9 LUKU.
Piispan matkueen mentyä oli rovastin mieli paremmalla sijalla kuin koskaan ennen. Hän tunsi olevansa nyt oikeuden ja totuuden ankaran puolustajan, piispan, vihkimä rovasti. Tämä tuntui tavattoman somalta. Ja ihanana tulevaisuuden aamuruskona punotti mielessä sekin kun nimismies ystävyydessään oli luvannut Törmälän Santerin kuoleman syyn tutkimisen lopettaa siihen. Ja sekin kun piispa oli Jahtirannan Kaisan ruumiin luvannut haudata kaikessa hiljaisuudessa. Ainoastaan kirkossa oli tavan vuoksi mainittava, että Jumala on tapaturmaisen kuoleman kautta kutsunut luokseen Kaisa Emilia Kyllösen. Tämän kuolon ilmoituksen koristeeksi mietti hän sitä ilmoittaessaan lukea jonkun raamatunlauseen ja virren värsyn jostakin kuoleman virrestä. Ehkäpä se kuulijoissa synnyttäisi jotakin vastapainoa Kaisan ja hänen välisille juoruille etenkin kun hän sen tekee erittäin hartaalla tavalla.
Näitä nyt rovasti mietti yksinäisessä kamarissaan venyessään mukavalla leposohvallaan. Ja näistä merkeistä hän nyt viittoi tien ja loi pohjan tulevalle toiminnalleen ja koko elämälleen Jänislahden rovastina. Mieluinen, ruusutarhan hajuinen ilmakehys tuntui ympäröivän hänen olemustaan. Tämä tuntui sanomattoman somalta ja pitkän hetken tästä nautittuaan toivoi, että hän tähän ihanaan unelmaan saisi nukkua ja virkistää ruumistaan siitä piispan joukon tuottamasta väsymyksestä. Rykästeli ja kakisteli hän nyt muutamia kertoja, jonka perästä kääntyi syrjälleen, pani kätensä päänsä alle ja veti silmänsä kiinni. Mutta ikäänkuin kiusalla tehden rupesi nyt rakentajain möyke kuulumaan korviin moninkerroin selvemmin kun valveilla ollessa. Hetken siinä viivyttyään, kääntyi hän selälleen, pani peitteen korvilleen ja veti taas silmänsä kiinni. Mutta juuri kuin itse rietas olisi johtolankansa pään sitonut hänen korvansa lehteen kuului rakentajain möyke siihenkin asemaan, että tuntui se aivan suututtavalta.
Nyt oli se äskeinen ihana ilmakehä rovastin ympäriltä haihtunut kuin aamun usva päivän tuuliin. Äkein kasvoin nousi nyt rovasti ylös, pani pitkän viittansa päälleen, koppahatun päähänsä ja puoleksi vihassa tempasi kamarin loukosta vaaleaksi maalatun käsnäisen keppinsä ja lähti ulkokausteelle kävelemään.
Ulos tultuaan rovasti kaipasi rovastinnaa mukaansa, vaan sai kuulla, että hän oli mennyt Jahtirannalle Kaisavainaan lapsia katsomaan, kun ei ollut moneen päivään päässyt siellä käymään sen piispanjoukon takia.
Tämä tieto suututti rovastia vieläkin enemmän, mutta suuttumustaan hän ei kuitenkaan mitenkään ilmaissut, lähti vaan halki kartanon astua vötkimään ja aikoi kävellä oikein arvokkaalla tavalla, kun oli nyt vasta vihitty rovasti. Vaan kuitenkin ne askeleet horjahtivat puoleen ja toiseen, eikä suuntakaan pysynyt suorana, mihin hän aikoi mennä, vaan lenkoili se sinne ja tänne.
Jahtirannalle päin ohjasi rovasti nyt matkansa senkin tähden josko sattuisi rovastinna Jahtirannalta palatessaan tulemaan vastaan, jolloin hän saisi rovastinnalle sanoa suoran totuuden, että ne Kaisan sikiöt ovat jätettävät vaivaishoidon haltuun.
Tässä tarkoituksessa hän nyt pitkän hetken käveli vainion perällä sinne tänne vuotellen rovastinnaa, että ilta jo hämärsi, kun hän siellä yhä käveli.
Nyt siitä vainion aidan ulkopuolitse kulkevaa tietä kulki sivuitse joukko iloisia rippikoulupoikia palaamassa kotiinsa kirkosta missä kappalaispappi oli niitä kouluttanut. Nämä kun näkivät rovastin siellä vainiollaan kävelevän niin ikäänkuin ihastuneina näkemisestä, alkoivat melkein huutaen puhella: "Kas, Lintu Hermanni kun odottelee pimeää, päästäkseen Jahtirannan Kaisan kestiin."
"Ai, isä Aabraham… Ei ole Kaisa kotona mennäksesi ehtoosaarnan pitoon
Haagarista ja Ismaelista."
"Ai, isä Abraham. Ette koskaan saa enää nähdä Kaisaa."
"Ainoastaan muistaa… Oi, sinä paha maailma, joka pois otat elämän ilon."
"Niinkuin Talkkuna Matilta. Häneltähän kuoli rakastettu seisalleen ja silmät jäivät selälleen, kuten hänen oma valituksensa kuului."
"Voi Hermanni parka… Olethan yhtä onnetoin mies kun Talkkuna Matti."
"Niin, maallisen ilon puolesta, mutta Talkkuna Matti osasi tehdä konttia ja tuohivakkoja, joista sai ohria ja valmisti vatsansa täytteeksi ihan kunnialla saatua talkkunaa. Mutta Hermanni parkaa saa kunta elättää kuni Mikko Piiraista Kaikkolan kalasaunaan."
"Oi, Hermanni parka. Olet koko Jumalan mieliharmi."
"Jumala ei hänestä perusta enempi kun lehtikerpusta seipään nenässä".
"Ja variksen pelätistä kaurahalmeella."
Nyt pojat päästivät yhteisen naurun niin ivallisen ja ilkeämielisen, kun vaan osasivat ja nauroivat niin kovasti kuin vaan taisivat ja jatkoivat matkaansa.
Pojat tiesivät, että rovasti ei heitä tunne, eikä saa selville mistä he ovat ja sentähden varoittelivat toisiaan, että ei kukaan täällä kouluaikana puhuisi tästä kenellekään. Mutta juuri silloin kun pojat toisiaan varoittelivat tuli Aholan Anni heitä vastaan tiellä. Hän kuuli pojilla olevan jotakin keskinäistä tuumanpidettä. Sentähdenpä hänen silmänsä enemmän tavallista teroittuivatkin heihin ja tuli katsoneeksi ketä he olivat.
Rovasti näki nyt Annin tulevan sieltä ja varmaan tiesi poikain tulleen häntä vastaan, niin nyt rovasti nähtyään Annin tulevan kiirehti hänen kimppuunsa saamaan tietää ketä ne pojat olivat, olivatko ne koulupoikia, vai muita kulkijoita.
Anni vähän tyrmistyi ja oli kahdella päällä, mitä hän sanoo, sanooko hän koulupojiksi, vaiko miksi kulkijoiksi. Mutta kuitenkin sanoi, että rippikouluunhan niitten sanottiin tulleen… Näkyi tuossa olevan Hillerin Iikka, Körölän Kusti, Kaipaalan Esko, Latolan Kalle, Kejosen Aapeli. Konttosen Tuokki ja oli siinä vielä pari tai kolme, joita ei hämärässä tuntenut.
"Vai niin, vai niin", hymästi rovasti, eikä puhunut sen enempää mitä hän kyselyllään tarkoittaa. Sekin miellytti häntä kun kuuli Annin olevan tulossa hänen kotiinsa tapaamaan häntä saadakseen pojalleen muuttokirjan Rytylin kaupunkiin. Ja lähtikin Annin kanssa yhtä matkaa kotiinsa. Mutta kotiin tultuaan rovasti pyysi Annia hieromaan hänen hartioitaan saadakseen Annin siten viipymään huomiseen, että osottaisi hänelle ne illalliset ilkeät pojat.
Nyt rovasti Annin nujuuttaessa luisia hartioitaan noin kauttarantain kyseli niitten poikain vanhemmista, niitten lasten kasvatuksesta, minkälaisessa sovussa ne elävät naapureittensa kanssa y.m.
Tähän Anni ei tuntenut kykenevänsä vastaamaan niinkuin tahtoisi. Sanoi vaan, että kyllä ne ovat tavallisia ihmisiä, hyviä ihmisiä ne ovat, eikä siltä kylältä ole ennen mitään pahaa kerrottu.
"Niin ennen, vaan entäs nyt?"
Nyt Anni hieman punastui ja oli ääneti. Nytysteli vaan rovastin hartioita noin vaan lievänlaisesti ikäänkuin sillä tavalla saadakseen rovastin tekemän uuden kysymyksen, johon hän voisi ehkä paremmin vastata. Mutta rovasti vaan sängynpäällä vötkötti äänettömänä, eipä edes yskinyt, eikä kakonut, että Anni olisi päässyt puhumaan yskästä. Viimein kuitenkin Anni pani päänsä kallelleen ja vaikeroiden virkkoi: "Nythän tuo on. Jumala paratkoon, koko seurakunta kuni riettaan vallassa… Täytyy sanoa, että todellakin koko seurakunta on kun olisi itselleen pääriettaalle annettu arennille. Ei pienellä, eikä suurella ole muusta puhetta kun sen kurjan Jahtirannan Kaisakadon kohtalosta, johon valitettavasti teidät, hyvä rovasti, sekotetaan syylliseksi."
"Mitä kaikkea ne osaavat puhua?"
"No ne nyt puhuvat vaikka mitä. Ne puhuvat Kaisa-vainaan kesken synnyttämisestä ja siitä johtuneesta mielenhäiriöstä. Ovatpa tietävinään senkin mihin te olette sen keskensyntyneen haudanneet. Puhuvatpa Keksiälän Iivarin murhan salaamiseen syylliseksi ja… No ne nyt puhuvat, vaikka mitä, mitä vaan sylki suuhun tuopi, joita minä en viitsi ruveta kertomaan enkä suulleni vetämään."
Tämän sanottuaan Anni sylkästä loiskautti pitkän syljen siten näyttääkseen, miten syvästi hän inhoaa niitä puheita.
Nyt tunsi rovasti olevan hänen vuoronsa sanoa, jota varten hän kääntyi selälleen tarjoten rintapuoltaan hierottavaksi. Nyt rovasti rykästeli ja kakisteli, jonka tehtyään huokasi syvään ikäänkuin sillä tavalla särpästen hengen voimaa keuhkoihinsa. Sitten hän vielä murmisteli harmaanahkaista muotoaan ikään kuin asetellen asian mukaiseksi, jonka tehtyään hän melkein kovalla äänellä jatkoi: "Paha ja pahan isä saatana pysyy niinkauan piilossa, kun se näkee vihollisensa. Se voi kätkeä kyntensä kuin kissa käpälöittensä sisään. Se voi pukeutua valkeuden enkeliksikin, kuten raamatussakin sanotaan, silloin kun sillä rauha on. Vaan jos häneltä rauha rikotaan, tai uhataan hänen majaansa, silloin siitä tulee kiljuva jalopeura… Saatana tietää minut vihamiehekseen. Se tietää minut armottomaksi vihamiehekseen. Se tietää minut siksi mieheksi, joka ilman armoa ilman pienintäkään armoa käyn käsiksi, en ainoastaan hänen tekoihinsa, vaan hänen asuntoonsa. Ja sentähden, juuri sentähden se kiljuen kiertää minua kuni ärsytetty jalopeura. Mutta minulla on aseet, joilla minä hänet lyön alas. Minulla ovat lain ja evankeliumin aseet, joita Jumalan pyhän sanan ja hengen voimalla käyttäen lyön alas koko pimeyden vallan. Pimeyden valta tässä katalassa ja kataluuteensa hukkuneessa Jänislahden seurakunnassa on suuri ja voimakas, vaan Jumalan voima on tuhansin kerroin suurempi, jonka edessä pimeyden voima on pakeneva, kuni yö nousevan auringon edessä."
Tämä saarna oli kuulunut toisiin huoneisiin rovastinnalle, joten hänkin tuli sinne kamariin ja istua kyhnähti ovensuutuolille ja nyökytteli siinä itseään tapansa mukaan. Ja tavattoman somalta se tuntui rovastinnastakin, kun kuuli rovastin olevan niin varman voitostaan.
Rovasti tiesi nyt tehneensä hyvän työn juorujen tappamiseksi, kun hän oli nämä sanansa saanut puhua Annille, joka kulkee hierontaretkillä ympäri pitäjän. Hän oli varma siitä, että Anni kätki kaikki nämät sanat sydämeensä ja kylvää niitä toisiin sieluihin kierrellessään kylästä kylään. Annista tämä kuitenkin tuntui tehdyltä itsensä kehumiselta ja hengettömältä mäkinältä, eikä tuntenut vähääkään muuttavan mieltään, eikä kääntävän uskoaan Jahtirannan Kaisan suhteen. Kuitenkaan hän ei sen rovastin puheen johdosta mitään virkkanut, hieroa nytysteli vaan ja kääntyi rovastinnan kanssa puhumaan siitä kun niille Jahtirannan Kaisa-vainaan lapsiraukoille Jumala suuressa viisaudessaan toimitti sellaisen hoitajan kun rovastinnan, ja miten seurakuntalaiset ovat siitä kiitolliset rovastinnalle.
Kun tästä Annin puheesta rovasti kuuli, että seurakuntalaiset ovat niitten lasten hoitamisesta kiitolliset, niin päättikin mielessään sen äskeisen päätöksensä olla sanomatta rovastinnalle ja ajatteli sitä tietä hänkin voittavansa seurakunnan suosiota. Somalle tuntui rovastista kun tänä iltana oli saanut paljon tehdyksi, kun sai Annille puhuneeksi. Tuntui ihan kun se äskeinen suloinen ilmakehä näkymättömänä usvana laskeutuisi ympärille. Ja nyt kun ei rakentajain möyke ollut kuulumassa, niin luuli saavansa nukkua siihen suloiseen uneen, mitä hän äsken tavotteli.
Mutta kun kaikkialla oli asetuttu yön hiljaisuuteen, niin suloinen ilmakehä oli poissa ja tuntui kun ne äskeiset Annin puheet olisivat keränneet kaikki koko elämänaikuiset pahat teot yhteiseen kimppuun ja tuoneet ne hänen eteensä. Niistä muistoista hän melkein nautti, ainoastaan siitä katkeroitu, kun muut ne tiesivät. Makeasti hän nautti Jahtirannan Kaisankin välisistä muistoista, mutta se hänet pani ihan vapisemaan kun ihmiset tiesivät senkinlaisen salaisuuden kun sen keskensyntyneen hautaamisen. Siihen hänen ajatuksensa takertuivat ja rupesi miettimään mikä on sen saattanut ihmisten tietoon. Tätä hän ei päässyt miettimästä ja tuli ihan levottomaksi. Hän nousi ylös vuoteeltaan ja katseli ja käveli huoneessaan ja tunsi olevansa juuri yhtä likellä sitä tekoa kun jos olisi nyt sitä tekemässä, sillä yhtä hiljanen yöhän hänet silloinkin ympäröi ja sama vavistus oli ruumiissa. Viimein hän ikäänkuin väsyi sen ajattelemiseen ja toivoi tulevan unen. Mutta yhä silloinkin kun oli jo vaipumassa uneen tuli mieleen se keskensyntyneen ruumis milloin paperiin käärittynä, milloin alastomana. Ja aina ja aina vaan uudelleen kirkastuivat rovastin silmät ja tuntui kun koko huone olisi täynnä pahoja henkiä ja silmiä näkemässä niitä tekoja. Herättyään hän kuitenkin taas nautti niistä salatuista ja salaan jääneistä muistoista ja koitti taas niihin hautautua nukkumaan, mutta tuli sama temppu. Tämä ensimäinen yö vihittynä rovastina oli levottomin kuin ikänään ennen. Ainoastaan päivän valjetessa sai hän unta, josta siitäkin heräsi tavallista aikaisemmin ja nousi odottamaan tulevia koulupoikia näkisikö sen näköisiä, kun ne illalliset ilkiöt olivat.
Jopa huomasikin ennen tavallista kouluun menoa poikajoukon tulevan työväen pirttiin. Ne näyttivät saman kokoisilta kun nekin illalliset. Nyt rovasti kutsui Annin luokseen ja pyysi salaisesti ottamaan selvän olivatko ne niitä.
Anni tulikin nyt pirttiin ja rupesi uuniin työntelemään halkoja juuri kun hän olisi lämmityksen panoon tullut. Ja niitä halkoja uuniin pannessaan ja niistä tuohia rapostellessaan muka sytykkeiksi kysyi: "No missä te illalla niin myöhään viivyitte, kun vasta hämärissä tulitte minua vastaan tuolla vainioitten takana?"
Pojista tuntui, kuin se kysymys ei kannattaisi vastausta ja eivätkä siitä moni perustaneetkaan, hälisivät vaan keskenään ja hommasivat kissanhännän vetoa. Mutta yksi kuitenkin urahti, että kävivät tuolla kauppiaassa ja siellä viipyivät.
"Mitä se sinuun kuuluu, missä me viivyimme", virkkoi toinen ylpeästi.
"Aikaa Jumala loi, eikä kiireestä puhunut mitään", lisäsi kolmas yhäkin ylpeämmästi.
"Eipä ei. Minä vaan ilman kysyin kun Kotkaniemen Maikki oli jo kotonaan silloin, kuin siellä olin ja te vasta tuossa tulitte vastaan", sanoi Anni lauhkeasti, jota sanoessaan oli menevinään noutamaan halkoja lisää. Mutta Anni menikin rovastin kamariin ja loistavin kasvoin sanoi: "Nyt ovat pirtissä ne samat poika viikarit, jotka tuolla tiellä eilen illalla tulivat vastaan."
Tämän kuullessa rovastin lasittuneet harmaat silmät kiilsivät kun tinanapit ja valkuaiset näkyivät ympäri terästen. Ääneen puhumatta pani pienen takin päälleen, koppahatun päähänsä, koppasi käsnäkeppinsä käteensä ja lähti tavottamaan pitkillä askelilla astua latmimaan pirttiin.
Pirtissä olikin pojat ihan kolmella parilla kuumentuneet kissanhännän vetoon oikein paitahihasillaan ja olivat parhaallaan jymyssä kun rovasti aukasi oven ja vihasta kähisten ärjäsi: "Vai täällä olette, vaan nyt olettekin satimessa."
Sen sanottua rovastin ruosteiset rumat hampaat kiristyivät yhteen ja voimiensa takaa sillä käsnäisellä kepillään löi likimmäistä poikaa selkään, että keppi katkesi. Mutta siitä huolimatta sillä keppinsä palasella yhä hakkasi sitä parkuvaa poikaa joka ei kyennyt itseään puolustamaan, kun se ensimäinen isku oli käynyt käteenkin, että käsi meni varattomaksi.
Toiset pojat yrittivät hätäytymään, mutta yksi heistä kuitenkin kiljahti: "Hei pojat. Annetaan sen rohjukselle samalla mitalla itselleen." Sitä sanoessaan syöksähti uunista ottamaan niitä Annin panemia halkoja ja samassa tempasi niitä kolmisen sieltä ulos. Pojat juoksivat niihin käsiksi ja toiset hyökkäsivät rovastilta ryöstämään niitä kepin palasia ja huusivat: "Nyt ei olla Jahtirannalla. Ei olla nyt Jahtirannalla. Samalla mitalla. Mitta kun mitta, likistetty ja sullottu." Silmänräpäyksessä olikin muutamilla pojilla halot kourissa ja toisilla rovastin kepinpalaset. Ja viimeinen silmänräpäys oli jo kulumassa kun rovasti sen hurjistuneen poikajoukon käsissä olisi ollut ihan pataluhtana. Siksi hän hyökkäsi ovea kohti, että ovi räikäsi seinään. Sitten ulos päästyään lähti juosta rötkistämään omalle puolelleen minkä henki takua käski. Ja vielä kamariinsa tultuaankin puoleksi tajutoinna toppuroi sitä ja tätä ennenkuin pääsi selville, mitä se oli ja mitä se olisi ollut, jos olisi viipynyt pirtissä pitempään. Punalteli hän päätään ja itsekseen sanoi: "Lyöneethän kirotut olisivat… Lyöneet sen orjat olisivat… Vaan sai se yksi kuitenkin siipeensä… Sai se siipeensä, että tuntuu… Sai se. Sai."
Nyt hän taas rupesi rykimään ja kakistelemaan ikäänkuin puhdistuakseen siitä äskeisestä pöläkästä. Mutta tässä kakistellessa tuli mieleen saada merkityksi näitten poikain ilkeys kirkonkirjoihin, josta koituu vastusta niille rippikoulun käynnissä, jos vaan eivät ymmärrä heidän vanhempiensa kanssa tulla pyytämään anteeksi ja sovittamaan tekoaan. Tämä ajatus tuntui oikealta ja se kakisteleminenkin tuntui tavallista enemmän puhdistavalta kun tunsi pääsevänsä kostamaan niille pojille sen ilkeyden ja vieläpä sitä tietä saada nöyrytetyksi niitten vanhemmatkin tulemaan hänen luoksensa. "Kaikki on hyvin. Ei niin pahaa, jossa ei hyvää", sanoi hän itsekseen ja siitä mietteestään ihastuneena pesi kasvonsa, kampasi päänsä ja mieluisesti hymyillen heittäytyi leposohvalleen pitkäkseen ja kädellään auttaen nosti toisen jalkansa toisen päälle ristiin. Kun jalka tuntui raskaalta, niin tuli mieleen nuoruudenaika miten hän koulupoikana ollessaan, kun mökkien muijat tapasivat hänet nauris ja hernetarhoistaan varastelemasta, miten hän muijain korentojen kanssa hätyyttäessä aina käsiensä varassa hyppäsi kolmikyynäräisestäkin aidasta yli, jonka tähden kutsuttiinkin aitomukseksi… Mutta ei nyt enää pääsisi kyynäränkään korkuisesta, ei pääsisi ei… Mutta sitä aitomus nimeä toki eivät täällä tiedä. Nyt hän nousi, pani nutun päälleen ja meni kansliaan, aukoi siellä kirkonkirjat pöydälle, kutsui sinne Anninkin ja käski sen istumaan oven pielessä olevalle tuolille.
Rovasti seisoviltaan tarkasteli niitä kanslian suurella pöydällä olevia kirjoja pitkän aikaa ja oli hakevinaan, vaikka hän ei mitään hakenut, ainoastaan Annille tahtoi näyttää virallisuuttaan. Sitten hän istui pöydän luona olevalle tavallista korkeammalle pyöreälle jakkaralle ja kääntyessään Anniin päin huokasi syvään ja alkoi: "Nyt minä kuitenkin kummaan yhdyin, kun menin pirttiin. Ne pahennukset olivat ihan joukollaan laittautuneet kissanhännän vetoon ihan lakittomin päin ja paitahihoillaan juuri kuin parempaankin työhön. Minä hengellisenä opettajana en sitä voinut sietää ja kielsin, jopa löinkin kepilläni muuatta, johonka minulla hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä oli oikeus. Mutta nämä, tiedättekö, hyökkäsivät minun päälleni, ryöstivät minulta kepin, katkasivat sen ja yksi ruoja alkoi uunista lappaa halkoja, joitten kanssa kävivät kimppuuni, kuin usutetut koirat, että kiitin, kun pääsin pois. Ja ainoastaan Jumalan avulla pääsin ehein nahoin… Ja tämä on nyt rippikoulupoikain teko seurakunnan rovastille… Ja minunlaiselleni rovastille, joka en tahdo, enkä tee hiuskarvankaan vääryyttä kenellekään. Niin tapahtuuko enää rumempaa tekoa maailmankaan lopulla, kun tämä… Tätä en kuitenkaan ihmettele, sillä perkele kun kerran saa ihmisen ja ihmisjoukot palvelijoikseen, niin niitten minkäänlaiset teot eivät ole liian rumia kelvatakseen isännälle… Mutta minkälainen on oleva sen isännän antama palkka… Mikäs on se muu kun huutava helvetti, ijankaikkinen itku ja hammasten kiristys… Nyt minä todella uskon ja tunnen kuinka suuri valta ja voima on helvetin ruhtinaalla tässä seurakunnassa."
"Johan sanoin illalla, että itse päärietas tämän on saanut arennille", sanoi Anni alakuloisena, pani kätensä ristiin ja hieman nyökytteli itseään siten näyttääkseen, että se on paha hänenkin mielestään.
"Mutta minä kuitenkin tulen taistelemaan vanhurskauden sota-aseilla. Ja hengen miekalla tulen minä lyömään niitäkin äskeisiä poikia ja niitten vanhempia ja sentähden minä pyydän teitä sanomaan niitten poikain ja niitten vanhuksien nimet, että merkitsen tänne kirkonkirjoihin."
Nyt Anni tyrmistyi. Alaspäin riippuvat löpsäkät kasvopäätkin menivät aivan tulehtuneen näköisiksi ja pää painui alas, eikä tiennyt mitä sanoisi. Viimein kuitenkin rykäsi ja hieman vapisten sanoi: "En minä rupea miksikään ilmiantajaksi… Vielä vetäisitte oikeuteen todistajaksi."
"Todistajaksi… No ettehän nyt minua ymmärrä vähääkään… Johan sanoin, että tulen taistelemaan vanhurskauden sota-aseilla ja vanhurskauden sota-aseet ovat rauhan sana, rauhan ja sovinnon anteeksi antava sana. Ja se sana on se hengen miekka, jonka edessä ei kestä helvetin voimat. Ja tämä rauhan ja sovinnon siunattu sana on se hengen miekka, jolla minä tulen lyömään näitä poikia ja niitten vanhempia. Ja sentähden olen teidät kutsunut tänne saadakseni teitä tekemään sen palveluksen, että sanoisitte minulle niitten nimet ja vielä pyytäisitte niitä tulemaan minun luokseni saadakseni heille puhua ja Jumalan sanalla nuhdella heitä. Käräjäin käynti olkoon kaukana minusta. Joko nyt ymmärrätte tarkoitukseni?"
"No… Mutta minun nimeäni siihen juttuun ette saa merkitä."
Nämä Annin viimeiset sanat tuntuivat rovastista ihan suututtavilta, kun niissä kuului luottamattomuus häneen ja hänen sanoihinsa, vaan suuttumuksensa hän salasi ja oikein kätensä levittäen sanoi: "No hyvänen aika. Mitä Jumalan tähden minä tässä jutussa teidän nimellänne tekisin. Tarvitsen ainoastaan teidän sanojanne saadakseni tietää niitten poikain ja poikain vanhuksien nimet ja mistä ne olivat. Tokko nytkään ymmärrätte?"
"Ymmärränhän tuon, vaan kuitenkin tahtoisin olla erilläni. Niistä saa vaan vihoja."
"Enhän minä, hyvä Anni, sano kuka minulle on ilmoittanut. Ja vihojako te sitte pelkäätte, enhän minäkään niitä pelkää."
"Teilläpä on laki, jolla pakotatte virkapalkkanne maksajat maksamaan saatavanne, vaan minulla on ainoa tavara-aittanani ihmisten hyvä tahto. Sentähden en tahdo lukita sitä ainoaa aarrettani vihoittamalla ihmisiä, jotka minulle eivät ole mitään pahaa tehneet." Näissä Annin viimeisissä sanoissa kuului jo lujuutta, vaikkapa niitä sanoessaan Anni tunsi itsensä vapisevan.
"Ja ihmisten vihan tähden te ette siis tahdo palvella Jumalaa. Eikö tämä ole jo kauheaa", sanoi rovasti ja nyökytti päätään.
Tähän ei Anni enää vastannut mitään, nousi seisalleen ja lähti ulos eikä palannut, vaikka rovasti käski vielä istumaan. Mutta Anni tunsi koko olentonsa nyt vapisevan pahasta omastatunnosta kun oli rovastille sanonut koko seurakunnan olevan riettaalla arennilla ja kertonut ihmisten puheita. "Se on totta, että kun pirulle antaa yhden sormen, niin se vie koko käden, mutta minun kättäni ei vie niinkuin luulee… Ei vie, ei vie", sanoi Anni itsekseen ja päätään punutteli seisoessaan pappilan porstuassa. Mutta nyt muisti kuitenkin, että hänellä on se poikansa muuttokirja saamatta, jonka tähden täytyi kiirehtiä takasin kansliaan ennenkun rovasti kerkiää tulla pois.
Nyt nähdessään Annin palaavan takasin, rovasti ihastui ja luuli omantunnon pakottaneen Annia tulemaan. Mutta Anni jo ovea kiinni vetäessään sanoi: "pyytäisin nyt sen poikani Jussin muuttokirjan, jota juuri tulin hakemaankin."
Rovasti hymyillen rupesi sitä valmistamaankin, mutta sitä valmistaessaan mietti mitä hän nyt tästä päästyään Annille sanoo ja ajatteli oikein lämmittävänsä Annin sydämmen ja sentähdenkin käski Annia istumaan.
Anni ei kuitenkaan istunut, seisoi vaan oven pielessä ja hengitti niin hiljaa, että sydämmensä lyönnin kuuli korviinsa. Ja kun sai sen muuttokirjan näppiinsä niin rupesi vetäytymään oveen. Silloin rovasti rykäsi, vilkasi puoli hätäisen silmäyksen Anniin ja sanoi: "Istukaa nyt vielä, minulla olisi teille sanomista.
"Mitä teillä olisi", virkkoi Anni pitäessään jo lukon kahvasta toisella kädellään kiinni ja toisessa kädessä riippui se paperi, minkä yhdessä nurkassa näkyi Jänislahden kirkon kuva.
Rovasti huokasi syvään ja erityisellä painolla sanoi: "Minulla on sanomista teidän kuolemattoman sielunne ijankaikkiseksi hyväksi."
"No sitte vasta," sanoi Anni punahtuen ja meni.
Rovastista tuntui nyt tämä Annin käytös yhäkin suututtavammalta ja hän katui, että tulikin sen luntun kanssa niin paljon vaivaa nähdyksi ja nyt meni kun lintu pyydyksestä, ettei höyhentäkään saanut. Se häntä suututti kaikista katkerammin, kun Anni illalla myötätuntoisuudellaan ja kertomalla seurakuntalaisten puheita hänestä oli saanut hänet petetyksi luottamaan häneen ja toivomaan häneltä palvelusta. Hän ei kavaloilla saarnoillaan mitään voittanut. Tunsi ihan väsyneeksi itsensä ja kyllästyneeksi elämään. Kaikki, mikä näkyi silmiin, näytti pahalta ja kaikki mikä tuli mieleen, tuntui pahalta. Nyt hän lähti ulos kävelemään, mutta sekin tuntui pahalta. Sieltä hän palasi kamariin ja heittäytyi leposohvalle, mutta sekin tuntui pahalta.
Kun ei kuitenkaan ollut mihin paeta, niin venyi hän siinä ja johdatteli mieleensä mitä hän rupeaa nyt seurakunnan kurissapitämiseksi tekemään. Mutta salista rupesi kuulumaan jonkun raskaita askelia ja heti aukesikin kamarin ovi ja sisään työntyi kolme miestä, joilla nähtävästi oli hänelle asiaa. Nyt rovasti kun tunsi olevansa niin elämäänsä kyllästynyt, niin ei käskenyt vieraita istumaankaan, vaan rykäsi, sylki laatikkoon ysköksensä ja kohteliaasti kysyi: "Olisiko sitä kansliaan asiaa?"
"Meillä ei ole muuta asiaa, kuin se, että Salomo Kejonen vaati teitä poikansa pieksämisestä oikeuteen. Käräjät alkavat Siekkilässä". Sen sanottuaan lähti lautamies vetäytymään oveen, jota esimerkkiä seurasivat todistajatkin, eikä sanoneet hyvästiäkään.
Rovasti oli nyt kuni ukkosen lyömä, mutta tointui hän siksi, että kielsi lähtemästä, käski palaamaan kamariinsa ja istumaan. Sitten hän rykästeli ja nyökytteii päätään pitkän hetken, jonka kestäessä erinomaisella painolla sanoi: "Salomo Kejonen haastoi poikansa pieksämisestä käräjiin… Minut, joka en tee enkä tahdo tehdä en hiuskarvan edestä kenellekään vääryyttä… Mutta Salomo vaan haastoi käräjiin, eikä vähemmästä kun poikansa pieksusta… No niin…" Nyt rovasti nosti päänsä pystympään ja otti rauhallisen muodon, pani sitten päänsä pyhästi kallelleen ja ensin vähän rykästettyään alkoi: "Helvetin aallot ovat tulisia aaltoja. Ne ovat tulesta palavia hirvittäviä hyökyaaltoja, mutta niitten voima ei ole raamatun jumalallista voimaa voittanut, eikä koskaan tule voittamaan… En kiellä, etten olisi Jumalan palvelijana Salomo Kejosen pahaa ja pahasti kasvatettua poikaa lyönyt hänen pahan tekonsa hyvin ansaituksi rangaistukseksi, mihin minulla hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä omassa talossani, oli oikeus. Niinhän teki vapahtajakin. Tekipä ruoskan millä ajoi Jerusalemin temppelistä linnun kauppiaat ja muut vaihettajat ja kaatoi niitten pöydät."
"Mutta raamatussa ei näy, että vapahtaja olisi ketään lyönyt sillä ruoskallaan," huomautti lautamies.
"Niin kun tottelivat ilman… Jos poikakin olisi totellut ilman, niin tietysti minäkin en olisi lyönyt, mutta pyhä kiivaus on aina kaikki vastahakoiset lyöpä."
Nyt rovasti painoi otsansa käteensä, nieleksi tyhjää ja tapansa mukaan rykästeli, mutta tuokion perästä jo nosti päänsä ja entistään hartaammalla tavalla ja alkoi: "Uskallan toki toivoa, ettei Salomosta, joskin melkein pakanalallisesta isästä, ole Jumalan kuva niin kokonaan hävinnyt, ettei hän ymmärrä minun hyvää tarkoittaneen pojalleen vaikkapa ankarankin puoleisen rangaistuksen muodossa. Tiedän, että syntisessä ihmisessä vihan kiukku, kun saa jotakin sytykettä, niin se saa aikaan suurimpia hirmutöitä, mitä ihmiskunnassa tehdään. Syntisen, saastaisen intohimon synnyttämä on tämäkin haaste, mutta kun tullenee Salomo tänne puheilleni, niin mielelläni annan anteeksi sen häväistyksen, mitä hän tällä haasteella on tarkoittanut… Jos hän tulisi luokseni, vaikka tänä iltana, niin sanoisin hänelle monta hyvää sanaa, mitä hän tarvitseisi elämässä ja kuolemassa ja sovinto ja rauha tulisi välillemme."
Näissä viimeisissä sanoissa kuului, että lautamies kehottaisi Salomoa tulemaan rovastin puheille. Lautamies tarjosi nyt kättä rovastille ja lupasi mennessään ilmoittaa Salomolle rovastin mielen.
Rovasti puristi nyt lämpimästi lautamiehen kättä ja erityisesti vielä pyysi aivan tänä iltana Salomoa toimittamaan luokseen, minkä pyyntönsä lopuksi oikein sydämmellisesti sanoi: "Niinhän on kirjotettu pyhässä kirjassa, että sovi nopeasti riita veljesi kanssa, koska vielä tiellä, elämän tiellä olet. Emmehän tiedä, josko meistä toinen tai toinen eli kumpanenkaan huomenna enää elossa on". Tämän sanottuaan hän päästi irti lautamiehen käden ja saattoi portaille asti, missä jäi hymyillen katsomaan kun lautamies hattu takaraivollaan lähti astua heittelemään Salomon talolle päin. Tätä katsellessaan hän ajatteli, että mahtaa tuntua lautamiehestä hyvälle, kun niin korkealta ja pyhältä virkamieheltä, kun rovastilta, tuomiorovastin veljeltä sai niin lämpimän käden puristuksen. Jos mikään niin se se on ainetta lepyttämään vielä Salomoakin.
Nyt hän palasi kamariinsa ja alkoi sovitella sanoja, mitä hän Salomolle puhui. Ottipa hyllyltään vanhan katkismuksen mitä hän aina lukukinkerimatkoilla oli pitänyt mukanaan. Siitä hän luki huoneentaulut läpi ja keräsi sieltä sopivat sanat sekä isää, että poikaa vastaan ja sovitteli niistä kokonaisan saarnan. Nyt hän käveli kamarinsa lattialla ja lakkaamatta kuvitteli mielessään miten nöyrän näköiseksi menee hänen edessään Salomo, kun kuulee kaiken tämän. Sitä hän kuvitteli silmät ikäänkuin sidotut siihen ilman suuntaan mistä tiesi Salomon tulevan.
Salomo ei kuitenkaan tullut tänä iltana, eikä toisena eikä kolmantenakaan. Silloin rovasti laittoi toisen kutsun, mutta Salomoa ei näkynyt, kuului vaan itsepintaisia uhkauksia: "Ei askeltakaan sinne päin. Tehnyt työnsä vastatkoon. Eipä vähä mitään, voi sovinnoille. Nyt eivät ole asiat Jahtirannan Kaisan kanssa."
Nyt rovasti ymmärsi astuneensa häkilään, eikä auttanut muu, kun ruveta miettimään, miten oikeudessa osaisi vastata, että oikeus ymmärtäisi olleen ihan välttämätöintä niin menetellä.
Kaksi viikkoa oli vielä käräjiin, joten oli kylliksi aikaa laatia vastaselitys asiaan.
Nyt rovasti perkkasi läpi vanhan ja uuden raamatun osat keräten sieltä itselleen sopivat lauseet ja sepitti pitkää pitemmän uskonnollisen saarnan. Siihen hän aina vähän väliä sovitti lauseen: "Minulla hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä oli oikeus. Tai että minä hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä sen olin pakotettu tekemään."
Huomenna oli jo se päivä jolloin asia oli oikeudessa käsiteltävänä.
Myöhäisenä yöhetkenä lopettaessaan kirjoitustaan, tapasi rovastin väsymys, että ei kyennyt oikein ajattelemaan asian kulkua ja niin sattui ponsissaan tulemaan lause: "Minä löin, että keppi katkesi, joka minulla aina on hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä oikeus ja kohtuus."
Rovasti huokasi nyt helpottavan huokauksen, rykästeli ja nieleksi tyhjää ja uskoi, että se on oikein, eikä lukenut enää läpi sitä kirjoitustaan, vaan jätti sen pöydälleen huomeneksi valmiiksi. Univuotellaan rovasti kuvitteli miten kummallisesti se kuitenkin vaikuttaa oikeusvirastoon, kun luetaan tuo kirjoitus. Sellaista ei liene tiheään, sillä eihän hengenmiehiä usein vedetä oikeuteen, siksipä juuri pitääkin olla erinomaista. Kun univuoteellaankin vielä valvoi, kuvitteli ja teki pyöreitä johtopäätöksiä huomisesta käräjäasiasta. Mutta huomenaamuna nukutti niin pitkään, ettei sittenkään joutunut tarkastamaan kirjoitustaan, vaan täytyi semmoisenaan viedä käräjiin.
Oikeudessa kun Salomo oli tehnyt kanteen poikansa pieksämisestä, niin rovasti esitti paperinsa oikeudelle. Nyt hän asettui tarkastamaan minkä vaikutuksen sen kuuleminen tekee oikeuden jäseniin. Tuomari luki kirjoituksen ponnessa lauseen: "Minä löin että keppi katkesi joka minulla aina on hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä oikeus ja kohtuus."
Tämän kuuleminen muutti jokaisen kuulijan kasvoissa väriä, mikä lientyi ivalliseksi tyyneksi hymyksi.
Tuomarikin keskeytti lukunsa tämän lauseen loppuun, kääntyi rovastiin ja kysyi: "Miten tämä on ymmärrettävä."
"Tuota, niinkun se on kirjoitettu", vastasi rovasti päätään nyökyttäen.
"Ettäkö keppi on aina teillä hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä?"
"Ei kun minä."
Mutta lause kuului: "Minä löin, että keppi katkesi, joka minulla aina on hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä. Tahdotteko te sitten tästä kepistä palkkiota?"
"Tahdon, tahdon, kuinkas muuten, palkkio, palkkio, kohtuullinen palkkio, korkea oikeus", kiirehti rovasti sanomaan ja kasvoissa näkyi täysi tosi.
Nyt muuttuivat tuomarinkin kasvot hyväntuulen näköisiksi ja rauhallisesti sanoi: "No käykää ulos."
Kaikki asialliset lähtivät nyt oikeushuoneesta ulos, mutta rovasti viereiseen huoneeseen tultuaan alkoi käsiään hykerrellä: "Nyt se oikeus tuomitsee minulle hinnan siitä kepistä, vielä muun hyvän lisäksi. Mutta niin se oikein onkin. Mitenkäs muuten. Ai, ai. Nyt se oikein menee. Minä kutsuin Salomoa kaksi eri kertaa sovinnolle, mutta se ei päätäänkään kääntänyt, mutta nyt se oikein menee, että poika sai selkäänsä ja minä vielä kepistä saan maksun."
Ihmiset hymyilivät ja mukauttelivat, että sittenhän tietää koira uineensa, kun häntä kastuu. Sittenhän se on oikein, kun se oikein menee.
Nyt aukesi oikeushuoneen ovi ja saivat tulla kuulemaan päätöstä.
Lautamiesten kasvoissa näkyi yhäkin äsköisen ivan jälkiä, mutta tuomari asettui totiseksi ja alkoi lukea: "Kihlakunnan oikeus on ottanut tämän asian lopullisesti tutkiakseen ja koska rovasti Valkeavuori on itse tunnustanut lyöneensä Salomo Kejosen poikaa, niin oikeus katsoi kohtuulliseksi tuomita rovasti Valkeavuoren kahdenkymmenen markan sakkoon, mikä varojen puutteessa on suoritettava neljän päivän vankeudella, sekä maksamaan kantajalle kuluja ja kipurahoja viisikymmentä markkaa."
Tämän kuultuaan rovasti ei kyennyt katsomaan kenenkään silmiin, vaan luimussa korvin ja ketään näkemättä lähti astua vötkimään kotiinsa päin. Mutta koko matkan hän punoi päätään ja puri hampaitaan kuni tuskassa ja itsekseen sipitti: "Neljän päivän vankeudella… Varojen puutteessa neljän päivän vankeudella… Hävytöntä… Paljas kirottu häväistys… Minä kahdenkymmenen markan sakosta tuomitaan vankeuteen… Neljän päivän vankeuteen… Hyi… Tuomari ivahymy kasvoissaan vetää suustaan tällaisia lauseita… Suuren Jänislahden seurakunnan kunniallinen rovasti, tuomiorovastin veli tuomitaan kahdenkymmenen markan sakosta vankeuteen… Neljän päivän vankeuteen… Hyi… Tuhannen kertaa hyi."
Kammariinsa tultuaankin yhä panutteli päätään ja entistä kiivaammin nieleksiä kurnautteli tyhjää ja sameat lasittuneet silmät suurempina kun koskaan ennen katselivat kamarin akkunasta Jänislahdelle päin. Mutta mihinkään esineeseen ne eivät varsinaisesti kiintyneet, eikä voineet kiintyä, kun sielun silmien edessä olivat niin elävinä ne äsken oikeuspaikassa nähdyt, sekä oikeuden jäsenten, että muitten ihmisten purevan ivalliset kasvot. Ja kaikki, mihin vaan silmät sattuivat, näyttivät olevan ivan hymyssä, seinän raotkin kartanon toisella puolen ja rakentajain moukaritkin maatessaan rakennustelineillä näyttivät irvistelevän ivanaurussa.
Tämä tuntui rovastista ihan tukehduttavalta ja toivoi yötä. Ehkäpä uusi päivä vielä kaikki muuttaa voisi, tuumi hän ja koetti tyyntyä.
10 LUKU.
Nyt oli rovasti päättänyt Salomo Kejoselle kostaa siten, ettei päästä poikaa rippikoulusta. Olipa hankkinut tietoonsa nekin toiset pojat, jotka olivat Salomon pojan kanssa siellä tiellä ja siinä pirttitappelussa. Niille päätti tehdä samoin, jos ei pojat ja poikain vanhemmat tule pyytämään häneltä anteeksi. Niin jäivät pojat vielä tulevana kesänäkin pääsemättä rippikoulusta. Toiset pojat kuitenkin oli laitettu toiselle kirkolle käymään rippikoulunsa, mutta Salomo ei kyennyt sinne evästämään poikaansa ja niin täytyi jäädä kotiin. Tästä Salomon mieli synkistyi ja mielessään kutoi kostoa. Mutta rovasti ei kuitenkaan osannut aavistaa mitään, vaan yhäkin ahkerammin rupesi käyttämään sitä tohtorin määräämää mänty- ja kuusisekaisissa metsissä oleilemista päästäkseen kerrassaan vapaaksi siitä kiusallisesta rintayskästä jo ennen uusien huoneitten valmistumista. Niinpä hän kulki nyt jokapäivä salmen takana olevalla sekametsäisellä kankaalla, kun se oli muutenkin rauhallinen paikka. Siellä ei kulkenut kenenkään eläimiä, eikä kellään ihmisellä ollut sinne mitään asiaa, joten rovasti saattoi siellä riisuutua aivan alastikin, silloin kun ilma oli kuuma ja lämmin.
Tänä päivänä oli päivä niin lämmin ja kaunis kun elokuun kymmenes päivä voi olla. Rovasti valitsi tämän päiväiseksi olopaikakseen kuusi-, koivu- ja mäntysekaisen päivän kaltevan vietteen. Tässä riisuutui hän nyt aivan upposen alasti. Vaatteensa pani hän suuren petäjän juurelle alusekseen. Niitten päälle petäjän tyveä vasten selkäkenoon hän nyt asettui puoleksi makaavaan asentoon ja ohuen saalinsa levitti peitteekseen kärpästen suojaksi.
Siinä hän nyt rojotti hermotonna. Hän tahtoi nyt jättää koko olentonsa aivan luonnon vaikutuksen alaiseksi eikä koskaan ennen ollut tuntunutkaan olo niin mieluisalta kuin nyt. Ennen oli hän ollut ainoastaan mänty- ja kuusimetsässä, missä ainoastaan havupuitten yksitoikkoinen humina kuului korviin, mutta nyt hän oli lehdikkometsäisen notkon liepeellä, missä helteisen päivän lievä tuuli henkäili koivujen latvoissa ja sai koivujen ja haapojen lehdet ystävälliseen lipinään.
Tämä tuntui rovastista tavattoman virkistävältä. Ajatteleminenkin rupesi tuntumaan niin helpolta, että aivan ajatukset itsestäänkin pyrkivät liitelemään aivan mahdollisuuksien rajojen ulkopuolellekin, aina palaten nähtyihin ja kuultuihin seikkoihin ja niihin lähtökohtiin mistä mikin johtuu ja taas kiiveten taivaankappalten selittämättömään piiriin. Niin ne nyt rovastin lasittuneet silmät tavallista suurempina harreilivat korkeuteen, tavotellen ajatusten jälkiä, mutta mitään ne eivät siitä helteen autereisesta ilmasta keksineet. Nyt kuitenkin sattuivat rovastin silmät kääntymään siinä edessään karkeamultaisella mättäällä seisovaan kitukasvuiseen pieneen mäntyyn, joka kellahtavan vaaleine kerkkineen siinä orpolapsen kaltaisena seisoi.
Siitä vierähytti hän silmänsä notkon liepeellä kasvaviin hyöteisiin puihin, missä jusevatyviset rauvuskoivut lepottivat suurilehtisinä ja mielihyväisen näköisinä. Samoin kuuset ja männytkin mustan puhuvine lehvineen seisoivat kuni juhlassa.
"Se on sekarotuisuus, mikä tuon eron tekee", sanoi rovasti itsekseen.
Saadakseen yhä paremmin selväksi mietettään hän ihan asiaan syventyneenä katseli kankaan hoikkana seisovia lyhyenlaisia, hieno-oksaisia mäntyjä ja väliin taas notkon liepeen kuusisekaisen metsän hyöteäneulaisisia mäntyjä ja kuusia ja taas tuokion perästä puoliääneen virkkoi: "Se on sekarotuisuus, joka tuon eron tekee. Muisti hän nyt kolmea koiraansakin. Toppe on puhdasrotuinen lintukoira. Se on vaan lintukoira eikä mikään muu, ei lähde edes matkaankaan, kun ei nähne pyssyä otettavan mukaan, murjottaa vaan välinpitämätönnä kaikesta muusta. Samoin Liekki on pudasrotuinen jäniskoira, mutta toista on tämän sekarotuisen Nekun laita, tämä haukkuu kaikkea, mitä koiran tulee haukkua, joskin ei varsinaisesti mitään, mutta on aina liukas liikenteinen ja lihmakka ja uskollinen toveri. Onpas se nytkin tuossa luonani, maata mököttää huolettoman näköisenä, mutta annas jos tulisi joku viisas ihminen tai elukka, kyllä mies heräisi. Niin. Se on juuri sekarotuisuus, joka sen eloisuuden tekee".
Nyt rovasti jäi oikein ihailemaan ja nauttimaan Nekun näkemisestä kun se siinä lähellään kuusen siimeksessä pitkää pituuttaan hermotonna motkotti, silmäkin ummessa, vatsan kohdalla vaan ruskeat suortuvaiset karvat harvalleen liikkuivat huokumisen vaikutuksesta.
Tässä miettiessään tuli rovastille mieleen se kun häntä koulupoikana ollessa toiset pojat sanoivat hänen ei olevansa isänsä pojan… Mutta todellakin… Miksi en ennen ole tullut ajatelleeksi… Tämä hieman käyrä ja liiaksi alaspäin riippuva nenäkin on juuri ihan juutalaisnenä ja nämä loukeat kasvot tumman harmaine, paksuine nahkoineen ovat ihan kuin juutalaisen päästä otetut. Ja tämä terävä päälakikin mustine, kovine tukkineen ihan kuin ilmosen juutalaisen pää. Ja luonteeni… Voinhan salata kavaluuteni ihan kuin parhain juutalainen… Todellakin… Äitini… No. Se on äitini asia, pääasia on se, että pojasta on tullut viisas ja kekseliäs mies. Ja se on juuri sekarotuisuus, joka sen tekee. Puu voi olla kaikkein miellyttävin ainoastaan ollessaan sekarotuinen. Koira voi kaikkien luonnon omaisuuksien puolesta olla täydellinen koira vasta ollessaan sekarotuinen.
Samoin ihminenkin voi olla täydellinen ihminen ainoastaan ollessaan sekarotuinen… Todellakin… Miksi en ennen ole tullut ajatelleeksi. Mutta ovatko todellakin kaikki maailman viisaimmat miehet sekarotuisia. Ja onko todellakin täydellinen viisaus ja hilpeämielisyys mahdollinen omata ainoastaan sekarotuisen ihmisen?
Niitä hän nyt mietti ja katseli yhä vertaillen niitä kesäpäivän lenseässä tuulessa huojuilevia röyheä oksaisia, suuri lehtisiä rauvuskoivuja pienilehtisiin hieskoivuihin ja oli ihan vajonnut niihin mietteisiinsä. Mutta nyt hänen lähellään hermotoinna makaava koira silmänräpäyksessä ponnahti ylös ja vihaisen haukunnan kanssa syöksyi pari pitkää laukkaa rovastin selän taakse metsään, mistä kuului vihlaiseva lyönti ja koiran ääni sammui siinä silmänräpäyksessä. Samassa syöksähti rovastin sivulle noin kolmen askeleen päähän tuohinaamaan ja pitkävillaiseen nurinkäännettyyn turkkiin pukeutunut tuohikenkäjalkainen olento uhkaavassa kädessään koiran verestä punertava entinen kaartilaisen kirkkaaksi hiottu kaksiteräinen miekka.
Tämän nähdessään rovasti parkasi kipeän, sanattoman hätä-äänen ja ryöpsähti vierellään seisovan suuren petäjän suojaan ja aikoi paeta. Mutta siinä pyörähtäessä kääriysi oman peitteensä ympäri, ettei saanut jalkojaan allensa ja samassa tapasi tukehduttava yskä, joka rupesi ryittämään ja paksua verta pulppuamaan suusta ja sieramista eikä näyttänyt saavan enää henkeään takasin.
Tämän nähtyään se tuohinaamainen olento lähti pakenemaan metsään. Minkä jytisevien askelien kuuleminen synnytti rovastissa pelastuksen ilon ja sai henkensä takasin ja tointui katselemaan ympärilleen. Mutta mitään ei enää näkynyt muuta kun koira makasi nurinniskoin sammaleisella kentällä, pää halkaistuna ja aivot roiskahtaneena sylen päähän. Tämä kaikki oli tapahtunut yhdessä hengenvedossa ja hätäisinä olivat nyt rovastin vereen tarrautuneet kasvot tätä nähdessä ja tuntiessa rintansa ihan kuolettavan kipeäksi.
Nyt rovasti toppuroi vaatteita päälleen ja kipeästi voivahdellen ja myötään siunaillen lähti kotiinsa joka askeleella sylkien verta. Mutta pääsi hän kuitenkin omin jaloin. Hoipertelevat ja sinne tänne vintsahtelevat olivat ne askeleet, millä hän rintaansa käsillään painaen ja myötäänsä verta sylkien, hätäisin ja vereen tuhraunein kasvoin läheni kotinsa korkeita portaita. Tämän huomasivat rakennusmiehet ja nähtyään rovastin kohtalon juoksivat apuun ja taluttivat kamariinsa ja taluttaessaan hätäillen kyselivät: "mikä on tapahtunut, mistä tämä tämmöinen kumma?" Mutta rovasti vasta sitten kun oli päässyt omalle leposohvalleen kykeni sanomaan: "Murha… Salamurha… Katala murha."
Silloin kuitenkin rupesi ryvittämään aivan tukehduttavasi, että ahtaasti vinkuen palasi henki takasin ja verta tuli suun täydeltä. Rovastinna oli pirtissä lasten ja piikojen kanssa leipomassa. Joku rakennusmies oli vienyt rovastin kohtalosta sanan rovastinnalle, joka nyt juosten tuli kamariin ja nähtyään rovastin verissään porahti hätä-äänen ja rupesi huutaen itkemään ja syöksähti suutelemaan rovastin verisiä kasvoja. Kaikki muutkin, paitsi ne kaksi rakennusmiestä, rupesivat kohtikurkkuaan itkemään, että yksi voivotuksilla sekotettu itkunulina täytti koko sen puoliskon rakennusta. Rovastin saattajat rakennusmiehet katsoivat rovastin meininkiä tyyninä ja koettivat odottaa, että kykeneisikö rovasti sanomaan missä se murhan uhka on tehty ja kuka, tai kutka sen tekivät. Mutta kun sellaista ei tullut, niin lähtivät työmaalleen, missä hymyillen sanoivat: "Kohta saamme uuden rovastin, entinen ei ole enää monipäiväinen kalu."
Tämän kuultua levisi mieluinen hymy jokahisen rakennusmiehen kasvoihin, mutta eivät kuitenkaan siitä ruvenneet puhumaan mitään. Muuten vaan niitten liikkeistä näytti, että se tieto antoi kirveille uutta lipua ja hartioihin uutta voimaa.
Tämä päivä meni talon kaikilta ihmisiltä paljaassa hätiköimisessä rovastin kanssa, kun sen luulivat kuolevan ihan siihen paikkaan. Vasta huomenaamuna rovastinna toimitti renkinsä katselemaan sitä tapahtumapaikkaa, näkyisikö siellä mitään viestiä pahantekijästä. Rengit sinne osasivatkin aivan hyvin niitä rovastin yskimiä verijälkiä myöten. Mutta siellä ei näkynyt mitään muuta kun se nurinniskoin makaava koira, pää kahtena palana ja petäjän juuressa lätäkkö hyytynyttä sylkisekaista verta ja rovastin vaatteita toisella puolen. Rengit katselivat sitä kuollutta koiraa ja näkivät että yhdellä iskulla on koiralta pudonnut toinen puoli päätä ja että aivotkin ovat roiskahtaneet kahtena palana kentälle. Koittivat vielä metsistä katsella sitä asetta, millä oli koira murhattu, mutta ei siellä mitään näkynyt. Eikä muutakaan merkkiä pahantekijäin jäljistä näkynyt. He kokosivat rovastin vaatteet syliinsä ja niitä kantaen lähtivät pois. Mutta surullisen kamealta tuntui olo, jota tunnetta lisäsi sekin, kun sinne jäi se tuttu, syyttömästi murhattu koira makaamaan verissään henkensä uhraavan uskollisuutensa palkaksi. "Semmoinen se on maailman palkka", sanoivat rengit itsekseen muistellessaan iloista Nekkua.
Kun sieltä tapahtumapaikalta ei mitään viestiä saatu, niin rovastinna toimitti nimismiehen poliiseinen ottamaan selkoa kylältä kuka on pahantekijä. Mutta sitäpaitsi laittoi renkinsäkin tiedustelemaan eikö jotakin tietoa saataisi, että päästäisiin pahantekijäin jäljille. Rengit kun tiesivät, että Salomo Kejosella on poikansa koulunkäynnin päältä kainia rovastille, niin menivät ensiksi Salomon kotiin nähdäkseen eikö siellä mitään viestiä näkyisi. Mutta Salomo makasi sairaana, ihan vuoteen omana, missä vaimonsa hieroi sen päätä ja niskasuonia ja sanottiin sen jo kolme päivää sairastaneen. Nyt tulivat rengit Jokilahteen. Mutta Jokilahden emännän joukeat kasvot poikain kertomuksia rovastin kohtalosta kuullessa tulistuivat ja pitkä nenä rupesi touhuilemaan ihan tavattomasti ja melkein huutaen alkoi poruta: "Vai jo ruoja toki sai muistipalan… Kun nuo eivät tuota sen tulen kamurata vetäneet Sikolampiin, että olisi saanut samallaisen lopun kun hankki Jahtirannan Kaisalle. Vai vielä sitä etsitään muka pahantekijää. Päätä minä silittäisin kun tietäisin, kuka se on, ja moni muu silittäisi, minä uskon… Kun olisi tehnyt kaksi vuotta ennen niin vähemmän olisi hämmentänyt tätä seurakuntaa ja sitä vähempi olisi syntiä niskassaan."
"Jospa se lienee niistä päässyt viime yönä, kun pastori on käynyt ripittämässä", keskeytti renki.
"Tunnustikoon tuo sitte tekonsa? Mitä vielä."
"Jospa se lienee tunnustanut, kauvan tuo pastori kuului olleen kahden kesken rovastin luona ja Oravakankaan Heta tuo tänä aamuna kuului piioille kertovan, että oven raosta kuulijat ovat kuulleet rovastin tunnustaneen ne Jahtirannan Kaisan väliset seikat. Ja kovasti tuo kuului itkeneen, oli ulvonut kun susi saaressa."
"Ähäh, hyvä ruoja, satuitko kerran satimeen, moinen herännyt pappi, sielujen paimen… Olisin minä silloin kysynyt: Haukuttaisitko nyt piispalla kuni usutetulla koiralla seurakuntalaisia?"
"Kyllähän se nyt ei ole enää haukuttamassa, eikä haukkumassa. Tuskin näkee tätä iltaa."
"Hm. Saatte nähdä, että kyllä paha kirveeseensä vartta jatkaa, kunhan siemeneksikään on vanhaa henkeä luitten raossa."
"Päästään se matokin kuolee. Kyllä ei kestä kauvan sitä veren sylkyä, ei mustalainenkaan, sitä vähemmin oikea ihminen."
"Mikäs se sitten on muu kun mustalainen ja vieläkin pahempi; hän on juutalainen. Äiti kuuluu olleen kuin kieletöin kontti, johon on käpy saanut pudota, mistä on sattunut putoamaan. Tämän herran lahjan kuuluu tehneen juutalaispapalle, joten se isälleen on kaikkein vähimmän sukulainen."
"Kuolee ne kuitenkin juutalaisetkin".
"No ei niissä kuitenkaan ole henki siinä paikassa, missä muissa ihmisissä. Jo tuokin rahilo olisi siihen sylkemiseen aikoja kuollut, kun olisi sydän ja henki ollut samalla paikalla kun oikeilla ihmisillä."
Pappilan rengit tunsivat, ettei emännän kanssa lopu väittely, eikä heidän asiansa selviä, siksi lähtivät äänen puhumatta kävelemään pois. Ja vaikka olivat nuoria miehiä, niin tuntui tuo Jokilahden emännän puhe pahalta kuolemaisillaan olevasta sairaasta, oli hän miten paha tahansa. Sehän on oma asiansa. Tulivat tästä ihan mykiksi ja äänettöminä astuivat Kuokkalaan toivossa kuulevansa siellä suopeampia sanoja kuolevasta, vaikkapa vihamiehestäkin. Mutta Kuokkalassa saivat kuulla melkein samat läksyt kun Jokilahdessakin, vaikkakin vähän salatummassa muodossa.
Kävivät vielä muutamissa muissa taloissa, joissa niissäkin oli sama mieli. Siksi tunsivat he parhaaksi tulla kotiin. Kotiin tultuaan kertoivat rovastinnalle sen Jokilahden emännän puheet sanasta sanaan ja sanoivat turhaksi ruveta etsimään sitä pahantekijää kun koko seurakuntalaisilla tuntuu olevan sama mieli.
Tämän kuultuaan rovastinna murtui katkeraan itkuun ja itki katkerimmin kun eläessään ennen ja valitti: "Jokilahden emäntäkin joka on minun ensimäinen ystäväni. Jokilahden emännältä olen täällä ollessani ensimäisen lahjan saanut ja siten voitti ystävän sijan sydämmessäni… Ja hän… Ja hän nyt elämäni pahimpana päivänä voi olla tuollainen ja tuolla tavalla lisätä minun suruani, lisätä vaan kiviä kuormani päälle… Mitä on tämä elämä… Tuskaa, tuskaa… Sattumuksia. Sattumuksia ja aina vaan uusia, sydäntä repiviä sattumuksia". Hän itki, että luuli pakahtuvan. Mutta tässä itkiessään teki kuitenkin päätöksensä, kuten rengit olivat kehoittaneetkin, ei vähintäkään enää tiedustelevansa sitä rovastin säikäyttäjää ja itkunsa seasta sanoi: "Antakoon suuri Jumala hänelle anteeksi rikoksensa. Syntisiähän kaikki olemme. Vetäköön häntä se synti Jumalan, suuren, kaikkien syntien anteeksi antajan luokse saamaan ijankaikkisen synnin päästön. Missä synti suureksi tutaan, siinä armo ylenpalttiseksi tutaan".
Tämän sanottuaan rovastinna rauhoittui itkustaan juuri kun se lupaus olisi puhdistanut hänen mielestään katkeruuden. Ja renkien korviin noista rovastinnan viimeisistä lauseista oli kuuluvinaan salainen kaiku siitä, että rovastinna nyt jo tietää rovastin ja Jahtirannan Kaisan rumat välit, joka seikka tunnusti olevankin yhtenä pakottajana sovintoon sen rovastille pahantekijän kanssa.
Tästä rovastinnan päätöksestä kulki tieto Salomo Kejosenkin kotiin. Salomo kohta kääri kylmässä vedessä kastellun kääreen päähänsä ja lähti toikkuroimaan metsään. Sillä ei mihinkään tuntunut olevan niin mieluisen hengittää sitä iloaan kun metsään. Siellä hän mielikuvitustensa vallassa harhaili sinne tänne ja kun aina sattui tulemaan ison petäjän juurelle, niin silloin tuli mieleen kuva niistä rovastin kauhistuksen painosta mustuneista ja kamalasti irvistyneistä kasvoista, joista hänen tuohipeittoisiin korviinsa särähti sydäntä repäsevä hätä-ääni, joka hänetkin pani vapisemaan, ettei olisi hänessä ollut minkään tekijää. Ja joka kerran kun tämä muistui, niin tunsi hän menevän läpi koko olentonsa samallaisen väristyksen ja tunsi koko ruumiinsa vapisevan. Vielä tulevana yönäkään ei saanut unta näiltä muiston tuottamilta väristyksiltä, kun sitä paitsi aina palasi mieleen, että mitä sanoisi hän nimismiehelle, jos se kuitenkin tulisi häneltä kyselemään jotakin. Ja niin meni unetoinna tämäkin yö. Rupesi jo tuntumaan pelottavalta, josko sitä ei saisi enää koskaan unta.
Huomenna kello yhdentoista aikana rupesi kuulumaan kirkonkellojen soitto. Jokahinen arvasi ne rovastin sanomakellojen soitoksi. Ja mihin ikänä kellojen ääni kuului, riensi jokahinen paljastetuin päin kuuntelemaan. Ja tuntui kun se elokuun helteisen päivän sinertämillä vuorilla kiiriskelevä kellojen kaiku rovastin pahat teot Jänislahden seurakunnasta siirtäisi niin kauvas kun itä on lännestä. Ja kun viimeinen kaiku vuorien rinteillä sammui, niin jokahisen sydän vastasi: amen.
11 LUKU.
Nyt oli Jänislahden seurakuntaan rovastin viran pitäjäksi tullut määrätyksi jänislahtelaisille aivan tuntematoin mies ja jokahisen mieli oli arkana siitä, josko sekin on samallainen herra kuin entinenkin. Päästäkseen siitä selville rupesivat nyt Jänislahden seurakuntalaiset kulkemaan kirkolla niin tavattomasti, että jokaisena uuden papin saarnapyhänä oli väkeä Jänislahden kirkolla kuni parhaana jouluna ja kirkon kylän ihmiset saivat kaukalaisille tuhansiin kysymyksiin vastata minkälainen se nyt on se uusi pappi. Aina kuului vastaus: "Se on hyvä pappi, kerrassaan hyvä pappi." Hänen tummapartaiset, iloisesti hymyilevät tekopyhyydestä vapaat kasvonsa ja reipas käytöksensä miellyttivät kaikkia näkijöitä, että jokahinen tahtoi saada tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, jonka tähden sairaitten luona käydessä ja lukukinkerimatkoilla oli hän pääsemättömissä tunkeilijoista, jotka mitkä minkin tekosyyn nojalla tahtoivat häntä saada puhutella. Mutta aina hän niistä hymyillen selvisi ja joka kerran hän itse tietämättäänkin tuli sanoneeksi sanoja, jotka jäivät ainiaaksi heidän mieliinsä. Ja vuosikauteen ei Jänislahdella puhuttu mistään niin paljon kun tästä uudesta papista. Ja kirkolle tultuakin jokahisen kasvoissa näkyi iloinen eloisuus, eikä pappilan suurentamisestakaan kuulunut sanankaan nurinaa. Isännät aina siitä tullessa puheeksi sanoivat reippaasti: "Meillä on hyvä pappi, sille tehdään hyvä koti." Ja niinpä tekivätkin paljon pulskemman ja paremmasti kuin määräysten mukaan tarvitsikaan tehdä. Tällä uudella rovastilla oli herttainen vaimo, kolmen pyöreäsilmäisen lapsen äiti. Entinen rovastinna oli poistuessaan paikkakunnalta jättänyt tälle uudelle rovastinnalle sydammen asiaksi pitää huolta Jahtirannan Kaisan lapsista ja kasvattaa niitä hyviksi ihmisiksi. Tämä oli uuden rovastinnan mielestä paras lahja mitä pois muuttavalta voi toivoa. Siitä hän tiesi, että entinen rovastinna on ollut hyvä ihminen, joten hänkin tahtoi olla yhtä hyvä. Ja senpätähden Jahtirannan Kaisavainaan lapset nähtiinkin jokaisena kauniina päivänä pappilan lasten kanssa yhdessä, yhtä hyvissä pukineissa kuin talonkin lapset. Eikä kukaan outo voinut niitä erottaa, että ne eivät olisi talon lapsia. Tämäkin yhdenvertaisena leikkivä lapsiliuta sai talojen emännät hymyilemään ja lämpimästi muistelemaan entistä rovastinnaa, joka hyvyydellään oli ne orvot, turvattomat lapset toimittanut tälle tielle. Ja tästä niittenkin äkäsimpäin vanhan rovastin vihaajain emäntäin mieliin kasvoi peite ja vanhan rovastin katkera muisto kokonaan hävisi mielestä. Mutta tulipa tieto piispan tulosta taas piispantutkintoa pitämään ja vihkimään uutta rovastia virkaansa. Tiedettiin tulevan sen saman piispan mikä viimeksikin kävi. Tämä tieto herätti seurakuntalaisissa vanhan rovastin muistot ihan kun eiliset asiat. Ja tukat näyttivät talojen emännillä nousevan pystyyn toistensa kanssa puhellessa piispan tulemisesta. Ja oli se mielissä kuin rajumyrsky olisi tulossa ruhjomaan kypsymäisillään olevaa viljapeltoa. Mutta yhtä vähän kun luonnon myrskyn tuloa voi estää tämänkin tulemista. Ei kukaan uskonut piispasta sen parempaa, kun mitä olivat ensikerralla nähneet. "Paha pysyy pahana, vaikka porossa keittäisi", sanoivat aina hänestä puhuessaan.
Piispan tutkintopäivä oli nyt tullut ja oli lenseä kesäkuun sunnuntai-aamu kun piispa istui nyt taaskin Jänislahden pappilan keltaiseksi maalatun, uhkean rakennuksen korkeilla portailla nauttien Pohjolan kesä-aamun herttaisuudesta. Levollisena hän nyt katseli vaaleansinertävällä taivaan kannella rauhallisina lepäileviä valkolaitaisia pilven lempareita, jotka kuitenkin hiljalleen lipuivat pohjoista kohti näkymättä mihin pysähtyisivät. Näitä katsellessa muistui piispan mieleen kuinka hän viisi vuotta takaperin näki tältä paikalta katsellessaan synkät pilviourut, jotka mahtavalla voimalla pakenivat pohjoista kohti jättämättä sentään jälelleen mitään puhdasta tietä, kuten nyt nuo pilvileiposet jättivät.
Niitä hän siinä katseli ja ajatteli kuinka monta kertaa kuluessa viiden vuoden, ovat pilvet, milloin myrskyn riuhtomina, milloin ajellessa liepeän tuulen, milloin sinne, milloin tänne samoilleet tuota samaa kantta ja kuitenkin ei näy siinä pienintäkään viirua, eikä tahrapilkkua… Eivät ulotu sinne myrskyjen tiet, eivät riennot turhan maailman. Autuas puhtaus ympäröipi kaikkialla Hänen majaansa. Hänen, joka on yksinään mahdollinen saamaan ylistyksen, kunnian, kiitoksen ja voiman. "Niin … kuinka monta kertaa", huokasi hän, "kuluessa viiden vuoden minunkin sieluni taivaan kansi on ollut sinne tänne raivoavien myrskypilvien peittämänä. Ja kuinka monta kertaa on taas ollut tyyni ja valoisa, ainoastaan joku pilven haitale on siellä täällä näkynyt. Ja ellei suuri Jumala olisi pyhän henkensä suloisella etelätuulella lakaissut pois niitä pimentäviä huuruja, niin sieluni silmät eivät koskaan olisi saaneet nähdä puhdasta taivaan kantta, jossa armon aurinko täydessä kirkkaudessa on, kiitos Jumalan, lukemattomia kertoja paistanut lämmittäen sielua ja tehden kaikki hyväksi, kylmimmistäkin talvista luoden mitä ihanimman kesän… Niin… Oi kuinka ihanaa on tuntea ja tietää, että niin on. Että on olemassa voima, näkymätön voima, joka hallitsee kaikkia… Niin… Herran laki on täydellinen ja virvottaa sielut. Herran todistus on vahva ja tekee yksinkertaiset taitaviksi."
Nyt hän huomasi vanhan suntion kartanolla keppi kolmantena jalkana astua työntelevän ylöspäin. Piispa hyppäsi nyt seisalleen kiirehtiäkseen tervehtimään tulijaa ja jo portaita laskeutuessaan huusi hyvää huomenta ja korkeaa kiiltävää hattuaan heilutti kädessään merkiksi, että suntio paremmin huomaisi.
"Huomenta, huomenta, rakas piispa", huusi suntiokin vastaan ja lähti kiireimmin askelin pyrkimään piispan ojennettua kättä kohti.
Suntion sana, "rakas piispa" pyyhkäsi piispan mieltä somasti ja samalla hieman oudosti, kun muisti, että viimekerralla käydessään hän ei tiennyt sellaista ansainneensa. Senpätähden ottikin nyt piispa suntion käden kahteen käteensä ja puristi sitä kauvan, samalla kun lausui: "Oi, että olette vielä elossa. Oi mikä sattumus, että saan teitä nähdä, olen niin usein teitä muistanut. Ja ihan terve ja reipas kun nuori mies. Oi kuinka hauska nähdä teitä."
"Yhähän tuota on kynttä ketoon pistetty", mukautti suntiokin.
Nyt piispa talutti suntion rinnallaan portaita ylös ja istutti pienen pöytänsä taakse vastapäätä itseään ja näyttääkseen oikein perinpohjaista yhdenvertaisuuttaan, hän kysyi: "Mikä toimi on ollut lempitoimenne elämässänne? Kysyn siksi, kun olette niin vanhaksi pysyneet hyvässä voimissa."
"Maamiehen toimi, sen ohessa kalastus ja metsästys."
"Kalastus ja metsästys. Ne juuri ovat niitä toimia, jotka jo nuorena perustavat sen ruumiin lujuuden, mitä vanhana tarvitaan ja yleensä maamiehen säännöllinen elämä on paras tuki terveydelle. Oletteko lukeneet mitään enemmän kun tavallisissa talonpoikaisoloissa luetaan?"
"Luen kaiken ajan, mikä on muista toimista vapaata."
"Vai niin. No mitä kaikkea te niin paljon luette?"
"On viisi, tai välistä kuusikin eri sanomalehteä tilattu, niin ne antavat paljon lukemista ja siihen kirjoja lisäksi."
"Vai kuusikin sanomalehteä. Vai seuraatte niin uskollisesti yhteisen elämän kulkua."
"Täytyyhän sitä aikansa mukana kulkea."
"Tilataanko muihinkin taloihin niin paljon sanomalehtiä."
"Kyllä ne niitä tilaavat ja sitäpaitsi ovat eri kyläryhmiin perustaneet lukutupia, joihin on tilattu kymmeniä eri lehtiä."
Tämän kuultuaan piispa tunsi tyrmistyvänsä, eikä osannut muuta sanoa kuin: "Vai niin. Vai niin. Vai niin." Nyt muisti viime kerralla suntiolta kuulemansa sanat: "Kansan viisauteen."
Piispa jäi nyt äänettömäksi, mutta hetken kuluttua alotti: "Tunnen niin kummasti paljon erilaisemmaksi tämän Jänislahden seurakunnan tilan nyt kun viime kerralla käydessäni. Rovastilta eilen kysyin siihen syytä, mutta en saanut vastausta. Saisinkohan teiltä, joka olette ikänne olleet tämän kansan keskessä."
"Se on helposti vastattu. Sanoohan vanha sananlasku, että minkälainen kokki, sellainen rokka. Ja minkälainen kellokas, sellainen karja."
"En ymmärrä sanojanne."
Suntio hieman tyrmistyi ja jäi hetkeksi ajattelemaan, mutta kun ei tuntenut vastaamattakaan pääsevän piispasta erilleen niin sanoi: "Eipä ole oikein hautain kautta käydä asioihin, jotka ovat olleet ja menneet."
"En vieläkään ymmärrä mitä tarkoitatte hautain kautta käymisellä."
"Tarkoitan sitä, että tulisimme puhumaan vainajista."
"No niin. Mutta sanoohan sananlasku, että totuus ei mätäne haudassakaan. Se tarkoittaa sitä, että kukaan ei voi totuutta vääryydellä viedä hautaan ja kätkeä sitä sinne. Totuus on kumminkin nouseva näkymölle ennen tai myöhemmin."
Suntio jäi taas ajattelemaan ja mietti mitähän urkkimista tämä nyt on, mutta hetken perästä sanoi: "On se totta sekin. Olen minäkin ijälläni nähnyt monta sellaista esimerkkiä, että ajan pyörteistä selvittäytyy totuus näkyviin omalla voimallaan, mutta usein kuitenkin ilmestyy se liian myöhään."
"Niin… Valitettavasti… Mutta totuus on silloin kuitenkin näyttänyt voimansa ja sehän onkin totuuden voiman ijankaikkinen tarkoitus ja tehtävä, taistella vääryyttä vastaan ja voittaa se. Niin oli se aikojen alussa ja niin on se vielä tuomiopäivänäkin, jolloin vääryys saa totuudelta viimeisen iskun… Mutta puheemme valtautui yleisiin asioihin. Tarkoitukseni oli vaan puhella tämän seurakunnan nykyisestä tilasta. Valvoin illalla myöhään ja nautin tästä Pohjolan valoisasta, ihmeen kauniista ruusuhohteisesta kesäyöstä. Mutta ei kuulunut kylältä mitään sellaisia laulun loilotuksia, ei tanssikemuja, eikä mitään sellaista törkyä, kun viimein käydessäni, eikä rovastikaan eilen tiennyt kertoa mitään pahaa. Kuinka se on ollut mahdollista viidessä vuodessa tulla sellainen muutos?"
"Johan sanoin, että minkälainen kokki, sellainen rokka. Jos silloinen rovasti olisi teille sanonut, että tähän kaikkeen on hänen syynsä, niinkuin hän sanoi kuolinvuoteellaan, niin te olisitte paremmin ymmärtänyt rovastia, olisitte myöskin ymmärtänyt seurakuntaa ja seurakuntakin olisi ymmärtänyt teitä."
Piispan risaiset, lihavat kasvot punastuivat tämän kuunnellessa ihan korvia myöten, mutta hän koitti sitä salata ja kiirehti sanomaan: "Nyt todellakin sain vastauksen… Nyt ymmärrän… Juuri sellainen syy täytyy olla, sillä tuollaiseen seurakunnan kokokäänteeseen viiden vuoden ajassa ei riitä muut keinot."
Nyt piispa näpisti visuun paksut huulensa ja nyökytti suurta, raskasta päätään. Otti sitten pöydältä pienen matkaraamattunsa, selaili sen lehtiä, joissa näkyi tiheissä punaisella kynällä viivoitettuja lauseita, mutta ei hän niistä mitään nähnyt. Viimein hän pani sen raamattunsa kiinni, pani kätensä ristiin, laski ne ristiin liitetyt kätensä sen raamattunsa päälle ja hieman syvämielisenä sanoi: "Vai tunnusti rovasti Valkeavuori rikoksensa kuolinvuoteellaan."
"Niin hän teki. Kyllä hän teki perinpohjaisen katumuksen ja kaikilta on saanut anteeksi, ei kukaan muistele hänen vikojaan. Mutta kyllä hänenkin täytyi pohjaan juoda uudesta syntymisen katkera kalkki. Aivan hän kohti kurkkuaan huusi sielunsa tuskissa viimeisen yön. Mutta päivän valjetessa hän sai todistuksen synteinsä anteeksi saamisesta ja sitten hän riemuitsi kuin pieni lapsi. Sitten hän jo melkein huusi ilosta, vaikka ruumiin voimat olivat jo loppuneet ettei jaksanut kättäänkään liikuttaa."
"Se on kaunista, se on suurta, se on jaloa… Kamala on synnissä eläminen, mutta tuhansin kerroin kamalampaa on synnissä kuoleminen."
"Kyllä hänellä oli ihana kuolema. Näkyi tuntevan, että taivaan enkelit häntä kantelevat jo käsissään kun hän sammaltuvalta kieleltään sanoi viimeiset sanansa: 'Tulkaa. Minä menen valmistamaan teille sijaa'."
Tämän sanottua suntion syviin silmäkuoppiin ilmestyivät kiiltävät kyyneleet.
Piispa oli sanomassa, että taivaan enkelit juuri iloitsevatkin enemmän yhden syntisen pelastumisesta, kuin yhdeksästä hurskaasta. Mutta rovastinna ilmestyi ovelle ja pyysi piispaa ja suntiotakin tulemaan sisälle aamiaiselle. Siihen keskeytyi piispan keskustelu kun sitäpaitsi suntio ei voinut seurata sisälle, hänen täytyi lähteä aukasemaan kirkkoa, jonka ovien edessä jo suuret laumat ihmisiä seisoi odottamassa. Erotessa piispa vaan puristi suntion kättä ja ystävällisesti sanoi: "No tapaamme vieläkin." Hän jäi katsomaan, kun suntio laskeutua kömpi portaita alas ja kartanolle tultuaan sekoi kirkkoon rientävään väkijoukkoon. Mutta tässä hän tunsi kummallisen vaikutuksen käyvän läpi olentonsa, kun kirkkoon rientävässä väkijoukossa ei näkynyt yhtään, joka hänelle olisi päätään nyökäyttänyt tai lakkiaan kohauttanut. Jokahinen näkyi ikäänkuin varovan silmiään ettei häntä näkisi. Tiesi hän nyt siihen syynkin, mutta pahalta se vaan tuntui. Ja alakuloisena lähti piispa kävelemään sisälle.
Jänislahden kirkko tuli tänäpäivänä vieläkin täydemmäksi ihmisiä kun viimeisenä piispan lukupyhänä. Mutta nyt ei ihmiset tulleet kirkkoon nähdäkseen piispaa ja hänen komeaa pappilaumaansa, vaan tulivat kuulemaan rovastin saarnaa, etenkin kun oli nyt pyhä kolminaisuuden sunnuntai, jolloin saarnattiin pysymisestä vapahtajassa. Ja kun saarnan nousuvirsi "Ah sielun vallita suo Herran" oli loppunut ja rovasti ystävyydestä loistavin kasvoin ilmestyi saarnatuoliin, oli jok'ikinen pää pystyssä, silmät ja korvat avoinna ottamassa vastaan jokahisen sanan.
Rovastin saarna oli nyt alussa harvasanaista, harvasanaisempaa kun koskaan ennen, niin harvaa, että jokahisen lauseen välissä kerkisi kaiku sammua kirkossa. Kaikki ensimäiset lauseensa hän sitoi vapahtajan sanoihin "Pysykäät te minussa". Ne sanat hän aina lausui sellaisella painolla, ettei ne voineet mennä sivu yhdenkään sielun ja kohtapa kiilsikin kirkas kyynel niin nuoren kun vanhankin silmännurkassa.
Kun näillä harvaan lausutuilla painavilla lauseillaan oli saanut kuulijainsa sielut janoavalle kannalle, tihensi hän saarnansa tavallisen tiheäsanaiseksi, kuten hänen tapansa oli aina saarnata. Nyt alkoivat sanat lennellä terävinä, sydämiä viiltävinä, mutta samalla lämmittävinä, että uudet ja uudet kyyneleet pyrkivät jokahisen kasvoille. Ne eivät olleet nyt katkeran mielen tuottamia kyyneliä, vaan ne olivat suloisen ijankaikkisuustunteen sulattamia, sydämiä puhdistavia, ihania kyyneleitä, joita jokahinen, niin vanha kun nuorikin, mielellään ja häpeämättä kantoi kasvoillaan.
Piispa ikäänkuin jähmettyneenä istui kirkon penkissä koko saarnan ajan. Ainoastaan silloin tällöin räpsäytteli pitkäripsisiä silmiään ja istua möllötti kirkon penkissä suuret kasvot saarnatuolia kohti.
Mutta saarnan loputtua kun rovasti katosi saarnatuolista, jokahinen pyyhki viimeiset kyyneleet silmiensä nurkista ja rauhallisina riensivät ulos, että kirkkoon jäi vaan seipäiksi sinne tänne muutamia ihmisiä ja nekin ikäänkuin varpaisilleen potaltaakseen ulos milloin tarvitaan.
Piispa toimitti nyt kirkossa tehtävänsä kiireimmän kautta, eikä ollut tietävinäänkään tästä kansan ylönkatseellisesta käytöksestä. Mutta tehtävänsä suoritettuaan ikäänkuin ketään näkemättä kiirehti pappilaan, mihin suntiokin kirkon lukittuaan tuli jättämään hyvästit hänelle ja hänen seuralaisilleen. Mutta suntion ilmestyttyä pappilaan ilostuivat hänen kasvonsa ja ystävyytensä osotteeksi lähti suntiota saattamaan Jänislahden rantaan, missä hänen venheensä väki oli odottamassa.
Pappilan kartanoa rinnakkain kävellessä piispa sanoi: "Täydellisesti ymmärrän teitä, ymmärrän kaikkia Jänislahden seurakuntalaisia ja tunnustan, että syystä sain osakseni sen kansan ylönkatseen, minkä osottivat pakenemalla kirkosta. Mutta sen minä mielelläni kärsin kun se on syystä, vaikkakin eksytetystä syystä."
Sitten oli pitkän tuokion ääneti, näkyi miettivän, vaan sitten hän painavalla tavalla sanoi: "On kirjoitettukin ja totta se onkin, että vähä hapattaa suuren taikinan… Hyvin ymmärrän, että tämän seurakunnan kansa ei ole hallittava lailla ja lain voimalla, vaan se on hallittava teoilla."
Viimeisen lauseensa piispa lausui voimakkaalla painolla, tahtoi oikein painaa suntion mieleen, että hän on tunnustanut erehdyksensä jänislahtelaisille.
"Se on totta. Se on enemmän kun totta", vakuutti suntiokin ja päätään nyökytti sanojensa mukaan sanainsa vakuudeksi.
Nyt seisahtui piispa rannan töyräälle, otti suntion käden kahteen käteensä ja sanoi: "Oli iloinen, ikimuistettava sattumus, kun teitä sain vielä tavata, mutta ei liene enää mahdollista nähdä teitä elävin silmin. Ijankaikkinen Isä, suuri Jumala ijankaikkisella siunauksellaan siunatkoon teidän elämänne viimeisen ajan ja sitä enemmän ijankaikkisuutenne."