"En luule."
"Mutta mitäs jos tulisivat… Voi kauhistus tuota elämää. On kun rietas olisi irti… Kauhistus, hirmuinen kauhistus olisi Jumalan edessä, jos tuollaiset tulisivat kirkon perään. Ihan kai pyörtyisin, jos tietäisin noitten siellä olevan."
"En luule noitten tulevan. Ne tietävät minut kovaksi mieheksi. Mutta toiselta puolen olisi hyvä, jos tulisivat, sillä huomenna juuri saarnataan ahtaasta portista, juuri siitä miten harvat sen löytävät ja että siitä ei pääse sisälle ei juomarit, ei tappelijat, ei varkaat — rupesi sanomaan huorintekijät, vaan tapasi sanansa ja käänsi — eikä kukaan, ei ihan kukaan tuollaisen elämän pitäjä."
"Mutta tuoltahan kuuluu ilmitappelua", keskeytti rovastinna ja samassa kihnasi seisalleen ja osotti sormellaan toiseen suuntaan, mistä joen yli kuului tappelun ähellys. "Hyi. Minua rupeaa ihan pelottamaan. Aivan kai tappavat toisensa."
Tämä pisti rovastinkin korvaan kuni salama ja itse huomaamattaan kohosi seisalleen keveämmin kun koskaan ennen ja terotti korvansa ja silmänsä sinne, mistä mustana uomana muhjottavan joen polven yli kuului tappelun ryske.
Tuokion perästä punalti päätään rovasti ja sanoi: "Kirkkoraatiin täytyy nuo rivot saada… Huomenna tai ylihuomenna täytyy vetää nuo kurjat tilille tuosta työstään. Se täytyy tehdä, sitä ne häpeävät varsinkin kun tietävät tulevan pyhän aikana olevan piispantutkinnon, missä juuri kirkkoraati tekee selvän seurakunnan tilasta."
"Mutta voi kuitenkin tuota elämää", keskeytti rovastinna. "Ihanhan kaatuu koko maailma… Maailmanlopun viimeiset ajat lienevät todellakin käsissä."
"Ei auta. Kirkkoraatiin täytyy saada. Renki Eskon täytyy lähteä ottamaan selko, kutka nuo ovat ja tuokin joukko tuolla Hopeamäellä."
Samalla rovasti työnsi kätensä rovastinnalle, johon rovastinna turvallisesti tarttuikin ja lähtivät astua haparoimaan pois. Mutta pappilan sivu kulkevalla tiellä, kuni laitettu, sattui olemaan renki Esko monen muun nuorukaisen kanssa menemässä Hopeamäelle, mistä se iloinen ruihukka kuului. Rovasti tunsi halun nyt oikein ankarasti torua renki Eskoa pyhäyönä liikkumisesta, mutta kun täytyi saada asialle niin ei käynyt laatuun. Kuitenkin, näyttääkseen miten ankara hän on pahasta, polkea jämähytteli kantapäätään kenttään ja kohti kurkkuaan ärjyi: "Sinun, Esko, täytyy poliisikonstaapelin kanssa mennä tuonne ilkityöpaikalle ja haastaa kaikki ensi maanantaiksi kello kymmenen ajaksi kirkkoraatiin, ihan kaikki, juuri kaikki ja kaikkien nimet kirjoittakaa ylös. Juuri kaikki."
"Kyllä, kyllä", virkkoi Esko mennessään, mutta toverit löivät leikiksi, joista muuan sanoi hyvin kuuluvasti: "Lintu Hermannin nimi tulee ensimäiseksi siihen kirjaan. Senhän ensimäiseksi näimme tyttö kainalossa."
Toinen ja kolmaskin suu oli aukeamassa siihen ivaleikkiin jatkoksi, mutta kun korviin kävi se Ilvesniemeltä päin kuuluva tappelu, kiistävä toraaminen, niin seisattuivat kuni ukkosen lyömät ja Kissalan Aapeli sanoi: "Mutta nyt on paha irti."
Kaikki ikäänkuin vaistomaisesti äänettömänä siirtyivät sille samalle joen töyräälle, mistä rovasti ja rovastinna tulivat ja kaikkien silmät ja korvat terottuivat Ilveskankaalle päin.
"Siellä on tappelua."
"Ihan emätappelus."
"Tappelevat kuni oinaat kesällä."
"Että kangas jytisee."
"Ja pienimmät puut ruskavat kuni tuskassa."
"Mutta jopas hieman helpottivat, kuunnellaanpas ketä nuo ovat, nuo kaurariihen puijat."
"Tuo on Keksiälän Iivari, tuo joka kiljuu, että hän osaa soittaa. Tunnustatko, että hän osaa soittaa niinkuin Turkin sulttaanin hovisoittaja."
"Ihan varmaan se on Keksiälän Iivari. Se ei anna perään, kiljuu vaan, että hän osaa soittaa juuri kun Turkin sulttaanin hovisoittaja… Sitä hän vaan tiukkaa, että sanotko, tunnustatko, että hän soittaa kun Turkin sultaanin hovisoittaja."
"Mutta tuo on Törmälän Santeri, joka ärjyy, että sinä et osaa soittaa. Se on sama kun porsasta hännästä vetäisi, se sinun soittosi. Ihan niinkun sikaa hännästä vetäisi."
"Se on Santerin ääni, vaan Iivari on tuo joka taas kirkui: Olenko minä sika. Sanotko sinä minua siaksi? Tunnustatko, sanotko sinä minua siaksi, sinä Mehtosen linnun rosvo."
"Tuota ei Santeri kestä. Ei tule hyvää tuosta. Kuunnellaanhan miten käypi. Kovin kähisee Santerin ääni, kun tiukuu: Sanotko sinä minua Mehtosen linnun rosvoksi, sanotko, sanotko Mehtosen linnun rosvoksi?"
"Niin, mutta Iivari ei ole hätäpoika, säköö vaan: sinä olet Mehtosen linnun rosvo. Järkinaholta kerran Mehtosen ansasta veit suuren koirasteeren, kun koira, niinkun paha koira, niinkun rosvokoira."
Nyt kuului ähellystä, lyöntien kajahduksia ja kipeitä sanoja: "Elä tapa, elä tapa, elä Jumalan luoma tapa!"
Tähän teroittivat nyt kaikki pojat korvansa oikein päitään kallistaen, että kumpi niistä on se huutaja. Mutta nyt kuului entistä ankarampi lyönti, johon liittyi sydäntä särkevä, sanatoin parahdus ja tappelun temmellys lakkasi. Silloin pojat säpsähtivät, että askeleen siirtyivät paikastaan ja itse tietämättään sanoivat: "Voi, voi. Voi hyvä isä. Tappoi se miehen,"
Sen sanottuaan jäivät kuitenkin äänettöminä kuuntelemaan, josko tuo ei kuitenkaan niin pahasti liene. Mutta mäntyisen kankaan harjulta kuului vaan pakenevain askelten jytinä ja risujen ruske ja tappelutantereelta kuului katkera, samakka voivotus ja epämääräisiä sanoja: "Suuri Jumala, ota, ota viimeinen henkeni. Rakas Jeesus, ota viimeinen henkeni. Pyhän nimesi tähden, ota tämä murhattu henkeni. Ota, ota pois tämä murhattu henkeni!"
Sitten kuulosti, että valittaja joutui suulleen maahan, sillä ääni rupesi kuulumaan kuni maan läpi ja kohta sammui aivan kuulumattomaksi.
Pojat vielä pitkän hetken kuuntelivat äänettöminä ja aivan vapisivat kauhistuksen tunteesta.
Kissalan Aapeli viimein sanoi: "Se oli Iivari, joka murhattiin. Voi
Jumala sentään. Nuori, riski, köyhäin vanhustensa turva…"
"Iivari se oli, kyllä sen kuuli noista viimeisistäkin voivottavista äänistä, että Iivarin ääni se oli."
"Niin se oli."
"Niin se oli", kuului poikain joukosta vapisevat sanat.
"Mutta mitä tekisimme, menisimmekö paikalle?" sanoi pappilan renki, Esko. "Hakisimme tuolta talon rannasta venheen ja ottaisimme tästä suunnan yli joen, sillä tuolta sillan kautta kiertämällä emme sitä pimeässä yössä löytäisi. Tästä kun suoraan menisimme tuonne joen rantaan ja siitä menisimme maalle ja rintamaan kohoaisimme tuonne kankaalle, niin siitä se löytyisi. Se on aivan lähellä tuossa jokitörmän niskoilla… Mitä teemme, lähdemmekö?"
"Ei velikulta me lähdetä, en ainakaan minä lähde", sanoi Sankkolan
Matti.
"En minä, en minä, en minäkään lähde", kuului kaikkien poikain suista sanat: "Mutta mitäs tekisimme? Jotakin kai pitäisi tehdä. Sanoisimmeko vaan konstaapelille", kuului Eskon alakuloiset sanat.
Sankkolan Matti tiesi, että hänen esitykseensä taipuvat kaikki, niin tekeytyi hyvin asialliseksi ja sanoi: "Jos olemme viisaita, niin emme hiisku hiirille, emmekä heinille koko seikasta. Näemmehän, ettei täällä koko perällä ole ketään liikkeessä, muita kun me. Kaikki muut ovat tuolla Hopeamäellä. Menisimme nyt tuonne, niin kuka todistaisi, jos tuo murhaaja esimerkiksi rupeaisi väittämään koko tapahtuman meidän niskaamme."
"Se on totta, se on totta", kuului yhteinen myöntymys. Sen sanottuaan lähtivät vetäytymään pois ja ikäänkuin näkymättömästä vetovoimasta hiljalleen kävellen tulivat renki Eskon mukaan huoneeseen.
Poikia ei kuitenkaan Eskon makuuhuoneessa tuntunut nukuttavan, tuntui lystiltä valvoa, kun oli kaikki huoneen asukkaat niin vertaista väkeä. Kaikki olivat toveruksia olleet rippikoulussa ja yhtä aikaa olleet kirkon perässä vannomassa seurakuntavalansa.
Tavallista alakuloisempina vaan puhua suputtelivat sitä ja tätä sen johdosta, kun renki Esko kertoi olleensa Jahtirannan Kaisaa haraamassa eikä ollut löytynyt mistään ja siitä, että sitä ei löytynyt metsästäkään, vaikka kylän väki haki pitkän pituisen päivän, kun neulaa kissain ja koirain kanssa. Se katosi kuin suola suureen mereen.
Sankkolan Matti oli koko toisten poikain keskustelun ajan ollut ääneti, istui vaan selkäkenossa seinää vasten Eskon vuoteen päässä ja sormensa nenillä punoi ylähuulessaan viuhottavia parran haiveniaan muka viiksien tapaisiksi ja pitkä ripsisiä vesiharmaita silmiään vaan silloin tällöin räpsäytti tapansa mukaan. Viimein hän hieman tuimalla tavalla punalti päätään ja sanoi: "No sitä tuon hyvän isän aitauksessa on vaikka minkälaista elävätä, niinkun tuo Lintu Herkkokin. Mutta jos se Kaisa löytyisi ja olisi asiain peräänkysyjätä niin ei sen rötkylän jalkaa mato purisi."
"Minkä sille taitaa. Kun kerran Kaisa kuoli, niin meni kun Mehtosen viina."
"Niin sanoi isäni, että jos on asiain selvittelijä, niin käsiin käypi. Oravakankaan Heta kertoi meillä, että Kaisa on ollut aivan päälle näkyvässä raskaassa tilassa, luuli kohta puolikantoiseksi."
"No parempi oli niin, että meni sitä tietä. Ruojahan siitä kuitenkin olisi tullut ruojan siitoksesta."
"Kun se sitten vielä kuvattelee joskus raamatun selitykseen kuten äskenkin."
"Mutta mitäs selitystä se sitten on, se selitys. Kehenkä se teki kipeätä sekin äsköinen selitys. Paljasta tapailemista, haparoimista, kuin väkkärällä, mistä saisi tuulta siipiinsä."
"Sitä myötenhän se on työ, kun tekijä. Sen sanon minäkin, että eri hampaat oli raamatun purentaan ukko Bäcklundilla, joka meitä rippikoulussa hantuutteli. Raamatun ja armon sanan voimalla ukko pehmitti meitä miehen alkuja, että itkeä saimme käsissä."
"Niin, mutta suudella tahdoimme sitä kaljupäätä ukkoa ihan joka aamu, kun hän loistavin kasvoin tuossa korkeilla portaillaan aina otti vastaan aamutervehdyksemme ja kertoi aina jonkun kertomuksen vapahtajan lapsena, tai meidän ikäisenämme olemisesta ja vertaili meidän olojamme hänen oloihinsa."
"Niin. Mutta ukko ei puhunut kirkkoraadista mitään."
"Ei puhunut, ei tiedetty sellaisia kompeita olevankaan."
"Hym. Se kyllä olisi ilmeisin leuhkon työ, jos tuo Lintu Herkko toimittaisi sen kirkkoraatiin. Tuo joukko tuolla loilotusmäellä on semmoista väkeä, joka ei hänestä perusta, ei äyrin vertaa, ei rapakapan arvoa. Annas näitä velikultia ruvetaan sadottaisin taljaamaan siihen kiirastuleen, moiseen puhdistusvalkeaan, niin kelpaa sillä nauraa… Se maksaisi vaivan olla näkemässä kun esimerkiksi Kokanniemen Teemu könöttäisi kaikkine sanankuulijoineen kirkkoraadissa. Se siellä kuitenkin lienee parhaana kellokkaana taas tuolla Hopeamäellä."
"Senpä tähden juuri rovasti tahtookin saada semmoiset kun Teemu joukkoineen niihin kirjoihinsa ja kirkkoraatiin, että häpeäisivät", muistutti renki Esko.
"Häpeäisivät… Ne miehet häpeäisivät… Mitä ne siitä häpeäisivät. Siinä leikissä toki Teemu ja kaikki hänen laisensa nauruhermojaan vasta oikein ruokkisivat ja saisivat uutta vettä myllyynsä. Mutta en luule toki höperönäänkään Lintu Herkon laittavan kirkkoraatia, vaikka lapsille peloksi sanoo: tuolla on mörkö."
"Laittaa. Saatte nähdä, että laittaa, kun mies on uhannut monta kertaa ja nyt varsinkin piispan tutkinnon edellä. Laittaa se kun laittaakin", toisti renki Esko.
"Mutta siihen ei tule ketään. Ei kirkkoraadin jäsenetkään."
"Ne kyllä tulevat. Ne ovatkin yhtä luuta, kuten pitääkin olla koko karja yhtä rotua. Mutta muita en minäkään usko tulevan."
"Niin, mutta se löylytyttää piispalla", huomautti renki Esko.
"Se löylytyttää sitten koko seurakunnan yhteen lautakuntineen ja siitä samasta sarvesta saamme mekin vaikka kykötämme täällä näin hyvinä lapsina samalla aikaa kun Teemu joukkoineen riemuaa hänen ilossaan."
"Hym. Piispako antautuisi kuppariämmän toimiin uskomaan juoruja ja niillä haukkumaan syyttömiä ihmisiä, kuten meitäkin."
"Löylyyttää, kun poika, saattepa nähdä, että niin löylyyttää kun itselleen kelpaa joka miehen."
"Mutta siinä kaupassa menettää piispa kunniavähäsensä."
"Menetti, mitä menetti, mutta hän uskoo kirkkoraatia ja ketäpä muuta sen tarvitseisikaan uskoa. Nehän ovat kengän nauhain päästelijöitä ja… No en huoli sanoa."
"No, mutta jälkimäinen villitys tulee pahemmaksi ensimäistä. Jos piispa rupeaa jonnijoutavilla löylyyttelemään kirkossa, niin saa kyllä kohta nähdä ihmeitä. Sen sanon, että jos saattaa esimerkiksi Jokilahden emännän pitkän nenän touhuilemaan niin sitä ei kestä kauan, ennenkun muija lähtee ulos ja kohta on naisten puoli kirkossa tyhjä. Sama on laita jos Tuomalan Antti ukon käyrä nenä kerkiää punastua, niin kohta nähdään ukko körttiröijyineen mennä köröttävän ovea kohti ja kaikki muut perässä, kuni pienet kalat valaskalan pyörteessä."
"Mutta sangen juhlallinen näkö, jos piispan hengessä ilmestyisi tuollainen voima, että ainoalla puhalluksella pölähyttäisi kirkon tyhjäksi. Mainio teko. Kerrassaan ihmeellinen teko."
"Mutta tuo ilmestys rupeaa minussa kutkuttamaan, että aionpa siihen lisätä tulta. Jokilahden emäntää kyllä tapaan huomenna ja kerronpa oikein hartaasti nämä kirkkoraatihankkeet kaikkine siitä johtavine seikkoineen ja meidän hankkeemme kirkon tyhjentämiseen. Se puhuu monelle muulle vertaiselleen ja silloin Jokilahden emäntä samoin kun moni muukin jo kirkkoon tullessaan jättää toisen takajalkansa lähtevään asemaan, että asian aikana joutuu potkaseutumaan ulos kuni todellakin hengen voimasta… Se on totta, että moisen pyhän synoodin miehet pitää opettaa erottamaan laki ja evankeliumi toisistaan ja se koulutus on meidän asiamme. Ah!"
Sorsalahden Mattia rupesi raukasemaan, niin köllistyi kaikkine vaatteineen renki Eskon vuoteelle ja köllistyessään sanoi: "Matit ovat miehiä ja Mustit ovat koiria. Minä olen Matti ja sentähden rupean nukkumaan. Nukun kissain unet, koirain unet, ketun unet, karhun unet ja kaikkien kalojen unet, kuten ennen ämmät lauloivat."
"Hän on siitä ylpeä kun on piispan kaima", huomautti renki Esko.
"Piispa kuuluu olevan Matti Rungenius."
"Olkoon vaikka Rumpukenius minä vaikenen kuin muuri. Juuri kuin kivinen muuri on tästä lähtien tämä suurikorvainen Matin pää". Sen sanottuaan hieroi ruumistaan ikäänkuin päästäkseen syvempään vuoteeseen ettei kuuluisi muitten puheet.
Tätä esimerkkiä seuraten toisetkin pojat alkoivat asetella mikä mihinkin niinkuin nukkuakseen. Mutta Matti rupesi särähyttelemään oikein repäseviä kuorsauksia, vähin aina puhua pulikoiden katkonaisia sanoja hevosista, lehmistä, lampaista, nuotan vedosta, seitsemästä ohrakykäästä, kirkkoraadista, piispanluvusta, kaikista sekasin. Mutta väliin hän aina sanoi selvästi: "Tappoi se miehen, niinkuin susi koiran, niinkuin penikka koiran", jonka sanottuaan aina melkein kipeällä tavalla voivotteli ja mutisi murhatusta hengestä.
Siitä valpastuneena toiset vielä kotvasen supattelivat keskenään, mutta yksi ja toinen taukosi vastaamasta toiselleen, joten koko joukon supatukset vähitellen muuttuivat raskaiksi hengityksiksi, joista silloin tällöin kuului joku uneksivan katkonainen sana ikäänkuin vastaukseksi, tai säestykseksi Sorsalahden Matin melkein yhtämittaisiin puhelemisiin.
7 LUKU.
Kirkkoraatia ei ensi maanantaiksi tullut, mutta sen sijaan tuli poliisitutkinto Keksiälän Iivarin katoamisesta. Siinä kuitenkin ei tullut muuta selville kuin että Törmälän Santeri ja Keksiälän Iivari olivat pyhää vasten yöllä olleet vähän päissään, noin vaan rohkeimillaan päissään ja sen tähden joutuneet vähän riitoihin, kuten päihtyneitten tapa on aina riidelläkin, mutta he myöskin ovat herkät sopimaan. Siinä kaikki poliisitutkinnon tulos.
Mutta tiistaina löytyi Iivarin ruumis Ilveskankaan alta joesta ja kun vainajan päässä oli haavoja niin nimismies määräsi uuden poliisitutkinnon lauantaiksi, kun silloin piispanluvun takia tulee ihmisiä kirkolle, saadakseen siten selville, kutka ovat olleet Iivaria ja Santeria viimeksi näkemässä. Tämän tähden laittoi nimismies vielä eräät lautamiehet tiedustelemaan pitäjän kaikilta suunnilta kutka olivat viime pyhänä olleet kirkolla ja nähneet Iivaria, ne olivat haastettavat lauantaiksi poliisitutkintoon Jänislahden pappilaan. Nyt lautamiesten mukana kulkeutui tieto pitäjän kaikille suunnille Iivarin murhasta ja siitä epäluulosta, kun Iivarin juuri silloin pyhänä olisi pitänyt lähteä Tapionniemen kaupungin raastuvanoikeuteen todistajaksi Santerin veljen palojutussa ja että jos olisi Iivari päässyt todistamaan, niin Santerin veli ei olisi saanut palorahoja, vaan olisi joutunut vankeuteen. Tämä asianhaara lisäsi kauhistusta Iivarin kuolemansanomaan, että kaikkien kasvot tulistuivat, jotka vaan sen sanoman kuulivat. Tähän liittyi myöskin tieto Jahtirannan Kaisan hukkumisesta ja sen mielenhäiriön syistä ja siihen se kavaluus millä saatiin määräys pappilan suurentamisesta puolta suuremmaksi, niin kauhistus valtasi jok'ikisen ihmisen. Ja puhetta yhdessäkään ihmisasunnossa Jänislahden pitäjässä tällä viikolla ei ollut muusta kuin näistä seikoista, joten koko hengitettävä ilma tuntui tukehduttavalta, kuni ukkosen edellä.
Se että Keksiälän Iivari oli kadonnut ja löydetty mistä löydetty ei rovastin mieltä vaivannut. Hän tiesi että ihminen on kuolevainen olento, jonka eroaminen täältä täytyy tapahtua kuoleman kautta. Vaan se harmitti rovastia, että Santeri, hänen oma mökkiläisensä, oli sattunut Iivarin kanssa olemaan yksissä silloin Iivarin katoamisen aikana tai sen edellä.
Rovastinnan povi oli kokonaan täysi siitä, että niin monenlaiset toimet sattuivat juuri nyt piispanluvun ja rovastin vihkiäisten kanssa samaan aikaan. Eikä voinut edes puhella kenenkään kanssa mielensä lievikkeesi. Oli kyllä kymmeniä akkoja apulaisina tulevan piispan kokouksen ajan varusteita laittamassa, mutta jok'ikisen niiden kasvoista voi lukea sen Jahtirannan Kaisan ja rovastin välisen juorun ja kauhistuksen Iivarin murhasta. Niinpä akat aina puhuivatkin ja sopottelivat, kun vaan rovastinnalta silmä välttyi.
Tämän lisäksi tuli tieto, että Iivarin ruumiinavaus on myöskin lauantaina ja että kuvernöörin määräyksestä tulee tohtori leikkelemään Iivarin puoleksi mädännyttä ruumista, joka leikkaushuoneessa oli jo sitä varten ja sanottiin siitä kalmanhajun tulevan pappilaankin asti tuulen ollessa sieltäpäin.
Nyt oli rovastinnan kuorma jo raskaampi kuin kantaa voi. Häneltä pääsi voittamatoin, polttava itku, mitä tuhkien hän nyt kiirehti rovastin luokse, kun tiesi hänen kamarissaan olevan. Ovessa tullessaan jo alkoi: "Aivan kuin helvetin aallot ovat meitä hukuttamassa, kun vielä sekin ruumiin leikkeleminen on lauantaina. Et usko Hermanni, kun minun on karvas mieli, kun juuri nyt piti kaikki sattua yhteen."
"No, rauhotuhan, mamma, nyt," kiirehti rovasti lohduttamaan. "Jumalan voima on suurempi helvetin aaltoja. Tämä kaikki kiertyy meille hyväksi. Minä päinvastoin iloitsen tästä, että pahan voiman juuri täytyy näyttäytyä näin selvänä nyt juuri kun se on kukistumisen partaalla. Olen tässä juuri kirjottamassa seurakunnan tilasta, sen pahuudesta, oikeata tilastoa, minkä annan piispan käteen. Katsos, kaksi arkkia on jo kirjoitettu ja kolmas vielä tulee. Ei auta peitteleminen, valoon täytyy saada kaikki pimeyden juonet. Minä en pahaa hellittele, minä Jumalan voimalla lyön kaikki alas."
Rovastinnan kyyneleet kuivivat ja rovastin puhuessa jo ruumiskin rupesi nyökkäsemään. Rovastin puheen loputtua hän sanoi: "kun ei olisi sattunut edes tuota ruumiin leikkausta silloin, niin kaikkihan muuten olisi mennyt."
"No, olehan, mamma, huoletta siitäkin," keskeytti rovasti. "Kaikki ihmisen elämähän on sattumuksia täynnä… Elämän tie on tie, mikä täytyy kulkea. Tiellähän aina on vastaan tulijoita ja eihän siihen saa jäädä kumpanenkaan matkustaja. Toisen ja toisen täytyy päästä sivu toisestaan, muuten ei ole matkan jatkaminen mahdollistakaan. Kun vastaan tulijoita on paljon yhdessä ryhmässä, niin silloin on tungos suurempi ja sivuuttaminen vaikeampi, vaan se ei ole tien syy, eikä tie lähde niitten vastaantulijain mukaan vaan kaikkien, pahainkin vastaantulijain, täytyy tie jättää paikoilleen."
Taas rovastin puhuissa mieli rovastinnan ruumis nyökähtelemään, mutta kun mieli oli muun muassa kulkeutunut Santerin kohtaloon niin muistutti:
"Että sen Törmälän Santerin, meidän likimmän mökkiläisen, piti vielä sattua olemaan viimeksi sen Iivarin kanssa. Ja kuka uskoisi, että hän nyt olisi antaunut tappelemaan. Onhan hän aina ollut ensimäinen ja viimeinen raamatunselityksissä ja olenhan hänen nähnyt kirkossakin aivan usein".
"Kylläpähän sekin selviää yhdessä toisten kanssa. En usko, että Santeri on ollut siellä. Santeri on seurakunnan Jumalaa pelkkääväisimpiä miehiä, viimeksikin rippisaarnassa ollessa, kun minä puhelin viimeisen päivän palosta ja ihmisen tilasta silloin, niin Santerin silmäripsissä kiikkui kirkkaita kyyneliä, juuri heränneen sielun sulattamia kyyneliä. Tämäkö olisi nyt tapailut, murhasta ei puhettakaan… Ei ei… Se on mahdotonta… Se on mahdotonta…"
"Kun hänestä pääsisi läpi… No, Jumalan avulla," sanoi rovastinna tyhjentynein mielin kuultuaan rovastin päätelmät ja saatuaan rovastille sanoa mielihaikeansa. Sekin tuntui somalta, että rovasti oikein kirjoitettuna kirjana antaa piispalle seurakunnan paheet ilmi. Olisi tehnyt mieli puhua pitemmältäkin rovastin kanssa, vaan ilmankin oli mielestään viipynyt liiaksi kauan poissa leivontapirtistä, missä kymmenen akkaa hääri leivoksien kanssa, jotka piti olla jo heti puolenpäivän jälkeen valmiina kaikki, sillä piispan joukon tiedettiin tulevan jo tänä iltana. Sinne leivontapirttiin kiirehti nyt rovastinna ja kasvoissa näkyi mieluinen valo liikkuessa leivonta joukkonsa neuvonantajana kepeämmillä askelilla, kuin koskaan ennen. Hymyili vaan niille juorujen synnyttämille kasvojen väreille, joita näki leipoja-akkain kasvoilla. Tiesi niitten ensipyhänä muuttuvan toisenlaisiksi väreiksi ja hymyili ja hymyili vaan, ja sulkeutui itseensä.
Nyt oli valennut se päivä, jona piti tapahtua kaikki ne kolme tutkintoa. Niinpä jo ihan päivän valettua nähtiin Jänislahden pappilaan tulevan miestä ja naista, nuorta ja vanhaa, millä kontti, millä laukku kielellä painaen evästä täynnä, mistä näkyi, että on lähdetty kerrassaan enemmäksi aikaa. Mutta kaikilla oli surullisen ja epätoivoisen näköinen leima kasvoilla. Jokahinen oli tyrmistyneen näköinen. Jokahisen silmät tähtäilivät väliin Ilveskankaalle ja väliin lahden takaa näkyvään Jahtirannan mökkiin. Ei kukaan ikämiehistäkään toisiaan tavatessaan puhuneet tavallisia puhelujaan ilmoista, kesästä, elonkorjuusta riihenpuimisesta, nuotanvedosta ja minkä mistäkin talousoloista. Enintäin vaan kyseltiin toisiltaan että ketä teiltä tuli, ketä jäi kotiin ja ketä teiltä ja teiltä haastettiin tänne poliisitutkintoon. Mutta se katkesi sitten siihen, jokahinen jäi itseensä sulkeutuneena katsomaan mitä tuleva on, ainoastaan pieni toivon säde povessa, että huomenna toki saadaan piispalta kuulla oikeita rauhan sanoja, joita ei ole sitten, kun rovasti Bäcklundilta neljä vuotta takaperin, kuultu.
Nyt kun kirkkoraadin jäsenet olivat jo tulleet, niin piispa tahtoi joutua tutkimustaan pitämään ennen niitä toisia tutkimuksia. Mutta toisien tutkimuksien pitäjillä oli samallainen kiire, ikäänkuin tavaran jakoon. Niinpä nähtiinkin nimismiehen kahden poliisin seuraamana virkapukuisina ja asiallisen näköisinä saapuvan pappilan pirttikartanoon. Ja samalla nähtiin tohtorinkin ajavan pappilan päärakennuksen sivuitse kulkevaa tietä kestikievariin, mistä hänen tiedettiin apumiehineen menevän hautuumaalla olevalle leikkuuhuoneelle, johon Iivarin ruumis oli viety jo silloin kun se oli löydetty.
Tämän tietäessä valtasi outo tunne piispankin tämän sattumuksen johdosta. Mutta siitä hän ei ollut tietävinään, sitä enemmän näytti vaan syventyvän tehtäväänsä. Ytimiä myöten kuitenkin viilsi joka kerran kun kuului esiinhuutajan kaikuva ääni kun se pirtin portaalla pirtissä pidettävään poliisitutkintoon aina nimeltään huusi yhden kerrallaan niitä, jotka olivat haastamalla tilaisuuteen kutsutut.
Kun piispa oli saanut varsinaisen tutkimuksensa suoritetuksi, niin nyt kirkkoraadin jäsenten ja pappien kanssa ruvettiin keskustelemaan seurakunnan tilasta, miten ne ovat olleet ennen ja nyt. Tehtiinpä selkoa aivankin pikkuseikoista, joitten luultiin olevan syynä seurakunnan nykyiseen rappiotilaan.
Rovasti sai nyt tilaisuuden kertoa mietteensä asiasta aivan mielensä mukaan ja juurta jaksain samaan tapaan, mutta monta kertaa perinpohjaisemmin ja pienimpiäkin pikkuseikkoja myöten, kun mitä hän oli siihen piispalle annettavaan kirjaansa kirjoittanut. Tämän kertomuksen kaikki kirkkoraadin jäsenet yhdestä suusta tunnustivat oikeiksi sanomalla: "Niin se on, niin se on. Kyllä se niin on".
Tässä ei ollut piispalla muuta vaivaa kun nyökäytti suurta lihavaa päätään merkiksi, että kyllä hän kuulee ja ottaa huomioon jokaisen sanan. Ei vielä silläkään aikaa, kun rovasti oli toisessa huoneessa rykimässä, piispa puhunut mitään, sillä hän arvasi olevan rovastilla vielä sanottavaa. Niinpä olikin. Rykimästä tultuaan rovasti kertoi miten hän ihan seurakuntaan tultuaan otti sielunhoitoasian lujille, rupesi pitämään raamatunselityksiä kaikkialla ja miten hänen toimestaan Pekan Kyösti Vegeliuksen postillan avulla pitää myötään hartauskokouksia pitäjän kaikilla suunnilla ja miten lahkolaisetkaan eivät ole päässeet pesimään tässä seurakunnassa. Ja että kaikesta tästä kylvöksestään hän ei ole saanut nähdä muita hedelmiä, kuin paljaita ohdakkeita ja pisteleviä orjantappurapensaita.
Tämän sanottua näpisti visuun, harmaat syvään vajoneet huulensa siten näyttääkseen, että hän ei tahdo läheskään kaikkia puhua, mitä hän on tehnyt ja jonka kertominen kuulustaisi omalta kiitokselta.
Nyt tunsi piispa olevan hänen vuoronsa jotakin sanoa. Hän pani lihavan päänsä hieman kallelleen ja alkoi: "Aina siitä asti, kun vihollinen sai kylvää okdakkeensa ihmiskunnan nisukylvökselle, on rikkaruoho ollut herkempi nousemaan näkyville kun oikea oras. Mutta työ ei ole siltä turha. Kunhan vaan on hoidettu hyvin, kynnetty syvään ja äestetty pehmeäksi, että siemenen ei tarvitse langeta kivistöhön, eikä tien oheen, missä kaikenlaiset kulkijat niitä polkisivat, niin lopulta on oikea oras varttuva ja tuottava satakertaisen hedelmän. Tätä paitsi ei puutu esimerkkiä siitäkään, että missä mitä jyrkimmin asetutaan pahaa vastaan, niin sitä suurempana ja voimakkaampana hallitsijana se näyttäytyy. Jota vastaan siellä missä ei taistella pahaa vastaan ei luonnon silmillä nähdä sitä olevankaan. Täytyy olla hengen silmät näkemään sen töitä ja vaanimaan, ettei se saisi muuttua valkeuden enkeliksi kuten se useimmassa tapauksessa esim. lahkolaisten muodossa muuttuukin. Sen tähden täytyy opettajan olla varustettuna hengen miekalla ja sauvalla. Hengen kaksiteräisellä miekalla ja lain ankaralla sauvalla lyömään sudet, karkottamaan karhut, olivatpa ne pukeutuneet vaikka kameelin villaiseen pukuun."
Rovasti omisti näistä piispan sanoista täydellisen kiitoksen ja sai lisää vettä myllyynsä niin jatkoi: "Sitä mieltähän minä olen ja luulen noitten arvoisien kirkkoraadin jäsenten olevan, että on saatava joku rangaistuslaitos kirkon yhteyteen, kuten ennen oli jalkapuu ja mustapenkki. Sillä tämä kirkkoraadin eteen kutsuminen on vaan narripeliä näille pahimmille rivoille. Vaan jos vänättäisiin esim. mustaan penkkiin, tai jalkapuuhun, tai johonkin samantapaiseen häpeä paaluun, niin sen luulisin tepsivän. Eikös niin, arvoisat kirkkoraadin jäsenet, ole teidän mielestänne?"
"Kyllä se niin on, niin se on kyllä, se voisi olla paras keino, kyllä se niin on", kuului kirkkoraadin jäsenten yhteinen myönnytys.
Nyt piispa nyhjäytti paksua ruumistaan istuessaan salin hyllyvällä sohvalla ja tapansa mukaan virallisella tavalla lausui: "Mutta penkki ja jalkapuurangaistus on meillä jäänyt. Mutta meillä on kaksi lakia, kirkkolaki ja maallinen, yleinen laki. Nämä kumpanenkin ovat meidän kädessämme, että pienimmästä rikoksen vivahduksestakin joutuu tavallinenkin talonpoika rangaistukseen, sitä enemmän tunnetut rivot, jos vedämme lain eteen. Tunnettuja rivoja täytyy meidän vetää lain eteen pienimmistäkin ilkitöistä. Jumala on säätänyt lain pahoille rangaistukseksi ja hyville kiitokseksi. Lain rautavitsalla täytyy meidän niitä ruoskia, jotka sanasta paaduttavat vaan itsensä, eivätkä tottele. Ilman armoa, ilman pienintäkin armon osotusta täytyy meidän ruoskia tottelematointa kansaa, silloin kun meillä on vitsa kädessämme. Sen kun teemme, niin ennen pitkää saamme nähdä, että paha on maasta kadonnut ja silloin tarvitsemme ainoastaan evankeliumia, suloista, yrttisekaista palsamivoidetta, voidellaksemme niitä irvistäviä haavoja, mitä lain ruoska on aikonaan synnin rangaistuksena viiltänyt syntisiin runkoihin".
Nämä viimeiset lauseensa lausui piispa hyvin lämpimällä tavalla, joten kirkkoraadin jäsenet vieläkin enemmän sydämmensä pohjasta mukauttivat: "Kyllä se niin on, kyllä se niin on. Hyvin ymmärrämme, että kyllä se niin on."
Nyt piispa tahtoi ikäänkuin kiinnittää kirkkoraadin jäsenten mieliä rovastiin, jonka kuuli nyt esimerkiksi lahkolaisista niin puhtaana varjelleen seurakuntansa ja alkoi entistä lämpimämmällä tavalla: "Pimeydessä asuvan silmät eivät siedä kirkkautta, pimeys on niille luonnollinen. Tämäkin seurakunta, uskon minä, on näihin asti saanut pimeydessä olla. Mutta kun jäi rovastin paikka avoimeksi, ne varmaan toivoivat hyvää pappia, ahkeraa sielujen hoitajaa, luulen minä, vai miten, arvoisat kirkkoraadin jäsenet?"
"Kyllä, kyllä. Mitenkäs muuten. Kyllä se niin on ollut", vastattiin.
"No kun se tuli, niin ei tunnettu. Pimeydessä asuneet silmät eivät siedä valoa. Mutta tämä silmätauti ei ole uusi, se on ollut jo ennen Kristusta… Monta sataa vuotta odottivat juutalaiset Mesiasta tulevaksi, mutta kun se tuli niin eivät sitä tunteneet, eivät sietäneet sitä ijankaikkisen valon kirkkautta minkä vapahtaja toi mukanaan, vaan alkoivat vainota, parjata ja häväistä suurimmaksi kansan häiritsijäksi. Sama on laita täällä Jänislahdella. Valoa toivottiin, vaan valoa ei siedetä, ennenkun siihen silmät tottuvat. Mutta valoa täytyy pimeyden paeta ja valon voima on voittavana ja hallitsevana voimana ennen pitkää Jänislahdellakin."
Näissä viimeisissä piispan sanoissa kuului kuin hän olisi sanonut amenen tämän laatuisille puheluille. Siksi toiset piispan toverit muuttivat keskustelun tavallisiksi tupakkipuheiksi, missä kirkkoraadin jäseniltä kyselivät kesästä, minkälainen oli heinän saanti, minkälainen tuli ruisvuosi, minkälainen ohravuosi, miten kaloja saadaan, miten niitä pyydetään ja muuta sellaista, että meni yhtenä rupatuksena koko huone. Ja kirkkoraadin jäsenet tunsivat povessaan ylpeyttä siitä, että saivat olla piispan joukossa. Tunsivat olevansa monta vertaa korkeammalla asteella siitä pirttikartanon puolella olevasta väestöstä mistä yhä vaan lakkaamatta kajahteli ontelosti kaikuva esiinhuutajan ääni. Niillehän juuri kuului se piispan määräämä rautaisen vitsan heilutus, eikä heille, samoin kun nämäkin tutkimukset olivat kun yö ja päivä toisiinsa verraten. Tuntui ihan siltä, että he ovat auringon poikia siihen nähden, kun pirttikartanon puolen joukkoa tuskin voi sanoa kuunkaan lapsiksi heidän valoonsa verraten.
Viimein kuitenkin oli poliisitutkinto loppunut, joten nimismieskin pääsi tulemaan päivällisille piispan joukkoon, johon tohtorikin oli erityisen kutsun kautta saatu tulemaan.
Mutta kirkkoraadin jäsenet kuitenkin saivat päivällisten ajaksi poistua pirttikartanoon. Se seikka olikin kirkkoraadin jäsenten mielestä syvempi alennus, kun päivälliskartanon ja pirttikartanon portaitten korkeuden eroitus, vaikka sekin oli pari metriä. Aivan kylminä karuilivat kirkkoraadin jäsenten hartioissa nekin äskeiset piispan lämpimät puheet, joille he muistivat olleensa valmiit sanomaan amenen. Mykkinä vihasta ja tuikein katsein nyt kirkkoraadin jäsenet hakivat eväskonttinsa pirttiin, joista kuivettuja eväitään melkein viskelemällä heittelivät pirtin pitkälle, likaiselle pöydälle, jonka taakse istuen rupesivat äänettöminä syömään kuni rahtikuormain edestä riisutut nälkiytyneet hevoset.
Yhtä ilottomat oli kuitenkin piispan joukonkin päivälliset. Aivan tukehduttavalta tuntui ilma, jonka salainen paino teki koko tuon lähes kaksikymmenhenkisen pöytyen melkein äänettömäksi. Ainoastaan tohtori, ollen arvokkaimpana henkilönä tätä äänettömyyttä saadakseen pois, alkoi siellä piispan puoleisessa päässä pöytää kertoilla ulkomaisista sanomalehdistä lukemiaan tietoja sodan uhkauksista ulkovaltojen välillä, joitten johdosta piispan kanssa tekivät päätelmiään missä määrin se tulisi vaikuttamaan Suomen oloihin, jos sillä ja sillä vallalla ja sen ja sen kysymyksen ratkaisu tuottaisi sodan. Mutta tämä oli niin kaukaista ja koko keskustelu niin tehdyn väkinäistä ja kuivaa, että se ei saanut kuulijoissa mitään mieluisuutta vireille.
Mutta piispan notarius istuessaan talon neidin rinnalla, jonka pyöreitä kasvoja punasi kahdeksantoista kesämarjan hohtavat, herttaiset veret, tunsi olevan velvollisuutensa kohottaa toveriaan siitä haudasta mihin tämän yleinen alakuloisuus oli melkein painanut. Kauan hän kuitenkin mietti sitä mistä hän lähtisi sillä sama tukehdus vaivasi häntä kun muitakin. Mutta viimein veti jänispaistivadin eteensä ja tarjottuaan ensin rovastinnalle ja vieressään istuvalle neidille nosteli siitä lautaselleen aikasen röykän niitä mieluisen näköiseksi kypsennettyjä jäneksen lihoja. Tätä tehdessään hymyillen ja hieman päätään punoen sanoi: "Mutta tämän pitäjän nimi ei ole suotta aikojaan Jänislahti. Minun mielestäni kuitenkin pitäisi tämän pitäjän nimi olla kerrassaan Jänispaisti, eikä sen vähempi."
"Jänispaisti. Hihhihih."
"Niin, niin. Onhan jänikset ottaneet näihin päivällisiin osaa enemmällä kun viidenkymmenen prosentin kustannuksella."
"Jänispaisti. Se olisikin pitäjän nimi", kuului toistamiseen neidin hymyilevästä suusta ja virkistyneet silmät vilahtelivat notariukseen.
"Niin, niin", lisäsi notarius. "Minä en ankarammin puolusta mitään niin kun jäniksen kunniata. Sillä jos jänispaistia vaan olisi harvemman kerran edessäni kun on, niin olisin siihen valmis vaihtamaan vaikka minkälaisen ja miten saadun esikoisuuteni. Senpätähden minun mielestäni olisi sangen oikein, että jänispaistin arvo pyhitettäisiin oikein pitäjän nimellä, mikä tulisi näkymään kirkonkirjoissa ja kaikissa hippakunnan asiakirjoissa. Ja mikä olisikaan mieltä ylentävämpää, kun saada arkkipiispalta määräys käydä Jänispaistissa piispantutkintoa pitämässä… Ette usko miten se tuntuisi hyvälle, somalle ja mukavalle."
Tätä sanoessaan notarius heilautti lystikkäästi lyhyttukkaista päätään ja hymyili yhä sydämmellisemmän näköisesti.
"Taidatte olla ahkera metsästäjä kun panette niin suuren arvon metsälliselle", virkkoi rovastinna hymyillen ja virkistyneemmän näköisenä, jota sanoessaan vilkasi notariukseen ja itsensä ja notariuksen välissä istuvaan tyttäreensä.
"Olen aivan typerä siihen. Ainoastaan tässä saan jäniksen kiinni," sanoi notarius jota sanoessaan pisti kahvelinsa lihaläjään niin reippaasti juuri kun se todellakin olisi siinä ollut kiinni otettava.
"En usko sitä, olettepa siksi vilkas mies", jatkoi rovastinna.
"Mutta jänis on paljon vilkkaampi. Ampumaan kun ei ole minussa miestä, niin kyllä jänis tietää mitä sellaiselle miehelle on tehtävä. Se poika käyttää sitä etua mikä sillä jaloistaan on."
"Uskokaa hänen puhettaan ettei ole miestä ampumaan", keskeytti notariuksen vierellä istuva tuomiorovasti. "Mies viimeisessäkin suuressa kilpa-ammunnassa ampui ensimäisen palkinnon."
"Niin, mutta mepä puhummekin täällä vaan jäniksistä ja jäniksen ammunnasta. Se pyöreäsilmäisenä voi laukata seitsemän kertaa keittiön ympäri sillä aikaa kun palkinnon ampuja tähtää maaliin."
"Te on totta, ettei aina ole sama mies tarkka maaliin ampuja ja metsästäjä", myönsi tuomiorovasti. Kun näki, että nämä metsästystarinat miellyttivät rovastinnaa, niin tekeytyi hänkin iloiseksi ja leikillisen iloisella tavalla alkoi kertoa: "Muistanpa erään hauskan tarinan eräästä syntymäkaupunkini pormestarista siltä ajalta kun olin mustalaispojan kokoinen ja juosta vökellin vaan koiran asemesta muitten mukana metsästysretkillä. Hän, se pormestari, oli kieltämättä ensiluokan ampuja kilpa-ammunnassa ja niin innokas, että hän ampumaharjoituksissa oli aina mukana, kun mustalaisen sika ja puhui niistä ampumisistaan aina ja aina. Ja se intonsapa häntä veti joka kerran metsästysseurueisiinkin, mutta jänistä hän säikähti niin tavattomasti sen sattuessa näkymölle tulemaan. Niinpä kerran oli meitä kymmenkunta muuta miestä hänen kerallaan erään suuren tilanhaltijan jänisrikkaissa metsissä metsästämässä, missä isäntäkin oli koirineen mukana. Mutta kun meille, vainajien kantajille, kertyi liian paljon kantamista, niin isäntä toimitti meidät, pari poikasta, viemään taakkamme kotiinsa, laitettavaksi niistä pari tai kolme jänistä päivällispöytään. Mutta salavihkaa viskutteli meille, että laittaisimme yhden niistä Sannanurmen veräjälle keppien varassa seisomaan siksi kun me täältä palaamme. Me tiesimme ennestään, että isäntä on muutamanlainen koiransilmä, mutta emme tienneet sitä mikä sillä nyt oli mielessä. Me teimme työtä käskettyä ja laitoimme kun laitoimmekin suuren jäniksen kamuran puoleksi syrjittäin istua tököttämään keskelle tietä. Silmätkin pienillä tikuilla pönkittelimme niin renkaisilleen, kuin ilmosella jäniksellä ja karvatkin laitoimme ihan luonnolliseen asemaan. Tämän kaiken tehtyä palasimme takasin metsästysjoukkoon ja sanoimme isännälle missä jänis odottaa. Aikansa metsästettyään alkoi metsästysseurue kulkeutua taloon päin. Nyt jälekkäin tietä huolettomina astua kölkkästessä isäntä hieman hämmästyen seisattui tiellä, otti taka-askeleen, mutta samassa viittasi kynttä kantta jälessään tulevalle pormestarille jänistä ja sanoi: 'Nyt ampukaa!'
"Mutta pormestari rupesi ihan vapisemaan siitä arvaamattomasta ilmiöstä ja vapisi ja vapisi ja muutti ja muutti asentoa varmaan yhden minuutin ja tähtäsi ja tähtäsi. Sillä aikaa olivat kaikkien toisten pyssyt kohti jänistä varalta, josko tuo kyllästyy tuohon odotukseen ennenkuin pormestari kerkiää laukasta. Mutta laukesihan se pormestarin pyssy kun laukesikin, eikä ampumisen tulos ollut parempi kenellekään, sillä silmät ja korvat menivät jäniksellä täyteen haulia sekä tappuran ja ruudin palannutta törkyä. Mutta sattuipa eräitä hajahaulia romahtamaan niihin keppeihinkin, joitten varassa jänis tonhotti pystyssä. Nekin horjahtivat ja tönköttynyt jänis köllähti pitkälleen ja kangistuneet jalat jäivät sojottamaan kohti taivasta. Silloin pormestari riemuissaan huudahti: 'Niin sattui, kun vanhalta oppineelta', ja lähti juosta vökeltämään ottamaan kiinni. Vaan toiseksi muuttui pormestarin ihastus nostaessaan köhmöttynyttä, kylmää jänistä. Ihan harmillisesta vihasta kähisten sanoi: 'Te pojat, peijuonit'."
Kaikkia muita nauratti ja kutkutti tuo kepponen, mutta ettei pormestari tästä hänelle tehdystä pilasta nostaisi mörköelämää, alkoivat toiset hämmentää sitä kertoen heille tehdyistä kepposista. Meillä pojilla oli pitkällaiset tukat ja siksi emme uskaltaneet sinä iltana lähestyä pormestaria.
"No, missä ne koirat olivat, kun ne eivät sitä pönkitettyä jänistä kohti sattuneet, ennen miehiä?"
"Ne juosta hulmottivat tietysti mikä mistäkin metsiä myöten, sitä mukaa kun kuulivat miesten kulkevan, mutta sitäpaitsi ei ne olisi kuolleesta jäniksestä perustaneet, vaikkapa kohti olisivat sattuneet."
Tämän tarinan aikana olivat kaikki lopettaneet syöntinsä ja jääneet selkäkenossa istuen kuulemaan sen tarinan loppua. Ja kun se oli loppunut, niin kohosivat kaikki ylös ja kiirehtivät rovastinnan luokse kätellen kiittelemään päivällisen edestä, minkä tehtyään hajosivat mikä minnekin ympäri salia oleville istuimille istumaan. Muutamat istuivat ensin ja sitten toiset säätynsä ja luonteittensa mukaisesti niitten puhelutovereiksi. Niinpä notariustakin tuo luonteenomainen voima veti kasvitarhan puoleisen akkunan poskessa istuvan talon neidin luokse ikäänkuin jatkamaan äskeistä ruokapöydässä syntynyttä tuttavuutta.
Notarius kyllä tiesi, että viskaalin poika kosii sitä neitiä, mutta sen hän ei tuntenut estävän tekemästä pintapuolista tuttavuutta. Niinpä hän, punoen tummia hyvin kiertyneitä viiksiään, istui akkunan toisen posken kohdalla olevalle istuimelle, missä toisen posken kohdalla olevalla istuimella neiti istui. Mieluista olikin se neidistä, sillä notariuksen siihen istuessa neiti itse huomaamattaan nyhjäytti pyylevää ruumistaan notariukseen päin ja punahuulinen mansikkasuu vetäytyi sievään hymyyn,
Kohtapa heillä alkoikin keskustelut. Sattuvia ne notariuksen tarinat olivatkin neidin mielestä, koskapa hän aina väliin oikein imelästi nauraa kikatti ja hyvin usein nauroi notariuskin, että olkapäät tutisivat ja vesi tihisi ruskeanharmaista, kirkkaista silmistä.
Mutta nyt lähti tohtori ja nimismies pois ja vanhemmat papit asettuivat keskustelemaan vakavista, virallisista asioista, niinpä notariuskin lopetti neidin kanssa sen hauskan keskustelunsa ja siirtyi sinne pappien joukkoon kuulemaan niitten toimia ja mitä valmistuksia heillä on huomisen päivän varalle.
Ei kuitenkaan heillä mitään varsinaista ollut. Katselivat vaan kukin pieniä taskuraamatuitaan ja etsivät niitä värsyjä, mitä tulisivat rovastin vihkimisessä lukemaan ja terottivat niitä mieliinsä, että muistaisivat ulkoa lukea.
Samoin haki notariuskin pienen raamattunsa, jota muitten mukaan katseli, mutta mielessään sanoi: "Minä luen hyvästä paimenesta, joka antaa henkensä lammastensa edestä. Jos mikään niin se miellyttää rovastia. Siitä minä luen", ajatteli hän ja hieman punalti päätään aatteelleen vakuudeksi ja painoi raamattunsa kiinni. Eikä kauvan ennenkuin toisetkin papit tekivät samoin ja alkoivat tarinoida jokapäiväisiä tarinoita, mihin rovastikin käkötteli sekaan. Mutta piispa se pysyi yhäkin vähäpuheisena ja synkän näköisenä. Koko olento näytti ihan jäykistyneeltä.
8 LUKU.
Sunnuntai-aamu valkeni pilvisenä. Synkkien kuuropilvien taakse peittyi koko lähinen taivaan kansi. Ja vaikka yksi joukko kuuron tönkiä raskaan etelätuulen ajamana pakenikin pohjoista kohti, niin toinen toistaan synkempi ryhmä uusia ouruja vieri sijaan.
Tätä katseli nyt piispa istuessaan pappilan kattopäällisillä, korkeilla portailla. Piispan kasvoilta oli kokonaan kadonnut se eilisessä päivällispöydässä saatu eloisuus. Hän oli illalla yön pimeydessä kuullut kylältä raakoja kiljumisia, hävyttömiä laulun loilotuksia ja oli yöllä nähnyt kamalia unia, mitkä nekin osaltaan synkistyttivät mieltä. Ja toiselta puolen oli nyt tarkat tiedot seurakunnan pakanallisesta tilasta. Julma todistus oli seurakunnan tilasta sekin kun eilisessä poliisitutkinnossa lähes kolme sataa ihmistä on kuulusteltu ja kirkkoväen keskellä tehdystä murhasta tuli ainoastaan selville, sekin pappilan häpeäksi, että pappilan mökkiläinen Törmälän Santeri on erään lapsensa hautajaistenpitäjän kontista varastanut viinalekkerin ja sen saatuaan murhatun kanssa kadonnut metsään… Oi katala kansa! Sodoman ja Gomorran kansa joka synneissänsä hukkui paitsi yhtä Lootia. Oi Sodoman ja Gomorran kansa, joka peitti pahat tekonsa, mutta, jota Jumalan vihan tulisade seurasi.
Näissä mietteissään istua jökötti piispa ja silmäili lahden lipottelevia laineita, katseli kellastumaisillaan olevilla ruohikkorinteillä uiskentelevia, lähtöönsä valmistautuvia sorsaparvia. Katselipa väliin läheltä ja kaukaa näkyviä talojen savuja mitkä vaalean harmaina töyhtönä virkeän etelätuulen painosta kaatuivat pohjoista kohti. Ne muistuttivat eläjiä savujen luona, mutta ne eläjät olivat paatuneita, synteihinsä vajonneita jänislahtelaisia… Niin… Mutta tänäpäivänä täytyy heidän korvansa kuulla se Sodoman ja Gomorran tulisaarna, ehkäpä edes joku sielu ottaisi ojentuakseen ja pelastuisi ikäänkuin tulen kautta. Mutta tulen kiivaus oli kaikki vastahakoiset syöpä.
Eipä lauhtunut piispan mieli, vaikka pyhäpukuisilla ihmisillä täytettyjä kirkkovenheitä alkoi tulla tuhjuta ihan salmen täydeltä, jotka hilpeämielisessä kilpasoudossa kiireesti lähenivät pappilan loivasti kaltevaa, lyhytnurmista rantaa. Ja vaikka pappilan avara kartano täyttyi ihmisillä, nuorilla ja vanhoilla, niin kaikkien otsissa ja oikeissa käsissä luuli piispa näkevän pedon merkin, eikä ollut tietääkseenkään jos joku ikämies rohkeni hattuaan kohottaen sanoa hyvää huomenta. Jäykkänä, liikkumattomana, elottoman näköisenä kuni pakanain Jumala korkealla telineellään hän istui ja suurilla mustilla silmillään vaan katseli yli sen kirjavan lauman, mihin näki salmella lähenemässä venheissä myötään tulevan lisää. Tätä hän katseli vielä hetken. Paksuhuulinen, leveä suu jyrkässä mytyssä ja tuhkanharmaat keltapilkkuiset, risaiset kasvot värähtämättöminä. Mutta kohta hän jäykän näköisellä voimalla nousi seisalleen, jolloin hänen tummanharmaa pukuinen, paksu, ryhdikäs olentonsa varmoilla askelilla poistui sisälle. Yhtä jäykkänä hän pysyi sielläkin. Ei toveriensakaan hilpeämpi mieli vaikuttanut häneen lieventävästi.
Ei sekään muuttanut piispan muotoa vaikka sisällä liikkuvassa väessä yht'äkkiä syntyi hälisevä puhe. Nyt oli löytynyt Jahtirannan Kaisan ruumis. Kirkkomiehet olivat löytäneet Haapaseliltä. Oli vasta ollut kohoamassa veden pinnalle. Oli näkynyt olkapää ja löytäjät olivat ensin luulleetkin edellisistä venheistä pudonneeksi vaatemytyksi. Sitten olivat sitoneet purjeköyteen ja venheen jälessä soutaneet rantaan, kun eivät voineet ottaa venheeseen, se kun kuului haisevan niin kovin. Piispa ei ollut sitä kuulevinaan, istua mökötti vaan keinutuolissa toinen kämmen korvallisessa, kyynäspää varattuna keinutuolin kaiteeseen, mitä toisella jalallaan heilutteli niin vähän että sen tuskin näki heiluvan. Kun muut katselivat akkunoista sitä rannassa näkyvää ihmisryhmää mistä arvelivat Kaisan ruumista tuotavaksi, niin piispa vaan umpikuljuisesti vilkasi sinne päin, otti raamattunsa polviensa päälle, pani kultarenkaiset rillit paksulle, pöheisen näköiselle nenälleen ja rupesi selailemaan raamattua. Mutta ei hän siitä mitään näkynyt löytävän. Kaikki lehdet olivat kirjaimia täynnä, mutta vaan kirjaimia ja kirjaimia ja korkeintaan vaan sanoja ja sanoja eikä mitään muuta.
Kirkonkellot ne jo soivat, joitten pilvi-ilman vaikuttava raskasmielinen jumina kuului pappilan asunnoihinkin. Ja avara, suurien ikihonkien vaiheella, kauniilla ruohikkorantaisen salmen töyräällä oleva vaalean keltainen valoisa kirkko, oli jo täpösen täynnä ihmisiä. Kellot rupesivat nyt soimaan pappien tulosoittoa ja papit kymmenlukuisena mustana joukkona, missä piispa ja rovasti olivat ensimäisenä parina, lähtivätkin pappilan kartanosta kirkkoon tulevaa suoraa, santaista tietä myöten likenemään kirkkoa. Mutta heti kun piispan joukkue lähti talosta kirkkoon päin työntyi eteen makasiini kartanon taite kulkevaa tietä hevonen, minkä vedettävällä kärrynlavoilla makasi Jahtirannan Kaisan haiseva ruumis resuisella kulinkuorella peitettynä, minkä alta kuitenkin näkyi Kaisan muodottomaksi turvottuneet, alastomat jalat ja irtoillaan reuhoittavat pitkät, pellavan keltaiset tukat.
Hevosta seurasi joukko ihmisiä kauhistuksen ilme kasvoillaan vaikeroiden Kaisan kohtaloa. Kuuluipa joukosta juuri rovastille tähdätyt naisen sanat: "Kivestä täytyy olla sydän sillä ihmisellä, joka tietää Kaisan saattaneensa tuolle jälelle. Kiveä kovempi täytyy olla tunto sillä, joka on syyllinen tähän, eikä tuntene kipua tunnossaan."
Tästä ei rovasti eikä piispa enempi kun koko pappisjoukko olleet tietääkseenkään mitään. Virallisessa tahdissa kepit sauvoina käsissään kävelivät vaan ruumislavan perässä siksi kunnes hevonen noin sata askelta kuljettuaan samaa tietä kääntyi hautuumaalle menevälle tielle viedäkseen ruumiin siellä olevaan leikkuuhuoneeseen.
Tiehaarassa erosivat kaikki kirkkoon vievälle tielle, ainoastaan tummapukuinen ikämies nähtiin ajavan harmaata hevostaan hautuumaalle päin mitä toinen mies synkkämielisenä ja puhumattomana seurasi mukana.
Kirkkoon menevien ihmisten silmät seurasivat ruumiin vetäjiä kunnes ne painuivat salmen sillalle laskeutuvan mäen suojaan. Mutta piispanjoukko sitä vastoin tahtoi välttää silmiään sitä näkemästä ja joutumasta mieleensä mitään. Juhlallisena, parikkaana jonona astua roikkasivat vaan kirkkoon, missä avara kirkko täynnä ihmisiä odotti pappien tuloa kuni auringon nousua halla-aamuna.
Kirkonmenot alkoivat tavallisessa järjestyksessä, kuin ennenkin, virren laulamalla. Mutta sydämellisempänä kuin koskaan ennen ottivat seurakuntalaiset osaa kaunisäänisen nuoren lukkarin virteen. "Mun silmän käden nostan j.n.e."
Sen virren juhlallinen humina hävittikin kaikkien kasvoista entisen synkkyyden. Juhlallinen odotus näkyi vaan kaikkien kasvoissa.
Alkumenojen aikana ei piispalta kuultu mitään. Hän istua mökötti vaan eräässä penkissä kirkon perällä, eikä näkynyt edes katsovankaan muuta kun niitä muistoksi saatuja, paksuihin sormiinsa pujotettuja, hohtokivillä koristettuja sormuksiaan ja virsikirjansa mustaan kanteen leimattua ristinhirsipuun kuvaa. Ja toisekseen taas sormuksiaan ja lihavaa pehmoista kättään, jolla hän muisti jo monen lapsen päähän vettä nostaneensa.
Mutta virren loppuessa rovasti verkalleen nousta väntti saarnatuoliin ja noustessaan kakisteli rintaansa. Nyt oikaisi piispakin itsensä suoremmaksi, nojasi leveät hartiansa penkin nojasinta vasten, laaja, korkeaotsainen muoto kääntyneenä saarnatuolia kohti. Samoin ikään, kun piispan esimerkkiä noudattaen, kiinnittivät kaikki ihmiset katseensa saarnastuoliin, kasvot tarkkoina kuulemaan mitä rovastilta nyt lähtee näin merkillisenä päivänä. Mutta kun tuokion kuunneltuaan kuulivat saarnan olevan sitä entistä samaa, moneen tuhanteen kertaan märehdittyä kuivaa vätkytystä, niin ihmisten päät alenivat kuni helteen raukasema kaalikko ja alkoivat aikansa kuluksi sopotelia keskenään, mikä mitäkin. Emännät kyselivät toisiltaan lehmäin tämänkesäistä lypsyä, montako saavia voita ja montako ammetta piimää. Piiat kyselivät toisiltaan mistä on "pesti" tulevaksi vuodeksi. Isännät puhuivat laihoistaan, miten halmeessa, miten pelloissa on laiho hyöteä ja montako tuhatta sidettä nyt on puitavia rukiita.
Yltä yleensä meni kirkko yhtenä sopottavana sohinana, mitä lisäsi tuhansien nukkuvien hiljemmät tai kovemmat kuorsaukset, jonka kaiken pääsävelenä kuului paaluava saarnan kaiku.
Mutta renkipojat ne lukemattomissa ryhmissä, toistensa esimerkistä intoutuneina kiuhtuivat kellojen vaihantaan. Sieltä ja täältä alkoi kuulua ävehdyksiä: "Se on tarkka, jos tarkka. Se on niin tarkka kun aurinkokin.
"Kysyhän Jussilta, se kyllä tietää tämän, niin kuin oman itsensä."
"Se on tarkka ja terve, kun mustalaisen hevonen."
Nämä poikain ävähdykset viilsivät piispan suuria korvia että luuli niistä palasten kimpoilevan, ja risaisiin kasvoihin ilmestyi tummia täpliä.
Viimein kuitenkin rovastin saarnasta kajahti amen. Tämä ikäänkuin salaman lyömällä kohotti jok'ikisen pään pystyyn. Supotukset katkesivat kaikkialla kuni puukolla ja kuorsaukset, poikien ävähdysten kanssa sammuivat kuni kipinä veteen. Kaikki olivat herkkinä kuulemaan ja näkemään mitä tästälähtien tuleva on. Ja tuokion odoteltuaan näkivätkin piispan vankan olennon ilmestyvän kirkon perään.
Pitkän hetken hän siinä kirja käsissään seisoi, katsella nulisteli korkeitten kulmaluittansa alta, jyrkkiä silmäyksiä heitti kaikkialle yli kirjavan lauman. Mutta viimein hän aukasi leveän, paksuhuulisen suunsa ja kovalla, ankaralta kajahtavalla äänellä lausui: "Mutta Herra näki ihmisen pahuuden suureksi maan päällä. Kaikki hänen sydämensä aivoitus oli ainoastaan paha joka aika. Ja Herra katui ihmisen tehneensä maan päälle."
Nyt hän piti pienen loman, ikään kun kooten voimiaan huojotteli ruumistaan ja erityisellä oikein jyrähtävällä painolla lausui: "Herra katui tehneensä ihmisen."
Taas hän piti pienen loman, mutta kohta jatkoi: "Ei uskonut kaikkivoipa, kaikkien luoja, suuri Jumala luodessaan ihmistä omaksi kuvakseen, että hänen tarvitsisi koskaan katua sitä tehneesä. Mutta niin kävi jo Noan päivinä ja käy tässä seurakunnassa, että Herra katuu tehneensä ihmisen."
Tuon katui sanan hän aina lausui vieläkin hirmuisemmalla voimalla, että kirkko jyrisi vastaan.
Nyt otti kirjansa välistä sen rovastin kirjoittaman listan ja ikäänkuin toiseksi saarnansa pääaiheeksi luki sen Jänislahden seurakunnan rikosluettelon.
Tämän tehtyään rupesi aivan hirmuisella ankaruudella huutaen ennustamaan Jänislahden seurakunnalle samallaista rangaistusta kun Noan päivinä sai ihmiskunta osakseen. Vaan ei päässyt sekään pitkälle ennenkuin rupesi huutamaan: "Sillä vallalla mikä minulla on, minä määrään teille lakia, määrään teille rangaistuksia, joitten alla te turhaan väsytte huutaessanne armoa."
Tämän kuultuaan Tuomalan ukko hyppäsi penkistään ylös ja pitkillä askelilla lähti kiireimmän kautta ikäänkuin luimussa korvin astua työntämään ulos ja ennenkuin pääsi kynnyksenkään luokse paiskasi ihan lyömällä laajapartaisen huopahattunsa pitkätukkaiseen päähänsä. Samalla kuului ankara jyrisevä humahdus kirkossa ja hirmuisella jyrinällä lähti väki suoltumaan kirkosta ulos ikäänkuin tulta pakoon. Ja kohtapa nähtiinkin kirkossa ainoastaan piispa niiden yhdeksän pappinsa kanssa, kirkkoraadin jäsenet, rovastinnan luona kolmine muuta herrasnaista ja siellä täällä joku paljaspäinen puolisokea ja vähäkuuloinen vanhus.
Vaikka piispa nähdessään ihmisten suoltuvan kirkosta ulos kovensi ja kovensi ja koitti kovemmin ja aina vaan kovemmin huutaa sitä tuomiosaarnaansa ihmisten perään, niin ne menivät, jotka lähtivät ja kohta nähtiin kiihkeästi pärisevää väkeä tiet tulvanaan joka suunnalla.
Venheillään tulleetkin ohjasivat matkansa suorinta tietä rantaan ja kohtapa nähtiin Jänissalmellakin pois rientäviä venheitä ihan salmen täydeltä, mistä kuului korkea polina kuni suolan vetäjäin venäläisten matkueesta. Se joukon yhteinen polina oli vaan siitä, kun piispa on niin hullu, niin sormella hämmenneltävä höperö, että tuon maailman pahennuksen sepittämällä juorulla rupeaa tuollaista ihan päätöntä melua pitämään.
Piispa saarnasi vielä pitkän hetken ihmisten mentyäkin. Mutta mitättömältä se rupesi kuitenkin tuntumaan tyhjille seinille huutaminen, joten hän lopetti saarnansa ja kävi rovastin vihkimistoimeen käsiksi. Mutta sen tehtyäänkin oli vielä hikisenä ja tulehtuneen näköisenä tullessaan sakaristoon siksi aikaa kun toiset papit suorittivat kirkossa kirkonmenon lopputoimituksia.
Levottomana hän käveli sakariston lattialla ja hiki valui pöheisiä korvallisia pitkin paksulle läskisen näköiselle kaulalle, mistä hän sitä enintä hieroi keltasen väriseen nenäliinaansa. Sitä tehdessä mustat silmät paloivat kuni tulessa ja leveä rinta ponnahteli ankarasti. Mutta huopeni viimein täyteläinen rinta kävellessä sakariston kaikuvalla lattialla ja kasvoistakin hieman häipyi ankarin luonne.
Nyt hän istahti auki olevan akkunan pieleen, missä vanha suntio toisessa pielessä istui ja katseli mäntyjen juurilta näkyviä hautaristejä ja niitten juurella rehottavia ystävien ja sukulaisten istuttamia ja hoitamia kasvipensaita.
Piispa luuli näkevänsä suntion silmäkuopissa vereksien kyynelten kosteita jälkiä ja päästäkseen tietämään minkä tuottamia ne kyyneleet ovat olleet tekolempeydellä sanoi: "Olen käynyt monessa kirkossa ja tunnen Suomen kansaa enemmän kun moni muu, mutta eläessäni enemmän viittä kymmentä vuotta, en ole ennenkuin nyt nähnyt, että kansa ei sietäisi papin ja piispan sanaa."
"Minun hartioillani on sulanut enemmän kun seitsemänkymmentä lunta", sanoi suntio päätään kääntämällä. "Sillä ajalla olen tässä kirkossa nähnyt neljätoista vakinaista rovastia, joista monet tuolla nurmen alla lepäävät töistään. Samalla ajalla olen nähnyt kahdeksan eri piispaa pitävän heille kuuluvat menonsa, joista niistäkin jo monet lepäävät töistään, mutta tällaiseen menoon en vielä ole sattunut."
Näissä suntion sanoissa kuului syvä ylpeys ja peruuttamatoin lujuus, eikä kääntänyt päätäänkään piispaan päin, vaan katseli niitä hautaristejä ja tuuheita mäntyjen oksilla kiemuilevia pieniä lintuja.
Tämän sanottua kihahti uudet kyyneleet suntion syviin silmäkuoppiin, mutta niitä hän koetti hävittää räpyttämällä pitkiä silmäripsiään, ettei piispa niitä huomaisi. Piispa kuitenkin ne huomasi ja uskoi suntion mielen hieman pehminneen hänen äskeisestä puheestaan ja hän sanoi: "Olen ensi kertaa täällä, enkö voi tietää missä ja kuinka syvällä ovat juuret ja mihin perustuu tuo kansan käytös, mikä näyttäytyi tänään kirkossa, sielun hoitajaa kohtaan?"
"Uskoakseni viisauteen."
"Viisauteen… Mitä tarkoitatte?… kansan viisauteenko, vai mitä."
"Niinpä niin."
"Viisauttako on mielestänne kaikki tämä… Miten se on ymmärrettävä?"
"Siten, että meitä lailla ja asetuksilla ahdistetaan kaikilta puolilta juuri kun metsänpetoja, että jos mihin liikumme, niin laki ja asetukset ovat joka askeleella kintereillämme… Maamme hallitus on arkipäiväimme askeleet kietonut lailla ja asetuksilla niin ahtaalle, että olemme joka päivä kun kiinni joutumaisillaan oleva metsänpeto. Jos lähdemme leiväksemme kaatamaan kaskea, niin laki on edessämme. Jos lähdemme yhteisistä järvistämme kaloja pyytämään ruuaksemme, niin laki on edessämme. Jos lähdemme yhteisistä metsistä metsästämään saadaksemme sieltä herkkupalan itsellemme, niin laki on edessämme… Kirkko on tähän kesään asti vielä ollut se paikka, jossa evankeliumin anteeksiantava, suloinen voima on ahdistettuja sielujamme tukenut ja viikon vaivoissa meidän olemuksiamme täyttänyt aina uudella ja uudella elämän voimalla. Mutta nyt on sekin mennyttä. Laki ja laki, tuomio ja tuomio kiljuvana jalopeurana kiertää vaan kintereitämme kaikkialla, eikä mitään muuta. Mutta kirkko kamisee tyhjänä ja tulee kamisemaan tyhjänä aina siksi, kunnes evankeliumin hyvä enkeli palaa tänne takaisin."
Tämän sanottuaan suntio näpisti kohtalaisen paksut huulensa visuun, siten antaakseen sanoilleen peruuttamatointa painoa ja alakuloisena jäi katsomaan niitä hautaristejä, joitten messinkiset kirjaimet kimmeltivät vasta paistamaan selvinneen keskipäivän auringon paisteessa.
Nyt kuului kirkosta loppuvärsyn laulu, jonka perästä piispa tiesi usahtavan sen pappijoukon kirkosta sinne sakaristoon. Siksi ei ruvennut jatkamaan. Sanoi vaan, että tästä asiasta puhumme vasta enemmän. Mutta niissä sanoissa kuului kuitenkin hieman masentuneempi henki ja jonkunmoinen myötätuntoisuus.
Heti huhaltikin kirkosta sakaristoon yhdeksän pappia ja lukkari, jotka hälisten rupesivat toimittautumaan pois ja virkapukunsa jätettyään suntion korjattavaksi talteen, työntyivätkin ulos ja paritusten lähtivät pappilaan vievää santaista tietä astua koikkasemaan pappilaa kohti. Teillä eikä pihoilla nyt ei näkynyt ketään muita ihmisiä kun rovastinnan mukana kourankokoinen ryhmä kirkonkylän herrasväkeä, jotka olivat pappien sakaristossa käymisen tähden joutuneet heidän edelleen ja mennä töppäsivät jo parin sadan askeleen päässä papeista.
Kun rovastikaan ei suntiota ennen ollut pyytänyt vihkiäispäivällisilleen niin hän kirkon lukittuaan toi kirkon avaimet kirjastohuoneen naulaan entiseen paikkaansa ja sanaa puhumatta kiirehti rantaan, missä hänen venheensä väki häntä odotti. Ja kohta nähtiin sekin venhe hurjalla kiireellä mennä kahmistavan Jänislahtea pitkin. Mutta puhumattomana ja synkkänä istui suntio venheessään, synkempänä kuin ikänään ennen kirkosta palatessa, eikä tämä päivä tuntunut ensinkään pyhälle. Tuntuipa ihan kun se selkää lämmittävä aurinkokaan ei olisi sama aurinko, joka on lämmöllään luonut nuo tuhannet lehdet rannan puihin ja kasvattanut ja kypsyttänyt ne aaltoilevat toukovainiot sirpille alttiiksi mistä on koottu nuo muhkeat kykät talojen pelloille. Niitä hän katseli ja äänetöinnä istui kulkiessa kolmihankaisen venheensä kotirantaa kohti. Äänetönnä oli koko venheen väki allapäin, jäykkämielisinä istuen vaan soutivat. Ei muuta ääntä kuin honkavitsain kitinä ja airojen kolke kuulunut koko matkueesta.