ÄITI.
Äiti istui kerran pienen lapsensa luona. Hän oli niin suruissaan, hän niin kovasti pelkäsi, että se kuolisi. Se oli niin kalpea, pienet silmät olivat sulkeutuneet, hengitys kulki niin heikosti, vain silloin tällöin veti lapsi syvältä henkeään, ikäänkuin siltä olisi päässyt huokaus. Ja yhä suruisemmaksi kävi äiti katsellessaan pienokaistaan.
Joku koputti oveen ja huoneeseen astui köyhä, vanha mies, hartioilla suuri hevosloimi. Se oli lämmin ja lämmintä hän tarvitsi, olihan kylmä talvi. Maa oli lumen ja jään peitossa ja viima vinkui niin että kasvoja poltti.
Vanhus värisi vilusta. Kun sitte lapsi hetkiseksi sattui nukkumaan, nousi äiti, pani olutta ruukkuun ja pisti ruukun uuniin lämpiämään vanhukselle. Vanhus liikutteli kehtoa ja äiti istui tuolilla hänen vieressään ja katseli sairasta lastaan, joka hengitti niin raskaasti, ja liikutti pientä kättä.
"Etkö usko että minä saan pitää hänet?" kysyi äiti. "Eihän Jumala toki ota häntä pois!"
Vanha mies oli Kuolema itse. Hän nyökäytti niin oudosti päätään — se saattoi yhtä hyvin merkitä myöntymystä kuin kieltoakin. Ja äiti tuijotti eteensä maahan, kyyneleet valuivat alas poskia. Hänen päänsä kävi niin raskaaksi, hän ei kolmeen päivään eikä kolmeen yöhön ollut ummistanut silmiään ja nyt hän nukahti, mutta aivan silmänräpäykseksi, sillä samassa karkasi hän pystyyn ja hänen oli niin vilu, että hän värisi. "Mitä on tapahtunut?" sanoi hän ja katseli ympärilleen. Mutta vanhus oli poissa ja hänen pieni lapsensa oli poissa, vanhus oli vienyt sen mukaansa. Nurkassa käydä raksutti vanha kello. Suuri lyijypaino valui maahan asti. Kuului kolaus ja sitte kello seisahtui.
Mutta äiti raukka karkasi ulos huoneesta huutelemaan lastaan.
Pihamaalla, keskellä lumikinosta istui nainen, yllä pitkät, mustat vaatteet ja hän virkkoi: "Kuolema kävi talossasi, minä näin hänen rientävän pois, sylissään pieni lapsesi. Hän kulkee niin nopeasti, ettei tuulikaan pysty kilpailemaan hänen kanssaan. Hän ei milloinkaan anna takaisin, mitä kerran on ottanut!"
"Sano minulle vain mitä tietä hän meni!" sanoi äiti. "Sano vain se, niin minä kyllä hänet löydän."
"Kyllä tien tiedän!" vastasi mustapukuinen nainen, "mutta minä en sano sitä ennenkuin olet laulanut minulle kaikki ne laulut, jotka lapsellesi lauloit. Minä pidän niistä, minä olen ne ennenkin kuullut, minä olen Yö ja katso, minä näin sinun kyyneleesi kun sinä niitä lauloit."
"Minä laulan ne kaikki, kaikki!" sanoi äiti, "mutta älä vaan viivytä minua, että saavutan hänet ja löydän lapseni".
Mutta Yö seisoi äänetönnä. Silloin rupesi äiti vääntelemään käsiään ja hän itki ja lauloi, ja paljon oli lauluja mutta kyyneliä vielä enemmän. Yö lausui: "käy oikealle, mustanpuhuvaan kuusikkoon, sinne näin Kuoleman suuntaavan askeleensa pienen lapsesi kanssa".
Syvällä metsässä haaraantuivat tiet eikä äiti enään tietänyt minne mennä. Hän tapasi orjantappurapensaan, mutta siinä ei ollut lehtiä eikä kukkasta, olihan kylmä talvi ja oksilla riippui jääpuikkoja.
"Etkö ole nähnyt Kuoleman käyvän tästä pienen lapseni kanssa?"
"Olen!" sanoi orjantappurapensas, "mutta minä en näytä sinulle tietä ennenkuin sinä sulatat minut sydämesi lämmöllä; minä kuolen viluun, minä muutun jääksi".
Ja hän likisti orjantappurapensaan rintaansa vastaan, likisti niin lujasti, jotta se oikein lämpiäisi. Ja piikit syöpyivät hänen lihaansa asti ja hänen verensä vuosi suurina pisaroina, mutta orjantappurapensas sysäsi tuoreita, vihreitä lehtiä ja rupesi kukkimaan keskellä kylmää talviyötä. Niin saattaa murheellisen äidin sydän lämmittää. Ja orjantappurapensas neuvoi hänelle tien, jota hänen piti kulkea.
Hän tuli suuren järven rannalle. Ei siellä ollut ruuhta eikä venettä. Jää ei vielä kestänyt, mutta ei enään ollut avovettäkään eikä järvi ollut niin matala, että hän olisi voinut kahlata sen poikki. Ja yli hänen täytyi päästä, jos mieli lapsensa löytää. Silloin hän laskeutui maahan ja päätti juoda järven kuiviin ja sehän on ihmiselle mahdotonta, mutta murheellinen äiti arveli, että ehkä voisi tapahtua ihme.
"Ei se käy!" sanoi järvi. "Paras on että koetamme toimia yhdessä. Minä kerään mielelläni helmiä ja niin kirkkaita helmiä kuin sinun silmäsi en vielä ole nähnyt; jos sinä itket ne minulle, niin lupaan kantaa sinut sille suurelle ansarille missä Kuolema asuu ja hoitaa puita ja kukkia; jokainen niistä on ihmiselämä!"
"Minä annan mitä hyvänsä, kunhan pääsen lapseni luo!" sanoi itkettynyt äiti ja itki itkemistään, ja hänen silmänsä painuivat meren pohjalle ja muuttuivat kalliiksi helmiksi, mutta aalto nosteli häntä ikäänkuin hän olisi istunut kehdossa ja tuossa tuokiossa joutui hän toiselle rannalle, missä seisoi penikulman levyinen, kummallinen talo. Ei saattanut tietää oliko se vuori metsineen, rotkoineen, vai oliko se rakennus, mutta äiti raukka ei nähnyt mitään, olihan hän itkenyt silmänsä järven pohjaan.
"Mistä minä löydän Kuoleman, joka vei pienen lapseni?" sanoi hän.
"Hän ei vielä ole tullut!" vastasi vanha hautaeukko, joka vartioi Kuoleman suurta ansaria. "Kuinka sinä olet löytänyt tänne ja kuka on auttanut sinua?"
"Jumala on auttanut minua!" vastasi äiti. "Hän on laupias ja olethan sinäkin! Mistä minä löydän pienen lapseni?"
"En tunne lastasi", vastasi vaimo, "ja sinä et näe! Tänäkin yönä on moni puu ja kukkanen lakastunut. Pian tulee Kuolema istuttamaan niitä uudestaan. Tiedäthän, että kullakin ihmisellä on elämän puu tai kukkanen, aina kunkin luonteen mukaan. Ne ovat ihan tavallisten kasvien kaltaiset, mutta niissä sykkii sydän. Lapsen sydän sykkii sekin. Koeta seurata sykintää, ehkäpä tunnet lapsesi. Mutta mitä sinä minulle annat, jos neuvon mitä sinun vielä on tekeminen?"
"Minulla ei ole mitään antamista", sanoi murheellinen äiti, "mutta minä menen maailman ääriin, jos tahdot".
"Sinne ei minulla ole asiaa", sanoi vaimo, "mutta anna minulle pitkät, mustat hiuksesi; tiedät kyllä itsekin kuinka kauniit ne ovat, niistä minä pidän. Sinä saat sijaan minun valkoiset hapseni, ovathan nekin sentään jonkin arvoiset!"
"Etkö vaadi enempää!" sanoi äiti, "ne minä annan mielelläni!" ja hän antoi vaimolle kauniit mustat hiuksensa ja sai vaimolta lumivalkoiset sijaan.
Ja sitte he astuivat Kuoleman suureen ansariin, missä puita ja kukkasia kasvoi kummallisesti sekaisin. Siellä seisoi hienoisia hyasintteja lasikupujen alla ja siellä seisoi suuria, vankkoja pioneja; siellä versoi vesikasveja, toiset olivat terveet ja tuoreet, toiset sairaalloiset. Vesikäärmeet laskeutuivat niiden lehdille ja mustat kravut pureutuivat niiden varsiin. Siellä seisoi sorjia palmupuita, tammia ja plataneja, siellä oli persiljaa ja kukkivaa tymiania. Jokaisella puulla ja kukkasella oli oma nimensä ja jokaisessa oli ihmiselämä, ihminen eli vielä, mikä Kiinassa, mikä Grönlannissa, mikä missäkin maailmalla. Välistä seisoi suuria puita niin pienissä ruukuissa, että ne olivat tukehtumaisillaan ja särkemäisillään ruukkunsa; usein oli myöskin pieni, mitätön kukkanen lihavassa maassa, ympärillä sammalinen suojus ja sitä hoidettiin ja hemmoteltiin. Mutta murheellinen äiti kallisti korvansa kaikille pienimmille ruukuille kuunnellakseen ihmissydäntä, joka niissä sykki ja miljoonien joukosta tunsi hän oman lapsensa.
"Tässä se on!" huusi hän ja levitti kätensä pienen sinisen krokuksen päälle, joka kipeänä riippui toisella laidalla.
"Älä koske kukkaan!" sanoi vanha vaimo, "mutta asetu tähän, ja kun Kuolema tulee — minä odotan häntä joka hetki — niin älä anna hänen repiä ylös kukkaa, vaan uhkaa sinä repiä ylös muut kukkaset, siitä hän pelästyy. Hänen täytyy tehdä Jumalalle tili joka kasvista eikä ainoaakaan saa repiä ylös ennenkuin Jumala on antanut luvan."
Äkkiä kävi jääkylmä henkäys läpi huoneen ja sokea äiti ymmärsi että
Kuolema tuli.
"Kuinka sinä olet löytänyt tänne?" kysyi hän. "Kuinka sinä olet päässyt perille pikemmin kuin minä?"
"Minä olen äiti", tuli vastaukseksi.
Ja Kuolema ojensi pitkän kätensä pientä hentoa kukkaa kohti, mutta äiti heitti kätensä sen päälle ja piteli kiinni, lujasti ja samalla niin varovaisesti ettei kajonnut ainoaankaan lehteen. Silloin puhalsi Kuolema hänen käsilleen ja hän tunsi, että se henkäys oli kylmempi kylmää viimaa, ja hänen kätensä kävivät aivan raukeiksi.
"Et sinä sentään voi tehdä minun tahtoani vastaan!" sanoi Kuolema.
"Mutta Jumala voi!" vastasi äiti.
"Minä teen ainoastaan mitä hän tahtoo!" sanoi Kuolema. "Minä olen hänen yrttitarhanhoitajansa. Minä korjaan kaikki hänen kukkasensa ja puunsa ja istutan ne paratiisin suureen yrttitarhaan, tuntemattomalle maalle, mutta miten ne kasvavat ja kummoista siellä on, sitä en uskalla sinulle kertoa!"
"Anna minulle lapseni!" sanoi äiti, itki ja rukoili. Ja samassa hän molemmin käsin kävi kiinni kahteen kauniiseen kukkaan, jotka kasvoivat ihan likellä. "Minä revin ylös kaikki sinun kukkasesi", huusi hän Kuolemalle, "sillä minä olen epätoivoissani!"
"Älä niihin koske!" sanoi Kuolema, "sinä sanoit olevasi onneton ja nyt sinä tahtoisit tehdä toisen äidin yhtä onnettomaksi!"
"Toisen äidin!" sanoi vaimo raukka ja päästi kukkaset käsistään.
"Tuossa saat silmäsi", sanoi Kuolema. "Minä ongin ne järven pohjasta, ne loistivat niin kirkkaasti; en minä tietänyt että ne sinun olivat; ota ne, ne ovat nyt entistä kirkkaammat, ja katsele tuohon syvään kaivoon tuossa vieressä; minä sanon sinulle niiden molempien kukkien nimet, jotka sinä olit repimäisilläsi maasta, sinä saat nähdä niiden koko tulevaisuuden, niiden koko ihmisiän, saat nähdä, mitä olit tuhoamaisillasi ja hävittämäisilläsi."
Ja äiti katsahti kaivoon; siellä saattoi nähdä onnea ja autuutta, kun se toinen oli tuottanut siunausta maailmalle, nähdä kuinka hän oli levittänyt iloa ja onnea ympärilleen. Ja äiti näki toisen elämän ja se oli surua ja hätää ja ahdistusta ja kurjuutta.
"Molemmat ovat Jumalan tahto!" sanoi Kuolema.
"Kumpiko kukkasista on onnettomuuden ja kumpiko siunauksen?" kysyi äiti.
"En sano", vastasi Kuolema, "mutta sen saat tietää, että toinen kukkanen oli oma lapsesi, sinä näit oman lapsesi elämän, oman lapsesi tulevaisuuden."
Silloin pääsi äidiltä pelvon parahdus: "Kumpiko oli minun lapseni! sano minulle! armahda viatonta! vapahda lapseni kaikesta siitä kurjuudesta! vie se pois! vie se Jumalan valtakuntaan! unohda kyyneleeni, unohda rukoukseni ja kaikki mitä olen sanonut ja tehnyt!"
"En ymmärrä sinua!" sanoi Kuolema. "Tahdotko takaisin lapsesi, tai vienkö minä sen seudulle, jota et tunne?"
Silloin väänteli äiti käsiään, lankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa: "Älä kuule rukoustani, jos minä rukoilen sinun tahtoasi vastaan, joka on paras! älä kuule minua! älä kuule minua!"
Ja hän painoi pään helmaansa.
Ja Kuolema läksi hänen lapsensa kanssa tuntemattomaan maahan.
KAULUS.
Oli kerran hieno herra, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin saapaspihti ja kampa, mutta hänellä oli mitä kaunein kaulus ja tästä kauluksesta me nyt kerromme. — Kaulus oli päässyt naimaikään ja sattui sitte kerran joutumaan yhteen pyykkiin sukkanauhan kanssa.
"Totta totisesti!" sanoi kaulus, "en ikinä ole nähnyt mitään niin hoikkaa ja hienoa ja hentoa ja herttaista. Saisinko kysyä nimeänne!"
"En sano!" vastasi sukkanauha.
"Mistä te olette kotoisin?" kysyi kaulus.
Mutta sukkanauha ujosteli. Kuka sellaiseen kummalliseen kysymykseen meni vastaamaan!
"Te olette varmaan vyötärenauha", sanoi kaulus, "tarkoitan tuollainen sisällinen vyötärenauha! Kyllä minä näen, että te tuotatte sekä huvia että hyötyä, pieni neitiseni!"
"Te ette saa puhutella minua!" sanoi sukkanauha, "en tiedä antaneeni vähintäkään aihetta!"
"Mutta kun on niin kaunis kuin te!" sanoi kaulus, "siinä on toki yllin kyllin aihetta!"
"Älkää tulkokaan liian likelle!" sanoi sukkanauha, "te näytätte olevan mieshenkilö!"
"Minä olenkin hieno herra!" sanoi kaulus, "minulla on saapaspihti ja kampa!" mutta se ei ollut ensinkään totta, sillä hänen herransahan ne omisti, mutta hän tahtoi kehua!
"Älkää tulko likelle!" sanoi sukkanauha, "en ole tottunut sellaiseen!"
"Senkin teeskentelijä!" sanoi kaulus ja samassa se nostettiin pyykki vasusta; se tärkättiin, sai riippua päiväpaisteessa tuolin selustalla ja joutui sitte silityslaudalle. Jo tuli kuuma rauta.
"Rouva!" sanoi kaulus, "pieni leskirouva! minä aivan lämpenen, minä muutun aivan toiseksi, minä menetän koko muotoni, te poltatte minut piloille! oih! — minä kosin teitä!"
"Hsss!" sanoi silitysrauta ja kiiti ylpeänä kauluksen yli; se kuvitteli nimittäin olevansa höyrypannu, joka on matkalla kuljettamaan rautatievaunuja.
"Hsss!" sanoi silitysrauta.
Kauluksen laidat menivät hiukan rikki ja paperisakset tulivat leikkaamaan pois ripsejä.
"Oi!" sanoi kaulus, "varmaan te olette suuri tanssijatar! kuinka te osaatte heiluttaa jalkojanne! en ole ikinä nähnyt mitään niin kaunista! Sitä ei kukaan ihminen osaa tehdä niinkuin te!"
"Sen kyllä tiedän!" sanoivat sakset.
"Kreivitär teistä pitäisi tulla!" sanoi kaulus, "minulla ei ole muuta omaisuutta kuin hieno herra, saapaspihti ja kampa —! olisinpa kreivi!"
"Kosimistako se on olevinaan!" sanoivat sakset, sillä ne suuttuivat ja samassa ne leikkasivat oikein syvään ja kaulus joutui virkaheitoksi.
"Minun täytyy kosia kampaa!" sanoi kaulus. "Kummallista kuinka hyvin teidän hampaanne säilyvät, pikku neiti! Ettekö te koskaan ole ajatellut kihlausta?"
"Olen tietenkin!" sanoi kampa. "Olenhan minä kihloissa saapaspihdin kanssa!"
"Kihloissa!" sanoi kaulus; nyt ei enään ollut ketään kosittavaa ja kaulus rupesi halveksimaan avioliittoa.
Kului pitkä aika ja kaulus joutui paperitehtaaseen. Siellä oli suuri lumppuseurue, hienot erikseen, karkeat erikseen, aivan kuten olla piti. Niillä oli kaikilla paljon puhumista, mutta kaulus soitti suutaan kaikista eninten, se se oikein osasi kehua.
"Minulla on ollut niin kauhean monta morsianta!" sanoi kaulus, "minä en koskaan ole saanut kulkea rauhassa! mutta minä olinkin hieno, tärkätty ja silitetty herra! minulla oli sekä saapaspihti että kampa, joita en koskaan tarvinnut! — olisitte vaan nähneet minut kun minä kyljelläni lekotin! En ikinä unohda ensimäistä rakastettuani. Se oli hieno, herttainen, suloinen vyötärenauha. Hän heittäytyi sitte vesivasuun minun tähteni! — Erään leskirouvan sydän myöskin syttyi tuleen, mutta minä jätin sen jähtymään. Tämän haavan, jota minä vieläkin kannan, sain eräältä tanssijattarelta, niin nälkäinen hän oli! Oma kampani rakastui minuun, lemmensurusta putosivat kaikki hampaat hänen suustaan. Paljon minä siinä suhteessa olen kokenut! mutta eninten minuun koskee, kun ajattelen sukkanauhaa — tarkoitan vyötärenauhaa — joka hyppäsi vesivasuun. Omatuntoni soimaa minua paljosta, minä halajan päästä valkoiseksi paperiksi!"
Kauluksesta tehtiin valkoista paperia, kaikista lumpuista tehtiin valkoista paperia mutta se paperi jolle tämä kertomus on painettu, syntyi juuri kauluksesta rangaistukseksi siitä että se niin kauheasti kehui ja kertoi olemattomia asioita; ja muistakaamme me, ettemme käyttäydy sillä tavalla, sillä eihän sitä voi tietää, vaikka mekin kerran joutuisimme lumppuläjään ja meistä tehtäisiin valkoista paperia ja meidän tarinamme, kaikista salaisimmatkin, painettaisiin sille paperille ja meidän täytyisi itse kulkea kertomassa niitä maailmalle, niinkuin kauluksen täytyy.
PELLAVA.
Pellava oli täydessä kukassa. Sillä on niin kauniit siniset kukkaset, laheat kuin koin siivet mutta vielä paljon hentoisemmat. — Päivä paistoi pellavaan ja sadepilvet kylvettivät sitä, ja se teki sille yhtä hyvää kuin pikkulapsille peseminen ja äidin suudelma; lapset käyvät siitä paljon kauniimmiksi. Ja niin kävi pellavakin.
"Ihmiset kehuvat minua erinomaisen kauniiksi", sanoi pellava, "sanovat että minä kasvan pitkäksi ja että minusta tulee kaunis kaistale palttinaa. Kuinka onnellinen minä sentään olen. Varmaan minä olen onnellisista onnellisin! Minä voin niin hyvin ja minusta tulee jotakin. Kuinka tuo päiväpaiste tekee mielen iloiseksi ja kuinka tuo sade on suloista ja virkistävää! Minä olen suunnattoman onnellinen, minä olen onnellisista onnellisin!"
"Niin, niin, niin!" sanoivat aidanseipäät, "et sinä tunne maailmaa, mutta me tunnemme, meissä on monta mutkaa!" ja sitte ne surullisesti narisivat:
"Hip, hap, hurre,
Tusselurre!
Loru loppui!"
"Ei, ei se loppunut!" sanoi pellava; "aurinko paistaa huomennakin, sade virkistää, ihan minä kuulen kuinka kasvan, ihan minä tunnen kukkivani; minä olen onnellisista onnellisin!"
Mutta eräänä päivänä tulivat ihmiset ja kävivät kiinni pellavan latvaan ja riistivät sen ylös juurineen päivineen; teki kipeää; sitte se pantiin veteen ikäänkuin olisi ollut tarkoitus hukuttaa se, ja sitte se pantiin tulelle ikäänkuin olisi ollut tarkoitus paistaa se. Kauheaa se oli.
"Mutta eihän sitä aina saa olla hyvillä päivillä!" sanoi pellava, "täytyy kokea ja oppia!"
Sen tila paheni pahenemistaan. Pellavaa nuijittiin ja nujerrettiin, loukutettiin ja harjattiin, niin, ei se edes tietänyt miksi kaikkia niitä temppuja kutsuttiin mitä sille tehtiin, se joutui kuontaloon, hyrr-ryrr…! mahdoton oli saada ajatuksia pysymään koossa.
"Minä olen ollut sanomattoman onnellinen!" ajatteli pellava keskellä tuskaansa. "Pitää iloita siitä mitä on saanut nauttia! Iloita, iloita, oi, voi!" — ja pellava vaikeroi vielä kun kangaspuihin pantiin, — ja sitte siitä tuli suuri, kaunis kappale palttinaa. Koko pellavasta, jokikisestä yrtistä tuli yksi ainoa, ehyt kappale.
"Mutta tämähän on erinomaista! sitä minä en ikinä olisi uskonut! Onpa onni oikein potkaissut minua! Aidanseipäät ne ne olivat olevinaan viisaat laulaessaan:
"Hip, hap, hurre, tusselurre!"
"Loru ei laisinkaan ole lopussa! Nyt se vasta alkaa! Tämä on erinomaista! Niin, kyllä minä olen kärsinyt, mutta onhan minusta sitte tullutkin jotakin; minä olen onnellisista onnellisin! — Minä olen niin pehmyt ja vahva, niin valkoinen ja pitkä! on tämä sentään toista kuin kasvaa yrttinä maassa, vaikka kukkiakin olisi. Ei kukaan hoida, vettäkin saa vaan kun sataa. Nyt minua palvellaan hyvin. Palvelustyttö kääntää minut joka aamu, ja joka ilta saan ruiskukannusta kylvyn. Papinrouva itse on pitänyt puheita minusta ja sanonut minua pitäjän parhaimmaksi palttinakappaleeksi. Onnellisemmaksi minä en enään voi tulla!"
Palttina joutui sitte katon alle ja saksien hampaisiin. Voi sitä viiltelemistä ja leikkelemistä ja neulomista ja pistelemistä! Se totta totisesti ei ollut hauskaa. Mutta palttinasta tuli kaksitoista vaatekappaletta, sellaisia joista ei mielellään puhuta, mutta joita kaikki ihmiset tarvitsevat; kaksitoista kappaletta niitä oli.
"Kas nyt minusta vasta jotakin on tullut! Tämä siis oli tarkoitusperäni. Olipa se ihanaa! nyt minusta on hyötyä, ja hyötyä pitää aina tuottaa tässä maailmassa, vasta sitte voi tuntea todellista iloa. Meistä on tullut kaksitoista kappaletta, mutta me muodostamme kuitenkin yhteensä kokonaisuuden, tusinan! On se erinomainen onni!"
Ja vuodet kuluivat — ja vihdoin viimein eivät ne enään voineet kestää.
"Kerran se loppu kuitenkin tulee!" sanoivat eri kappaleet, "olisihan hauskaa jonkun verran vielä kestää, mutta ei saa vaatia mahdottomia!" Sitte revittiin kappaleet palasiksi ja rääsyiksi; ja luulivat nyt että loppu oli käsissä, sillä ne murskattiin mäsäksi ja jauhettiin ja keitettiin ja ties mitä kaikkia niille tehtiin — ja sitte niistä tuli kaunista, valkoista paperia.
"Olipa tämä odottamatonta! kaunista ja odottamatonta!" sanoi paperi. "Nyt minä olen entistä hienompi ja nyt minun päälleni kirjoitetaan! Mitä kaikkia voidaankaan kirjoittaa! Onpa se ihana onni!" Ja paperille kirjoitettiin mitä kauniimpia kertomuksia ja ihmiset kuulivat mitä siinä oli ja se kirjoitus oli hyvä ja oikea, se teki ihmiset paljon viisaammiksi ja paremmiksi; suuri siunaus oli sanoissa tullut sen paperin osaksi.
"Näin suurta onnea en uneksinutkaan, kun pienenä kukkana kasvoin kedolla; kuinka olisin saattanut ajatellakaan, että minä saisin kantaa iloa ja tietoja ihmisille. En itsekään vielä ymmärrä sitä! Mutta se on kun onkin totta! Jumala tietää etten itse puolestani ole tehnyt mitään muuta kuin sen mitä heikot voimani ovat vaatineet syntyäkseni maailmaan. Ja sitte hän kantaa minua ilosta iloon ja kunniasta kunniaan. Joka kerta kun ajattelen: 'loru loppuu!' tapahtuu muutos johonkin paljon parempaan ja korkeampaan päin; nyt minun varmaan täytyy lähteä matkaan, varmaan minut lähetetään kiertämään maailmaa kaikkien ihmisten luettavaksi! Kyllä kai se niin on! Ennen minulla oli sinisiä kukkasia, nyt minulla kukkien asemasta on mitä kauneimpia ajatuksia! Minä olen onnellisista onnellisin!"
Mutta paperi ei päässytkään matkalle, vaan se joutui kirjanpainajalle ja siellä pantiin kaikki mitä siihen oli kirjoitettu, painoon, siitä piti tulla kirja, jopa monta sataa kirjaa sillä siten saattoivat kirjat tuottaa iloa ja hyötyä paljon useammalle kuin jos se yksi paperi ja sen kirjoitus olisi lähtenyt kiertämään maailmaa ja kulunut loppuun puolitiessä.
"Niin, kyllä tämä on viisainta!" ajatteli kirjoitettu paperi. "Se ei laisinkaan pälkähtänyt päähäni! Minä jään kotiin ja minua pidetään kunniassa niinkuin vanhaa isoisää. Minun kylkeeni on kirjoitettu, sanat ovat kynästä valuneet suoraan minun sisääni. Minä jään paikoilleni ja kirjat lentävät ympäri maailmaa. Sillä tavalla totisesti saadaan aikaan jotakin! Kyllä minä olen iloinen, kyllä minä olen onnellinen!"
Paperi kierrettiin nyt kääröön ja pantiin hyllylle. "Hyvää tekee levätä työn jälkeen!" sanoi paperi. "On aivan paikallaan koota ajatuksensa ja tarkata mitä mielessä liikkuu. Vasta nyt minä oikein tiedän mitä minussa on! Ja itsensä tunteminen se se vasta on todellinen edistysaskel. Mitähän nyt seuraa? Eteenpäin sitä aina mennään, maailma menee aina eteenpäin!"
Eräänä päivänä pantiin paperi pesään, se piti poltettaman, sillä sitä ei sopinut myydä kauppiaalle eikä panna voin ja sokerijauhon ympärille. Ja kaikki talon lapset kerääntyivät ympärille, he tahtoivat nähdä paperin hulmahtavan tuleen, he tahtoivat tuhassa nähdä monet monituiset punaiset tulikipunat, jotka ikäänkuin täyttä vauhtia tölmäävät eteenpäin ja toinen toisensa perästä sammuvat, kiireesti, kiireesti — ne ovat lapset, he lähtevät koulusta ja viimeinen kipuna on koulumestari; usein sattuu että luullaan hänen jo menneen, mutta hän tuleekin kaikkien toisten perässä.
Ja koko paperi makasi käärönä tulessa. Hui kuinka se hulmahti! Se pani "puh!" ja samassa se oli ainoana liekkinä; se nousi niin korkealle ilmaan, ettei pellava ikinä olisi voinut kohottaa pientä sinistä kukkaansa niin korkealle, ja se paistoi niin ettei valkoinen palttina ikinä ollut niin osannut paistaa; kaikki kirjoitetut kirjaimet kävivät silmänräpäyksessä aivan punaisiksi ja kaikki sanat ja ajatukset kohosivat liekkeinä ilmaan.
"Nyt minä nousen aurinkoon asti!" kuului liekeistä ääni ikäänkuin tuhansista suista ja liekki loimusi aina katolle asti; — — — ja ilmavampina kuin liekki, ihmissilmälle näkymättöminä liiteli avaruudessa pienen pieniä olentoja, yhtä monta kuin pellavassa oli ollut kukkaista. Ne olivat vielä keveämmät kuin liekki joka ne synnytti ja kun ne sammuivat eikä paperista ollut jälellä muuta kuin musta tuhka, karkeloivat ne vielä viimeisen kerran tuhan päällitse ja niiden jäljet, punaiset kipunat, näyttivät tien missä ne olivat kulkeneet. "Lapset läksivät koulusta ja viimeisenä läksi koulumestari"; hauskaa sitä oli katsella, ja talon lapset seisoivat kuolleen tuhan ääressä ja lauloivat:
"Hip hap hurre,
Tusselurre.
Loru loppui!"
Mutta pienet, näkymättömät olennot sanoivat jokainen puolestaan: "loru ei laisinkaan ole lopussa! Se se on kaikista kauneinta! minä sen tiedän ja sentähden olen kaikista onnellisin!"
Mutta sitä eivät lapset kuulleet eivätkä ymmärtäneet, eikä se ollut tarpeellistakaan, sillä ei lapsien tarvitse kaikkia tietää.
FENIKS-LINTU.
Paratiisin yrttitarhassa, hyvän ja pahan tiedon puun alla oli ruusupensas; täällä, ensi ruusussa, syntyi lintu. Sen lento oli kuin valon, kaunis sen karva, ihanainen sen laulu.
Mutta kun Eeva oli poiminut hedelmän hyvän ja pahan tiedon puusta, kun hän ja Aatami karkoitettiin paratiisin puutarhasta, putosi kostonenkelin tulisesta miekasta kipuna linnun pesään ja sytytti sen tuleen. Lintu kuoli liekkeihin, mutta punaisesta munasta läksi lentoon uusi ainoa, alati ainoa Feniks-lintu. Taru tietää sen asuvan Arapiassa ja joka sadantena vuonna itse polttavan pesänsä; uusi Feniks, ainoa maailmassa lentää silloin ilmoille punaisesta munasta.
Lintu liihoittelee ympärillämme valon nopeudella, kauniina karvaltaan, ihanaisena ääneltään. Kun äiti istuu lapsen kehdon ääressä, viipyy se pääpuolella ja levittää siipensä sädekehäksi lapsen pään ympäri. Se lentää tyytyväisyyden majaan ja sinne paistaa aurinko ja köyhästä vaatearkusta leviää orvokkien lemu.
Mutta Feniks-lintu ei ole yksin Arapian lintu, vaan se lepattaa revontulissa jääkentillä, se hyppelee keltaisten kukkain joukossa Grönlannin lyhyessä kesässä. Falunin kuparivuorten alla, Englannin hiilikaivoksissa lentää se pölysulkaisena perhona, virsikirjan päällitse liihoittelee se hurskaan työmiehen veisatessa. Lotuskukan lehdillä seilaa se alas Gangesin pyhiä vesiä, ja hindulaistytön silmät loistavat sitä katsellessa.
Feniks-lintu! Etkö häntä tunne? paratiisin lintua, laulun pyhää joutsenta. Tesis-rattailla istuu se rääkkyvänä korppina ja räpyttelee mustia, tahraisia siipiään; Islannin laulajaharpun kieliä kosketti sen punainen, heläjävä nokka; Shakespearen olkapäillä istui se Odinin korppina ja kuiskaili hänen korvaansa: kuolemattomuutta! Kilpalaulajaisissa lensi se läpi Wartburgin ritarisalin.
Feniks-lintu! Etkö häntä tunne? Hän lauloi sinulle marseljeesia ja sinä suutelit sulkia, jotka hänen siivestään putosivat; hän tuli paratiisin loistossa ja sinä käännyit ehkä varpusen puoleen, joka kökötti siivet kultatomussa.
Paratiisin lintu, joka sadantena vuonna synnyt sinä uudelleen, synnyt liekeissä, kuolet liekeissä, kultaan kudottuna riippuu kuvasi rikkaiden saleissa — sinä itse lennät usein orpona ja yksin, taruna vainen, Arapian lintuna, Feniks-lintuna.
Paratiisin puutarhassa, jossa sinä hyvän ja pahan tiedon puun alla synnyit, ensimäisessä ruusun kukkasessa, siellä suuteli sinua Herra Jumala ja antoi sinulle oikean nimesi — Runous.
KERTOMUS.
Puutarhassa olivat kaikki omenapuut puhjenneet kukkaan, ne olivat sellaisella kiireellä hankkineet kukkansa etteivät vielä olleet ehtineet vihreitä lehtiäkään saada, kaikki ankanpoikaset olivat pihamaalla kävelyllä ja kissa oli myöskin. Se oikein nuolemalla nuoli päiväpaistetta, nuoli sitä omasta käpälästään; ja kun loi silmänsä maahan, näki viljat ihanan vihreinä ja ilmassa visersivät ja ilakoivat kaikki pienet lintuset, ikäänkuin olisi ollut suuri juhla, ja oikeastaanhan olikin juhla, sillä oli sunnuntai. Kellot soivat ja parhaissa vaatteissaan kulkivat ihmiset kirkkoon. He näyttivät niin iloisilta; niin, koko luomakunta näytti henkivän iloa ja onnea; se päivä oli totisesti niin lämmin ja suloinen, että syystä saattoi sanoa: "Jumala on sentään äärettömän hyvä meille ihmisille!"
Mutta kirkossa seisoi pappi saarnastuolissa ja puhui kovia vihan sanoja; hän sanoi ihmisiä niin jumalattomiksi, että Jumalan täytyy rangaista heitä ja että pahat kuoltuaan joutuvat alas helvettiin, jossa he ikuisesti palavat, ja hän sanoi ettei heidän matonsa kuole eikä heidän tulensa ikinä sammu; eivät he saa lepoa eikä rauhaa. Kauheaa sitä oli kuunnella, ja hän sen vakuuttamalla vakuutti; hän kuvasi helvetin löyhkääväksi luolaksi, johon kaikki maailman saasta valuu, siellä ei ole mitään muuta vetoa kuin kuuman tulikiviliekin läähätys, ei ole pohjaa jalkojen alla, vaan ihmiset vaipuvat vaipumistaan ikuiseen äärettömyyteen. Kauheaa oli kuulla papin sanoja, mutta hän puhui sydämensä pohjasta ja kirkkoväki oli kauhistuksissaan.
Mutta ulkona lauloivat pienet linnut niin iloisesti ja aurinko paistoi niin lämpöisesti, joka pieni kukkanen näytti sanovan: Jumala on sentään niin äärettömän hyvä meille kaikille. Niin, ulkona ei ensinkään ollut sellaista kuin pappi saarnasi.
Illalla maata pannessa näki pappi vaimonsa istuvan ääneti, mietteissään.
"Mikä sinun on?" sanoi hän. "Niin, mikä minun on", sanoi vaimo, "minä tunnen, etten oikein voi koota ajatuksiani, etten oikein saa sinun sanojasi selviämään. Sinä sanoit että on niin paljon jumalattomia ja että he ikuisesti palavat; ikuisesti! oi kuinka kauvan! — Minä olen vain syntinen ihminen, mutta ei minulla olisi sydäntä antaa suurimmankaan syntisen palaa ikuisessa tulessa. Kuinka sitte Jumala voisi antaa sen tapahtua, hän joka on niin äärettömän hyvä ja joka tietää mikä paha tulee sisältä, mikä ulkoa. Ei, minä en saata sitä uskoa, vaikka sinä sen sanot."
* * * * *
Oli syksy, lehti varisi puusta; vakava, ankara pappi istui kuolevan vuoteen ääressä, hurskas uskovainen oli ummistanut silmänsä; se oli papin vaimo.
"Jos joku löytää rauhan haudassa ja armon Jumalan edessä, niin sinä!" sanoi pappi, ja hän liitti hänen kätensä ristiin ja luki vainajalle virren.
Ja hän vietiin hautaan; kaksi raskasta kyyneltä vieri alas vakavan miehen poskia; ja pappilassa oli tyhjää ja hiljaista, päiväpaiste oli sieltä sammunut, vaimo oli mennyt pois.
Oli yö, kylmä tuuli puhalsi papin pään päällä, hän avasi silmänsä ja luuli kuun paistavan huoneeseensa, mutta ei se ollut kuun valoa; aave seisoi hänen vuoteensa ääressä; hän näki vaimovainajansa haamun, hän katseli häneen niin kummallisen suruissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin.
Ja mies nousi istumaan, ojensi kätensä häntä kohti: "eikö sinullekaan ole suotu ikuista lepoa? Pitääkö sinunkin kärsiä? Sinun, parhaimman, hurskaimman!"
Ja kuollut painoi myöntävästi alas päätään ja laski käden rinnalleen.
"Entä voinko minä hankkia sinulle haudan rauhan?"
"Voit!" kuului vastaus.
"Entä kuinka?"
"Anna minulle hius, yksi ainoa hiuskarva syntisen päästä, jonka tuli ei koskaan sammu, syntisen, jonka Jumala sysää helvettiin, ikuiseen vaivaan."
"Niin helpolla sinä varmaan oletkin lunastettu, sinä puhdas, sinä vanhurskas!" sanoi pappi.
"Seuraa siis minua!" sanoi kuollut. "Se on meille sallittu. Sinä saat rinnallani liidellä minne ajatuksesi tahtoo. Ihmissilmälle näkymättöminä asetumme me salaisimpaan soppeen ja sinun pitää varmalla kädellä osoittaa se ihminen, joka on tuomittu ikuiseen vaivaan, ja ennen kukonlaulua on hän löydettävä."
Ja äkkiä, kuin ajatuksen kantamina olivat he suuressa kaupungissa; ja talojen seiniltä loisti tulikirjaimilla kuolemansyntien nimet: ylpeys, ahneus, juoppous, hekuma; sanalla sanoen syntien koko seitsenkarvainen kaari.
"Tuolla luullakseni ja tietääkseni asuvat ikuiseen tuleen tuomitut." Ja he tulivat komeasti valaistuun porttikäytävään ja leveisiin portaisiin, joissa matot ja kukkaset upeilivat, ja läpi juhlasalien kaikui tanssi ja soitto. Portinvartija oli silkkisissä ja samettisissa vaatteissa, kädessä suuri, hopeapäinen sauva.
"Meidän kemumme vetävät vertoja kuninkaan keinuille!" sanoi hän ja kääntyi katuhälinään päin; kiireestä kantapäähän loisti hänestä ajatus: "roskaa te olette minun rinnallani, kaikki te köyhät raukat, jotka tirkistelette sisään portista!"
"Ylpeys!" sanoi kuollut, "näetkö hänet?"
"Hänet!" toisti pappi. "Näen, mutta hän on vain tyhmyri, narri, ei häntä tuomita ikuiseen tuleen ja piinaan!"
"Vain narri!" kaikui kautta ylpeyden talon. Kaikki siellä olivat narreja.
Ja he lensivät saiturin neljän paljaan seinän sisäpuolelle, missä vanhus pelkkänä luuna ja nahkana, vilusta väristen, nälissään ja janoissaan koko sielullaan ja mielellään riippui kiinni kullassaan; he näkivät hänen kuni kuumeessa karkaavan kurjalta vuoteeltaan ja kiskovan kiven irti seinästä; siellä olivat sukanvarressa kultarahat; hän kouri repaleista takkiaan, johon oli neulottu kultarahoja ja kosteat sormet värisivät.
"Hän on sairas, se on mielettömyyttä, ilotonta mielettömyyttä täynnä tuskaa ja pahoja unia!"
Ja kiireesti läksivät he eteenpäin ja seisahtuivat pahantekijän lavitsan ääreen, siellä heitä nukkui kylki kyljessä pitkä jono. Yksi karkasi ylös unestaan kuni villi peto ja päästi kauhean huudon; hän iski terävät kyynärpäänsä toveriin ja tämä käänsihe unissaan:
"Suu kiinni, nauta, ja nuku! joka yö sinun pitää —!"
"Joka yö!" toisti toinen, "niin jok'ikinen yö hän tulee, ulvoo ja kiusaa minua. Kiivaudessa minä kyllä olen tehnyt yhtä ja toista, paha luonto minulla on synnynnäinen, se minut kerran ja toisen on tuonut tänne; mutta jos minä olen rikkonut, niin olenhan minä saanut rangaistuksenikin. Yksi ainoa asia on tunnustamatta. Kun minä viimeksi pääsin täältä ja kuljin isäntäni talon ohi, alkoi vereni kiehua — minä raapaisin tulitikulla seinään, se sattui hiukan liian likelle olkikattoa; kaikki paloi, kulo oli päässyt irti kuten minussakin. Olin apuna pelastamassa karjaa ja tavaraa. Ei yksikään elävä olento palanut, ainoastaan kyyhkysparvi lensi tuleen, ja kahlekoira paloi myöskin. Sitä en ollut muistanut. Saattoi kuulla kuinka se ulvoi — ja sen ulvonnan minä yhä vielä kuulen, kun tahtoisin nukkua, ja jos minä menen uneen, niin koira tulee silloinkin suurena, karvaisena; se asettuu minun päälleni, ulvoo, painaa minua, kiusaa minua. — Kuule toki mitä minä kerron, sinä voit nukkua, nukkua koko yön enkä minä edes lyhyttä neljännes-tuntia." Ja veri leimahti kiihtyneen miehen silmiin, hän karkasi toverin kimppuun ja iski häntä nyrkillä kasvoihin.
"Paha Matti on taas tullut hulluksi!" kaikui joka taholta ja roistot kävivät häneen käsiksi, painivat hänen kanssaan, kiersivät hänet kaareen niin että pää joutui jalkojen väliin. Siihen he hänet köyttivät kiinni, veri oli pursumaisillaan esiin silmistä ja kaikista hikirei'istä.
"Te tapatte hänet!" huusi pappi, "sen onnettoman miehen!" ja ojensi suojellen kätensä syntistä kohti, jota rangaistiin liian kovasti. Samassa vaihtui näyttämö; he lensivät läpi rikkaitten salien ja köyhien pirttien; hekuma, kateus, kaikki kuolemansynnit kiitivät heidän ohitseen. Tuomion enkeli julisti heille heidän syntinsä ja heidän puolustuksensa; Jumalan edessä se tosin ei paljon merkinnyt, mutta Jumala lukee sydämistä, hän tuntee kaikki tyynni, pahan joka tulee sekä sisältä että ulkopuolelta, kaikki hän tuntee, hän joka on armo, ikirakkaus. Papin käsi vapisi, hän ei uskaltanut sitä ojentaa ottamaan hiuskarvaa syntisen päästä. Ja kyyneleet valuivat hänen silmistään kuni armon ja rakkauden vedet, jotka sammuttavat helvetin ikuisen tulen.
Silloin lauloi kukko.
"Laupias Jumala! suo hänen haudallensa se lepo, jota en minä ole kyennyt lunastamaan."
"Minä olen sen jo saanut!" sanoi kuollut, "sinun kovat sanasi, sinun synkät ihmiskäsityksesi Jumalasta ja hänen luoduistaan, ne pakoittivat minut tulemaan luoksesi! opi tuntemaan ihmiset! pahoissakin on aina osa Jumalasta, osa joka pääsee voitolle ja sammuttaa helvetin tulen!"
* * * * *
Suudelma painautui papin huulille, hänen ympärillään oli loistavan valoisaa; Jumalan kirkas aurinko paistoi huoneeseen; hänen vaimonsa, elävänä, lempeänä ja täynnä rakkautta, herätti hänet unesta. Jumala oli sen unen lähettänyt.
SANATON KIRJA.
Metsässä maantien varrella oli yksinäinen talonpoikaistalo; kuljettiin aivan pihamaan poikki; aurinko paistoi, kaikki ikkunat olivat auki, huoneissa oli elämää ja hälinää, mutta pihamaalla, kukkivassa syreenilehdossa seisoi avoin ruumisarkku; kuollut oli kannettu sinne, tänään, ennen puoltapäivää piti hän haudattaman; ei ollut ainoaakaan ihmistä, joka surren olisi seisonut häntä katselemassa, ei kukaan itkenyt häntä, hänen kasvonsa olivat peitetyt valkoisella vaatteella ja hänen päänsä alle oli pantu suuri, paksu kirja, jonka jokaisena lehtenä oli kokonainen harmaa paperiarkki. Joka lehden välissä lepäsi kuin unohduksen kätkössä kuihtuneita kukkia, niitä oli kokonainen herbario, koottu eri seuduilla; sen piti nyt tulla mukaan hautaan, hän oli itse niin tahtonut. Joka kukkaan liittyi kappale hänen elämäänsä.
"Kuka kuollut oli?" kysyimme. Ja vastaus kuului: "Vanha Upsalan ylioppilas! Kuuluu ennen olleen reipas poika, osanneen oppineita kieliä, osanneen laulaa, jopa kirjoittaakin lauluja, kerrotaan; mutta sitte nousi tie jollakin lailla pystyyn ja hän upotti sekä ajatuksensa että itsensä viinaan, ja koska terveys meni samaa tietä, lähetettiin hänet tänne maalle ja hänen edestään maksettiin. Hän oli lempeä kuin lapsi, kun ei se musta mieli vaan päässyt hänen kimppuunsa, sillä silloin hän oli kauhean väkevä ja karkasi pitkin metsiä kuin ahdistettu peto; mutta kun me vain saimme hänet kotiin, kun me vain saimme hänet katselemaan kirjaa kuihtuneine kukkasineen, niin saattoi hän kaiken päivää istua katselemassa yhtä kasvia ja sitte toista, ja monta kertaa vierivät kyyneleet alas poskia; Jumala ties, mitä hän siinä ajatteli! mutta kirjan hän pyysi panemaan arkkuunsa ja siellä se nyt on ja hetkisen perästä naulataan kansi kiinni ja mies lepää haudan suloisessa rauhassa."
Hikiliinaa nostettiin — rauha kuvastui kuolleen piirteissä, auringonsäde lankesi kasvoille; pääskynen lensi nuolen nopeudella lehtimajaan, kääntyi kesken lentoaan takaisin ja viserteli kuolleen pään päällä.
Kuinka kummalliselta tuntuu — varmaan me kaikki tiedämme sen omasta kokemuksesta — kun ottaa esiin vanhoja kirjeitä nuoruudenajoilta ja lukee niitä, sukeltaa esiin kokonainen elämä kaikkine toiveineen, kaikkine suruineen. Monet monituiset ihmiset, jotka aikoinaan elivät likeistä elämää meidän kanssamme, ovat nyt meille kuolleet, ja kuitenkin he elävät, mutta me emme moneen vuoteen ole ajatelleet heitä, vaikka kerran luulimme aina pysyvämme yhdessä, jakavamme ilot ja surut.
Tämä kuihtunut tammenlehvä kirjassa muistuttaa ystävää, ystävää kouluajoilta, ystävää jonka ystävyyden piti kestää koko elämän ajan; hän kiinnitti tämän lehvän ylioppilaslakkiin vihriässä metsässä, kun liitto solmittiin koko elämän ajaksi. — Missä elää hän nyt? — Säilyi lehvä, häipyi ystävyys —! Tässä on vieras ansarikasvi, liian hieno pohjolan puutarhoille - tuntuu siltä kuin lehdet vieläkin lemuaisivat! hän sen antoi, neitonen aatelisesta yrttitarhasta. Tässä on lummenkukka, jonka hän itse on poiminut ja jota hän itse suolaisin kyynelin on kastellut, hän, suolattomien vesien lumpeenkukkaa. Ja tässä on nokkonen — mitä sanovatkaan sen lehdet? Mitä nuorukainen ajatteli kun sen poimi ja talteen pani? Tässä kielo metsän yksinäisyydestä; tässä kuusama kapakkakamarin kukkaruukusta, ja tässä alastoin, terävä heinä —!
Kukkiva syreenipensas ojentaa tuoretta, tuoksuvaa terttuaan kuolleen pään päällitse —, pääskynen lentää taaskin ohitse: "kvivit, kvivit!" — — — Jo tulevat miehet nauloineen, vasaroineen. Kansi lasketaan peittämään kuollutta, jonka pää lepää sanattoman kirjan päällä. Ollutta - mennyttä!
SIINÄ ON EROA.
Oli toukokuu, tuuli tuntui vielä kylmältä; mutta kevät oli tullut, vakuuttivat pensaat ja puut, niityt ja vainiot; kukkia vilisi kaikkialla ja aitauksessa, siellä ajoi kevät itse asiaansa, se esiintyi pienen omenapuun muodossa; puussa ei ollut kuin yksi ainoa oksa, niin tuores, niin kukoistava, niin täpösen täynnä hentoja, punertavia nuppuja, jotka olivat avautumaisillaan. Kyllä se itsekin tiesi kuinka kaunis se oli, sillä vaisto elää yhtä hyvin lehden mehussa kuin veressä, eikä se ensinkään hämmästynyt kun herrasväen vaunut pysähtyivät tielle sen eteen ja nuori kreivitär sanoi, ettei mitään sen kauniimpaa saattanut ajatella kuin tuo omenapuun oksa. Se oli itse kevät suloisimmassa muodossaan. Ja oksa taitettiin ja kreivitär piteli sitä hienossa kädessään ja varjosti sitä silkkisellä päivänvarjollaan — ja sitte ajettiin linnaan, jossa oli korkeita saleja ja komeita huoneita; hohtavan valkoiset uutimet liihoittelivat avoimissa ikkunoissa ja kauniita kukkasia seisoi hohtavissa, läpikuultavissa maljoissa; yhteen tällaiseen maljaan — se oli kuin vastalangenneesta lumesta veistetty — pantiin omenapuunoksa, nuorten, vihantien pyökinoksien joukkoon; silmäruokaa se oli.
Ja sitte tuli oksa ylpeäksi ja olihan se aivan inhimillistä.
Huoneissa kulki monenlaista väkeä ja jokainen lausui arvonsa mukaan ihailunsa; toiset eivät sanoneet mitään ja toiset sanoivat liian paljon, ja omenapuunoksa ymmärsi, että ihmisten välillä on eroa kuten kasvienkin. "Toisia käytetään koristuksena, toisia ravintona, on sellaisiakin joita ei ensinkään tarvita", arveli omenapuunoksa, ja koska se oli pantu avoimen ikkunan ääreen, josta saattoi nähdä sekä puutarhaan että vainiolle, oli sillä yllin kyllin katseltavaa, sekä kukkasia että kasveja, ja miettimistä oli myöskin; siellä oli sekaisin rikkaita ja köyhiä, muutamat olivat liiankin köyhiä.
"Hyljätyt kasvi-raukat", sanoi omenapuunoksa, "kyllä on tehty eroitusta! ja kuinka onnettomia ne mahtavat olla, jos niillä sellaisilla on olemassa samallaisia tunteita kuin meikäläisillä; eroitusta on todella tehty, mutta niinhän sen täytyykin olla, muuten kaikki olisivat samanarvoiset!"
Ja omenapuunoksa katseli jonkinlaisella säälillä varsinkin yhtä kukkaa, jota kedot ja ojanvarret olivat täynnä; niistä kukkasista ei kukaan sitonut kimppua, ne olivat liian tavalliset, niitä saattoi löytää katukivien välistä, ne versoivat kuin pahin rikkaruoho, ne olivat voikukkia, joilla tanskankielessä on niin ruma nimi, niitä kun sanotaan pirun maitokiuluiksi.
"Halveksittu kukka raukka!" sanoi omenapuunoksa, "et sinä voi sille mitään että olet se mikä olet, niin tavallinen, ja että sinulla on niin runoton nimi! Siinä on eroa, mutta eroa sitä täytyy olla sekä ihmisten että eläinten joukossa!"
"Eroa!" sanoi auringonsäde ja suuteli kukoistavaa omenapuunoksaa, mutta suuteli myöskin kedon keltaisia voikukkia, kaikki auringonsäteen veljet suutelivat kukkasia, sekä köyhiä että rikkaita.
Omenapuunoksa ei milloinkaan ollut ajatellut Jumalan ääretöntä rakkautta kaikkeen mikä elää, se ei milloinkaan ollut ajatellut miten paljon kaunista ja hyvää voi asua kätkettynä kaikkeen luotuun — kätkettynä, mutta ei silti unohdettuna. Mutta olihan sekin varsin inhimillistä!
Auringonsäde, valon säde tiesi asiat paremmin: "Sinä et näe kauvas, et näe selvästi! — Mikä se halveksittu kasvi on, jota sinä niin säälit?"
"Voikukka!" sanoi omenapuunoksa. "Ei niitä koskaan sidota vihkoihin, maahan ne tallataan, niitä on liian paljon ja kun niissä kehittyy siemen, lentävät ne hienona villana pitkin tietä ja tarttuvat ihmisten vaatteisiin. Rikkaruoho se on! mutta pitäähän sellaistakin olla! — minä olen todella hyvin kiitollinen etten ole niitä kukkia."
Kedolla käveli koko joukko lapsia; pienin oli niin pikkuruikkuinen, että toiset kantoivat sitä sylissään; ja kun se laskettiin nurmeen, keskelle keltaisia kukkia, nauroi se ääneen ilosta, potki pienillä jaloillaan, kellitteli, poimi kultaisia kukkia ja suuteli niitä herttaisen viattomana. Suuremmat lapset katkaisivat kukan sen putkimaisesta varresta, kiersivät sen renkaaksi ja liittivät renkaan toiseen. Siitä tuli kokonaiset käädyt, ensin yhdet kaulaan, sitte toiset olkapäille, vyötäisille, rinnalle ja päälaelle; komeat ne vihriät vitjat ja käädyt olivat; mutta suuremmat lapset ottivat varovaisesti käteensä siementyneen kasvin, varren joka kantoi nöyhtäistä, monimutkaista siemenkruunua, tuota höllää, ilmavaa villakukkaa, joka on kokonainen pieni taideteos, tehty hienoimmista höyhenistä, tomuhiutaleista tai untuvista; sitä he pitelivät suunsa edessä ja puhalsivat sen yhdessä henkäyksessä tyhjäksi; joka sen osasi tehdä, sai uudet vaatteet ennenkuin vuosi oli mennyt umpeen, sen oli isoäiti sanonut.
Halveksittu kukka oli tässä tapauksessa oikea profeetta.
"Näetkö?" sanoi auringonsäde, "näetkö sen kauneutta, näetkö sen voimaa?"
"Niin, lasten silmissä!" sanoi omenapuunoksa.
Ja vainiolle tuli vanha vaimo, hän kaivoi varrettomalla veitsentyngällään kukan juuria ja nyhti sen ylös maasta; toisista juurista oli hän päättänyt keittää kahvia, toisilla piti hänen ansaita rahaa, hänen piti viedä ne apteekkarille lääkkeiksi.
"Kauneus on kuitenkin korkeampaa!" sanoi omenapuunoksa. "Ainoastaan valitut pääsevät kauneuden valtakuntaan! Eroa on kasveissa kuten eroa on ihmisissä."
Ja auringonsäde puhui Jumalan äärettömästä rakkaudesta, joka ilmenee kaikissa luoduissa ja ulottuu kaikkeen joka elää, se puhui kaiken oikeudenmukaisesta tasajaosta sekä ajassa että iankaikkisuudessa.
"Niin, se on siis teidän mielipiteenne!" sanoi omenapuunoksa.
Ja huoneeseen tuli ihmisiä ja nuori kreivitär tuli, hän joka niin kauniisti oli asettanut omenapuunoksan läpikuultavaan maljaan, kirkkaaseen auringonpaisteeseen; ja hän kantoi kädessään kukkaa tai mikä se lienee ollut; sen ympärillä oli kolme, neljä suurta lehteä jotka tuutin tavoin suojelivat sitä ettei veto tai tuulenhenki pääsisi sitä vahingoittamaan, ja sitä kannettiin niin varovaisesti, ettei hienoa omenapuunoksaa koskaan oltu niin varovaisesti pidelty. Hiljaa otettiin suuret lehdet pois ja halveksitun, keltaisen voikukan hento, untuvainen siementeriö, tuli näkyviin. Sen hän siis niin hellävaroen oli poiminut, sitä hän siis niin kauniisti kantoi; ei ainoakaan sen hentoisista untuvanuolista, joista sen utuinen hahmo on muodostettu ja jotka niin hellästi ovat kiinni varressa, saanut lähteä lentoon; ehyenä, ihanaisena hän oli saanut sen säilymään; ja hän ihaili sen kaunista muotoa, sen ilmavaa kirkkautta, sen omituista rakennetta, sen kauneutta, jonka tuuli hajoittaa.
"Katsokaa nyt kuinka ihmeellisen sorjaksi Jumala on sen luonut!" sanoi hän. "Minä maalaan sen yhdessä omenapuunoksan kanssa; se on kaikkien silmissä erinomaisen kaunis, mutta tälle köyhälle kukalleni on Jumala antanut paljon, vaikka toisella tavalla; ne ovat niin erilaiset ja kuitenkin ovat molemmat lapsia kauneuden valtakunnassa."
Ja aurinko suuteli köyhää kukkaa ja se suuteli kukoistavaa omenapuunoksaa. Sen lehdet näyttivät punastuvan.
VANHA HAUTAKIVI.
Pienessä kauppalassa asui mies, jolla oli oma talonsa; illoin, siihen vuodenaikaan, jolloin illat pitenevät, oli koko perheen piiri koolla; oli vielä lämmintä ja lauhaa; lamppu sytytettiin, pitkät uutimet peittivät ikkunoita, joilla kukkaruukut seisoivat, ja ulkona oli kaunis kuutamo; mutta eivät perheen jäsenet nyt puhuneet siitä, he puhuivat vanhasta suuresta kivestä, joka makasi pihamaalla, aivan kyökinoven vieressä. Palvelustytöt asettivat kuuratut kupariastiansa sen päälle kuivamaan aurinkoon ja lapset käyttivät sitä leikkipaikkana. Se oli oikeastaan vanha hautakivi.
"Niin", sanoi talonisäntä, "minä luulen että se on vanhasta, hävitetystä luostarikirkosta; sieltähän myytiin sekä saarnastuoli että hautapatsaat ja -kivet! isävainajani osti useita kiviä, ne rikottiin ja käytettiin katukivitykseen, mutta tämä kivi jäi yli ja on siitä pitäen maannut täällä pihamaalla."
"Selvästi näkee, että se on hautakivi", sanoi vanhin lapsista, "siinä näkyy vielä tiimalasi ja osa enkelistä, mutta kirjoitus on miltei kokonaan kulunut pois, paitsi nimi Preben ja iso 'S', joka seuraa alempana olevaa 'Martha' nimeä; mutta muusta en saa selkoa enkä tästäkään paitsi silloin kun on satanut tai me olemme pesseet hautakiven. Silloin vaan se näkyy selvästi."
"Hyvänen aika, se on Preben Svanen ja hänen vaimonsa hautakivi!" sanoi muuan vanhus, joka ikäänsä nähden olisi voinut olla kaikkien läsnäolevien isoisä. "Niin, se aviopari oli viimeisiä jotka haudattiin vanhaan luostarikirkkomaahan; se oli vanha, kunnianarvoisa pari poikavuosiltani; kaikki tunsivat heidät ja kaikki heistä pitivät, he olivat iältään tämän kaupungin kunniapari; ihmiset väittivät heidän omistavan toista tynnöriä kultaa ja kuitenkin kävivät he yksinkertaisissa vaatteissa ja karkeissa kankaissa, mutta heidän liinavaatteensa olivat hohtavan valkoiset. Preben ja Marthe he olivat kaunis vanha pari! — Kun he istuivat penkillä talon korkeilla kiviportailla, joita vanha lehmus varjosti, nyökyttivät he niin herttaisesti ja lempeästi päätään, että mieli aivan suli sitä katsellessa. He olivat niin erinomaisen hyvät köyhille, he ravitsivat heitä ja he vaatettivat heitä ja heidän hyväntekeväisyydessään oli sekä järkeä että tosi kristillisyyttä. Ensin kuoli vaimo! Minä muistan sen päivän niin hyvin; olin pieni poika, olimme isäni kanssa käymässä vanhan Prebenin luona juuri vaimon kuoltua; vanhus oli mielenliikutuksissaan, itki kuin lapsi. — Ruumis lepäsi vielä makuuhuoneessa, aivan sen huoneen vieressä missä me istuimme, — hän puheli isälleni ja parille naapurille kuinka yksinäiseksi hänen elämänsä nyt käy, kuinka hyvä vainaja oli ollut, kuinka monta vuotta he olivat eläneet yhdessä, kuinka heidän tutustumisensa oli tapahtunut ja kuinka he olivat ruvenneet toisiaan rakastamaan; minä olin, kuten sanottu, pieni ja seisoin kuuntelemassa, mutta outo mieli minut valtasi, kun kuulin vanhan miehen puhuvan ja näin hänen vilkastumistaan vilkastuvan ja poskien alkavan punoittaa, kun hän kuvaili kihlauspäiviä. Kuinka kaunis morsian oli ollut, kuinka paljon pieniä, viattomia kiertoteitä hänen oli täytynyt käyttää tavatakseen häntä! Ja hän puhui hääpäivästä, hänen silmänsä loistivat, hän ikäänkuin vaihtui takaisin siihen riemun aikaan — ja kuitenkin makasi vaimo, vanha vaimo viereisessä huoneessa kuolleena ja hän itse oli vanha mies ja puheli toivon ajasta — — niin, niin, niin käy! Silloin minä olin vain lapsi, nyt olen vanha, vanha kuin Preben Svane. Aika kuluu ja kaikki vaihtuu! — Niin hyvin muistan Marthen hautauspäivän, vanha Preben asteli ruumisarkun perässä. Pari vuotta aikaisemmin olivat aviopuolisot antaneet hakata hautakivensä nimineen ja kirjoituksineen, paitsi kuolinvuotta; illalla kuljetettiin kivi paikalle ja laskettiin haudalle — ja vuotta myöhemmin se taas nostettiin ja vanha Preben tuli vaimonsa luo. — Eivät he jättäneet jälkeensä niin paljon rikkautta kuin ihmiset olivat luulleet ja puhuneet; sen mikä jäi saivat kaukaiset omaiset, joista ei koskaan ollut mitään kuulunut. Talon korkeine kiviportaineen, penkkeineen, lehmuksineen hajoitti maistraatti, sillä se oli liian rappeutunut seisomaan. Sitte kun luostarikirkko joutui saman kohtalon alaiseksi ja kirkkotarha hävitettiin, osui Prebenin ja Marthen hautakivi kaiken muun mukana sen luo joka sen ostaa tahtoi ja sattumalta ei sitä olekaan rikottu eikä käytetty, vaan se on jäänyt pihamaalle lasten leikkipaikaksi ja palvelustyttöjen kupariastioiden kuivinhyllyksi. — Kivitetty katu kulkee nyt vanhan Prebenin ja hänen vaimonsa leposijan päällitse; kenkään ei heitä enään muista!"
Ja vanhus, joka tämän kertoi, pudisti surumielisenä päätään. "Kaikki unohtuu! — unohtuu!" sanoi hän.
Ja sitte ruvettiin kamarissa puhumaan muista asioista; mutta nuorin lapsista, pieni poika, kapusi tuolille uutimien taakse ja loi suuret, vakavat silmänsä pihamaalle, missä kuutamo valaisi isoa kiveä. Ennen se aina oli näyttänyt hänestä tyhjältä ja litteältä, mutta nyt se hänen silmissään oli kuin suuri lehti historian kirjasta. Kaikki mitä poika oli kuullut Prebenistä ja hänen vaimostaan, asui kivessä; ja hän katseli sitä ja hän nosti silmänsä kirkasta, loistavaa kuuta kohti, puhtaaseen, selkeään ilmaan, ja tuntui siltä kuin Jumalan kasvot olisivat paistaneet maailmaan.
"Kaikki unohtuu — unohtuu!" kuului huoneesta ja juuri siinä hetkessä suuteli näkymätön enkeli pojan rintaa ja otsaa ja kuiskasi hiljaa: "kätke tarkasti siemen, jonka olet saanut, kätke se kypsyyden aikaan! Sinun kauttasi, lapsi, on kulunut kirjoitus, lahoava hautakivi, kultaisin piirtein paistava tuleville polville! Käsi kädessä astelee vanha pariskunta taas pitkin vanhoja katuja, hymy huulilla, posket terveinä, punottavina istuvat he taas kiviportailla lehmuksen alla ja nyökyttävät päätä sekä rikkaille että köyhille. Tämän hetken siemen kasvaa kautta vuosien kukoistavaksi runoelmaksi. Ei unohdu se mikä on hyvää ja kaunista. Tarussa ja laulussa se elää."
MAAILMAN IHANIN RUUSU.
Oli kerran mahtava kuningatar, jonka puutarhassa kasvoi kaikkien vuodenaikojen ja kaikkien maailman maiden kukkia, mutta ruusuista hän varsinkin piti ja sentähden hänellä oli mitä erilaisimpia ruusuja, alkaen villeistä orjantappuroista, joitten vihreät lehdet lemuavat kuin omena, Provencen ihanimpiin ruusuihin, ja ne kiipesivät ylös linnan muureja, kietoutuivat pylväitten ja ikkunapielien ympäri, tunkeutuivat käytäviin, ja pitkin kattoa, kaikkiin saleihin; ja ruusujen lemu ja muoto ja väri oli mitä vaihtelevin.
Mutta suru ja murhe asui linnassa; kuningatar oli kuolinvuoteellaan ja lääkärit julistivat, että hänen täytyy kuolla.
"Yksi pelastuskeino löytyy!" sanoi viisain heistä. "Tuokaa hänelle maailman ihanin ruusu, se joka on korkeimman ja puhtaimman rakkauden ilmaus; jos se saatetaan hänen silmiensä eteen ennenkuin ne sammuvat, niin hän jää eloon."
Ja nuoret ja vanhat ympäri maata riensivät tuomaan ruusuja, ihanimmat tuotiin joka puutarhasta, mutta ne ruusut eivät olleet niitä; rakkauden yrttitarhasta olivat ruusut noudettavat, mutta mikä ruusu siellä oli korkeimman, puhtaimman rakkauden ilmaus?
Ja runoilijat lauloivat maailman ihanimmasta ruususta ja jokainen nimitti oman ruusunsa nimen. Ja sanoma saapui joka sydämelle, joka rakkaudessa sykki, sanoma saapui kaikille säätyluokille, kaikille ikäluokille.
"Kukaan ei vielä ole lausunut kukkasen nimeä!" sanoi viisas mies. "Kukaan ei ole osoittanut paikkaa, missä se koko ihanuudessaan ylenee! Eivät kelpaa ruusut Romeon ja Julian arkusta tai Valborgin haudalta, vaikka taru ja laulu aina tulevat säilyttämään niiden tuoksun; eivät kelpaa ruusut, jotka versovat Winkelriedin verisestä peitsestä, verestä, joka pyhänä virtaa sankarin sydämestä kun hän isänmaan edestä kuolee, vaikka se kuolo on suloisempi kuin mikään muu ja se veri punaisempi kuin kaikki ruusut. Eikä se ole sekään ihmekukka, jonka hoitamiseen mies vuosikaudet umpeensa, pitkinä unettomina öinä yksinäisessä kammiossaan uhraa terveen elämänsä: tieteen ihmeellinen ruusu."
"Minä tiedän missä se kukkii", sanoi onnellinen äiti, joka hento lapsi käsivarrella tuli kuningattaren vuoteen ääreen. "Minä tiedän missä maailman ihanin ruusu löytyy! Ruusu joka on korkeimman ja puhtaimman rakkauden ilmaus. Se kukkii suloisen lapseni hehkuvilla poskilla, kun se unen virkistämänä avaa silmänsä ja koko rakkaudellaan hymyilee minua vastaan."
"Se on kaunis ruusu, mutta on olemassa kauniimpi!" sanoi viisas mies.
"On, paljon kauniimpi!" sanoi joku naisista. "Minä olen sen nähnyt; pyhäisempää, ylevämpää ruusua ei ole olemassa, mutta se oli kalpea kuin teeruusun lehdet; kuningattaren poskilla minä sen näin; hän oli riisunut kuninkaallisen kruununsa ja kanniskeli itse pitkän, surullisen yön kipeää lastaan, itki sen tähden, suuteli sitä ja rukoili Jumalaa niinkuin vain äiti rukoilee tuskan hetkellä."
"Pyhä on surun valkoinen ruusu ja ihmeellinen sillä on voima, mutta se ei sittenkään ole se."
"Ei, maailman ihanimman ruusun olen minä nähnyt Herran alttarin edessä!" sanoi hurskas, vanha piispa. "Minä näin sen loistavan kuni enkelin kasvot. Nuoret tytöt astuivat ehtoollispöydän eteen uudistamaan kasteensa liittoa ja ruusut hehkuivat ja ruusut vaalenivat terveillä poskipäillä; tuossa seisoo nuori tyttö; sielu täynnä puhtautta ja rakkautta nostaa hän katseensa Jumalaansa kohti; siinä on puhtaimman ja korkeimman rakkauden ilmaus."
"Siunattu olkoon se ruusu!" sanoi tietäjä, "mutta kukaan teistä ei sittenkään ole lausunut maailman ihanimman ruusun nimeä."
Silloin astui huoneeseen lapsi, kuningattaren pieni poika; kyyneliä oli hänen silmissään ja hänen poskillaan; hän kantoi käsissään suurta, avattua kirjaa, sen kannet olivat samettia ja siinä oli suuret hopeahaa'at.
"Äiti!" sanoi poika, "kuuleppa nyt mitä minä olen lukenut!" ja lapsi istuutui vuoteen ääreen ja rupesi lukemaan hänestä, joka antautui ristin kuolemaan pelastaakseen ihmiset, yksin syntymättömätkin sukukunnat… 'Suurempaa rakkautta ei ole!'
Ja ruusuinen puna välähti kuningattaren poskille, hänen silmänsä kävivät niin suuriksi ja kirkkaiksi, sillä hän näki kuinka kirjan lehdiltä yleni maailman ihanin ruusu, kuva siitä joka versoi Kristuksen verestä ristin puulla.
"Minä näen sen!" sanoi kuningatar. "Se joka sen ruusun näkee, maailman ihanimman, se ei koskaan kuole!"
VUODEN TARINA.
Oltiin tammikuun lopulla; oli kauhea lumipyry; tuiskuna tuprutteli lumi kaduilla ja kujilla; ikkunaruudut olivat ulkopuolelta ikäänkuin liimatut lunta täyteen, katoilta vyöryi alas lumikinoksia ja ihmiset näyttivät saaneen siivet; he juoksivat ja lensivät toistensa syliin, jäivät hetkiseksi pitämään kiinni toisistaan ja pysyivät niin kauvan paikallaan. Kuomireet ja hevoset olivat kuin jauhoista nostetut, palvelijat seisoivat selkä kuomia vastaan ja ajoivat selin vastatuuleen. Jalkamiehet pysyttelivät kaiken aikaa rekien suojassa, vaivalloisesti ne liikkuivat paksussa lumessa; ja kun myrsky vihdoin asettui ja talojen seinustalle luotiin kaitainen polku, pysähtyivät ihmiset seisomaan, kun joku tuli vastaan; kenelläkään ei ollut halua astua ensi askelta syvään hankeen, päästääkseen toista sivutse. Sanattomina he seisoivat kunnes kumpikin ikäänkuin salaisesta sopimuksesta uhrautui ja upotti toisen jalkansa lumihankeen.
Illalla tyyntyi kokonaan. Taivas oli ikäänkuin luudalla laastu, kaarrettu korkeammaksi ja entistä kuulakkaammaksi, tähdet näyttivät ihkasen uusilta, toiset olivat niin siniset ja kirkkaat — ja tuli sellainen pakkanen että narisi ja paukkui. Päällimmäinen lumikerros saattoi käydä niin kovaksi, että se varhaisena aamuna kannatti varpuset; ne hyppelivät ylös, alas lapioiduilla paikoilla, mutta syömistä ei kuulunut ja kylmä oli aika lailla.
"Pip!" pani toinen toiselle, "tämä on sitte olevinaan sitä uutta vuotta! — pahempipa se on kuin vanha olikaan! Samalla olisimme voineet pitää vanhan vuotemme. Minä olen tyytymätön ja syystä."
"Niin, ja millä touhulla ihmiset ottivat vastaan sitä uuttavuotta!" sanoi viluinen pieni varpunen, "ruukkuja viskeltiin oviin ja riehuttiin ja riemuittiin siitä että vanha vuosi oli mennyt menojaan; ja iloissani olin minäkin, sillä minä luulin, että tulisi lämpöisiä ilmoja, mutta ei siitä ole tullut mitään; pakkanen paukkuu entistä pahemmin! Ihmiset ovat ihan sekaisin ajanlaskussaan."
"Niin ovat kun ovatkin!" sanoi kolmas varpunen, se oli vanha valkeapää; "heillä on se sellainen laitos, jota he sanovat allakaksi, se on heidän omia keksintöjään ja sen mukaan pitää sitte kaiken käydä! mutta se ei ota käydäkseen! — Vuosi alkaa kun kevät tulee, sellainen on luonnon laki ja sitä minä noudatan."
"Mutta koska kevät tulee?" kysyivät muut varpuset.
"Se tulee kun haikara tulee, mutta hänen tulonsa on aivan epämääräinen eikä täällä kaupungissa tiedetä siitä mitään; maalla tietävät ne asiat paremmin; entä jos lentäisimme sinne odottamaan? Kevät on siellä likempänä."
"Niin, se sopii erinomaisesti!" sanoi varpunen, joka kauvan oli kulkea piipoittanut sanomatta mitään erityistä. "Minulla on täällä kaupungissa mukavuuksia, joita pelkään siellä maalla kaipaavani. Täällä on eräässä talossa ihmisperhe, he ovat keksineet sen järkevän tavan, että ovat naulanneet seinään kolme, neljä kukkaruukkua; suuri aukko on sisäänpäin, pohja ulospäin ja pohjaan on tehty niin suuri läpi, että minä voin lentää ulos ja sisään; siellä on minulla ja miehelläni pesä ja sieltä ovat kaikki poikasemme lähteneet maailmalle. Ihmisperhe on tietysti tehnyt kaiken tämän huvikseen, saadakseen katsella meitä, muuten eivät he ikinä olisi sitä tehneet. He siroittelevat meille leivänmurusia, niinikään huvikseen, ja samalla saamme me siitä ruokamme; elämämme on ikäänkuin turvattu; — minä luulen melkein että minä jään tänne ja minun mieheni jää tänne, vaikka me olemmekin tyytymättömät — mutta me jäämme."
"Ja me lennämme maalle katsomaan eikö kevättä kuulu!" ja sitte he lensivät.
Ja maalla oli oikea talvi; siellä oli pari astetta kylmempi pakkanen kuin kaupungissa. Kirpeä viima puhalsi yli lumisten kenttäin. Talonpoika istui reessään, suuret rukkaset käsissä, ja leipoi käsivarsiaan yhteen ajaakseen niistä pois pakkasta; piiska makasi hänen sylissään, laihat hevoset juoksivat niin että höyry nousi, lumi narisi ja varpuset hyppelivät reenjalasten jäljissä vilusta väristen. "Pip!" koska kevät tulee? Se kestää niin kauvan!
"Niin kauvan!" kaikui kenttien poikki korkeimman kinoksen harjalta. Ehkäpä se oli kaiku joka puhui, mutta ehkäpä ne sanat myöskin läksivät sen kummallisen vanhan miehen suusta joka istui korkeimman kinoksen harjalla tuulessa ja tuiskussa; hän oli ihkasen valkoinen, aivan kuin talonpoika sarkatamineissaan, pitkät valkoiset hiukset, valkoinen parta, kalpeissa kasvoissa suuret, kirkkaat silmät.
"Kuka tuo vanhus on?" kysyivät varpuset.
"Kyllä minä tiedän!" sanoi vanha korppi, joka istua kökötti portinpylvään nenässä. Se suvaitsi alentua tunnustamaan, että me kaikki olemme vain pikkulintuja Jumalan edessä, ja antautui sentähden keskusteluun varpusten kanssa. "Minä tiedän kuka vanhus on. Se on Talvi, menneen vuoden vanha äijä. Hän ei ole kuollut kuten allakka sanoo, vaan hän on sen pienen prinssin holhooja, jonka nimi on Kevät ja joka tulee. Niin, ohjakset ovat Talven käsissä. Huu, te hytisette ja värisette, te pienet raukat!"
"Niin, niinhän minä aina olen sanonut!" virkkoi pienin varpunen, "se allakka on ihan ihmisten keksimä, se ei ole sovitettu luonnon mukaan! jättäisivät sellaiset asiat meidän haltuumme, jotka olemme hienompaa tekoa."
Ja kului viikko, milteipä kaksi; metsä törrötti mustana, jäätynyt sisäjärvi makasi uomassaan raskaana, jähmettyneen lyyjyn kaltaisena; pilvet — niin, ne eivät enään olleet pilviä, vaan ne vaappuivat märkinä, jääkylminä usvina maiden päällä; suuret mustat korpit lentelivät laumoissa, ääneti ja kirkumatta. Tuntui siltä kuin kaikki olisi nukkunut syvää unta. —
Välähtipä sitte auringonsäde järvelle ja se välkkyi kuin sulatettu tina. Lumi kentillä ja kinosten harjalla lakkasi kimmeltelemästä entisellä kimmellyksellään, mutta valkoinen haamu, Talvi itse, istui yhä entisellä paikallaan, katse tiukasti tähdättynä etelää kohti; ei hän ensinkään huomannut, että lumipeite ikäänkuin vaipumistaan vaipui maahan, että siellä täällä tuli näkyviin pieni, ruohonkarvainen mätäs ja siellä varpuset vasta hyörivät ja pyörivät.
"Kvivit! Kvivit! tuleeko nyt kevät?"
"Kevät!" helähti poikki niittyjen ja vainioiden ja halki mustanpuhuvan metsän, jonka puunrungoista heloitti tuoreen vihanta sammal; ja etelästä tulla viilättivät halki ilmojen molemmat ensimäiset haikarat; kummankin selässä istui herttainen pieni lapsi, poika ja tyttö; ja tervehtiessään suutelivat he maata; ja minne heidän jalkansa vaan tekivät jäljen, siellä nousi lumen alta valkoisia kukkia; käsi kädessä astuivat he vanhan jää-äijän, Talven luo, painautuivat tervehtiessään hänen rinnalleen ja samassa hetkessä katosivat he kaikki kolme näkymättömiin ja koko maisema hävisi; paksu, märkä usva peitti tiheänä ja raskaana kaikki tyynni. — Vähän myöhemmin alkoi tuuli käydä — se läksi lentämään kautta maiden, se tuli väkevin puuskin ja karkoitti usvan, aurinko paistoi niin lämpöisesti; — itse Talvi oli kadonnut, Kevään herttaiset lapset istuivat vuoden valtaistuimella.
"Tämä se vasta on uutta vuotta!" sanoivat varpuset. "Nyt me kai saamme takaisin oikeutemme ja korvausta ankaran talven vaivoista."
Minne molemmat lapsukaiset vaan kääntyivät, siellä puhkesi puihin ja pensaisiin vihreitä nuppuja, siellä kävi nurmi korkeammaksi, laihovainio yhä heleämmän vihriäksi. Ja pieni tyttö heitteli heittelemistään ympärilleen kukkia; hänellä oli niitä helman täydeltä, niitä kumpuili esiin yhä uusia, niitä oli aina yllin kyllin, vaikka hän olisi viskellyt niitä kuinka runsaasti — touhuissaan viskasi hän omena- ja päärynäpuiden päälle kokonaisen kukkaiskinoksen, niin että ne upeilivat täydessä loistossaan ennenkuin vielä olivat ehtineet saada vihreitä lehtiäkään.
Ja tyttö taputteli käsiään ja poika taputteli niinikään ja lintuja tulla viilätti, kukaan ei tietänyt mistä, ja kaikki ne lauloivat ja visertelivät: "kevät on tullut!"
Kaunista se oli. Ja moni vanha mummo astui mökkinsä ovesta päiväpaisteeseen, kääntelihe siinä, katseli keltaisia kukkia, joita niitty heloitti täynnänsä, aivan niinkuin ennen, hänen nuoruutensa päivinä; maailma oli taaskin käynyt nuoreksi.
"Ihanaa täällä tänään on!" sanoi hän.
Ja metsä oli vielä tumman ruskea, nuppu nupun vieressä, mutta tuoksumaratti versoi jo tuoreena ja tuoksuvana, orvokit upeilivat täydessä kukassa ja vuokot ja kevätesikot olivat jo puhjenneet, niin, joka heinä uhkui mehua ja mahlajaa, komeat istumasijat nurmikko totisesti tarjosi ja siellä istui Kevään nuori pari käsi kädessä ja lauloi ja hymyili ja kasvoi kasvamistaan.
Lempeä sade lankesi taivaasta heidän päälleen, he eivät sitä huomanneet, sadepisarat ja ilonkyyneleet sulivat samaksi pisaraksi. Morsian ja ylkä suutelivat toisiaan ja tuossa tuokiossa aukaisi metsä lehtisilmukkansa. — Auringon noustessa olivat kaikki metsät vihriät.
Ja käsi kädessä asteli morsiuspari tuoreen, väräjävän lehtikaton alla, missä vain auringon valo ja hyppelevät varjot loivat vivahduksia nurmen vihantaan. Neitseellinen puhtaus ja raikas lemu henki hentoisista lehdistä; kirkkaina ja iloisina kumpuilivat ojat ja purot vihriän, samettipehmeän kaislikon ja kirjavien kivien keskitse. "Tämä runsaus on ylenpalttinen ja alituinen ja ikuinen ja siksi se jää!" sanoi koko luonto. Ja käki kukkui ja leivo liverteli; oli kaunoinen kevät; mutta piilipuut olivat verhonneet kukkansa villakintaisiin, ne olivat niin kauhean varovaiset ja se on niin ikävää.
Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät, lämmin tulvi ikäänkuin lainehtimalla taivaasta; kuumat ilma-aallot vyöryivät läpi viljain ja ne kellastuivat kellastumistaan. Pohjolan sisäjärven valkoinen lootuskukka levitti suuret, vihriät lehtensä vesipeiliin ja kalat etsivät varjoa niiden alta; ja metsän tyvennössä, missä aurinko paahtoi talonpoikaispirtin seinään ja auenneisiin ruusuihin, missä kirsikkapuut riippuivat täynnä meheviä, mustia, auringon kuumoittamia marjoja — siellä lauleli Kesän kaunis nainen, sama, jonka näimme lapsena ja morsiamena; ja hän käänsi katseensa kohti mustia pilviä, jotka nousivat taivaalle aallonmuotoisina ja vuorenkorkuisina ja kohosivat yhä korkeammalle; niitä tuli kolmelta taholta; kivettyneenä, nurin käännettynä merenä laskeutuivat ne sitte metsää kohti, jossa hiljaisuus oli syvä kuin taikakeinoilla loihdittu; pieninkin tuulenhenki oli pannut levolle, joka lintu vaikeni, koko luonto seisoi juhlallisessa odotuksessa; mutta teiltä ja poluilta kiirehtivät hevosmiehet, jalkamiehet ja ratsastajat minkä pääsivät, katon alle. — Samassa syttyi välähdys ikäänkuin aurinko olisi puhjennut esiin pilvistä, se tuikahti, häikäisi, uhkasi polttaa poroksi ja hävisi samassa jyristen pilveen; vettä tuli kaatamalla; tuli yö, tuli valoisaa, hiljeni, jyrisi. — Nuoret, ruskeahelpeiset korret suossa liikkuivat pitkinä laineina, metsän oksat peittyivät vesisumuun, tuli pimeä ja tuli valoisaa, hiljeni, jyrisi. — Viljat ja heinät makasivat luokona maassa, ikäänkuin vesivirtojen vieminä, josta eivät ikinä enään nouse. — Äkkiä harveni sade yksityisiksi pisaroiksi, aurinko paistoi ja helminä kimmeltelivät vesipisarat lehdillä ja heinänhelpeissä. Linnut lauloivat, kalat polskivat purossa, hyttyset tanssivat ja kivellä, keskellä suolaista, myrskyn myllertämää merivettä istui itse Kesä, voimakas, väkeväjänteinen mies, hiukset likomärkinä. Raikkaan kylvyn nuorentamana istui hän lämpöisessä auringonpaisteessa. Koko luonto hänen ympärillään oli nuorentunut, kaikki kasvit seisoa rehoittivat voimakkaina, ihanaisina. Oli kesä, lämmin, suloinen kesä.