Satuja ja tarinoita IV

SATUJA JA TARINOITA IV

Kirj.

H. C. Andersen

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1906.

SISÄLLYS:

60 Se on totinen tosi. 61 Joutsenenpesä. 62 Hyvä tuuli. 63 Sydänsuru. 64 Kaikki paikoilleen. 65 Ruokakauppiaan tonttu. 66 Vuosituhansien kuluttua. 67 Piilipuun alla. 68 Viisi hernettä. 69 Lehti taivaasta. 70 Hän ei kelvannut mihinkään. 71 Viimeinen helmi. 72 Kaksi neitsyttä. 73 Valtameren äärellä. 74 Rahaporsas. 75 Ib ja pikku Kirsti. 76 Tuhma-Jussi. 77 Kunnian orjantappuratie. 78 Juutalaistyttö. 79 Pullonkaula. 80 Viisasten kivi.

SE ON TOTINEN TOSI.

"Se on kauhea juttu!" virkkoi kana siinä päässä kylää, jossa ei tapaus ollut tapahtunut. "Kauheita kuuluu kanakopista! Minä vaan en uskalla nukkua yksinäni tänä yönä. Onneksi meitä on useita samalla orrella!" — ja sitte hän yltyi kertomaan niin että höyhenet nousivat pystyyn kanojen selässä ja kukolta meni harja vallan lysyyn. Se on totinen tosi.

Mutta aletaanpas alusta! Se tapahtui kylän toisella kulmalla, eräässä kanakopissa. Aurinko laski ja kanat lensivät yöpuulleen. — Yksi kanoista — hän oli valkoinen, matalajalkainen kana, muni säännöllisesti ja ansaitsi kaikin puolin kunnioitusta — kun hän pääsi orrelle, rupesi hän nyppimään höyheniään ja sattui häneltä putoamaan pieni höyhen.

"Se meni menojaan!" sanoi hän, "jota enemmän minä itseäni kynin, sitä kauniimmaksi minä vaan tulen!" Ja se oli sulaa leikkiä, sillä hän oli aina ylläpitänyt hyvää tuulta kanakopissa — muuten hän, kuten sanottu, oli erittäin kunnianarvoisa kana. Ja sitte hän nukkui.

Kanakopissa oli pilkkosen pimeä. Kanat kököttivät rinnan orrella. Se joka istui valkoisen kanan vieressä, ei nukkunut. Hän kuuli tai oli kuulematta aivan tarpeen mukaan, juuri senverran että saattoi elää sovussa ja rauhassa maailman kanssa. Mutta toiselle vierustoverilleen hänen kuitenkin täytyi puhua:

"Kuulitkos mitä tässä juuri sanottiin? En mainitse mitään nimiä, mutta täällä on kana, joka nyppii kaikki höyhenensä tullakseen kauniiksi. Jos minä olisin kukko, niin kyllä häntä halveksisin."

Kanojen yläpuolella istui pöllö puolisoineen, lapsineen päivineen. Siinä suvussa on hyvät korvat ja he kuulivat joka sanan jonka naapurikana lausui ja mulkoilivat silmillään ja pöllö-emo räpytteli siipiään.

"Älkää te kuunnelko, mutta kuulittehan te mitä tässä juuri sanottiin. Minä kuulin sen omilla korvillani: yksi kanoista on siihen määrään unohtanut mikä sopii hänelle, että nyppii kaikki höyhenet selästään ja antaa kukon katsella."

"Prenez garde aux enfants", sanoi pöllöisä. "Kaikki ei sovi lasten korville!"

"Kerron minä sen kumminkin naapuripöllölle! Hän on seurustelussa niin erittäin hieno ja miellyttävä!" ja emäpöllö lensi sen tiensä.

"Hu-hu! uhuh!" huhusivat he molemmat ja toitottivat sanottavansa naapurin kyyhkyslakkaan. "Oletteko kuulleet, oletteko kuulleet! Yksi kana on nyppinyt kaikki sulkansa kukon tähden. Hän paleltuu, jollei jo ole paleltunut kuoliaaksi — uhuh!"

"Missä? missä?" kukersivat kyyhkyset.

"Naapuritalossa! Minä olen miltei omin silmin nähnyt sen! Se on miltei sellainen juttu, ettei sitä sovi kertoa. Mutta totinen tosi se on!"

"Uskon, uskon joka sanan!" kukersivat kyyhkyset ja veivät uutisen kanatarhaan: "muuan kana, toiset sanovat että niitä on kaksikin, on nyppinyt itsensä putipuhtaaksi, ollakseen toisellainen kuin muut ja herättääkseen sillä lailla kukon huomiota. Se on uhkapeliä, siinä saattaa kylmettyä ja kuolla kuumeeseen ja ne ovatkin molemmat kuolleet!"

"Herätkää! herätkää!" lauloi kukko ja lensi aidalle. Hän oli vielä ihan unen pöppörössä, mutta hän lauloi kuitenkin täyttä kurkkua: "Kolme kanaa on kuollut onnettomasta rakkaudesta kukkoon. He nyppivät itsensä putipaljaiksi. Se on ruma juttu, en suinkaan tahdo pitää sitä omana tietonani — antakaa mennä eteenpäin!"

"Antakaa mennä eteenpäin!" vikisivät yölepakot ja kanat kaakottivat ja kukot lauloivat: "antaa mennä eteenpäin!" ja juttu lensi kanatarhasta kanatarhaan ja palasi vihdoin viimein siihen paikkaan mistä se oli lähtenyt.

"Viisi kanaa", kertoi juttu, "on nyppinyt itsensä paljaaksi. He tahtoivat näyttää kuka pahinten oli laihtunut onnettomasta rakkaudesta kukkoon. Vihdoin viimein he nokkivat itsensä verille ja kuolivat siihen paikkaan. Suureksi häpeäksi perheilleen ja vahingoksi omistajilleen."

Se kana, jolta se pieni, irtonainen höyhen alkuaan oli pudonnut, ei tuntenut omaa tarinaansa, vaan virkkoi arvokkaana kanana: "minä halveksin sitä kanaa! Niitä on sellaisia! Sellaista ei pidä salata ja kyllä minä puolestani teen mitä voin saadakseni kertomuksen sanomiin, että se leviää ympäri maata. Se kana ja koko sen suku ansaitsee sen!"

Ja juttu tuli sanomiin ja painettiin ja se on totinen tosi, että yhdestä pienestä höyhenestä lopulta voi tulla viisi kanaa.

JOUTSENENPESÄ.

Itämeren ja Pohjanmeren välillä on vanha joutsenenpesä, jota sanotaan Tanskanmaaksi; siellä on syntynyt ja syntyy yhä joutsenia, joitten nimi ei koskaan kuole.

Vanhaan aikaan lensi sieltä joutsenparvi Alppien yli Milanon vihreille kentille, joilla on ihana asua; joutsenparvea sanottiin Longobardeiksi.

Toinen joukko, selässä kiiltävät höyhenet, päässä uskolliset silmät, kiiti alas Bysanttiin, asettui keisarin valtaistuimen ympärille ja levitti suuret, valkoiset siipensä kilveksi suojaamaan häntä. Sille annettiin Väringien nimi.

Silloin kajahti Ranskan rannoilta hätähuuto, sillä pohjoisesta oli tullut verisiä joutsenia, tulta siipien alla, ja kansa rukoili: "vapahda meitä villeistä Normanneista!"

Englannin tuoreilla, vihreillä niityillä, aavan veden varrella, seisoi tanskalainen joutsen, päässä kolminkertainen kuninkaankruunu, kultainen valtikka ojennettuna maata kohti.

Pakanat laskeutuivat polvilleen Pommerin rantamaille ja tanskalaiset joutsenet saapuivat, matkassa ristin lippu ja paljastettu miekka.

Sanot sen tapahtuneen vanhaan aikaan.

Myöhemminkin on nähty mahtavien joutsenten lentävän pesästä.

Ilma välähti, loisto välähti kautta maailman maiden, joutsen hajoitti väkevin siivin pimentävän sumun ja tähtitaivas kävi näkyvämmäksi, se ikäänkuin tuli likemmä maata; se joutsen oli Tycho Brahe.

"Niin, silloin!" sanot, "mutta nyt, meidän päivinämme!" Silloin näimme joutsenten kylki kyljessä rientävän ihanassa lennossa. Yksi antoi siipensä liitää kultaharpun kielten päällitse ja soitto helähti kautta koko pohjolan, Norjan tunturit kohosivat korkeammalle muinaisuuden aurinkoisessa valossa; kohina kävi kuusessa ja koivussa; pohjolan jumalat, sankarit ja jalot naiset häämöittivät metsän mustalta taustalta.

Me näimme joutsenen räpyttelevän siipiään marmorilouhosta vastaan niin että se särkyi ja kiveen kiinnitetyt kauneusmuodot astuivat esiin kirkkaan päivän valossa ja kautta maailman nostivat ihmiset päitään katsellakseen mahtavia luomia.

Me näimme kolmannen joutsenen kehräävän ajatuksen lankaa, joka yhdistetään maasta maahan ympäri koko maailman, niin että sana salaman nopeudella lentää kautta maiden.

Hyvä Jumala rakastaa vanhaa joutsenenpesää Itämeren ja Pohjanmeren välillä. Yrittäkööt vain mahtavat linnut tulla ilmojen halki sitä repimään: "Se ei saa tapahtua!" Höyhenettömät poikasetkin asettuvat piiriin pesän laidalle, olemme nähneet että ne antavat iskeä nuoret rintansa verille asti, ne iskevät kynsin ja hampain.

Vuosisadat tulevat vierimään ja yhä uusia joutsenia lentämään pesästä, joita maailma sekä näkee että kuulee, ennenkuin tulee aika jolloin hengessä ja totuudessa voidaan sanoa: "jo meni viimeinen joutsen, jo kuului joutsenenpesästä joutsenlaulu."

HYVÄ TUULI.

Olen isältäni saanut parhaimman perintö-osan, olen saanut hyvän tuulen. Entä kuka oli sitte isäni? Sillä asialla tosin ei ole mitään tekemistä hyvän tuulen kanssa! Hän oli hauska ja iloinen, lihava ja pyöreä, hänen ulkomuotonsa ja mielenlaatunsa olivat täydessä ristiriidassa hänen asemansa ja ammattinsa kanssa. Entä mikä oli sitte hänen ammattinsa ja hänen asemansa yhteiskunnassa? Niin, jos se kirjoitettaisiin ja painatettaisiin heti kirjan alkuun, niin voisi tapahtua, että useat, milteipä useimmat, heti luettuaan sen laskisivat kirjan käsistään ja sanoisivat, että sepä näyttää niin kauhealta, en minä sellaisesta huoli. Ja kuitenkaan ei isäni ollut mikään pyöveli eikä konna; päinvastoin saattoi hänen ammattinsa hänet usein kaupungin kunnianarvoisten miesten etunenään ja hän oli siinä aivan paikallaan, oli siinä täydellä oikeudella; hänen täytyi olla ensimäisenä, edellä piispaa, edellä täysiveristä prinssiä — ja hän oli ensimäisenä — — hän oli ruumisvaunujen kuski!

Nyt se on sanottu! ja sen voin minä vakuuttaa, että joka näki isäni kukkumassa korkealla kuolinvaunujen istuinlaudalla, yllä pitkä, kaitainen, musta viitta, päässä mustaripsuinen, kolmikulmainen hattu; ja joka vielä lisäksi näki hänen kasvonsa vilkkaina, iloisina ja pyöreinä kuten aurinko, sen oli mahdoton ajatella hautaa ja surua; ne kasvot sanoivat: "ei se tee mitään, asiat käyvät paljon paremmin kuin luullaankaan!"

Kas, häneltä olen minä perinyt hyvän tuuleni ja tavan lähteä kävelemään hautausmaalle; ja se on erittäin huvittavaa, kun sinne vaan lähtee hyvällä tuulella, — sitte tilaan vielä lisäksi ilmoituslehteä, kuten isänikin.

En ole enään aivan nuori — minulla ei ole vaimoa, ei lapsia eikä kirjastoa, mutta, kuten sanottu, ilmoituslehteä minä tilaan, se riittää minulle, se on minusta paras lehti ja samaa mieltä oli isänikin; siitä on paljon hyötyä, se sisältää kaikki mitä ihmisen tarvitsee tietää: kuka saarnaa kirkoissa ja kuka saarnaa uusien kirjojen kautta; mistä saa asuntoja, palvelijoita, vaatteita ja ruokaa, missä on loppuunmyynti ja keneltä ovat kuluneet loppuun päivät; ja sitte siinä näkee niin paljon hyväntekeväisyyttä ja niin paljon viattomia runoja, jotka eivät vahingoita ketään; etsitään elinkumppania; kehoitetaan tulemaan sinne tai sinne tapaamaan, noudatetaan kutsua tai ei noudateta! Kaikki tapahtuu niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti! Ihminen saattaa todella elää onnellisena ja tyytyväisenä mennä hautaan, kun pitää ilmoituslehteä — ja sitte on elämän lopulla jäänyt säästöön niin tavattoman komea paperikasa, että huoleti saattaa laskeutua lepäämään pehmoisen paperipinkan päälle, jollei tahdo nukkua höylänlastuissa.

Ilmoituslehti ja hautausmaa ne ovat aina olleet mieltäylentävimpien kävelyretkieni päämääränä, ne ovat aina olleet paras kylpylaitos hyvälle tuulelleni.

Ilmoituslehden läpi saattaa jokainen aivan helposti käydä; mutta lähdeppäs kanssani kirkkomaalle, menkäämme sinne kun aurinko paistaa ja puut ovat vihriät! astelkaamme hautojen keskellä! jokainen hauta on kuin suljettu kirja, selkä ulospäin, jotta voisi lukea nimen, joka ilmoittaa mitä kirja sisältää eikä kuitenkaan sano mitään; mutta minä tunnen asiat juurta jaksain, tunnen ne sekä omasta kokemuksesta että isäni suusta. Kaikki ne ovat merkityt hautakirjaani ja sen kirjan olen itse tehnyt sekä huvikseni että hyödykseni; sinne ovat asiat kaikki kootut talteen ja siellä niitä on enemmänkin! Nyt olemme hautausmaalla.

Täällä, tuon valkoiseksi maalatun säleaitauksen takana, jossa kerran kasvoi ruusupensas, — se on nyt poissa, mutta murattiköynnös naapurin haudalta pistää sinne vihriän sormensa, jotta sielläkin olisi hiukan somempaa — siellä lepää hyvin onneton mies, ja kuitenkin hän eläissään oli hyvissä varoissa, kuten sanotaan, hän tuli hyvin toimeen ja jäi säästöäkin, mutta hän oli liian arka maailmaan, nimittäin taiteeseen nähden. Hän saattoi illalla istua teatterissa ja koko sielullaan nauttia esityksestä; äkkiä joutuu hän ihan suunniltaan: koneenkäyttäjä on pannut liian väkevän valon kuun molempiin sakaroihin; tai on ilmaverho joutunut kulissin päälle, kun sen olisi pitänyt riippua takana; tai on Amagerille sattunut palmupuu, Tyroliin kaktus tai korkealle pohjoiseen Norjaan pyökki. Eikö se nyt ole melkein yhdentekevää, kuka nyt sellaisia ajattelee! Näytelmä on komedia ja sitä pitäisi katsella huvikseen. — Sitte olivat yleisön suosionosoitukset liian runsaat tai liian niukat. "Märkiä puita", sanoi hän, "eivät tahdo tänä iltana syttyä!" ja hän kääntyi katsomaan mitä väkeä hänen takanaan oli ja sitte hän näki että he nauroivat paikoissa joissa ei olisi pitänyt nauraa ja se harmitti häntä ja tuotti hänelle kärsimystä ja hän oli hyvin onneton ihminen ja nyt hän on haudassa.

Tässä lepää hyvin onnellinen mies, nimittäin hän oli hyvin suurta sukua ja se oli hänen onnensa, sillä muuten ei hänestä ikinä olisi tullut mitään, mutta luonnossa on kaikki niin viisaasti järjestetty, että sitä ilokseen ajattelee. Hän oli kirjailtu koruompeleilla sekä edestä että takaa ja hän oli asetettu vieraskamariin kuten kallisarvoinen, helmiompeleilla koristettu kellonjämsä — sen takana oli aina hyvä, paksu nuora eli viransijainen, joka toimitti kaiken työn ja tekee sen tänäkin päivänä monen koruompelulla kirjaillun kellonjämsän takana. Kaikki on kun onkin niin viisaasti järjestetty, että todella voi tulla hyvälle tuulelle.

Tässä lepää — niin, se on hyvin surullista! — tässä lepää mies, joka kuusikymmentä seitsemän vuotta mietti hyvää sukkeluutta; hän eli yksinäistä elämää keksiäkseen sen sukkeluuden; ja vihdoin viimein hän löysikin jotakin, joka hänen oman vakaumuksensa mukaan oli sukkeluus ja hän tuli niin iloiseksi, että hän kuoli siitä, kuoli ilosta että oli sen sukkeluuden keksinyt, eikä siitä sitte ollut hyötyä kenellekään, ei kukaan kuullut sitä. Minä arvelen ettei se hyvä sukkeluus anna hänelle rauhaa haudassakaan, sillä edellytetäänpäs nyt että se, tehdäkseen vaikutuksen, on sanottava aamiaisen aikana eikä hän vainajana yleisen käsityksen mukaan voi tulla ihmisten ilmoille kuin sydänyön aikaan; silloin ei sukkeluus sovi siihen aikaan, ei kukaan naura, ja hän saa pötkiä takaisin hautaan sukkeluuksineen päivineen. Se on surullinen hauta.

Tässä lepää hyvin saita rouva, eläissään nousi hän yöllä ylös naukumaan, jotta naapurit luulisivat että hänellä on kissa; niin saita hän oli.

Tässä lepää neiti, joka oli hyvin hyvää sukua; aina kun oltiin seurassa, piti hänen laulaa ja hän lauloi muun muassa: "mi manca la voca!" (minulta puuttuu ääntä). Se oli ainoa totuus hänen elämässään.

Tässä lepää neitsykäinen ihan toista maata! Kun sydämen kanarilintu alkaa kirkua, pistää järki sormet korviin. Ihana immyt seisoi avioliiton sädekehän ympäröimänä —! Se on arkipäiväinen juttu — mutta se on joka tapauksessa kauniisti lausuttu. Levätkööt kuolleet rauhassa!

Tässä lepää leskirouva, jolla oli suussa joutsenen joikua, mutta sydämessä pöllön sappea. Hän kierteli perheestä toiseen vaanimassa lähimmäisen virheitä, kuten ennen muinoin "Poliisin ystävä" kulki etsimässä katusiltaa, jota ei ollut olemassa.

Tämä on perhehauta; joka polvi siitä suvusta riippui niin lujasti kiinni samassa uskossa, että jos koko maailma ja sanomalehti sanoi, että "niin se on" ja pieni poika tuli koulusta ja sanoi: "minä olen kuullut sen sillä tavalla!" silloin oli pojan tapa ainoa oikea, sillä hän kuului sukuun. Ja oli se niinkin, että jos perheen kukko lauloi puoliyön aikana, niin oli aamu, vaikka yövartia ja kaikki kaupungin kellot olisivat sanoneet että on puoliyö.

Suuri Goethe lopettaa "Faustinsa" sillä, että sitä sopii jatkaa, ja jatkaa saattaisi myöskin kävelyämme täällä hautausmaalla; minä tulen tänne usein! Jos joku ystävistäni tai vihamiehistäni tekee minulle kiusaa, niin lähden tänne, etsin ensimäisen nurmikon ja vihin sen asianomaiselle miehelle tai naiselle, jonka tahdon saada haudatuksi, ja sentiensä minä heidät hautaan, siinä he sitte makaavat vainajina ja voimattomina kunnes palaavat uusina, parempina ihmisinä. Heidän elämänsä ja vaelluksensa kirjoitan sitte, omalta kannaltani katsoen, kantakirjaani ja niin pitäisi kaikkien ihmisten tehdä. Heidän ei pitäisi suuttua, vaan heti paikalla kuopata ihmiset jotka ovat olleet heille liian häijyt, ja pitää kiinni hyvästä tuulestaan ja ilmoituslehdestä. Tähän lehteen kirjoittaa kansa itse, usein kädellä jota kirjoitustaitoisen täytyy kuljettaa.

Ja kun tulee aika jolloin minä itse ja minun elämäni tarina sidotaan hautaan, niin pankaa hautakirjoitukseksi: "Hyvä tuuli!"

Sen pituinen minun tarinani.

SYDÄNSURU.

Tässä kertomuksessa on oikeastaan kaksi osaa; ensimäinen osa saattaisi mielellään jäädä pois — mutta se antaa esitietoja ja ne ovat hyödylliset.

Me oleskelimme kerran herraskartanossa maalla ja tapahtui sitte että herrasväki päiväksi läksi pois kotoa. Silloin sattui likikaupungista tulemaan taloon matami, Moppe matkassaan; hän pyysi, että ostettaisiin hänen karvariliikkeensä osakkeita. Hänellä oli paperit mukana ja me kehoitimme häntä panemaan ne koteloon ja kirjoittamaan päälle kartanonomistajan osotteen: "Kenraalisotakomisario, Ritari y.m."

Matami kuunteli sanojamme, otti kynän käteensä, seisahtui ja pyysi meitä toistamaan päällekirjoituksen, mutta hitaasti. Me teimme niinkuin hän tahtoi ja hän kirjoitti; mutta keskellä sanaa "kenraalisota-" hän pysähtyi, huokasi syvään ja sanoi: "minä olen vain nainen!" Moppensa oli hän laskenut lattialle siksi aikaa kuin kirjoittaisi, ja se murisi; se oli otettu mukaan sekä huvikseen että terveyden syistä ja niin ollen ei sitä olisi pitänyt laskea lattialle. Päältä katsoen oli se pystykuono, silavaselkä.

"Ei se pure!" sanoi matami, "sillä ei ole hampaita. Se on kuin perheen jäsen, uskollinen ja äreä, mutta se on lastenlasteni syy, he ovat ärsyttäneet sitä; he leikkivät häitä ja sen pitää olla morsiusneitinä ja se rasittaa vanhaa raukkaa!"

Ja matami jätti paperinsa taloon ja otti Mopen kainaloonsa. Tähän loppuu kertomuksen ensimäinen osa, joka kyllä olisi voinut jäädä poiskin.

"Moppe kuoli!" se on toinen osa.

Viikkoa myöhemmin läksimme me kaupunkiin ja asetuimme kestikievariin asumaan. Ikkunamme olivat pihaan päin, joka aidalla oli jaettu kahteen osaan; toisella puolella riippui nahkoja, sekä valmistettuja että valmistamattomia; siellä oli myöskin kaikkia karvariliikkeeseen kuuluvia tarpeita. Liike oli lesken. — Tänä aamuna oli Moppe kuollut ja kuopattu pihamaahan; lesken lapsenlapset — karvarinlesken nimittäin, sillä Moppe oli ollut naimaton, olivat luoneet umpeen haudan, se oli kaunis hauta, varmaan siellä lepäsi lystikseen.

Hauta oli aidattu ruukunsäröillä ja päälle siroitettu hiekkaa; ylimpänä komeili olutpullo, kaula ylöspäin. Se ei ollut ensinkään kuvannollista.

Lapset tanssivat haudan ympärillä ja vanhin pojista, noin seitsenvuotias käytännöllinen nuorukainen, ehdotti, että Mopen hautaa näytettäisiin kaikille sen kadun asujaimille; pääsymaksuna olisi housunnappi, sellainen oli joka pojalla ja toinen liikenisi heiltä tytöillekin; ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.

Ja kaikki sen kadun ja takakadun lapset tulivat ja toivat nappinsa. Moni poika kulki sen iltapäivän housunkannatin yhdessä ainoassa napissa, mutta Mopen hauta oli nähty ja se merkitsi paljon se.

Mutta talon ulkopuolella, ihan portin ääressä seisoi pieni, risainen tyttö. Kaunis hän oli kuin kuva, kiharatukkainen, sinisilmäinen; ihan häntä ilokseen katseli; hän ei puhunut sanaakaan, eikä hän itkenyt, mutta joka kerta kun portti avautui, kiiti hänen katseensa niin kauvas kuin pääsi. Hän tiesi ettei hänellä ollut nappia ja siksi hän surullisena jäi ulkopuolelle seisomaan. Siinä hän seisoi kunnes kaikki olivat nähneet haudan ja menneet tiehensä; silloin hän istuutui, peitti silmänsä pienillä ruskeilla käsillään ja purskahti itkuun; hän yksin ei ollut nähnyt Mopen hautaa! Se sydänsuru oli niin suuri kuin ikinä jonkun täysikasvuisen.

Me katselemme sitä ylhäältä päin ja — ylhäältä päin katsoen — voimme sille hymähtää kuten useille omillemme ja muitten suruille.

Sellainen se tarina on ja joka ei sitä ymmärrä, ottakoon osakkeita lesken karvariliikkeessä.

"KAIKKI PAIKOILLEEN!"

Siitä on yli sata vuotta!

Metsän takana, suuren sisäjärven rannalla oli vanha herraskartano. Sen ympärillä oli syviä vallihautoja joissa kasvoi horsmoja, ruohoa ja kaisloja. Aivan likellä pääporttia, sillan luona, seisoi vanha piilipuu, joka kallisti oksiaan kaislojen päällitse.

Rotkotieltä päin alkoi äkkiä kuulua torvien toitotusta ja kavioiden kapsetta. Sentähden tuli pienelle hanhipaimenelle kiire saada hanhet ajetuiksi pois sillalta, ennenkuin metsästysseurue tulla karautti paikalle. Se tuli sellaista kyytiä, että tytön kiireen kautta täytyi hypätä korkealle kivelle sillan luona, jottei hän jäisi ratsastajien jalkoihin. Hän oli vielä puoleksi lapsi, hento ja pieni, mutta miellyttävä oli kasvojen ilme ja silmät kirkkaat ja kauniit; sitä ei herra kuitenkaan katsellut; tuiskuna hän tulla nelisti, huiskautti piiskaa kädessään ja tönäisi, raa'an hyväntuulen vallassa, piiskanvarrella tyttöä rintaan niin että hän kaatui nurin niskoin.

"Kaikki paikoilleen!" huusi hän. "Mars lokalätäkköön!" ja sitte hän nauroi, se oli olevinaan niin hauskaa ja muut nauroivat mukaan. Koko joukkue huusi ja rähisi ja metsäkoirat ulvoivat. Saattoi todella sanoa:

"Rikas lintu touhuten tulee!" — Jumala ties kuinka rikas hän itse asiassa oli. Hanhipaimen parka koetti pudotessaan käydä kiinni johonkin ja saikin käsiinsä piilipuun riippuvan oksan; hän pysytteli lokalätäkön yläpuolella ja rupesi, kun herrat ja koirat onnellisesti olivat päässeet sisään portista, koettamaan nousta ylös, mutta oksan latva katkesi tyvestä ja paimentyttö pudota polskahti ruohikkoon. Väkevä käsi tarttui kuitenkin samassa kiinni häneen. Se oli kiertelevä kaupustelija, joka matkan päässä oli sattunut näkemään tapauksen ja riensi tytön avuksi.

"Kaikki paikoilleen!" matki hän leikillä herraa ja veti tytön kuivalle maalle; taittunutta oksaa koetti hän asettaa sille paikalle josta se oli taittunut, mutta sanat "kaikki paikoilleen!" eivät aina pidä paikkaansa ja sitte hän pisti oksan pehmoiseen multaan: "juurru nyt jos jaksat, ja tee hyvä pilli kartanonväille!" hän soi mielellään herralle ja hänen heimolaisilleen hyvän kujanjuoksun; ja sitte hän meni herraskartanoon, mutta ei juhlasaliin — hän oli sinne liian halpa! — vaan väentupaan ja ne katselivat hänen tavaroitaan ja tinkivät; mutta juhlapöydästä kuului rähinää ja hoilotusta, joka oli olevinaan laulua; ne eivät osanneet laulaa paremmin. Herrat nauroivat ja koirat ulvoivat, suuret olivat syömingit ja juomingit. Viini ja vanha olut vaahtosi laseissa ja tuopeissa ja lempikoirat ottivat osaa kesteihin; ja yksi ja toinen koirista sai herroilta suudelman, kun kuonoa ensin oli pyyhitty pitkään korvaan. Kaupustelijapa kutsuttiin saliin tavaroineen, herrojen teki mieli pitää lystiä hänen kustannuksellaan. Viini oli mennyt miehiin ja järki oli lähtenyt tiehensä. He kaasivat hänelle olutta sukkaan, hänen piti juoda muiden mukana, mutta kiireesti! se oli niin tavattoman hauskaa ja sukkelaa. Kokonaisia karjalaumoja, talonpoikia ja talonpoikaistaloja pantiin korttien varaan ja hukattiin.

"Kaikki paikoilleen!" sanoi kaupustelija kun oli päässyt pois Sodomasta ja Gomorrasta, kuten hän kutsui herraspitoja. "Väljällä maantiellä siellä olen minä paikoillani, tuolla salissa ei ollut ensinkään hyvä olla." Ja pieni hanhipaimen nyökytti hänelle veräjältä päätään.

Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät ja piilipuun oksa, jonka kaupustelija oli pistänyt ojaan, pysyi yhä tuoreena ja vihantana, jopa teki uusia vesojakin; pieni paimentyttö ymmärsi, että se on mahtanut juurtua ja hän iloitsi siitä suuresti, hänestä tuntui että se on hänen puunsa.

Niin, puu meni eteenpäin, mutta kaikki muu talossa meni taaksepäin. Pelattiin ja hurjisteltiin ja ne huvit ovat kiekkoja, joiden päällä ei ole hyvä seisoa.

Ei ollut kuusi vuottakaan umpeen kulunut kun herra, pussi selässä, sauva kädessä, köyhänä miehenä sai lähteä talosta ja sen osti rikas kaupustelija, sama jota oli naurettu ja pilkattu ja jolle oli tarjottu olutta sukasta; mutta rehellisyys ja yritteliäisyys antavat hyvää tuulta purjeisiin ja nyt oli kaupustelija herrana talossa; mutta siitä hetkestä ei korttipakka koskaan saanut tulla taloon, "se on huonoa lukemista", sanoi mies, "ja se keksittiin sillä tavalla, että kun paholainen ensi kerran näki raamatun, tahtoi hän tehdä jotakin samallaista, ja silloin hän keksi korttipelin!"

Uusi herra otti sitte rouvan, ja kukapa muu se olisi ollut kuin pieni hanhipaimen, joka aina oli ollut hyvä ja hurskas ja kelpo tyttö; ja uusissa vaatteissaan näytti hän niin hienolta ja kauniilta että olisi luullut häntä jalosukuiseksi neidiksi. Miten se oikeastaan tapahtui? Niin, siitä tulisi liian pitkä juttu meidän kiireellisinä aikoinamme, mutta se tapahtui kun tapahtuikin ja tärkeimmät asiat ovat vasta tulossa.

Onni ja rauha vallitsi vanhassa talossa. Äiti hoiti askareet sisällä ja isä ulkona; siunaus näytti tulvimalla tulvivan taloon ja hyvinvointi yhä lisääntyi. Vanha talo korjattiin ja maalattiin, vallihaudat puhdistettiin, hedelmäpuita istutettiin; herttainen ystävällisyys hymyili tulijaa vastaan ja permannot huoneissa kiilsivät kuin leipälaudat. Suuressa salissa istui talvi-iltoina emäntä palvelustyttöineen ja kehräsi villoja tai pellavia; ja joka ilta luettiin ääneen raamattua, oikeusneuvos itse luki, sillä hänestä, kaupustelijasta, tuli oikeusneuvos, mutta vasta ihan hänen vanhoilla päivillään. Lapset kasvoivat ja varttuivat — talossa oli nimittäin lapsia ja kaikki kasvatettiin hyvin, mutta kaikilla ei ollut yhtä hyvä pää, kuten kaikissa perheissä tapahtuu.

Mutta piilipuu portin takana oli kasvanut suureksi, komeaksi puuksi ja huojui koskemattomassa vapaudessaan. "Se on meidän sukupuumme!" sanoivat vanhukset ja kehoittivat lapsia, sekä hyvä- että huonopäisiä, pitämään sitä puuta arvossa ja kunniassa.

* * * * *

Ja nyt oli sata vuotta kulunut.

Meidän aikamme oli käsissä; järvi oli muuttunut suoksi ja vanha herraskartano oli kuin pyyhkäisty maan pinnalta; soikean vesilammikon vieressä oli hiukan kiviä, siinä kaikki mitä oli jäänyt syvistä vallihaudoista, ja tuossa oli vielä komea vanha puu, jonka oksat riippuivat maahan saakka — se oli sukupuu; siinä se seisoi näyttämässä kuinka kaunis piilipuu saattaa olla, kun se saa kasvaa rauhassa. Tosin rungossa oli revelmä, joka ulottui latvasta juureen asti, myrsky oli puuta vähän kolhinut, mutta paikoillaan se yhä seisoi ja joka repeämässä ja ra'ossa, johon tuuli oli tuonut multaa, kasvoi ruohoja ja kukkia, varsinkin oli siihen, missä suuret oksat haarautuivat, muodostunut ikäänkuin kokonainen pieni riippuva puutarha vadelmapensaineen ja vesiheinineen; pieni pihlajakin oli asettunut siihen kasvamaan ja seisoi sorjana ja solakkana keskellä vanhaa piilipuuta, joka kuvastui mustaan veteen kun tuuli oli sattunut ajamaan limaskat toiseen päähän vesilammikkoa. — Pieni polku joka johti kartanon maiden läpi, kulki aivan tästä ohi.

Korkealla mäellä metsän reunassa, erinomaisen kauniilla paikalla, oli uusi talo, suuri ja komea, lasiruudut niin kirkkaat, ettei olisi luullut niitä olevankaan. Suuri kuisti oli kuin mikäkin huvimaja, täynnä ruusuja ja suurilehtisiä kasveja. Nurmikko oli niin vihanta että olisi luullut jokaisen heinän saavan erityistä hoitoa sekä aamuin että illoin. Salissa riippui kallisarvoisia tauluja ja siellä seisoi tuoleja ja sohvia, jotka olivat silkillä ja sametilla päällystetyt ja jotka miltei osasivat kävellä omin jaloin; pöydissä olivat kiiltävät marmorilevyt ja kirjat olivat sidotut sahvianinahkaan ja varustetut kultauksella… niin, rikasta, ylhäistä väkeä siellä asui, siellä asui paroni itse.

Kaikki esineet olivat toistensa arvoiset. "Kaikki paikoilleen!" ne sanoivatkin toisilleen ja sentähden olivat kaikki vanhat kuvat, jotka aikoinaan arvossa ja kunniassa olivat riippuneet vanhassa talossa, nyt ripustetut renkituvan portaisiin; siellä sitä oli romua, ja muun romun joukossa kaksi vanhaa muotokuvaa; toinen esitti miestä ruusunpunaisissa vaatteissa, päässä peruukki, toinen puuteroitua naista, hiukset korkeiksi kammattuina, kädessä punainen ruusu, ja molempien kuvien ympärillä oli suuri piilipuu-seppele. Molemmat kuvat olivat täynnä pyöreitä reikiä, sillä pienten paronien oli tapana kaaripyssyillään ammuskella vanhuksia. Ne olivat oikeusneuvos ja oikeusneuvoksetar, joista koko suku polveutui.

"Mutta eivät he oikein olleet meidän sukuamme!" sanoi yksi pienistä paroneista. "Toinen oli kaupustelija ja toinen hanhipaimen. Eivät ne olleet niinkuin pappa ja mamma!"

Kuvat olivat vanhaa rojua ja "kaikki paikoilleen!" sanottiin ja niin joutuivat kanta-isä ja kanta-äiti renkituvan portaisiin.

Papinpoika oli kotiopettajana siinä talossa. Eräänä päivänä käveli hän pienten paronien ja heidän vanhimman sisarensa kanssa, joka hiljan oli käynyt rippikoulun, ja he astelivat polkua, joka johti vanhalle piilipuulle; ja heidän astellessaan kokosi tyttö kimpun kedon kukkasia; "kaikki paikoilleen!" ja ne muodostivat kauniin kokonaisuuden. Ja kaiken aikaa kuunteli tyttö tarkasti mitä puhuttiin ja hänestä oli hauskaa kuunnella papinpojan kertovan luonnon voimista ja historian suurista miehistä ja naisista; hän oli terve, reipas luonne, sielun ja mielen aatelia, sydän avoinna kaikelle mitä Jumala on luonut.

He seisahtuivat vanhan piilipuun luo; pienin paroneista tahtoi että hänelle tehtäisiin pilli piilipuusta, hänelle oli ennen muista piilipuista tehty pillejä, ja papinpoika taittoi oksan.

"Oi, älkää tehkö sitä!" sanoi nuori paronitar; mutta se oli jo tehty. "Tämähän on meidän vanha, kuuluisa puumme; minä rakastan sitä niin kovasti! kotiväet nauravatkin minua, mutta naurakoot! Taru kertoo vanhasta puusta…!"

Ja tyttö kertoi kaikki mitä oli kuullut puusta ja vanhasta talosta, hanhipaimenesta ja kaupustelijasta, jotka tapasivat toisensa tässä paikassa ja joista sittemmin tuli ylhäisen suvun ja nuoren paronittaren esivanhemmat.

"He eivät huolineet aatelisarvosta, ne vanhat, kelpo ihmiset!" sanoi tyttö. "Heillä oli sanantapana: 'kaikki paikoilleen!' ja he olivat sitä mieltä ettei kaikki ole paikoillaan, kun ihmiset rahalla koroitetaan. Heidän poikansa, minun isoisäni, tuli paroniksi, hän kuuluu olleen hyvin oppinut, kaikki prinssit ja prinsessat kuuluvat rakastaneen ja kunnioittaneen häntä, ja kaikissa heidän juhlissaan hän oli mukana. Hänestä kotiväet pitävät eninten, mutta minun sydämeni riippuu jollakin lailla kiinni tässä vanhassa parissa, en itsekään ymmärrä miksi; mahtoi siellä sentään olla kotoista ja patriarkaalista siellä vanhassa talossa, jossa emäntä istui kehräämässä palvelustyttöjen kanssa ja vanha herra luki ääneen raamattua."

"He olivat ymmärtäväistä väkeä, kelpo väkeä!" sanoi papinpoika; ja samassa kääntyi heidän puheensa aatelisiin ja porvarillisiin eikä olisi luullut papinpojan kuuluvan porvarillisiin, sillä tavalla puhui hän aateliudesta.

"Onnellista on kuulua sukuun, joka on tehnyt itsensä kuuluisaksi! silloin on jo veressä jotakin, joka kannustaa pyrkimään suurta päämäärää kohti. Kaunista on omistaa sukunimi, joka avaa pääsyn ensimäisiin perheisiin. Jalosukuinen merkitsee samaa kuin jalomielinen, aatelius on kultaraha, jonka kylkeen on leimattu sen oma arvo. Ajan hengen mukaan — ja monet runoilijat tietysti yhtyvät siihen — on kaikki aateli huonoa ja typerää, mutta köyhien silmissä se kiiltää ja kiiltää yhä kirkkaammin jota alemma tullaan. Mutta minä en yhdy siihen mielipiteeseen, se on aivan väärä, aivan hullu. Ylemmissä säädyissä tavataan monta valtavan kaunista piirrettä; äitini on kertonut minulle yhden ja minä voisin lisätä useampia. Hän oli vieraana jossakin ylhäisessä talossa kaupungissa, isoäitini oli luullakseni ollut armollisen rouvan imettäjänä. Äitini ja vanha, ylhäinen herra seisoivat huoneessa; äkkiä huomasi herra että pihamaalle tuli vanha vaimo, kainalosauvojensa varassa; hän tuli joka sunnuntai saamaan pari äyriä. 'Voi sitä vanhaa raukkaa!' sanoi herra, 'hänen on vaikea kävellä!' — ja ennenkuin äitini tiesikään oli hän kiiruhtanut ulos ovesta ja alas portaita; ja seitsenkymmenvuotias ylhäinen herra oli itse rientänyt köyhän vaimon luo säästääkseen hänen vaivaansa, kun hänen piti noutaa muutaman äyrin almua. Eihän se ole kuin pieni piirre, mutta kuten 'lesken ropo' soittaa se sydämen säveliä, ihmisyyden säveliä; ja sitä suuntaa tulee runoilijan viittoa, juuri meidän aikanamme tulee hänen niistä laulaa, se tekee hyvää, se sovittaa ja lieventää. Mutta jos ihmisolento syntyperänsä nojalla ja siksi että hänen sukutaulunsa on vanha kuin arapialaisten hevosten, asettuu takajaloilleen ja hirnakoi kadulla ja huoneessa sanoo: 'täällä on käynyt katuyleisöä!' jos joku porvarillinen on käynyt siellä — silloin on aateli mädäntynyt ja muuttunut madoiksi, sellaisiksi jommoisia Tespis itselleen valmisti. Silloin ei voi muuta kuin pitää lystiä aatelisherran kustannuksella ja jättää hänet ivan esineeksi."

Sillä lailla papinpoika puhui, pitkänlainen se puhe oli, mutta pilli valmistuikin sen aikana.

Talossa oli koolla suuri seura, vieraita sekä paikkakunnalta että pääkaupungista, naisia aistikkaissa puvuissa ja naisia epäaistikkaissa puvuissa. Suuri sali oli täynnä ihmisiä. Paikkakunnan papit seisoivat arvokkaassa ryhmässä huoneen nurkassa, olisi luullut olevansa hautajaistilaisuudessa, mutta se oli huvitilaisuus, mutta se ei vielä ollut päässyt alkuun.

Piti tulla suuri konsertti, sentähden oli pikku paroni ottanut piilipuisen pillin mukaansa, mutta hän ei saanut siihen ilmaa eikä pappakaan saanut ja siksi oli koko pilli kelvoton.

Soitettiin ja laulettiin, mutta musiikki oli sitä lajia, joka tuottaa suurinta huvia esittäjille; olihan se muuten kaunista.

"Te olette tekin taiteilija!" sanoi muuan kavaljeeri, joka oli vanhempiensa lapsi; "te soitatte pilliä, te veistätte itse tämän pillin. Nero sen saa aikaan, Jumala paratkoon! Minä seuraan aikaani, täytyy aina seurata. Eikö totta, tahdottehan ilahuttaa meitä kaikkia tällä pienellä soittokoneella!" Ja kavaljeeri ojensi hänelle pillin, joka oli tehty piilipuunoksasta vesilammikon luona ja sitte hän suurella äänellä ilmoitti, että kotiopettaja tarjoaa heille pillisoolon.

Tarkoitus oli tehdä kotiopettajasta pilaa, sen saattoi helposti huomata, eikä kotiopettaja mitenkään olisi tahtonut puhaltaa vaikka hän kyllä osasi, mutta vieraat vaativat vaatimistaan ja pakoittamalla pakoittivat ja vihdoin viimein otti hän pillin ja vei sen huulilleen.

Se oli kummallinen pilli! Siitä pääsi pitkä ääni kuin höyryveturista, mutta paljon voimakkaampi; se kaikui läpi koko kartanon, puutarhan ja metsän, penikulmien taakse, kauvas maalle, ja pillin ääni toi mukanaan kokonaisen tuulispään, joka toitotti: "kaikki paikoilleen!" — ja samassa lensi pappa kuin myrskyn viemänä ulos päärakennuksesta suoraa päätä tallirengin asuntoon ja tallirenki lensi — ei sentään saliin, sillä ei hän sinne voinut päästä, vaan palvelijahuoneeseen, hienojen lakeijojen joukkoon, jotka sipsuttelivat silkkisukissa, ja ne pöyhkeät miehet saivat miltei halpauksen, kun niin vähäpätöinen henkilö rohkeni asettua pöytään heidän joukkoonsa.

Mutta salissa lensi nuori paronitar pöydän ylimpään päähän, se oli hänen paikkansa, mutta papinpoika sai istuutua hänen rinnalleen ja siellä he sitte istuivat kuin morsiuspari. Muuan vanha kreivi, joka oli maan vanhinta sukua, sai häiritsemättä pitää kunniapaikkansa; sillä pilli oli oikeudenmukainen ja sitä pitää aina olla. Se sukkela kavaljeeri joka oli pannut alkuun pillinsoiton, lensi pää edellä kanojen joukkoon, mutta hän ei ollut yksin.

Pilli soi kokonaisen penikulman päähän maalle ja sieltä kuului kummia. Rikas tukkukauppiaan perhe, jonka vaunujen edessä oli neljä hevosta, puhaltui ulos vaunuista eikä saanut pysytellä edes vaunujen takanakaan; kaksi rikasta talonpoikaa, jotka olivat kasvaneet omia viljapeltojaan korkeammalle, tuuskahti rapakkolätäkköön; se oli vaarallinen pilli! onneksi särkyi se ensimäiseen ääneensä ja hyvä oli että niin kävi, niin se pääsi takaisin taskuun: "kaikki paikoilleen!"

Seuraavana päivänä ei enään puhuttu siitä tapahtumasta, mutta siitä on tullut sanantapa "pistää pillit pussiin." Kaikki kulkikin taas vanhassa järjestyksessä, paitsi että vanhat muotokuvat, kaupustelija ja hanhipaimen nyt riippuivat salissa; tuuli oli tuonut ne seinälle ja kun muuan taiteentuntija sanoi niiden lähteneen mestarin kädestä, niin ne ripustettiin seinään ja pantiin kuntoon. Eihän kukaan tähän saakka ollut tietänyt että ne olivat kelvollista tavaraa ja kuka sen olisikaan saattanut tietää. Nyt riippuivat ne kunniasijalla. "Kaikki paikoilleen!" ja niin vähitellen käykin. Ikuisuus on pitkä, pitempi kuin tämä tarina.

RUOKAKAUPPIAAN TONTTU.

Oli kerran ylioppilas joka asui vinttikamarissa eikä omistanut mitään; oli myöskin ruokakauppias, joka asui oikeassa huoneustossa ja omisti koko talon, ja tämän turvissa pysytteli tonttu, sillä tältä sai hän joka jouluaatto vadillisen puuroa, keskellä suuri voisilmä; ruokakauppias saattoi antaa tällaisen lahjan; ja tonttu jäi puotiin ja siellä oppii paljon.

Yhtenä iltana tuli ylioppilas puotiin takaoven kautta, hänen piti ostaa kynttilöitä ja juustoa, hänellä ei ollut ketään lähetettävää ja niin tuli hän itse; hän sai mitä pyysi, maksoi tavarat ja sekä ruokakauppias että rouva nyökäyttivät hänelle "hyvää iltaa"; se rouva se oli niitä naisia jotka osaavat muutakin kuin nyökäyttää päätä, hänellä oli puhujan lahjat! — ja ylioppilas vastasi heidän tervehdykseensä ja unohtui samassa lukemaan paperia, joka oli kääritty juuston ympäri. Se oli kirjan lehti, revitty vanhasta kirjasta, jota ei olisi pitänyt repiä, vanhasta kirjasta täynnä runoutta.

"Tuossa sitä on enemmän!" sanoi kauppias, "minä annoin siitä eräälle köyhälle vaimolle muutamia kahvipapuja; jos te tahdotte antaa minulle kahdeksan killinkiä, niin saatte loput."

"Kiitos!" sanoi ylioppilas, "antakaa minulle juuston asemasta kirja! minä voin kyllä syödä voileipää paljaaltaan; synti olisi antaa repiä tämä kirja. Te olette kelpo mies, käytännöllinen mies, mutta runoutta ette te ymmärrä enempää kuin tuo pytty."

Se oli epäkohteliaasti sanottu, varsinkin pyttyä kohtaan, mutta kauppias nauroi ja ylioppilas nauroi, leikkipuhettahan se oli! Mutta tonttua suututti että ruokakauppiaalle, joka samalla oli talon isäntä ja möi parasta voita, uskallettiin puhua sillä tavalla.

Yöllä, kun puoti oli suljettu ja kaikki, paitsi ylioppilas, nukkuivat, meni tonttu makuuhuoneeseen ja otti rouvan puheneuvot, hän ei käyttänyt niitä nukkuessaan, ja mille esineelle tonttu ne ikinä lainasi, se sai puheen lahjan ja osasi lausua ajatuksensa ja tunteensa yhtä hyvin kuin rouva itse, mutta vaan yksi esine kerrallaan saattoi käyttää puheneuvoja ja onni se oli, sillä muuten ne olisivat vieneet sanat toistensa suusta.

Ja tonttu antoi puheneuvot pytylle, jossa vanhoja sanomalehtiä säilytettiin.

"Onko totta", kysyi hän, "että te ette tiedä mitä runous on?"

"Tiedän kun tiedänkin", sanoi pytty, "se on sellaista joka seisoo sanomalehtien alaosassa ja joka leikataan irti; luulisinpa että minussa on enemmän runoutta kuin ylioppilaassa onkaan, ja minä olen sentään vain mitätön pytty ruokakauppiaan rinnalla."

Ja tonttu antoi puheneuvot kahvimyllylle, ihme ja kumma kuinka se pyöri! ja hän antoi ne voinelikolle ja rahakirstulle — kaikki olivat samaa mieltä kuin pytty ja enemmistön mielipidettä täytyy aina kunnioittaa.

"Nyt minä näytän ylioppilaalle!" ja tonttu hiipi ihan hiljaa ylös kyökinrappuja ullakolle, missä ylioppilas asui. Huoneessa oli tulta ja tonttu tirkisti sisään avaimenlävestä. Hän näki ylioppilaan lukevan risaista kirjaa, jonka oli saanut alakerrasta. Mutta kuinka siellä olikin valoisaa! kirjasta läksi kirkas säde, joka muodostui rungoksi ja mahtavaksi puuksi. Ja puu yleni niin korkeaksi ja ojensi suuret oksansa varjostamaan ylioppilasta. Joka lehti oli niin raikas ja joka kukkanen oli kaunis tytönpää, toisten silmät olivat säihkyvän mustat, toisten siniset ja niin ihmeellisen kirkkaat. Joka hedelmä oli tuikkiva tähti ja ympärillä helisi kummallisen kaunis soitto.

Sellaista ihanuutta ei pieni tonttu ikinä ollut uneksinut, saatikka sitte nähnyt tai kuullut. Ja hän jäi varpailleen seisomaan ja tirkisteli tirkistelemistään huoneeseen, kunnes tuli sammutettiin; ylioppilas puhalsi kyllä lamppunsa sammuksiin ja läksi levolle, mutta pieni tonttu seisoi yhä paikoillaan, sillä soitto helisi yhä niin ihanaisena ja suloisena. Kaunis kehtolaulu tuuditti ylioppilasta uneen.

"Täällä on suuremmoista!" sanoi pieni tonttu, "tätä en osannut odottaa! — luulenpa että jään ylioppilaan luo —!" — ja hän punnitsi asiaa — ja punnitsi järkevästi ja sitte hän huokasi: "Ylioppilaalla ei ole puuroa!" — ja sitte hän läksi — niin, sitte hän läksi takaisin kauppiaan luo; — ja hyvä oli että hän tuli, sillä pytty oli kuluttamaisillaan loppuun rouvan puheneuvot, se oli jo toiselta laidaltaan puhunut itsensä ihan tyhjäksi ja oli juuri kääntymäisillään ja ryhtymäisillään tyhjentämään toista puoltaan, kun tonttu tuli ja pelasti puheneuvot takaisin rouvalle; mutta siitä lähtien oli koko puoti, rahakirstusta leipälautaan asti, samaa mieltä kuin pytty ja ne kunnioittivat sitä siihen määrään ja niillä oli siitä niin suuret luulot, että kun kauppias sittemmin luki taide- ja teatteri-ilmoituksia "Lehdestään", joka tuli illalla, niin ne luulivat näiden ilmoitusten olevan kotoisin pytystä.

Mutta pieni tonttu ei enään tyynenä istunut kuuntelemassa alakerran viisautta ja järkeä; ei, niin pian kuin valo alkoi vilkuttaa vinttikamarista, rupesivat säteet ankkuritouvien voimalla vetämään häntä sinne, ja hänen täytyi rientää tirkistämään avaimenreiästä ja kun hän siinä seisoi, valtasi hänet suuri tunne, sama joka riistää meidät mukaansa kun katselemme myllertävää merta, kun Jumala myrskyssä käy veden poikki; ja tonttu purskahti itkuun, ei hän itsekään tietänyt miksi hän itki, mutta siinä itkussa oli ihmeellinen sulo. — Kuinka ihmeen ihanaa mahtaisi olla istua ylioppilaan kanssa puun alla, mutta eihän se käy päinsä — hyvä kun on se avaimenreikäkin! Siellä kylmässä käytävässä hän yhä seisoi, syystuuli puhalsi sisään kattoluukusta, oli niin kylmä, niin kylmä, mutta sitä ei pieni tonttu huomannut ennenkuin tuli vinttikamarissa sammui ja sävelet hukkuivat tuuleen. Huu! kuinka häntä paleli ja kiireesti kaivautui hän lämpöiseen soppeensa; siellä oli hyvä olla! — Ja kun joulupuuro tuli, keskellä suuri voisilmä — silloin oli kauppias oikea mestari.

Keskellä yötä heräsi tonttu hirveään meluun, ihmiset rytyyttivät ulkoapäin ikkunaluukkuja. Vartian pilli soi, tuli oli irroillaan; koko talo paloi ilmi tulessa. Oliko tulipalo täällä vaiko naapurissa? Missä? Hätä ja kauhistus! Kauppiaan rouva joutui niin suunniltaan, että otti kultaiset korvarenkaat korvistaan ja pisti ne taskuunsa saadakseen edes jotakin pelastetuksi, kauppias karkasi ottamaan arvopapereitaan ja palvelustyttö silkkimantiljaansa, sellaisen oli hän saanut hankituksi; jokainen tahtoi pelastaa parhaimpansa ja niin tahtoi pieni tonttukin ja parilla harppauksella oli hän päässyt ylös ylioppilaan luo, joka varsin levollisena seisoi avatun ikkunan ääressä ja katseli tulipaloa naapuritalossa. Pikku tonttu kävi kiinni ihmeelliseen kirjaan pöydällä, pisti sen punaiseen lakkiinsa ja piteli sitä molemmin käsin; talon parhain aarre oli pelastettu; ja sitte hän läksi menemään, suoraa päätä katolle, aina savupiipulle asti ja sinne hän istuutui. Palava talo vastapäätä valaisi häntä, hän piteli molemmin käsin punaista lakkiaan, jossa aarre oli. Nyt hän tiesi sydämensä tunteet ja kenelle hän oikeastaan kuului; mutta kun valkea oli sammutettu ja hän taas tuli tajuihinsa, — niin: "minä tahdon kuulua heille molemmille!" sanoi hän, "minä en voi kokonaan erota kauppiaasta — puuron tähden!"

Ja se oli varsin inhimillistä! — Me menemme me muutkin kauppiaan luo — puuron tähden.

VUOSITUHANSIEN KULUTTUA.

Niin, vuosituhansien perästä tullaan höyryn siivillä halki ilmojen, valtameren poikki! Amerikan nuoret asukkaat tulevat vierailemaan vanhaan Europpaan. He tulevat katsomaan muistomerkkejä ja häviäviä kaupunkeja, aivan kuten me meidän aikanamme vaellamme Etelä-Aasian lahoavien ihanuuksien luo.

Vuosituhansien perästä he tulevat.

Thames joki, Tonava ja Rein virtaavat vielä; Montblanc kohottaa yhä lumista huippuaan, revontulet valaisevat pohjolan maita, mutta sukupolvi sukupolven perästä on maatunut maaksi, joukottain hetken mahtavia on vaipunut unhoon, kaikki he nukkuvat kummussa, joka sijaitsee varakkaan jauhokauppiaan maalla ja jolle hän veistää penkkinsä istuutuakseen siitä katselemaan aavaa, aaltoilevaa viljavainioaan.

"Europpaan!" lausuu Amerikan nuori suku — "isien maahan, muistojen ja fantasian ihanaan maahan, Europpaan!"

Ilmalaiva tulee; se on täpösen täynnä matkustajia, sillä kulku on nopeampi kuin meritse; sähkömagneetinen lanka valtameren pohjalla on jo sähköittänyt miten suuri ilmakaravaani on. Jo näkyy Europpa, Irlannin rannat näkyvät, mutta matkustajat nukkuvat vielä; he ovat herätettävät vasta kuin Englanti tulee; siellä he haluavat astua maihin, Shakespearen maahan, kuten hengen lasten on tapana sanoa; sillä muut sanovat sitä politikan maaksi, koneitten maaksi.

Täällä viivytään kokonainen päivä, niin paljon aikaa uhraa kiireen sukukunta suurelle Englannille ja Skotlannille.

Kanalin tunnelin alatse käy matka Ranskaan, Kaarle Suuren ja Napoleonin maahan. Molièreä mainitaan, oppineet puhuvat klassillisesta ja romantisesta koulusta kaukaisessa menneisyydessä, ja juhlitaan sankarien, runoilijain ja tiedemiesten kunniaksi, joitten nimiä ei meidän aika tunne, mutta jotka ovat syntyneet Parisissa, Europan kraaterin partaalla.

Ilmalaiva lentää yli maan, josta Kolumbus läksi, jossa Cortez syntyi ja missä Calderón lauloi draamoja aaltoilevalla runomitalla; kauniit, mustasilmäiset naiset elävät yhä kukoistavissa laaksoissa ja vanhoissa lauluissa mainitaan Cid ja Alhambra.

Halki ilman, poikki meren Italiaan, sinne missä ikuinen Rooma oli; kaupunki on hajoitettu maan tasalle, kampanja on erämaana; Pietarinkirkosta näytetään yksinäistä muurinjäännöstä, mutta senkin todenperäisyyttä epäillään.

Kreikkaan mennään, yksi yö nukutaan rikkaassa hotellissa korkealla Olympon harjalla; onhan sitte oltu sielläkin! Tie käy Bosporin kautta, muutama tunti lepäillään siellä missä Bysantti oli; köyhät kalastajat ripustavat verkkojaan sinne missä tarina tietää haaremin puutarhojen olleen turkkilaisten aikoina.

Raunioita mahtavista kaupungeista väkevän Tonavan varrella, kaupungeista, joita ei meidän aikamme ole tuntenut — kaikkien yli kiidetään, mutta tulevien muistojen rikkaille seuduille, seuduille joita aika synnyttää — pysähtyy ilmakaravaani ja nousee sitte taas korkeuteen.

Tuossa Saksa — jota aikoinaan kaarsi mitä tihein rautateitten ja kanavien verkko — maa, jossa Luther puhui, Göthe lauloi ja Mozart aikoinaan piteli sävelten valtikkaa. Suuret nimet loistavat tieteessä ja taiteessa, nimet joita emme me tunne. Päivä viivytään Saksassa ja päivä pohjolassa, Örstedin ja Linnén isänmaassa, sekä Norjassa, vanhojen sankarien ja nuorten pohjolan poikien maassa. Islantiin poiketaan kotimatkalla; Geysir ei enään kiehu, Hekla on sammunut, mutta Sadun ikuisena kivitauluna seisoo väkevä kallio meren hyrskyissä.

"Europassa on paljon nähtävää!" sanovat nuoret amerikkalaiset; "ja me olemme nähneet sen kahdeksassa päivässä; se käy päinsä, kuten suuri löytöretkeilijä — mainitaan nimi, joka kuuluu heidän aikaansa — teoksessaan 'Europpa nähtynä kahdeksassa päivässä' osoittaa."

PIILIPUUN ALLA.

Kjögen seutu on hyvin autio ja paljas; kaupunki kyllä on meren rannalla ja se on aina kaunista, mutta voisi siellä kuitenkin olla paljon kauniimpaa kuin siellä on: tasaisia maita yltympärillä ja pitkä matka metsään; mutta kun seutu on oikein kotoinen, löytää sieltä aina jotakin kaunista, jotakin jota maailman kauneimmillakin seuduilla saattaa kaivata. Ja se on myönnettävä, että Kjögen syrjällä, missä pari pientä, köyhää puutarhaa kulki joen vartta pitkin, joka virtasi mereen, kesäisin saattoi olla aika kaunista. Sitä mieltä olivat varsinkin ne molemmat pienet naapurinlapset, Knut ja Johanna, jotka siellä leikkivät ja karviaismarjapensaiden alatse ryömivät toisiaan tervehtimään. Toisessa puutarhassa seisoi selja, toisessa vanha piilipuu ja piilipuun alla lapset erityisen mielellään leikkivät, ja heillä oli lupa leikkiä vaikka puu kasvoi ihan joen partaalla, joten he helposti olisivat voineet pudota veteen, mutta valvoohan Jumalan silmä pienokaisia, muuten heidän kävisikin hullusti; he olivatkin hyvin varovaiset, poika pelkäsi vettä siihen määrin, ettei häntä kesällä mitenkään tahtonut saada rantaan, missä muut lapset niin mielellään pulikoivat; häntä pilkattiin sen asian tähden ja hänen täytyi se kärsiä; mutta sitte näki naapurin pieni Johanna unta, että hän souteli veneessä Kjögen lahdella ja Knut tuli sinne hänen luokseen; ensin ulottui vesi hänen kaulaansa ja sitte se peitti koko pään; ja siitä hetkestä jolloin Knut tämän unen kuuli, ei hän kärsinyt että häntä sanottiin pelkuriksi, hän viittasi aina Johannan uneen; se oli hänen ylpeytensä, mutta veteen ei hän mennyt.

Köyhät vanhemmat tapasivat usein toisensa ja Knut ja Johanna leikkivät puutarhassa ja maantiellä, jonka ojanvarsilla kasvoi kokonaisia piilipuurivejä, ja ne eivät olleet kauniit; niiden latvat olivat niin tylpät, mutta eiväthän ne olleetkaan kaunistuksena, niiden tarkoitus olikin tehdä hyötyä; kauniimpi oli vanha piilipuu puutarhassa ja sen alla viettivät he monta hauskaa hetkeä.

Kjögessä on suuri tori ja markkina-aikaan olivat kokonaiset kadut täynnä telttoja, joissa myytiin silkkinauhoja, saappaita ja kaikellaista tavaraa; tungos oli suuri ja ilma tavallisesti sateinen, silloin hajusivat markkinakansan vaatteet, mutta piparikakuistakin levisi mitä suloisin haju; niitä oli koko puoti täynnä, mutta kaikista hauskinta oli se, että mies joka niitä möi, aina markkina-ajaksi asettui asumaan pikku Knutin vanhempien luo ja häneltä tipahti tietysti silloin tällöin Knutille pieni piparikakku, josta Johannakin sai osansa. Mutta melkein vielä parempi asia oli se, että piparikakkukauppias osasi kertoa satuja ja miltei mistä hyvänsä, piparikakuistaankin; niistä kertoi hän yhtenäkin iltana sadun, joka teki lapsiin niin syvän vaikutuksen, etteivät he sitte koskaan unohtaneet sitä, ja taitaapa yksin tein olla paras että mekin kuulemme sen, varsinkin kun se on lyhyt.

"Myymäpöydällä makasi kaksi piparikakkua", sanoi hän, "toinen oli miehen muotoinen, hattu päässä, toinen kuin neitonen ilman hattua, mutta lehtikultaa hiuksissa; heidän kasvonsa olivat sillä puolella joka oli ulospäin ja siltä puolelta heitä oli katseltava eikä nurjalta puolelta, siltä puolelta ei koskaan pidä ketään ihmistä katsella. Miehellä oli vasemmalla puolella karvas manteli, se oli hänen sydämensä, neitonen sen sijaan oli pelkkää piparikakkutaikinaa. He makasivat näytteinä myymäpöydällä, he makasivat siinä pitkät ajat ja sitte he rupesivat rakastamaan toisiaan, mutta he eivät sanoneet sitä toisilleen ja se täytyy tehdä, jos asiasta jotakin valmista toivoo."

"Hän on mies, hänen täytyy lausua ensimäinen sana", ajatteli tyttö, mutta olisi sentään mielellään tahtonut tietää saavansa vastarakkautta.

Miehen ajatukset olivat paljon ahneemmat — miesväen ajatukset ovat aina ahneemmat; hän näki kerran unta, että hän oli elävä katupoika ja omisti neljä killinkiä, ja hän osti neitosen ja söi hänet.

Ja päiväkausia ja viikkokausia he makasivat myymäpöydällä, kävivät ihan kuiviksi ja neitosen ajatukset tulivat yhä hienommiksi ja naisellisemmiksi: "minulle on siinä yllin kyllin että olen maannut myymäpöydällä hänen kanssaan!" ja sitte hän meni poikki vyötäisten kohdalta.

"Jos hän olisi tietänyt kuinka minä häntä rakastan, niin hän kyllä olisi kestänyt kauvemmin!" ajatteli mies.

"Semmoinen juttu se oli, ja tässä he ovat molemmat!" sanoi kakkujenmyyjä. "He ovat merkilliset ihmeellisten elämänvaiheittensa ja sanattoman rakkautensa tähden, joka ei koskaan johda mihinkään. Kas tuossa te saatte heidät!" ja sitte hän antoi Johannalle miehen joka oli eheä ja Knut sai katkenneen neitosen, mutta lapset olivat niin innostuneet kertomukseen, etteivät he raaskineet syödä rakastavaisia.

Seuraavana päivänä veivät he piparikakut Kjögen kirkkomaalle, jossa mitä kaunein muratti kesät, talvet rehevänä mattona peittää aidan; ja he asettivat piparikakut vihreään nurmeen päiväpaisteeseen ja kertoivat toisille lapsille tarinan sanattomasta rakkaudesta, sillä tarina oli kaunis, sitä mieltä he kaikki olivat ja kun he sitte katsahtivat piparikakkupariin, niin silloin oli joku suuri poika häijyyttään syönyt katkenneen neitosen, lapset itkivät häntä ja sitte — sen he varmaan tekivät jottei mies raukka jäisi yksin maailmaan — niin, sitte he söivät hänetkin, mutta tarinaa eivät he ikinä unohtaneet.

Aina olivat lapset yhdessä seljan luona ja piilipuun alla ja pieni tyttö lauloi hopeanheleällä äänellään mitä ihanimpia lauluja; Knut ei ollut saanut sävelten lahjaa, mutta sanat hän osasi ja onhan sitä siinäkin. — Kjögeläiset, yksin rautakauppiaan rouvakin, pysähtyivät kuuntelemaan Johannaa. "Sillä pienellä tytöllä on herttainen ääni!" sanoi hän.

Ne olivat onnen päiviä, mutta ei niitä aina kestä. Naapurit erosivat; pienen tytön äiti oli kuollut, isän piti mennä uusiin naimisiin Köpenhaminassa ja siellä ansaita leipänsä; hänen piti saada joku vahtimestarin paikka, se kuului olevan hyvin tuottava. Ja kyynelsilmin erosivat naapurit, varsinkin itkivät lapset; mutta vanhemmat lupasivat kirjoittaa toisilleen vähintäin kerran vuodessa. Ja Knut pantiin suutarinoppiin, eihän saattanut antaa sen pitkän pojan enään laiskotella. Ja sitte hän pääsi ripille!

Oi kuinka mielellään hän juhlapäivänään olisi tahtonut päästä Köpenhaminaan näkemään pientä Johannaa, mutta ei hän päässyt sinne eikä hän koskaan ollut siellä käynyt, vaikkei Köpenhamina ole kuin viiden penikulman päässä Kjögestä: tornit Knut kyllä kirkkaalla säällä oli nähnyt lahden takaa ja rippipäivänä näki hän selvästi Frue Kirken kultaisen ristin loistavan.

Oi kuinka hän ajatteli Johannaa! muistelikohan hän häntä? — Muisteli kyllä! — Joulun tienoilla tuli hänen isältään kirje Knutin vanhemmille, hyvin hänen kävi Köpenhaminassa ja Johannan kaunis ääni näytti tuottavan paljon onnea; hänellä oli paikka siinä teatterissa missä lauletaan; ja ansaitsi hän jo vähän rahaakin ja niistä lähetti hän nyt rakkaille naapuriväille kokonaisen riikin taalarin, että jouluaatoksi toimittaisivat sillä jotakin lystiä; heidän piti juoda hänen maljansa, sen oli hän omin käsin liittänyt jälkikirjoitukseen ja siinä sanottiin myöskin: "Ystävällinen tervehdys Knutille!"

He itkivät kaikki, vaikka uutiset olivat niin iloiset, mutta he itkivätkin ilosta. Joka päivä oli Johanna ollut hänen mielessään ja nyt hän näki, että Johannakin ajatteli häntä. Ja jota enemmän hän varttui nuorukaiseksi, sitä selvemmäksi hänelle selvisi, että hän rakastaa Johannaa niin että hänen täytyy tulla hänen pikku vaimokseen, ja hymy leikitteli Knutin suupielissä ja entistä reippaammin kiristi hän pikilankaa ja jalka pingoitti polvihihnaa: naskali pisti syvälle sormeen, mutta ei se tehnyt mitään. Hän ainakaan ei rupea olemaan sanattomana niinkuin piparikakut, se satu oli opettanut hänelle paljon.

Ja sitte hän tuli sälliksi ja köytti laukun selkäänsä. Köpenhaminaan aikoi hän nyt vihdoinkin ensi kerran eläissään ja hänellä oli siellä tiedossa mestari. Kyllä Johanna nyt hämmästyy ja ilostuu. Hän oli seitsemäntoista vuoden vanha ja Knut oli yhdeksäntoista.

Hän aikoi jo Kjögessä ostaa hänelle kultasormuksen, mutta sitte tuli hänen mieleensä, että hän varmaan Köpenhaminassa saa paljon kauniimman; ja sitte hän sanoi hyvästi vanhuksille ja syysmyöhällä, tuulessa ja sateessa hän reippaasti, omin jaloin läksi taivaltamaan pääkaupunkiin; lehdet putoilivat puista; likomärkänä saapui hän Köpenhaminaan uuden mestarinsa luo.

Seuraavana sunnuntaina aikoi hän käydä tervehtimässä Johannan isää. Hän puki ylleen uudet pyhävaatteet ja uuden, Kjögestä ostetun hatun, se puki Knutia erinomaisesti, hän olikin aina ennen käyttänyt lakkia. — Ja hän löysi talon jota etsi ja kiipesi ylös korkeita portaita; ihan pää meni pyörälle, kun ajatteli miten päällätysten ihmiset asuivat täällä vilisevässä kaupungissa.

Aika varakkaalta siellä huoneessa näytti ja ystävällisesti Johannan isä otti hänet vastaan; rouvallehan hän oli ventovieras, mutta hänkin antoi hänelle kättä ja kahvia.

"Johanna tulee iloiseksi kun saa sinut nähdä!" sanoi isä; "sinustahan on tullut oikein korea poika! — ja jahka nyt näet Johannan! se tyttö tuottaa minulle nyt jo iloa ja tulevaisuudessa vielä enemmän, Jumalan avulla! hänellä on oma huone ja siitä hän maksaa meille vuokraa!" ja isä koputti kohteliaasti hänen oveensa, ikäänkuin hän olisi ollut vieras mies ja sitte he astuivat huoneeseen. Olipa siellä kaunista! sellaista kamaria varmaan ei ollut koko Kjögessä, itse kuningattarella ei saattanut olla kauniimpaa kamaria! Siellä oli lattiamatto, uutimet jotka ulottuivat maahan asti, oikea samettinen tuoli ja yltympärillä kukkasia ja kuvia ja peili, johon olisi saattanut juosta pää edellä, se oli suuri kuin ovi. Knut näki kaikki yhdessä silmänräpäyksessä eikä kuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin Johannan; hän oli täysikasvanut tyttö, aivan toisellainen kuin Knut oli ajatellut, mutta paljon kauniimpi. Kjögessä ei ollut ainoaakaan tyttöä joka oli niinkuin hän, ja kuinka hän oli hieno! Mutta hän katsahti Knutiin niin kummallisen oudosti, ei sitä sentään kestänyt kuin silmänräpäyksen ajan, sitte lensi hän häntä vastaan ikäänkuin karatakseen hänen kaulaansa, ei hän sitä tehnyt, mutta hän oli sen tekemäisillään. Voi, kyllä hän tuli iloiseksi kun näki lapsuutensa ystävän! kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänellä oli niin paljon kyselemistä ja puhumista, alkaen Knutin vanhemmista aina seljapensaaseen ja piilipuuhun asti, ja hän kutsui niitä selja-emoksi ja piili-isäksi, ikäänkuin ne olisivat olleet ihmisiä, ja mikseikäs niitä olisi saattanut pitää ihmisinä yhtä hyvin kuin piparikakkuja! Niistä hän myöskin puhui ja niiden sanattomasta rakkaudesta, kuinka ne makasivat myymäpöydällä ja taittuivat — mutta veri poltti Knutin kasvoilla ja hänen sydämensä sykki kiivaammin kuin tavallisesti; ei, ei hän ollut käynyt yhtään ylpeäksi! — Hänen ansionsa se oli sekin, että vanhemmat pyysivät häntä jäämään sinne koko illaksi — Knut sen kyllä huomasi. Ja Johanna kaasi teetä ja ojensi Knutille omasta kädestään kupin ja sitte hän otti kirjan ja luki heille ääneen ja Knutin mielestä kuvasi se mitä hän luki, juuri hänen rakkauttaan, se sopi niin täydellisesti hänen ajatuksiinsa; ja sitte lauloi Johanna yksinkertaisen laulun, mutta hänen suussaan tuli siitä kokonainen tarina, hänen sydämensä tuntui olevan tulvillaan sitä laulua. Kyllä hän varmaan piti Knutista. Kyyneleet vierivät alas Knutin poskia, hän ei voinut sille mitään eikä hän saanut sanaakaan suustaan, hän tunsi kyllä, että hän on hyvin typerä, ja kuitenkin painoi Johanna hänen kättään ja sanoi: "sinulla on hyvä sydän, Knut, pysy aina sellaisena kuin olet!"

Se oli ihana ilta, ei se antanut sinä yönä nukkua eikä Knut nukkunutkaan. Hyvästi jättäessä oli Johannan isä sanonut: "no, käythän sinä nyt talossa! näytäppä nyt ettet anna koko talven kulua ennenkuin taas tulet meitä katsomaan!" — ja sopihan hänen siis taas sunnuntaina tulla taloon ja hän päätti tulla. Mutta joka ilta kun työ oli päättynyt — ja työtä tehtiin tulen valossa — läksi Knut kaupungille; hän käveli sitä katua, jonka varrella Johanna asui, katsahti hänen ikkunaansa, siellä oli miltei aina tulta, ja yhtenä iltana näki hän ihan selvään uutimilla hänen kasvojensa varjon; se oli ihana ilta! Mestarin rouva ei yhtään pitänyt siitä että hän aina oli kulussa, kuten hänen oli tapana sanoa, ja hän ravisti päätään, mutta mestari hymähti: "sehän on nuori mies!" sanoi hän.

"Sunnuntaina me tapaamme ja silloin minä sanon hänelle että hän aina on mielessäni ja että hänen täytyy tulla vaimokseni; minä kyllä olen vain köyhä suutarinsälli, mutta minusta voi tulla mestari, ainakin vapaamestari, minä kyllä ponnistan ja teen työtä —! niin, sen minä sanon hänelle, ei siitä sanattomasta rakkaudesta ole mihinkään, sen minä olen oppinut piparikakuilta."

Ja sunnuntai tuli ja Knut tuli, mutta kuinka ikävää! heidän täytyi lähteä ulos ja heidän täytyi sanoa se hänelle. Johanna painoi hänen kättään ja kysyi: "oletko ollut teatterissa? Sinne sinun kerran pitää tulla! minä laulan keskiviikkona ja jos sinulla silloin on aikaa, niin lähetän sinulle lipun; isäni tietää missä mestarisi asuu."

Kuinka ystävällinen hän oli! ja keskiviikkona päivällä tuli suljettu kotelo ilman kirjettä, mutta lippu oli kotelossa ja illalla meni Knut ensi kertaa eläissään teatteriin, ja mitä hän siellä näkikään — hän näki Johannan, niin kauniina, niin ihanaisena; tosin hän joutui naimisiin vieraan ihmisen kanssa, mutta se oli vain teatteria, se oli vain olevinaan sellaista, sen Knut kyllä tiesi, eihän Johanna toki muuten olisi raaskinut lähettääkään hänelle lippua ja kutsua häntä katselemaan sellaista; ja kaikki ihmiset taputtivat käsiään ja huusivat ääneen ja Knut huusi hurraata.

Itse kuningas hymyili Johannalle niinkuin hänkin olisi iloinnut hänestä. Voi kuinka pienen pieneksi Knut kävi omissa silmissään ja kuitenkin rakasti hän häntä niin lämpimästi ja pitihän hänkin Knutista ja miehen täytyi aina sanoa ensi sana, niinhän piparikakkuneitonenkin ajatteli; siihen kertomukseen oli kätketty paljon.

Niinpian kun sunnuntai tuli, läksi Knut sinne; hänen mielensä oli harras kuin rippikirkkoon mennessä. Johanna oli yksin ja otti hänet vastaan, paremmin ei olisi voinut käydä.

"Hyvä on, että sinä tulet!" sanoi hän, "olin jo lähettämäisilläni isäni luoksesi, mutta sitte minulla oli sellainen tunne, että sinä kyllä tulet tänä iltana; minun täytyy nimittäin sanoa sinulle, että minä ensi perjantaina matkustan Ranskaan, minun täytyy, jotta minusta tulisi jotakin kelvollista." —

Knutin silmissä rupesi koko huone pyörimään, hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, mutta silmään ei tullut kyyneltäkään. Selvästi sen kuitenkin saattoi huomata kuinka surullinen hän oli; Johanna näki sen ja oli purskahtamaisillaan itkuun. "Sinä rehellinen, uskollinen sielu!" sanoi hän ja samassa irtaantui Knutin kieli siteistään ja hän sanoi hänelle kuinka lämpimästi hän häntä rakastaa ja että hänen täytyy tulla hänen omaksi vaimokseen; ja sitä puhuessaan huomasi hän, että Johanna kävi kalman kalpeaksi, hän päästi irti hänen kätensä ja lausui vakavana, suruissaan: "älä tee itseäsi ja minua onnettomaksi, Knut! minä pysyn aina hyvänä sisarenasi, johon voit luottaa —; mutta muuta en voi olla!" ja hän silitti pehmoisella kädellään hänen otsaansa. "Jumala antaa meille voimaa voittamaan paljon, kun vaan itse tahdomme!"

Samassa astui Johannan äitipuoli huoneeseen.

"Knut on aivan onneton siitä että minä matkustan!" sanoi hän; "ole toki mies!" ja hän taputti häntä olkapäälle, olisi luullut heidän puhuvan ainoastaan matkasta eikä mistään muusta. "Lapsi!" sanoi hän. "Ja koetappa nyt olla hyvä ja järkevä, niinkuin ennen piilipuun alla, kun me molemmat olimme lapsia!"

Knutista tuntui siltä kuin maailmasta olisi irtaantunut kappale, hänen ajatuksensa oli kuin lanka, joka tahdotonna lepattelee tuulessa. Hän jäi taloon, ei hän tietänyt olivatko he häntä pyytäneet, mutta hyvät ja ystävälliset he olivat ja Johanna antoi hänelle teetä ja hän lauloi; ei siinä ollut entistä sointua, mutta niin ihmeen ihanaa se oli, että sydän oli särkymäisillään, ja sitte he erosivat; Knut ei ojentanut hänelle kättään, mutta Johanna otti hänen kätensä ja sanoi: "annathan toki sisarellesi kätesi jäähyväishetkellä, sinä vanha leikkitoveri!" ja hän hymyili kyynelten seasta, ne valuivat alas poskia, ja hän toisti vieläkin: "veli!" Siitä totisesti ei ollut suurta apua! — Sellainen oli hyvästijättö.

Johanna purjehti Ranskaan, Knut käveli Köpenhaminan likaisia katuja — verstaan muut sällit kyselivät häneltä mitä hän tuumiskelee, paras lähteä heidän kanssaan lystäilemään, onhan hän nuori.

Ja he menivät yhdessä tanssipaikkaan; ja siellä oli monta kaunista tyttöä, mutta ei ketään niinkuin Johanna ja siellä missä hän oli luullut voivansa hänet unohtaa, sukelsi hän ilmielävänä hänen mieleensä. "Jumala antaa voimaa kantamaan paljon, kun vaan itse tahdomme!" hän oli sanonut; ja hartaus täytti hänen mielensä, hän pani kädet ristiin — ja viulut soivat ja neitoset tanssivat hänen ympärillään; hän pelästyi, tuntui siltä että hän on jossakin jonne ei Johannaa voi viedä ja olihan hän kuitenkin mukana, hän oli hänen sydämessään, — ja Knut läksi ulos, hän karkasi läpi katujen, astui talon ohi, jossa Johanna oli asunut, siellä oli pimeää, kaikkialla oli pimeää, outoa ja yksinäistä; maailma meni menojaan ja Knut kulki omia teitään.

Ja tuli talvi ja vedet jäätyivät, Knutin silmissä valmistautui kaikki hautajaisjuhlaan.

Mutta sitte tuli kevät ja kun ensimäinen höyrylaiva läksi matkalle, valtasi hänet sanomaton kaiho kauvas, kauvas maailmalle, mutta ei liian likelle Ranskaa.

Ja sitte hän heitti repun selkäänsä ja kulki kauvas Saksanmaalle, kaupungista kaupunkiin, ilman lepoa ja rauhaa; vasta kun hän tuli vanhaan hiljaiseen Nürnbergiin, näytti kulkuripoika hänessä asettuvan.

Se on kummallinen vanha kaupunki, kuin kuvakirjasta leikattu. Kadut kulkevat oman mielensä mukaan, talot eivät tahdo seisoa rivissä; tornikattoiset parvekkeet, kiehkurakoristukset ja kuvapatsaat ulkonevat katukäytävälle, ja korkeilta, kummallisesti kallistuvilta katoilta johtuu keskelle katuja vesikouruja, jotka ovat lohikäärmeitten tai pitkävatsaisten koirien muotoiset.

Reppu selässä seisoi Knut torilla vanhan suihkukaivon luona, missä ihanat, raamatulliset tai historialliset malmikuvat seisovat vilisevien vesisäikeiden välissä.

— Soma palvelustyttö oli paraikaa ottamassa vettä, hän ojensi Knutille virvoittavaa juomaa; ja kun hänellä oli koko kourallinen ruusuja, antoi hän hänelle ruusunkin ja se tuntui Knutin mielestä hyvältä enteeltä. —

Likeisestä kirkosta kuului urkujen hyminä ulos torille asti, se soitto tuntui niin kotoiselta, aivan kuin Kjögen kirkossa, ja Knut astui suureen tuomiokirkkoon; aurinko paistoi sisään maalattujen ruutujen läpi, korkeiden, sorjien pilarien lomitse. Hartaus asui hänen mielessään, rauha laskeutui hänen sydämeensä.

Ja hän haki ja löysikin hyvän mestarin Nürnbergissä ja hänen luokseen hän jäi oppimaan kieltä.

Vanhat vallihaudat kaupungin ympärillä ovat muutetut pieniksi kyökkipuutarhoiksi, mutta korkeat muurit raskaine tornineen ovat vielä pystyssä; nuorantekijä punoo nuoraansa puusta tehdyllä radalla, joka kulkee muuria pitkin, kaupunkiin päin, ja rei'issä ja revelmissä kasvaa seljapuita, joitten oksat varjostavat pieniä, mataloita taloja muurin juurella. Yhdessä näistä taloista asui se mestari, jonka luona Knut teki työtä; seljanoksat riippuivat juuri sen vinttikamarin ikkunan päällä, jossa hän nukkui.