Täällä asui Knut kesän ja talven, mutta kun kevät tuli, oli hänen mahdoton kestää. Selja oli kukassa, lemu oli niin kotoinen, aivan kuin Kjögen puutarhassa, — ja Knut heitti mestarinsa ja muutti toisen luo, kauvemma kaupunkiin, missä ei ollut seljapuita.
Vanhan kivisillan likellä, vastapäätä vesimyllyä, joka alituiseen kohisi ja pauhasi, oli hänen verstaansa; ulkopuolella vieri virta sullottuna talojen väliin, joitten seinillä riippui vanhoja, vaivaisia parvekkeita; näytti siltä kuin niillä olisi ollut tarkoitus varistaa ne veteen.
— Siellä ei kasvanut seljapuita, ei siellä ollut edes kukkaruukkua, jossa olisi kasvanut vähän vihantaa, mutta vastapäätä kasvoi suuri, vanha piilipuu, joka näytti pysyttelevän talon turvissa jottei virta riistäisi sitä mukaansa; se ojensi oksansa kauvas joelle, aivan niinkuin piilipuu Kjögen joelle.
Niin, nyt hän todella oli joutunut Seljaemon luota Piili-isän luo; varsinkin kuutamoiltoina viritti puu hänen mielensä niin "— niin kotoiseksi valossa kuutamon!" mutta ei se ollut kuutamon syy, ei, se vanha piilipuu sen vaikutti.
Ei hän puhunut kenellekään Johannasta; sisäänsä hän kätki surunsa ja erityinen merkitys oli hänen silmissään piparikakkutarinassa; nyt hän ymmärsi miksi miehellä oli ollut karvas manteli vasemmalla puolella, hän tunsi itsekin sen karvasta makua, ja Johanna joka aina oli niin lempeä ja suloinen, hän oli pelkkää piparikakkua. Tuntui siltä kuin repun hihna olisi ahdistanut ja estänyt henkeä kulkemasta, hän irroitti hihnaa, mutta ei se auttanut. Maailma hänen ulkopuolellaan oli puolinainen, toista puolta kantoi hän sisässään, sellaista se oli.
Vasta sitte kun hän näki korkeat vuoret, avartui hänelle maailma, hänen ajatuksensa suuntautuivat ulospäin ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Alpit olivat hänestä kuin maailman lepäävät siivet; entä jos se olisikin nostanut ne, levittänyt suuret sulkansa, jotka olivat kirjaillut täyteen mustia metsiä, ryöppyäviä vesiä, pilviä ja lumikinoksia! "Tuomiopäivänä nostaa maa suuret siipensä, lentää Jumalaa kohti ja särkyy kuin kupla hänen kirkkaisiin auringonsäteisiinsä! Oi, olisipa jo tuomiopäivä!" huokasi hän. —
Äänetönnä asteli hän läpi maan, joka hänen silmissään oli kuin hedelmäpuutarha; talojen puuparvekkeilta nyökyttivät tytöt nypläystyönsä äärestä hänelle päätään, vuorenhuiput hehkuivat punaisessa ilta-auringossa ja kun hän näki vihriät järvet mustien puiden keskellä — ajatteli hän Kjögelahden rantaa; ja hänen rinnassaan asui alakuloisuus, mutta ei tuska.
Siellä missä Rein pitkänä laineena vyöryy eteenpäin, syöksyy alas, särkyy ja muuttuu lumivalkeaksi, kiiltäväksi pilviaineeksi, josta pilvet ikäänkuin saavat alkunsa — sateenkaari lepattelee kuni irtonaisena nauhana sen päällä — siellä ajatteli hän Kjögen vesimyllyä, jossa vesi niinikään vyöryi ja särkyi.
Hän olisi mielellään jäänyt hiljaiseen Reinin kaupunkiin, mutta siellä oli niin paljon seljaa ja niin monta piilipuuta — ja niin hän jatkoi matkaansa yli korkeitten, mahtavien vuorten, kautta louhittujen kallioiden, teitä, jotka kuni pääskysenpesät olivat liimatut kiinni kiviseinään. Vesi vyöryi syvyydessä, pilvet vaappuivat hänen allaan; kiiltävien ohdakkeiden, alppiruusujen ja lumen poikki kulki hän lämpöisessä auringonpaisteessa — ja niin lausui hän jäähyväiset pohjolan maille ja tuli kastanjain varjoon, keskelle viinivuoria ja maissivainioita. Vuoret olivat muurina hänen ja kaikkien muistojen välillä, oli niinkuin olla pitikin.
Hänen edessään oli suuri, muhkea kaupunki, jota sanottiin Milanoksi ja siellä hän tapasi saksalaisen mestarin, joka antoi hänelle työtä; se oli vanha, kelpo pariskunta, jonka verstaaseen hän joutui. Ja he rupesivat pitämään hiljaisesta nuorukaisesta, joka puhui vähän, mutta teki työtä sitä enemmän ja oli hurskas ja uskovainen. Tuntuikin siltä kuin Jumala olisi ottanut sen raskaan taakan hänen sydämeltään.
Hänen suurin ilonsa oli silloin tällöin kulkea mahtavalle tuomiokirkolle, joka oli luotu kuin kotipuolen lumesta ja muovailtu kuviksi, suippeiksi torneiksi ja avonaisiksi pylväiköiksi, joita kukkaset koristivat; joka nurkasta, joka torninhuipusta, joka kaarelta hymyilivät valkoiset kuvapatsaat häntä vastaan. — Hänen yllään oli sininen taivas, alla kaupunki ja laaja Lombardian tasanko ja pohjoista kohti korkeat vuoret ikuisine lumineen, — ja hän ajatteli Kjögen kirkkoa ja punaisia muureja, joita murattiköynnös kierteli, mutta hän ei ikävöinyt niitä; hän tahtoo että hänet haudataan tänne vuorten taakse.
Vuoden oli hän asunut täällä, kolme vuotta sitte läksi hän kotoa; kerran vei hänen mestarinsa hänet kaupungille, ei sirkukseen katsomaan komeljantteja, vaan suureen operaan ja se sali oli todella näkemisen arvoinen. — Seitsemässä kerroksessa riippui siellä silkkiverhoja ja lattiasta huimaavan korkeaan kattoon saakka istui mitä hienoimpia naisia, kukkavihot käsissä, ikäänkuin olisivat olleet tanssiaisiin menossa, ja herrat olivat juhlapuvuissa, monet olivat hopea- ja kultakoristeissa. Oli niin valoisaa kuin kirkkaammalla päiväpaisteella ja soitto pauhasi niin voimakkaana ja kauniina; oli tämä paljon komeampaa kuin Köpenhaminan teatteri, mutta siellä oli Johanna ja täällä — niin se oli kuin taikaa, verho vetäytyi syrjään ja Johanna oli täälläkin, tuossa hän seisoi kullassa ja silkissä, päässä kultakruunu; hän lauloi niinkuin vain Jumalan enkeli laulaa taitaa; hän astui niin etäälle kuin pääsi, hän hymyili niinkuin yksin Johanna taitaa hymyillä; hän katsoi suoraan Knutiin.
Knut raukka tarttui mestarin käteen ja huusi ääneen: "Johanna!" mutta ei se kuulunut, soittoniekat soittivat niin lujaan; ja mestari nyökäytti päätään ja vastasi: "niin, hänen nimensä on Johanna!" ja sitte hän otti painetun lehden ja näytti että siinä oli hänen nimensä, koko hänen nimensä.
Ei, se ei ollut unta! Ihmiset olivat haltioissaan, heittivät hänelle kukkia ja seppeleitä ja joka kerta kun hän meni pois, huusivat he hänet takaisin ja hän meni ja tuli ja tuli uudelleen.
Kadulla kokoontuivat ihmiset hänen vaunujensa ympärille ja he vetivät niitä ja Knut oli kaikista ensimäisenä ja kaikista iloisimpana ja kun he saapuivat hänen asuntonsa edustalle, joka oli niin komeasti valaistu, seisoi Knut ihan vaununoven luona, se avautui, Johanna astui ulos ja valo lankesi suoraan hänen suloisille kasvoilleen, ja hän hymyili ja kiitti niin lempeästi ja hän oli niin mielenliikutuksissaan; ja Knut katsoi häntä suoraan kasvoihin ja hän katsoi Knutia suoraan kasvoihin, mutta ei hän tuntenut häntä. Tähtirinta herra tarjosi hänelle käsivartensa — sanottiin että he olivat kihloissa.
Ja sitte läksi Knut kotiin ja pani reppunsa kuntoon; hän tahtoi kotiin, hänen täytyi päästä kotiin seljan ja piilipuun luo — oi, piilipuun alle!
He pyysivät häntä jäämään; ei mikään pyyntö voinut häntä pidättää! he sanoivat hänelle, että talvi on tulossa, että lumi jo lankeaa vuoristossa; mutta vaivalloisesti kulkevan kyytivaunun raiteissa — täytyihän sille raivata tietä — saattoi hän sentään astella eteenpäin, reppu selässä, sauvansa varassa.
Ja hän kulki vuoria kohti, ylös vuoret ja alas vuoret; hän oli nääntymäisillään eikä vieläkään näkynyt kaupunkia eikä ihmisasuntoa; tie vei pohjoista kohti. Tähdet syttyivät hänen päänsä päällä, hänen jalkansa horjuivat, hänen päätään huimasi; syvällä laaksossa syttyi sielläkin tähtiä, näytti siltä kuin taivas olisi ulottunut hänen alleenkin. Hän tunsi olevansa sairas. Tähdet laaksossa enenivät enenemistään ja kävivät yhä kirkkaammiksi, ne liikkuivat sinne tänne. Pienessä kaupungissa tuikkivat tulet ja kun hän sen huomasi, ponnisti hän viimeiset voimansa ja saavutti vaatimattoman majatalon.
Kokonaisen päivän hän siellä viipyi, hänen ruumiinsa kaipasi lepoa ja hoitoa. Laaksossa sataa tuhutti lumiräntää. Yhtenä aamuna tuli sinne posetiivinsoittaja, hän soitti kotoista, tanskalaista säveltä eikä Knut enään voinut kärsiä sitä — hän kulki päiväkaudet, monet päiväkaudet, kulki kiireesti, ikäänkuin olisi pitänyt ehtiä kotiin ennenkuin kaikki siellä kuolivat sukupuuttoon; — mutta ei hän kenellekään ilmaissut kaihoaan, ei kukaan saattanut aavistaa että häntä kalvoi sydänsuru, syvin kaikista, ei maailma sitä ymmärrä, se ei ole hauska, eivät edes ystävätkään sitä ymmärrä eikä hänellä ollut ystäviä. Vieraana vaelsi hän vieraalla maalla, kotia kohti, pohjoiseen päin. Siinä ainoassa kirjeessä, jonka vanhemmat aikoja sitte olivat kirjoittaneet, sanottiin: "sinä et ole oikein tanskalainen niinkuin me muut täällä kotona: me olemme niin hirveän tanskalaiset! Sinä pidät vain vieraista maista!" Vanhemmat saattoivat kirjoittaa sillä tavalla — niin, tunsivathan he hänet!
Oli ilta, hän taivalsi aukeaa maantietä. Alkoi pakastaa; maat kävivät yhä lakeammiksi, tuli niittyjä ja vainioita; tien vierellä kasvoi suuri piilipuu; kaikki näytti niin kotoiselta, niin tanskalaiselta; hän istuutui piilipuun alle, häntä niin väsytti, pää painui alas, silmät sulkeutuivat lepäämään, mutta hän tiesi ja tunsi kuinka piilipuu kallisti oksansa hänen puoleensa; puu oli hänen silmissään vanha, mahtava mies, Piili-isä itse, joka nostaa hänet käsivarsilleen ja kantaa hänet, väsyneen pojan, kotiin, Tanskan maahan, Kjögen kaupungin lakealle, vaalealle rannalle, lapsuuden puutarhaan. Niin, se oli itse kjögeläinen Piili-isä, joka oli lähtenyt maailmalle etsimään ja löytämään häntä ja nyt oli hän löydetty ja saatettu kotiin pieneen puutarhaan joen varrella, ja siellä seisoi Johanna koko loistossaan, päässä kultakruunu, jommoisena Knut viimeksi oli hänet nähnyt, ja huusi: "tervetuloa!"
Ja ihan heidän edessään seisoi kaksi ihmeellistä olentoa, mutta ne näyttivät paljon ihmismäisemmiltä kuin lapsuudessa, ne olivatkin muuttuneet; ne olivat nimittäin tutut piparikakut, mies ja tyttö; ne käänsivät oikean puolen ulospäin ja olivat erittäin kauniit.
"Kiitos!" virkkoivat molemmat Knutille; "sinä olet irroittanut kielemme! Sinä olet opettanut että aina pitää lausua ajatuksensa suoraan ja vilpittömästi, muuten ei asiasta synny mitään! ja nyt on asiasta tullut tosi — me olemme kihloissa!"
Ja sitte ne käsi kädessä astelivat Kjögen katuja, ne olivat nurjaltakin puolelta hyvin siistin näköiset, ei niissä ollut mitään moittimisen sijaa! ja ne suuntasivat kulkunsa suoraan Kjögen kirkkoa kohti ja Knut ja Johanna tulivat perässä; he astuivat hekin käsi kädessä; ja kirkko oli ihan entisellään, seinät punaiset ja muratti kaunista ja vihreää, ja kirkon suuret ovet avautuivat molemmin puolin ja urut soivat ja mies ja tyttö kulkivat ylös pääkäytävää. "Herrasväki ensin!" sanoivat ne, "piparikakkujen häävieraat!" ja sitte ne asettuivat kumpikin puolelleen ja tekivät tilaa Knutille ja Johannalle, ja he polvistuivat alttarin juurelle ja Johanna painoi päänsä Knutin kasvoja vastaan ja hänen silmistään vieri jääkylmiä kyyneleitä: jää suli hänen sydämestään Knutin väkevän rakkauden hohteessa ja kyyneleet valuivat hänen polttaville poskilleen ja — siihen hän heräsi. Hän istui vanhan piilipuun alla, vieraalla maalla, kylmänä talvi-iltana; pilvistä putosi jäisiä rakeita, ne piiskasivat hänen kasvojaan.
"Se oli elämäni ihanin hetki!" sanoi hän, "ja se oli unta. — Jumala, anna minun nähdä se uni uudelleen!" ja hän sulki silmänsä, hän nukkui, hän näki unta.
Aamupuoleen satoi lunta, pyry ajoi lunta hänen jaloilleen, hän nukkui. Maalaiset menivät kirkkoon; he tapasivat käsityöläissällin, hän oli kuolleena, paleltuneena — piilipuun alla.
VIISI HERNETTÄ.
Herneenpalossa oli viisi hernettä, ne olivat vihriät ja palko oli vihriä ja ne luulivat että koko maailma oli vihriä, ja se oli aivan oikein! Palko kasvoi ja herneet kasvoivat, ne järjestivät olonsa asuntonsa mukaan; ne asettuivat riviin. — Aurinko paistoi ulkopuolella ja lämmitti palkoa, sade kirkasti sitä; siellä oli hyvä ja tyyni olla, päivällä valoisaa, yöllä pimeää, aivan kuten olla piti, ja herneet tulivat suuremmiksi ja yhä ymmärtäväisemmiksi, täytyihän niiden jotakin tehdä siellä palossa istuessaan.
"Jäänkö minä ikipäiviksi tänne kököttämään!" sanoivat ne, "kunhan minä vaan en kovenisi, kun istun paikoillani niin kauvan. Minusta tuntuu melkein siltä kuin ulkopuolella olisi jotakin; minulla on sellainen aavistus!"
Ja viikot kuluivat. Herneet kävivät keltaisiksi ja palko kävi keltaiseksi; "koko maailma käy keltaiseksi!" sanoivat ne ja olihan niillä lupa sanoa niin.
Sitte ne tunsivat että palko tärähti; se revittiin irti varresta, se joutui ihmiskäsiin ja takin taskuun useiden muiden täysinäisten hernepalkojen kanssa. — "Nyt meidät pian avataan!" sanoivat ne ja jäivät odottamaan avaamista.
"Olisi hauska tietää kuka meistä pääsee kaikista kauvimmaksi", sanoi pienin herne. "Kyllä se pian kuullaan."
"Tulkoon mitä tulee!" sanoi suurin.
"Ritsis!" palko meni puhki ja kaikki viisi hernettä vieri kirkkaaseen päiväpaisteeseen; ne olivat lapsen kädessä, pieni poika piteli niitä ja sanoi, että ne olivat erinomaisen sopivia herneitä hänen kaaripyssyynsä; ja paikalla joutui yksi herne pyssyyn ja ammuttiin menemään.
"Nyt minä lennän maailmalle! ota kiinni jos saat!" ja sentiensä se meni.
"Minä", sanoi toinen, "lennän aurinkoon, se on hyvä herneenpalko ja sopii minulle erinomaisesti!"
Poissa oli sekin.
"Minä nukun minne vaan joudun", sanoivat kaksi seuraavaa hernettä, "mutta kai me vierimme eteenpäin!" ja ne vierivät permannolle ennenkuin joutuivat pyssyyn, mutta sinne ne joutuivat. "Me pääsemme kaikista kauvimmaksi!"
"Tulkoon mitä tulee!" sanoi viimeinen kun ammuttiin ilmaan ja se lensi vanhaa lautaa vastaan, vinttikamarin ikkunan alle, suoraa päätä rakoon, jossa oli sammalia ja pehmoista maata ja sammaleet painuivat peittämään sitä; siellä se sitte lepäsi piilossa, mutta ei unheessa. Jumala sen muisti.
"Tulkoon mitä tulee!" sanoi se.
Pienessä vinttikamarissa asui köyhä vaimo, joka päivisin kävi puhdistamassa kakluuneja, jopa sahaamassa puita ja tekemässä muitakin raskaita töitä, sillä voimia hänellä oli ja ahkera hän oli, mutta yhtä köyhänä hän siltä pysyi; ja kotona pienessä kamarissa makasi hänen ainoa nuori tyttärensä, joka oli niin hieno ja hinterä; kokonaisen vuoden oli hän maannut vuoteen omana eikä hän näyttänyt voivan elää enempää kuin kuollakaan.
"Hän menee pienen sisarensa luo!" sanoi vaimo. "Minulla oli kaksi lasta ja vaikeahan minun oli niitä molempia elättää, mutta Jumala jakoi minun kanssani ja otti toisen luoksensa; mielelläni minä kyllä pitäisin sen, joka jäi jälelle, mutta Jumala varmaan ei tahdo että he olisivat erossa ja tämä menee nyt pienen sisarensa luo!"
Mutta sairas tyttö jäi maailmaan. Hiljaa ja kärsivällisesti makasi hän päiväkaudet, kun äiti oli poissa ansiolla.
Oli kevätaika ja kerran varhaisena aamuna, juuri kun äiti oli lähtemäisillään työhönsä, paistoi aurinko niin kauniisti pienestä ikkunasta pitkin permantoa, ja sairas tyttö katseli alimpaan ikkunaruutuun.
"Mikä vihriä tuolla ikkunan luona pilkoittaa? Se liikkuu tuulessa!"
Ja äiti meni ikkunaan ja raoitti sitä. "Kas!" sanoi hän, "se on kun onkin pieni herne, joka on sysännyt vihreitä lehtiä. Tässähän sinulla nyt on pieni puutarha, jota saat katsella!"
Ja sairaan vuode muutettiin likemmä ikkunaa, josta hän saattoi nähdä versovan herneen, ja äiti meni työhönsä.
"Äiti, minä luulen että paranen!" sanoi pieni tyttö illalla. "Aurinko on tänään niin lämpöisesti paistanut minuun. Pieni herne voi niin hyvin; ja minun tekee myöskin niin mieli voida hyvin ja päästä ulos auringonpaisteeseen."
"Kunhan asiat vaan olisivat niin hyvin!" sanoi äiti, mutta ei hän uskonut paranemiseen. Mutta tueksi vihdalle taimelle, joka oli antanut lapselle niin elämäniloiset ajatukset, pani hän pienen varvun, jottei tuuli taittaisi sitä; hän köytti seililanganpätkän kiinni ikkunalautaan ja johti sen ikkunan ylimpiin puitteisiin, jotta hernevarsi kasvaessaan voisi kiertyä niiden ympäri, ja sen se tekikin; joka päivä saattoi nähdä kuinka se kasvoi. "Kas vaan, sehän rupeaa kukkimaan!" sanoi vaimo eräänä aamuna ja rupesi hänkin puolestaan jo toivomaan ja uskomaan, että pieni, sairas tyttö paranisi; hänen mieleensä juolahti äkkiä, että lapsi viime aikoina oli puhunut vilkkaammin ja viimeisinä aamuina itse noussut sänkyyn istumaan ja sieltä loistavin silmin katsellut pientä hernemaatansa, jossa kasvoi yksi ainoa herne. Viikkoa myöhemmin oli sairas ensi kerran pystyssä yli tunnin ajan. Ylen onnellisena istui hän lämpöisessä päiväpaisteessa; ikkuna oli auki ja sen takana täysin puhjennut, punertava herneenkukka.
Pieni tyttö painoi alas päänsä ja suuteli hiljaa hienoja lehtiä. Se päivä oli kuin juhlapäivä.
"Jumala itse on istuttanut kukkasen ja antanut sen kasvaa, että sinä, rakas lapseni, saisit toivoa ja iloa, ja minä myöskin!" sanoi onnellinen äiti ja hymyili kukkaselle kuni Jumalan hyvälle enkelille.
Mutta entä toiset herneet? — niin, se joka lensi maailmalle ja sanoi: "ota kiinni, jos saat!" se putosi katonkouruun ja joutui kyyhkysen närään ja oli siellä kuin Joonas valaskalan vatsassa. Yhtä pitkälle pääsivät molemmat uneliaat, nekin joutuivat kyyhkysruuaksi; olivathan ne siis tehneet kestävää hyötyä; mutta neljäs joka tahtoi ylös aurinkoon — se putosi katuojaan ja lojui päiviä ja viikkoja pilaantuneessa vedessä, jossa paisui oikein suureksi.
"Minä käyn niin korkeaksi ja paksuksi!" sanoi herne. "Minä halkean, ja pitemmälle herne varmaan ei ikinä ole päässyt eikä pääse. Minä olen hernepalon viidestä asukkaasta merkillisin!"
Ja katuoja oli samaa mieltä.
Mutta vinttikamarin ikkunassa seisoi nuori tyttö loistavin silmin, poskilla terveyden puna, ja hän liitti hentoiset kätensä ristiin hernekukan päälle ja kiitti Jumalaa.
"Minä olen oman herneeni puolella!" sanoi katuoja.
LEHTI TAIVAASTA.
Korkealla, kevyessä, kirkkaassa ilmassa lensi enkeli, kädessään kukkanen taivaan yrttitarhasta, ja hänen suudellessaan kukkasta, irtaantui siitä pikkuruikkunen lehti ja se putosi möyheään multaan keskelle metsää, juurtui paikalla ja rupesi versomaan muiden kasvien joukossa.
"Hullunkurinen vesa tuo!" sanoivat ne eikä kukaan tahtonut tunnustaa sitä tuttavakseen, ei ohdake enempää kuin nokkonenkaan.
"Kyllä se on jonkinlainen puutarhakasvi!" sanoivat ne naureskellen ja sitte sitä tehtiin pilkkaa puutarhakasvista; mutta se kasvoi ja kasvoi niin ettei mikään muu kasvi pysynyt sen tasalla, ja sysäsi oksiaan pitkinä köynnöksinä joka haaralle.
"Minne sinä aiot!" sanoivat ohdakkeet, joilla oli pitkät piikit joka lehdessä, "sinä laukkaat liian kiivaasti! et sinä pysy missään! Emme me rupea sinua tukemaan!"
Talvi tuli, lumi peitti kasvin, mutta siitä levisi hangelle hohde, ikäänkuin alhaaltapäin olisi tulvinut päiväpaistetta. Keväällä yleni kasvi kukoistavana, kauniimpana kaikkia muita metsässä.
Tuli sitte kasvitieteen professori, jolla oli virkansa valtakirja taskussa, hän näki kasvin, hän pureskeli sitä, mutta ei sitä ollut hänen kasviopissaan; hänen oli mahdoton saada selville mihin luokkaan se kuului.
"Se on muunnos!" sanoi hän. "En tunne sitä, se ei kuulu järjestelmään."
"Se ei kuulu järjestelmään", sanoivat ohdakkeet ja nokkoset.
Suuret puut ympärillä kuulivat nekin mitä sanottiin ja nekin näkivät ettei puu ollut niiden kaltainen, mutta ne eivät sanoneet mitään, eivät hyvää eivätkä pahaa, ja se on aina varminta, kun on typerä.
Samassa tuli metsästä köyhä, viaton tyttö; hänen sydämensä oli puhdas, hänen ymmärryksensä uskon kautta suuri, koko hänen maallinen perintönsä oli vanha raamattu, mutta sen lehdiltä puhui hänelle Jumalan ääni: jos ihmiset tahtovat sinulle pahaa, niin muista Joosepin tarinaa: "he ajattelivat pahaa sydämissään, mutta Jumala käänsi sen hyväksi". Jos sinä kärsit vääryyttä, jos sinusta uskotaan pahaa ja jos sinua parjataan, niin muista häntä, puhtainta, parhainta, häntä, jota syljeskeltiin ja joka naulattiin ristinpuuhun, jossa rukoili: "isä, anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä he tekevät!"
Tyttö pysähtyi ihmeellisen kasvin eteen, jonka vihriät lehdet lemusivat niin makeasti ja virvoittavasti ja jonka kukkaset kirkkaassa auringonpaisteessa kimmelsivät kuin kokonainen kirjava ilotulitus; ja jokainen kukkanen helisi ja soitti ikäänkuin siinä olisi asunut sävelten syvä kaivo, joka ei vuosituhansiin tyhjene. Hiljaisella hartaudella katseli tyttö tätä Jumalan ihmettä; yhtä oksaa hän taivutti alaspäin voidakseen oikein katsella kukkaa ja hengittää sen lemua, se loisti hänen sieluunsa, se kirvoitti hänen sydäntään; mielellään olisi hän ottanut kukkasen, mutta ei hän raaskinut sitä taittaa, olisihan se pian kuihtunut hänen luonaan; ja hän otti vain vihriän lehden, yhden ainoan, vei sen kotiin, pani sen raamattuunsa ja siellä se pysyi tuoreena, alati tuoreena ja kuihtumattomana.
Se oli raamatun lehtien välissä tallella; raamatun mukana joutui se nuoren tytön pään alle, kun hän jonkun viikon kuluttua lepäsi ruumisarkussaan, kuoleman pyhä vakavuus hurskailla kasvoilla; hänen maallisessa tomussaankin näytti kuvastuvan, että hän nyt seisoi Jumalansa edessä.
Mutta metsässä kukki ihmeellinen kasvi, se oli kohta kuin kokonainen puu ja kaikki muuttolinnut tulivat ja kumarsivat sitä, varsinkin pääskynen ja haikara.
"Se on ulkomaalaista rihkamaa!" sanoi ohdake ja takkiainen, "emme me täällä kotona toki ikinä käyttäydy niin!"
Ja mustat etanat syljeskelivät puuta.
Tuli sitte sikopaimen repimään maasta ohdakkeita ja köynnöskasveja. Hänen piti polttaa niistä tuhkaa ja koko ihmeellinen puu juurineen päivineen joutui hänen rikkakimppuunsa. "Lisänä rikka rokassa!" sanoi hän ja samassa se oli tehty.
Mutta vuosikausia oli maan kuningas kärsinyt mitä pahinta raskasmielisyyttä; hän oli ahkera ja teki työtä — ei auttanut; hänelle luettiin syvämietteisiä kirjoituksia ja hänelle luettiin mitä kevyintä vaan käsiin saatiin — ei auttanut. Silloin tuli sanoma maailman viisaimmalta mieheltä; oli nimittäin käännytty hänen puoleensa ja hän ilmoitti nyt, että oli olemassa varma keino, jolla sairas saataisiin virvoitetuksi ja parannetuksi. "Kuninkaan omassa valtakunnassa kasvaa kasvi joka on taivaallista alkuperää, se on sen ja sen näköinen, mahdotonta on erehtyä", ja kasvi oli piirustettu mukaan, helposti sen tunsi! — "Se vihannoi kesät ja talvet, pitää joka ilta ottaa tuore lehti ja laskea se kuninkaan otsalle, niin hänen ajatuksensa kirkastuu ja kaunis uni vahvistaa hänet seuraavaksi päiväksi!"
Asia oli selvä ja kaikki lääkärit ja kasvitieteen professorit läksivät metsään. — Mutta missä kasvi oli?
"Kyllä se joutui minun rikkaruohokimppuuni", sanoi sikopaimen, "se paloi jo aikoja sitte poroksi, mutta en minä muuta ymmärtänyt!"
"Muuta ymmärtänyt!" sanoivat kaikki. "Tietämättömyys! tietämättömyys; miten oletkaan suuri!" ja ne sanat saattoi sikopaimen pitää hyvänään, sillä häntä ne tarkoittivat eikä ketään muuta.
Ei lehteäkään ollut löydettävissä, ainoa lehti oli kuolleen kirstussa, mutta sitä ei kukaan tietänyt.
Ja raskaalla mielellä läksi kuningas itse metsään ja tuli paikalle, missä kasvi oli ollut. "Tässä puu kasvoi!" sanoi hän, "se on pyhä paikka!"
Ja se paikka aidattiin kultaisella aidalla ja siellä seisoi kunniavahti sekä yötä että päivää.
Kasvitieteen professori kirjoitti teoksen taivaallisesta kasvista ja sen johdosta hänet kullattiin ja se tuotti hänelle suurta iloa; ja kultaus puki sekä häntä että hänen perhettään ja se on hauskin puoli koko tässä kertomuksessa; sillä kasvi oli poissa ja kuningas pysyi alakuloisena ja surullisena — "mutta sellainen hän ennenkin oli!" sanoi kunniavahti.
HÄN El KELVANNUT MIHINKÄÄN.
Pormestari seisoi avoimen ikkunan ääressä; hänen yllään oli tärkkipaita ja kaularöyhyksessä koruneula; hänen partansa oli erinomaisen hyvin ajettu — omaa työtä; hän oli kuitenkin sattunut saamaan pienen haavan ja sen päälle oli pantu palanen sanomalehtipaperia.
"Kuuleppas, pieni poika!" huusi hän.
Pieni poika ei ollut kukaan muu kuin pyykkimuijan poika, joka juuri astui ikkunan ohi ja kunnioittaen otti lakin päästään; lippu oli taitettu niin että lakin saattoi pistää taskuun. Köyhissä, mutta puhtaissa ja erittäin hyvin paikatuissa vaatteissa, jalassa raskaat puukengät, seisoi poika nöyränä kuin itse kuninkaan edessä.
"Sinä olet hyvä poika!" sanoi pormestari, "sinä olet kohtelias poika! Äitisi on kai pesemässä vaatteita joella; sinne sinä kai aiot viedä tuota mitä sinulla on taskussa. Äitisi asiat ovat huonolla kannalla! paljonko sinulla siellä on?"
"Puoli korttelia!" sanoi poika pelästyneellä, matalalla äänellä.
"Ja aamulla hän sai yhtä paljon?" jatkoi herra.
"Ei, eilen se oli!" vastasi poika.
"Kaksi puolta tekee yhden kokonaisen! — Ei hän kelpaa mihinkään. Surullista että kansa vaipuu niin syvälle! Sano äidillesi että hävetköön! äläkä sinä vaan rupea juomariksi, mutta kyllä kai sinä siksi tulet! lapsi raukka! — mene nyt!"
Ja poika meni! Lakki jäi hänen käteensä ja tuuli puhalsi hänen keltaiseen tukkaansa niin että suortuat heiluivat. Hän kiersi kadun kulman ja poikkesi kujalle, joka johti joelle. Siellä seisoi äiti vedessä pyykkituolin ääressä ja hakkasi kurikalla paksua palttinaa. Vedessä kulki virta, sillä vesimyllyn sulut olivat auki, virta vei lakanaa ja oli viemäisillään pyykkituolinkin nurin; pyykkimuijan täytyi pitää vastaan.
"Vesi vie minut pian matkaansa!" sanoi hän, "hyvä on että tulet, minä tarvitsenkin jo vähän apua, voimat ovat menemäisillään! täällä vedessä on kylmä; olen seisonut täällä kuusi tuntia. Onko sinulla jotakin minulle?"
Poika otti esiin pullon ja äiti vei sen huulilleen ja otti kulauksen.
"Ohhoh, kuinka se tekee hyvää! kuinka se lämmittää! Se on yhtä hyvää kuin lämmin ruoka eikä se ole niin kallista! juo, poikaseni! Näytät niin kalpealta, sinua palelee ohuissa vaatteissasi! Johan nyt onkin syksy. Hui! vesi on kylmää! Kunhan vaan en sairastuisi! enhän sentään! annappas vielä pisara ja juo itsekin, mutta vaan pieni pisara, et saa oppia tähän, sinä köyhä lapsi raukkani!"
Ja hän kiersi laiturin, jolla poika seisoi ja nousi maalle. Vesi valui niinimatosta, jonka hän oli köyttänyt vyölleen, vesi valui hänen hameestaan.
"Minä raadan niin että veri on pursumaisillaan kynsieni juuresta, mutta vähät siitä, kunhan vaan rehellisesti saan sinua eteenpäin maailmassa, sinä rakas lapseni!"
Samassa tuli vanhanpuoleinen vaimo, hän oli sekä vaatteiltaan että kasvoiltaan köyhän näköinen, ontui toista jalkaansa ja toisen silmän päällä riippui mahdottoman suuri valekihara. Tarkoitus oli että kiharan piti peittää silmä, mutta vamma tuli sen kautta yhä näkyvämmäksi. Hän oli pyykkimuijan ystävätär, naapurit olivat antaneet hänelle nimen "Kiharatukka Ontuva-Mari."
"Sinä raukka, kuinka sinä raadat ja seisot kylmässä vedessä! Kyllä sinä tarvitset jotakin lämmintä ja kuitenkaan eivät sinulle sitäkään soisi!" — ja pian oli pyykkimuija kuullut kaikki mitä pormestari oli pojalle puhunut; sillä Mari oli kuullut kaikki ja häntä oli harmittanut, että lapselle puhuttiin sellaisia hänen omasta äidistään ja siitä pisarasta, jonka hän sai, kun pormestarin suurissa päivälliskemuissa oli viiniä pullottain; "hienoja viinejä ja väkeviä viinejä! janon päällekin monelle! mutta sitä ei sanota juomiseksi! he kelpaavat, mutta sinä et kelpaa!"
"Niinkö hän sinulle puhui, lapsi!" sanoi pyykkimuija ja hänen huulensa värisivät ja vapisivat, "sinulla on äiti, joka ei kelpaa mihinkään! ehkäpä hän on oikeassa! mutta lapselle ei hänen pitäisi sitä sanoa! mutta paljon surua tuottaa minulle se talo!"
"Tehän palvelitte siellä, kun pormestarin vanhemmat elivät ja asuivat siellä; siitä on monta vuotta; monta suolakappaa on siitä ajasta syöty, on ehtinyt tulla jano!" ja Mari hymyili. "Pormestarilla on tänään suuret päivälliset, piti lähetettämän kielto, mutta oli liian myöhäistä ja ruoka oli jo valmiina. Talonmies sen minulle kertoi. Tunti sitte oli tullut kirje, että nuorempi veli oli kuollut Köpenhaminassa."
"Kuollut!" huudahti pyykkimuija ja kävi kalman kalpeaksi.
"Mitä ihmettä!" sanoi vaimo; "koskeeko se niin teihin? no niin, tehän tunsitte hänet siltä ajalta kun palvelitte talossa."
"Onko hän kuollut! Hän oli niin hyvä, niin sydämellinen ihminen! Ei taivaaseen tule monta sellaista!" ja kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan. "Voi, Herra Jumala! minua pyörryttää! mutta minä joinkin pullon tyhjäksi! en sietänyt sitä! minä voin niin pahoin!" — ja hän nojausi kaidepuihin.
"Herranen aika, te olette huonoissa voimissa, muoriseni!" sanoi vaimo, "mutta ehkä se menee ohi! — ei, te olette oikein kipeä! taitaa olla paras että vien teidät kotiin!"
"Mutta vaatteet!"
"Kyllä minä pidän huolta niistä! käykää kiinni käsivarteeni! Poika jää tänne siksi aikaa vartioimaan vaatteita, sitte minä tulen ja pesen loput; eihän niitä ole kuin pikkuruikkusen!"
Jalat pyykkimuijan alla horjuivat.
"Minä seisoin liian kauvan kylmässä vedessä! En ole aamusta asti saanut suuhuni märkää enkä kuivaa! kuume kurmii ruumistani! Oi, Herra Jeesus, auta minut kotiin! lapsi raukkani!" ja vaimo itki.
Poika itki myöskin ja pian istui hän joella märän pyykin ääressä. Muijat kulkivat hitaasti, pyykkimuija horjahdellen, pitkin kujaa, he kiersivät kadun kulman ja suuntasivat askeleensa pormestarin talon ohi, mutta juuri siinä kaatui vaimo kadulle. Ihmisiä kokoontui ympärille.
Ontuva-Mari juoksi sisään pyytämään apua. Pormestari vieraineen tuli ikkunoihin katsomaan.
"Se on pyykkimuija!" sanoi hän, "hän on saanut janoonsa vähän liikaa; ei hän kelpaa mihinkään! sääli hänen koreaa poikaansa. Minä pidän oikein paljon lapsesta. Äiti ei kelpaa mihinkään!"
Ja muija saatiin tajuihinsa ja talutettiin köyhään kotiinsa ja pantiin vuoteeseen. Kelpo Mari toimitti hänelle kupillisen kuumaa olutta johon pani voita ja sokeria, se oli hänen mielestään paras lääke, ja sitte hän meni pyykkirantaan, huuhteli vaatteet parhaan taitonsa mukaan, mutta huonolla menestyksellä, sillä oikeastaan hän vaan veti märät vaatteet maalle ja kokosi ne yhteen läjään.
Illalla istui hän pyykkimuijan köyhässä huoneessa. Hän oli pormestarin kyökkipiialta saanut pari ruskeaa perunaa ja korean silavakimpaleen sairaalle, ja niistä poika ja Mari nyt söivät hyvän makupalan; sairas nautti kärystä ja väitti että se on niin ravitsevaa.
Ja poika pääsi nukkumaan samaan sänkyyn missä äiti makasi, mutta jalkapäähän, poikkipuolin, ja hän sai peitteekseen vanhan matonpätkän, joka oli ommeltu kokoon sinisistä ja punaisista kaistaleista.
Pyykkimuijan oli hiukan parempi; lämmin olut oli vahvistanut häntä ja hienon ruuan haju teki hänelle hyvää.
"Kiitos, sinä hyvä ihminen!" sanoi hän Marille, "kaikki minä sinulle kerronkin, jahka poika nukkuu! kuinka hyvältä ja herttaiselta hän näyttää, kun silmät ovat noin kiinni! Hän ei tiedä kuinka hänen äitinsä on. Suokoon Jumala, ettei hänen koskaan tarvitsisi niitä kokea! — Minä palvelin kamarineuvoksella, pormestarin vanhemmilla, tuli sitte kerran kotiin nuorin pojista, ylioppilas; minä olin silloin nuori, hullu ja hurja, mutta osaava, sen sanon Jumalan omien kasvojen edessä!" sanoi pyykkimuija, — "ylioppilas oli niin reipas ja iloinen, niin hyvä! joka veripisara hänen ruumiissaan oli rehellinen ja hyvä! parempaa ihmistä ei maan päällä ole ollut. Hän oli talon poika ja minä vain palvelustyttö, mutta me menimme kihloihin, aivan kunniallisesti! eihän suudelma toki ole synti, kun ihmiset oikein rakastavat toisiaan. Ja hän sanoi sen äidilleen; äiti oli hänelle kuin itse Jumala täällä maan päällä; ja hän oli niin viisas, niin hellä ja herttainen. — Ylioppilas matkusti pois ja pani kultasormuksen sormeeni. Kun hän oli mennyt, kutsui emäntäni minut luokseen; hän puhui vakavasti ja samalla lempeästi niinkuin itse Jumala varmaan puhuisi; hän selitti minulle hengessä ja totuudessa eron hänen ja minun välilläni. 'Nyt hän katsoo kaunista ulkomuotoasi, mutta kauneus katoaa! Sinä et ole saanut samaa opetusta kuin hän, hengen valtakunnassa ette te ulotu toistenne tasalle ja siinä se on koko onnettomuus. Minä kunnioitan köyhää', sanoi hän, 'Jumalan luona hän ehkä saa korkeamman paikan kuin moni rikas, mutta maan päällä ei kenenkään pidä lähteä väärälle raiteelle, kun tahtoo eteenpäin päästä, sillä silloin menee vaunu nurin, ja te molemmat menette nurin! Minä tiedän, että muuan kelpo mies, käsityöläinen on kosinut sinua, Erkki, hansikantekijä nimittäin; hän on leskimies, hänellä ei ole lapsia ja hän on hyvissä varoissa; ajatteleppa asiaa!' Joka sana jonka hän lausui, viilsi kuin veitsi sydäntäni, mutta hän oli oikeassa ja se asia kalvoi ja painoi minua! — minä suutelin hänen kättään ja itkin katkeria kyyneliä ja vielä enemmän minä itkin kun tulin huoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni. Se oli raskas se yö joka tuli, Jumala tietää kuinka minä kärsin ja taistelin. Sunnuntaina minä sitte menin Herran ehtoolliselle saadakseni valoa sieluuni. Ja ikäänkuin Jumalan johdatuksesta tapasin kirkosta tullessani Erkin, hansikantekijän. Silloin lakkasi sieluni epäilemästä, me sovimme toisillemme asemamme ja säätymme puolesta ja olihan hän lisäksi varakas mies; ja minä menin suoraa päätä hänen luokseen, otin hänen kätensä ja sanoin: vieläkö sinä ajattelet minua? — 'Aina ja ikuisesti!' sanoi hän. — Tahdotko tytön, joka kunnioittaa sinua ja pitää sinua arvossa, mutta ei sinua rakasta, vaan voihan rakkauskin vielä tulla! — 'Se tulee!' sanoi hän ja me ojensimme toisillemme kätemme. Hän meni kotiin emäntäni luo; kultasormus, jonka poika oli minulle antanut, oli paljaalla rinnallani, en voinut päivällä panna sitä sormeeni, vasta illalla kun paneuduin sänkyyni. Suutelin sormusta niin että huuleni olivat verillä ja sitte annoin sen emännälleni ja sanoin, että ensi viikolla kuuluutetaan saarnastuolista minut ja hansikantekijä. Emäntäni sulki minut syliinsä ja suuteli minua — hän ei sanonut etten minä kelvannut mihinkään, mutta silloin minä ehkä olinkin parempi, vaikken vielä ollutkaan kokenut niin paljon vastoinkäymisiä. Kynttilänpäivän aikaan olivat häät; ja ensi vuosi meni hyvästi, meillä oli renki ja piika ja sinä, Mari, palvelit meillä."
"Voi, te olitte hyvä emäntä!" sanoi Mari, "en koskaan unohda miten ystävälliset te ja miehenne olitte!"
"Hyvien päivien aikana sinä meillä olit! — lapsia meillä ei ollut. — Ylioppilasta en koskaan nähnyt! — Kyllä, näinhän minä, mutta hän ei nähnyt minua! hän tuli tänne äitinsä hautajaisiin. Näin hänen seisovan haudalla, hän oli niin kalman kalpea ja niin suruissaan, mutta siihen oli syynä äidin kuolema. Kun isä sitte kuoli, oli hän vieraalla maalla eikä tullut tänne myöhemminkään. Hän ei koskaan mennyt naimisiin, sen verran minä tiedän; taisi olla asianajaja! — minua ei hän muistanut ja jos olisi nähnyt, niin varmaan ei olisi tuntenut, niin rumaksi minä olen käynyt. Ja onhan se hyvä!"
Ja hän kertoi koettelemuksen kovista päivistä, kun onnettomuus ikäänkuin syöksymällä karkasi heidän kimppuunsa. He omistivat viisisataa riikin taalaria ja sillä kadulla oli talo joka myytiin kahdellasadalla. Se piti hajoitettaman ja rakennettaman uusi, sanottiin sen kannattavan, ja talo ostettiin. Muurarit ja puusepät tekivät arviolaskun että lisämaksut nousisivat tuhanteen kahteenkymmeneen. Luottoa Erkillä kyllä oli, rahaa hän sai lainaksi Köpenhaminasta, mutta kippari jonka piti rahat tuoda, hukkui ja rahat niinikään.
"Silloin synnytin tuon herttaisen poikani joka tuossa nukkuu. — Isä sairastui vaikeaan, pitkä-aikaiseen tautiin; kolmena vuosineljänneksenä täytyi minun sekä riisua hänet että pukea hänen ylleen. Asiamme menivät taaksepäin, me lainailimme ja lainailimme: tavaramme menivät kaikki ja isä kuoli meiltä. — Olen kärsinyt ja raatanut, taistellut ja ponnistellut lapsen tähden, olen pessyt portaita, pessyt pyykkiä, sekä hienoa että karkeaa, mutta Jumala oli sen minulle niin sallinut ja ottaahan hän minut luokseen ja pitää huolta pojasta."
Ja sitte hän nukkui.
Aamulla luuli hän voimistuneensa ja jaksavansa mennä takaisin työhönsä. Mutta tuskin oli hän päässyt kylmään veteen, kun kouristus tarttui hänen ruumiiseensa ja hänet valtasi voimattomuus; suonenvedontapaisesti hapuili hänen kätensä ilmassa, hän koetti astua ylös vedestä ja kaatui. Pää joutui kuivalle maalle, mutta jalat jäivät jokeen. Puukengät, joita hän oli käyttänyt seisoessaan vedessä — kummassakin oli ollut olkitukko — ajelehtivat joessa. Sellaisessa tilassa löysi hänet Mari, joka tuli tuomaan kahvia.
Mutta kotiin oli sillaikaa tullut pormestarilta sana, että pyykkimuijan paikalla pitää tulla hänen puheilleen, hänellä on hänelle jotakin sanomista. Se oli myöhäistä. Parturi haettiin iskemään suonta. Pyykkimuija oli kuollut.
"Hän on juonut itsensä kuoliaaksi!" sanoi pormestari.
Kirjeessä joka toi tiedon veljen kuolemasta, oli mainittu testamentin sisältö, siinä sanottiin, että määrätään kuusi sataa riikin taalaria hansikantekijän leskelle, joka ennen palveli hänen vanhemmillaan. Tarpeen mukaan ovat rahat pienemmissä tai suuremmissa osissa annettavat hänelle ja hänen lapselleen.
"Jotakin pientä peliä hänen ja veljeni välillä on ollut!" sanoi pormestari. "Hyvä että hän on poissa tieltä; poika saa nyt kaikki ja minä toimitan hänet kelpo ihmisten hoitoon, hänestä voi tulla hyvä käsityöläinen!" — Ja niille sanoille antoi Jumala siunauksensa.
Ja pormestari kutsui pojan luokseen, lupasi pitää hänestä huolta ja sanoi että oli hyvä, että äiti oli kuollut. Ei hän kelvannut mihinkään!
Hänet vietiin kirkkomaahan, köyhien puolelle. Mari istutti pientä ruusupensasta haudalle, poika seisoi vieressä.
"Äiti kulta!" sanoi hän ja kyyneleet valuivat virtoina. "Onko se totta ettei hän kelvannut mihinkään?"
"Hän kelpasi totta totisesti!" sanoi vanha vaimo ja nosti katseensa taivasta kohti. "Minä tiedän sen monen vuoden kokemuksesta ja viime yöstä. Minä sanon sen sinulle, että hän kelpasi! ja Herra Jumala taivaan valtakunnassa sanoo sen niinikään, sanokoon maailma vaan: ettei hän kelvannut mihinkään!"
VIIMEINEN HELMI.
Talo oli rikas ja onnellinen, kaikki sen asukkaat, sekä herrasväet että palvelijat, jopa ystävätkin olivat onnelliset ja iloiset, sillä taloon oli tänään syntynyt perillinen, poika; ja sekä äiti että lapsi olivat hyvissä voimissa.
Lamppu hauskassa makuuhuoneessa oli puoleksi peitetty, raskaat kallisarvoiset silkkiuutimet riippuivat ikkunoiden edessä. Lattiamatto oli paksu ja pehmoinen kuin sammal, kaikki houkutteli uinumaan, nukkumaan, suloisesti lepäämään, ja sairaanhoitajatar lepäsikin, hän nukkui ja hän saattoi sen huoleti tehdä, kaikki oli hyvin, olot perin suotuisat. Talon hyvä haltia seisoi vuoteen ääressä pääpuolella; lapsi lepäsi äidin rinnalla ja sen pään päällä säteili kuin säihkyvä tähtiverkko, jokainen tähti oli niin kirkas, jokainen tähti oli onnen helmi. Elämän hyvät haltiattaret, kaikki olivat he kantaneet lahjansa vastasyntyneelle; terveys, rikkaus, onni, rakkaus täällä loisti ja säteili, sanalla sanoen: kaikki mitä ihmiset maan päällä saattavat toivoa.
"Kaikki tänne on annettu ja kannettu!" sanoi hyvä haltia.
"Ei!" kaikui ääni aivan likeltä ja lapsen hyvä enkeli puhui. "Yksi haltiatar ei vielä ole tuonut lahjaansa, mutta kyllä hän sen tuo, kerran hän sen tuo, vaikka vasta vuosien perästä. Viimeinen helmi puuttuu!"
"Puuttuu! täältä ei saa puuttua mitään, ja jos todella puuttuu, niin meidän täytyy etsiä se mahtava haltiatar, lähtekäämme hänen luokseen!"
"Hän tulee, kyllä hän kerran tulee! hänen helmensä täytyy olla mukana ennenkuin seppele sidotaan kokoon!"
"Missä hän asuu? missä hänen kotinsa on? sano se minulle, minä menen helmeä noutamaan!"
"Vai niinkö tahdot!" sanoi lapsen hyvä enkeli, "minä vien sinut hänen luokseen, vaikka saisimmekin kauvan etsiä! hänellä ei ole mitään pysyvää asuinsijaa, hän tulee sekä keisarin linnaan että köyhimmän talonpojan luo, jälkiä jättämättä ei hän kulje kenenkään ihmisen ohitse, hän antaa jokaiselle lahjansa, toiselle kokonaisen maailman, toiselle leikkikalun! tämäkin lapsi joutuu hänen tielleen. Sinä arvelet, että aika on yhtä pitkä muttei yhtä hyödyllinen. Hyvä on, lähtekäämme noutamaan helmeä, viimeistä joka puuttuu tästä rikkaudesta."
Ja käsi kädessä liitelivät he sinne missä haltiatar sillä hetkellä asui.
Se oli suuri talo, pimeitä käytäviä, tyhjiä suojia ja kaikkialla kummallisen hiljaista; ikkunarivi oli auki jotta raaka ilma oikein pääsisi tunkemaan sisään; pitkät, valkoiset uutimet liikkuivat vedossa.
Keskellä lattiaa oli avoin ruumisarkku ja siinä naisen ruumis. Hän oli kuollut parhaassa iässään, mitä ihanimpia tuoreita ruusuja oli siroteltu hänen päälleen niin että vain ristiin liitetyt hienot kädet ja kasvot näkyivät. Ne kasvot olivat jalot ja kuoleman kirkastamat, niissä kuvastui Jumalassa nukkuneen korkea, ylevä vakavuus.
Arkun ääressä seisoi mies ja lapsia, koko joukko niitä oli; pienin istui isän käsivarrella, he olivat sanomassa viimeisiä jäähyväisiä; ja mies suuteli kuolleen kättä, kuin kuihtunut lehti se oli, ja se oli kuitenkin kerran tarmolla ja rakkaudella hoivannut heitä. Raskaina, suolaisina karpaloina putoilivat kyyneleet lattialle, mutta kukaan ei lausunut sanaakaan, äänettömyyteen sisältyi kokonainen surun maailma. Hiljaa, nyyhkien he poistuivat.
Kynttilä jäi huoneeseen, liekki vääntyi tuulessa ja nosti pitkää, punaista piikkiään. Vieraita ihmisiä tuli huoneeseen, he nostivat kannen peittämään kuollutta, naulat lyötiin kiinni, kumeasti kajahtivat vasaraniskut talon huoneissa ja käytävissä, kumisivat sydämissä, jotka vuosivat verta.
"Minne sinä minua viet?" kysyi hyvä haltia, "ei täällä ole mitään haltiatarta, jonka helmi kuuluu elämän parhaimpiin antimiin!"
"Täällä hän asuu, täällä, tänä pyhänä hetkenä", sanoi suojelusenkeli ja viittasi nurkkaan, missä äiti muinoin elonsa päivinä oli istunut kukkaisten ja kuvien keskellä, missä hän talon siunattuna haltiattarena herttaisesti oli nyökyttänyt päätään miehelle, lapsille ja ystäville, mistä hän talon päiväpaisteena oli levittänyt iloa ympärilleen ja ollut kaiken koossapitävänä voimana, kaiken sydämenä. Siellä istui nyt vieras nainen pitkissä vaatteissa. Surutar se oli, kodin valtiatar, äiti kuolleen sijalla. Polttava kyynel vierähti hänen syliinsä, siitä tuli helmi; se säihkyi kaikissa taivaankaaren väreissä ja enkeli otti sen ja helmi loisti kuni tähti seitsenkarvaisessa hohteessa.
"Surun helmi, viimeinen, joka ei saa puuttua! sen rinnalla käy muitten helmien loisto ja vaikutus suuremmaksi. Näetkö taivaankaaren loiston, taivaankaaren, joka yhdistää maan ja taivaan. Samalla kun meiltä rakas olento kuolee, tulee meille taivaaseen yksi ystävä lisää, jota saamme ikävöidä. Maailman yössä luomme me katseemme tähtiä kohti, kohti täydellisyyttä; katsele surun tähteä — siinä on enkelin siivet, ne kantavat meitä pois täältä."
KAKSI NEITSYTTÄ.
Oletko koskaan nähnyt neitsyttä? Sellaista nimittäin, jota kadunlaskijat sanovat neitsyeksi ja jota käytetään kivityksen tasoittamisessa. Tällainen neitsyt on puusta, alhaalta leveä ja varustettu rautavanteella, ylhäältä kapea ja puupuikon lävistämä, puupuikko antaa neitsyelle käsivarret.
Varastopaikalla oli kaksi tällaista neitsyttä, he olivat siellä lapioiden, sylenmittojen ja työntikärryjen joukossa ja siellä sitä ruvettiin puhumaan, ettei neitsyitä enään tästäpuoleen sanottaisikaan neitsyiksi, vaan "käsijuntiksi", ja se on uusin ja ainoa oikea nimitys, ja kadunlaskijat tahtovat käyttää sitä eivätkä entistä neitsytnimitystä.
Kas, meidän ihmisten joukossa on sellaisia joita kutsumme "emansipeeratuiksi naisiksi" ja joihin lasketaan koulujen johtajattaret, kätilöt, tanssijattaret, jotka ammattiaan harjoittaessaan osaavat seisoa yhdellä jalalla, muotikauppojen omistajattaret ja sairaanhoitajattaret, ja näihin "emansipeerattuihin" kuuluivat myöskin nämä varastopaikan neitsyet; he olivat neitsyinä tiehallituksessa eivätkä millään muotoa tahtoneet luopua hyvästä vanhasta nimestään ja sallia että heitä kutsuttaisiin "käsijuntiksi".
"'Neitsyt' on ihmisen nimi", sanoivat he, "mutta 'käsijuntta' on joku esine emmekä me anna kutsua itseämme esineeksi, se on haukkumasana."
"Sulhaseni voi purkaa kihlauksemme", sanoi nuorempi neitsyt, joka oli kihloissa juntan kanssa; se on sellainen suuri kone, joka ajaa maahan paaluja, siis tekee samaa työtä kuin neitsyt, paitsi että toisen työ on karkeampaa, toisen hienompaa. "Hän tahtoo minut neitsyenä, mutta ehkei huolikkaan käsijunttana. Minun on siis mahdoton sallia että minut ristitään uudelleen."
"Mieluummin minä annan panna poikki molemmat käsivarteni!" sanoi vanhempi.
Työntikärryt olivat toista mieltä ja työntikärryt, jotka vierivät yhden pyörän varassa, luulivat itseään miltei vaunujen veroisiksi.
"Minun mielestäni neitsyen nimitys on jotakin ylimalkaista eikä läheskään niin hienoa kuin käsijuntta. Teidän sijassanne minä luopuisin neitsyestä."
"En ikinä! siihen olen liian vanha!" sanoi vanhempi.
"Te ette näy tuntevan sitä mitä sanotaan europpalaiseksi välttämättömyydeksi!" sanoi rehellinen, vanha sylimitta. "Täytyy rajoittua, täytyy alistua, mukaantua ajan ja olosuhteiden mukaan, ja jos laki säätää että neitsyttä sanotaan käsijuntaksi, niin häntä täytyy sanoa käsijuntaksi. Joka esineellä on oma sylimittansa!"
"Antaisin minä sentään mieluummin", sanoi nuorempi, "kutsua itseäni neidiksi, jos asiat kerran näin hullusti ovat, neiti muistuttaa sentään neitsyttä."
"Minut saavat mieluummin kiskoa sytykkeiksi", sanoi vanha neitsyt.
Samassa alkoi työ; neitsyet läksivät liikkeelle, heidät pantiin käsirattaille ja huomaavasti heitä kohdeltiin, mutta käsijuntan nimeä he saivat kantaa.
"Neit —!" sanoivat he poikiessaan kivitystä; "Neit —!" ja he olivat jo lausumaisillaan koko sanan: "neitsyt!" mutta he puraisivat sanan poikki ja pitivät sen omanaan, sillä heidän mielestään ei edes kannattanut vastata. Mutta sisällisesti he aina puhuttelivat toisiaan neitsyiksi ja ylistivät niitä hyviä vanhoja aikoja, jolloin asiat nimitettiin niiden oikeilla nimillä ja neitsyitä sanottiin neitsyiksi; ja neitsyiksi he molemmat jäivät, sillä juntta, se suuri kone, purki todella kihlauksen nuoremman neitsyen kanssa, sillä se ei tahtonut olla missään tekemisissä käsijuntan kanssa.
VALTAMEREM ÄÄRELLÄ.
Pari suurta laivaa oli lähetetty pohjoisnavalle määräämään maan rajoja merta vastaan ja koettamaan kuinka syvälle ihmiset pääsevät tunkemaan. Toista vuotta olivat ne jo suurella vaivalla purjehtineet siellä sumun ja jään joukossa; nyt oli talvi tulossa, aurinko alhaalla; monta, monta viikkoa kestää täällä yötä; kaikki näytti olevan ainoaa jääkappaletta, jokainen laiva oli liimautunut siihen kiinni; lunta oli paksulta ja lumesta oli rakennettu mehiläispesän muotoisia asuntoja, toiset olivat suuret kuin jättiläisten hautakummut, toiset niin pienet, että niihin saattoi mahtua kaksi tai neljä ihmistä; mutta pimeä ei ollut, revontulet hehkuivat punaisina ja sinisinä, komeaa ilotulitusta kesti lakkaamatta ja lumi loisti, yö oli pitkää, hehkuvaa hämärää; kirkkaimpaan aikaan tuli joukottain alkuasukkaita; he olivat kumman näköisiä karvaisissa nahkavaatteissaan ja re'issään, jotka olivat veistetyt jääkappaleista; he toivat taljoja, suuria kimppuja ja niistä tuli lämpöisiä lattiamattoja lumimajoihin; taljoista saatiin patjoja ja peitteitä, joista merimiehet tekivät vuoteensa lumilaen alla, kun ulkopuolella paukkua säihkyi pakkanen, jommoista emme me tunne ankarimpaan talviaikaankaan. Kotona oli vielä syksy, sitä he siellä pohjoisnavalla ajattelivat; he ajattelivat kotoista aurinkoa ja punakeltaisia lehtiä, jotka lepattivat puissa. Kello näytti että oli ilta ja maatapanon aika ja yhdessäkin lumimajassa oli kaksi miestä jo kallistunut levolle; nuorempi oli kotoa ottanut mukaansa parhaimman aarteen, isoäiti oli ennen lähtöä ojentanut sen hänelle, se oli raamattu. Joka yö lepäsi se hänen päänsä alla, hän tiesi lapsuusajoilta asti mitä se sisälsi; joka päivä luki hän kappaleen ja nukkuessa tulivat usein hänen mieleensä pyhät sanat: "jos minä ottaisin aamuruskon siivet ja menisin valtameren ääriin, niin sinä sielläkin johdattaisit minua ja sinun oikea kätesi tukisi minua!" — ja totuuden sanojen ja uskon vaikutuksen alla sulki hän silmänsä, uni tuli ja tulivat unikuvat, hengen ilmestys Jumalassa; ruumiin levätessä eli sielu; nuorukainen tunsi sen, hänen korvissaan soi ikäänkuin vanhojen, tuttujen, rakkaitten laulujen säveliä; lauha, kesäisen lämmin henkäys löyhytteli häntä vastaan, siinä vuoteessa levätessään näki hän päänsä päällä hohteen, ikäänkuin lumikaton ulkopuolella olisi palanut häikäisevä valo; hän nosti päätään, loistava valkeus ei tullut seinistä eikä katosta, vaan suuret siivet enkelin hartioilla hohtivat ja nuorukainen loi katseensa hänen lempeihin, loistaviin kasvoihinsa. Enkeli kohosi raamatun lehdistä kuin liljan kuvusta, avasi sylinsä levälleen, ja lumimajan seinät haihtuivat kuin kevyt, ilmava sumuharso; kodin vihreitä maita ja kumpuja punertavine metsineen oli yltympärillä ja syksyinen aurinko paistoi kauniisti; haikaran pesä oli tyhjä, mutta omenapuussa olivat hedelmät vielä paikoillaan, vaikka lehdet olivat pudonneet; punaiset ruusunmarjat hohtivat ja kottarainen viserteli pienessä vihreässä häkissä joka oli ripustettu ikkunan pieleen. Siellä se oli kotien koti; kottarainen viserteli parhaimman taitonsa mukaan ja isoäiti pisti vesiheinää häkin rakoihin, niinkuin pojanpojan oli ollut tapana tehdä; ja sepän tytär joka oli niin nuori ja kaunis, seisoi kaivolla, nosti ylös vettä ja nyökytti päätään isoäidille ja isoäiti viittasi kädellään ja näytti, että oli tullut pitkämatkainen kirje; tänä aamuna se oli tullut sieltä kylmistä maista, itse pohjoisnavalta asti, jossa pojanpoika oli — Jumalan turvissa. — Ja he itkivät ja nauroivat ja nuorukainen joka oli lumen ja jään keskellä, hengen maailmoissa, enkelin siipien suojassa, näki ja kuuli kaikki, ja itki ja nauroi heidän kanssaan. Ja naiset lukivat itse kirjeestäkin ääneen sanat: — "vaikka minä menisin valtameren ääriin, niin hänen oikea kätensä tukisi minua!" Nukkuvan ympärillä helisi kuin ihanaa virttä olisi veisattu ja enkeli laski siipensä kuni harsoksi hänen ympärilleen. — Uni oli lopussa — pimeää lumimajassa, mutta raamattu oli nuorukaisen pään alla, usko ja toivo hänen sydämessään. Jumala oli hänen luonaan ja koti oli hänen luonaan "valtameren äärelläkin!"
RAHAPORSAS.
Lasten kamarissa oli niin paljon leikkikaluja; ylinnä kaapin päällä komeili rahalipas, se oli savesta ja porsaan muotoinen; sillä oli luonnollinen rako selässä ja rakoa oli veitsellä suurennettu, jotta hopeataalaritkin mahtuisivat siitä sisään, ja kaksi siitä jo oli mennyt, puhumattakaan monista monituisista killingeistä. Rahaporsas oli niin täynnä ettei se voinut edes rämistäkään ja se on korkein tulos johon rahaporsas voi päästä. Kaapin päällä hän nyt komeili ja katseli korkeudestaan muita tavaroita kamarissa. Hän kyllä tiesi, että hänen vatsasäästöillään saattaisi ostaa ne kaikki tyynni — sellainen tietoisuus hänellä oli.
Samaa ajattelivat muutkin, vaikkeivät sitä sanoneet, olihan muutakin puhumista. Piirongin laatikko oli raollaan ja siitä näkyi suuri nukke, hän oli vanhanpuoleinen ja paikattu kaulasta. Hän pisti päänsä esiin ja sanoi: "eikös oltaisi ihmisillä! Olisihan se jotakin!" Silloin syntyi aika sekamelska, taulutkin kääntyivät seinillä, ne näyttivät että niilläkin on takapuoli, mutta niiden tarkoitus ei mitenkään ollut panna vastaan.
Oli sydänyö, kuu loisti sisään ikkunoista ja valaisi ilmaiseksi. Leikin piti alkaa, kaikki olivat kutsutut, yksin lapsenvaunutkin, jotka sentään kuuluivat karkeampiin leikkikaluihin. "Arvo itse kullekin!" sanoivat lapsenvaunut, "ei jokainen voi olla aatelia! Jonkun täytyy tehdä hyödyllistäkin työtä!"
Rahaporsas oli ainoa joka sai kirjallisen kutsun, hän oli niin korkealla ettei luultu hänen kuulevan suullista kutsua, eikä hän vastannutkaan tulisiko hän, sillä hän ei tullut; jos hän mieli olla mukana, täytyi hänen nauttia lystistä kotoa pitäen, sen mukaan saivat kutsujat sovittaa asiansa ja he sovittivatkin.
Pieni nukketeatteri pantiin paikalla pystyyn niin että hän saattoi katsoa näyttämölle; he olivat päättäneet alkaa teatterilla ja sitte piti seurata teetä ja järjenharjoituksia ja ne alkoivatkin heti; kiikkuhevonen puhui ajoharjoituksista ja puhdasrotuisuudesta, lastenvaunut rautateistä ja höyryvoimasta — kuuluivathan ne asiat heidän ammattinsa alaan ja osasivathan he niistä puhua. Seinäkello puhui politiikkaa — tiki — taki: se tiesi asiain kulun mutta se väitti niiden käyvän hullusti. Espanjalaisesta ruo'osta tehty keppi ylpeili kenkäimestään ja kultaisesta nupistaan, se oli varustettu helalla sekä ylä- että alapäästään; sohvassa lekottivat kirjaellut sohvatyynyt, ne olivat kauniit ja tyhmät — ja sitte saattoikin teatteri alkaa.
Kaikki istuivat katselemassa ja pyydettiin, että läjäytettäisiin, paukutettaisiin ja rämisteltäisiin sen mukaan kuin oltaisiin tyytyväisiä. Mutta ratsastuspiiska sanoi ettei se läjähtele vanhoille, vaan ainoastaan kihlaamattomille. "Minä läjähtelen kaikille!" sanoi paukkupiiska. "Jossakin sitä täytyy olla!" arveli sylkilaatikko; ja jokainen ajatteli omia ajatuksiaan katsellessaan teatteria. Kappale ei ollut mistään kotoisin, mutta se näyteltiin hyvin; kaikki näyttelijät käänsivät värillisen puolensa ulospäin, heitä ei pitänyt katsoa kuin yhdeltä puolelta, nimittäin ei nurjalta puolelta; ja he liikkuivat kaikki erinomaisesti, aivan ulkopuolelle teatteria asti, heissä oli liian pitkät langat, mutta sitä paremminpa heidät näki. Paikattu nukke joutui niin haltioihinsa, että niitokset irtaantuivat ja rahaporsas joutui sekin tavallaan niin haltioihinsa, että päätti tehdä jotakin jonkun näyttelijän hyväksi. Hän päätti testamentissaan määrätä, että asianomainen näyttelijä hänen toverinaan lepäisi avonaisessa haudassa, jahka se aika nyt tulee.
Tämä kaikki tuotti niin paljon nautintoa, että päätettiin luopua koko teevedestä ja pysyä järjenharjoituksissa: sitä sanottiin ihmisleikiksi. Eihän siinä ollut mitään pahaa, leikkiähän se vaan oli — ja jokainen ajatteli itseään ja koetti arvata rahaporsaan ajatuksia, ja rahaporsaan ajatukset ulottuivat kauvemma kuin kaikkien muiden, hänhän ajatteli testamenttia ja hautajaisia — ja ne, nehän aina tulevat aikaisemmin kuin odotetaan. — Niksis! kaapilla-istuja tulla helisti maahan — ja särkyi tuhansiksi kappaleiksi ja killingit hyppivät ja tanssivat ympärillä; pienemmät pyörivät, suuret pyörivät, varsinkin yksi taalareista, se se oikein haluamalla halusi maailmalle. Ja maailmalle se pääsi ja sinne ne kaikki pääsivät; ja rahaporsaan sirpaleet joutuivat vasuun, mutta jo seuraavana päivänä komeili kaapin päällä uusi rahaporsas savesta, siinä ei vielä ollut ainoaakaan killinkiä, sentähden ei sekään voinut rämistä, siinä suhteessa se oli edeltäjänsä kaltainen; onhan sitä siinäkin alkua — ja siihen me lopetamme.
IB JA PIKKU KIRSTI.
Gudenjoen likellä, Silkeborgin metsässä kohoaa harju, joka on kuin suuri valli. Sitä sanotaan "harjuksi" ja sen läntisellä rinteellä oli — ja on vieläkin — pieni talonpoikaistalo karuine maineen; hiekka kuultaa ohuen ruis- ja ohrapellon läpi. Vuosia on kulunut; ihmiset jotka siellä asuivat, viljelivät pieniä maitaan, pitivät pari lammasta, sian ja kaksi härkää; sanalla sanoen: he tulivat aika hyvin toimeen, kun asettivat suun säkkiä myöten. Niin, varmaan he olisivat voineet saada rehut riittämään parille hevosellekin, mutta he sanoivat kuten muutkin sen puolen väet: "hevonen syö itsensä!" — se kuluttaa sen minkä se tuottaakin. — Jenssin Jeppe viljeli kesällä pieniä maitaan ja oli talvella näppärä puusuutari. Hän piti apulaistakin ja se mies osasi veistää puukenkiä, jotka olivat sekä kestävät että keveät ja sopivat jalkaan; he veistelivät myöskin lusikoita ja kauhoja; rahaa se tuotti, ei Jenssin Jepen väkeä saattanut sanoa köyhiksi ihmisiksi.
Pikku Ib, seitsenvuotias poika, talon ainoa lapsi, istui katselemassa, veisteli puupulikkaa, sai silloin tällöin haavankin sormeensa, mutta eräänä päivänä oli hän veistänyt kaksi puukappaletta pienten puukenkien muotoisiksi ja ne piti lahjoitettaman pikku Kirstille. Se oli lauttamiehen pieni tyttö ja se oli niin hieno ja kaunis kuin herrasväen lapsi; jos sillä olisi ollut oikeat vaatteet, niin ei kukaan olisi luullut sen syntyneen turvekaton alla Seisin nummella. Siellä asui nimittäin hänen isänsä, joka oli leski ja elätti itseään lauttaamalla puita metsästä Silkeborgin kalastuspaikalle, joskus siitä eteenpäinkin, Raudersiin. Ei hänellä ollut ketään omaisia, jotka olisivat hoitaneet Kirstiä, joka oli kaksi vuotta nuorempi kuin Ib, ja sentähden oli hän miltei aina Ibin kotona, lauttakuormalla tai kanervikossa ja puolukanvarsien siimeksessä; ja kun isän täytyi lähteä Randersiin asti, tuli pikku Kirsti kokonaan Jenssin Jepen kotiin.
Ib ja pikku Kirsti elivät erinomaisessa sovussa sekä leikissä että puurovadin ääressä; he kaivelivat maata, konttasivat ja kävelivät ja eräänä päivänä uskalsivat he kahden mennä miltei harjulle asti ja kappaleen matkaa metsäänkin, kerran löysivät he viklanmunia ja se oli suuri tapaus.
Ib ei vielä milloinkaan ollut käynyt Seisin nummella, ei milloinkaan kulkenut alas järviä Gudenjoelle, mutta nyt sen piti tapahtua; lauttamies oli kutsunut hänet ja edellisenä iltana otti hän hänet kanssaan kotiin.
Varhaisena aamuna istuivat molemmat lapset lautalla korkean puukasan päällä ja söivät leipää ja vadelmia. Lauttamies ja hänen apulaisensa sauvoivat lauttaa eteenpäin, kuljettiin hyvää kyytiä myötävirtaa alas jokea, järvien läpi, jotka metsä ja kaislikko tuontuostakin näytti sulkevan umpilukkoon, mutta aina niistä kumminkin päästiin, vaikka vanhat puut kumartuivat veteen saakka ja tammipuut ojensivat ilmaan kuorittuja oksiaan; näytti siltä kuin niiden hihat olisivat olleet käärityt ylös ja ne olisivat tahtoneet näyttää pahkaisia, alastomia käsivarsiaan; vanhat lepät, jotka virta oli irroittanut rantatörmästä, pysyttelivät juurineen kiinni pohjassa ja muodostivat ikäänkuin pieniä, metsäisiä saaria; lummenkukat kiikkuivat vedenpinnalla; ihanaa se kulku oli! — ja sitte saavuttiin kalastuspaikalle, missä vesi syöksyi sulkujen läpi; siinä sitä oli näkemistä Ibille ja Kirstille! Siihen aikaan ei siellä vielä ollut tehdasta eikä kaupunkia, vain vanha talo, ja sen liike ei ollut suuri; pääasiallisena elonmerkkinä siihen aikaan oli veden kohina, kun se syöksyi sulkujen läpi, ja villisorsan kaiherrus. — Kun puut sitte olivat puretut lautalta, osti Kirstin isä suuren kimpun ankeriaita ja pienen tapetun porsaan ja ne asetettiin koppaan lautan perään. Sitte lähdettiin vastavirtaan kotimatkalle, mutta tuuli oli myötäinen ja kun lisäksi nostettiin purjeet, päästiin eteenpäin yhtä hyvää kyytiä kuin jos olisi ollut kaksi hevosta edessä.
Kun he sitte lauttoineen olivat päässeet niin likelle metsää, että miehellä joka oli ollut apuna sauvomassa, oli vain lyhyt matka kotiin, niin hän ja Kirstin isä astuivat maihin, mutta penäsivät lapsia pysymään hiljaa ja varovaisina, mutta eivät he kauvan totelleet, täytyihän heidän tirkistää koppaan, missä ankeriaita ja porsasta säilytettiin ja porsasta heidän täytyi nostella ja pidellä ja kun molemmat tahtoivat sitä pidellä yhtaikaa, pudottivat he sen ja se meni suoraa päätä veteen; virta sitä nyt vei, se oli hirveä juttu!
Ib karkasi maihin ja juoksi vähän matkaa, Kirsti tuli perässä. "Ota minut mukaasi!" huusi hän ja pian he olivat pensaikossa, lauttaa ja jokea ei enään näkynyt. Vähän matkaa he vielä juoksivat, sitte kaatui Kirsti ja rupesi itkemään; Ib nosti hänet pystyyn.
"Tule minun kanssani!" sanoi hän. "Talo on tuolla!" mutta ei se ollut siellä. He kulkivat kulkemistaan, yli kuivien lehtien ja taittuneiden oksien jotka narisivat heidän pienten jalkojensa alla; äkkiä kuulivat he kovan huudon — he seisahtuivat ja kuuntelivat; kotka kirkaisi, se kuului pahalta, he vallan pelästyivät, mutta metsässä ihan heidän edessään kasvoi mitä kauneimpia mustikoita niin hirveän paljon; sitä houkutusta oli mahdoton vastustaa ja he jäivät syömään ja suut ja posket kävivät aivan sinisiksi. Samassa se huuto taas kuului.
"Me saamme selkäämme porsaan tähden!" sanoi Kirsti.
"Mennään pois meille!" sanoi Ib; "se on tänne metsään päin!" ja he läksivät. He tulivat maantielle, mutta ei se johtanut kotiin, tuli pimeä ja he rupesivat pelkäämään. Vain huuhkajan kolkot huudot ja tuntemattomien lintujen äänet rikkoivat outoa hiljaisuutta; vihdoin viimein tarttuivat he molemmat kiinni pensaaseen, Kirsti itki ja Ib itki ja kun he hetkisen olivat itkeneet, panivat he pitkäkseen pensaan juurelle ja nukkuivat.
Aurinko oli jo korkealla kun he heräsivät; heitä paleli, mutta likeiselle kummulle paistoi aurinko puiden lomitse, siellähän he saattoivat lämmitellä ja sieltä arveli Ib heidän voivan nähdä vanhempiensa kodin; mutta he olivat kaukana siitä, aivan toisessa päässä metsää. He kapusivat kummun harjalle asti ja tulivat rinteelle, kirkkaan, läpikuultavan järven luo; siellä oli kaloja laumottain ja ne kiilsivät kultana auringossa; tämä näky tuli heille niin odottamatta ja ihan likellä kasvoi suuri pensas täynnä pähkinöitä, aivan varmaan seitsemän terttua; ja he poimivat ja rikkoivat pähkinöitä ja söivät hentoja sydämiä, jotka vasta olivat ruvenneet kovettumaan — ja sitte sattui vielä odottamaton ja peloittava tapaus. Pensaikosta astui esiin pitkä, vanha vaimo, jonka kasvot olivat niin ruskeat ja hiukset kiiltävän mustat; silmän valkuainen paistoi kuin murjaanilla; hänellä oli käärö selässä ja sauva kädessä; hän oli mustalaisakka. Lapset eivät alussa ymmärtäneet mitä hän sanoi; ja hän otti taskustaan kolme suurta pähkinää, joista joka pähkinä sisälsi mitä kauneinta tavaraa, tiesi hän, ne olivat onnenpähkinöitä.
Ib katseli häntä, hän oli hyvin ystävällinen ja sitte rohkaisi poika mieltään ja kysyi saisiko hän pähkinät, ja akka antoi hänelle pähkinät ja poimi pensaasta taskunsa täyteen.
Ja Ib ja Kirsti tuijottivat suurin silmin onnenpähkinöihin.
"Onko tässä vaunut ja hevoset?" kysyi Ib.
"Siellä on kultaiset vaunut ja kultaiset hevoset!" sanoi akka.
"Anna se minulle!" sanoi Kirsti, ja Ib antoi pähkinän hänelle ja akka köytti sen hänen kaulaliinaansa.
"Onko tässä sellainen soma pieni kaulaliina kuin Kirstin?" kysyi Ib.
"Siinä on kymmenen kaulaliinaa!" sanoi akka; "siinä on hienoja hameita, sukkia ja hattu."
"Saanko minä sitte senkin!" sanoi Kirsti, ja pikku Ib antoi hänelle toisenkin pähkinän, kolmas oli sellainen pieni musta.
"Pidä sinä se!" sanoi Kirsti, "ja se on sekin kaunis."
"Entä mitä sen sisällä on?" kysyi Ib.
"Mitä sinä parhaiten tarvitset!" sanoi mustalaisakka.
Ib otti pähkinän. Akka lupasi johdattaa heidät oikealle tielle ja he läksivät kävelemään, mutta aivan päinvastaiseen suuntaan kuin piti; mutta ei akkaa uskalla syyttää siitä, että hän tahtoi varastaa lapsia.
Suuressa metsässä kohtasivat he metsänvartija Kränin, hän tunsi Ibin ja hänen turvissaan Ib ja pikku Kirsti pääsivät kotiin, jossa elettiin suuressa pelossa heidän tähtensä, ja anteeksi he saivat, vaikka olivatkin ansainneet kelpo selkäsaunan, ensinnäkin siitä syystä että olivat pudottaneet porsaan veteen ja sitte siitä että olivat lähteneet karkuun.
Kirsti tuli kotiin nummelle ja Ib jäi pieneen metsäpirttiin; ensi työkseen illalla otti hän esiin pähkinän, joka sisälsi sen mitä hän "kaikista parhaiten tarvitsi"; — hän pani sen oven ja ovipielen väliin, painoi ovea kiinni, kuori meni rikki, mutta ei halaistuakaan pähkinää näkynyt, pähkinä oli ollut täynnä jonkillaista nuuskaa tai multaa; se oli madonsyömä, kuten sanotaan.
"Niin, arvasinhan minä sen!" tuumaili Ib, "mitäpä sellaiseen pieneen pähkinään mahtuisi se mitä minä parhaiten tarvitsen! Ei Kirsti saa hienoja vaatteita eikä kultavaunuja molemmistakaan pähkinöistään!"
Ja talvi tuli ja uusi vuosi tuli.
Ja kului monta vuotta. Ibin piti mennä rippikouluun ja pappi asui pitkän matkan päässä. Samaan aikaan tuli eräänä päivänä lauttamies ja kertoi, että pikku Kirstin nyt täytyy lähteä ansaitsemaan leipäänsä. Onneksi hän joutuu oikein hyviin käsiin, pääsee palvelemaan niin kelpo ihmisiin; kas, hän tulee rikkaalle krouvarille Herningin kulmalle, se on siellä lännessä päin; hän saa olla emännän apulaisena ja jos hän käyttäytyy hyvin ja kun hän on käynyt rippikoulun, pitävät he hänet.
Ja Ib ja Kirsti sanoivat toisilleen hyvästi; heitä sanottiin kihlatuiksi; ja tyttö näytti jäähyväishetkellä Ibille, että pähkinät jotka hän oli saanut häneltä silloin kun he eksyivät metsään, vielä olivat tallella, ja hän kertoi, että hän vaatekirstussaan vielä säilyttää niitä pieniä puukenkiä, jotka Ib poikana veisti ja lahjoitti hänelle. Sitte he erosivat.
Ib kävi rippikoulun ja jäi äitinsä taloon, sillä hän oli näppärä puusuutari ja hoiti kesällä hyvin heidän pienen viljelyksensä; eihän hänen äidillään muita ollut, Ibin isä oli kuollut.
Vain harvoin toi postinkuljettaja tai joku ankeriaanmyyjä tietoja Kirstistä: hyvin hän menestyy rikkaan krouvarin luona ja ripille päästyään kirjoitti hän isälleen ja lähetti terveisiä Ibille ja hänen äidilleen; kirjeessä kerrottiin että hän isännältään ja emännältään oli saanut lahjaksi kuusi uutta paitaa ja kauniin leningin. Hyviä uutisia ne vaan olivat kun olivatkin.
Seuraavana keväänä koputettiin eräänä päivänä Ibin ja hänen äitinsä ovea: lauttamies ja Kirsti siellä tulivat. Kirsti oli päiväksi päässyt isäänsä katsomaan, oli joku sattumalta lähtenyt Themiin ja siitä takaisin ja siinä hevosessa hän oli päässyt. Kaunis hän oli kuin hieno neiti ja hyvissä vaatteissa hän oli, hyvin ne olivat tehdyt ja sopivat hänelle. Hän seisoi siinä koko komeudessaan ja Ibillä oli vain vanhat, jokapäiväiset vaatteet. Hän ei ensinkään tahtonut päästä puheen alkuun; tytön käteen hän kyllä tarttui, piteli sitä lujasti ja oli niin sanomattoman iloissaan, mutta suutaan ei hän saanut auki. Pikku Kirsti sen sijaan puhui ja kertoi ja suuteli Ibiä keskelle suuta.
"Etkö sinä vieläkään tunne minua?" sanoi tyttö; mutta vaikka he jäivät kaksin ja Ib yhä piteli hänen kättään, ei hän saanut muuta sanotuksi kuin: "sinusta on tullut kuin hieno neiti! ja minä olen näin tollomainen! Kuinka minä olen ajatellut sinua, Kirsti, ja vanhoja aikoja!"
Ja käsi kädessä astelivat he harjulle ja Gudenjoen poikki Seisin nummelle, jossa kanervakummut ylenivät, Ib ei yhäkään sanonut mitään, mutta kun he erosivat, selveni hänelle, että Kirstin pitää ruveta hänen vaimokseen, johan heitä pienestä pitäen on sanottu kihlatuiksi ja kihlattu parihan he hänen silmissään olivat, vaikkei kumpikaan ollut sitä sanonut.
Muutaman tunnin he vielä saivat olla yhdessä, sillä Kirstin täytyi taas palata Themiin, josta vaunujen varhain seuraavana aamuna taas piti lähteä takaisin länteen päin. Isä ja Ib saattoivat hänet Themiin, oli kirkas kuuvalo ja kun he tulivat perille ja Ib yhä piteli Kirstin kättä, ei hän saattanut päästää sitä irti, hänen silmänsä olivat niin kirkkaat, mutta sanoja tuli niukasti, mutta sydämestä ne lähtivät jokikinen: "ethän sinä vaan ole tottunut liian hienoon elämään", sanoi hän, "ja jos sinä voit tyytyä asumaan minun äitini mökissä ja minun vaimonani, niin meistä kerran tulee mies ja vaimo! — mutta voimmehan me molemmat hiukan odottaakin!"