"Silloin otan ompeluksen ja poljen ompelukonetta niin vimmatusti, että sen räminään hukkuu kaikki muu."
"Entäs kun kokonaan väsytte, mitäs silloin teette?"
"Ajattelen uutta kankaanlaitosta ja kudon sitä yksinkertaista sukankudelmata, joka ei ole mitään työtä. Sitä kudon univuoteellanikin, usein löydän herätessäni kudelman rintani päältä ja sormet kudelmassa, jolloin ne, vaikka ensin hieman kankeasti, alottavat työnsä, ennenkun oikein saan silmänikään auki."
"Olette varmaan ahkerin ihminen auringon alla. Oletteko kaiken ikänne olleet niin työteliäs?"
"Aivan pienestä penikasta. Se on ollut aivan luontainen taipumukseni. Ja lienee se sukuvikakin. Minun sukuni isän puolelta on kaikki senlaista myyrän sukua, kokonaan omituista siinä suhteessa."
"Onkos se sukuvika, kun luulen näkeväni teistä, että olette aivan herkkä suremaan ja iloitsemaan?"
"Siinä suhteessa olen kuin lapsi. Se taipumus on perintöä äidiltäni. Äitini voi katkerasti itkeä, jos hiuksen toinen ryöstäisi hänen päästään ja voi sydämmensä pohjasta iloita, jos hiuksen arvoisen hyvän joku tekee."
"Mutta sellaisella luonteella luullakseni on kaikkein helpoin mennä maailman läpi. Siinähän ei ole yhtä ilmaa kauvaksi."
Kaisan mieli näkyi nyrvähtävän ja sanoi: "Eipä niinkään, hyvä rovastinna." Ja silloin ilmestyi kirkkaat kyyneleet Kaisan silmäin nurkkiin, joita rovastinna ei ymmärtänyt surunko, vai ilon tuottamia ne olivat.
Rovastinna nousi nyt seisaalleen ja puristaen kahteen käteensä Kaisan käden kiitteli moneen kertaan ja lupasi palata taas jonkun päivän takaa katsomaan, koska tänne on näin hyvä ja hupainen tie. Sen sanottuaan erosivat Kaisa tyttöineen ja kahden soutajamuijan kanssa Jahtirannalle ja rovastinna Lillin, Ailin ja Mimmiä kantavan Marin kanssa Jänislahden pappilaan päin, millä matkallaan rovastinna yhä aivan katkeamatta ihaili sitä tietä somaksi ja hupaiseksi.
4 LUKU.
Rovastinna kotiin tultuaan kiirehti rovastin kamariin varsin saadakseen tietää millä päällä rovasti on hänen käynnistään Jahtirannalla ja alkoi kertoa: "Sinä, Hermanni, et usko, kuinka lysti oli käydä Kaisan kotona ja kun sinne on niin soma tiekin. Tulin sieltä maata myöten kotiin enkä koskaan lähdekään muualta kun on niin kuiva ja sileä tie kuin höylätty ja niin kauniin metsän läpi, että sinä et usko. Oikein nautin siitä tiestä. Kaisa saattoi enempään kun puolimatkaan. Ja miten lysti oli sitä Kaisaa tulla lähemmin tuntemaan. Kyllä se on surkeasti väärin pitää häntä mielipuolena ja höperönä kuten sinäkin Hermanni sanot. Hän on semmoinen kankurikin, että poistieltä. Kuulehan, että semmoista kolminiitistä vaatetta vahvaa ja tiheää kun tuohta, kutoo kaksitoista kyynärää."
"Kaksitoista kyynärää, seitsemän metriä päivässä. Sehän on ennen kuulumatointa", sanoi rovasti ja hieman punalti päätään.
"Se todellakin on ennen kuulumatointa. Meidän entiset kankurit eivät saaneet puoltakaan. Ja maksettiin niille kaksikymmentäviisi penniä kyynärästä kudonta palkkaa, eikä tahtonut elää sillä. Kaisahan tienaisi ihan mahdottomia, jos niin paljon maksettaisiin."
Rovasti tunsi, että rovastinnalla on aikomus ruveta Kaisalla kudottamaan kankaita niin tekeytyi asialliseksi ja sanoi: "kymmenen penniä kun maksaa kyynärältä niin siitä hän jo tienaa markka kaksikymmentä penniä päivältä ja sehän on jo korkea palkka."
"No niin. Vaan sillepä muutkin kuuluivat maksavan minä laatuna sattuu, mitä Kaisa milloinkin tarvitsee, se ei ole rahan päälle."
"Niinpä niin. Mutta kaikki mitä antaa on laskettava rahaksi ja rahamäärän jälkeen tehdä lasku. Se on rehellistä se. Ja siinä ei tule vääryyttä kenellekään".
Näistä viimeisistä sanoistaan antoi rovasti kuulua sellaisen päättäväisyyden, että se niin täytyy olla tullakseen rehellisesti tehdyksi ja antaakseen taas kerran rovastinnankin tietää, että hän on ja tahtoo olla rehellisin mies maailmassa.
"Oli niin miellyttävä kuulla sitä Kaisaa, kun se kertoi ahkeruudestaan. Sanoi nukkumasta herätessäänkin löytävänsä sukankudelman rintansa päältä ja kätensä kudelmassa, missä ne alottavat työnsä ennenkun silmätkään oikein aukiaa. Kun kuului hän jo aivan pienestä pahasta olleen niin työteliäs niin eipä kummaa jos häntä ei ole saatukaan lukemaan opetetuksi. Siitä juohtui mieleeni tuo meidän Kaapro kun sille ei lapsenakaan kelvannut aseeksi muu kun vasara. Sillä se pieksi ja räikytti kaikki palasiksi mitä eteensä sai. Ja mikä työ oli saadessa vähääkään lukemaan, mutta kylläpäs pajassa kului aika. Ja nyt on kaksi vuotta ollut toisella luokalla ja kuuluu sanoneen Kustaalle ettei hän lähde enää kouluun, vaan sepäksi hän rupeaa. Niin luonto se on vahvempi oppia ollut Kaisalla kun muillakin. Luonto se on joka tikan poikaa puuhun vetää kuten sanotaan."
"Eikö Kaisa sitten osaa lukea?"
"Ei. Jokilahden emäntä viime pyhäaamuna kertoi, että Kaisa ei tuntisi iitä vaikka tiellä kaksisauvassa vastaan hiihtäisi."
"Vai niin", sanoi rovasti, mutta sen sanottuaan sulkeutui itseensä keinutuolissa enemmän selkänojasinta vasten, käänsi salaperäisesti hymyilevät kasvonsa lakeen päin ja ruskean harmaat silmät vilkkuivat levottomasti.
"Mutta kyllä Kaisa sentään ymmärtää autuuden asiasta vaikka ei lukea osaa. Ja senpätähden juuri on Kaisalle tarpeellista saada papin suusta kuulla raamatun totuutta kun ei siitä voi itse lukemalla saada irti ja sinun on aina aikavälistä lähdettävä raamatunselitykseen. Kaisan on tukala päästä kirkkoon kun lapset eivät jäisi kotiin eikä kotia voi jättää autioksi kun on sillä ihmisten vaatteen kudoksia."
"Samahan tuo on. Laita vaan milloin tahaan, että sinne tulee ihmisiä, niin voinhan käydä kun sinne on tiekin niin hyvä", kuului rovastin lauhkea sana, jonka sanottuaan hän tapansa mukaan nieleksi kurnautteli tyhjää, että paksusuoninen harmaa kaula kutmahteli nielemisen mukaan ja silmät entistä levottomammin vilkkuivat mistä näkyi sielun salainen voimakas palo joissakin likaisissa aineissa.
Rovastinna oli sangen iloinen, että sai rovastin taipumaan käymään Kaisan luona raamatunselitystä pitämään. Tuntui kun naisen sielu olisi sillä pelastettu. Eikä tullut ajatelleeksi josko Kaisallekin käy samoin kun hänellekin, että rovastin raamatunselityksestä ei koskaan jäänyt mieleen muuta kun paljas kuiva muoto. Ne muodolliset nyökytykset ja tilaisuuden hiljaisuus. Kaikki muu oli kopisevaa tyhjyyttä mistä usein rovastinna tunsi itsensä surulliseksi, mutta ei kuitenkaan voinut ymmärtää, että jää ei voi palaa eikä syntymätöin elää.
Tulevalla viikolla oli päätetty eräänä päivänä pitää raamatunselitys Jahtirannan Kaisan kotona ja rovastinna levitti sanaa, vaan ei sinne kuitenkaan silloin määrättynä hetkenä tullut ihmisiä kun muutamia mökkien muijia, joita rovastinna oli väkivetoon vaatinut, olivat lähteneet rovastinnalle mieliksi. Mutta palasivat niin tympeinä etteivät sanoneet enää koskaan lähtevänsä. Mäntylän Matleena se oli enimmin kyllästynyt, kun oli Saviniemelle pyydetty perunan kylvöntään täksi päiväksi. Olisi saanut sieltä tienestiä ja tuli rovastinnan huomautuksesta lähteneeksi tänne Jahtirannalle raamatunselitykseen. Nyt hän palatessa Kaikkolan isolle Liisalle porisi: "Eläs toki raamatunselitystä! Jonnijoutavaa vätkytystä, vätystystä ja vatustusta, jossa ei ole päätä eikä häntää, eikä pontta eikä perää."
"Samat sanat sanon minäkin", kuului Liisan mukautus, vaikka eivät olleet Liisan sanat niin vihaiset.
"Sen sanon", jatkoi Matleena. "että erilähtimet olivat entisellä rovasti vainaalla. Sillä ukolla olivat siksi teräväpäisiä sanat että ne töhertämättä pystyivät ihmisen nahkaan ja halutti kuulla toisenkin kerran. Mutta tuon lystin uskoo kerralla. Tuomoinen 'kometiija' vielä nähtävänä kun heilutaan ja nyökytetään kun kellon heilari. Eläs helteessä kolmasti. Hyvä sentään… Olen niin vihainen koko hommalle, etten kohta sovi omiin riepuini".
"Kyllä todellakin tuo rovastin jumalisuus taitaa olla tehtyä. Kovin pintapuoliselta ne tuntuvat nuo raamatunselitykset. Ja mitätöntä hapuilemista tuo oli sekin tulosaarna toissa pyhänä. Vaan eipä nuo liene kaikilla papillakaan lahjat yhdenlaiset", sanoi Karisen Sohviija tyytyväisesti.
"Mitä sitä sitten rupeaa papiksi kun ei ole lahjoja" sävähti yhä
Mäntylän Matleena.
"Kunpa sitä ei muuhunkaan kykene, kuten eräs ukko sanoi tervalastia
Ouluun soutaessaan", kuului joukosta ivallinen sana.
Karisen Sohviija kuuli että puhe muuttuu ivalliseksi niin alkoi vaikeroida: "Kyllä on Jumalan kirous langennut Jänislahden seurakunnan päälle, se on nähtävissä. Kappalainen saatiin ensin tuomoinen lapukka. Odotettiin kun päivän nousua rovastin tuloa, mutta tämä on yhäkin mitättömämpi. Koko seurakunta joutui paljaitten palkkapaimenien haltuun, joka on nähtävästi korkeimman rangaistus siitä, että ei ole niitten sanasta otettu ojennusta, jotka ovat hengessä ja totuudessa tehneet työtä".
"Mutta ei tuo räkärysä kauvan toki eläne".
"Kyllä sitä pahaan kirveeseen aina vartta jatkuu", kuului joukosta kärsimättömät sanat.
"Luojan kädessä ne ovat onnen ohjat", jatkoi yhä Sohviija. "Voihan pahankin päivän perästä vielä paistaa kirkas päivä, jos ei kerrassan koko Jänislahden seurakunta liene heitetty aivan pimeyden valtaan".
Samaan suuntaan kun Sohviijakin puhelivat sitten loppumatkan koko matkue siksi kunnes pappilan kartanolle tultuaan hajautuivat kaikki omia teitään menemään kotiinsa. Ainoastaan Riihelän Kustaava jäi odottelemaan jälempää tulevaa rovastinnan joukkoa, missä rovasti pitkä tumma viitta yllään ja musta koppahattu päässään keppi kädessä astua lahni edellä ja rovastinna lasten kanssa perässä siksi kunnes pappilan kartanolle tultua rovastinna tuli rovastin rinnalle ja lapset kumpaisenkin sivuille yhdeksi ryhmäksi. Sitten se hitaasti liikkuvana keskenään puhelevana matkueena lähestyi rakennuksen korkeita portaita, jotka kiivettyään katosivat rakennuksen sisään, kuni tyhjyyteen mistä ei mitään kuulunut.
Kustaava halusi tavata rovastinnaa kahdenkesken päästäkseen enemmän tuttavuuteen rovastinnan kanssa ja pääsikin kyökin kautta mentyään rovastinnan puheille, kuten oli toivonutkin. Nyt hän kertoi juurta jaksain kaikki ne puheet mitä tiellä oli puhuttu.
Tämän kuultuaan rovastinna kauhistui ja tuli aivan surulliseksi ja vannoen vannoi, että sitte on kumma, jos hän enää hommaa raamatunselityskokousta mihinkään. Niissä päätöksissään meni rovastille kertomaan kaiken mitä Kustaavalta oli kuullut. Rovasti tekeytyi rauhalliseksi. Leposohvallaan venyessään tapansa mukaan nieleksiä kurnautteli tyhjää ja pani silmänsäkin puoleksi kiinni ettei niistä voisi lukea mitä sydämessä liikkuu. Viimein hän hyvin varovasti ja korvat terotettuina kuulemaan rovastinnan mielen pienentäkin vivahdusta kysyi: "No loukkautuivatko ne siitä, kun minä siitä Saarasta ja Haagarista selitin?
"Ei Kustaava siitä erityisesti maininnut… Jospa lienevät siitäkin".
"No oliko siinä sitten mitään liikaa sinun mielestäsi? Raamatun totuuttahan se oli".
"En minä saata sanoa. En minä ymmärtänyt olevan mitään liikaa. Tietystihän se on ihmisten eripuraisuuden tähden tullut laiksi ja tavaksi se yksivoimaisuuden pakko, koskapa ennen aivan raamatun pyhimmilläkin miehillä on ollut monta. Kuinka monta niitä oikeastaan lienee Salomoonillakin ollut?"
"Sillä oli tuhat, mutta sen asiat joutuivat epäkuntoon, kun se otti vaimoja pakanain tyttäristä. Mutta ainoastaan siitä syystä… Kun olisi pysynyt rajoinsa sisällä, niin ei olisi ollut muistuttamisen syytä".
Rovasti oli nyt hetken äänetönnä, mutta sitten hän saarnaavalla tavalla lausui: "Sehän on raamatun totuus, että raamattu juuri on se loukkauskivi kaikille syntisille, että joka siihen itsensä satuttaa se loukkautuu ja kenen päälle se lankeaa, se murennetaan. Syntinen ihminen ei siedä totuutta kuulevansa. Pimeys ei siedä valkeutta, valkeuden säteet ovat jo pimeydelle kauhistus".
Niitä sanoja kuullessa meni rovastinnan pää jo itsestään hieman kallelleen ja ruumis rupesi nyökkäsemään, vaan kun rovastin puhe loppui siihen, niin rovastinnankin ruumis vakautui ja sanoi: "Kunpa heille ei hyvä kelpaa, niin olkoot itsenään. Minä kyllä en hommaa enää raamatun selityskokousta koskaan".
"Sehän meille on parasta, tehdään se mikä on pakosta, pidetään vaan huoli, että virkapalkat tulevat tarkoin perityksi eli omamme jollekkin perittäväksi ja ehkäpä saamme tulevassa pappilan syynissä pyöräytetyksi niin että tämän pappilan saamme ensimäisen luokan pappilaksi, siis puolta suuremmaksi, niin kaikki on hyvin".
"Saisihan tämä ollakkin isompi, kun noilla poikarievuillakaan ei ole omituista huonetta ollenkaan, kun tytöt tarvitsevat nuokin vinnikamarit".
"No ehkäpä saadaan. Tuomari Lundqvist on ymmärtäväinen mies, kunhan sille puhun niin luulen menevän läpi. Seurakuntalaiset, sen uskon, eivät osaa puolestaan valita siihen syyniin sellaista miestä, joka ymmärtäisi asiain kulusta sitä tai tätä."
Rovastin viimeisissä sanoissa kuului rovastinnan korvaan hieman epärehellisiä vivahduksia, vaan kun oli äskeisen Kustaavan kertomuksen johdosta kyllästyneellä mielellä koko seutukuntaan, niin tuntui se kaikki oikeutetulta ja tyytyväisenä lähti astua mylkkäsemään pienen salin kautta kyökkiin näkemään piikain toimia.
Raamatun selityksiä ei nyt pidetty lähellä eikä kaukana ja kirkko toimien suorittamiseen oli rovasti saanut apulaisen, joten rovastin sanaa ei kuultu koko kesänä. Mutta lääkäri oli rovastia sen rintatautinsa tähden kehottanut kauniilla ja kuivilla ilmoilla oleskelemaan havumetsissä niin paljon kun mahdollista ja kun juuri Jahtirannan tien varsilla oli sellaista metsää niin rovasti valitsi sen oleskelupaikakseen, joten oli tilaisuus joka kerran siellä käydessään käydä talossakin. Ja Kaisa kun kutoi rovastinnalle kankaita niin jos nähtiinkin rovastin siellä käyvän jokapäiväkin, niin ei kenenkään huomioon käynyt mitään liikaa. Sattuipa rovastinnakin tulemaan sinne rovastin ollessa siellä ja vaikka Kaisa joskus hulmahti hyvinkin likelle rovastia istumaan ja katseli hyvinkin lämpimästi rovastia silmiin, niinkun rovastin kasvoissa ei näkynyt värähdystäkään osanotosta siihen, niin rovastinna ymmärsi sen vaan Kaisan ajattelemattomuudeksi ja tietämättömyydeksi sivistyneen elämän tavoista, jos hän näkikin Kaisan käytöksessä liikaa, niin antoi mielellään anteeksi, kun tiesi Kaisalla olevan niin vähän ystäviä ja tiesi Kaisan herkän luonteen niitä kaipaavan.
Tämä kesä meni tällä tavalla ja talvella ainoastaan hyvällä suksikelillä varsinkin kuutamoiltoina tiedettiin rovastin käyneen hiihtelemässä Jahtirannalla päin. Mutta tulevana kesänä aivan kesän tultua rovasti alotti koiransa kanssa kulkunsa Jahtirannan metsissä missä usein nähtiin Kaisakin rovastilla toverina. Sattuipa tietä kulkiessaan Pirkkalan Riita-kaisa näkemään tämän toveruuden. Tultuaan kerran matkaltaan kiirehti hän ystävänsä Keralan Fiinan luo ja punastuksissaan vapisten kertoi: "Sinä et tiedä sitä mitä minä tiedän."
"Mitäpä sinä enintä tiedät?" sanoi Fiina leikillisesti ja keskeytti taikinan alustuksen mitä oli kaksin käsin alustamassa.
"Tiedän sen, että tuon rovastin suhde Jahtirannan Kaisaan ei ole oikea."
"Niinkö luulet?"
"En luule, vaan tiedän." Fiina ei pitkään aikaan kyennyt sanomaan mitään, tunsi vaan vapisevansa. Viimein alkoi puhella: "Kyllä minä kuitenkin pyydän, että et puhu kenellekään, ettei rovastinna saisi tietää. Se näkyy olevan sellainen hyvänpäivän lapsi ja hyväsydämminen ihminen, että ei tiedä maailmassa pahaa olevankaan. Hän jos saisi tietää, niin surisi kuollakseen."
"En aiokaan puhua tämän enempi, vaan sanon kuitenkin sinulle. Mutta mikä kuitenkin on sen lorun loppu. Mille riekenelle joutuu Kaisaparka, josta entinen rovastinna teki ihmisen ja ihmisempä pahasenkin. Kaisa on siitä asti ihan työllään elättänyt joukkonsa, vaikka oli ihan Niuvanniemelle joutumassa."
"Se on juuri se josko vieläkin joutuu Kaisa niille jälille", sanoi Fiina ja rupesi alustamaan taikinataan kun huomasi uunissa lämmityksen jo parhultaa palaa rekottelevan. Alustaessaan sanoi vielä, varmuudeksi; "Elähän huoli toki puhua kenellekään, paha on parempi peitossa." Sen sanottuaan tunsi mielensä surulliseksi ja itsekseen huokasi: "Se on sielujen paimen se."
"Se on todellakin sielujen paimen se", parsi Fiinan sanoja Riita-Kaisa ja lähti kotiinsa, kun näki Fiinalla olevan kiireen. Eikä ajatellut puhua kenellekään sen enempi tiedoistaan. Mutta pari päivää sen perästä kuitenkin oli samanlaisia kertomuksia kerrottu rovastinnallekkin, mikä niitä kuultuaan kiirehti rovastin kamariin ja tullessaan puoleksi huutaen alkoi: "Kuulehan sinä, Hermanni, kun nyt on nostettu sellainen puhe, ja sen ja senkin lainen puhe, että sinä Hermanni, olisit sekaantunut Jahtirannan Kaisan kanssa."
Rovastin kasvot tuskin huomattavasti värähtivät, mutta silmäluomet kuitenkin värisivät ja nekin vaan niin vähän, että rovastinna ei sitä huomannut. Puoleksi umpeen puristetuilla silmillään nyt rovasti otti selvää rovastinnan mielestä uskooko se eli ei. Ja kun näki, että rovastinna yhtä keveältä kannalta käsittelee sitä asiata, kun puheestakin kuuluu, niin asettui välinpitämättömälle kannalle ja ylenkatseellisesti kysyi: "No uskotko sinä niitä puheita sitten?"
"En, rakas Hermanni minä toki usko. Tulisinko minä niitä kertomaan kun uskoisin", kuului rovastinnan vilpittömät sanat. "Tiedänhän sen että pahat ihmiset, jotka eivät voi uskoa toisesta ihmisestä mitään muuta kun pahaa, eikä puhua muuta kun pahaa, niin ne laittelevat ja puhuvat mitä sylki suuhun tuopi."
"Tuo juoru on tosin terveellinen varotus meille pysymään kokonaan erillään Kaisasta", alkoi rovasti oikein ajatusalta. "Olen tänä kesänä nähnyt siinä sellaisia merkkiä, ettei niitä voi pitää tavallisina. Ne ovat joitakin päänvikaisuuden oireita. Hän usein nähdessäni on aivan täydellinen leuhka."
"Sitähän minäkin luulin viimeksi käydessäni huomaavani kun hän liikkui niin keveällä tavalla ja nauroi melkein tyhjällä. Oli aivan toisenlainen mielestäni kun viime kesänä… Voi, voi, voi sentään Kaisa parkaa. Mieli on kallista, jota aina tarvitaan… Kaikeksi onneksi ei ole sillä meidän töitä nyt."
"Senpä vuoksi minä sanon, että ei tarvitse enää sekautua. En minäkään käy enää siellä päinkään. Täällä hautuumaan takana kankaalla on samallaista havumetsää, minä alan siellä kulkemaan, vaikka se onkin kauempana", kuuluivat rovastin päättävät sanat. Sitten hän rykästeli ja sylettyään ysköksensä sylkiastiaan nieleksi kurnutteli tyhjää, että kaula oikein äänteli. Sen tehtyään heittäytyi leposohvalleen aivan hermottomaksi siten näyttääkseen rovastinnalle miten irtonainen hän on koko siitä jutusta ja ettei hän tahdo kuullakkaan enää.
Kun sen huomasi rovastinna, niin lähti pois, ja mieluinen hymy näkyi rovastinnan tumman punertavilla viattomasti loistavilla kasvoilla.
Parin viikon kuluttua rovastinna kuitenkin sai voittamattoman halun käydä Kaisaa katsomassa, että oli aivan levotoin siitä kaipiosta. Tien oli satanut viime yönä märäksi siksi ei lähtenyt tänä päivänä, vaan päätti lähteä huomenna, vaan nytkin oli satanut tien märäksi ja siksi pyysi Karisen Mallun ja ison Liisan soutajikseen ja niin tulivat venheellä. Jahtirannan rantaan tullessaan rovastinna tyrmistyi, kun Kaisa hurjana juoksi rantaan ja niin oudosti kajahtavalla korkealla äänellä huusi: "Kun tulitte, kun tulitte, kun viimeinkin tulitte, toki viimeinkin tulitte!" jota huutaen suoraa päätä syöksyi rovastinnaan syliksi ja suuteli moneen kertaan huolimatta rovastinnan estelemisestäkin. Malla ja Liisa samoin kuin rovastinnakin tulivat ihan puhumattomiksi. Katselivat vaan säikähtynein silmin mitä tämä oikeastaan on. Mutta kohosivat kuitenkin taloon, johon Kaisan lapset juuri tulivat marjasta kullakin pienet ropeet kukkurillaan kauniita tosikypsiä vattuja. Saimi se loistavin kasvoin joudutti ropeensa ensimäiseksi rovastinnalle, josta rovastinna sydämellisesti kiitteli, otti rinnastaan ison neulan ja sillä rupesi yksitellen nostelemaan niitä vattuja suuhunsa. Mutta yhä hän pysyi tyrmistyneenä nähdessään Kaisan yhä niin luonnottoman hilpeänä leimakehtavan ja puhelevan tulta ja taivasta sekasin. Ja väliin aina huurahti rovastinnan viereen syleilemään rovastinnaa yhä vaan hokien: "Kun tulitte, kun tulitte, kun tokiisa tulitte! Oi kun hyvä olla kun tulitte".
Rovastinna koitti nyt viedä puhetta vakavammalle tolalle kertoilemalla viime pyhänä haudatuista ruumiista siitä ja siitä leskestä, miten se ja se ja sekin jäi pienten lasten kanssa päin taivasta ja miten juuri Sivolan Reeti-isäntä parasta-aikaa sairastaa ihan kuolemaisillaan jättämässä köyhän lesken seitsemän lapsen kanssa maailmaan. Mutta Kaisa ei niitä rovastinnan puheita kuunnellut, hulmusi vaan sitä ja tätä.
Rovastinna kun näki että Kaisa ei voi yhtyä eikä seurata mitään puhelemista, niin rupesi tuntumaan ikävältä viipyminen. Kun oli Saimin keittämä kahvi saatu juoduksi niin rovastinna kaivoi taskustaan kourallisen lanttia, mitkä jakoi lapsille marjoista ja rupesi lähtemään. Mutta Kaisa tarttui syliksi rovastinnan kaulaan ja melkein huutaen sanoi: "Ette vielä saa lähteä. Ettehän toki raski heittää minua tänne niin vähällä. Minulla on niin ikävä rovastia, ette usko kun minulla on ikävä, vaan kohta se nyt tulee, sen koiran näin äsken juoksevan tuossa veräjän takana. Olkaa nyt edes niin kauvan, että rovasti tulee, se ihan kohta tulee. Ettehän lähde ennen?"
"Kyllä rovasti saattaa tulla koirineen jälestäkin", hyvitteli rovastinna. "Heitähän nyt, hyvä Kaisa, irti, minulla on kiire kotiin, tuleepa tänne rovasti, se joutaa enemmän viipyä. Elä nyt purista, Kaisa, niin kovin, minä ihan kuolen. Kuule, hyvä Kaisa, heitähän nyt irti, minä tulen ihan kohta takaisin."
Rovastinnan täytyi ihan riuhtoa itsensä Kaisasta irti, mutta sitten Kaisa pyörähti kasvot hätäisen näköisenä, silmät rävähtämättä katsomaan rantatien suuhun, mistä se aina näki rovastin tulevan. Mutta kun siellä ei mitään näkynyt, niin pyörähti rovastinnan jälkeen juoksemaan rantaan ja kiirehti nenäliinallaan huiskuttamaan, johon rovastinnakin vastasi pakenevasta venheestään samalla tavalla niinkauvan kun venhe kiertyi niemen suojaan.
Rovastinna oli venheessä kauvan ääneti ja alakuloisena, kun kynsille lyöty. Mutta viimein huokasi syvään ja sanoi: "Kaisa parka… Miten todellakin on hänen laitansa."
"Jumala yksin tietää hänen kohtalonsa. Me tiedämme vaan sen, että nykyään hänen laitansa ei ole hyvin", kuului Mallan nureksiva ääni hänen hiljalleen soutaa lurkkiessaan ja alakuloisena katsoessaan jalkoihinsa.
"Mutta mitä osaisimme tehdä hänen auttamisekseen?"
"Emme mitään", kuului Liisan lyhyt, päättävä sana, mutta Malla jatkoi:
"Josko rovasti voisi jotakin, kun sillä on rovastia niin ikävä."
Tämän sanoi Malla nähdäkseen vaikuttiko hänen sanansa rovastinnan kasvoissa mitään värettä siten nähdäkseen tietääkö rovastinna siitä kylällä liikkuvasta juorusta mitään. Mutta rovastinnan kasvot pysyivät puhtaasti vapaina ja osanottavaisella tavalla sanoi: "Minun täytyy todellakin puhua siitä rovastille."
Sen sanottua oli pitkän hetken ääneti ja näkyi miettivän. Viimein punalti hieman päätään ja virkkoi: "Mutta mitähän se Kaisa höpötti siitä Haagarista ja Ismaelista? Ne kun ovat raamatulliset nimet eikähän Kaisa kuulu osaavan lukea muutakaan, sitä vähemmän raamattua. Sitä minä ajattelen".
Mallan ja Liisan kasvot punastuivat, mutta Malla kerittäytyi sanomaan. "Viime kesänähän juuri Kaisan kotona oli rovasti pitänyt raamatun selitystä Saarasta, Haagarista ja Ismaelista."
Tätä sanoessaan Malla taas katsoi salaisesti rovastinnan silmiin näkyikö niissä mitään liikaa värettä. Mutta ne olivat yhtä viattomat, kuin äskenkin ja ihastuneesti sanoi: "Se on totta se. Nyt minäkin muistan. Aivan sitä se haveksii… Se noilla tuollaisessa tilassa olevilla muistuu mieleen kaikki mitä ikänään ovat kuulleet ja nähneet, kuitenkin niin hajanaisesti, kun uninako. Niillä kaikki koko elämän kokemus on yhtäaikaa silmien edessä kuni taulu. Mutta kuitenkin niin hämäränä, ettei siitä voi eroittaa kokemusten eroituksia ja sentähden ne puheetkin menevät niin sekasin, sikin sokin, että ainoastaan sen elämäntapauksia seurannut voi tuntea, mitä se milläkin sanallaan tarkoittaa ja missä se milloinkin menee".
"Niin se on."
"Kyllä se niin on," todistivat soutaja-akat. Tämän sanottuaan kaikki jäivät nyt äänettömiksi, tuntui kuin joku salainen paino olisi sulkenut suut.
Kotiin tultuaan rovastinna puhui rovastilla käynnistään Jahtirannalla ja kehoitti rovastin käymään lohduttamassa Kaisaa. Mutta rovasti vihaisesti tikaisten sanoi: "Minäkö, minä… Minäkö lähtisin hupsun akan kanssa äkseeraamaan! Se joltakin näyttäisi. Hym!"
Nämä sanansa rovasti sanoi sellaisella painolla ja ruumiinsa liikkeillä, jotta rovastinna oikein huomaisi miten hän on viatoin siihen kylällä liikkuvaan juoruun.
Pitkän aikaa keinutuolissaan ääneti oltuaan sanoi rovasti päättäväisesti: "Jos kukaan näkee Kaisan meille tulevan, niin pitää sanoa, ett'en ole kotona! Minä en halua häntä nähdä. Vahinko, että tulinkaan häntä tuntemaan."
Tämän sanottuaan jäi rovasti umpimielisen näköisenä istumaan keinutuoliinsa, mutta silmät vilkkuivat rauhattomina tavotellen sitä ja tätä esinettä, samalla kun toisella jalallaan autteli herkkää keinutuoliaan hiljalleen keinumaan.
Rovastinna tuli surulliseksi Kaisan kohtalosta. Hän ei kyllä aikonut enää rovastille puhua Kaisan puolesta. Mutta kun ei tiennyt mitään keinoa hänen auttamisekseen, niin tunsi syvää katumusta, että oli ensinkään antautunut hänen tuttavakseen ja tekemisiin hänen kanssaan.
5 LUKU.
Kaisa ei ollut nukkunut moneen yöhön, eikä syönyt kahteen päivään mitään, itki vaan melkein myötään. Hän vaan itki ja itki. Kaikki elämäntiet näkyivät pahoina mielessä. Mitä enemmän niissä ajatukset viipyivät, sitä katkerammaksi kävi mieli. Ei mikään työ saanut mieltä vaihtumaan, eikä ollut ketään, kenelle olisi puhunut, joka olisi häntä ymmärtänyt.
Siksi hän nyt lähti niiltään nimiään juosta huurottamaan pappilaan saadakseen siellä tavata rovastia ja rovastinnaa, mutta pappilan rannassa olevat vaatteitten huuhtojaeukot hymyillen kertoivat rovastin juuri vasta ikään lähteneen Jahtirannalle päin.
Kaisan silmät pyöristyivät ja hän puolihätäisesti huudahti: "Mitä tietä se meni? En huomannut tullessani."
"Sitä tavallista tietä," kuului akkajoukosta ääni ja kaikkien kasvoissa näkyi salainen hymy ja kaikkien silmät olivat terotettuina Kaisan liikkeisiin.
"Voi, voi, että se nyt juuri lähti sinne," sanoi Kaisa ja lähti juoksemaan kotiinsa päin.
Puolimatkaan tultuaan hän seisahtui, repäsi päähuivinsa päästään ja huusi: "Rovasti hoooi! Huhuuui… Huhuuui!"
Väliin hän aina kuunteli ihan hengittämättä, että korviin ei muuta kuulunut kun sydämen jyskytys. Taas juoksi hän palasen matkaa ja teki samoin, joten hän viimein kulkeutui kotiinsa.
Nyt oli jo ilta. Lapset olivat tehneet jo vuoteen, mutta istuivat kuitenkin akkunan pielessä alakuloisina odottaen äitiä tulevaksi kylästä.
Kaisa kun näki, että rovasti ei ole tullut ja lapsiltaan kuuli, että ei ole käynytkään, niin sai ihan suonenvedon tapaisen kohtauksen. Hän heittäytyi vuoteelle, missä hän väänteli ruumistaan, riuhtoi käsillään, repi tukkaansa ja vaatteitaan ja huusi: "Voi minua onnetonta! voi, minua onnettomista onnettominta!"
Lapset ympärillä hätäisinä kyselivät: "Mikä teillä on äiti? Mikä teillä on kipeä? Oi sanokaa, äiti, mikä teillä on kipeä? Me hieromme. Oi, sanokaa, äiti kulta, mikä teillä on?"
Siitä ei Kaisa näkynyt tajuavan mitään, hän eli vaan omaa elämätään. Lasten pyytäminen näytti vaan lisäävän tuskia. Mutta viimein häneltä purskahti voitamatoin itku, mikä pani tärisemään koko ruumiin. Itkettyään pitkän hetken, hän kuitenkin hieman rauhoittui, nousi ylös ja vaistomaisesti kiirehti akkunasta katsomaan eikö sieltä näkyisi rovastia tulevaksi.
Tässä akkunan poskessa Kaisan istuessa, lapset asettuivat vuoteelleen ja nukkuivat. Kaisa siinä yhä vaan tulehtunein kasvoin istui myöhään yöhön. Mutta taivas meni yht'äkkiä paksuun pilveen ja pimensi ilman niin pimeäksi, kun elokuun yönä voi olla. Harvan untuvan näköinen läpinäkymätön synkeys laskeutui ilmasta alas, niin että kaikki metsän puutkin näyttivät luhistuvan maan tasalle sen painon alla. Kaukaa, tuskin huomattavasti, vilahti silloin tällöin salaman valo, mikä muistutti Kaisan mieleen erään papin saarnan mailmanlopusta. Kaisan ruumis rupesi vapisemaan ja ikäänkuin turvaa etsien kytjähti hän lasten viereen vuoteelle, missä väkisten tuskaisina tulivat sanat suuhun: "Voi, minua onnetonta. Oi, rakas Jumala, että kuolisin tähän. Mutta oi! Rakas Jumala… Annathan anteeksi elämäni pahuuden, jos se on ollut paha… Haagar… Olenko minä Haagar… Rakas Jumala, annathan anteeksi? Voi, voi, kun olen näin onnetoin."
Rupesi aivan todella tuntumaan mailmanlopun lähestyminen, jonka kauhistusta peläten hän peitti kasvonsa käsiin ja kyyristyi kasvoilleen Saimin viereen. Sydän jyskytti ankarasti ja aivot kihisivät, kuin kiehuva vesipata. Nyt kuitenkin rupesi yhtä äkkiä korviin kuulumaan kummallista sipinätä. Kaisa hypähti, silmät kirkastuivat ja hän jäi hetkeksi kuuntelemaan hengittämättä. Tuokion kuunneltuaan kysyi kuiskaten: "Mitä? Metsäänkö? Mitä sinä puhut… Uimaanko? En minä nyt lähde… Rovastiko Hiekkarantaan?…"
Tämän sanottuaan hyppäsi hän ylös ja tulisessa kiireessä alkoi typerehtää sitä ja tätä, syyteli lastensa vaatteita sinne ja tänne ja hätäili: "Oi, oi, kyllä minä lähden, mutta missä nuttuni ja huivini? Oi, sentään, mihin ne ovat tulleet, eihän niitä näy missään. Oi, oi sentään… Etsi sinäkin? Mikä sinun on nimesi? Ka, onhan teitä montakin. Oletteko kaikki sitä rovastin joukkoa, pitääkö se rovasti raamatunselitystä? Pitää kai kun on niin paljon kuulijoita. Mutta kun en löydä nuttuani enkä huiviani, enhän viitsi avokauloin…"
Nyt liian hätiköimisen painosta syöksyi veri päähän, että päätä huimasi ja ei pysynyt pystyssä, vaan täytyi kaatua vuoteelle, missä maailma meni aivan mustaksi silmissä ettei nähnyt mitään. Nyt Kaisan hätäileminen muuttui yhäkin tuskaisemmaksi, hän melkein huusi: "Voi, voi sokeaksiko tulin! Voi, rakas Jumala. Sokeaksiko tulin! Oi, etten näe edes rovastia… Oi, oi, että upposokeaksi. Voi minua onnetointa!"
Pitkän tuokion hätäiltyään Kaisa tunsi ikäänkuin heräävänsä ja silmänsä selviävän näkemään. Silloin hän ihastuneena huudahti: "Oi, että oli toki unta! Pahaa unta… Mitä se kuitenkin merkitsi?… Oi, että kuitenkin oli unta! Samassa Kaisan silmät terottuivat huoneen hämärään seinään. Hän nousi nyt ylös ja siirtyi katsomaan likeltä sitä paikkaa seinässä mihin hänen silmänsä ensin terottuivat ja kummastuen hän sanoi: Elämän taulutko?… Ai, Saimin, Naimin ja Martan taulut ovat puhtaat kuin liina, mutta minun tauluni on likanen, ihan verinen. Oi, Saimi, Naimi ja Martta, nouskaa itsekin katsomaan miten teidän taulunne ovat puhtaat juuri kuin puhtain liina. Mutta voi, voi… minun tauluni on likainen. Ihan se on veressä… Koitan sitä pestä."
Huoneessa oli saaveroinen vettä täynnä. Siitä Kaisa otti kauhalla vettä ja hulautti seinälle, minkä tehtyään alkoi kaksin käsin hutuuttaa sitä märkää seinää ja ihastuneena huudahti: "Puhdistuu toki, oi, puhdistuu toki!" Sen sanottuaan palasi vesisaavin luokse ja kiihkoisesti puhellen rupesi ihan hurjana syytämään vettä siihen seinälle.
Nyt sitä vettä räiskähti nukkuvain lasten silmille, josta ne rupesivat kiemuroimaan ja unimielissään kätisivät: "Elä elä. Mitä se siinä? Elähän, Naimi, sinä. Elähän…"
Siitä lasten kätinästä ei Kaisa ollut milläänkään, humasi vaan kauhalla vettä siihen seinään, että lattiakin oli jo huleisillaan ja hoki: "Lähtee toki, lähtee toki. Puhdistuu toki. Kas niin, kerta kerralta puhdistuu!"
Saimi se lapsista ensiksi selvisi tajulleen ja alkoi hätäillä: "Äiti, mitä te houraatte? Kuulkaa, äiti, mitä te siinä? Voi, ettehän ole tajullannekaan. Voi, äiti rakas, antakaa minulle se kauha!"
Siitä huolimatta Kaisa vaan syyti, että pohja jo kopusi vesiastiassa. Viimein kuitenkin leimahti seinän luokse ja alkoi kädellään osotellen: "Sinun taulusi, Saimi, on tässä. Katsohan, miten se on puhdas. Sinun, Naimin ja Martan taulut ovat puhtaat. Katsos, kuinka ne ovat puhtaat kuni puhtain liina, mutta minun tauluni tästä nurkasta, tuosta juuri, on vielä likanen, vaan annas kun käyn saippuata, niin kyllä se lähtee, kyllä se puhdistuu viimeinenkin."
Sen sanottuaan viskasi kauhansa vesiastiaan ja mennä huurahti ulos.
Mutta ulos tultuaan luuli metsän rinteellä näkevänsä ihmisiä menemässä
Hiekkakaarteeseen päin.
Sinne nyt lähti Kaisa juoksemaan ja huusi: "Uimaanko menette? Onko siellä rovasti? Ai, tuollapa sen koirat vielä haukkuvat kaukana. Minäkin tulen uimaan, me kerkiämme rovastin tuloon uida, kun noin kaukaa vielä kuuluu koirien haukunta. Ai, ai, että tulee rovasti. Tulee toki rovasti…"
Hiekkakaarteen poskessa oli kivinen niemi mikä kaitasena ja terävänä pisti järveen, jonka nenässä oli syvä likellä. Siitä se Kaisa ennenkin aina paiskautui uimaan ja usein meni samalla umpisokkeloon ja ui veden alaitse Hiekkakaartoon ja siellä kohosi lastensa iloksi aina veden pinnalle. Niinpä nytkin Kaisa juosta tohkasi siihen niemen kärelle. Siinä hän opitulla tavallaan rupesi riisumaan vaatteitaan päältään ja heittämään rannan kivelle. Mutta samassa alkoi hän melkein huutaen puhella: "No, vaate päälläkö te uitte? Minä olen aina uinut alasti… Niin todellakin, näin yöllä on vesi kylmempi. Katsokaas, kun minä tulen sinne, minä tulen ihan sukkelossa sinne asti."
Lasten silmät olivat kirkastuneet kuullessaan äitinsä ulkona huutelevan ja he kiirehtivät akkunaan katsomaan. Kun he näkivät äitinsä hurjana juoksevan rantaan, niin lähtivät jälkeen ja hätäillen huusivat yhdestä suusta: "Äiti, äiti, elkää menkö uimaan! Kuulkaa, äiti, elkää menkö uimaan. Voi, voi, äiti rakas, ette saa mennä uimaan!"
Kun Saimi oli jo saamaisillaan äitiään kädestä kiinni, niin Kaisa näytti ikäänkuin lapsiaan pakoon kiirehtivän ja ottamalla oikein pitkän laukan syöksyi päistikkaa järveen ja samassa katosi veden pinnan alle, että lapset kuulivat vaan ankaran parskahduksen, jonka perässä vaahtoinen vesi hyrskähti korkealle ilmaan, mutta putosi samassa, josta sitten lähti renkaina laajenevat väreaallot pakenemaan kaikille suunnille ja ne hiljalleen vierien katosivat tyhjyyteen. Parskahduksen kohdalla näkyi vielä muutamia vaahtosoreita, jotka nekin laukeilivat tyhjiksi, että jälelle jäi vaan tyyni, pilviyön synkistämä vedenpinta.
Lapset nyt hätäisin silmin katselivat ihan hengähtämättä ulapalle, mistä ja milloin näkyisi äiti kohoavaksi veden pinnalle, mutta kun ei alkanut näkyä, niin tuskainen ahdistus rupesi karvastelemaan lasten kurkuissa. Ja kun he eivät muutakaan osanneet tehdä, niin huusivat: "Äiti, hoi, tulkaa pois! Äiti rakas, tulkaa jo pois! Me kuolemme suruun, jos ette tule pois. Voi, voi, kun ette tule pois!"
Pilvinen, synkkä taivas puhkesi nyt satamaan vettä ihan taivaan täydeltä, että yksi kohina täytti ilman. Mutta tästäkin huolimatta lapset vaan katselivat ulapalle ja katkerasti itkien huutelivat: "Äiti, hoi! tulkaa jo pois, tulkaa pois!" Muutakaan he eivät osanneet tehdä.
Kun sateen synnyttämä hämärä peitti kokonaan näkemästä ulapalle niin lapset ottivat venheen rannasta, jolla soutelivat järven pintaa sinne ja tänne, yhä vaan huudellen: "Äiti, hoi, äiti hoi!" Kun ei sekään auttanut, tulivat maalle ja kyyristyivät niemen kärelle ison kiven viereen, missä vielä monta tuntia märkinä väristen huusivat äitiään tulevaksi. Mutta viimein, kun alkoi päivä valjeta, lähtivät jälekkäin juosta retostamaan pappilaan, millä matkallaan myötään valittivat: "Voi meidän äitiä, voi meidän äitiä. Voi, voi, meidän äitiä!"
Pappilan keittiössä oli piika päässyt vasta ylös ja rapisteli unen töhmeröisiä silmiään panna tuhertaessaan kenkiä jalkaansa, kun Kaisan lapset, Saimi eellimäisenä, hiipivät sisään ja vettä juoksevat hameen helmat löpsähtelivät paljaisiin nilkkoihin.
Vieraitten tulemisesta piiankin silmät hieman kirkastuivat kun näki vielä lasten silmät olevan niin itkeneen ja itkevän näköisiä. Luuli sitä surua kuitenkin sateen synnyttämäksi, jonka tiesi häviävän kun pääsivät lämpimään kyökkiin. Senpätähden hän puoleksi kylmästi ja haukotellen kysyi: "Mikäs teitä nyt ajaa jälestä, kun näin aikaseen tuommoisella ilmalla olette liikkeellä? Sataa, että yksi jyrinä on kuulunut koko aamupuolen yötä."
Saimi puristi nyt käsillään rintaansa, että myötäänsä tunkeutuvalta itkulta voisi parahtamatta sanoa sanansa ja ponnistaen kaikki voimansa kokoon sanoi: "Äiti meni järveen."
Silloin Naimi ja Martta parahtivat kohti kurkkuaan itkemään ja siksipä ei Saimikaan voinut enempi pidättää itseään, vaan parahti vieläkin kovemmin, kun toiset ja itkun seasta sanoi: "Eikä tule pois, vaikka olemme koko yön huutaneet."
"Järveen! Herra Jumala. Järveenkö Kaisa meni? Miten ja mistä se meni, venheestäkö?" hätiköi piika silmät pyöreinä ja hyppäsi seisaalleen, vaikka toisessa jalassa oli vasta kenkä ja toisessa sukka ja toppuroi sitä ja tätä.
"Se juoksi rantaan ja siitä meidän kiviniemeltä paiskautui järveen, jonka perästä emme ole nähneet", sai Saimi sanotuksi ja itku muuttui yhäkin voittamattomammaksi.
"Järveen! Herra Jumala hyvästi siunatkoon", jatkoi piika. "Järveen! Mielenhäiriössä kai? ei suinkaan muuten. Herrainen kuitenkin. Sitä se rovastinna on pelännytkin, että kunnian kukko ei laula siitä ihmisestä. Niinpään kävikin. No herra ihme kuitenkin… Rovasti ja kaikki herrasväki vielä nukkuu, kenelle siitä nyt sanoisi. Voi, voi sentään… No elkäähän lapsirukat nyt niin kovin itkekö, ihanhan sydämmenne halkeavat. Eihän se sillä tule takaisin… Minä kuitenkin menen sanomaan rovastille."
Sen sanottuaan lähti piika enemmän juosten kun käyden mennä kopeltamaan porstuan ja salin poikki rovastin kamaria kohti, toisessa jalassa koppasi kovakantainen kenkä, toisessa sipsutti vaan sukka.
Rovasti oli vasta päässyt rykimästä ja kuunteli sateen synnyttämää jyrinätä, joka tuntui kuuluvan aivan joka puolelta. Mutta kun se oli vaan sateen synnyttämä jyrinä, niin eihän se mitään outoa ollut. Senpä tähden aikoikin painautua nukkumaan, ehkäpä yskäkin antaa taas hetken rauhan. Piian hätäisesti nilkuttavat, lähenevät askeleet kun kuuluivat korviin, vaikuttivat kuitenkin virkistyttävästi ja hän käänsi jo päänsä valmiiksi näkemään tulijaa. Ja kovin pöllähtivät pyöreiksi silmät, kun oven tavallista kiireimmin auettua ilmestyi ovelle piian hätäinen muoto, jossa vesiharmaat silmät seisoivat renkaisillaan, että valkuaiset näkyivät aivan eheinä kiehkuroina ympäri terästen ja samalla alkoi hätiköidä: "On tapahtunut kumma. Ette usko rovasti minkälainen tapaus on tapahtunut tänä yönä!"
"Mikä? Sano heti!", sanoi rovasti hieman kiukkuisena ja nosti päänsä ylemmäksi kuulemaan paremmin.
"Kun Jahtirannan Kaisa on mennyt järveen tänä yönä. Mielenhäiriössä kai raukka."
"No tuo hupsu höperö, meni tuo nyt mihin meni", sanoi rovasti ärtyisesti ja painoi päänsä vuoteeseen sekä murisi: "Sellaisen sanoman kanssa tullaan ihmisiä säikyttelemään yösydämmellä. Luulin, että rengit ovat oriin hukuttaneet, kuten ne viikolla yrittivät tehdäkin sitä uittaessaan."
"Nuo lapset kun itkevät ja parkuvat äitinsä surkeutta, niin tulin sanomaan, kun muillekaan en osannut sanoa. Eikähän nyt ole enää yö, kellohan on kohta kuusi", sanoi piika tyrmistyneenä peräytyessään ja ovea kiinni vetäessään. Mutta ovenraosta sen juuri kiinni tullessa kuului piian korviin rovastin rauhallisempi sana: "Vie mammalle kahvia ja herätä niitä lapsia hyvittelemään."
Nyt piika sai uutta kiirettä, hän kenkäpuolessa juosta kimputti samoja jälkiään kyökkiin, mistä lasten katkeramielinen itkun tuhkuminen kuului vastaan. Hän toimitti tulen hellaan, ennenkuin malttoi toiseen jalkaansa panna kenkää ja tulta laittaessaan hyvitteli lapsia: "Heittäkäähän nyt itkunne. Ei se tule sillä takasin, kyllä se Jumala sentään pitää teistä huolen. Isätöin, äiditöin orpo kuin taivaan lintu olen minäkin, vaan aikaanpa häntä on tultu, kunhan tässä rovastinnalle saamme kahvia, että saamme sen jalkeille niin kyllä se keksii teille ensimäisen avun. On onni, että olette ennestään jo rovastinnan ystävyydessä. Siinä äidissä onkin monelle turvattomalle äiti. Olkaa nyt vaan huoletta ja peskää silmänne, että rovastinna ei teitä säikähdä. Tässä vettä ja tässä naulassa pyyhkeitä."
Lapset, Saimi ensiksi, pesivät kasvonsa piian laittamasta vesivadista ja pyyhittyään ne, istuivat kyökin loukkoon lattialle ja kytistyivät likomärkine vaatteineen kylki kylkeen kiinni siihen loukkoon istumaan. Siinä istuessa aina väliin rinnoissa puhkesi voimakkaita nikon tapaisia nykäyksiä, jotka panivat aina pienet ruumiit kokonaan vapisemaan, kurkkuihinkin palasi aina karvas pala ja silmäin nurkkiin kihosivat kyyneleet. Mutta kun kuulivat piian puhuvan rovastinnan säikähtämisestä, niin koittivat kaikin voiminsa estää itkuksi puhkeamista. Kurkuissaan tuntuvia karvaita paloja koittivat painaa nieleksimällä alas.
Nyt tuli kyökkiin Oravakankaan Heta ja rapisteli päähuivistaan vettä ja ihmetteli sitä veden tuloa eikä huomannutkaan lapsia loukossa ennenkun rupesi panemaan huiviaan valumaan lasten pään päällä olevaan naulaan. Silloin hän oudostuen virkkoi: "No mitä! Jahtirannan Saimi, Naimi ja Marttako täällä?"
"Mutta tiedättekö, mitä siellä on tapahtunut?" kerittäytyi piika sanomaan.
"No, herra Jumala, mitä?"
"Sitä että Kaisa on tänä yönä mennyt järveen, luultavasti mielenhäiriössä."
Heta löi käsiään yhteen ja sanoi: "Kun tuo ajatus jysähti rinnassani kun näin nuo lapset tuossa. Vai järveen… Niinpään kävi kun viikolla aavistinkin."
"Sitähän rovastinnakin on aavistanut jo toista viikkoa."
"Minä näin", jatkoi Heta, "jo toissa päivänä, että tuosta ei kunnian kukko laula kun se Kaisa vaan itki ja itki eikä antautunut mitään puhumaan, vaikka kuinka koitin kierrätellä, ei kun itki ja itki. Minä kysyin häneltä sitäkin, että onko sinulla ollut sulhanen, joka on heittänyt ja silloin kyllä purskahti voimakkaampi itku, vaan ei ruvennut sanomaan onko sitä ollut ja kuka se on ollut. Sen hän monen tingan perästä sanoi, että rovastia hänellä on ikävä. Kävi oikein säälikseni, kun se vaan itki ja itki niin katkerasti, että jokahinen jäsen meni mukaan."
"Mutta mikä hänelle kuitenkin lienee tullut että se on ruvennut suremaan", sanoi piika kummastellen ja kädet menivät itsestään ristiin.
Heta otti taskustaan nuuskarasiansa, pisti siitä kumpaseenkin sierameensa ja sitä tehdessään sanoi: "Kyllähän sitä mieli tekee uskoa, että Kaisalla on ollut sulhanen, lienee sitten likellä tai kaukana, joka on sen pettänyt. Olen melkein varma, että Kaisa ei ole viime aikoina ollut terveessä tilassa ja siinä on se surun syy."
"Sitähän minäkin. Kun Kaisa on ollut meidän täällä ollessa ihan ilonen kuin käki metsässä ja vihanta kuin kesän heinä, niin nyt viime aikoina se kasvojen väri niin yhtäkkiä muuttui ja silmien ympärille ilmestyi semmoiset tummat kiehkurat ikäänkuin kuollut veri olisi silmien ympärillä."
"Sepä se. Siitäpä sitä minäkin päättelin, että vika on myllyssä. Nepä merkit juuri eivät ole ennenkään pettäneet", vakuutti yhä Heta ja pyyhki nuuskan törkyä nenänsä alta.
"Voi, Kaisa parka. Kukahan onnetoin se mies on ollut mikä Kaisan saattoi sille riekenelle. Kaisa on ollut niin herttainen. Rovastinnakin on siitä niin paljon pitänyt. Mutta millähän äänellä se nyt panee kun kuulee tuon tapauksen."
"Luulen, että saadaan siitä miehestä tieto, kyllä se tehty tiedoksi tulee." Sitten hän otti uudelleen nuuskarasiansa ja ikäänkun siitä voimaa saadakseen pisti sitä hyppysillään pitkään, alaspäin riippuvaan nenäänsä ja kurautti oikein hartia voimasta. Sitten otti taas taskustaan nenäliinansa ja sillä pyyhki melkein ylähuulen tasalle riippuvan nenänsä alta liiat roskat pois ja alkoi Saimilta kyselemään:
"Onko teillä tänä kesänä käynyt paljon vieraita?"
"Ei ole käynyt enempää kuin ennenkään."
"Onkos Väyrylän kylän tytöt käyneet usein teillä?"
"Eivät ole käyneet."
"Ovatkos Väyrylän Risto ja Joeli käyneet teillä?"
"En minä muista nähneeni."
"Ketäs muita mies vieraita on käynyt?"
"En minä muista muita kun rovastin."
"Mitä se rovasti teillä teki?"
"Mitäpä hän teki, istui."
"Istuiko äitisi rovastin sylissä?"
Nyt Saimi punastui, eikä puhunut mitään, painoi vaan päänsä alas. Mutta
Heta yhä pyyteli:
"Sanohan pois, eihän siinä mitään pahaa ole, sanohan pois. Todellakin, istuiko äitisi rovastin sylissä?" Saimi painoi päänsä vieläkin alemmaksi ja tuskin kuuluvasti kuiskasi: "Istui."
Nyt Heta iski silmää piialle ja sanoi semmoisella tavalla, ettei Saimi siitä ymmärtäisi mitään: "Mutta mitähän, jos se olisi totta" —
"Sekö tuommonen puhe. Ei, ei, ei, tuhannen kertaa, ei!" sanoi piika kauhistuen ja punoi pyöreätä, mustatukkaista päätään, että ei tahtonut kahvin laskemisesta rovastinnalle vietävään kuppiin tulla tolkkua.
Nyt kahvia viedessään rovastinnalle piika ilmoitti tapahtuman ja rovastinna ei joutanutkaan kahviaan juomaan, vaan lähti tulla petkeltämään kyökkiin ja nähdessään Kaisan lapset loukossa huudahti: "Hukkunutko äitinne! Ja mitä kummaa. Oletteko tekin olleet hukkumassa, kun olette ihan märkinä kuin järvestä nostetut, vai mitä?"
"Raukat! Tuommoisessa valosäteessä koko pitkän pituisen yön rannalla värisseet ja huutaneet äitiään tulevaksi pois ja sitten vielä tulleet tänne halki semmoisen sateen, kun nyt on ollut, niin eipä kumma, jos ovat märät. Ihan juoksi vesi jokahisesta vaatteen niemekkeestä, kun tulivat tänne keittiöön."
"No Herra Jumala sentään…" sanoi rovastinna. "Ja etteivät kuitenkaan kaikki menneet, kun Makkosen lampaan karitsat emänsä jälessä Hiltulan kaivoon. Hyttynen, hyvänen aika kuitenkin… No tulkaahan minun jälessäni niin katselen kuivaa päällenne, se on ensimmäinen asia." Sen sanottuaan lähti rovastinna kamariinsa ja lapset märkine vaatteineen sliippasivat perässä. Pikku hetken perästä lapset palasivatkin kuivissa vaatteissa kyökkiin, missä saivat paksut voileivät käsiinsä. Mutta nyt rupesi kuulumaan liikettä ja hälinää kaikkialla ja kohta nähtiin miesjoukko, rakennusmiehiä ja kaksi renkiä keksien, sauvomien ja mikä minkin saikaran kanssa menevän rantaan, mistä kohta lähti kolmihankainen miesvenhe mennä tohkasemaan Jahtirannalle päin. Rovastinna keittiön akkunasta pitäin luki montako siinä venheessä oli ja sanoi: "Seitsemän miestä. Ne lähtivät haraamaan sitä hukkunutta… Mutta voi tokiisa sitä Kaisa parkaa… On selittämätöintä miten Kaisa joutui niin onnettomaan mielentilaan."
"Heta luulee olleen Kaisalla sulhasen, joka on pettänyt", sanoi piika ja vilkasi Hetaa silmiin.
"Niinkö todellakin luulette?"
"Niin luulen ja uskon", sanoi Heta umpimielisesti ja rupesi taas taskustaan nuuskarasiaansa kaivamaan esiin.
"Mutta todellakin. Kuka ja missä sellainen katala on, joka Kaisan saattoi tuolle jälelle… Voi maailmaa pahennusten tähden."
"Se itse tietää paremmin, kun me, kuka ja missä on syyllinen Kaisan onnettomaan kohtaloon, se itse tietää mitä hän on tehnyt." Tämän sanoi Heta sellaisella tavalla, josta kuului, että hän tietää kuka se on, vaan ei tahdo sanoa.
"Voi kuitenkin sellaista ihmistä," huokasi rovastinna. "Parempi olisi, että myllynkivi sidottaisiin hänen kaulaansa ja hän heitettäisiin meren syvyyteen."
Näitä sanoja rovastinnan sanoessa tuli rovasti kyökkiin ja sanoi. "No jopa ne nyt lapset ovat saaneet kuivaa päälleen." Sen sanottuaan meni hän pieneen saliin, mutta salaisesti vilkuili mennessään Hetaan ja rovastinnaan, kun kuuli olevan puheen Kaisan kohtalosta.
Rovastinna ei rovastin käynnistä ollut tietäkseenkään, istui vaan kyökin tuolilla kädet ristissä rinnoilla ja oli haikeamielisen näköinen. Hän odotteli josko Heta alottaisi puhetta, että saattaisi uudelleen viedä puhetta siihen kysymykseen, kuka on syyllinen Kaisan kohtaloon. Vaan kun näki Hetan olevan niin umpimielisellä tuulella, niin itsekseen vaan sanoi: "Voi, voi, Kaisa parkaa!" Sen sanottuaan kääntyi Kaisan lapsiin, jotka olivat jo saaneet voileipänsä syödyksi ja kysyi: "Söisittekö vielä toiset voileivät, vai mitä? Kyllähän teillä varmaan on nälkä, milloin lienettekään syöneet?"
Lapset eivät virkkaneet mitään, allapäin vaan kainoina istuivat kyökin nurkassa ja Saimin silmien nurkissa kiilsi kirkkaat kyyneleet. Kun lapset eivät rovastinnan puheeseen vastanneet mitään niin rovastinna sanoi piialle: "Teeppäs, Kerttu, vielä voileivät näille lapsille. Aamiaisen aikana saavat sitten keittoa."
Sen sanottuaan rovastinna poistui pieneen saliin, johon näki rovastin menevän. Mennessään vielä haikeamielisesti huokaisten sanoi: "Voi, voi, Kaisa parkaa!"
6 LUKU.
Miehet olivat Kaisaa haranneet koko päivän, mutta eivät löytäneet. Kaisa kun paiskautui järveen, niin oli hänelle näkyvinään etempää ne toiset uimamiehet, joita hän sukkelossa uiden koetti tavottaa. Mutta ulapalla, ei sataakaan askelta rannasta, oli selkäsyvän rinne, missä kävi Haapajärveen tuleva Liekojärvestä laskeva pyörrevirta, jossa aina vesi on kylmempi, kun tyyni vetisillä paikoilla. Kaisa tähän virtaan jouduttuaan tönkistyi aivan kuni sidottu ettei voinut yhtään jäsentään liikuttaa. Virta vastasi nyt vaatteisiin ja kuljetti omia teitään ja pyöritellen miten milloinkin vei Haapajärven syvimpään syvyyteen, jossa se yhäkin hiljalleen pyörien vajosi pohjaan ja jäi suulleen makaamaan kädet levällään ja jalat suorina kuin puikot.
Tähän syvyyteen eivät miesten haraköydet yltäneet, joten Kaisa jäi sinne ja miehet rupesivat luulemaan, että Kaisa ei olekaan Haapajärvessä, vaan yön hämärässä on opitulla tavalla uinut umpisukkelossa, lapsiaan eksyttääkseen, johonkin niemen kainaloon, jossa on noussut maalle, mennyt sitä tietään metsään ja hirttänyt itsensä, tai muuten lopettanut. Tämän ajatuksen kertoo nyt mukana ollut pappilan renki Esko rovastille sellaisella varmuudella, että siinä ei ollut epäilemistä. Sen kuultuaan rovasti sanoi: "Se on nimismiehen asia haalia kylän väki kokoon ja etsiä metsistä. Me kyllä olemme osaltamme hakeneet."
Rovastinnakin myönsi siihen: "Me kyllä puolestamme olemme tehneet, mitä olemme voineet. Mutta voi, voi, sentään sitä Kaisa parkaa… No surmaa ei ole nimetöintä. Kunhan olemme hänelle tehneet mitä olemme voineet, sekä eläessä, että vielä kuoltuaankin."
Sen sanottuaan rovastinna näpisti suunsa visuun kiinni ja tyytyväisyyden valo näkyi pyöreämuotoisissa lihavissa kasvoissa.
Mutta rovastin silmät ne vilkkuivat levottomina istuessa kamarinsa keinutuolilla. Sitä hän ei kuitenkaan millään liikkeellä ilmaissut, että hän oli vähääkään rauhatoin. Hänen kasvoissaan olikin niin paksu, karkea, harmaa nahka kun juuri sitä varten laitettu, että sen alle voi kätkeä suurimmatkin mielenmuutteet.
Rovasti näki rovastinnan olevan viattomassa tyytymyksessä, mutta kuitenkin ajattelevan Kaisaa. Viedäkseen rovastinnan ajatuksia siitä pois hän sanoi: "Kahden viikon perästä meillä on piispantutkinto."
"Niin todellakin." sanoi rovastinna, ikäänkuin herättyään. "Olipa onni ettei tuo Kaisan häsäkkä sattunut silloin. Todellakin, silloin sitä on häsäkkätä. Sinäkin Hermanni silloin vihitään Jänislahden rovastiksi, täytyy tehdä kallis virkavala. Mutta sehän ei ole vaikea, kun vaan on uskollinen tehtävälleen… Voi, voi, kun sitä on todellakin tämä elämä yhtä hyörinätä ja pyörinätä vaan. Kun nyt taas pääsisi siitä piispantutkinto ajasta sivu, niin saisihan ehkä hengähtää… No Jumalan avulla voitamme kaikki."
Nyt oli rovastinnan mieli uronnut Kaisan muistoista kokonaan ja ajatteli vaan miten selvitään piispantutkinnossa ja mitä ja mitä laitoksia tulemme tarvitsemaan, jotka ovat hänen huolestettavansa. Seuraavana yönä unissaan näki rovastinna Jahtirannan Kaisan puhtaissa morsiuspukimissa tulevan vihkimähuoneesen ja oli odottavinaan sulhasta tulevaksi ja rovastia vihkimään. Siihen hän heräsi ja mieleen tuli herätessä ne eilisen aamuset Oravankankaan Hetan umpimieliset sanat jonkun syyllisyydestä Kaisan kohtaloon. Hän tunsi painuvan mielensä pahaksi, minkä pakottamana kysyi piika Kertulta aamukahvia tuodessa: "Tokko sinäkään sait selvää eilen aamulla Hetan umpimielisyydestä? Ketä hän luulee syylliseksi Kaisan kohtaloon?"
"Kyllä minä tiesin Hetan mielen, vaan en minä kuitenkaan tahdo sanoa."
"No Jumalan tähden, sano toki!"
"Heta pitää totena sen tuonosen juorun, minkä tekin tiedätte."
"Ettäkö rovasti!"
"Niin juuri."
Tämän kuullessa rovastinnalta yritti kahvikupit pudota käsistä lattiaan, kasvot menivät melkein mustiksi ja silmät rävähtämättöminä tuijottivat, vaikka ne eivät katsoneet mihinkään esineeseen. Pitkän tuokion perästä vapisten kysyi: "Mitäs sinä luulet?"
"En minä usko. Minä sanoin eilen aamulla Hetallekin ihan kuivia sanoja."
Rovastinnan kasvot rupesivat sulamaan ja rupesi jotakin sanomaan Kertulle, mutta hän ei tahtonut kuunnella, lähti vaan kyökkiinsä pieni tarjotin toisella kämmenellään ja toisella aukoi ja lukitsi matkallaan olevia ovia. Ajatteli vaan, että sopikoot sotkunsa, ei se liikuta häntä.
Rovastinnan mieli jäi nyt kiinni kahteen kysymykseen. Hetan sanoista hän eilen aamulla kuuli varmuuden. Rovastista ei voinut uskoa sellaista. Mutta ei hän kuitenkaan saanut Hetan sanoja mielestään pois. Väkisten painui mieli raskaaksi. Sitä mielensä painoa ei rovastinna ilmoittanut rovastille, vaan piti omana salaisuutenaan ja taisteli itsekseen. Mutta tulevalla viikolla rupesi kulkemaan rovastinnan luona akkoja, joilla kaikilla oli se sama asia, puhua kuulemiaan rovastin ja Kaisan väleistä. Nyt rovastinna tunsi loppuvan voimansa taistella niitä juoruja vastaan, joten eräänä iltapäivänä tunsi ikäänkuin voittamattoman voiman itseään pakottavan tästä sanomaan rovastille. Nyt rovastinna oikein kevein jaloin meni rovastin luo ja sanoi kuulemansa, oikein tarkastaen rovastin silmiä näkyisikö niissä mitään merkkiä. Rovasti oli iloinnut siitä, että Kaisa oli hukkunut, eikä siis ollut kenenkään kyseltävänä ja tiuskaten hän nyt sanoi: "Oletko sinäkin tulemassa hulluksi, vaiko jo lienet, kun sellaisia kuuntelet ja vielä tulet minulle kertomaan. Koko tuo juoru on vaan keksitty kostoksi siitä kun minä tämän pappilan sain syynissä määrätyksi suurennettavaksi puolta suuremmaksi. Mutta sillä eivät pitkälle pääse, kyllä päätös paikaltaan puree."
"Totta tosiansa. Siitähän se onkin kotosin," sanoi rovastinna ihastuneena. "Nyt minä en kuule enää moisia puhujia. No, ne keksivät nuo pahat ihmiset. Mutta tyhjä säkki ei pysy seisallaan. Kuiva rikka pian putoaa hännästä."
Nyt rovastinna tunsi ymmärtävänsä seurakunnan pahuuden ja miten ihmiset voivat laitella vaikka minkälaisia juttuja ainoastaan sentähden, että pappila suurennetaan puolta suuremmaksi, joka on aivan tarpeen vaatima, että pojatkin saavat omat huoneet.
Tämän kostoksi aikoi nyt rovastinna jättää Kaisan lapsistakin huolenpidon vaivashoidon huoleksi. Siitäpähän näkevät, ketä ovat pistäneet. Tämän sanottuaan rovastinna tunsi ikäänkun taakan pudonneen hartioiltaan ja vielä keveämmin jaloin kävellä tölkkäsi rovastin kamarista salin poikki ulos ja ikäänkun elämänsä tärkeimmistä huolista päässeenä istahti asuinrakennuksensa korkeilla portailla olevalle häkkitaustaiselle penkille nauttimaan kesäillan viileydestä. Samalla päätteli, että huomenaamuna hän käy vaivaishoidon esimiehelle sanomassa, että korjaavat nuo Kaisan lapset pois. Pankoot orsille tai parsille, siitäpähän todellakin näkevät, ketä ovat pistäneet moiset juorujen levittäjät.
Kaisan lapset olivat komennettu asumaan työväen pirtissä ja olivat ne nyt asettuneet akkunaan katsomaan työmiesten kotiin tuloa ja näkivät rovastinnan yksinään istuvan rakennuksen portaalla. Sen nähtyään lähtivät ihan kuni kilpaa juoksemaan sinne ja rovastinnan luokse tultua Saimi otti rovastinnan helmasta hänen lihavan, lyhytsormisen kätensä ja puristi sen käsiensä väliin ja nojaten rovastinnan polveen, melkein syliin kumartuen sanoi: "mamma mamma." Toiset lapset Saimin käytöksestä saivat rohkeutta, että kiipesivät sohvalle ja istuivat rovastinnan viereen, missä iloisesti katsellen rovastinnan silmiin, nojasivat itsensä häntä vasten. Rovastinna ei ollut tästä tietääkseenkään. Istui vaan selkä kenossa vaaleaksi maalatulla häkkitaustaisella sohvallaan ja aikoi pysyä tylynä lapsille. Mutta Saimi itse tietämättään minkätähden hän niin teki puristi yhä rovastinnan kättä ja kun ei osannut muutakaan sanoa niin kertoi yhäkin sitä talon lapsilta kuulemaansa lausetta: "mamma, mamma."
Ne toistakymmen vuotiaan tytön suusta kuuluvat, lapsellista turvallisuutta ilmaisevat sanat kuitenkin kulkivat läpi rovastinnan olennon, niin että ikäänkuin väkisten tulvahtivat rovastinnan pyöreille kasvoille polttelevat kyynelet. Pyhkäistyään ne pois, otti hän kätensä Saimin käsistä irti ja silitti hänen kellahtavatukkaista päätään ja sanoi: "Menkää nyt keittiöön. Kerttu antaa illallista. Kiittäkää Kerttua ja menkää hyvinä lapsina pirttiin vuoteellenne nukkumaan ja siunatkaa itsenne." Sen kuultuaan lapset kilvan lähtemään, mutta Saimi vielä pyörähti ympäri ja iloisesti katsoen rovastinnan silmiin sanoi: "Luemmeko me Isämeidänkin."
"Lukekaa, lukekaa", sanoi rovastinna hymyillen. Tämän kuultuaan lapset juoksivat keittiöön. Mutta rovastinna jäi kummeksien miettimään kuka heille on Isämeidän opettanut — eihän Kaisavainaan sanottu osanneen lukea vähääkään… Kukapas muut kun rovasti se on opettanut siellä Jahtirannalla käydessään… Ai kuinka soma on lasten ja imeväisten suusta kuulla tuollaiset sanat… Niin. Kukapas muut kun rovasti se on Isämeidän noille lapsille opettanut ja eipä ole sana kivistöhön eikä pisteleviin orjantappuroihin langennut. Ei. Nyt ilmestyivät uudet kyynelet rovastinnan kasvoille, joita kirkkaan valkoisella nenäliinallaan pyyhkiessään itsekseen sanoi: "Voi kun olin paha, kun noin puhtaat lasten sydämmet uhrasin koston uhriksi… Hyvä Jumala, anna anteeksi pahuuteni ennen tuon auringon laskua… Niin. Anna anteeksi, eläkä näitä soimaa".
Rovastinna aikoi nyt oikein nauttimalla nauttia siitä harvinaisen kauniista kesäillasta. Mailleen painuva aurinko juuri parhaillaan punasi rauhallisina lepäileviä pilviä ja siinä hohteessa kaikki kesän kasvit, metsien puut ja huoneitten nurkat ja katotkin näyttivät olevan ilman punertavaan silkkiin pukeutuneita. Mutta samassa alkoi salista kuulua rovastin epämääräiset askeleet, mistä hän yskien ja kakistellen tulla väjähti portaille ja istua kajahti toisella puolen käytävästä olevalle istuimelle ja nojasi hänkin itsensä istuimen häkkikaiteista taustaa vasten. Siinä hän alkoi puhella käkätellä pelloista, kesäkynnöistä, niityn aidoista, haravista, viikatevarsista ja suovain pielistä. Ne rovastin hajanaiset ja tehdyiltä maistuvat tarinat rupesivat rovastinnasta tuntumaan väsyttäviltä ja hän ajatteli lähteä ruokasaliin Kertun avuksi illallista laittamaan ja muutenkin tuntui olevan sinne salainen veto, kun sieltä kuului kaikkien lasten iloinen hälinä ja väliin aina Kertun komentavat äänet. Mutta samassa sieltä ruokasalista päin tulla vilkasi Aili, joka nähtyään rovastinnan siinä istumassa, suoraa päätä juosten syöksähti rovastinnan syliin ja kasvoja suudellen sanoi: "mamma, mamma".
Silloin rovastinna kiepasi Ailin rintojaan vasten ja suudellen sanoi: "Sinä minun Ailini, minun kultainen Ailini, sinä illan perhonen elät vielä. Se onnetoin Kaisa pelasti sinut, sinä illan kultasiipinen perhonen. Mitä tekisinkään Kaisa paralle, jos olisi tässä." Mutta sen kuultua rovastin pitkät silmäripset rupesivat luikkamaan tavallista tiheämpään ja kuului halveksiva murahdus: "Hymm."
Tämän ei rovastinna antanut häiritä iloaan, vaan hän nousi seisalleen ja ilossaan kiemuroivaa Ailia sylissään kantaen lähti melkein puoleksi juosten mennä hynttyyttämään ruokasaliin.
Nyt oli rovastinnan mielestä kokonaan hävinnyt ajatus Kaisan lasten toimittamisesta vaivaishoitoon. Jahtirannan torpan asukkaaksi ja torpan aituuksen vartijaksi toimitti hän erään lapsettoman pariskunnan, joitten hoitoon rovastinna toimitti Kaisan lapset ja kolmantena päivänä jo lupasi pitää niitten ruuasta huolen. Eikäpä rovastinnan lupaukset olleetkaan turhia, sillä usein nähtiin rovastinnan valkean venheen lähestyvän Jahtirannan torpan rantaa, mihin Kaisan lapset käsiään räpyttäen ja ilosta huutaen juoksivat vastaan, mutta ei useinkaan niin puhdaskasvoisina, kuin Kaisan eläessä. Useinpa rovastinna pakottikin Kaisan lapset pesemään kasvonsa ja kätensä ja kampaamaan tukkansa ennenkun saivat tulla antamaan kättä ja ottamaan niitä tuomisia, mitä rovastinnan soutajamuija korissaan kantoi rannasta taloon.
Tämä Jahtirannan torppa tuli nyt yhä edelleen rovastinnan mieluisimmaksi käymäpaikaksi, sillä siellä ei tarvinnut koskaan kuulla niitä hävyttömiä puheita, mitä muu maailma tuntui olevan täynnä rovastin ja Kaisavainaan väleistä, mitkä jutut yhdessä Kaisan kuoleman sanoman kanssa levisivät ympäri Jänislahden seurakuntaa, missä kierrettyään ne tarinat kymmenin kerroin lisäytyneinä palasivat takasin. Ja turhaan niitä kuullessaan rovastinna huokaili: "Voi maailmaa pahennusten tähden." Turhaan hän vihasi seurakuntalaisia niitten juorujen takia, sillä kertojat siitä vaan innostuivat niitä varsin tuomaan rovastinnan tietoon kun kuulivat sen harmittelevan.
Rovastinnalle niitä kuitenkin kerrottiin siinä ajatuksessa, että hän kertoisi rovastille. Tämän tiesi rovastinna ja sentähden tuntui se hänestä vieläkin pahemmalta kun ei kuitenkaan voinut rovastista uskoa sitä, mitä hänen täytyi kuulla, eikä voinut kertoa rovastille.
Rovasti ei siitä kuitenkaan sillä päässyt, että rovastinna ei kertonut kuulemiaan. Jokahisen Jänislahden naisen kasvoissa näkyi syvä inho nähdessään rovastia. Eikä yhdenkään miehen kasvot pysyneet vapaina nähdessä rovastia, vaan toisten kasvoissa näkyi katkera, tulinen viha ja toisten kasvoista pureva iva, mikä pukeutui raakoihin sanoihin, missä ikänä tilaisuus vaan salli.
Tästä kaikesta ei rovasti ollut tietävinään. Paksuja huuliaan nipistellen vaan ylpeästi hymyili ja itsekseen punoi, että tulkaahan piispantutkintoon, kyllä silloin tulette tuulen tuntemaan, taivahan tajuamahan.
Nyt oli lauvantai ja tänä päivänä oli huomiseen rippikirkkoon kirjoitettu nuorta kansaa enemmän kuin harvoinkaan muulloin. Tämän nuoren kansan öisiä liikkeitä tahtoi nyt pitää rovasti silmällä, että oikein silminnäkijänä voipi tulevan pyhän aikana sanoa piispalle, kun tulee kysymys seurakunnan henkisestä tilasta. Sentähden ei rovasti tänä iltana asettunut ollenkaan yöteloilleen, vaan odotti maatapanoaikaa, jolloin hän aikoi lähteä tarkasteluretkelleen. Ja niinpä hän, kun syyskuun ilta oli pimennyt pimeimmilleen, pani koppahattunsa päähänsä, otti kepin käteensä ja lähti ulkokausteelle kävelemään. Mutta rovastinna, kun tiesi seurakuntalaisten vihan, niin ei päästänyt yksinään, vaan lähti kumppaniksi ja paikalla ulos tultua kiersi lihavan kätensä rovastin pitkään, luiseen käsivarteen. Samassa kulki nyt kaksi nuorta miestä sivu, taluttaen saman ikäistä naista keskessään, joka keveästi nauraa rehletteli miesten puheitten melkein tyhmille sukkeluuksille. Toinen miehistä tirkisti rovastia silmiin ja ivallisesti sanoi: "Lintu Hermanni"… Hänkin on vielä ylhäällä ja tyttöä vetää siivestä… Vetää kun mies. Näetkö Kalle tuota?"
"Näen", sanoi kysytty, "vaan eipä ole enää Jahtirannan Kaisa kynkässä."
Sitten seurasi sarja paksuja sukkeluuksia miesten kesken. Kaikelle sille nauraa keklotteli nainen heidän keskessään kävellen imelänä, kuin sokeroitu maitorieska ja tyytyväisenä kuulemaansa nautintoon. Näitä sukkeluuksia ladeltiin naisen yhä nauraessa niin kauan kun luultiin niitten kuuluvan pappilan herrasväen korviin.
Mutta näitten äänien johdosta saapui joukko toisia nuoria miehiä ja naisia, mitkä yhtyivät nyt yhdeksi joukoksi ja veivät puheet yhäkin ruokottomammiksi, missä rovastin ja Kaisan välit olivat ikäänkuin sitovana pohjana. Miehille se lisäsi vaan intoa, kun naiset yhteen ääneen sydämmensä pohjasta ja kohti kurkkuaan nauraa kotkottivat. Tätä lystiä pidettiin ikäänkuin rovastin luvalla hänen kunniakseen. Minkäänlaiset sanat eivät tuntuneet olevan hävettävää, vaikka tiesivät olevan rovastin ja rovastinnan kuulemassa.
Rovasti ja rovastinna eivät olleet tätä kuulevinaan, vaan ihan kun tukituin korvin käsikynkässä kävelivät nurmista pengertä joen rantaa kohti. Menivät kahdesti pappilan ohi kulkevasta tiestä yli, menivät aina niin kauas, missä noin parin sadan askeleen päässä näistä teistä leveä, tyyni joki katkasi korkean, vaaleamultaisen kangasselänteen, jossa tuuheat monihaaraiset tervasmännyt seisoivat joen törmän korkealla töyräällä. Tähän kuului nyt läpi tyynen pilviyön pienimmätkin liikkeet ja äänten vivahdukset kauttaaltaan yli koko kirkonkylän ja sivukulkijatkaan eivät siitä helposti huomanneet. Tähän paksukaarnaisen tuhuramännyn vähä nurmiselle kentälle nyt istuivat rovasti ja rovastinna vierekkäin. Siinä rovastinna, muistamatta, että hekin olivat tulleet kuuntelemaan, eikä puhelemaan, alkoi: "Hyi, noita seurakuntalaisia, hyi… Oikein puistattaa, niin kävi ilkeäkseni… Ja mistä ne ovat kaivaneet senkin Lintu Hermannin nimen, joksi ne sinua siellä Riutanniemelläkin haukkuivat… Hyi… Eihän vaan tuo piika Kerttu olisi jollekin sanonut, mistäpä ne täällä muuten tietäisivät. Hyi… Voi, todellakin tätä maailmaa. Pahoja ihmisiä, pahuutta, murhetta, ja kaiken kaltaista ikävyyttä täynnä. Niinpä on kirjoitettukin: Voi maailmaa pahennusten tähden sillä pahennukset kumminkin tulevat… Sekin Kaisa parka. Lienee vielä hirttänyt itsensä, laittanut sen viheliäisen henkensä metsien kummitukseksi, loppumattomaksi kiusaksi ihmisille. Ja missä hänen kurja ruumiinsakaan on, kun ei kylänväkikään löytänyt… Siitä kuitenkin saamme iloita, että olemme hänen hyväkseen tehneet, mitä olemme voineet… Taas kuuluu tuo Lintu Hermannin nimi… Kuulee aivan selvään, että siitä katkeruudesta ne työntävät tuota roskaa, kun sinä viekkaudella sait päätetyksi tämän pappilan suurentamisesta… Tuhat täytinen, no mistä ne ovat kaivaneet tuon Lintu Hermannin nimen. Kuulitko, kun nytkin kuului kiljuva ääni: 'Lintu Hermanni ja perkele suuressa palatsissaan Jahtirannan Kaisa sylissä'. Juuri itse rietas kai niille tuommoisia korviin kuiskii. Ja vielä tuon Kaisan mennyt olento vedetään mukaan."
"Olehan nyt", keskeytti rovasti rovastinnaa nyhjäyttämällä kylkeen ja teralti katseensa ja korvansa joen takana muhjottavaan, korkeametsäiseen Hopeavuoreen, mistä rupesi kuulumaan juopuneitten rivoja kiljumisia ja inhottavia laulun loilotuksia, viulujen ja harmonikkojen epämääräisiä säveleitä, miesten hohottavia ja naisten kikattavia nauruja, kaikki sekautuen yhdeksi katkeamattomaksi äänien sekamelskaksi. Tätä kuulemaan kiintyivät nyt rovastin ja rovastinnan korvat, silmät tähdättyinä yhtämittaa niinkutsuttuun Hopeavuoren harjuun, mistä ääni kuului.
Kauvan aikaa nyt istuivat siinä äänettöminä, mutta viimein rovasti virkkoi: "Ne ovat juopuneita nuo".
"Voi hirmuista elämää," lisäsi rovastinna. "Tulevatko nuokin huomenna
Herran ehtoolliselle?"