Vait, kuuletko, valkeat totuudet kuin kyyhkyset alas leijaa, kun näin minä istun sun vierelläs ja suutelen sua—heleijaa!

51.

VÄÄRINYMMÄRRYS.

Sinä olet niin viisas, niin viisas, huu, mua ett' ihan peloittaapi, ja mitä taas tullevi tapoihin, sun vertaas etsiä saapi.

Saa etsiä kuudesta kylästä, yli kymmenen kihlakunnan, ja jos sua löytävät viisaampaa, niin löytävät lesken ja nunnan.

Mitä maailmasta me huolimme!
Emme siihen kuulu me enää!
Siis heitä se viisautes helkkariin
ja näytä pitkää nenää!

Hän otti mun neuvoni onkehen ja hän tahtoni tarkoin täytti: Hän kerran keikahti kannoillaan ja—mulle hän nenää näytti.

52.

LAULAJAPOIKA.

Ja minä se olen se laulajapoika ja mull' on laulun ääni. Kekrinä kullan ma kihlasin ja kevähäll' on hääni.

Ja minä se olen se laulajapoika ja kaiutan kangasmaita. On aikani nuorena iloita ja vanhana olla saita.

Ne käskevät mun muka säästelemään, ne neuvovat nöyrää mieltä, mut tuhlata tahdon ma tunteitani ja soitella sotien kieltä.

Minä tahdon nauttia nuoruuttain ja ahmia kynsin ja hampain, minä annan kerjätä köyhempäin ja säästellä rikkahampain.

Minä tahdon maljani tyhjentää, kun ensi leivoset laulaa, kun koivut on hiirenkorvallaan ja vuorilla virrat pauhaa.

Ja tahdon ma lauluni lahjoittaa, kun ensi joutsen soutaa, kun kukka on puussa ja kukka on maassa ja lehdot leikkihin joutaa.

Näin nuorena jos minä köyhdynkin ja mökki on särpimettä, on aikani nuorena iloita ja vanhana juoda vettä.

53.

KAARIN.

Kas, lempi se on kuin kukkanen ja kukkia lempivi Kaarin, hän poimii ja painaa ja liimaa sen ja saa soman »eksemplaarin».

Ja lempi se on kuin lintunen, min rinnassa haava on syvä; mut Kaarin se ottaa ja täyttää sen tai saa sulan hattuhun hyvän.

Häll' onkin jo kaunis museo niin nuoreksi kokoilijaksi. Taas eilen ma näin, miten vietihin sinne koppelonpoikaa kaksi.

54.

JUHANNUS.

Minä avaan syömeni selälleen ja annan päivän paistaa, minä tahdon kylpeä joka veen ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus ja juhla ja mittumaari, ja jos minä illoin itkenkin, niin siellä on sateenkaari.

55.

Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet, kevätkuutamot koivujen alla, tuli lemmen kaihot ja kyyneleet ja lemmen hehkut ja halla.

Voi kuinka ne lemusi kukkaset mun impeni ikkunalla! Voi, kuinka ne helisi kanteleet mun impeni akkunan alla!

Ja kannel se helkkää vieläkin. Mut kuihtuneet ovat kukkaset, syys tullut on maahan ja sydämihin.

Mun lempeni kieliä kuule sa et; minä yksin yössä murehdin, mut muiden sa murheita kuuntelet.

56.

KESÄ.

Oli kesiä ennenkin mulla, suvi-aikoja suuriakin, mut kukat ne umppuunsa kuoli, nuput nuoret kyynelihin.

Nyt aukee ne kaikki, kaikki! Maa kukkii ja rehoittaa, maakerrat kertojen päällä päivän paistetta uhoaa.

Nyt kukkii ne kaikki, kaikki, kesät entiset kilpaa vaan: tuolla yks terälehtiä tekee, täällä toinen jo marjojaan.

Tule, tyttöni laulujen lehtoon!
Alla virpien vilpasta on.
Siellä tiedän mä pehmeän turpeen
ja mairehen marikon.

Syö, tyttöni, poimi, poimi!
Kesän aika niin kerkeä on.
Mut elä myös suutu, jos suuhus
satut saamaankin raakilon.

Meill' on niin kiire, niin kiire!
Emme ehdi me vuottamaan.
Maa kukkivi vuodesta vuoteen,
meillä yksi on vuosi vaan.

Ja yksi on vuodessa kesä. Ikä ihmisen lyhkänen on: päivä yks kun lehteä tekee, jo toinen on marjaton.

Sinä tanssit kuin rautalangalla, sua näytellä rahasta voisi, sulta puuttuvi »impressaario» vaan, niin onnesi varma oisi!

Sinä tanssit kuin rautalangalla, sinä vuoroin otat ja annat, sinä milloin heität mun helvettiin tai milloin taivahan kannat.

Sinä tanssailet tapojen langalla ja houkuttain sinä horjut, mut juuri kun toivon sun putoovas, sinä punastut vaan sekä torjut.

58.

Älä usko tyttö mun laulujain, ne eivät totta puhu! Mut usko, mit ihmiset sanovat ja mitä huutaa huhu.

Ne kertovat jotakin toista kuin sulolaulut ja laulajan aatteet, ne pesevät pois sävelpuuderin ja näyttävät värjätyt vaatteet.

Mut yksi on väri, mi seisovi, jota pestä ei tuhansin merin: Mitä koskaan on kaunista kirjoitettu, jota kirjoitettu ei verin?

59.

YKSIN.

Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin vaan olla se voi, joll' on vaan yksi aatos ja yksi sävel, mi soi.

Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin on ihminen, joll' on vaan yksi onni ja yksi unelma sen.

Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin vaan olla se voi, joll' on vaan yksi murhe ja yksi muisto, mi soi.

60.

KAUPPASOPIMUS.

»Laitapa minulle laulunen!»
Vai laulunen!
Vai laulunen!
»Laitapa minulle laulunen!»—
»Juu, kyllä, mut laulut ne maksaa.

Annatko minulle suukkosen?»
Vai suukkosen!
Vai suukkosen!
»Annatko minulle suukkosen?»—
»Ei, liian on kallis se taksa.

Runoahan joka mies rustailee!»
Vai rustailee!
Vai rustailee!
»Runoahan joka mies rustailee.»—
»Juu, juu, mutta minkälaista?

Mut suukkoja joka tyttö suihkailee.»
Vai suihkailee!
Vai suihkailee!
»Suukkoja joka tyttö suihkailee.»—
»Juu, juu, mut miltä ne maistaa?

Runojahan kaikille annetaan.»
Vai kaikillen!
Vai kaikillen!
»Runojahan kaikille annetaan.»—
»Ja entäpä suuteloita!

Mut suo mulle suukkojen oikeus, oi!»
Vai suukkojen!
Vai suukkojen!
»Niin sinulle yksin mun lauluni soi!»—
»Mut saattaako sinuhun luottaa?

Ja saat sinä vallita suukkoja mun!
Niin suukkoja mun!
Niin suukkoja mun!
Kun saan minä hallita lauluja sun!»—
»Mut saattaako sinuhun luottaa?»

61.

Minä luulin sun eloni onneksi, sinä olitkin elämä itse, joka kuljetit kautta riemujen, mut kuljetit myös murehitse.

Minä luulin sun henkeni herättäjäks, sinä olitkin unhotar unen, joka lahjoitit ruusut laaksojen, mut myöskin vuorten lumen.

Minä luulin sun yöni salamaks, sinä olitkin itse yöhyt, min kupeilla mantteli musta on. mut otsalla tähtivyöhyt.

62.

Mitä on tää? Mist' tämä sunnuntai minun mieleni pyhäköissä? Miks metsä hohtavi hopeissa ja kuuset on kultavöissä?

Miks aika seisoo ja arvelee?
Miks viikot niin vitkaan mataa?
Minä yhdessä yöss' elän enempi
kuin ihmiset vuosisataan.

Mun aatteeni liitää ja laatelee, multa haihtuvi paikka ja aika! Oi, ethän sä tyttöni kultainen myös lie vain haihtuva taika?

63.

DON QUIJOTE.

Mitä tahtoisit kultani kutripää, sen tiedän, mut antaa en voi! Sinä tahtoisit lempeä läikkyvää, joka kulkee ja karkeloi.

Sinä tahtoisit taivasta muuttelevaa, milloin päivää, pilviä milloin; sun onnesi taas olis taltuttaa, mitä myrskyt ne velloi silloin.

Ja mielestäs vesillä vieriä ois siinä venheessä suloisempi, joka vaappua, vaaroilla uhata vois ei niin ole laulajan lempi.

Kas, laulaja, hän on sotamies! ja hän lempivi soturin lailla, min mielessä aina on kotilies, vaikka vierii hän vierailla mailla.

Ja laulaja hän on ritari— vaikk' oiskin vaan de la Mancha!— Hällä kädessä toisess' on kitari ja toisessa peitsi vankka.

Hän sotii ja kulkee ja kullervoi— vaikka tuulimyllyjä vastaan!— Mut maailman kaiken hän taistohon voi toki vaatia armahastaan.

Hei, eespäin ratsuni vaahtoinen vaan!
Mitä siitä, jos nauravi Pansa!
Ei tallirenkejä milloinkaan
runo kantanut satulassansa.

64.

PIENI TARINA.

Oli mullakin pienet murheeni, mut minulle niiss' oli kyllä, vaikk' ohitse kulkenut toinen ois ja ne kuitannut hymyilyllä.

Oli mullakin pieni onneni, mut minusta oli se suuri, ja luulenpa, siks oli suuri se, kun se mun oli onneni juuri.

Oli mullakin pieni lintunen ja minusta oli se soma. Mut sepä siinä oli juuri murheellista, kun ollut se ei mulle oma.

65.

Ei sallittu täällä mun käydä sun kanssasi polkuja maan, mut jos sinä väsyt joskus, niin tule mun luokseni vaan.

Oi, kun sinä kyllästyt kerran ilon, kauneuden karkeloon, ja kun sinä halajat kuolla, niin tule—ja valmis ma oon.

En osannut täällä mä käydä sun kanssasi karkeloin, mut tule—ja Tuonelan mailla opas ehkä mä olla voin:

Näät siellä tunnen ma kaikki, puut, pensaat ja polut jo nyt. Siell' olenhan niin monta kertaa sun tähtesi kävellyt.

66.

Minust' oli kuin olisi soudettu me kirkasta järven pintaa ja aurinko aaltoja lämmittänyt ja rantakallion rintaa.

Oli niinkuin oisi me laskettu sen kallion kaunihin alle ja kaahlattu hietaa valkeaa ja kuljettu kukkulalle.

Ja eikö aurinko laskenut taa saarien, salmensuiden, ja tullut ilta ja tullut yö yli laaksojen, laulupuiden?

Ylt'ympäri tanhusi terhenet yön, utu ulapan aalloilla sousi, unen vallassa laaksojen lammet ui— ja uni se nousi ja nousi.

Se heilahti oksalta oksalle, se kukasta kukkahan kiipi— me seisoimme vuorella käsikkäin ja katsoimme, kuinka se hiipi.

Oi, lyhyt on Suomessa suvinen yö!
Pian aurinko aalloista nousi.
Mut siitä asti mun aatoksein
yhä unten aaltoja sousi.

67.

ILTARUKOUS.

Unta, unta, unta syvää uinumaan. Lunta, lunta, lunta päälle mustan maan.

Yössä, yössä, yössä öiset linnut lentää. Työssä, työssä, työssä lepää tuskat sentään.

Lennä, lennä, lennä aatos inehmon! Mennä, mennä, mennä aika maata on.

68.

Kun tietäis, kumpi se toistaan lie itkenyt enemmän? Kun tietäis, kumpi se nauraa voi nyt enemmän, minä vai hän?

Mut mitä me huolimme siitä.
Me nauramme kumpikin.
Hei, hah, hah, haa!—Mutta minua ei
petä naurus se milloinkaan.

Se ei mua pettänyt ennenkään.
Minut kyynelin petti hän.
Kun tietäis, kumpi se toistaan
lie pettänyt enemmän?

69.

LUONNOSSA LUMINEN ILTA.

Luonnossa luminen ilta, tähdentuike taivahilta, helke maassa, helke puussa, sukkulan kulina kuussa— siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.

Toivoisin tulevan tuolta hongikon hopeisen puolta, kierrätellen, kaarratellen, puun lomitse puikahellen,— min' en olis näkevinäni, yössä seisten, yksinäni.

Seisoisin selin sinuhun, sinä vilkkuisit minuhun, sormi suulla, jalka puulla, halu karata, kaiho tulla,— sydämet sykähteleisi, puut lunta pudisteleisi.

Kuulisin risahtavaksi, tuntisin kätöistä kaksi, kuulisin: »kuka se täällä?»— Vastaisin: »varas se siellä!»— Siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.

70.

Kai ihmettelet sinä itsekses, miten paljo ma sentään kestin, miten kestin ma nauruas, pilkkaasi, sen ennen kuin erolla estin.

Minä näin, miten silmäsi puhuivat:
»Tuolla miehell' on kova pinta!»
Siin' oikein sa arvasit armahain,
kova onpi se köyhän rinta.

Se mies, joka kuullut ei ijässään ole kultaisen naurun soivan, mitä huolii hän, vaikka hän huomaa sen hälle itselleen salamoivan.

Mitä huolii hän, vaikka hän tunteekin, miten puukot ne pintaa viiltää! Hän kuulevi vaan ja hän kuuntelee ja silmässä kyynel kiiltää.

Hän kuulevi vaan ja hän kuuntelee ja hän silmänsä hiljaa sulkee. Hän uinuvi vaan ja hän unelmoi ja mielessä kuvat kulkee.

71.

Sinä teit minun eloni lauluksi ja mun arkeni sunnuntaiksi, sinä kylvit mun polkuni kukkihin ja korpeni kotimaiksi.

Sinä teit minun päiväni unelmaks, sinä seuloit unhon lunta. Oi seulo'os, tyttö, mun silmiini ain, oi, seulo'os hyvää unta!

Maan mahtavat höyhenvuoteillaan ne unta pyytää ja palvoo. Sill' aikaa ma silmäni ummistan ja vain mun onneni valvoo.

72.

Kuu kalpea kulkevi kulkuaan, kevät-yö on kaunis ja pyhä. Kai aika jo ammoin erota ois, mut yhdessä ollaan me yhä.

Yön tuulonen hiljaa tuudittaa lepän lehviä uinuvia. Sydän ääneti sykkien aavistaa suven suuria unelmia.

73.

AVE MARIA!

Mitä olet sinä tyttöni minulle? Olet helkkyvä helmivyöni, pyhä rukousnauha mun muistoillein, kun synkkänä saapuvi yöni.

Minä hyrisen lauluja hiljakseen ja ma helmiä hymisten siirrän, sana sanalta laulan ma lauseesi, piirre piirteeltä muotosi piirrän.

Minust' on kuin sun piirteesi pieninkin ois isämeitä ja avemaria, ja vaikka ma maass' olen polvillain, kuin onneni suur' olis liian!

74.

ON NIIN HERTTAISTA AJATELLA.

On niin herttaista ajatella, että me olemme lapsia vaan, että sä olet vain pikkunen tyttö, minä vain poikanen paidassaan.

On niin herttaista ajatella, että me yhdessä kasvettais, yhdessä juostais nurmet ja metsät, toria saatais ja toreiltais.

On niin herttaista ajatella, että me toistamme lemmittäis, että kun yhdelle tulisi murhe, toinenkin itkusilmihin jäis.

Ei meitä maailma eroittaisi, ei synti, ei sydäntuskatkaan, sulho ois suuri ja nuori ja vankka, morsian kulkisi kukilla vaan.

Sulhanen laittaisi suuren talon, jonne hän impensä ihanan veis, impynen sulhonsa ikkunalla illoin istuis ja lauleleis.

On niin herttaista ajatella, että me joskus sen elämme, oi, että me jossakin elämme kaiken, kaiken, mit' tääll' emme elää voi!

75.

Lepän lehdille lauluja kirjailen ja heitän ne virran viedä. Yks vierivi sinne ja toinen tänne ja kunne ne vierii, en tiedä.

Mut jos joku lehtynen lentoon jäis yli aaltojen ainiaaksi, ja jos joku virsi se vieriä vois tarusaarehen, aikojen taaksi,

niin kansalle saaren vehreän sen se laulais laulua uutta: miten suukkoset antaa kuoloa voi ja suukkoset kuolottomuutta.

76.

Niin sinua katsoin neiti, kuin kangas kanervatansa, niin sinua kuulin neiti, kuin salo kevätkäkeä, kunnahalla kukkuvata. Kukit kukkihin poveni, lauloit ilmi mun iloni, herätit keväiset henget, helkytit salon sävelet, puroina porisemahan, leivosina laulamahan, tuulen viedä, toisen tuoda, raikua kylien rannan. Niinp' on nyt minun iloni, kuin kangas kanervatonna, niinp' on nyt minun poveni kuin kevät käkeä vailla,— kumpu vaiti, kukka poissa, surussa salo sininen.

77.

HANHIPAIMEN.

Minä paimenlauluja laulaisin, jos oikea paimen ma olisin, mut mistä se oikean sävelen saa, joka hanhia paimentaa.

Toki sentään mä toitotan torvehein:
»Hoi hanhisein, ah impyein!»
Mut mistä se oikean sävelen saa,
joka hanhea paimentaa.

78.

Mua suutele kerran ja suutele kaks ja suutele kertaa monta! Me tahdomme uskoa eilistä unta ja huomenta huoletonta.

Kun pääsi sä painat mun rinnalleni, niin koskien kohinan kuulet. Ja aaltojen kansa kun suutelee, niin hurmehissa on huulet!

79.

Sinä olet kuin mandeli makea, joka vetehen viertävi suuta. Mun veren' on nuori, mut sakea, ja kuulee illan kuuta.

Sinä olet niin lauhkea, lakea, mut voit myös olla muuta. Oi, anna mun tyttöni hakea sitä haluni mandelpuuta!

Sun veres on nuori ja lämpöinen, kuu kulkevi metsän rataa, se luoja vuoksen ja luotehen.

Kas, kiiltomadot jo mataa! Nyt aika nousta on aaltojen, nyt aika on suukkojen sataa!

80.

YÖLAULU.

Sano, koska se koittaa se aamu, jona helposti herätä voin? Sano, koska se vaipuu se ilta, jona iloisna vaipua voin?

Sano, tiedätkö, milloin se joutuu se joulu ja kynttilät? Sano, milloin ne haihtuu ne haamut, jotka takana käyskelevät?

Elä pelkää! En minä itke.
En itkenyt vuosihin.
Mut vuosia unt' olen nähnyt
ja uskonut unihin.

Ja uni jos yksi se petti, niin uskoin ma uutehen; mut unista kauneista kaunein olit tyttö ja—viimeinen.

*

Minä luulin sun siksi aamuksi, jona helposti herätä voisin, minä uskoin sun siksi illaksi, jona iloisna uinuva oisin.

Minä uneksin jouluni joutuneen kera kuusien, kynttilöiden, minä luulin haamujen haihtuneen ja mennehen metsä-öiden.

Ja luulin jo, ett' olin ihminen, en ainainen uneksija, ja luulin jo, ett' olin onnellinen— en onnen vain runoilija.

*

Kas, ihminen suree ja iloitsee ja ihminen tuntee ja elää. Mut laulaja kulkee ja kuuntelee ja sen korvissa kantelet helää.

Ne helkkyvät, helkkyvät päivät ja yöt, ne kaikuvat kaukaa, niin kaukaa. Ja laulaja kulkee ja kuuntelee ja laulaja kuulee ja—laulaa.

81.

Kun yksi rehkii ja yksi raataa ja kaikki repii ja kaikki kaataa, kun yksi kantaa ja kaikki sortaa, kun yksi muuraa ja kaikki murtaa ja yks se anteheks antaa vaan— niin minne yksi se joutuukaan?

82.

LINTU.

Lens lintunen mökkini lasille ja lauloi kaunihisti. Moni otti kiini sen lintusen ja sen vangiks häkkihin pisti.

Minä annan sen laulaa lasilla vain ja käyskellä kädelläni, minä syöttelen pieniä muruja sille, mut syöttelen sydäntäni.

Moni sulki sen lintusen häkkihin ja sen suuhun ryyniä pisti. Mut eipä se sitten laulakaan niin kuoleman-kaunihisti.

83.

Minust' on kuin kuulisin vasta nyt linnunlaulun ja muun, kuin näkisin vasta nyt taivaan ja taivaalla tähdet ja kuun.

On ilmassa luomisen aamu.
Maa kylpevi kasteessaan.
Veden päällä on Herran henki
ja päivä on päällä maan.

Minust' on kuin oltais me yksin, ens ihmiset elämän tään, ja kesyjä ois pedot korven ja tulis ja työntäis pään,

ja me karhuja siliteltäisi, salon hirvejä hyväiltäis, ja yötämme vartioimaan jalopeurat ympäri jäis.

84.

LAULU KEVÄTTALVELLA.

(Gustaf Fröding.)

»Sula jääni, suo mun viertä, virrata vapaana», näin keväälle huokasi talvi.

»Kenties, jos päivän on tahto niin, me vuotamme kai vielä viikon, kaks, kenties, kenties», kevät lauloi.

85.

LEMMENLAULU.

(Gustaf Fröding.)

Minä rahalla rakkautta ostin, kun muuten ma saanut en. Soi kauniisti kantelo sentään, soi kiitosta rakkauden!

Uni kaunis, vaikka vain unta, oli kaunis se kuitenkin, ja Eeden on sillekin Eeden, ken jätti jo Eedenin.

86.

SEN VASTA MA NAISEKSI SANOISIN.

Sen vasta ma naiseksi sanoisin, joka temppelit tyhjät täyttäis, joka henkeni, ruumiini vallitseis ja ei valtaansa väärin käyttäis, joka ei olis kissa ja ei olis hiiri ja ei olis tuuli ja ei tuuliviiri ja ei olis orja, ei herrakaan, mut ystävä armas vaan.

Ja sen vasta naiseksi sanoisin, joka olisi hellä ja hyvä, joka läikkyä niinkuin lähde vois, mut sentään ois meri syvä, jonka rinnassa ainainen aarnio oisi, mut ei sitä kaupaten esille toisi, vaan hakea antais mun silmät kiin'— eikä suuttuis, jos löytäisin.

Niin kämmenin häntä mä kantaisin ja hälle mä heikko oisin ja ilkkuis hän ei minun heikkouttain— taas muille ma oisin toisin! niin hälle mä tarjoisin riemuni tarhat ja hälle mä itkisin itkuni parhaat ja laulaisin lauluni ujoimmat, pojan tuntehet punastuvat.

Näät luulenpa, siellä mun sisälläin oli jossakin kaunis kuva, vaikk' on se nyt tomun peitossa— oli puhdas ja punastuva. Ja tähdistä olen minä lukenut illoin, että puhdas lempi jos tulisi milloin ja pölyn sen päältä jos puhaltais, kuva vieläkin värinsä sais.

Mut ei, ei! Tähdet on tähtiä ja tähdet niin pahasti vilkkuu, ja ei, ei, tytöt on tyttöjä ja tytöt niin pahasti ilkkuu. Hyvä kaikki niin kauvan kuin näyttelet yhä, mut näytäpäs kerran se pyhä, se pyhä, niin kissan mi-au heti kuulet sä— tai lampahan bä-ä-ä!

87.

Minä uneksin kahdesta koivusta, yli virran jotk' kasvoi yhteen, ja unta mä näin, että kevättä kaks saman antoi sadon ja lyhteen.

Sinä taidatko unia arvata?
Jos et, niin anna olla!
Mut jos sen tahdot sa selvittää,
se selvitä suutelolla!

88.

ALPPIRUUSU.

En takaisin muuta mä tahdokaan, mut anna mun ylpeyteni, mun alppiruusuni ainoa ja ainoa aarteheni.

Se köyhän ol' leipä ja köyhän turva ja ystävä yksinäisen. Sen henkeni kaupalla poimituks sain vuorelta elämän jäisen.

Suon kaiken mä muun, suon kauneuden ja laulun ja lemmen sulle, mut se oli mun, minun yksin vain ja anna se jälleen mulle!

89.

AINO-NEITI.

Joukolan joen suulla sinisorsa sousi, nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori veikaten vieri ulapalla; sisko asui enimmäkseen emon siiven alla. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori taistelehon vaati vankempansa, lunnahiksi lupas Aino-siskon armahansa. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Päivä laski, lummekukka sydämensä sulki.
Väinö vanha kosimahan neittä nuorta kulki
  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Sydän kielsi, äiti käski—kumpaa tuli kuulta?
Raitoja hän rakasti ja lempi länsituulta.
  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Huojui heinä Joukolan joenrannan alla.
Impi itki angervo paaden pallealla.
  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Aamu koitti, niemen päässä karkeloivan keksi aallotarta kolme—Aino-neiti neljänneksi. Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

Raitoja hän rakasti ja pelkäs pohjatuulta.
Taisi lunta vanhan päässä talven lumeks luulta.
  Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

90.

UNTA.

Niin, niin, niin, untahan kaikki on tää, mut kaunista, kaunista unta. Sua lemmin ja kaipaan ja kaihoan kuin syys-tantere talven lunta.

Minä tahdon sulkea silmäni ja uskoa unta syvää. Olen uskonut paljonhan elämässäin, joka ollut ei näinkään hyvää.

Mitä huolin, jos huomenna jällehen on maa musta ja murheessa kuusi— tai ellen ma syksyhyn heräiskään, vaan eessäni ois kevät uusi?

91.

SYDÄMEN KEPPONEN.

Minä syömeni hautahan heitin ja haudan ma kukkasin peitin, ett' ihmiset katseli ihastuin— mut arvatkaa, miten vihastuin, kun sydämen itsensä ilolla tässä näin omaa hautaasa imehtimässä.

92.

REKILAULU.

taikka yksi surullinen tarina pappilan Mantasta ja Hallin Jannen uusista kulkusista.

Hei, Hallin Jannen varsa se juoksi sitä Kuoreveden jäätä ja pappilan Mantan hiukset on kammattu kahdelle puolen päätä.

Hei, Hallin Janne on hampuusi ja mittaa maailman rantaa, pappilan Manta se jupparöijyssä vieraille kahvia kantaa.

Hallin Janne se hoilottaa ja jalka on ulkona reestä, pappilan Manta se punastua voi Hallin Jannenkin eestä.

Pappilan Manta se punastelee, kun Hallin Janne hoilaa,
»Ja et sinä turhassa istu tyttö, kun istut polvilla noilla!»

Pappilan Manta se katsehensa niin kauniisti alas luopi.
Hallin Janne se kaupungista ne kulkuset uudet tuopi.

Hei, Hallin Janne se ajelee sen Mantansa ikkunan alla.
Elämänlanka ja palsami kasvaa Mantan ikkunalla.

Hei, Hallin Janne se helistää niitä herrain kulkusia,
Pappilan Manta se kuuntelee ja vinkuvan luuli sian.

Hei, Hallin Janne se helistää ja vieno on Jannen vaski.
Pappilan Manta se purtilohon piimävelliä laski.

Hallin Janne se hoilottaa, että »tule sinä tyttö rekeen!»
Pappilan Manta se purtilon pistää Hallin Jannen eteen.

Silloin se katkesi palsamipuu ja Manta oli pahoillansa.
Janne se hoilasi: »kuinkapa lie sen elämänlangankin kanssa!»

Ja Hallin Janne se hoilottaa ja Hallin Janne se juopi.
Pappilan Manta se katsehensa niin kauniisti alas luopi.

Hallin Janne on hampuusi ja puistaa pullon kaulaa.
Ja toinen kun tulevi hoilottaja, niin sille hän laulun laulaa:

»Hei, rakkaus se on kuin palsamipuu ja laulu kuin elämänlanka!—
Mut kukapa sen uskoi sen tytön pilkan niin kovasti koskevankaan?»

93.

TAAS KOTONA.

Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan kodin rakkahan raunioita ja muistelen muistoja lapsuuden, kalaretkiä, karkeloita.

Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan sydän täynnä ja rinnassa rauha. Taas mennyt on talvi ja tullut on suvi uusi ja lämmin ja lauha.

Taas tahdon ma alkaa uudestaan, taas tahdon ma kerran koittaa, en tahdo ma taistossa kaatua vaan, vaan tahdon ma seista ja voittaa!

Minä käyn kuni kylväjä pellollaan kodin kankailla, karjateillä, ja toukoja uusien toiveiden minä kastelen kyyneleillä.

94.

Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä niin tunnuin ma mielestäsi, kun vaieten, ilman aatteita, minä istuin sun vierelläsi.

Elä tuota, oi impeni, ihmettele! Oli mullakin aatteita ennen, oli aatteita antaa sullekin, oli antaa tullen ja mennen.

Nyt on mulla aatos yksi vaan. Kuka yhden on seurassa aina, se tyrmistyy, vaikk' aatos se ois itse taivahan Luojalta laina.

Nyt on mulla aatos yksi vaan. Ja mitäpä puhuisin minä, kun sitä et aatosta kuitenkaan minun lausua sallis sinä.

95.

VUORILLA KULKEVAT SUURET TUULET.

Vuorilla kulkevat suuret tuulet, vuorilla lehdet ne lepattaa, vuorilla tuulevi, vaikka jo hiljaa nukkui laakso ja metsä ja maa.

Vuorilla lentävät suuret linnut, vuorilla kotkat ne kaartelee, vuorilla valvotahan, vaikka ammoin nukkui laakso jo lauluineen.

Vuorilla valvovat suuret surut, vuorilla sankarit sotaa käy, vuorilla taistellaan, vaikka laakson pirteistä ei tulen pilkettä näy.

96.

Kunis kukkivat kanervat kankahan ja vehreä rannan on raita, sinis vapaana keikkuos tyttöni vaan ja impenä iloitse maita.

Mut puolat kun palolla punertuu ja muuraimet mäkien luota, niin silloin, tyttöni vienosuu, ole varoillas sekä vuota!

97.

PIENI BALLAADI.

Honka se humisi ikkunan alla, tyttö oli ikkunassa. »Minkähän lienevi tuulen teillä kultani kulkemassa?»

Tuulet ne honkoa huojutteli, sulhoa suuret surut. »Kenenhän pitkiä peijaita nyt ulvovat tuulien urut?»

Hongan katkasi suuret tuulet, tyttösen katkas kaipuu. Sulhanen mailla vierahilla vaeltaa ja vaipuu.

98.

Ne veivät multa mun iloni, nyt tahtovat surunkin viedä: »Sull' ei ole oikeutta surra, ei, ja nuori sa oot, se tiedä!»

Ne syöksevät puukon sydämeen, ne pistävät silmähän okaan, ja sanovat: »Et sinä sortua saa ja et saa vaipua lokaan!»

Ei, elkää peljätkö! Murru ma en.
Se onni ois liian suuri.
Eikä se lokahan vaivu se,
joka loasta nousevi juuri,

Se seisovi vaan kuin korvenpuu ja se hiljaa puuksi puutuu, sen kuori hiljaa kivettyy ja sydän luuksi luutuu.

Ovat menneet ne ajat, kun pässinpäät vielä voivat muureja murtaa. Ne nyt vaan saumoja lujittaa ja tuntehet vienot turtaa.

99.

Tän yön me tahdomme tanssia, puun tiedän mä nummella tuolla, sen ympäri hyvä on hyppiä ja sen oksahan kaunis kuolla.

Se puu on suuri ja korkea kuin taivaalla ukkosen lonka. Sen puun sen totta sa tunnet myös— se on mun murheeni honka.

Se puu se huokaa ja humisee, se puu se puree ja soutaa. Elä vapise, tyttöni valkoinen, se vaan meitä tanssihin noutaa!

I00.

RASKAALLA HETKELLÄ.

Maailma kulkevi kulkuaan. Hanki jo paksulta peittää maan ja kesä on jo keikkuen mennyt. Minun mieleni on kuin talvinen kuutamo-yö, niin kylmä, niin kirkas ja rintani lyö, kuin muistoja murskaten nyt.

Hanki jo paksulta peittää maan. Ihmiset ne uurtavat kukin alallaan ja ystävill' on ylimpänä hyöty. Ol' liian avo sydämein, sen suljen ma työss',— ja lapsesta mieheksi vartutaan myös, vaikk' kauvan on leikkiä lyöty.

Maailma kulkevi kulkuaan. Hyve ynnä usko ovat unelmia vaan ja savua jo miehen sana lie nyt. Sen kaiken tiesin ammoin ja senhän kaikki ties. Mut sinust' että myös tulis mulle vihamies, sit' en ma viljon ystävä tiennyt.

101.

LAULAJAN LAULU.

En, enhän muuta ma tahdokaan kuin laulaa, laulaa, niin laulaa, kun laulut mun helkkyvät rinnassain ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma vain mulle se virsinä helkkää, jos rytmejä on ilot ihmisten ja surut on sointua pelkkää.

Ja minkä mä taidan, jos elämä tää vain mulle on suuri runo, mihin saimme me Luojalta langat vaan ja Luojalta käskyn: puno!

Me punomme kehdosta hautahan, me punomme, puramme jälleen, kunis laulumme kuolema katkaisee ja sen viemme me virittäjälleen.

Kuka viepi viisahan päätelmän, kuka piirteli pilkkataulun, kenen pivoss' on pieniä runoja vaan, kenen kädessä sankarilaulu,

Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan tai miehen mietelmä syvä, runot kaikki Luojalle kelpaavat, jos runo on muuten hyvä.

Ei huoli hän siitä, jos jossakin ei yhtynyt tahto ja voima, kun tahto vaan oli oikea ja aattehen aateloima.

Ja katso hän ei, jos kompastuit sinä joskus nimien kiviin— kun loppu se oikein sointuvi vaan, ei kulje hän rivistä riviin.

Oi, auttaos Luojani sointumaan mun lauluni loppu hyvin! Oi, auttaos yhtenä heilumaan mun lauluni latva ja tyvi!

Me laulamme kehdosta hautahan.
Kuink' kauvan, tiedä me emme.
Paras aina ois sointunsa sommittaa
kuin oisi se viimeisemme.

Runon hyvän jos mistä sen katkaisee, niin runo on sentään runo— näin ystävä aina sa yhdeks puuks ne sielusi säikeet puno!

HIIHTÄJÄN VIRSIÄ

(1900)

METSÄN KOSIJA.

I.

YKSIN HIIHTÄJÄ.

Minä hiihtelen hankia hiljakseen, jo aurinko maillehen vaipuu, minun mieleni käy niin murheisaks, minun rintani täyttää kaipuu. Latu vitkaan vie. Vai vääräkö lie? Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.

Ja kuusien varjot ne tummentuu. Minä annan aattehen luistaa. Ja jos minä korpehen kaadun näin, mua tokkohan kukaan muistaa? Kylä kaukana on. Nyt lepohon ei aikaa vielä, ei aattelohon.

Olen hiihtänyt metsää, järveä ja rimpeä rannatonta, olen laskenut rinteitä laaksojen ja kohonnut vuorta monta ja vuorien taa mun jäi kotomaa, mut voimani, voimani raukeaa.

Olen vierinyt maita ma vieraita ja ottanut merkkejä puista, olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut ja levänneeni en muista. Mut määrän pää yhä loitoksi jää. Mun on niin kylmä, mua väsyttää.

Ne nousevat lapsuusmuistot nuo, ne aukee maailmat armaat, näen silmät mä äitini lempeän taas ja taattoni hapset harmaat. Se vast' oli mies! Se taruja ties, kun joutui ilta ja leimusi lies.

Minä hiihtelen hankia hiljakseen. Tuul' hiljaa heittävi lunta. Koti mullako ollut ja siskot ois vai oisko se ollut unta? Miten korvessa näin nyt yksinäin minä hiihtäisin? Missä on ystäväin?

Ei, enhän mä korpea hiihdäkään, minä hiihdäkään siskojen kanssa, koti tuolla se vilkkuvi kultainen, tuli taasen on takassansa, emo huolella käy, eikö lapsia näy, kun ilta jo hangilla hämärtäy.

Elä murehdi turhia, äitini mun, me tullaan, tullaanhan kyllä, me tulemme poskin niin lämpimin, meill' onhan villaista yllä, ja jos kylmäksi jää sormi yks tai tää, sun suukkosi kyllä sen lämmittää.

Me hiihdämme alta ikkunan, me katsomme salaa sisään: Isä pitkää piippua polttelee, emo takkahan halkoja lisää. Hei, hip hip huraa! kaikk' kerrassaan! Ovi auki ja äidin helmahan vaan.

Ja kuusien varjot ne tummentuu. Tuul' hiljaa heittävi lunta. Joko kotihin korpien hiihtäjä sai vai ollutko lie vain unta? Uni tuskat vie. Päivä loppunut lie ja loppunut yksin hiihtäjän tie.

2.

TELLERVO.

Ken siellä? Ken metsässä huhuilee? Kuka viitakon oksilla vilkkaa? Ken heittävi huntua valkeaa ja puuhun piirtävi pilkkaa? Se Tellervo on, tytär hongikon, opas metsien vieno ja vallaton.

Hän saapuvi, hämärän impeni mun, luo sen, joka vaipui varhain, hän tarttuvi kätehen tarmottoman, hänet ohjaten ohitse harhain. Hän hymyilee ja hän lymyilee ja hän kuusikon lehviltä kuiskailee:

»Mitä mietit sa poikanen poloinen, kun korpehen yöpyä aiot? Ei vastahan Pohjolan pakkasta teho laulajan tieot, ei taiot. Mut tulkosi näin minun jäljissäin, niin menemme Metsolan linnoja päin.

Kas, Mielikki, metsien muori, on minun äitini kultainen, kallis. Ei koskaan hän laulajan uupunehen näin hangelle uinua sallis. Näet lempeä on emo hongikon ja lempeä honkien tytärkin on.

Ja vaikka sa et mua tunnekaan, sun tunsin jo kauvan, kauvan. Kun hiljaa sa hyrisit hiihtäissäs, minä seurasin sompoa sauvan. Ja hiljaa vain vaikka laulelit ain, minä kuulin ja riemusin rinnassain.

Sua eivät ihmiset kuullehet, mut metsä, metsä sun kuuli. Minä laulua lemmin ja laulajaa ja mulla on lämmin huuli. Se suukkosen saa, joka saavuttaa. Tulet Metsolan tuolla jo pilkoittaa.»

Ja Tellervo huntua huiskuttaa ja laulaja kutsun kuulee. Hän sauvahan tarttuu ja tavoittaa, tytön kiini jo saaneensa luulee: Suo suudelmas! Mut kaukana, kas, taas tyttö on petturi, peijakas.

Hän huntua heittää ja häilähtää, hän vierii ja väijyy ja väikkyy, hän milloin vierellä virnakoi, taas milloin loitolla läikkyy. Näet veitikka on tytär hongikon ja tanssi on luontoa Tellervon.

3.

ITKU PITKÄSTÄ ILOSTA.

»Oi, Tellervo viekas ja vienoinen, mihin poikasen polosen veitkään, miks piirtelit syömeeni pilkkojas ja sen hurmaten hulluksi teitkään! Sua vihaa en, sua soimaa en, mut tee minut järkihin jällehen.

Oi, Tellervo huima ja huoleton, en ole ma leikkihin luotu, ei minulle kaunojen karkeloon Lipon liukkahan suksia suotu, minut luotihin vaan pojaks erämaan ja Hiisien hirviä ajelemaan.

En luotu ma vaan huvihiihtäjäks, en käymähän saloa samaa, minut luotihin uria uurtamaan ja oksia osoittamaan. En viipyä saa, pois vuorien taa käy tieni, miss' yhtyvi taivas ja maa.

Ma olen sua pettänyt, onneton; ja pettänyt kauvan liika: minä olen vain ihminen syntinen, sinä metsien sinipiika. Mua lemmi et. Siis kahlehet nämä katkaise kaunihit, utuiset!

Kas, sun on jalkasi keveä ja sulla on mieli nuori, mut mulla on murhe sydämessäin ja harteilla harmaja vuori. Sinä semmoinen, minä tämmöinen— mitä leikistä meidän molempien!

Sa näethän, ett' olen orjasi— mitä vaadit sa enempi multa? Ei mull' ole kultia, hopeita. Oli ylpeys köyhän kulta. Sen' saithan sa jo. Oi, Tellervo, et kovempi liene kuin kohtalo!

Minut kohtalo korpehen tuomitsi ja synkkä on sydämen yöni, mut latuja uusia laulella kylän kansalle kaunis on työni. Ja hankihin jos vaivunkin, niin kuolen ma miehenä kuitenkin.

Näet meihin pannut on muutamiin Isä-Jumala semmoisen vaivan, me ett'emme tyydy tomuhun, vaan tahdomme ilmaa taivaan, ja lennämme vaan ja laulamme vaan ja laulajoiks meitä sanotaan.

Ei leimua meille ne liedet maan, ei vilku ne ikkunan valot, meille tuikkivat taivahan tähdet vaan ja pilkkuvat pilvien talot, ja kuun polut vain yli kunnahain— oi, kauniit on kartanot laulajain!

Olen kyllin jo lyönyt mä leikkiä.
Niin pitkä on taival mulla.
Mun täytyvi kärsiä, taistella.
Oi, suothan mun kotihin tulla!
Siis hyvästi jää!
Yö yllättää.
Taas yksin-hiihtäjä hiihtämään!»

Näin lauleli hiihtäjä hiljakseen, käden hyvästiksi hän tarjos. Mut Tellervo itkuhun purskahti ja hän kädellä silmänsä varjos. Yö hiljainen. Humu honkien. Ja laulaja lauleli jällehen.

4.

KUOLEMAN KANNEL.

»Mut jos mua tyttö sä rakastat, niin vie minut Metsolaasi! Me heitämme maailman herjan tään ja etsimme elomaasi, ja minä olen sun ja sinä olet mun ja me elämme onnea unhotetun.

Me tahdomme kaiken sen unhottaa, mikä maailmassa on väärää, mikä sydämet sykkivät eroittaa ja ihmisten onnen määrää, mik' on likaista, mik' on lokaista sekä orjantappura-okaista.

Me tahdomme kaiken sen unhottaa ja meitä ei kukaan muista. Sun taattosi Tapion linnan luo majan teemme me pienistä puista, ja vuotehen mesinukkaisen, sen päälle peittehen kukkaisen.

Ja viikot ne vierivät hiljalleen ja päivä seuraa toistaan. Mut kauvaksi kuusien lomitse tuli illoin tuvasta loistaa. Ja kulkija, ken luo majan sen yöss' eksyvi, löytävi lämpöisen.

Hän löytävi lieden lämpöisen ja huuruvan hutun, mi maistaa. Mut kun hän on käynyt nukkumaan ja kuutamo sisähän paistaa, niin herää hän sävelhyminään— hän kuulee ja koettavi sydäntään.

Hän kuulevi laulun kummallisen kuin kuoleman kannel soisi eikä se häntä säikytä, vaan on kuin tuttua oisi, se soittavi vaan, mitä kodistaan hän sai sekä unohti matkallaan.

Se soittavi rauhaa maailmaan ja se silmihin utua seuloo, se yhtehen yön ja päivän soi ja hämärän huntua neuloo, yli linnojen, yli töllien, ja ylitse kruunujen kultaisten.

Ja silloin prinssit ja prinsessat ne silmänsä kiinni painaa ja ajatus lentävi aurinkoon, joka valonsa kaikille lainaa, niin hyville kuin pahoille, niin köyhille kuin myös rikkaille.

Ja on kuin lamput ne linnoissa niin heikosti liekuttaisi, ja alla sammalekatonkin sydän särkynyt hoivan saisi, ja on kuin ois surut, riemut poiss' ja elämä kaukana karkelois.

Ja ihmiset tuumivat itsekseen: Mikä on tuo laulu kumma? Miks kullan kiilto kalpenee ja hopean hohto on tumma? Miks herkut nää kaikki pöydälle jää? Mit' tää on? Miks meitä väsyttää?

Ja äidit ne laulavat lapsilleen: Hussa, hussa, lulla, oi, nuku mun nuppuni kultainen, ei eess' ole elämä sulla, vaan Tuonen maat hyvät, autuaat; siellä silmät auki sa uinua saat.

Ja mies, joka tahtoi mullistaa maan kaiken juuriltansa, hän äkkiä seisoo ja hämmästyy: On poissa valtio, kansa, poissa toimi ja työ, ei kenkään myö, ei kenkään osta. On maailman yö.»

Näin laulaja lauleli hiljakseen, käden tervehdyksehen tarjos. Mut Tellervo selin hän seisoi vaan ja hän kädellä silmänsä varjos. Yö hiljainen. Humu honkien. Ja sitten muuta ma muista en.

5.

METSOLASSA.

Mut oli kuin hiihtäjän syömehen ois syttynyt oudot mielet ja oli kuin ilmassa kaartuneet ois korkeat pihtipielet ja ikkunat isot, valoisat— kah, Metsolan linnat jo kangastavat!

Kas, tuossahan Tapio harmaapää jo seisovi portahilla: »Ohoh, mun poikani poloinen, olit jäädä jo suuhun illan. Käy tupahan, niin katsotaan, mitä talossa on sekä tarjotaan!»

Ja. Mielikki, metsien muori, vie minut päähän honkaisen pöydän: »Syö poikani, pistä piirakkaa, mut uota kun oltta löydän.» Kera isännän näin me istumme päin ja rauha on suloinen sydämessäin.

Hän haastavi metsien haluista ja hirvien hiihtäjistä. Minä kerron suurista kylistä ja pienistä ihmisistä. Kuink' ollakaan, niin huomataan, että kumpikin yhtä tarkoittaa.

Ja Tapio tarttuvi kätehein: »Kun ollaan me veljet ja kuomat, niin miks emme yhtenä asua vois kuin yhden Luojan luomat. Talo riittää kai, tytär metsän nai, niin sulla on elo kuin sunnuntai.

On kyllin kystä mun aitassain, on peuroja, kontioita, ja metsän tyttäret kirnuaa kesät meille keltaista voita. Me syödään vaan, me juodaan vaan ja juotua sitten me nukutaan.»

Näin haasteli Tapio harmaapää ja sitte me kättä lyötiin, ja kun oli lyöty tarpeeksi, niin tarpeheksi myös syötiin. Ja syödessä niin, me päätettiin, mikä tyttö se talosta naitaisiin.

Kas, siinähän Tellervo vienosuu jo tuopilla oltta kantaa: »Oi, juo'os mun veioni väsynyt, olut Metsolan onnea antaa.» Minä oltta join, hän katseen loi,— ja niin hän oli minun morsioin.

Ja niinpä jäin minä metsähän ja mull' oli metsän mieli. Mitä kaikkea siellä mä nähdä sain, sitä kertoa ei voi kieli. Minä kerron vaan, miten Metsolaan minä tulin ja kuinka taas maailmaan.

6.

TÄHDET.

En tiedä, kauvanko elellyt lien minä Metsolan mesimailla. Mut syntyi hiuka mun sydämessäin kuin oisin mä jotakin vailla. Meni päivä, kaks, yhä kummemmaks kävi pääni ja mieleni tummemmaks.

Minä astuin Tapion etehen ja lausuin: »Tee mulle sukset! Mun mieleni palaa kotihin, ovat ahtahat linnasi ukset. Mut tyttöni vien minä päähän tien, vaikka tielle sille mä vaipuva lien!»

Teki Tapio sukset ja varoitti: »Toki poikani matkalla muista, kun ilta alkavi hämärtää, maja laittele laakson puista niin tiivis ain, ett' taivahain ei tähtöset lävitse tuikkine vain!»

Se Tapio peijakas puijasi! Tuon huomasin sitten vasta. Mut kanssa kaunihin Tellervon me läksimme Metsolasta. Yöks tehtihin maja tiivis niin ja majassa makeesti nukuttiin.

Ja nukuttu ois kai vieläkin, jos ei olis erhe tullut: Tein kerran ma majani kiireessä, joka ei niin tiivis ollut. Kun heräsin, ma säikähdin,— yö yll' oli tähdin tuhansin.

Ei kenkään voi sitä aavistaa, mitä tähdet ne pienet haastaa, kun niitä ääneti katselee mies yksin miettivä maasta. Mua itketti, mua hävetti— ja sitten mua myös suututti.

Ne kertoivat tarua muinaista, miten isänmaall' oli hätä, miten vieraan miekalla lyötihin ja ristillä maata tätä. Mut kansa nous kuin teräsjous ja sotapurret maassa sous.

Mut tähtien silmät ne hämärtyy. Jo katkesi kansan jousi, ja vesillä Suomeni sorjan tään vain sorron haahdet sousi. Käsi vierahan oli ohjissa maan. Savut hiljaiset korvesta kohosi vaan.

Taas tähdet ne tuikkivat kiivaammin. Jo korven kansa nousi ja kautta Suomeni sorjan tään taas Suomen purret sousi. Maat, kunnahat jo kukkivat. Helavalkeat vuorilla leimuavat.

Ken tohtii ne valkeat sammuttaa? Ken ryöstää soihtusi sulta? Ken kurja uhata uskaltaa tään kansan pyhää tulta? Miks itkette oi, tähdet te, mitä mietitte, miksi te pelkäätte?

Ulos juoksin. Yö oli haihtunut, puut punasi aamurusko. Pois sammui soihdut tähtien, mut mull' oli uusi usko. Ja kun katsahdin, niin huomasin, että kodin jo nurkilla olinkin.

Minä huusin ja hurjana riemastuin. Mut kun minä katsoin taaksi, oli poissa mun metsäni morsian ja maja oli mennyt maaksi. Kaikk' untako? Sen tiesin jo. Toki kiitos kaikesta, Tellervo?

TILAPÄISIÄ.

VAPAA SANA.

Sen näön ijät kaiket muistan ma: Ylhäällä ikkunassa vanha herra, yö musta, katu täynnä kansoa.

Pää päässä kiini siinä seisottiin ja tuijotettiin tummaan varjovyöhön, ei toistaan tunnettu, mut tunnettiin, yks veri kuinka virtas sydämiin, kun sanat kaunihit ne kaikui yöhön:

»Voi paljon voima. Se voipi sortaa maat, kansat, kaupungit, kylät, puut, voi naiset raiskata, miehet murtaa ja tuskan huudoilta tuketa suut, mut viel' ei syntynyt sitä miestä ja synny ei alla taivahan, ken ihmisaatteen voi vangiks piestä, sen mailman valloista suurimman.»

Kävi humaus kansassa kuin suuri tuuli, yön kauhu väistyi, orjan kahleet katkes ja toivo tuikahti kuin tulen patsas, mi kansat johdattaapi halki korven.

Hänt' oli kohdannunna ruoskan isku, hänt' itseänsä painoi orjan ies.

Siks näön ijät kaiket muistan ma: Ylhäällä balkongilla vanha mies, yö musta, katu täynnä kansoa.

HYMNI.

Nouskaa aatteet murheiden alta
Luojan luokse niinkuin nousee usmat yön!
Kummut, maat kaikki itkee, huokaa niinipuu,
maamies käy surren pitkin pellonpiennartaan.
Anna Herra armosi paistaa!
Taivahalla kaaret kauniit kimmeltää.

NUORTEN KIITOS IDA AALBERGILLE.

On monta kansan neuvojaa ja monta maassa Jumalaa ne julistaa. Mut yks on neuvo nuorilla, kun aik' on ahdas, matala: Se laajenna! Ja yksi vaan on urhon työ, kun häntä uhkaa peikot yön: Ne maahan lyö!

On monta rinnan riemua ja monta mielen murhetta ja pettymystä pelkkää. Mut yks on juhla nuorten, oi, kun sotalaulut maassa soi, kun pitkin linjaa salamoi ja hengen miekat helkkää.

Ja moni suihki säilä, jous, ja monta miekkaa maassa nous ja monta urhon rintaa. Mut yksi nousi nainen vaan, mi säilän tempas huotrastaan, min maine kulki kautta maan ja piirsi merten pintaa.

Yks vaan on neuvo nuorilla, kun aik' on ahdas, matala: Se laajenna! Ja yks on Ida Aalberg vaan, mi monta rintaa laajentaa ja suureks saa. Ja siksi suusta monien nyt kuule kiitos yhteinen, tää toivo sataintuhanten: Hän kauvan eläköön!

1899.

RUNOILIJA.

Yli Suomen purjehti pilvet, lumi verhosi joka puun. Yö selkes. Ja yhdeksästoista se yö oli helmikuun.

Ja Pakkanen, Puhurin poika, läks jäisestä linnastaan, läks kädessä viikate käyrä, rautaruojuet jaloissaan.

Ja kussa sen kolisi askel, siinä ihmiset heräsi, ja kussa sen viikate välkkyi, siinä toivehet nukahti.

Läpi kylien, kaupunkienki kävi Puhurin poikasen tie, ja ollut ei tölliä maassa, jossa silloin ei väristy lie.

Tuli tumman Tuonelan herra myös mökkihin laulajan, ja laulaja silmänsä nosti: Mitä täältä sä tahdotkaan?

Ei tääll' ole kukkia kevään, ei toukoja, toivojakaan, tääll' asuvi tuska ja nälkä ja kurjuus ja köyhyys vaan.

Ei mull' ole äitiä, isää, ei armasta, ystävää, ja maa, jota lemmin ja lauloin, mua kiljuen kivittää.

Tää kansa, min nostaa ma tahdoin maan valtojen mainehesen, mua polkevi, pilkkaa, tallaa— haa, vielä mä kärsisin sen.

Mut katsele kansoa Suomen! Maassa laulun ja kanteleen, papit, piispat ohjia pitää, pikku bismarckit hallitsee!

Ovat poissa jo vanhojen parhaat ja ne, jotka jälellä on, ne tomussa harmaassa seisoo jo hyllyillä museon.

Ja nuoret, jotk' oli luotu ajan nousevan armeijaks, ne palkoista, arvoista haastaa, miss' yhtehen tulevi kaks.

Haa, tumman Tuonelan herra! Yli käykösi Kalevan maan, lyö tomuksi linnat ja töllit, että säästy ei ainoakaan.

Tää kansa ei viel' ole kypsä pää pystyssä käymähän, siks käydä sen köyryssä täytyy ja oppia ryömimähän.

Vasta koska sen ylitse kulkee sotavaunut sortajien, se ehkä jällehen muistaa, mihin määräsi Jumala sen.

Näin hurjana laulaja huusi, alas painoi hehkuvan pään. Mut Pakkanen seisoi ja hymyi vain hyisintä hymyään.

Mitä odotat vielä sä täällä?
Miks luotani lähde et?
Niin syvältä syöntäni viiltää
sun silmäsi tuikkehet.

»En muuta ma viivy täällä, vaan sanoa tahdoin ma sen: Tuo kaikki, jot' toivotit juuri, jo käynyt on totehen.»

Hän irvisti ikeniänsä ja viittas vielä ja läks. Mut laulajan poski lensi niin kuoleman-kelmeäks.

Ja oli kuin ois omat tuskat nyt ollehet varjoja vaan, sana yksi nyt vaan salamoinut: Kaikk' edestä kansan ja maan!

Ja veri se pilkattu, lyöty, se tallattu tomuhun, nyt hyminä suurena hyrskyi: Herra, suojaa maatani mun!

Herra, suojaa kansoa Suomen, sen lakeja, lauluja sen! Herra, suojaa sen äitien kieltä ja mieltä sen lapsien!

On orjuus kauhea vieras, se ei tule yksinään, sen jäljissä käy petos, vilppi selän köyryys ja kumarrus pään.

Sen jäljissä käy rikos, rutsa ja tuijotus toiveheton, sen jäljissä käy tuhat turmaa— Herra Suomea suojelkohon!

1899.

PELLERVON LAULU.

Maa on mainio meill', elo elpynyt ympäri maata,
tehtahat jyskyen käy, pieneksi pirstou puu.
Korskuvi rautaiset orhit ja kaupungit uljahat kasvaa.
Kuulkatte kuitenkin oi, Maa-emo haastavi näin:
Aatran, aatran on valta ja pellossa Suomen on ponsi!
Maita ken kyntämähän? Kauvan jo kaivattu on.

Terve, terveppä siis, sinä Pellervo, peltojen poika,
ken tuhatvoimilla käyt turvetta kääntämähän.
Kylväös siementä maahan ja siementä kansani mieleen:
Pois raja-riitaisuus! Hengen on vainio yks.
Toimi kuin mielevä mies, käy kauppaa yhteisin voimin.
Auta itseäs, niin Herrakin auttajas on.

HÄMY-HYRÄILYJÄ.

1.

TUIJOTIN TULEHEN KAUVAN.

Tuijotin tulehen kauvan, liikuttelin lieden puita, ajattelin armastani, muistin mustakulmaistani.

Hiilet hehkui, kuvat kulki, ajat armahat samosi, telilii suviset linnut, keikkuivat kesäiset päivät,— poski hehkui, suu hymysi, silmät muita muistutteli.

Vierin maita, vierin soita, vierin suuria saloja, salossa savu sininen, savun alla armas mökki, mökissä ihana impi, kultakangasta kutovi, helmellistä helskyttävi.

Kelle kangas kultaloimi?
Häiksi metsän morsiolle.
Kelle neiti näätärinta?
Hiihtäjälle Niiden korven.

Ei hyvä hylätyn kauvan liikutella lieden puita, vesi silmihin tulevi, pää käsihin tuiskahtavi, kurkussa korina käypi, sylkytys sydänalassa.

2.

METSÄHÄN OLI MUN MIELI.

Metsähän oli mun mieli, kauvas kaupungin melusta, honkien ikihumuhun, ikikorven katvehesen.

Tahdoin mä taloni tehdä alle kuusen kukkalatvan, kuulla kuusien humua, sinipiian pillin ääntä, sinikeijujen kemuja, sinikansan karkeloita.

Tulipa tyttö tummatukka impynen ihanasilmä, tumman suortuvan sukija, kautokengän keikuttaja, vilkkui sinne, vilkkui tänne, ilkkui luontonsa ilosta, kun oli luotu luomuullaski, Luojansa lepäämistöiksi, pesty peipoksi pihoille; maille marjan kukkaseksi.

Ei ole enempi mulla tarvis mennä metsäteille saloja samotakseni, kuusikoita kuullakseni: kussa kurja kulkenenkin, vaivainen vaeltelenkin, kuulen honkien huminan, sinipiian pillin äänen, keijut vierellä venyvät, haja-kassat karkeloivat.

3.

ET SINÄ IVANNUT, IMPI.

Et sinä ivannut, impi, pilkannut pyhäinen piika, minä itse se ivasin, pilkkasin poloinen poika; minun omat miel'kuvani ne minua pilkkasivat, omat herjat haaveheni ne minua herjasivat, oman onneni kajastus se minulta mielen murti.

Nokkela on onnen neiti, impynen ilohaluinen: veikistellen, keikistellen tuolla se vastahan tulevi, soitellen somerta rannan, metsätietä tepsutellen; kättä antoi, alas katsoi, posket vienosti punersi, sanat suussa sammalteli, ääni verhottu värisi, kuin lipinä lehdon tuulen tai loiske etäisen aallon.

Laulaja todeksi luuli, käsi tyhjeä tapasi,— kaukana salon sisässä läikkyi nauru neien nuoren.

4.

01 UNI, JUMALTEN LAHJA!

Oi uni, jumalten lahja, punatulkku, puhdassiipi, tule luokse tarvittaissa, käy tänne kutsuttaissa, luo uron unettomaisen, tykö miehen mielipuolen! Tule kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä, kuku rauha kulmilleni, onni otsalle kukerra, sipaise simasulalla ripsen alta, rinnan päältä! Tyynnytä verien tyrskyt, sammuta sytö sydämen, sido suonet suihkamasta, valtimot valittamasta, laskimot lorittamasta, otsasuonet ourumasta! Luo suvinen, suuri taivas iloita inehmon mielen, ajatusten ailakoida; veä päälle päivän kaari, kaarelle korea impi, kuontalo kätehen neien, kultavillat kuontalohon; neiti kullat ketreäisi, huolisi hopeiset hunnut, minun polon pääaloille, uron uinuvan ylitse, ettei pistäis sääsken piikit eikä yölliset itikat.