ovat myötä?
RHAMNES
Kuin päivä silmät soentaa! — en näe.
Mut malta! tuolla muiden eellä venhe
jo saapuu ilosanomata tuoden. —
Nyt laski rantaan. — Paimen laaksost' on se.
Hän sauvaa heiluttaa. He ovat saadut! —
Käy tänne, ystävä! — Hän tänne tulee.
(Astuu alas törmältä).
EUCHARIS
Sa valtijatar, levollinen ole.
Toinen kohtaus.
Eräs Sapphon maanmiehistä. Edelliset.
SAPPHON MAANMIES
Oi terve, Sappho!
SAPPHO
Vangittu hän onko?
MIES
On.
RHAMNES
Missä?
EUCHARIS
Miten?
MIES Kelpo välimatka heill' oli edellämme, ja se mies, hän soutaa taitaa. Melkein luulin, hän jo ikiajoiks meiltä karkuun pääsi, kun venehensä aavall' ulapalla tok' keksimme — ja ajo alkoi kohta. Hän koht' on saavutettu, saarrettu. Me antautumaan käskemme, mut hän vain tempaa tytön vasempahan käteen ja oikeassa veistä heiluttaa. — Mik' ompi teidän, valtijatar?
SAPPHO (antaa hänelle merkin jatkaa).
MIES Niin, ja veitsellänsä meitä uhmailee hän, siks kunnes turmiosta aironisku käy nuoren tytön otsaan.
SAPPHO (peittää silmänsä hiuksillaan).
MIES Tyttö vaipuu, mies tarttuu häneen, tätä hetkeä me hyväksemme käytämme ja miehen me vangitsemme, palautamme. Tuolla jo maihin astuvat he. Näettekö? Kuin hoiperrellen tyttö vielä käy —
SAPPHO
Haa!
Hi tänne!
RHAMNES
Minne? Tuolta tulevat jo.
SAPPHO
Ken häntä näkemästä pelastaa mun?
Sa, Aphrodite, palvelijaas suojaa!
(Hän rientää taka-alalle ja puristautuu alttaria vastaan;
hänen palvelijattarensa seisovat hänen ympärillään).
Kolmas kohtaus.
Phaon, Melittaa taluttaen. Miehiä.
Sappho palvelijattarineen taustalla.
PHAON Haa! Häneen koskea ken uskaltaa! — En ole suojaton, vaikk' aseen veitte. Mun nyrkkini se muuttuu kurikaksi, käsvarreksi jok'ainut jäseneni. Melitta! Mikään väkivalta ei, niin kauan kun ma hengitän, sua tapaa. Ja tätä viatonta loukatako te voisitte, ja ootte miehiä? Niin julmaks heikon naisen ainoastaan ma luulin, ärsytetyn, heikon naisen! Sa häntä löit, ma tunnen sinut. Pois! — Pois luotani! Ett'en ma etukäteen veis kostonjumalilta saalistaan! — Kuin voit sa?
MELITTA
Hyvin.
PHAON Katsehes sen kieltää! Tuo vavistus ja kalvakkuus ne tietää sun suusi ensi valheen lausuneen. Äl' usko vihaani sa lieventäväs, sen uuteen liekkihin sa lietsot vain! Sa tänne ruohopenkerelle istu, miss' ensi kerran silmäs kirkkaus ja lempeys mua vastaan säteili, ja niinkuin päivänkoiton kultasäteet se synkät siteet unen hellitti, min helmaan hän mun oli tuutinut; tääll' alkanut on lempi ensi työnsä, myös tällä paikalla sen päättäköhön! — Miss' Sappho —?
MELITTA
Phaon, älä häntä huuda!
PHAON Oo rauhassa. Ma oonhan vapaa mies! Ken antoi oikeuden pidättää mun askeleitain? Vielä oikeutta voi jakaa Kreikka, sen hän kokekoon. Nyt Sapphon luo!
ERÄS SAPPHON MAANMIEHISTÄ
Sa jäät!
PHAON
Ken pidättää?
MIES
Me kaikki.
PHAON
Olen vapaa mies.
MIES Sa olit, nyt olet rangaistukseen vikapää.
PHAON
Ma rangaistukseen?
MIES Orjan ryöstöstä sun laki rangaistukseen vaatii.
PHAON Sappho saa multa lunnaat vaatia — ma maksan, vaikk' aarteet Krösuksen hän vaatisi.
MIES
On hänen valta määrätä, ei sinun.
PHAON Niin kesyjäkö, miehet, ootte, että te lainaudutte naisen kostontyölle ja lemmen oikkujansa palvelette? Mua auttakaa, mua vääryys kohdannut on!
MIES
Jos vääryys, oikeus — sen päättää Sappho.
PHAON
Noin puhut, vanhus, etkä punastu?
Ken ompi Sappho, että sanansa
noin oikeuden vaakaan nostaa voit sa?
Hän onko valtijas tään maan?
MIES
Hän on.
Me käskemättä häntä tottelemme.
PHAON
Niin onko teidätkin hän lumonnut?
Mut nähdä tahdonpa ma, kuinka kauas
tuo lumo riittää.
(Kohti taloa askelensa suunnaten)
Hänen luokseen!
MIES
Seis!
PHAON Te turhaan uhkailette! Minun täytyy nyt hänet nähdä. — Sappho, näyttäydy! Miss' oot sa? Vaiko pelkäät minua? Haa! Tuoli' on alttarilla palvelijat — ja hän! — Et pakoon minua sa pääse!
(Ryntää joukon lävitse. Myöskin orjattarien piiri aukenee.
Sappho makaa kokoon vetäytyneenä alttarin portailla)
MIES
Mit' uskallat sa, poika julkea?
PHAON
Mit' teet sa portahilla jumalain?
He eivät ilkeyttä kuule. — Nouse!
(Tarttuu häneen. Hänen kosketuksestaan kavahtaa Sappho pystöön,
ja rientää kiitävin askelin, häneen katsomatta, etualalle)
Phaon (häntä seuraten):
Sa pakenetko? Ensin tili tee sa! Haa, vapiset! Nyt aik' on vavista! Sa tiedätkö, mit' tehnyt olet? Miten oot rohjennut mua, miestä vapaata, jok' kellekään ei kuulu, itselleen vain, sa inhottavin sitein pidättää? Nää tässä, asein varustettuina sa ootko lähettänyt? Ootko? Puhu! — Miks mykkä mesihuuli runoilijan?
SAPPHO
Tää ompi liikaa!
PHAON Posket punertuvat jo vihan polttavasta hehkusta. Niin, heitä naamari, oo mitä olet, ja riehu, tapa, petollinen Circe!
SAPPHO
Tää liikaa on! — Oi kestä sydämeni!
PHAON
Sa vastaa! Lähettänyt nämä ootko?
SAPPHO (Rhamnekselle) Käy, saata luoksein orjatar, vain häntä enk' ketään muuta olen etsittänyt.
PHAON Pois! Häneen kajota ken uskaltaa! Sa vaadi lunnaat! Rikas en ma ole, mut kernaast' ystävät ja vanhempani mua auttaa onneni sult' ostamahan.
SAPPHO (yhä edelleen poispäin kääntyneenä)
En kultaa pyydä, omaani. Hän jää!
PHAON Hän ei jää tänne! Kautta jumalain! Sa valtas häneen menettänyt olet, kun häntä vastaan veitsen ojensit; sa palveluksens' ostit, henkeään et. Sa uskot sulle hänet jättäväni? Sa vaadi lunnahat ja päästä hänet!
SAPPHO (Rhamnekselle)
Ma mitä käskin, tee se!
PHAON Takaisin! Sa kajoot kuolemaas, jos häneen kajoot! — Niin onko ihmisyyttä vailla poves, sit' ettei ihmistuska liikuta? Lyö rikki lyyras, myrkyllinen käärme, ja laulusta sun huules vaietkoot! Oot runon kultalahjan menettänyt! Sa taidett' enää ällös häväise! On taide lapsi pyhäin voimien, on kukkanen, mi elämästä ylös päin sinikantta nostaa balsampään, päin tähteä, min sukua se on; siit' oot sa myrkyllisen yrtin tehnyt sun vihamiehiäsi tuhotakses! Kuin toisin, houkka, ennen ajattelin ma Sapphon, muinoin, ihanampaan aikaan! Niin lempeä kuin laulu mielensä, kuin laulunsa niin syytön sydämensä; ja rinnassansa liikkui sama sulo, mi oli huulillaan, ja olentonsa kaikk' oli mulle säveltä. Ja nyt ken taikaiskulla sun muuttanut on? Haa! Minust' ällös käännä silmiäsi! Sa minuun katso! Kasvoistasi nähdä mun suo sa oma itses oletko, — sun huules, joit' on suuni koskettanut, sun silmäs, jotk' on mulle hymyilleet, sa Sappho, entinenkö olet Sappho?
(Tarttuu Sapphon käsivarteen ja kääntää hänet päin itseensä.
Sappho katsoo ylös ja hänen silmänsä kohtaa Phaonin).
SAPPHO (tuskallisesti kokoon lyyhistyen)
Voi mua!
PHAON Entinen oot! Sapphon ääni! Mit' olen sanonut, sen tuulet vieköön! Se sydämehen älköön juurtuko! Oi, kaikki katseelleni kirkastuu, ja niinkuin päivä jälkeen ukkosilman, niin halki hajonneiden pilvien taas loistaa menneen ajan kirkkaus. Oo tervehditty muisto kauniin ajan! Sa sama oot kuin olit kerran mulle, viel' ennen kuin sun näin ma, kotonani, oot sama jumalkuva, erehtyen jot' ihmiskasvoina oon pitänyt. — Sa näytä jumaluutes! Siunaa, Sappho!
SAPPHO
Sa petturi!
PHAON Ei niin, en sitä oo ma. En pettänyt, kun lempeäni vannoin. Sua lemmin niinkuin jumalia lempii ja niinkuin hyvyyttä ja kauneutta. Sa korkeampain luokse käyös, Sappho; ei kostamatta luota jumalain käy kukaan alas kuolevaisten piiriin. Käsvarsi, kultalyyraa kantanut, se älköön alhaisehen tarttuko.
SAPPHO (poispäin kääntyneenä, itsekseen) Ma mereen heitän kultalyyran, jos se sillä hinnalla mun ostaa täytyy!
PHAON Kuin juopuneena välill' itseni ja maailman ma huojuin taistellen, ma turhaan kutsuin tunteitani, joiden ma luulin uinuneen, mut joit' ei ollut; niin olit eessäni kuin arvoitus, sun luoksesi ja pois sun luotasi mua oudot siteet väkevästi veti; mun vihani sun liian alhaiseksi ja järkeni sun korkeaksi liian mun lemmelleni sanoi — vertaiset vain toisillensa sopii. Silloin hänet ma näin, ja kohta kohti taivasta mun olentoni lähteet puhkesivat. Melitta, tänne, hänen luokseen käy! Sa älä pelkää, hän on lempeä. Sa hälle silmäs kristallin suo loistaa, hän että syvään rintahasi näkis ja sinut syyttömäksi tuntis!
MELITTA (pelokkaasti lähestyen Sapphoa)
Valtijatar!
SAPPHO (pidättäen häntä luotaan)
Pois luotani!
MELITTA
Hän suuttuu!
PHAON Oliko hän sitä, mitä hänest' epäröin ma uskoa? Sa luoksein käy, Melitta! Sa älä häntä rukoile. En nähdä voi hänen, ylpeän, sua loukkaavan. Sa älä rukoile! Sun arvoas ei tunne hän, hän muuten polvillaan sua tervehtisi — niinkuin syyttömyyttä vain syyllisyys! Mun viereheni tänne sa käy!
MELITTA Ei! Suo mun tässä polvistua kuin lapsi eteen äitinsä; jos näyttää hält' oikealta rangaista, sen tehköön, en tahtoansa vastaan kapinoi ma.
PHAON Et yksin itselles, myös mulle kuulut, ja nöyryytesi loukkaa minua! On vielä keinoja, joill' ottaa voimme, min pyynnöstä hän töykeästi kieltää.
MELITTA Voin yksin lahjastaan ma iloita. Ois mulle taakaks korkein onnikin, jos ois se väkivalloin saatu. Tässä ma tahdon polvistua, kunnes mulle on katse lempeä tai hyvä sana taas anteeksannon julistanut. Kuinka oon usein tässä polvillani ollut ja iloisena noussut taas; ei nytkään hän valittain mua jättää voi! Oi katso sa, korkea, sun lapses puolehen!
SAPPHO (seisoo, nojaten kasvonsa Euchariksen olkapäätä vasten).
PHAON
Voit häntä kuulla kylmän mykkänä?
MELITTA Ei kylmä oo hän, vaikk' on mykkä suunsa, ma kuulen, sydämensä mulle puhuu! Oo, Sappho, tuomari sa välillämme! Sa käske häntä seurata, ma seuraan, sa käske paeta — oi jumalat! ma kaiken, kaiken teen! — Sa vapiset! Sa, Sappho, etkö kuule minua?
PHAON (Melittaa syleillen ja hänen viereensä polvistuen) On lempi ihmisten, ja jumalain on kunnioitus; meille mik' on meidän sa suo ja ota mikä omaas on! Sa muista, mitä teet ja ken sa olet!
SAPPHO (nousee pystyyn kuullessaan viimeiset sanat ja katsoo tuijottavin katsein polvistuneita, kääntyy sitten pian poispäin ja menee).
MELITTA
Voi mua! Hän menee, hylkää lapsensa!
(Sappho poistuu. Eucharis ja palvelijattaret seuraavat häntä).
Neljäs kohtaus.
Edelliset paitsi Sapphoa ja Eucharista.
PHAON Sa nouse, laps! Äl' ihmisiltä pyydä, meill' on viel' itsemme ja jumalat!
MELITTA En elää voi, jos kiroopi hän minut, on silmäns' ollut mulle niinkuin peili, min eessä itseäin oon koetellut, nyt irvikuvani se mulle näyttää. Hän mitä kärsineekään, loukattu!
PHAON Sa lainaat hälle oman tuntees. Toiset käy aallot ylpeässä rinnassansa!
MELITTA Hän vaikka ylpeältä näyttää, mulle hän ankaranakin on hyvä ollut, ma tunsin kuoren alla sydämen. Voi että koskaan voin sen unhoittaa!
RHAMNES
Niin! että koskaan sen sa unhoitit!
PHAON Miks vapisette? Lempeäksi hänet te tunnettehan.
RHAMNES Lähtiessään oli hän suuttunut, ja niinkuin lempensä ei tunne rajaa vihansa. Voi teitä!
PHAON
Mit' uhata hän voipi?
RHAMNES Orjalle, mi paennut on, surmaa.
PHAON
Ken sen sanoo
RHAMNES
Se maan on laki.
PHAON
Minä suojaan häntä!
RHAMNES
Sa! Ja ken suojaa sinua?
PHAON Jos maa mun jalkojeni eessä aukeneisi ja meren tyrskyt uhkaisi mun niellä, jos kaikki luonnonvoimat liitossa mua vastaan taisteleisi, häntä suojaan ja Sapphon vihalle ma nauran, häntä ja uhkauksiansa halveksien! —
RHAMNES. Sa halveksien? Sapphoa? Ken olet ett' uskallat sa sanas vaakaan heittää, miss' ihmiskunnan parhaat punnitaan? Ja tuomita, miss' ompi tuomionsa jo koko Kreikka lausunut? Sa houkka, sun mielestäs hän arvottomalt' tuntuu kun suuruuttaan et voi sa mitata. Sa kalliin kiven sokeaksko sanot, kun sit' on oma silmäs? Että hän sua lempinyt on, että loasta hän nosti rinnallensa myrkky-kyyn, mi repinyt on hänen sydäntään; ett' ompi rikkauttansa tuhlannut hän sulle, joll' ei sellaiselle silmää, se elämänsä ainoa on tahra, ei mistään muusta kateuskaan tiedä. Sa älä puhu! — Itse uhmasikaan ei ole omaasi! Kuink' olisit sa alhaisuudessasi uskaltanut nyt Hellaan kaunistusta vastaan nousta? Ett' on hän sinuun katsonut, se sulle on suonut ylpeyden, jolla häntä nyt itse alas katsot.
PHAON Runouden en kunniaa ma hältä tahdo kieltää.
RHAMNES Et tahdo? Niinkuin voisit! Tähtien hän viereen timantein on kirjoittanut jo nimensä, ja kera tähtien vain sammuu se! On kerran aikain päästä, ja kesken tuntemattomien, kun jo nämä ruumiit ovat hävinneet eik' enää edes hautojamme löydy, on vielä Sapphon laulu kaikuva ja hänen nimensä — ja sinun nimes. Niin, sinun! Kuolemattomuuden perit sa konnantyöstäs hänen päätään vastaan. Vuossatain ajan hautaan astuttua ja tuntemattomien sukuin kesken mies mieheltä tää taru kerrotaan: On Sappho tämän laulun laulanut ja Phaon nimeltään, ken hänet surmas!
MELITTA
Oi Phaon!
PHAON
Ole rauhallinen.
RHAMNES. Rauhaa sa neuvot järkkyneellä äänellä! Hän värjyin rikoksensa tuntekoon, ja Sappho saakoon koston tilaisuuden! Et hältä runon mainetta sa kiellä! Mut mitä muuta hältä kieltää voit sa? Sa epäilläkö tohdit sydäntään, jot' yksin kaikesta, mit' on, hän kiittää? Sa katso ympärilles! Tääll' ei ketään, jok' ei hänt' avustansa kiittää saisi, ja lempeytensä runsaat jäljet näämme me joka paikassa; ei ketään täällä joll' ei lyö sydän korkeammin, kun hän Mytilenen kansalaiseksi ja Sapphon maanmieheksi itsens' sanoo. Sa kysy tältä sinun rinnallas, jok' osatoverisi enemmän on tekohon kuin syyhyn, kuten näyttää, kuink' ompi Sappho häntä kohdellut? Mit' oisi sulle orjattarell' ollut? Jos sua hän miellytti, niin Sapphon henki, niin Sapphon tyyni äidillinen henki se hänen suunsa kautta sulle puhui. Niin, paina otsaasi! Sa turhaan riehut, et koskaan muistoa voi sammuttaa. Mit' aiot tehdä, minne paeta? Ei ole sulla suojaa päällä maan. Jok' ihmisessä tapaat vihamiehen, jok' kauneuden vihollista vainoo. Sun askeltesi eellä huhu käy ja ääneen huutaa: Sapphon murhaaja ja jumalien vihamies! Sa maita oot turvatonna käyvä hänen kanssaan, sa jolle turmion vain toit, et suojaa. Ei oveansa avaa kreikkalainen, ei jumala suo temppelissään turvaa, sa urhialttarilta vavisten saat paeta, kun pappi sanallansa kaikk' epäpyhät karkoittaa — ja kun oot paennut, niin julma Eumenide, tuo Manan synkkä kostonhenki, sulle jo käärmehiuksiansa puistelee ja kuiskaa korvahasi Sapphon nimen, siks kunnes hauta kaivamas sun perii!
MELITTA
Seis!
PHAON
Hulluksiko tehdä tahdot minut?
RHAMNES
Sit' olit jo, kun hänet hylkäsit!
Nyt nauttios sa kylvös hedelmä!
MELITTA
Luo hänen!
Phaon
Tuskani ken viedä taitaa?
Viides kohtaus.
Eucharis. Edelliset.
EUCHARIS
Sa ootko täällä, Rhamnes? Tule!
RHAMNES
Minne?
EUCHARIS
Luo Sapphon!
RHAMNES
Mitä —?
EUCHARIS
Pelkään, hän on sairas.
RHAMNES
Sen kääntäköhön toisin jumalat!
EUCHARIS Ma kaukaa häntä seuraelin, aina luo suuren suojan, siellä kätköstäni ma häntä tyystin tarkkaelin. Siinä hän seisoi pylväspariin nojaten ja katsoi ulapalle aavan meren, mi kallioita vasten kuohuin särkyy. Niin mykkänä ja liikkumatta seisoi hän tuijottavin silmin, kalpein poskin tuoll' ylähällä kesken veistokuvain, joit' itse muistutti hän. Joskus vain hän liikahteli, tarttui kukkihin ja kultaan, koruihin ja muuhun, mihin käsvarsi ylettyi, ja viskas alas ne kuohuvahan mereen, seuraten niin kaihoisasti niiden katoomista. Jo aioin lähestyä, silloin soitto soi huoneen halki, hänen olentonsa sai värjymään se: hänen lyyrassaan, jok' oli pylvähäsen ripustettu, soi kielet merituulen näppäilyistä. Hän huoahtaen ylös silmää, värjyin kuin korkeamman mahdin koskettama. Mut siinä lyyraan tuijottaen, kohta taas kaikki kuolleet piirteet elpyvät ja outo hymy leikkii huulillaan. Nyt aukenevat huulet suljetut ja sanat synkän-kaikuvaiset kuuluu jo Sapphon suusta — mut ei sanat Sapphon. Sa kutsutko, hän puhuu, ystävätär? Sa rohkaisetko? Oi, ma ymmärrän sun viittaukses, lyyra, ystäväni. Sa mennehistä muistutat! Oi kiitos! — Hän kuinka käsihinsä lyyran saa jok' korkealla riippuu, tuot' en tiedä, — kuin salama mun silmissäni välkkyi. Kun taas ma näen — soitintansa painaa hän myrskyilevää poveansa vastaan jok' kuuluvasti aivan hengitti. Hän sitten Olympia-seppeleensä, jok' ompi yllä alttarinsa, ottaa ja päähän laskee, ylleen purppuraisen hän viitan heittää tulen-hehkuvan. Ken hänet silloin ensikerran näki tuoll' ylhääll' astuimilla alttarin: käsvarrell' lyyra, katse kohotettu ja kohotettu koko olento, ja valon kirkastama, — jumalaks hänt' oisi polvillansa tervehtinyt. Kun siinä mykkänä ja liikkumatta hän seisoi, valtas pelko, kauhu minut ja kuollut katseensa mua väristytti, siks riensin —
RHAMNES
Hänet jättäin! Luokseen nyt!
Mut katso! Kuka tulee —? Hän, hän tulee!
Kuudes kohtaus.
Sappho, rikkaasti puettuna, kuten ensi näytöksessä, purppuraviitta hartioilla, laakeriseppel päässä, kultainen lyyry kädessä, ilmestyy palvelijattariensa ympäröimänä pylväskäytävän portaille ja astuu niitä alas vakavana ja juhlallisena.
(Pitkä väliaika).
MELITTA
Oi Sappho, valtijatar!
Sappho (levollisesti ja vakavasti)
Mitä tahdot?
MELITTA
On siteet silmiltäni pudonneet!
Oi suo mun taas sun orjattares olla,
mik' on sun, ota se, ja anteeks anna!
SAPPHO (kuten äsken)
Niin huonoksiko Sapphon arvelet,
ett' ottais sinulta hän lahjoja?
Mik' on mun, omaksein on tullut jo!
PHAON
Oi kuule, Sappho! —
SAPPHO
Älä koske minuun!
Oon jumalille pyhitetty!
PHAON Koskaan jos lempein silmin katsonut mua oot —
SAPPHO
Sa puhut siitä, mik' on mennyt jo.
Sua etsin ma ja itseni ma löysin.
Et ymmärtänyt sydäntäin, siis mene!
Vain lujaan pohjaan toiveheni kiintyy.
PHAON
Mua vihaat?
SAPPHO Lempiä ja vihata! Muut' eikö mitään? Pidin sinusta ja pidän vielä, pidän ainiaan kuin matkatoverista, jonka hetkeks on samaan purteen vienyt sattuma, siks kunnes matkan pää on saavutettu ja kukin kulkee omaa tietään taas, vain joskus muistain teillä vierahilla ja kaukaisilla matkakumppaniaan —
(Hänen äänensä pettää)
PHAON (liikutettuna).
Oi Sappho!
SAPPHO Hiljaa! Rauhass' erotkaamme! (Muille) Te ootte Sapphon nähneet heikkona. Te anteeks antakaa! Ma lepyttää teit' tahdon vielä. Taivutettu jousi voi vasta näyttää oman voimansa! (Osottaen taustalla olevaa alttaria) Te Aphroditen liekit sytyttäkää ne että aamun koittehessa hehkuis. (Se tapahtuu.) Nyt poistukaa te, yksinäni tahdon ma kera vertaisteni neuvotella.
RHAMNES.
Mit' tahtoo hän, me totelkaamme. Tulkaa!
(Kaikki vetäytyvät takaisin)
SAPPHO (astuen esiin) Te suuret, pyhät jumalat! Te mulle runsaan siunauksen soitte, te soitte runon täyteläisen viinen ja syömen tunteen, hengen aatoksen ja voiman muodostaa mit' ajattelin. Te mulle runsaan siunauksen soitte, ma teitä kiitän!
Te ootte voitoin pääni kruunanneet ja kylvänehet maihin kaukaisihin mun maineheni — ikuisuuden sadon! Mun lauluni soi kielin vierahin ja kanssa maan vain kerran kuolee Sappho! Ma teitä kiitän.
Tään elon ihanasta maljasta mun ootte maistella te suonehet! Vain maistella, mut juoda ei. Ja nähkääs! Tahtoanne totellen ma tänne seppelöidyn maljakon nyt lasken enkä juo!
Min käskitte, ma olen täyttänyt; siks viime palkka mulle lahjoittakaa! Ne, jotka teidän joukkohonne kuuluu, ne eivät koskaan heikkoutta tunne, ei koskaan heitä kalva taudin kyy, vaan kukkeudessa elämänsä heidät pois itse otatte te asuntoonne — se osa ihana myös mulle suokaa! —
Oi älkää papittaren antako nyt tulia pilkaks vihamiestenne ja hullun, jok' ei hulluudestaan tiedä. Te lehvät veitte, taittakaa myös varsi! Mun päättää suokaa kuten aloinkin, ja tämä tuska multa säästäkää. Ma liian heikoks taisteluhun tunnen nyt itseni, te mulle voitto suokaa! (Intohimoisesti) Jo leimuu liekki, nousee aurinko, ma tunnen, kuulleet ootte. Kiitos teille. — Sa Phaon, sa Melitta, tänne tulkaa! (Suudellen Phaonia otsalle) Tää sulle etäiselt' on ystävältä. (Syleillen Melittaa.) Sun kuollut äitisi sua suutelee! Nyt pois! luo Aphroditen alttarin, siell' lemmen synkkä osa täyttyköön.
(Rientää alttarin luo).
RHAMNES. Hän mitä aikoo? Koko olentonsa nyt mikä pyhä loisto ympäröi?
SAPPHO (astuen korkealle rantapenkerelle ja ojentaen kätensä Phaonin ja Melittan yli) On lempi ihmislasten, jumalain on kunnioitus. Kaikki nauttikaa, mik' kukkii teille, mua muistellen. Niin maksan elämäni viime velan, te jumalat nyt heidät siunatkaa ja minut ottakaatte!
(Syöksyy kalliolta mereen).
PHAON
Seis! Seis! Sappho!
MELITTA
Voi, nyt hän syöksyi alas, kuolee.
PHAON (Melittan kanssa häärien)
Apua!
Nyt rantaan! Nopeasti! Apua!
(Muutamat poistuvat).
RHAMNES (joka on astunut rantapengermälle) Nyt auttakaatte jumalat! Jos tuohon hän kalliohon itsens' satuttaa hän murskautuu. — Se tapahtunut on!
PHAON
Miks vitkastelet? Venheesehen nyt!
RHAMNES (astuen alas) Seis! Liian myöhäistä se. Hauta hälle suo meren pyhäin aaltoin vuossa — koska ei päältä maan hän sitä tahtonut!
PHAON
Siis kuollut?
RHAMNES
Kuollut!
PHAON
Mahdotonta!
RHAMNES
Totta
Jo kuihtui laakeri ja laulu mykistyi!
— Maan pääll' ei täällä ollut kotinsa.
(Kohotetuin käsin.)
Luo omiensa on hän palannut.
Loppu.