Makea tuoksu tulvi rehevästä apilasvainiosta, mehiläiset surisivat vanhan käräjätalon ympärillä; vadelmanvarret kiertelivät alttarikiveä joka sateen puhdistamana paistoi auringossa; ja sinne lensi mehiläisten kuningatar parvineen ja teki hunajaa ja vahaa. Sitä ei nähnyt kukaan muu kuin Kesä ja hänen reipas, voimakas vaimonsa; heidän edessään seisoi alttaripöytä, kukkurallaan luonnon uhrilahjoja.
Ja iltataivas hohti kuin kulta, ei yksikään kirkonkupu hohda sillä tavalla, ja kuu paistoi ilta- ja aamuruskojen välillä. Oli kesän armainen aika.
Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät. — Elonkorjaajien kiiltävät vikatteet vilkkuivat viljavainioista, omenapuunoksat nuokkuivat punaisten ja keltaisten hedelmiensä painon alla; humala tuoksui kauniisti ja riippui suurissa tertuissa; ja pähkinäpuiden alla, joitten hedelmät riippuivat raskaina möhkäleinä, lepäsivät mies ja vaimo, Kesä ja hänen vakavamielinen vaimonsa.
"Tätä runsautta!" virkkoi hän, "ympärillämme näemme siunattua hedelmää, on kotoista ja lämmintä ja kuitenkin ikävöin, en itsekään tiedä miksi — lepoa, — rauhaa! en tiedä millä nimellä sitä nimittäisin! — Nyt kynnetään taasen maita! Ihmiset tahtovat saada yhä enemmän ja enemmän voittoa. — Kas haikaroita! ne tulevat suurissa parvissa ja seuraavat etäältä auraa; kas Egyptin lintua, joka kantoi meidät ilmojen halki! Muistatko kuinka me lapsina tulimme tänne Pohjolan maahan? — Kukkia me toimme, kaunista päiväpaistetta ja vihreitä metsiä. Pahoin on tuuli niitä nyt pidellyt, ne ruskettuvat ja mustuvat niinkuin etelän puut, mutta eivät kanna kultaisia hedelmiä kuten ne!"
"Tahdotko sinä nähdä niitä?" sanoi Kesä. "Iloitse siis!" ja hän nosti kätensä ja metsän lehvät kävivät punaisiksi ja keltaisiksi, värien upeus valtasi kaikki metsät; ruusupensaassa loisti tulipunaisia marjoja, seljan oksilla riippui suuria, raskaita, tummanruskeita marjoja, villit kastanjat putoilivat kypsinä tummanvihreistä kuoristaan ja metsässä kukkivat orvokit toistamiseen.
Mutta vuoden kuningatar kävi yhä harvasanaisemmaksi ja kalpeni kalpenemistaan. "Tuuli on kylmä!" sanoi hän, "yön sumut ovat märät! — minä ikävöin — lapsuuteni maata." —
Ja hän näki haikaroiden lentävän pois, jokikinen meni! ja hän kurotti kätensä niiden perässä. — Hän nosti silmänsä pesiin, jotka seisoivat tyhjinä, yhdessä kasvoi korkeavartinen ruiskukka ja toisessa keltainen villinauris. Ei olisi luullut pesällä muuta virkaa olevankaan kuin varjella ja suojella kukkaa; ja varpuset tulivat pesälle.
"Pip! minne herrasväki on joutunut? Eivät he kärsi tuulenhenkeä, ovat tietysti lähteneet pois maasta; onnea matkalle!"
Ja yhä keltaisemmiksi kävivät metsän lehvät ja lehdet vapisivat vapisemistaan, syksyn myrskyt puhalsivat, oli myöhäinen syksy. Ja keltaisella lehtiläjällä lepäsi vuoden kuningatar ja katseli lempein silmin tuikkivaa tähteä, ja hänen puolisonsa seisoi hänen luonaan. Tuulenpuuska löyhytteli lehtiä — ne asettuivat takaisin läjään, yksin hän oli poissa, mutta perhonen, vuoden viimeinen, lensi läpi kylmän ilman.
Jo tulivat märät usvat, tuli jäinen viima ja pimeät, pisimmät yöt. Vuoden kuningas seisoi lumivalkoisissa hapsissaan, mutta hän ei itsekään tietänyt että ne olivat niin valkoiset, hän luuli lumihiutaleitten putoilevan pilvistä; paksu lumikerros peitti vihreän maan.
Ja kirkonkellot julistivat maailmalle joulujuhlaa.
"Syntymäkellot soivat!" sanoi vuoden kuningas, "pian syntyy uusi hallitsijapari ja sekä minä että hän saamme levätä tuikkivassa tähdessä."
Ja raikkaassa, vihriässä kuusikossa, missä lumi peitti maan, seisoi jouluenkeli vihkimässä nuoria kuusia juhlaansa.
"Iloa pirttiin, iloa alle vihriäin puitten!" sanoi vuoden vanha kuningas, viikot olivat vanhentaneet hänet lumivalkoiseksi ukoksi. "Leposi aika koittaa pian, vuoden nuori pari saa nyt kruunun ja valtikan!"
"Valta on kuitenkin sinun!" sanoi jouluenkeli, "valta, muttei lepo! Anna lumen lämpimänä peittää nuorta viljaa! opi kärsimään sitä että toinen saa kunnian vaikka sinä olet hallitsija, opi elämään unohdettuna ja kuitenkin elämään! Sinun vapautesi hetki koittaa kuten kevät koittaa!"
"Koska kevät koittaa?" kysyi Talvi.
"Se tulee kun haikara tulee!"
Kiharat valkoisina ja hapset lumenkarvaisina istui Talvi jääkylmänä, vanhana ja käyrävartisena, mutta väkevänä kuin talven viima ja jään valta, korkean kinoksen harjalla ja tähysteli etelää kohti kuten Talvi ennenkin oli tähystellyt. — Jäät paukkuivat, lumi narisi, luistelijat liitelivät järvien kirkkaita pintoja pitkin ja hauskoilta näyttivät varikset ja harakat valkoisella lumella. Ei liikkunut tuulen hengähdyskään. Ja tuulettomassa pakkasessa puristi Talvi kätensä nyrkeiksi ja maitten väliin syntyi sylenpaksuinen jää.
Sitte tulivat taas varpuset kylästä ja kysyivät: "kuka on tuo vanha mies?" Ja korppi sattui taaskin istumaan siinä likellä, tai korpin poika, joka on sama asia, ja se sanoi heille: "se on Talvi! menneen vuoden vanha äijä. Hän ei ole kuollut, kuten allakka sanoo, vaan hän on tulevan Kevään holhooja!"
"Koska kevät tulee?" kysyivät varpuset, "silloin meille tulee paremmat ajat ja parempi hallitus! vanhasta ei ollut mihinkään!"
Ja mietteissään nyökytti Talvi päätään mustalle, lehdettömälle metsälle, jossa jokainen puu näytti oksiensa kaunista muotoa ja kaarevuutta. Ja talvi-unen kestäessä alenivat pilvien jääkylmät huurut - valtias näki unta nuoruutensa ja miehuutensa ajasta ja päivän koittaessa seisoi koko metsä kimmeltelevässä kuurassa, se oli Talven kesä-unelma; aurinko varisteli kuuraa oksilta.
"Koska kevät tulee?" kysyivät varpuset.
"Kevät!" kuului kaikuna kukkuloilta, joilla vielä oli lunta. Ja aurinko paistoi yhä lämpöisemmin ja lämpöisemmin, lumi suli, linnut visertelivät: "kevät tulee!"
Ja korkealta, halki ilmain tuli ensimäinen haikara ja sitä seurasi toinen; kummankin selässä istui kaunis lapsi, ja he laskeutuivat maan paljaalle kamaralle ja he suutelivat maata ja he suutelivat hiljaista, äänetöntä vanhusta ja hän haihtui usvan mukaan, kuten Mooses hävisi vuorelta.
Vuoden tarina oli lopussa.
"Onhan se aivan oikein!" sanoivat varpuset, "ja onhan se hyvin kaunista, mutta ei se ole allakan mukaista ja silloin ovat asiat hullusti!"
VIIMEISENÄ PÄIVÄNÄ.
Pyhin päivä kaikista elämän päivistä on se, jolloin me kuolemme; se on viimeinen päivä, muutoksen suuri, pyhä päivä. Oletko koskaan oikein vakavasti ajatellut tätä mahtavaa, viimeistä hetkeä täällä maan päällä, joka niin varmaan tulee.
Oli kerran mies, häntä sanottiin ankaraksi uskovaiseksi, sanan soturiksi, sana oli hänelle laki, hän oli toimellisen herran toimellinen palvelija. — Kuolema seisoi nyt hänen vuoteensa ääressä, kuolema, kasvot taivaallisen ankaroina.
"Hetki on tullut, sinun täytyy minua seurata!" sanoi kuolema ja kosketti jääkylmällä sormellaan hänen jalkojaan ja ne jäätyivät. Kuolema kosketti hänen otsaansa, sitte hänen sydäntään ja se särkyi ja sielu seurasi kuolon enkeliä.
Mutta niinä harvoina sekunteina ennenkuin vihkivä kosketus ehti jalasta otsaan ja sydämeen, vyöryivät kuin meren suurina, raskaina aaltoina kaikki elämän kokemukset ja herätykset kuolleen kimppuun. Samalla tavalla saattaa yhdellä ainoalla katseella silmäillä pohjattomaan syvyyteen tai yhdellä ajatuksen salamalla käsittää mittaamattomia etäisyyksiä; samalla tavalla saattaa yhdellä haavaa, yhdellä silmäyksellä nähdä äärettömän tähtitaivaan ja tuntea maailmoja ja taivaankappaleita aavassa avaruudessa.
Sellaisena hetkenä vapisee hätääntynyt syntinen eikä tiedä minne turvautua. Tuntuu siltä kuin hän vaipuisi äärettömään tyhjyyteen. — Mutta vanhurskas kallistaa päänsä Jumalan puoleen ja antautuu hänen turviinsa kuin lapsi, sanoen: "tapahtukoon sinun tahtosi!"
Mutta tällä kuolevalla ei ollut lapsen mieltä, hän tunsi olevansa mies; ei hän vavissut syntisenä, hän tiesi olevansa hurskas uskovainen. Hän oli riippunut kiinni uskonnon muodoissa niiden koko ankaruudessa; hän tiesi että miljoonien täytyy kulkea leveää tietä kadotukseen; hän olisi ollut valmis täällä elämässä hävittämään heidän ruumiinsa tulella ja miekalla, kuten heidän sielunsa jo oli ja ikuisesti tulisi olemaan hävitetty —; hänen tiensä kulki nyt taivasta kohti, missä armo avasi hänelle portin, se luvattu armo.
Ja sielu seurasi kuolon enkeliä, mutta käänsi vielä kerran katseensa vuoteeseen, missä ruumis makasi valkoisessa kuolinpaidassaan, minuutensa vieraana jäljennöksenä. — Ja he lensivät ja he kävelivät — he kulkivat kuni mahtavassa salissa ja samalla se kuitenkin oli metsä; luontoa oli leikelty, venytetty, köytetty ja istutettu riveihin, taitehikkaasti kuin vanhoissa ranskalaisissa puutarhoissa; siellä oli naamiaiset.
"Se on ihmiselämä!" sanoi kuolon enkeli.
Kaikki olennot olivat enemmän tai vähemmän naamioidut; ne jotka kävivät sametissa ja kullassa eivät suinkaan aina olleet jaloimmat eivätkä mahtavimmat, eivätkä ne jotka kävivät köyhän miehen tamineissa olleet alhaisimpia ja vähäisimpiä. — Kummalliset naamiohuvit ne olivat ja varsinkin tuntui oudolta että he kaikki huolellisesti koettivat vaatteidensa alle kätkeä jotakin toistensa silmältä; mutta toinen repi toista, paljastaakseen peitettyä, ja silloin pisti esiin eläimen pää; toisen vaatteista näkyi irvistelevä apina, toisen vaatteista iljettävä pukki, niljainen käärme tai hidas kala.
Se oli se eläin jota me kaikki kannamme ruumiissamme, eläin joka on kasvanut kiinni ihmiseen ja se rimpuili ja reistaili ja pyrki näkyviin ja jokainen piteli sitä lujasti kiinni vaatteidensa sisässä, mutta muut repivät esiin ja huusivat: "Näetkös! Katsoppas! Siinä se on! Siinä se on!" ja toinen paljasti minkä ehti toisen kurjuutta.
"Entä mikä eläin minulla oli?" kysyi vaeltava sielu; ja kuolon enkeli viittasi ylpeään olentoon, jonka päätä ympäröi loistava, kirjava sädekehä, mutta miehen sydämen kohdalla piiloitti eläin jalkojaan, riikinkukon jalkoja; sädekehä oli vain linnun kirjava pyrstö.
Ja heidän kulkiessaan kirkuivat suuret linnut pahasti puitten oksilta; kovilla ihmisäänillä ne huusivat: "kuuleppas kuolemankulkija, muistatko minua?" — Kaikki hänen elämänsä päivien pahat aivoitukset ja teot huusivat hänelle: "muistatko minua?"
Ja hetkisen värisi sielu, sillä se tunsi äänet, pahat ajatukset ja teot, jotka astuivat esiin kuin todistajat käräjissä.
"Meidän lihassamme, meidän pahassa luonnossamme ei mitään hyvää asu!" sanoi sielu, "mutta minun ajatukseni eivät kehkeytyneet teoiksi, maailma ei nähnyt pahaa hedelmää!" ja hän riensi rientämistään, pian päästäkseen kuulemasta ilkeää kirkunaa, mutta ne suuret, mustat linnut kiertelivät, kaartelivat hänen päänsä päällä ja huusivat huutamistaan, ikäänkuin koko maailmalle julistaakseen julistettavaansa; ja hän juoksi kuin ahdistettu kauris ja joka askeleella sattui jalka teräviin kiviin ja ne repivät hänen jalkojaan niin että koski. "Mistä nämä terävät kivet tulevat? Nehän peittävät maata niinkuin kuihtuneet lehdet!"
"Ne ovat ne ajattelemattomat sanat, joita olet päästänyt suustasi ja jotka ovat haavoittaneet lähimmäisesi sydäntä paljon pahemmin kuin nyt haavoittavat jalkojasi!"
"Sitä en tullut ajatelleeksi!" sanoi sielu.
"Älkää tuomitko ettei teitä tuomittaisi!" kaikui halki ilman.
"Kaikki olemme me syntiä tehneet!" sanoi sielu ja nousi taaskin pystyyn. "Minä olen pitänyt lain ja evankeliumin, minä olen tehnyt kaiken voitavani, en ole kuten muut!"
Ja he seisoivat taivaan portilla ja enkeli, portinvartia, kysyi:
"Kukas olet? Sano minulle uskosi ja näytä minulle tekosi!"
"Minä olen ankarasti täyttänyt kaikki käskyt! minä olen nöyrtynyt maailman silmissä, minä olen vihannut ja vainonnut pahaa ja pahoja, niitä jotka vaeltavat laveaa tietä ikuiseen kadotukseen, ja minä olen yhä valmis, mikäli vaan voin, tekemään sitä tulella ja miekalla!"
"Sinä olet siis Muhametin tunnustajia!" sanoi enkeli.
"Minä! — en ikinä!"
"Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu! sanoo poika; hänen uskoaan ei sinulla ole. Sinä olet ehkä Israelin lapsi, joka sanot Mooseksen kanssa: silmä silmästä ja hammas hampaasta! Israelin lapsi, jonka kiivas Jumala on vain kansasi Jumala!"
"Minä olen kristitty!"
"Sitä en näe uskostasi enkä teoistasi. Kristuksen oppi on anteeksiantoa, rakkautta ja armoa!"
"Armoa!" kajahti äärettömässä suojassa ja taivaan portti avautui ja sielu liiteli kohti kutsuvaa kirkkautta.
Mutta valo joka tulvi vastaan, oli niin häikäisevä, niin läpitunkeva, että sielu väistyi kuin paljastettua miekkaa; ja sävelet soivat niin lempeinä ja valtavina ettei mainen kieli pysty sitä lausumaan ja sielu värisi ja kumartui yhä syvemmälle ja syvemmälle, mutta taivaallinen kirkkaus tunkeutui siihen ja silloin se käsitti ja tunsi mitä ei ikinä ennen ollut tuntenut: ylpeytensä, kovuutensa ja syntisyytensä taakan painon. — Kirkkaus täytti koko sen olennon.
"Sen hyvän minkä tein, tein siksi etten toisin voinut tehdä, mutta — — pahuuteni, se läksi minusta itsestäni!"
Ja taivaan puhdas valo häikäisi sielua, hervotonna näytti se vaipuvan syvälle, syvälle, oman itsensä umpisolaan; se tunsi olevansa niin syntien raskauttama, niin kelvoton taivaan valtakuntaan, ja ajatellessa ankaraa vanhurskasta Jumalaa ei se uskaltanut edes kuiskata sanaa: "armoa!"
— Ja samassa oli armo tarjolla, armo, jota ei osattu odottaa. —
Jumalan taivas täytti koko avaran tilan, Jumalan rakkaus valautui siihen pohjattoman runsaana.
"Ole pyhäinen, ihanainen, rakastavainen ja iankaikkinen, oi ihmissielu!" kaikui soittaen ja helisten vastaan. Ja kaikki, kaikki saamme me maisen elämämme viimeisenä päivänä vavisten peräytyä taivaan valtakunnan loistoa ja kirkkautta; kaikki saamme me painua syvälle, syvälle, nöyrtyä maan tasalle ja samalla pysyä pystyssä hänen rakkautensa ja armonsa turvissa. Me saamme liidellä uusissa maailmoissa, puhdistuneina, parantuneina ja kirkastuneina, me saamme yhä enemmän ja enemmän liketä valon ihanuutta ja hänen vahvistaminaan tulla mahdollisiksi astumaan ikuiseen kirkkauteen.
End of Project Gutenberg's Satuja ja tarinoita III, by H. C. Andersen