KUVIA JA KANGASTUKSIA.

SE HERRA, JOTA MA PALVELEN—

Se Herra, jota ma palvelen, se ei ole Herra teidän, ei tunne se kirkkoja, munkkeja, ei kuule se messuja heidän. Se Herra se asuvi korvessa ja hän on korven Herra! Hänet kasvoista kasvoihin siellä ma näin, kun metsiä hiihdin kerran.

Sinä hiihdät päivän ja hiihdät kaks ja yksin jo olevas luulet ja olevan herra jo metsän ja maan— niin kaukaa sa kohinan kuulet ja humisten taipuvi metsän puut ja kalliot haljeten huhuu. Oi, lankea maahan sa polvilles! Se on Herrasi ääni, mi puhuu.

Hän tuli ja nosti mun jalkeillen mua katsoen silmästä silmään: »Sinä siiskö se kaipaat metsähän? Sun mieleskö korven on ilmaan? Hyvä! Korpi on astua annettu ja suksi on hiihtää suotu, mut muistaos ihminen metsässäi, sa että vaan olet luotu.

Ota viita, viljele, kesytä maa, ota vesi ja verkkosi heitä, pane paulat, aseta ansapuut ja sangat sammalin peitä, mut lähde laululla metsähän, elä veikaten vettä souda, vaan hyviä virsiä hyreksien sinä eräsi viidasta nouda!

Näät mun on meri ja mun on maa ja mun on metsän valta. Ja vaikka sa kylästä väistyitkin, et väisty mun voimani alta. Mut että sä ihminen tietäisit, mitä metsien Herra vaatii, niin kuuntele korvin avoin nyt, kun sulle hän lakinsa laatii:

Ei riitä ne ripit, ei mittapuut, kun ahmaa aalto syvä. Ja vasta kun paha sa olla voit, niin voit sinä olla hyvä. Ole hyvä kuin laps, ole syvä kuin mies, ole voimakas niinkuin vuori, min povessa palkeet ja vasarat käy, mut päällä on kivinen kuori.

Pidä pääsi pystyssä, metsämies, sinä maailman silmäterä! Mut jos sinä korpehen kaadutkin, elä kantoja syyksesi kerää. Kukin päähänsä silmää kaksi sai, kukin oman on onnensa seppä. Sitä onneas et sinä antaa saa, jos kuivuis kuu ja leppä.

Pyri aina sa ylemmä, joutsimies, kuin siipesi täysin kantaa. Mies kasvavi kanssa tahtonsa ja tahto voimia antaa. Ken täällä ei kurota kuusehen, ei kapsahda katajaankaan. Ken täällä ei tavota taivaihin, ei pääse se päälle maankaan.

Näe unia suuria, unten mies!
Uni puoli on todellisuutta.
Uni kulkevi edellä kyntäjän
ja viittovi uraa uutta,
Vain yksi valta on metsässä:
On mies ja miehen usko!
Sitä kuulevi pedot ja metsän puut
ja aika ja aamurusko.

Mut yksi on herra herrallakin, jota pääse et palvelemasta. Näät siinä, miss' alkavi velvollisuus, siin alkavi elämä vasta. Ja sen on meri ja sen on maa ja sen on metsän valta ja vaikka sa kylästä väistytkin, et väisty sen voiman alta.

Ja vaikka sa korpea hiihtäisit kuin hirvi ja jalopeura, se Herra sun kulkevi kupeellas, se kantapäilläsi seuraa, se kurkistaa joka kuusesta ja pensaista, puista se puhuu, ja ympäri nuotios yöllisen käy ääni mi käskee ja huhuu.

Ja vaikka sa vuorille kiipeisit kuin kotka, mi saalista noutaa, se pilvenä piirtävi vierelläs, se sotkana järvet soutaa, se kasvaa ja paisuu ja karttuu vaan, sadan virstan on saappahat hällä, ja vuortenkin huipuilta huutavi se ukkosen jylinällä:

»Ja vaikka sun ois koko mahti maan, veen kunnia, vuorten kulta, niin sentään ma ropohon viimeiseen olen veroni vaativa sulta. Minä taivahan rantoja taivallan, käyn otavan olkapäitä. Ja jos sinä tahdot korpehen, niin laulele lakeja näitä!»

Näin puhui mun Herrani korvessa mua katsoen silmästä silmään. Minä pelkäsin, katsoin ja kauhistuin, mut miel' oli korven ilmaan. Ja sitten hän nyökkäsi, kättä löi ja se oli miehen käsi! »Ja jos sinä tahtoni täytät tään niin olen minä ystäväsi.»

Pois kulki mun Herrani korvessa. Taas kaikki, kaikk' oli hiljaa. Mut uudet tuulet mun sydämmessäin ne tuutivat uutta viljaa. Ja taasen ma tartuin sauvahain ja sukseni sujutin jälleen. Mut usein, niin usein korvessain olen saanut ma huoata tälleen:

»Oi, ethän sa kasvojas käännä pois, sinä Herra, ystävä, veikko, jos olikin suuri sun korpesi ja hiihtäjä jos oli heikko. Sinä käskithän ylemmä lentämään kuin siivet heikot kantaa. Mies kasvavi kanssa tahtonsa ja tahto voimia antaa.»

ORVON LAULU.

En apua saanut, en apua saanut, kun nuorna ma äidistä orvoksi jäin, kun kuljin ma kerjäten mieron teillä ja anelin rakkautta kyyneleillä, en apua saanut ja yö oli ainoa ystäväin.

En apua saanut, en apua saanut, kun taistelin, eksyin ja epäilin, kun epäilin muita ja itseäni ja sylkytin sairasta sydäntäni, en apua saanut ja yksin ma kuljin ja kamppailin.

En apua saanut, en apua saanut, en olisi paljoa pyytänyt, vain vähäsen lämpöä ympäriltä, vain hiukan hienoutta ystäviltä,— kun oisin saanut, niin ehkä paljon ois paremmin nyt.

En apua saanut, en apua saanut, nyt sitä en pyydä, en kaipaakaan. Minä elelen kaukana korvessani ja kehrään öisiä aatteitani ja mitä ma mietin, sen tietävi huojuvat hongat vaan,

Jos voisin laulaa kuin lintu laulaa, tai lailla honkien huojuvain kun metsän äänillä puhua voisin, kun purona pulppuisin, käkenä soisin, niin näinpä, näinpä sois laulu hiihtäjän ladulta ain:

»Oi, elkää ihmiset ilotella, jos orpo tiellänne lankeaa, ei ole orvolla äidin kättä, vaan yksin hoippuen, ystävättä, hän etsii, eksyy ja yksin syynsä hän sovittaa!»

En apua saanut, en apua saanut, mut näin jos kuiskisi kuusipuut ja käsi kun poskelle kohois kellä ja miettimään kävis mieli hellä, niin ehkä, ehkä, mit' en ma saanut, sen saisi muut.

ILTATUNNELMA.

Mun päiväni ammoin mennyt on, yhä mailla on illan rusko. Mit' tää on? Miks ei joudu jo yö, kun hiljaa, hiljaa niin sydän lyö ja kuollut on kunto ja usko?

Kas, taivahat kuinka ne loimottaa!
Joko tullut on tuomion päivä?
Tää heijastus silmäni huikaisee.
Tuhat kertaa mieluummin pimeyteen,
missä ympär' on huuru ja häivä!

Olin minäkin nuori ja onnellinen. Näin unta ma kesästä kerta. Kas, hämärän neittä ma lempiä sain, ma hirveä hiihdin, mi pakeni vain— te nähkää hangilla verta.

Veri punanen ratkesi rinnastain. Veit paljon sa tyttöni multa. Ja vereni nuori ja lämpöinen se kirjoja kirjoitti hangillen: sinä siunattu, kiitetty, kulta!

Runoruusut rintani raadellun te rastitte hiihtäjän matkaa yli vuorien, yli laaksojen, ohi murheen ja onnelan ovien— Mihin? Tee ei miel' juuri jatkaa.

On päivä jo ammoin laskenut, yhä poissa on hiihtäjän rauha, käs' vaipuvi, henkeni herpoutuu. Oi, eikö jo kohoa kalpea kuu ja laskeu yöhyt lauha?

OI, VARJELE HERRA MUN JÄRKEÄIN.

Oi, varjele Herra mun järkeäin, mua varjele hullun yöstä, mua kurita, mut älä anna mun näin elävänä hautahan syöstä. Mun pääni on niin sairas, mun päiväni levoton ja yö kun musta joutuu, niin poissa mun uneni on. Herra, varjele järkeni valo!

Minä kuulen ääniä kummia, joit' eivät toiset kuule. Ja vaikka ma syntiä paljon tein, mua paatuneeks älä luule. Ei aina ole huono, ken täällä lankeaa, voi olla jalka heikko ja kivinen olla maa. Herra, varjele järkeni valo!

Elä usko, mit' ihmiset sanovat, elä kysele heiltä mua, mut kysy mun kuolleelta äidiltäin, joka lienevi lähellä sua. Mua ihmiset ei nähneet, ne näki mun varjoni vain, minä itse kaukana kuljin ja kaukaa viestit sain. Herra, varjele järkeni valo!

Sain viestit mailta vierailta, joit' eivät toiset tunne. Minä nään vain sumua silmissäin, ma vaikka katson kunne. En eroita ma muuta kuin kasvot äityein. Oi, äiti, äiti, äiti, oi ota mun sydämein! Herra, varjele järkeni valo!

Minä olin hänen kultasilmänsä ja hän mua hemmotteli. Hän rukoili mun puolestain niin kauvan kuin hän eli. Oi, ethän, ethän, äiti, mua heitä vieläkään. Kun sua vaan ma muistan, niin itken yhtenään. Herra, varjele järkeni valo!

Kas itku syömen puhdistaa Oi, kiitos, kiitos Herran, viel' että voin ma itkeä— kai anteeks annat kerran. Oi, Herra, Herra, Herra, ota multa kaikki muu, ota leipä, laulun lahja, tai sulje mullalla suu, mutta varjele järkeni valo!

HYVÄ ON HIIHTÄJÄN HIIHDELLÄ.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu— mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu, tuul' ulvovi, polku on ummessa ja tuisku on taivahalla.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun ystävä häll' on myötä, kun latu on aukaistu edessään— mut parempi hiihdellä yksinään, tiens' itse aukaista itselleen ja yksin uhmata yötä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun tietty on matkan määrä, kun liesi viittovi lämpöinen,— mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen, joka outoja onnen vaiheita käy eikä tiedä, miss' oikea, väärä.

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun riemu on rinnassansa, kun toivo säihkyvi soihtuna yöss'— mut käypä se laatuun hiihtää myös hiki otsalla, suurissa suruissa ja kuolema kupeellansa.

KUOLEMAN RENKINÄ.

Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin, kuolema kynti ja minä itse itkin.

»Tule mies rengiksi!» kuolema huusi—
»Saat palan peltoa ja laudanpäätä kuusi.»

Tulen minä rengiksi, huusin ma vastaan.
Tottahan Tuonela hoitavi lastaan.

Siitä asti kynnän mä kuoleman sarkaa— viikot ne vierii ja elonhetket karkaa.

Ystävä on kaukana ja sydämmeni jäässä—
Herra, koska seison ma sarkani päässä?

RAUHATTOMAN RUKOUS.

Minä tääll' olen vieras, vieras vaan, olen ollut alusta saakka, ovat outoja minulle laaksot maan ja outo on elämän taakka. Minä kuljen ja katson kummastuin joka puuta ja joka kukkaa, minä kuljen kumpuja itkusuin ja itken ihmisrukkaa.

Me soudamme haahta haurasta, min ympäri aallot pauhaa; me kuljemme suurta korpea ja emme löydä rauhaa. Tiet riidellen ristivät toisiaan ja ystävä toista pettää. Mikä riemu se koskaan päällä maan on päättynyt kyynelettä?

Mikä laps se on matkalle lähtenyt, joka joutunut tääll' ei harhaan? Mikä hyvä se täällä on hyötynyt, joka kuollut ei liian varhaan? Kun ystävän parhaan sa kohtasit, jo aika on hyvästi heittää. Ketä hellimmin tänään sa rakastit, sen huomenna hauta peittää.

Oi, joutuos kirkkahin joulu-yö, oi, syntyös sydämihin, oi, syntyös syömehen jokaiseen, joka tutkivi: mistä? mihin? Oi, syntyös rauha mun rintaani kuin syntyi seimehen lapsi, sinä rauhani nuori ja naurusuu, sinä kukkani kultahapsi.

Ja kilvan kulkisi kumartamaan sua turhan tietoni aatteet, kuka kullat tois, mikä mirhamit, mikä päärlyt ja purppuravaatteet, Mun henkeni tietäjät harmaapäät erämaita ne etsien käypi, mut taivas on tumma ja tähdetön ja yö yhä hämärtäypi.

Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor' ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.

MUA PELOTTAA.

Mua pelottaa, mua pelottaa, mua pelottaa tämä erämaa, mua pelottaa nämä ihmiset, nämä katsehet niin oudot ja kylmät ja kylläiset.

En tunne ma muita, en itseäin.
Miten outojen joukkoon ma jouduinkin näin?
Toki jossakin muualla parempi ois?
Kun huoata vois
tai nukkua, nukkua nuorena pois!

Oi, vieraita oomme me ihmiset kuin eri tähdillä syntynehet, kuka kotoisin kuuhuen helmasta on, kuka auringon, kuka aivan, aivan on koditon.

Minä lapsonen koditon laaksoissa maan, minä hankia hiihdän ja harhailen vaan, minä sydäntä etsin, mi sykähtäis, joka luokseni jäis, yö vaikka mun ympäri hämärtäis.

Minä etsin suojoa itseltäin ja omilta hulluilta mietteiltäin; mua pelottaa nämä ihmiset, nämä katsehet, mut enin mun syömeni syvyydet.

JA VUODET NE KÄY YHÄ VAIKEAMMIKS.

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks ja haaveet ne käy yhä haikeammiks, ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa. Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus! Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin, ne tuovat uusia vieraitakin, jotka nimeltä tunnen ma juuri. Se murhe, mi eilen mun murtaa oli, suli hymyks, kun tänään suurempi tuli— koska tulee se suurin, se suurin?

Koska saavut sa tuskani korkein, sinä maailman valtias mahtavin, jota lapsesta saakka ma uotin, jota vapisin öisin mä vuoteellani, jonk' katsehen tunsin ma kasvoillani, kun hetkeksi onneeni luotin?

Sun edessäs tahdon ma polvistua, mut silmihin katsoa tahdon ma sua ja sanoa: Henkeni annan! mut mieltäni nuorta en milloinkaan. Se tuskassa tulta iskevi vaan, sen kanssani hautahan kannan.

SYDÄMENI TALVI.

Talvella lauluja tehdä ei, talvella tehdään työtä, talvella tuvassa istutaan, iltoja pitkiä iloitaan, talvella paljon on yötä.

Talvella talossa kiirettä ei, talvell' on pitkät puhteet, talvella hiljaa haastellaan, lauluja vanhoja lauletaan, kuulu ei isännän nuhteet.

Huurtehessa on honkapuut, hyyteessä ikkunalaudat. Ihmiset takkahan tuijottaa, hiljaa hiiliä liikuttaa— liikkuvi muistojen haudat.

Talvella murheita muisteta ei, talvella paljon on lunta, muistoja kauniita katsellaan, riemuja vanhoja riemuitaan, nähdähän kesästä unta.

Varpuset jäätyvät oksillaan, paksu on hanki maassa, ihmiset kulkee ja askaroi— mielessä lintujen laulut soi, kellojen kilke haassa.

Sisällä siintävi taivas sees, kukkivat kummut ja kedot, laulavi leivot ja linnut muut— ulkona huojuvat honkapuut, ulvovat metsien pedot.

Kuollut on usko ja rakkaus, jäässä on ruusurukat. Mutta kun illalla ikkunaan loistavi kuu tahi tähti vaan, kauniit on hallankin kukat.

Suru on siltoja siskojen, sääli on hallan kukka. Talvella toistansa säälitään, itseään sekä ystäviään: Ystävä, ystävä rukka!

Voi sinun hullua sydäntäs, voi sinun hullua päätäs, tiedä en, kump' oli hullumpi, hullut ne vaan oli kummatki, tarvis ol' talven jäätäs.

Tahdoitko toivoja toteuttaa,
näitkö sä onnesta unta?
Hangessa toivojen hauta lie.
Kaikilla meillä on yksi tie.
Talvella paljon on lunta.

LAULU ONNESTA.

Kell' onni on, se onnen kätkeköön, kell' aarre on, se aarteen peittäköön, ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten. Kell' onni on, se käyköön korpehen ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

ZISKA.

Miks tullut et Ziska,
punahuulinen, valkeaniska?
Niin kaunis, kaunis ol' yö.
Minä lauluja lauloin ja odottelin sua.
Mulle olitko sa vihainen vai pelkäsitkö mua?
Mun rintani lyö ja lyö.

Kuu kulki ja huhui,
puut kuiski ja puhui:
Missä viipyvi Ziskasi sun?
Ei tullut mun Ziskani, tuli huoli, mure.
Ja jos et tullut tänään, niin huomenna tule!
Ole jällehen Ziskani mun.

INKA-MUORI.

Inka itki rannalla, heliällä hiekalla, lainehet laski ja nousi: Miksi itket Inkasein, muoriseni, miekkosein?— Tuonne, tuonne venho se nousi.

Inka itki rannalla, heliällä hiekalla. Kenpä punapurressa sousi?— Sinne läksi tyttärein, armahani, ainoisein.— Lainehet laski ja nousi.

Minne läksi tyttösi, kunne pursi purjehti?— Vierahan vilun valkamille. Ruttotauti taaton vei, leipä loppui, nälkä ei.— Mille työlle läksi hän, mille?

Köyhä meni rikkaalle, vaappuvalle, vanhalle.— Inka-muori itkien nousi, varjos vielä kädellään, katsoi kautta saaren pään: sinne, sinne venho se sousi.

HAUTALAULU.

Levoton on virta ja vierivä laine, meri yksin suuri ja meri ihanainen. Nuku virta helmassa meren.

Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
    Nuku lehti helmassa laakson.

Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
    Nuku tähti helmassa päivän.

MIRJAMIN LAULU.

Kukka liittyvi kukkahan, rukka liittyvi rukkahan, mihinkä liityn ma Mirjam rukka, missä on Mirjamin kukka?

Päivä painui jo vuorten taa, kuun on helmissä metsä, maa, helyjä välkkyvi heinät, oljet,— missä on Mirjamin soljet?

Missä viivyt sa sulhoni, kussa valkea orhisi, joudu jo luokseni angervoisen— vaiko jo löysit toisen?

SONETTEJA.

1.

YÖ.

Yö saapuu. Päivä on poissa.
Hämy silmiä hämmentää.
Jo kaukana korven soissa
tulet virvojen viriää.

Ypö yksin istun ma koissa, ei armasta, ystävää. Mut oudoissa unelmoissa mun henkeni heläjää.

Ken siellä? Ken lehdossa läikkyy?
Kuka huntua huiskuttaa?
Kuva valkea vierii ja väikkyy,

tutut piirtehet pilkoittaa. Mun aatteeni seisoo ja säikkyy. Sumu silmiä sumentaa.

2.

OLIN NUORI.

Olin nuori ja onnehen luotin, sulosilmien lupauksiin, petin itseni, järkeni juotin utuhienoihin unelmihin.

Opin taas kevätlaulujen nuotin, jonk' kerran jo unhoitin, näin kesästä unta ja uotin— niin syksyhyn heräsin.

Oi, silmät tummat, en teitä toki koskaan ma syytä, en! Te itkitte kyyneleitä

niin kauniisti säälien, kun henkeni helpeheitä suu surmasi punainen.

3.

HUOKAUS.

Olen kävellyt päiviä öitä kuin hullu ja itkenyt sielun pilloja, pimeiköitä, rikkaruohoja kitkenyt.

Olen kutonut kummia vöitä, hiushienoja helkyttänyt utuhaaveita, unten töitä— maassa kiini ma matelen nyt.

Oi, ajat te armahimmat, kun niskan nyykähys yks tai kengän keikahus vimmat

sai syömehen sytytetyks ja tuskatkin tulisimmat suli voittajan hymyilyks!

4.

ILLALLA.

Minä katselen illan taivasta ja muistelen tyttölasta. Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata pois turhasta maailmasta.

Sulle tahtoisin keväästä laulella ja kertoa taivahasta, yön tähdistä, päivän paisteesta ja kaaresta korkeasta.

Minä tahtoisin, että sa kaipaisit mun kanssani korkealle! Ja että sä uhrata tahtoisit

mun kanssani taivahalle elos nuoren kukkaset kaunihit, et turhalle maailmalle.

5.

SUA LEMMIN.

Oi, jos sinä tietäisit, tyttö oi, mitä kauniita maailmoita, sun povessas nuoressa unelmoi, sinä hengelläs hellisit noita!

Mut ethän niitä sä tuntea voi. Ne lie vaan haaveita, joita sinne muinoin mun sieluni kaipuu loi— oi, aikoja ihanoita!

Sua lemmin. Sa minua lempinyt et.
Mitä tahtomme taisi sille?
Mitä taidamme ihmiset poloiset

elon lankojen kehrääjille? Me voimme vain olla iloiset ja itkeä unelmille.

6.

EN JAKSA HYMYILLÄ.

Olen koettanut silloin ma hymyillä, kun itkuhun olin pakahtua. Olen laulellut silloin ma keväitä, kun syystuulet tutjutti mua.

Olen laulellut silloin ma lemmestä ja muistellut tyttöni sua. Nyt kevääni kantelo kaunis sä, nyt joudat sa unhottua.

Nyt enää mä hymyillä jaksa en.
Pää painuvi vasten kättä.
Minä halajan metsien povehen.

Nyt itkeä tahdon ma kaiken sen, mitä jäänyt on itkemättä multa vuosina vaivojen menneiden.

7.

KALLIOLLA.

Noin nään sinut vieläkin edessäin: Sinä katselit kalliolla yli ulapan aaltojen siintäväin— ja mun oli hyvä olla.

Sua syrjästä katselin kauvan näin:
Tuul' leikki sun palmikolla.
Mut vihdoin käännyit sä minuun päin
niin vienolla katsannolla.

Oi, silmä suuri ja suruinen, miten saatoit sa olla niin julma! Mut noin sua aina ma muistelen,

sinä tyttönen mustakulma: Silmä ylitse aaltojen siintävien ja tuulessa tukan huima.

PYHÄ KEVÄT

(1901)

»Astu aatos, lennä, liidä, kirkastuksen korkeuteen!»

MAA JA KANSA.

ALEKSIS KIVI.

Lausuttu Kaunokirjailijaliiton Kivi-iltamassa 23 p. maalisk. 1901.

Syntyi lapsi syksyllä— tuulet niin vinhasti vinkui— tuult' oli koko elämä, nähnyt ei kesää, ei kevättä, eli vain syksystä jouluun.

Syksyn lapsilla kiire on— päre pihdissä sammuu— aatos lentävi, aivot takoo, veri paksuna päähän sakoo, ovella Sylvester uottaa.

  [Sylvester, vuoden viimeinen päivä: Kivi kuoli
  Uudenvuoden päivänä, syntyi 10 p. lokakuuta.]

»Vuota vielä, oi vanha vuos!»— tuulet niin vinhasti vinkuu— »jouda en viel' sua seuraamaan!» Vanhus ovella nyökkää vaan: »Saat elää syksystä jouluun.»

»Viivy, viivy, oi vanha vuos!»— päre pihdissä sammuu— »niin täysi, niin täysi on sydämein, sen tahtoisin antaa ma kansallein, en vielä jouda ma kuoloon!»

Hetket rientävi, kello lyö— tuulet niin vinhasti vinkuu— »Onko, onko jo keski-yö?» »Päätä, lapsi, nyt päivätyö, jo aamun tähtöset tuikkii.»

»Vielä hetki, oi vanha vuos!»— päre pihdissä sammuu, kannel heikosti helähtää, kääntyvi ovella harmaapää— loppui laulajan vuosi.

»Minne viet mua, vanha vuos?»— tuulet niin lauhasti tuoksuu— »minä niin pelkään ja vapisen». »Rauhoitu, rakas lapsonen, ovella taivaan jo ollaan.»

Astuvi sisähän vanha vuos— taivaan kynttilät loistaa— saattavi laulajan Luojan luo: »Tässä poian ma pienen tuon, jok' eli vain syksystä jouluun.»

Virkkavi Herra Jumala— tuulet niin lauhasti tuoksuu— »Etkö kesää sä nähnytkään?» »Näin vaan syksyn ja talven sään», laulaja vavisten vastaa.

Kyyneltyy silmä Jumalan— taivaan kynttilät loistaa— »Siis suvi sull' olkohon ikuinen! Mut virka, poikanen poloinen, ken olet ja mistä sa tulet?»

»Laulaja olen ma laadultain»— tuulet niin lauhasti tuoksuu— »tulen tähtösestä ma pienestä, min nimi on Maa».—»Mihin kuolit sä?» »Kurjuuteen kuolin ja nälkään.»

Vihastuu Herra Jumala— taivaan kynttilät sammuu— »Sano kansas, niin kostan ma kuolosi sun!» »Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun, et sille saa sinä kostaa.

Mut hiukan hillitse viimojas, ne liian vinhasti vinkuu mun uraani armahan aukeoilla. Suo päivän paistaa sa Suomen soilla!»— Näin laulaja tuskassa huutaa.

Hymyilee hyvä Jumala— taivaan kynttilät loistaa— »Voi oikein olla. Ehk' koetin ma sun kansaas liiaksi tuulilla. Taas kukat kummuille nouskoon!»

MÖKKILÄINEN JA HÄNEN POIKANSA.

»Noh, pojat, päivä valkeaa, on aika työn ja toimen. Jo aura pelloll' odottaa ja hepo eessä soimen.»

On sääli heitä herättää, ois hyvä maata heidän, mut säälittää myös kaunis sää ja pien' on mökki meidän.

Ken nuorna tottui nukkumaan, ei vanhanakaan herää. Vain työttömyys se ruostuttaa, ei kyntö auran terää.

Ja näin ma heitä rohkaisen, kun väsyvät he milloin: tuo aika uuden huomenen ja parempi on silloin.

Ja usein huomen valkeaa
ja työ on yhtä kovaa.
Ma silloin koetan lohduttaa:
Nyt saatte hetken lomaa.

Ja tyytyväisnä työhönsä he nousee nukkumasta. Oi, heitä siunaa, Herra sä, oi, siunaa mökin lasta!

GRANIITTI.

Hakataan, hakataan
Suomen vuorta harmajaa.

Peikot pienet nakuttaa: kirpoo tulikipunat, kivilaatat lohkeevat, lastatahan laivoihin, viedään suuriin kylihin, pannaan muistopatsaiksi, palatseiksi, linnoiksi, kuninkaille, keisareille, vierahille jumaloille, joille vuori harmaja vain on lasten tarina.

Hakataan, hakataan. Pojat, pienet varokaa! Lasten tarut uudistuu, kuori kylmä ohentuu, vuoren sydän tulta on, nousta voipi raivohon, kulon suuren kulkemaan päästää pitkin maailmaa, polttaa kaikki poroksi palatsit ja linnatki keisarten ja kuninkain, vierahien jumalain.

Vuoressa on tulta myös.
Nähkää kipunoita yöss'!

TERVEHDYS KAJAANIN KAUPUNGIN 50-VUOTISJUHLAAN

6 p. maalisk. 1901.

Ämmän kuohut, Koivukoski,
Pöllyvaara, Kyynärpää!
Kaikki tunnen, kaikki tiedän,
kaikki mieleen lennähtää.

Täällä tehtiin Kalevala, täällä sodan soihtu nous kauvan vielä, vaikka vaipui muualla jo miekka, jous.

Ehkä myöskin tunnet nimen: Juhana Messenius, josta niin on kaunihisti tarinoinut Topelius.

Ja jos vielä etäisempään aikaan, aatos, meitä viet, kohtaa meitä kainulaiset, karjalaisten kauppatiet.

Niistä tietköön tiedemiehet!
Minä muita laulelen.
Ei meit' auta entismuistot
ellei aika nykyinen.

Min' oon lapsi tämän ajan.
Terve sulle, rautatie!
Kulje kohta korven halki,
Kajaanihin viesti vie:

Loppui puute Pohjolasta,
Sampo saatiin takaisin.
Kauan oot sa tyytynytkin
muun jo Suomen muruihin.

Valitelkoot vanhat herrat kaupunkia katoovaa, ruikutelkoot rukkamielet linnan muurta harmajaa.

Minä laulan, laulattelen Kajaania tulevaa, tiedon pesää, taidon pesää, jauhon, viljan jakajaa.

Hyvinvointi! kansan onni!
Ensin sinä, sitten muu.
Missä syödään petäjäistä,
siell' ei paljon naura suu.

Meijerit ja kansakoulut!
Toinen toistaan tukekoon.
Rahvas lukee raamattua.
Myöskin muuta lukekoon.

Ei oo pelko, että kansa isäin tavat unhottaa. Jos ne joku unhottaiskin, kyllä Ämmä muistuttaa.

Ämmä tulee korpimailta, korven voima nuorta on. Vuottakaa, kun Kuhmo nousee ynnä poiat Paltamon!

Sotkamoss' on suuret kylät, siellä täyttyy tähkäpää. Kiannalla kilvan vielä pettuleipää pistetään.

Täyttyvä on kerran tähkä koko kauniin Kainuunmaan. Kunpa täyttyis, kohta kaikki korven voima tarvitaan,

tarvitahan päivän työlle vasten valtaa pimeyden. Kenpä tietää, ehkä toistuu tarut ajan entisen?

Kenpä tietää, ehkä kerran Kajaanissa taistellaan, kun jo unta uupunutta nukkuu suuri Suomenmaa?

LAULU VANHOISTA AJOISTA.

Haastavi hongat harmaapäät: Ei ennen tääll' ollut tälleen, ei leikitty, tanssittu päivät pitkät ja herätty leikkihin jälleen.

Päivät raskaasti raadettiin ja kelpas uni yöllä. Pyhät ne pyhinä pidettiin ja arki alkoi työllä.

Tervaa täällä poltettiin ja pettuleipää syötiin; terva vietiin kaupunkiin ja porvarille myötiin.

Saatiin säkki suoloja ja toinen leivänlisää. Totteli vaimo miestänsä ja poika kuuli isää.

Aivan toinen aika on nyt meillä siitä asti, kun herrat ruukin laittoivat ja mittar' metsät rasti.

Pyhä oli ennen lemmenliitto, vakainen sen vastuu. Kirkkomäellä kaulakkain nyt nämä nuoret astuu.

Tytöt juoksee ruukilla ja pojat myllärillä. (Kolme mamsseli heilakkaa on näätsen miehellä sillä.)

Pojat työnsä unhottaa ja tytöt kunniansa. Viina virtaa tulvanaan ja turmeltuupi kansa.

LAULU VALON SODASSA.

(Kun Kalevalan sankarit ennen muinen valon sotaan suorivat, kerrotaan heidän ennen lähtöään marssineen Ukon puun ympäri laulaen seuraavaa laulua:)

Kuule nyt meitä, ilmojen Ukko, aukaise eestä auringon lukko, päästäös päivä pilvien takaa, kussa se Louhen vankina makaa.

Valoa me vaadimme emmekä muuta, siksi me kierrämme, nyt Ukon puuta, siksi me laulamme laulua sodan, nostamme taivaalle tapparan odan.

Meill' oli päivä:
He meiltä sen peitti.
Meill' oli kansa:
He yöhön sen heitti.
Meill' oli vapaus:
Nyt meill' on orjuus.
Meill' oli onni:
Nyt meill' on kurjuus.

Meill' oli lapset siveät ja suorat, nyt meillä pauhaa hurtat ja huorat, kaikki jo katoo: kunnia, kunto, tarmo ja tavat ja oikeudentunto.

Jos nyt et auta, niin hukka jo perii. Kuolla jos pakko on, kuolkaamme veriin! Eespäin veikkoset! Tapparat tanaan! Voimamme laulu ja luottamus sanaan.

Astuvi urhot, ukkonen jyskää. Katso, jo Pohjolan portit ne ryskää, sortuvi, murtuvi, kaikuvi soitto, sankarit laulaa: päivän on voitto.

EERO ERKKO.

Kävi myrsky, kun lippusi tankohon tartuit, nous taistelon lainehet korkealle, mut et sinä sortunut aaltojen alle, vaan vaahdossa seisoit ja kasvoit ja kartuit.

Tuli tyyni,—ja moni, jot' ei murtanut myrsky, nyt sortui tyynessä, veltossa veessä, mut ainapa Erkko ol' joukkonsa eessä, oli aurinko mailla tai hyökäsi hyrsky.

Näin seisoi hän kohta jo kymmenen vuotta.
Nyt kaatunut on hän. Ken hänet kaasi?
Sa ääneti seisot. On vastaus suotta.
Sun puolestas vastaa kansas ja maasi.

Keväällä 1900.

HELSINKI HELMILÖISSÄ.

Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta, nähkää Suomen talven suuri taika!

Koko Helsinki on helmilöissä, puistot kaikki kuurakaunehissa, kaasut palaa, sähkölamput loistaa, esplanaadi on kuin taikalinna, peikkoin palatsi ja vuoren hovi, jossa Hiiden neien häitä juodaan.

Mutta kattoin yli sähköverkot mahtavina niinkuin maantiet käyvät, valkoisina, valon rautareitit, sakeoina, sanan ohjoajat, sillat sielujen ja ihmismielten, valistuksen suuret valtaväylät.

Mistä tämä rikkaus ja tenho? Eilen vielä sumu maita peitti, puut ol' paljaat, kadut kauppaa varten, lyhdyt tuikkivat kuin tulitikut, sähkölangat, yli kattoin käyvät, venyi velttoina kuin riippumatot rantamilla kesäsiirtoloiden— mukavuuden, laiskuudenkin langat.

Astun alla jumalaisen holvin, pääni päällä kuurahelmet helkkää, helmet helkkää, runot kauniit kaikuu, tanssii talven immet ihanaiset; käyskelen ja kysyn itseltäni: Mistä tämä rikkaus ja tenho?

Tyttö tietä pitkin tepsuttaapi, valkea kuin vaahti myrskyn jälkeen, pysähtyy ja minuun kauvan katsoo. Mitä minusta sa tahdot, tyttö?

Kuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti: »Olen talvi, Suomen taikaneiti, tuntenethan minut vanhastaankin, liat peitän, saastat maahan kaivan, sumut kaikki kudon helmivöiksi, joilla koristan ma uraani armaan odottamaan uutta kevättänsä. Kautta oman rintas kammioiden usein unohduksena ma kuljen.»

Vielä kerran mulle viittas tyttö, hälveni kuin uni heräävältä. Yksin seisoin keskell' esplanaadin, öinen Helsinki ol' heräämässä, kahden puolen ihmiskarjat kulki, karjat sekä karjain kaitsijatkin, herrat heilui, vilkkui naiset nuoret, vaan ei valkeat kuin talven immet; silloin multa silmäkulma kostui, sanat nämä nousi huulilleni: Mitä taitaa pimeys tälle maalle? Ampukohot myrkkynuoliansa, nostakohot suosta suuret usmat, peittäköhöt taivaat talmallansa, laskiessaan Suomen laaksoloihin sentään helminä se sataa alas,— laulun helminä ja hengen töinä.

Kiitos unhoitus, sa Luojan lahja, kiitos sulle, Suomen suuri talvi.

8/1 1901.

KOSKENLASKIJA.

Niin usein lapsena seisoi hän kotiniemensä kultaisen päässä, näki ohitse venhojen viilettävän niin tyynessä kuin rajusäässä, kalapurret, kaupan purret, purret parkinkiskojien, halkojen hitaiset purret sekä kilvan kirkkovenhot.

Mutta ylpeinä yli muiden loisti tervapurtten laajat purjeet, pullistuen omast' onnestansa, tietäin kantavansa korven voimaa, kantavansa suuriin kaupunkeihin havumetsän haluttua mettä. Siitä mahtavina sadatmarkat sinkoo kauas sinikorpiin Kainuun, sadatmarkat sekä jauhot, suolat, joskus myöskin »vältti», kääntö-aura, talon toimellisen isännälle; emännille sokurit ja kahvit, kihlat lempiville kihlakunnan.

Halu syttyvi poikasen sielussa: Lie jotain mullakin viedä, on tunteita, on haaveita, ja jos tervaa ei, pajunkuorta, niin mieltä nuorta ja mietteitä, joit' ei joka poika tiedä.

Ja niin hän purtensa irroittaa kotilahtensa kultaisen suulta, laskevi keskelle kuohuja ja laulavi laitapuulta, miten meri on suuri ja sininen ja maa niin armas ja kaunoinen ja vieno neitosen varsi, kun hän koivujen solassa käy.

Ilta hiljainen lankeaa. Purje leutona lepattaa, terhen nousevi tuolta, täältä, lahden pohjista, laineen päältä, kutovi verkkonsa yli veen— poikanen yönä on yksikseen.

Huokaa öiset ulapat.
Saapuu sadat unelmat,
Vait! Mikä valkoinen välkähtää?
Vellamon neitosen kyynärpää,
tuolla polvi ja täällä kaula:
»Laula poikanen mulle, laula
synnyt lempivän sydämen.
Saat sinä suukkoni lämpöisen.»

Ja poikanen laulavi lauluaan niin vienon-soipoa, sorjaa, miten kuinka jos kauniit on kukkaset maan, ne kuolo kuitenkin korjaa, mut tummanpa Tuonelan laineilla siell' lumpehet valkeat päilyy; ken siellä kohtaapi kultansa, sen kukkaset ijäti säilyy.

    Varo poikanen!
    Joki eessä lie!
    Käy airoillen!
    Jo virta vie!

Siellä kasvavi korkeat tammipuut, tuvat tummat on tammien alla, ei paistele sinne päivät, ei kuut, ei tähtöset taivahalla, vaan ijäti pirtissä pienessä vain siell' loistavi silmä armaan. Ja keskellä leppien varjoavain ui Tuonelan joutsen harmaa.

    Ylös onneton!
    Vesi kiihtyvi!
    Kohta koski on!
    Se surmasi!

Ja Tuonelan joutsen se joikuu näin:
Yö, maailman äiti, sä hellä!
Moni poikasi pyrkivi päivähän päin,
mut kellä on onnea, kellä?

On hullu ja houkka se lapsonen maan, joka suruja syömeensä sulkee. Ja kauvaksi orhit ne korskahtaa, kun kuoleman valtias kulkee.

Lakkasi laulu poikasen. Heräs hän keskellä kuohujen; koski pauhasi, vaahto pärskyi, mela vapisi, venhe tärskyi, kastuvi poski poikasen— se on suudelma Vellamon neitosen.

Miettivi poika mielessään:
Kuollako vai jäädä elämään?
Hiljaa, hiljaa niin sydän lyö.
Ehkä tehty jo onkin työ,
min sään mulle neuvo Jumalan.
Lauloin jo laulun parhaimman.

Mutta niin kauniina aurinko nousee ylitse ylhien kalliorantain, vilkkuvi rannoilla valkeat talot, puuntavi punaisenkirjavat lehmät, joita nyt käyvät lypsämähän neitoset nuoret kuohuvin kiuluin. Hymyy taivas ja hymyy maa— miksi miekin en hymyileis?

Hymyten poikanen melaan käy ja kosken kuohua kohtaa: En tiedä, viekö se elämään vai Tuonenko tuville johtaa? Sama mulle. Mut laskea laatuisa on näin maailma silmäinsä eessä ja uihan se kuoleman joutsen kai myös näidenkin virtojen veessä.

Ja hän leikkii kuolemalla, hakee parhaat hyökylaineet. Neidot näkee rantamalla, kulkee kautta maiden maineet. Karit uhkaa, aalto alla ahmaa, Luoja johdattaa laulukosken laskijaa; suvanto jo aukeaa,

Siintää eteen järven selkä, niemen päässä talo on.
Poika purren kiinnittääpi pajuun rantakallion.
Käypi tupaan. Kaikki väki sielt' on kesäkiireillään;
talon tyttö kangaspuita punaposkin helskyttää.

Suihkii soma sukkulainen, nousee, laskee polkimet.
Sanat sattuu toisihinsa, ailahtaapi aatokset.
Ennen kuin sen poika ties ja ennen kuin ties tyttökään,
astuu sisään talon väki, tapaa heidät sylikkään.

Siitäkös nyt touhu nousi. Kuka, mistä, kulkija?
Isä etsii piiskanvartta, äiti huutaa pappia!
Tyttö itkee, rengit nauraa, piiat vilkkuu, virnottaa—
yleisessä hälinässä poika ulos puikahtaa.

Taas hän venheessä vettä viiltää, laskee koskia kuohuvia, mutta hällä nyt mielessänsä ei enää kuoleman kukat päily, vaan elon kukkaset kumpurinnat ja neitosen punaiset posket.

LAULUJA KANTELETTAREN TAPAAN

MIKSI KYSYISIN ENEMPI?

En tiedä, oletko impi pyrstötähti taivahalla, valo maillensa menevä vaiko unten uusi päivä.

Ja en tiedä, oletko impi viime tuomion tulemus syömelleni syntiselle, vai tuoja elämän uuden.

Valaisit pimeän yöni, näin ma pitkät pilven rannat— miksi kysyisin enempi?

KONSTINSA KUMPAISELLAKIN.

Neuvoisin sinulle, neiti, pari kolme konstiani, tien ohesta oppimaani eloni nuorella polulla:

Ilo miten syntyvi surusta, miehen tarmo taistelosta, hyve ahjosta himojen, henki mustan mullan alta.

Nämä minä neuvoisin sinulle, kun sinä neuvoisit minulle pari kolme konstiasi, joita ihailen ijäti: Hyvä miten palkitaan pahalla, lempi leikinlaskennalla, mitenkä murhataan hymyillen, kuin poloista poljetahan.

Neuvokaamme toisiamme, impi kaunis ja ihana!

UNTA JA TODELLISUUTTA.

Tarjosin sinulle kerran käteni kesäisnä yönä, kun oli linnut laulupuulla, kukat täydellä terällä; tarjoan sinulle käden nyt ma talven tanterilla soidessa vihurin vinhan, kukkain kuolleiden ylitse.

Et sa silloin uskaltanut unteni utuihin, tyttö, uskallatko nyt paremmin urho-unten täytäntähän?

KATSON, KATSON, KAUNIS TYTTÖ.

Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkistelen, tuotko tummia minulle vaiko öitä valkoisia.

Muistan, koito, muutkin silmät, silmät tummat ja palavat, joihin katsoin, kauvan katsoin, etsin aatosta eloni; luulin päivän koittavaksi, auringon yleneväksi.

Yö yleni, tähdet sammui, säihkyivät salamat yössä, jyrisi Jumalan kosto, satoi rautaiset rakehet mun poloisen pään ylitse, harhalapsen hartioille; ajoivat armotta minua salon poikki, toisen pitkin, löivät turraksi lihani, luuni kaikki kangistivat, puutuin puuksi suon selälle, ahon päähän pökkelöksi, pikku lintujen peloksi, variksien vaakkumiksi.

Viikon seisoin suon selällä tunnotonna niinkuin tukki, korpit hyppi korvillani, silmillä varikset vaakkui, pedot juurella pesivät, hukat luona huutelivat. Lapset parkaisi pahasti marjamailla käydessänsä, nähdessä näköni mustan, surun synkän syövyttämän, pökkelön suon selällä, karahkaisen kankahalla.

Tulipa tyttö tähtisilmä, enkeli elämän joulun, ei se parkaissut pahasti eikä luota loitonnunna, tuli luoksi leikkimähän, vienoinen visertämähän, tuli silmin niin sinisin, kävi niin valkoisin kätösin runkohon ruman petäjän, juurihin jumalten hylyn— soi salossa enkel'laulu, lapsen nauru laaksoloissa.

Ja katso: Ihana ihme! Sylkähti sydän petäjän, kuohahti kuollehet vetoset, puu vihersi, päivä nousi, kevät kaikille hymysi.

Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkiskelen: Herätitkö kuollehista, toitko Tuonelta urohon, uusille sydänsuruille vaiko leivon lauleluille.

Kirkas on sinulla silmä, katse kaunis ja viaton, et sinä suruja tuone, tuonet marjatuokkosia mailta päivän paistamilta, kuu-luojan kumottamilta.

IVA.

Kysyi tyttö poikaselta: »Miksi ivailet alati, lasket lauseita pahoja, jotka pistävät syvälle— minuakin joskus pistät.»

Vastas poika neitoselle: »Ihana on ivan säilä säihkyväinen, välkkyväinen. Iva on jumalten ase, luotu sankarin sotahan vasten valtoja pimeyden. Sillä puollan parhaintani, hellintäni, hienointani elämän suuressa sodassa— sillä myös sinua puollan.»

SANA SUOMEN SALOILLE.

Siellä Suomen on saloilla monta, monta nuorta miestä, joilla on sydän palava.

Ja onpa saloilla Suomen monta nuorta neitokaista, joill' on silmä siintäväinen.

Jos joka sydämehen ma voisin mennä nuoren miehen, näin minä sanoisin siellä: »Pala, pala, nuori sydän, katko Kullervon kapalot! Untamot, utalat miehet, mielet maassa vangitsevat suurella suun kovulla, pikkuisilla pyytehillä. Siinä on sisäinen uhka. Toinen uhka ulkonainen.»

Ja jos silmät ma jokaisen voisin nähdä nuoren neien, näin minä sanoisin niille: »Siinnä, siinnä nuori silmä, sinimetsien ylitse, näe, mitä me emme näe keskellä tulisen taiston, kaukolehdon lempeyttä, kaukolaakson kauneutta, ihanuutta iltapilven, aamun armahan tuloa.»

Lennä laulu ja sanele, mitä en itse voi sanoa!

LAULUN LAPSI.

Hyvä oli iso minulle, siskoset sitäi paremmat, paras armas äitimuori.

Mie itse hyväpä kelle?

Paha oli maailma minulle, pahempi impi ilkkuvainen, pahin syyllinen sydämein.

Mie itse pahapa kelle?

En ole hyvä, en paha, olen lapsi laulavainen, laulun lapsena pysynkin kunis kuoppahan kuperrun. Kaikki on kaunista minulle tämän ilman kannen alla, ilo, murhe, itku, nauru, luonto, maailma, lokakin, rauha suuren rakkauden, vihurit vihan ja lemmen; kaikell' on kajastuksensa Luojan suuresta suvesta, ikuisesta auringosta tähtitarhojen takana.

PYHÄ KEVÄT.

KEVÄTHYMNI.

Herran henki mailla kulkee, haudat kaikki aukeaa. Kas, jo katkee kääriliinat!

Sydän uuden uskon saa. Maa, mi nukkui hangen alla, herää uuteen elohon,

kautta ilman kannel kaikuu: Vapahtaja noussut on. Herää sydän ihmisenki

iloinensa, suruineen. Astu aatos, lennä, liidä kirkastuksen korkeuteen!

VIRTA VENHETTÄ VIE!

Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Lyö kuohut purren puuta ja talkaa
Mikä ihminen on?
Virvaliekki levoton.
Jo hiekka heljä riiteleepi jalkaa.
Yksi syntyy riemuun ja toinen murheesen
ja kullakin on kellonsa pohjass' sydämen;
kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa.
    Virta venhettä vie.

Mihin päättyvi tie? Niin synkehinä synnit ne uhkaa. Hetken hehkuvi mies, sitten tummuvi lies, jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa. Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin ja poika perii kehdossa synnit isänkin ja rinta täys on ruumenta ja ruhkaa. Mihin päättyvi tie?

Virta venhettä vie.
Koko maailma mun purressani läilyy.
Meri ääretön, o!
Etkö joudukin jo,
suur' suvantoni, jossa pilvet päilyy.
Ois aika maata sunkin jo, suuri maailma,
ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.
Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.
    Virta venhettä vie.

Mihin päättyvi tie? Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään. Meri, taivas ja maa kaikki, kaikk' katoaa— kuinka säilyisi sielu ihmisenkään? Mut unessa niin armas on ajatella noin: Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi ja huomentuulet tuntureilta henkää. Vaiko valhetta lie?

Mut noinpa mietin mie: Katso, kerran koko maailma herää. Susi lammast' ei syö, veli ei veljeä lyö eikä miesi tahko tapparan terää. Mut kaikki kauniit aatteet, joit' täällä aatellaan, ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan. Siis ihanteita, ihminen, kerää! Vaiko valhetta lie?

TAIDENIEKAN YÖ.

Yössä istuu taideniekka.
Miksi helkkää rannan hiekka.

Yön on neitoset tulevat, yön on mustat morsiamet, valkeilla varsoillansa, ruskeilla ruunillansa.

»Kunne neitoset kulette?
Minun luokse miks tulette?»

»Tuomme sulle tuomisia meren suurilta seliltä, ilman pitkiltä pihoilta— joko on ovesi auki?»

»On se auki auringolle, paistoa Jumalan päivän, ei yön yrityksille, Manan neitten maanehille.»

Ilkkuivat Manalan immet,
tytöt Tuonen tyrskyttivät:
»Voip' on miestä mieletöntä!
Vieläkö valohon luotat?

Tiedä, tiedä, taitoniekka: Jo pimeni Suomen päivä, sammui jo salojen huomen, meni usko miesten nuorten— ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa.»

Huusi vastaan taideniekka, välkkyi nuoren hengen miekka: »Jos menikin muilta usko, minun viel' ei mennyt ole, jos pimeni maani päivä, on mulla omakin päivä, tyttö kultainen kylässä, kaunokutri kartanossa, joll' on sielu silkin hieno, katse kaunoinen sametin. Unista utuisen lemmen luon mä maalle uuden aamun.»

Ilkkuivat Manalan immet, tytöt Tuonen tyrskyttivät. »Voip' on miestä mieletöntä! Vieläkö valohon luotat? Jo pimeni silkkisielu, sameni sametin välke, kylän ämmien käsissä, naisten kahvinauruloissa. Ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa.»

Painoi päänsä taideseppä, juoksi julman haavan leppä, juoksi päivän, juoksi toisen, kunis hän kolmanna kohosi, kastoi kalvan hurmehesen, nosti kohti korkeutta, vannoi näin valan ikuisen:

»En minä levänne ennen kuin minun miekkani terästä revontulet roihuavat yössä pohjolan pimeän.»

Vyötti varren rautavyöhön, astui ulos talvi-yöhön, talven tähtöset näkivät, kun hän korpehen katosi.— Ei ole sitten kuulununna.

VÄLIRAUHA.

Tiedän, tunnenhan tarkalleen, ett' tää on vaan välirauhaa, hetkisen virtaa vierivää. Taas kohta jo kosket pauhaa,

Vain hetkeksi rauhan ma tehnyt oon
sun kanssasi, sydän kulta.
Ole valmis, kun leijona valveutuu!
Taas silloin me iskemme tulta.

Ja tietköhön myös koko maailma sen,
ett' tää on vaan väli-aikaa.
Sun tänään mä rauhassa levätä suon.
Taas huomenna torvet raikaa.

JUMALAN VANKI.

Ystävyys murtuu, rakkaus katoo, ei katoa minun kuoleman-ikäväni. En minä tiedä sinun alkuasi enkä aavista sinun loppuasi, mutta kumpikin lie minun sydämessäni.

Voi, pahoin tekee se mies, se mieletön mies, joka juurensa elämään katkoo. Hän on niinkuin lintu vedenpaisumisen päällä, ei ole hällä sijaa siellä eikä täällä, hän äärettömyydessä lentää ja lentää ja aaltoihin vaipuu.

Eikä ole totuus, jumalainen totuus, tehty ihmishartioita varten. Jos kuolevainen jumaliin nousee, niin Jumala ottaa vangiksi hänet ja viepi hältä ymmärryksen valon.

MAININKEJA.

Tahtoi meri taideniekaks tulla, lepäs tyynnä, peilipintaisena, kajasteli kaikki ilman kaaret, rannan raidat, suvi-illan ihmeet; kysyi vanhemmalta veljeltänsä taivahalta: »Oonko taideniekka?»

Päätään pudistaen veikko virkkoi:
»Viel' ei riitä, viel' et taideniekka.»

Muutti meren poika muotoansa, meni sydämensä syövereihin, nosti hyökyaallot ärjymähän, pirstoi purret, mastot maalle heitti; kysyi vanhemmalta veljeltänsä: »Taitanen jo olla taideniekka?»

Päätään pudistaen veikko vastas:
»Viel' ei riitä, viel' et taideniekka.»

Lakkas myrskylaulu meren rinnan, souti selkää pitkät, loivat laineet, kajastellen taivaan sinikantta, muistutellen meren pohjatuutta, antain aavistusta myrskylöistä mennehistä. Kysyi meri jälleen: »Onko taiteen tarkoitus siis tämä?»

Nyökkäs päätään vanhempi ja vastas:
»Jo nyt riittää. Olet taideniekka.»

SURUT.

Minä seisoin ja huusin tappara kädessä: »Tulkaa, nyt tulkaa, tulkaa kaikki, te miel'alat apeat, te vastasäät vaikeet, huolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet, niin koitamme kerran, ken meistä voittaa, ja voitettu olkoon ääneti niinkuin hauta, mi kuusten keskellä hiljainen on.»

Näin minä huusin tappara kädessä, katsoin uhmaten kalliosolaan uotellen kuoleman karjaa. »Pelkäätkö Tuonelan untelo ukko, pelkäätkö vuossadan nuorinta lasta, pelkäätkö päivyen poikaa?»

Eivät ne tulleet silloin surut, tulivat silloin, kun makasin maassa kamppaillen Luojani kanssa. Tulivat takaa kuin konnat, löivät kahleisiin minut, mierolle möivät, tekivät minusta heikon miehen, polttivat otsaani orjan merkin, jota ei huuhdo vesi, ei veri, eikä huulet kauneimman neidon.

RAKKAUDEN LAULU.

Ajatukset mun aivoissani niinkuin käärmeet kiertää. Käsi toinen neitosen nisissä ja toinen vartta viertää.

Valkeat aatteet mustalla pinnalla.
Voi, väririkkautta!
Valkea käärme mustalla rinnalla.
Kas, sepä rakkautta!

ALKIBIADEEN NÄKY.

Ma tiedän immen niin valkean kuin marmori templissä Minervan.

Theano, temppelin impyinen! Oi, koskaan unhoita sua ma en.

Sa seisoit kirkasna, kuultavana— ma kuljin maassa niin matalana.

Olin juonut päivät ja itkenyt illoin. Kai Panathenaian ol' juhla silloin.

Oli päivä laskenut laaksoissa, mut vuoret kimmelsi kullassa.

Ja kädessä malja ja seppelpäin ohi Minervan templin me kuljimme näin.

Yks filosofeerasi, toinen lauloi ja kolmansi katu- tyttöä kauloi.

Sa seisoit templisi portahilla— ma kuljin varjossa viileen illan.

Ja poimut vaattehes valkean loisti ruskossa päivyen laskevan.

Sun nähdessä silloin mun seisahti syön kuin Arkipelaagissa aalto yön.

Ja aallossa taivahat kuvastui ja taivahan tuhannet tähtöset ui.

Mut koska sa silmäsi laskit alas, niin jällehen myrsky mun rintaani palas.

Ja myrsky se raivoo vieläkin. En unhoita impeä temppelin.

HYMNI TULELLE.

Ken tulta on, se tulta palvelkoon.
Ken maata on, se maahan maatukoon.
Mut kuka tahtoo nousta taivahille,
näin kaikuu kannelniekan virsi sille:

Mit' oomme me? Vain tuhkaa, tomua?
Ei aivan: Aatos nousee mullasta.
On kohtalosi kerran tuhkaks tulla,
mut siihen ast' on aikaa palaa sulla.

Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen?
Jumala, henki, tuli ikuinen.
On ihmis-onni olla kivihiiltä,
maan uumenissa unta pitkää piiltä,

herätä hehkuun, työhön, taisteloon, kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon, toteuttaa vuosisatain unelmat, joit' uinuneet on isät harmajat.

On elon aika lyhyt kullakin.
Siis palakaamme lieskoin leimuvin,
tulessa kohotkaamme korkealle!
Maa maahan jää, mut henki taivahalle.

HIUKAN TÄHTITIEDETTÄ.

TÄHTELÄN TANHUAT.

Tähtöset tuikki niin korkealla.
Min' olin maassa niin matalalla.

Miksi niin vilkutte tähtöset mulle?
»Siksi me tähtöset vilkumme sulle,

että sun sielusi nousisi meihin, että sa astuisit auringon teihin.»

Enkö siis astu ma auringon rataa?
»Et sinä astune auringon rataa,

kuuta sa palvelet, kuun tietä kuljet, kuutamon välkkeitä rintaasi suljet.»

Kuinkapa pääsen ma Päivölän tupiin?
»Noin sinä pääset Päivölän tupiin,

nouse, ja Tähtelän tanhuita juokse! Siitä käy polku Luojankin luokse.»

POHJANTÄHTI.

Oi, Pohjan tähti, mi meille vilkut, ja piennä pilkut, mi ilkut tähdille kiertäville ja ihmismielille myrskyisille, jotk' ei saa rauhaa, vaan aina pauhaa!

Oi, kuin sua säälin, sa tähti kumma, mi luulet, että on elon summa ain aaltoin keskellä tyyni olla, tyyni olla ja seistä kaukana kalliolla, kun meri pauhaa ja ei saa rauhaa.

Sua kaikki kiertävät taivaan kaaret ja tähtisarjat ja valosaaret, sua kumartaa kuun, päivän kulta ja otava oppinsa ottaa sulta, niin myöskin henki inehmosenki.

Sua sentään säälin ma, tähti parka, mi tiedä et, miten veri karkaa, miten tulet riemun ja tuskan palaa, kun synti hehkuu ja sydän halaa ja aatos pauhaa ja ei saa rauhaa.

Aina langeta, aina nousta, käyttää kuokkaa ja sotajousta, tehdä oikein ja tehdä väärin, rikkoa, kärsiä mielinmäärin— oi, ihanainen on elo mainen!

AURINGON OPETUS.

Opeta minulle, aurinko, mik' on laulajan oikea onni.

»Tee kuin minä, paista vaan, laulajan onni on antaa.»

Pilvet päiväni peittivät.
Kuinka siis kummalla annan?

»Tee kuin minä, paista vaan, väistyvi mustinkin häivä.»

Hanki kattavi kaiken maan.
Turhaan uurran ja puurran.

»Tee kuin minä, paista vaan, sulaa hankikin suurin.»

Entä jos kansa mun kiroaa?
Enkö ma kiroa vastaan?

»Tee kuin minä, paista vaan, syttyvi sydänkin kylmin.»

UUSI TÄHTI PERSEUKSEN SIKERMÄSSÄ.

Uus tähtönen, uusi maailma, uus ajatus ihmisen sielussa!

»Sun aatoksistasi tiedä en.
Minä synnyin vuoksi miljoonien.»

Siis olet sa sentään mun aatoksen'.
Sekin syntyvi vuoksi miljoonien.

VÄINÄMÖISEN MIEKKA.

Vuoret ja järvet ja suuret virrat
Kalevan kansoa halkoilevat.
Yksipä sentään on yhteistä meille:
On Väinämön kalpa

kannella tyynen, talvisen taivaan. Merkki mun kansani muinaisen tarmon! Sulle ma laulan ja virteni kuulkoon vuoret ja järvet:

Suuri on Suomessa laulajan valta.
Sana on astala aattehien.
En sitä vaihtaisi kuninkaan linnaan,
en keisarin kruunuun.

Kieleni helkkyvä, hellä ja soipa, kirkas ja sorea suomenkiel'! voitko sa jällehen ankara olla, urhojen kieli,

aattehen urhojen, miettehen miesten? Voitko sa olla tappara tarmon, kahleitten murtaja, kansasi kostaja— Väinämön kalpa

kannella tyynen, talvisen taivaan? Peljätty Pohjolan peikkojen kesken! Voitko sa myös alas astua sieltä, leimuta, lyödä?

Silloin kuin vaipuvi vapaus maasta, laki kun loppuu ja rikokset riehuu— nousetko silloin kuin Ukon myrsky vuorien yli?

Näin minä lauloin. Hiljaisna uinui
lumiset järvet ja virratkin.
Mut uhaten taivahan kannella välkkyi
Väinämön kalpa.