KYNTTILÄT.
Oli suuri vahakynttilä, ja se kyllä tiesi mitä se oli.
— Minä olen syntynyt vahasta ja muovattu muotissa! sanoi se. — Minä loistan paremmin ja palan kauemmin aikaa kuin muut kynttilät. Minun paikkani on kynttiläkruunussa tai hopeajalassa.
— Mahtaa olla ihanaa elämää! sanoi talikynttilä. — Minä olen vain talia, vain valettu kynttilä, mutta lohdutan itseäni sillä, että se sentään en hiukan parempaa kuin jos olisin tuikkukynttilä. Se kastettiin taliin vain kaksi kertaa, ja minut on kastettu kahdeksan kertaa, jotta saisin kunniallisen paksuuteni. Olen tyytyväinen! Tietysti on hienompaa ja onnellisempaa syntyä vahasta kuin talista, mutta eihän kukaan itse asetu paikalleen tässä maailmassa. Ne joutuvat saliin lasikruunuun, ja minä jään keittiöön; mutta sekin on hyvä paikka, sieltä saa koko talo ruuan.
— Mutta on semmoista, mikä on tärkeämpää kuin ruoka, sanoi vahakynttilä: — seurustelu! Onpa jotain nähdä sen säteilevän ja itse säteillä! Täällä on tänä iltana tanssiaiset; pian noudetaan sekä minut että koko perheeni.
Tuskin tämä oli sanottu, kun kaikki vahakynttilät noudettiin, mutta talikynttilä pääsi sekin mukaan. Rouva itse otti sen hienoon käteensä ja vei sen keittiöön. Siellä seisoi pieni poika, käsivarrellaan kori; se pantiin perunoita täyteen ja pari omenaakin joutui siihen. Kaiken tämän antoi hyvä rouva köyhälle pojalle.
— Siinä saat vielä kynttilän, pieni ystäväni! sanoi hän. — Äitisi tekee työtä myöhään yöhön, hän saattaa tarvita sitä.
Talon pieni tytär seisoi aivan vieressä ja kun hän kuuli sanat: myöhään yöhön, niin virkkoi hän hartaan iloisena:
— Minä olen minäkin ylhäällä myöhään yöllä. Meillä on tanssiaiset, ja minä saan koristeekseni suuret punaiset nauharuusut.
Kuinka hänen kasvonsa säteilivätkään! Se se oli iloa! Yksikään vahakynttilä ei loista niinkuin lapsen kaksi silmää.
— Ihanan näköistä se oli, ajatteli talikynttilä. — Sitä en koskaan unohda ja varmaan en sitä koskaan enää näe.
Ja sitten se pantiin koriin kannen alle, ja poika läksi sitä viemään.
— Minne minä mahtanen joutua? ajatteli kynttilä. — Tulen köyhään kotiin, ehkä en saa edes messinkijalkaa, kun vahakynttilä istuu hopeassa ja näkee mitä hienoimpia ihmisiä. Kuinka mahtaakaan olla ihanaa loistaa noille hienoille ihmisille! Minun kohtalokseni tuli olla talia eikä vahaa.
Ja kynttilä joutui köyhään kotiin, lesken luo, jolla oli kolme lasta, pieneen matalaan tupaan aivan vastapäätä tuota rikasta taloa.
— Jumala siunatkoon hyvää rouvaa kaikesta, mitä hän antoi! sanoi äiti.
— Sehän on kaunis kynttilä, se palaa myöhään yöhön asti.
Ja kynttilä sytytettiin.
— Fut — foi! sanoi se. — Pahanhajuisella tulitikulla hän minut sytytti.
Sellaista tuskin tarjotaan vahakynttilälle rikkaassa talossa.
Sielläkin sytytettiin kynttilät. Ne säteilivät kadulle asti. Vaunut vierivät tuoden koreapukuisia tanssiaisvieraita, musiikki soi.
Nyt ne alkavat tuolla ylhäällä! käsitti talikynttilä ja ajatteli pienen rikkaan tytön säteileviä kasvoja, jotka säteilivät kirkkaammin kuin kaikki vahakynttilät. — Sitä näkyä en koskaan enää näe.
Silloin tuli köyhän talon pienin lapsi, pieni tyttö se oli. Hän kietoi kätensä veljen ja sisaren kaulaan; hänellä oli jotakin hyvin tärkeää kerrottavaa, minkä täytyi kuiskata:
— Me saamme tänä iltana — ajatelkaas! — me saamme tänä iltana kuumia perunoita!
Ja hänen kasvonsa säteilivät onnea. Kynttilä paistoi suoraan niihin, se näki yhtä suuren ilon ja onnen kuin rikkaassa talossa, missä pieni tyttö sanoi: meillä on tänä iltana tanssiaiset ja minä saan koristeekseni suuret punaiset nauharuusut!
— Merkitseekö yhtä paljon saada kuumia perunoita? ajatteli kynttilä. — Näiden pienokaisten luonahan vallitsee yhtä suuri ilo! Ja kynttilä aivasti, nimittäin se räiski; siinä kaikki mitä talikynttilä voi tehdä.
Pöytä katettiin, perunat syötiin. Oi, kuinka hyvältä ne maistuivat! Se oli oikein juhla-ateria, ja sitten sai jokainen jälkiruuaksi omenan, ja pienin lapsista lausui pienen runon:
»Sua kiitän, hyvä Jumala,
kun taas mun tahdoit ravita!
Amen.»
— Enkö lukenutkin kiltisti, äiti? huudahti pienokainen sitten.
— Sitä ei sinun pidä kysyä tai sanoa! sanoi äiti. — Sinun pitää vain ajatella hyvää Jumalaa, joka on ravinnut sinut!
Lapset joutuivat sänkyyn, saivat suudelman ja nukkuivat aivan heti, ja äiti istui ommellen myöhään yöhön hankkiakseen toimeentulon heille ja itselleen. Ja rikkaasta talosta paistoivat kynttilät ja musiikki soi. Tähdet tuikkivat kaikkien talojen yläpuolella, rikkaiden ja köyhien, yhtä kirkkaina, yhtä lempeinä.
— Se oli todella ihana ilta! arveli talikynttilä. — Mahtoiko vahakynttilällä olla hauskempaa hopeisissa kynttiläjaloissa? Sen minä tahtoisin tietää ennen kuin olen palanut loppuun!
Ja se ajatteli noita kahta onnellista, joista toiseen oli loistanut vahakynttilä, toiseen talikynttilä!
Niin, siinä koko tarina.
TAVATTOMIN.
Se, joka saattoi tehdä tavattominta, oli saapa kuninkaan tyttären ja puolet valtakuntaa.
Nuoret miehet, ja vanhat myöskin, jännittivät kaikki ajatuksensa, jäntereensä ja lihaksensa. Kaksi söi itsensä kuoliaaksi ja yksi joi kuoliaaksi tehdäkseen mielestään tavattominta, mutta sellainen ei kelvannut. Pienet katupojat opettelivat jokainen kohdastaan sylkemään omaan selkäänsä; he pitivät sitä tavattomimpana.
Määrättynä päivänä piti esitettämän kaikki se tavattomin, mitä jokaisella oli esitettävänä. Tuomareiksi oli määrätty henkilöitä kolmevuotisista lapsista aina yhdeksänkymmenvuotisiin asti. Tästä syntyi kokonainen kaiken tavattoman näyttely, mutta pian olivat kaikki yksimieliset siitä, että tavattominta täällä oli suuri, koteloon suljettu, sekä ulkoa että sisältä ihmeellisesti rakennettu salinkello. Jokaisella kellonlyönnillä tuli esiin eläviä kuvia, jotka osoittivat mitä kello oli lyönyt. Siten syntyi kokonaista kaksitoista näytäntöä, joissa esiintyi liikkuvia kuvia laulaen ja puhuen.
— Se oli tavattominta! sanoivat ihmiset.
Kello löi yksi, ja vuorella seisoi Mooses kirjoittaen lain tauluihin ensimmäisen käskyn: on vain yksi ainoa totinen Jumala.
Kello löi kaksi, silloin tuli näkyviin paratiisin yrttitarha, missä Aatami ja Eeva kohtasivat toisensa, molemmat onnellisina, vaikkei heillä ollut yhtään ainoata vaatekappaletta. He eivät niitä tarvinneetkaan.
Kolmen lyönnillä tulivat esiin tietäjät itäiseltä maalta, yksi pikimustana, mille hän ei voinut mitään, aurinko kun oli mustannut hänet. He toivat suitsutusta ja kalleuksia.
Neljän lyönnillä tulivat vuodenajat: kevät kantoi vastapuhjenneella pyökinoksalla käkeä, kesä kypsän viljalyhteen harjalla heinäsirkkaa, syksy tyhjää haikaran pesää — lintu oli lentänyt pois —, talvi vanhaa varista, joka osasi uuninnurkassa kertoa tarinoita, vanhoja muistoja.
Kun kello löi viisi, tuli näkyviin viisi aistia: näkö silmälasintekijän muodossa, kuulo kupariseppänä, haisti myi kedon orvokkeja, maku oli kokki ja tunne hautajaisiin kutsuja, jonka suruharso ulottui kantapäihin saakka.
Kello löi kuusi, siinä istui pelaaja viskaten nappulaa, joka kääntyi korkein numero ylöspäin, ja siinä luettiin kuusi…
Sitten tulivat seitsemän viikonpäivää tai seitsemän kuolemansyntiä; tästä eivät ihmiset olleet yksimieliset. Nehän kuuluivatkin yhteen eikä niitä ollut helppo erottaa.
Sitten munkkikuoro, joka esitti kello kahdeksan messun.
Yhdeksän lyönnillä saapuivat yhdeksän runotarta. Yksi oli tähtitieteen palveluksessa, yksi historiallisessa arkistossa, muut kuuluivat teatteriin.
Kymmenen lyönnillä astui Mooses jälleen esiin kantaen lain tauluja. Kaikki Jumalan käskyt olivat kirjoitetut niihin, ja niitä oli kymmenen.
Taasen löi kello; silloin hyppeli ja juoksi esiin pieniä poikia ja tyttöjä. He leikkivät leikkejä ja lauloivat:
»Kuulkaas tämänmoista, kello on yksitoista.» Ja kello löi yksitoista.
Nyt löi kello kaksitoista. Silloin astui esiin vartija, päässä reuhkalakki ja kädessä aamutähti.
Hän lauloi vanhan vartian värssyn:
»Vapahtajamme syntyi
hetkellä keskiyön.»
Ja hänen laulaessaan puhkesi kaikkialle ruusuja, ja ne muuttuivat enkelinpäiksi, joita taivaankaarenväriset siivet kannattivat.
Ihanaa sitä oli kuunnella, ja kaunista katsella. Koko laitos oli mainio taideteos, tavattomin mitä voi ajatella, sanoivat kaikki ihmiset.
Taiteilija oli nuori, sydämellisen hyvä, lapsellisen iloinen mies, ystävänä uskollinen ja hellä mies, joka auttoi köyhiä vanhempiaan. Hän ansaitsi prinsessan ja puolet valtakuntaa.
Ratkaisun päivä oli tullut, koko kaupunki oli komeasti koristettu ja prinsessa istui maan valtaistuimella, joka oli saanut uuden täytteen, mutta joka ei silti ollut mukavampi ja miellyttävämpi. Tuomarit vilkuilivat pahansuovasti mieheen, joka oli oleva voittaja; hän seisoi vapaana ja iloisena, hän oli varma onnestaan, hän oli keksinyt tavattomimman.
— Ei, senpä minä teenkin! huusi samassa pitkä luiseva voimamies. — Minä se tässä teen tavattomimman! Ja sitten hän heilutti suurta kirvestä taideteosta kohti.
Rits, rats, ruts! Siinä oli kaikki läjässä. Rattaat ja vieterit kiertelivät, kaikki oli rikki.
— Sen osasin minä! sanoi mies. — Minun tekoni on voittanut hänen tekonsa, hämmästyttänyt teidät kaikki. Minä olen tehnyt tavattomimman.
— Hävittää sellainen taideteos! sanoivat tuomarit. — Niin, se oli tavattominta!
Koko kansa sanoi samaa, ja sitten miehen tuli saada prinsessa ja puolet valtakuntaa, sillä laki on laki, vaikka se olisikin mitä tavattomin.
Nyt puhallettiin valleilta ja kaikista kaupungin torneista: häät vietetään! Prinsessa ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän, mutta kauniin näköinen hän oli ja komeissa pukimissa. Kirkko loisti kynttiläin valossa myöhään iltaan asti; se näyttää silloin kauneimmalta. Kaupungin aatelisneidot lauloivat ja saattoivat esiin morsiamen, ritaristo lauloi ja seurasi sulhasta. Hän pöyhkeili ikäänkuin ei mikään voisi häntä nöyryyttää.
Nyt lakkasi laulu; syntyi sellainen hiljaisuus, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan maahan, mutta keskellä tätä hiljaisuutta lensi ryskien ja meluten auki suuri kirkon ovi — pum, pum! Siellä tuli marssien koko kellokoneisto kirkon keskikäytävää pitkin ja asettui morsiamen ja sulhasen väliin. Kuolleet ihmiset eivät voi kummitella, sen me hyvin tiedämme, mutta taideteos voi kummitella. Runko oli lyöty kappaleiksi, mutta ei henki; taiteen henki kummitteli, eikä se ollut mitään leikintekoa.
Taideteos seisoi siinä ilmielävänä, niinkuin silloin, kun se oli ollut eheä ja koskematon. Kellonlyönnit kajahtelivat toinen toisensa jälkeen, kahteentoista asti, ja henkilöt vilisivät esiin. Ensin tuli Mooses; hänen otsastaan loisti ikäänkuin tulenliekkejä, hän viskasi lain raskaat kivitaulut sulhasen jaloille ja köytti ne kiinni kirkonlattiaan.
— Minä en enää voi nostaa niitä, sanoi Mooses. Sinä olen lyönyt poikki käsivarteni; seiso nyt siinä missä seisot!
Nyt tuli Aatami ja Eeva, tietäjät itäiseltä maalta ja neljä vuodenaikaa. Jokainen sanoi hänelle epämieluisia totuuksia: häpeä!
Mutta hän ei hävennyt.
Kaikki kellonlyöntejä esittävät henkilöt astuivat ulos kellosta ja kaikki kasvoivat hirvittävän suuriksi; tuntui siltä kuin ei olisi ollut tilaa todellisille ihmisille. Ja kun kahdentoista lyönnin vartia astui ulos reuhkalakkeineen ja aamutähtineen, niin syntyi hirveä sekamelska. Vartia astui suoraan sulhasta kohti ja iski häntä aamutähdellä otsaan.
— Makaa siinä! sanoi hän. — Nyt olemme kuitit! Me olemme kostaneet itsemme puolesta, ja mestarin myöskin! Me häviämme.
Ja sitten hävisi koko taideteos. Mutta kynttilät kautta koko kirkon muuttuivat suuriksi valokukkasiksi, kullatut tähdet katossa lähettivät alas pitkiä kirkkaita säteitä, ja urut soivat itsestään. Kaikki ihmiset sanoivat, että tämä oli tavattominta, mitä he olivat nähneet.
— Tahtoisitteko nyt kutsua sen oikean, sanoi prinsessa. — Hän, joka teki taideteoksen, hän olkoon aviopuolisoni ja herrani!
Ja hän seisoi kirkossa, koko kansa oli hänen seurueenaan, kaikki iloitsivat, kaikki siunasivat häntä. Ei ollut yhtään, joka olisi kadehtinut — niin, se oli tavattominta.
MITÄ KOKO PERHE SANOI.
Mitä sanoi koko perhe? Niin, kuulepa nyt ensin, mitä pieni Mari sanoi.
Oli pienen Marin syntymäpäivä, hänen mielestään kaikkein kaunein päivä. Kaikki pienet ystävät, pojat ja tytöt, tulivat leikkimään hänen kanssaan ja hän oli puettu hienoimpaan pukuunsa. Sen hän oli saanut isoäidiltä, joka oli hyvän Jumalan luona, mutta isoäiti oli itse leikannut ja neulonut sen ennenkuin hän meni valoisaan kauniiseen taivaaseen. Pöytä Marin huoneessa hohti lahjojen runsautta. Siinä oli mitä kaunein pieni keittiö kaikkine keittiöön kuuluvine tavaroineen ja nukke, joka osasi kääntää silmiään ja sanoa »au!», kun sen vatsaa painettiin. Ja siellä oli myöskin kuvakirja, josta saattoi lukea mitä kauneimpia tarinoita, kun osasi lukea. Mutta kauniimpaa kuin kaikki tarinat oli kuitenkin se, että sai elää monta syntymäpäivää.
— Niin, on ihanaa elää! sanoi pieni Mari. Kummisetä lisäsi, että se oli kaikkein kaunein tarina.
Viereisessä huoneessa astelivat molemmat veljet. He olivat suuria poikia, toinen yhdeksän vuoden vanha, toinen yhdentoista. Heidänkin mielestään oli kaunista elää, elää heidän tavallaan, ei lapsena, niinkuin Mari, vaan reippaana koulupoikana, jolla on arvostelukirjassa »kiitettävä», joka pystyy tappelemaan toveriensa kanssa kaikessa ystävyydessä, joka talvisin luistelee ja kesäisin ajaa polkupyörällä, lukee ritarilinnoista, nostosilloista ja linnan vankiloista, kuulee sisä-Afrikan löydöistä. Toista poikaa huoletti kuitenkin se, että kaikki löydettäisiin ennenkuin hän tulisi suureksi. Silloin hän aikoi lähteä seikkailuretkelle. Sanoihan toki kummisetä elämän olevan ihaninta satua, ja siinä sadussa saa olla itse mukana.
Nämä lapset asuivat ja telmivät alakerrassa. Yläpuolella asui perheen toinen haara, jolla myöskin oli lapsia, mutta nämä olivat heittäneet nurkkaan lapsenkengät, niin suuria he olivat. Toinen poika oli seitsemäntoista vanha, toinen kahdenkymmenen, mutta kolmas oli hyvin vanha, sanoi pieni Mari, hän oli kahdenkymmenen viiden vuoden vanha ja kihloissa. He olivat kaikki onnellisessa asemassa, heillä oli hyvät vanhemmat, hyvät vaatteet, hyvät hengenlahjat, ja he tiesivät mitä tahtoivat: eteenpäin! Pois kaikki vanhat aitaukset! Vapaa näköala koko maailmaan! Se on kauneinta, mitä tunnemme. Kummisetä on oikeassa: elämä on kaunein satu!
Isä ja äiti, molemmat vanhempaa väkeä — tietysti heidän täytyi olla vanhempia kuin lapset —, sanoivat hymyhuulin, hymy silmissä ja sydämessä:
— Kuinka nuoria ne ovatkaan, nuo nuoret! Maailmassa ei aina käy niinkuin he luulevat, mutta jotenkinhan aina käy. Elämä on kummallinen, kaunis satu!
Ylhäällä, vähän lähempänä taivasta, niinkuin on tapana sanoa ihmisistä, jotka asuvat vinttikerroksessa, asui kummisetä. Vanha hän oli ja kuitenkin hyvin nuori mieleltään, aina hyvällä tuulella, ja lisäksi hän osasi kertoa tarinoita, paljon ja pitkiä. Kaukana maailmalla hän oli ollut, ja hänen huoneessaan oli kauniita esineitä kaikista maailman maista. Siellä oli kuvia laesta lattiaan asti, ja monet ruudut olivat punaista ja keltaista lasia. Kun niiden läpi katsoi, niin oli koko maailma auringonpaisteessa, olipa ulkona miten harmaa ilma tahansa. Suuressa lasilaatikossa kasvoi vihreitä kasveja, ja eräässä sen osastossa uiskenteli kultakaloja. Ne katselivat ihmiseen ikäänkuin ne olisivat tietäneet paljon sellaista, mitä ne eivät tahtoneet kertoa. Aina täällä tuoksuivat kukkaset, talvisaikaankin, ja silloin paloi kaminissa roihuava tuli. Oli niin hauskaa istua katselemassa tuleen ja kuunnella, kuinka siinä ritisi ja ratisi.
— Se lukee minulle vanhoja muistoja!, sanoi kummisetä, ja pienestä
Maristakin näytti siltä kuin tulessa olisi ollut kaikenlaisia kuvia.
Mutta suuressa kirjakaapissa siinä vieressä olivat oikeat kirjat. Yhtä näistä kummisetä usein luki ja sitä hän kutsui kirjojen kirjaksi; se oli Raamattu. Koko maailman ja kaikkien ihmisten tarina oli siinä esitetty kuvissa, luominen, vedenpaisumus, kuninkaat ja kuninkaiden kuningas.
— Kaikki, mitä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, on kirjoitettu tähän kirjaan, sanoi kummisetä. — Niin äärettömän paljon yhdessä ainoassa kirjassa, ajattelehan! Niin, kaikki mitä ihmisellä on pyytämistä, on lausuttu ja mahdutettu muutamaan sanaan isämeidän-rukouksessa. Se on armonpisara, se on Jumalan lohdutuksen pisara. Se lasketaan lahjana lapsen kehtoon, lasketaan lapsen sydämelle. Lapsi pieni, kätke se hyvin! Älä milloinkaan hukkaa sitä, vaikka kasvaisit kuinka suureksi, niin et joudu hukkaan monimutkaisilla teillä! Se loistaa sinussa etkä sinä joudu kadotukseen.
Kummisedän silmät loistivat hänen tätä lausuessaan, ne loistivat ilosta. Kerran nuoruudessa ne olivat itkeneet, ja sekin oli hyvä, sanoi hän. Ne olivat koettelemuksen aikoja, silloin näytti harmaalta. Nyt on päivänpaistetta sekä ympärilläni että itsessäni. Kuta vanhemmaksi ihminen tulee, sitä paremmin hän myötä- ja vastoinkäymisessä näkee, että Jumala aina on mukana, että elämä on kaunein satu, ja sen voi vain hän antaa meille ja se kestää iäisyyteen asti!
— Kaunista on elää! sanoi pieni Mari.
Samaa sanoivat myöskin suuret ja pienet pojat, isä ja äiti, koko perhe sanoi niin, mutta ennen kaikkea muita kummisetä, ja hänellä oli kokemusta, hän oli vanhin kaikista, hän tunsi kaikki tarinat ja kaikki sadut ja hän sanoi täydestä sydämestään:
— Elämä on kaunein satu!
TANSSI, TANSSI TYTTISEIN!
— Niin, se laulu sopii hyvin pienille lapsille, vakuutti täti Malla.
— Minä en parhaimmallakaan tahdolla saa ajatuksiani seuraamaan tuota
»Tanssi, tanssi, tyttisein!»
Mutta pieni Amalia saattoi seurata. Hän oli vain kolmen vuoden vanha, hän leikki nukeilla ja kasvatti näitä yhtä viisaiksi kuin täti Malla.
Taloon tuli ylioppilas, joka opetti veljiä. Hän puhui hyvin paljon Amalialle ja hänen nukeilleen, puhui aivan toisin kuin kaikki muut. Se oli tyttösen mielestä hyvin hauskaa, ja kuitenkin täti Malla sanoi, ettei ylioppilas ensinkään osannut seurustella lasten kanssa. Pienet päät muka vain tuskaantuvat sellaisesta lörpötyksestä. Pieni Amalia ei tuskaantunut, oppipa vielä ylioppilaalta ulkoa koko laulun: »Tanssi, tanssi tyttisein!» Ja hän lauloi sen kolmelle nukelleen; kaksi oli uutta, toinen neiti, toinen mieshenkilö, mutta kolmas nukke oli vanha ja sen nimi oli Liisa. Hänkin sai kuulla laulun ja pääsi siihen mukaan:
Tanssi, tanssi, tyttisein, voi, kuin hienoksi sun tein! Hieno myös on herrasmies, hatun, hanskat ottaa ties. Liivit, housut valkeat, suuret liikavarpahat. Hienoks kumpaisenkin tein, tanssi, tanssi tyttisein!
Liisa muori verraton
viime vuoden nukke on.
Tukka uus’ on, pellavaa.
Voide otsan puhdistaa.
Oikein hienoksi sun sain.
Muori kulta, mukaan vain!
Kaikki kolme tanssikaa,
sitä nähdä kannattaa.
Tanssi, tanssi, tyttisein, sievin tanssiaskelein. Suora, sorja, mallikas, kas, kuin olet kaunis, kas! Niiatkaa ja pyörikää, sepä teitä virkistää. Tanssikaa, te pienoiset, kaikki ootte herttaiset.
Ja nuket ymmärsivät laulun, pieni Amalia ymmärsi sen, ylioppilas ymmärsi sen; olihan hän itse tehnyt sen ja hän sanoi sitä erinomaiseksi. Vain täti Malla ei ymmärtänyt sitä. Hän oli joutunut lapsellisuuden aitauksen ulkopuolelle. »Hullutusta!» sanoi hän. Mutta pieni Amalia oli aitauksen sisäpuolella ja hän laulaa sitä.
Häneltä olemme sen kuulleet.
KYSY AMAGERIN MUORILTA VAIN!
Oli porkkana vanha ja painava, niin pullea, paksu ja kyhmyinen. Sisu sill' oli sentään ankara, kun kihlasi nuoren neitosen, niin korean, niin sorean, ylhäissäätyisen porkkanan. Häät vietettiin. Kestitys oli verraton, sitä rahalla maksaa ois mahdoton. Oli kaste ja kuutamo juomana, ja kukkien höytyvät ruokana, niitä lenteli niityllä hiljalleen. — Sulhanen puuttui puheeseen, kakisteli vanhaa kurkkuaan, monin kääntein tervehti vieraitaan. Nuori morsian mitään ei hiiskunut, ei hymyillyt, ei huoannut. Ja jos usko et lain, kysy Amagerin muorilta vain! Punakaalinpää oli pappina, valkojuuret neitoina morsion, parsa ja kurkku oli vieraina ja perunat lauloi kuorossa. Kaikki alkoivat sitten karkelon, ja jos usko et lain, kysy Amagerin muorilta vain! Vanha porkkana tanssi ja hyppeli, huhhei! ja selästä halkesi, siihen paikkaan kuolla kupsahti. Vaan morsian nyt hymyää, hän riemuitsee, kun leskeks jää! Miten kummasti kääntyy kohtalo! Hän vapaa, onnekas on jo, lihaliemessä impenä kellua voi, iloitsee ja karkeloi, ja jos usko et lain, kysy Amagerin muorilta vain!
SUURI MERIKÄÄRME.
Oli pieni merikala, joka oli hienoa sukua, mutta nimeä en muista; sen saavat oppineet sanoa sinulle. Tuolla pienellä kalalla oli kahdeksantoistasataa sisarusta, kaikki yhtä vanhoja. Ne eivät tunteneet isäänsä eivätkä äitiään; niiden täytyi heti tulla toimeen omin neuvoin ja lähteä uiskentelemaan, mutta se tuotti niille vain suurta iloa. Niillä oli yllin kyllin juomavettä, koko valtameri; ruokaa ne eivät ajatelleet, sitä kyllä tulisi aikoinaan. Jokainen tahtoi seurata omaa haluaan, jokainen tahtoi saada omat vaiheensa — niin, sitäkään ei kukaan niistä ajatellut.
Aurinko paistoi alas veteen, se loisti niiden ympärillä. Oli hyvin kirkasta, tämä maailma oli täynnä mitä ihmeellisimpiä luomia, ja toiset olivat hirvittävän suuria; niillä oli kauheat kidat, ne saattoivat niellä nuo kahdeksantoistasataa sisarusta. Mutta sitäkään nämä eivät ajatelleet, sillä kukaan niistä ei ollut joutunut kitaan.
Pienokaiset uiskentelivat yhdessä, aivan lähekkäin, niinkuin sillit ja makrillit uivat. Mutta juuri niiden kaikessa rauhassa ja mitään ajattelematta uiskennellessa vedessä vaipui ylhäältä päin, hirvittävästi pauhaten, niiden keskelle pitkä painava esine, josta ei ensinkään tahtonut tulla loppua. Se oikaisi itseänsä yhä pitemmälle, ja kaikki pikkukalat, joihin se kosketti, murskautuivat tai saivat vian, josta ne eivät enää voineet parantua. Kaikki pikkukalat ja suuret myöskin, aina meren pinnalta alas pohjaan saakka, karkasivat kauhistuneina syrjään. Tuo itsevaltainen, raskas esine painui yhä syvemmälle ja syvemmälle, 'se piteni pitenemistään, käyden penikulmien pituiseksi ja ulottuen kautta koko meren.
Kalat ja simpukat, kaikki uivat, kaikki ryömivät tai virtojen kuljettamat eläimet huomasivat tuon kauhistuttavan esineen, tuon äärettömän, tuntemattoman meri-ankeriaan, joka yhtäkkiä oli tullut ylhäältä alas.
Mikä ihmeen esine se olikaan? Niin, sen me tiedämme! Se oli suuri, penikulmien pituinen sähkölennätinkaapeli, jonka ihmiset laskivat Euroopan ja Amerikan välille.
Meren oikeutettujen asukkaitten kesken syntyi kauhu ja sekamelska sillä kohdalla, mihin kaapeli laskettiin. Lentokala teki loikkauksen merenpinnan yläpuolelle, niin korkealle kuin se taisi, ja murinakala hypähti kokonaisen pyssynkantaman veden yläpuolelle, sillä sen se osaa tehdä. Toiset kalat kiirehtivät meren pohjalle, ne menivät sellaista kyytiä, että ne pääsivät perille kauan ennenkuin sähkölennätinkaapelia vielä oli siellä nähtykään. Ne säikäyttivät sekä turskat että maariankalat, jotka rauhallisesti kulkivat pitkin merenpohjaa syöden kalatovereitaan.
Pari merimakkaraa säikähti niin, että ne oksensivat ulos vatsansa, mutta siitä huolimatta saattoivat ne kuitenkin elää. Monet hummerit ja taskuravut riisuivat hyvän haarniskansa ja saivat luovuttaa jalkansa.
Tämän kauhun ja sekaannuksen aikana joutuivat nuo kahdeksantoistasataa sisarusta eroon toisistaan eivätkä enää tavanneet eivätkä tunteneet toisiaan. Vain joku kymmenkunta jäi samaan paikkaan, ja kun ne pari tuntia olivat pysytelleet hiljaa, pääsivät ne ensi pelostaan ja alkoivat käydä uteliaiksi.
Ne katselivat ympärilleen. Ne katselivat ylös ja ne katselivat alas ja ne luulivat syvyydessä näkevänsä sen kauhistuttavan esineen, joka oli peloittanut heidät, peloittanut suuret ja pienet. Esine ulottui pitkin merenpohjaa niin kauas kuin he saattoivat nähdä. Hyvin ohut se oli, mutta eiväthän he tietäneet kuinka paksuksi se saattoi paisua tai kuinka väkevä se oli. Se makasi aivan hiljaa, mutta he arvelivat tämän olevan vain salakavaluutta.
— Antaa sen olla siinä paikoillaan! Se ei liikuta meitä! sanoi varovaisin pikkukaloista. Mutta kaikista pienintä vaivasi vastustamaton halu saada tietää, mikä tuo esine saattoi olla. Ylhäältä se oli tullut alas, ylhäältä mahtoi parhaiten saada tuon tiedon; ja sitten he uivat ylös merenpintaa kohti, joka oli rasvatyven.
Siellä he kohtasivat delfinin; se on sellainen hyppymestari, merenkiertäjä, joka heittää kuperkeikkoja pitkin merenpintaa. Sillä on päässä hyvät silmät ja varmaan se oli nähnyt ja tiesi asiat. Siltä he kysyivät, mutta se oli vain ajatellut itseään ja omia kuperkeikkojaan eikä nähnyt mitään; se ei osannut vastata, se vaikeni ja oli ylpeän näköinen.
Nyt pikkukalat kääntyivät hylkeen puoleen, joka juuri sukelsi. Se oli kohteliaampi vaikka se syökin pikkukalaa; mutta tänään se oli kylläinen. Se tiesi hiukan enemmän kuin hyppymestari.
— Olen monena yönä loikonut märällä kivellä ja katsonut maalle, penikulmien päähän. Siellä on hyvin kavalia olentoja; niitä kutsutaan niiden omalla kielellä ihmisiksi ja ne tavoittelevat meitä, mutta useimmiten me kuitenkin livahdamme niiden käsistä; siitä minä olen selvillä ja siitä sekin on selvillä, tuo meriankerias, jota te kysytte. Se on ollut niiden vallassa, ollut ylhäällä maankamaralla, varmaan jo ammoisista ajoista. Sieltä ne ovat vieneet sen laivalle kuljettaakseen sen meren yli toiseen kaukaiseen maahan. Minä näin miten paljon vaivaa niillä oli, mutta ne pitivät sen vallassaan; olihan se maalla käynyt voimattomaksi. Ne kiersivät sen ympyrään ja pyörylään, ja minä kuulin, kuinka se kilisi ja kalisi, kun ne sitä asettivat, mutta pääsipäs karkuun, pääsipäs tänne! Ne pitelivät sitä kiinni kaikin voimin, monet kädet pitelivät kiinni. Se livahti kuitenkin irti ja pääsi pohjaan. Siellä se pysyy niin uskon toistaiseksi.
— Se on ohuenlainen! sanoivat pikkukalat.
— Ne ovat pitäneet sitä nälässä! sanoi hylje. — Kyllä se pian tointuu, saa vanhan paksuutensa ja kokonsa. Minun luullakseni se on suuri merikäärme, jota ihmiset niin pelkäävät ja josta ne niin paljon puhuvat. Minä en ole koskaan ennen nähnyt sitä enkä uskonut siihen. Nyt uskon! Se se on! — Ja sitten hylje sukelsi.
— Kylläpä hän tiesi paljon! Kylläpä hän puhui paljon! sanoivat pikkukalat. — Minä en koskaan ennen ole ollut niin viisas! Kunhan kaikki vain ei olisi ollut valetta!
— Voimmehan uida alas tarkastamaan! sanoi pienin. — Matkalla kuulemme toisten mielipiteet!
— En viitsi edes liikahuttaa yhtä evääni tuollaisen tiedon takia! sanoivat toiset ja kääntyivät pois.
— Mutta minä lähden! sanoi pienin ja suuntasi kulkunsa syvyyteen. Mutta se oli kaukana siltä paikalta, missä tuo »pitkä upotettu esine oli». Pieni kala katseli ja etsi joka taholta pitkin syvyyttä.
Se ei ollut koskaan huomannut maailmaansa niin suureksi. Sillit kulkivat suurissa parvissa hohtaen kuin hopeinen jättiläisvene. Makrillit kulkivat nekin seurassa ja näyttivät vieläkin komeammilta. Tuli kaikenmuotoisia kaikenvärisillä kuvioilla kirjailtuja kaloja. Meduusat olivat kuin puoleksi läpikuultavia kukkasia, jotka heittäytyivät virtojen vietäviksi. Merenpohjalta kohosi suuria kasveja, sylen korkuista heinää ja palmunmuotoisia puita, loistavia kuoriaisia joka lehteen upotettuna.
Vihdoin pieni merikala näki syvyydessä pitkän tumman juovan ja suuntasi kulkunsa sitä kohti, mutta se ei ollut kala eikä köysi, se oli suuren, vajonneen laivan kaide; sekä ylempi että alempi kansi olivat haljenneet merenpaineesta. Pieni kala ui ruumaan, missä niin monet ihmiset laivan upotessa olivat hukkuneet; nyt oli vesi huuhtonut ne pois, paitsi kahta: siinä oli nuori nainen pitkällään, sylissä pieni lapsi. Vesi nosteli ja ikäänkuin keinutteli heitä. He näyttivät nukkuvan. Pieni kala säikähti kovasti; se ei tietänyt, etteivät ne enää voineet herätä. Vesikasvit riippuivat lehvien tavoin kaiteen yli, äidin ja lapsen kauniita ruumiita kohden. Täällä oli hiljaista, täällä oli yksinäistä. Pieni kala kiirehti jois minkä taisi, sinne, missä vesi oli kirkkaammin valaistua ja missä näkyi kaloja. Se ei ollut päässyt kauas, kun se kohtasi nuoren valaan, ihan hirvittävän suuren.
— Älä niele minua! sanoi pieni kala. — En ole edes suupalanen, niin pieni minä olen, ja minusta on äärettömän hauskaa elää!
— Mitä sinä teet täällä näin syvällä, minne sinunlaisellasi ei ole asiaa? kysyi valas. Ja sitten pieni kala kertoi tuosta pitkästä, kummallisesta ankeriaasta, tai mikä esine se lienee ollut, joka ylhäältä oli laskeutunut tänne ja säikäyttänyt rohkeimmatkin meriolennot.
— Höh, höh! sanoi valas ja joi vettä niin rajusti, että sen täytyi päästää mahtava vesisuihku, kun se nousi hengittämään ilmaa. — Höh, höh! sanoi se, — se oli siis se esine, joka kutkutti selkääni, kun tässä käännyin! Minä luulin sitä laivanmastoksi, jota olisin voinut käyttää raaputuspalikkana. Mutta se ei ollut tällä kohtaa. Ei, esine on paljon kauempana. Menenpä kuitenkin tutkimaan sitä, kun ei minulla ole muuta tekemistä.
Ja sitten se ui edellä ja pieni kala perässä, ei liian lähellä, sillä syntyi ikäänkuin vuolas virta siihen kohtaan, missä suuri valas pyyhälsi veden halki.
He kohtasivat haikalan ja vanhan sahakalan. Nämäkin molemmat olivat kuulleet puhuttavan tuosta pitkästä ja ohuesta kummallisesta meriankeriaasta. He eivät olleet sitä nähneet, mutta he tahtoivat nähdä.
Nyt tuli merikissa.
— Minä lähden mukaan! sanoi se. Sillä oli sama matka.
— Jollei se suuri merikäärme ole paksumpi kuin ankkurin touvi, niin naksautan sen poikki yhdellä puraisulla! ja se avasi kitansa ja näytti kuutta hammasriviään. —- Minä puren merkin laivanankkuriinkin, miksen sitten voisi purra poikki tuota koitta!
— Tuossa se on, sanoi suuri valas. — Minä näen sen. — Se luuli näkevänsä paremmin kuin toiset. — Kas kuinka se kohottelee, kuinka se häilyy, kiemurtelee ja kaartelee!
Se ei kuitenkaan ollut etsitty esine, vaan tavattoman suuri, monen kyynärän pituinen meriankerias, joka lähestyi.
— Sen minä olen ennen nähnyt! sanoi sahakala, — se ei koskaan ole pitänyt suurta melua tässä meressä, ei peloittanut ketään suurkalaa.
Sitten he puhuivat sille tuosta uudesta ankeriaasta ja kysyivät, tahtoiko se lähteä tutkimusretkelle.
— Jos tuo ankerias on pitempi kuin minä, sanoi meriankerias, — niin voi häntä!
— Aivan niin! sanoivat toiset. — Me emme totisesti kärsi sitä, siihen meitä on tarpeeksi monta! Ja sitten ne kiiruhtivat eteenpäin.
Mutta silloin tuli jotakin heidän tielleen; kummallinen hirviö, suurempi kuin he kaikki yhteensä.
Se näytti olevan uiva saari, joka ei pysynyt vedenpinnalla.
Se oli ikivanha valas. Sen pää oli kasvanut täyteen merikasveja, sen selkään oli asettunut matelijoita ja niin ääretön määrä ostereja ja näkinkenkiä, että sen musta nahka oli käynyt aivan valkeankirjavaksi.
— Tule mukaan, vanhus, sanoivat ne. — Tänne on tullut uusi kala, jolle on annettava kyytiä.
— Minä makaan mieluummin paikallani! sanoi vanha valas. — Jättäkää minut rauhaan! Antakaa minun maata! Aa-jaa, jaa-jaa! Minussa on niin ankara tauti! Helpottaa, kun pääsen vedenpinnalle ja saan selkäni veden yläpuolelle! Silloin tulevat herttaiset merilinnut nokkimaan minua. Se tekee niin hyvää, kun ne vain eivät iske nokkaansa liian syvään; usein se menee rasvaani saakka. Katsokaahan, selässäni on vielä kokonainen linnun luuranko: lintu iski kyntensä liian syvään eikä päässyt irti, kun minä menin pohjaan. Nyt ovat pikkukalat maistelleet sitä. Katsokaa minkänäköinen se on ja minkänäköinen minä olen! Minä olen sairas.
— Se on pelkkää kuvittelua! sanoi valas. — Minä en ole koskaan sairas.
Yksikään kala ei ole sairas.
—- Anteeksi, sanoi vanha valas, — ankeriaalla on päätauteja, ruutanalla kuuluu olevan rokko ja kaikkia meitä vaivaa sisällinen mato!
— Roskaa! sanoi haikala. Hän ei enää viitsinyt kuulla eivätkä toisetkaan; olihan heillä muuta tekemisiä.
Vihdoin he tulivat paikalle, mistä sähkölennätinkaapeli kulki. Sillä on merenpohjalla pitkä uoma, Euroopasta Amerikkaan asti, se kulkee yli hiekkaharjujen ja merimudan, kalliopohjien ja kasviryteikköjen, niin, yli kokonaisten korallimetsien; ja lisäksi vaihtelevat virrat alhaalla, vesipyörteet kiertelevät, kaloja vilisee esiin suuremmissa parvissa kuin lintuja on niissä lukemattomissa laumoissa, joita ihmiset näkevät lintujen muuttoaikana. Siellä sitä on kihinää, loisketta, surinaa ja huminaa. Jotakin tuosta huminasta kummittelee vielä suurissa, tyhjissä merisimpukoissa, kun me pitelemme niitä korviamme vasten.
Nyt he saapuivat paikalle.
— Tuossa se elukka makaa! sanoi suuri kala, ja pieni sanoi samoin. He näkivät kaapelin, jonka alku ja loppu ei ollut heidän silmiensä ulottuvilla.
Sienet, polyypit ja nilviäiset löyhyttelivät pohjalla, nousten ja laskeutuen sen päälle, niin että se vuoroin hävisi näkyvistä, vuoroin taasen näkyi. Merisiat, etanat ja madot kiertelivät sitä. Jättiläiskokoiset hämähäkit, joiden selässä oli kokonainen matelevaisten asutus, astelivat pitkin kaapelia. Tummansiniset merikurkut, tai miksi noita ryömijeitä nimitettäneenkään, jotka syövät koko ruumiillaan, lojuivat ikäänkuin haistellen tuota uutta eläintä, joka oli asettunut meren pohjalle. Maariankalat ja turskat kääntelehtivät vedessä kuunnellakseen joka taholle. Meritähti, joka muuten aina kaivautuu alas pohjaan ja jonka molemmat pitkät, silmillä varustetut sakarat vain kohoavat ulkopuolelle, makasi mulkoillen, nähdäkseen, mitä tästä sekasotkusta syntyisi.
Sähkölennätinkaapeli pysyi liikkumatta. Mutta elämää ja ajatusta siinä oli. Ihmisajatukset kulkivat sen läpi.
— Se pakana on salakavala! sanoi valas. — Se voi lyödä minua vatsaan, mikä juuri on minun arka puoleni!
— Koetellaanpas tunnustella! sanoi polyyppi. — Minulla on pitkät käsivarret, minulla on notkeat sormet. Minä olen koskettanut sitä; nyt minä otan kiinni vähän lujemmin.
Ja se ojensi notkeat, pisimmät käsivartensa alas kaapelia kohti ja sen ympärille.
— Sillä ei ole mitään kuorta, sanoi polyyppi, — sillä ei ole nahkaa.
Minä en ikinä usko, että se synnyttää eläviä poikasia.
Meriankerias asettui pitkäkseen kaapelin päälle ja ojentui niin kauas kuin saattoi.
— Tuo esine on pitempi kuin minä, sanoi se. — Mutta pituus ei olekaan pääasia; täytyy olla nahkaa, vatsa ja notkeutta.
Valas, tuo nuori, väkevä valas, kurottautui syvemmälle kuin se oli koskaan ollut.
— Oletko sinä kala vai kasvi? kysyi se. — Vai oletko sinä maanpäällisvehje, joka ei voi viihtyä täällä meidän luonamme?
Mutta sähkölennätinkaapeli ei vastannut. Se ei kuulunut sen tapoihin. Sen läpi kulki ajatuksia, ihmisajatuksia. Ne lensivät yhdessä sekunnissa nuo monet sadat penikulmat maasta maahan.
— Vastaatko, tai lyömme rikki sinut! sanoi muljottava haikala, ja kaikki muutkin suuret kalat sanoivat samalla tavalla: — vastaatko, tai lyömme rikki sinut!
Kaapeli ei liikahtanut, sillä se oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, kuten sen sopiikin; se kihisi ajatuksia.
— Lyökööt minut vain rikki, niin minut nostetaan ylös ja pannaan kuntoon jälleen; sillä lailla on tapahtunut muillekin minun kaltaisilleni pienemmissä vesissä.
Sentähden ei se vastannut; sillä oli muuta tekemistä, se sähkötti, hoiti laillista tointaan merenpohjalla.
Yläpuolella laski aurinko, niinkuin ihmiset sanovat; se loisti kuin mitä punaisin tuli, ja kaikki taivaan pilvet loistivat kuin tuli, toinen toistaan komeammin.
— Nyt me saamme punaisen valaistuksen, sanoivat polyypit, — joten tuo esine ehkä näkyy paremmin, jos tarve vaatii.
— Käydään kiinni, käydään kiinni! huusi merikissa ja näytti kaikkia hampaitaan.
— Käydään kiinni, käydään kiinni! sanoivat miekkakalat ja valas ja meriankerias.
Ne hyökkäsivät esiin, merikissa edellä. Mutta juuri samassa hetkessä, jolloin se aikoi puraista kaapelia, ajoi sahakala kiivaudessaan sahansa suoraan merikissan takapuoleen. Se oli paha erehdys, eikä kissa jaksanut puraista.
Liejussa syntyi aikamoinen myllerrys: suuret kalat ja pienet kalat, merikurkut ja näkinkengät juoksivat vastatusten, toistensa päällitse, söivät toisiaan, murskasivat toisiaan ja löivät toisiaan mäsäksi. Kaapeli pysyi paikoillaan täyttäen tehtävänsä, ja niin pitääkin.
Ylhäällä murjotti pimeä yö, mutta meren miljardit ja miljardit pienet eläjät loistivat. Kravut, jotka eivät olleet edes nuppineulan pään kokoisia, loistivat. Se on varsin kummallista, mutta niin kuitenkin on.
Meren eläimet katselivat sähkölennätinkaapelia.
— Mitä tuo esine onkaan ja mitä se ei ole?
Niin, siinä oli kysymys.
Silloin tuli vanha merilehmä. Ihmiset kutsuvat sellaisia merenneidoksi tai ahdiksi. Naispuoli hän oli, hänellä oli pyrstö ja kaksi lyhyttä käsivartta veden loiskuttamista varten, riippuvat rinnat ja päässä meriruokoa ja loiselaimiä, ja siitä hän ylpeili.
— Tahdotteko te tietoa ja selvitystä? sanoi hän — minä olen ainoa, joka pystyn sitä antamaan. Mutta minä vaadin tästä itselleni ja omaisilleni rauhallisen laitumen merenpohjalla. Minä olen kala niinkuin tekin ja minä olen harjoituksen avulla tullut myöskin matelijaksi. Minä olen viisain meressä. Minulla on tiedossani kaikki, mitä liikkuu täällä alhaalla, ja kaikki, mitä on ylhäällä. Se esine, jolla te nyt vaivaatte päätänne, on ylhäältä, ja mikä sieltä ylhäältä loiskahtaa tänne alas, on kuollutta tai kuolee ja käy voimattomaksi. Olkoon mikä on. Se on vain ihmisten kujeita.
— Minä luulen, että siinä piilee paljon enemmän, sanoi pieni merikala.
— Kita kiinni, makrilli! sanoi suuri merilehmä.
— Lurjus! sanoivat toiset ja se oli vielä loukkaavampaa kieltä.
Ja merilehmä selitti heille, että koko tuo huolestuttava eläin, joka muuten ei hiiskahtanutkaan, oli vain kuivan maan keksintöä. Ja se piti pienen esitelmän ihmisten ilkeydestä.
— Ne tahtovat saada meidät käsiinsä, sanoi se, — vain sentähden ne elävät. Ne virittävät pauloja, tuovat ruokaa koukunnenässä houkutellakseen meitä. Tämä on eräänlainen suuri siima, jota ne luulevat meidän syövän, niin tyhmiä ne ovat! Sitä me emme tee! Älkää vain koskeko siihen tekeleeseen, se purkautuu, murenee ja muuttuu mudaksi kaikki tyynni. Kaikki, mikä ylhäältä tulee, taittuu, murtuu, ei kelpaa!
— Ei kelpaa! sanoivat kaikki meriolennot ja yhtyivät merilehmän mielipiteeseen saadakseen siten mielipiteen hekin.
Pieni merikala piti oman päänsä.
— Tuo äärettömän pitkä ohut käärme on ehkä ihmeellisin kala meressä.
Minulla on se tunne.
— Ihmeellisin! sanomme me ihmiset myöskin ja sanomme sen asiantuntemuksella ja varmasti.
Se on tuo suuri merikäärme, josta aikaa sitten on kerrottu lauluissa ja saduissa.
Se on syntynyt ja noussut, puhjennut esiin ihmisnerosta ja laskettu merenpohjalle ulottuakseen itämailta lännen maihin, viemään sanomaa yhtä nopeasti kuin valonsäde auringosta meidän maahamme. Se kasvaa, se voimistuu ja laajenee, kasvaa vuodesta vuoteen, ulottuu kaikkiin meriin kautta maailman. Se menee sekä myrskyävien vesien että lasikirkkaiden vesien alle, mihin laivamies katselee ikäänkuin hän purjehtisi halki läpikuultavan ilman ja näkee kalojen vilinää, näkee kokonaisen värien ilotulituksen.
Syvimmällä pohjassa kulkee käärme, siunattu Midgårdin käärme, joka ympäröidessään maailmaa puree omaa pyrstöään. Kalat ja matelijat iskevät siihen otsansa eivätkä kuitenkaan ymmärrä tuota ylhäältä tullutta esinettä: ihmiskunnan ajatuksen täysinäistä, kaikkia kieliä puhuvaa ja kuitenkin äänetöntä hyvän- ja pahantiedon käärmettä, ihmeellisintä kaikkien merenihmeiden joukossa, meidän aikamme suurta merikäärmettä.
PUUTARHURI JA HERRASVÄKI.
Penikulman päässä pääkaupungista oli vanha herraskartano paksuine muureineen, torneineen ja katospäätyineen.
Täällä asui, vaikka tosin vain kesän aikaan, rikas, ylhäinen aatelisperhe. Tämä oli paras ja kaunein heidän omistamistaan kartanoista. Se oli ulkopuolelta ihka uuden näköinen ja sisäpuolelta hauska ja mukava. Suvun vaakuna oli hakattu kiveen portin yläpuolelle, kauniit ruusut kiertelivät vaakunaa ja ikkunanulokkia, kokonainen nurmimatto peitti rakennuksen edustan. Siinä oli punakukallista ja valkokukallista orapihlajaa, siellä tapasi harvinaisia kukkia kasvihuoneen ulkopuolellakin.
Herrasväellä olikin taitava puutarhuri. Ilokseen katseli kukkatarhaa, hedelmä- ja keittiötarhaa. Tähän liittyi vielä osa kartanon alkuperäistä vanhaa puutarhaa muutamine puksipuupensaineen, jotka olivat leikatut kruunujen ja pyramidien muotoon. Näiden takana kohosi kaksi mahtavaa vanhaa puuta. Ne olivat miltei aina lehdettömät, ja helposti saattoi luulla tuulenpuuskan tai pilvipatsaan pirskoittaneen ne täyteen lantakimpaleita, mutta jokainen kimpale oli linnunpesä.
Täällä oli ikivanhoista ajoista asti asunut vilisevä joukko kirkuvia korppeja ja variksia: tämä oli kokonainen lintukaupunki, ja linnut olivat täällä herrasväkenä, tilanomistajina, herraskartanon vanhimpana sukuna, varsinaisena herrasväkenä talossa. Heillä ei ollut mitään tekemistä ihmisten kanssa, mutta he sietivät näitä matalalla kulkevia olentoja, vaikka nämä silloin tällöin paukuttelivat pyssyjään niin että lintujen selkärankaa kutitti ja joka lintu paukauksen kuullessaan pelästyneenä lensi ilmaan ja huusi: kraa, kraa!
Puutarhuri puhui usein herrasväelle, että nuo vanhat puut olisi kaadettava. Ne olivat ikävännäköiset, ja jos ne joutuisivat pois, niin ehkä päästäisiin eroon kirkuvista linnuistakin; varmaan ne menisivät muualle. Mutta herrasväki ei tahtonut luopua puista eikä lintujen vilinästä; se kuului taloon, se oli perintöä vanhoilta ajoilta eikä sitä saanut kokonaan hävittää.
— Puut ovat kerta kaikkiaan lintujen perintöosa, antaa niiden pitää se, hyvä Larsen!
Puutarhurin nimi oli Larsen, mutta sillä ei ole tässä minkäänlaista merkitystä.
— Eikö teillä, hyvä Larsen, ole tarpeeksi toiminta-alaa? Koko kukkatarha, kasvihuoneet, hedelmä- ja kyökkitarha?
Olihan siinä; niitä hän hoiteli, vaali ja muokkasi innokkaasti ja taitavasti. Ja tämän herrasväki tunnusti, mutta se ei salannut häneltä, että he usein vieraissa söivät hedelmiä ja näkivät kukkasia, jotka veivät voiton heidän puutarhansa tuotteilta, ja tämä suretti puutarhuria, sillä hänellä oli hyvä tahto ja hän teki parhaansa. Hän oli sydämellisen hyvä ja toimessaan tunnollinen.
Eräänä päivänä kutsutti herrasväki hänet puheilleen ja huomautti ystävällisesti ja armollisesti, että he edellisenä päivänä olivat ylhäisten ystäviensä luona saaneet eräänlaisia omenia ja päärynöitä, jotka olivat niin meheviä ja niin hyvänmakuisia, että kaikki vieraat olivat lausuneet julki ihailunsa. Varmaan eivät hedelmät olleet kotimaisia, mutta niitä on tuotettava tänne, ne täytyy koteuttaa täällä, jos tämä ilmasto sen sallii. Tiedettiin, että ne olivat ostetut kaupungin ensimmäiseltä hedelmäkauppiaalta; puutarhurin oli ratsastettava sinne tiedustelemaan, mistä nämä omenat ja päärynät olivat tulleet ja tilata jalostusoksia.
Puutarhuri tunsi hyvin hedelmäkauppiaan; hänelle hän hän juuri herrasväen laskuun myi sen hedelmien paljouden, joka kasvoi kartanon puutarhassa.
Ja puutarhuri läksi kaupunkiin ja kysyi hedelmäkauppiaalta, mistä hän oli saanut nuo kehutut omenat ja päärynät.
— Ne ovat teidän omasta puutarhastanne! sanoi hedelmäkauppias ja näytti hänelle sekä omenia että päärynöitä, jotka toinen hyvin tunsi.
No, kylläpä puutarhuri ilostui! Hän riensi herrasväen luo kertomaan, että sekä omenat että päärynät olivat heidän omasta puutarhastaan.
Sitä ei herrasväki mitenkään saattanut uskoa.
— Se ei ole mahdollista, Larsen! Voitteko hankkia kirjallisen todistuksen hedelmäkauppiaalta?
Sen hän saattoi tehdä, hän toi kirjallisen todistuksen.
— Onpa se kummallista! sanoi herrasväki.
Nyt tuli herrasväen pöytään joka päivä suuria maljallisia näitä heidän oman puutarhansa erinomaisia omenia ja päärynöitä. Näitä hedelmiä lähetettiin kapoittain ja tynnyreittäin ystäville kaupunkiin ja ulkopuolelle kaupunkia, niin, jopa ulkomaillekin. Olipa se hauskaa! Heidän täytyi kuitenkin lisätä, että oli ollut kaksi hedelmille erittäin suotuisaa kesää ja että nämä olivat kaikkialla maassa menestyneet hyvin.
Kului jonkun aikaa. Herrasväki oli kerran päivällisillä hovissa. Seuraavana päivänä kutsuttiin puutarhuri herrasväkensä puheille. He olivat hovin pöydässä saaneet melooneja, mitä mehevimpiä, maukkaimpia, majesteettien ansarissa kasvaneita.
— Teidän täytyy mennä hovin puutarhurin luo, hyvä Larsen, ja hankkia meille muutamia näiden mainioiden meloonien siemeniä.
— Mutta hovin puutarhuri on saanut siemenet meiltä! sanoi puutarhuri varsin tyytyväisenä.
— Silloin on se mies osannut jalostaa ja kehittää hedelmät, vastasi herrasväki. — Jokainen melooni oli erinomainen!
— Niin, silloin saan minä olla ylpeä! sanoi puutarhuri. — Minä saan ilmoittaa armolliselle herrasväelle, etteivät linnan puutarhurin meloonit ole tänä vuonna onnistuneet, ja kun hän näki kuinka komeat meidän olivat ja maistoi niitä, niin hän tilasi kolme niistä linnaan!
— Larsen, älkää uskotelko, että ne meloonit olivat meidän puutarhastamme!
— Minä uskon niin! sanoi puutarhuri, meni linnan puutarhurin luo ja sai häneltä kirjallisen todistuksen, että kuninkaallisen pöydän meloonit olivat kotoisin herrasväen kartanosta.
Se oli todellinen yllätys herrasväelle, eivätkä he suinkaan salanneet asiaa, he näyttivät todistuksen, ja meloonin siemeniä lähetettiin kaikkialle, aivan niinkuin aikaisemmin jalostusoksia.
Näistä tuli tieto, että ne menestyivät ja kantoivat erinomaisia hedelmiä, ja näitä kutsuttiin herraskartanon nimellä, joten tuo nimi nyt siten oli luettavana sekä englannin-, saksan- että ranskankielellä.
Tätä ei kukaan ikinä ollut ajatellut.
— Kunhan ei puutarhuri vain rupeaisi luulemaan liian suuria itsestään! sanoi herrasväki.
Hän katsoi asiaa toiselta kannalta: hän tahtoi nyt juuri ponnistaa vakiinnuttaakseen nimensä yhtenä maan parhaimpia puutarhureita ja koetti joka vuosi tuottaa jotain oivallista kaikkien puutarhatuotteiden alalla, ja siinä hän onnistuikin. Mutta usein hän kuitenkin sai kuulla, että kaikkein ensimmäiset hedelmät, jotka hän oli kasvattanut, omenat ja päärynät, oikeastaan olivat parhaimmat, kaikki myöhemmät lajit jäivät niistä jälkeen. Meloonit olivat tosin olleet hyvin hyvät, mutta nehän olivat aivan toista lajia. Puutarhamansikoita tosin saattoi sanoa erinomaisiksi, mutta ei kuitenkaan paremmiksi kuin mitä muilla herrasväillä oli, ja kun eivät retikat eräänä vuonna onnistuneet, niin puhuttiin vain onnistumattomista retikoista eikä mistään onnistuneesta, mitä oli saatu.
Näytti miltei siltä kuin herrasväki olisi tuntenut helpotusta voidessaan sanoa:
— Ne eivät tänä vuonna onnistuneet, hyvä Larsen. He olivat varsin iloiset voidessaan sanoa: — Ne eivät onnistuneet tänä vuonna.
Pari kertaa viikossa toi puutarhuri saliin tuoreita kukkia, aina hyvin aistikkaasti järjestettyinä. Sommittelu saattoi värit ikäänkuin voimakkaammin esille.
— Teillä on makua, Larsen! sanoi herrasväki. — Sen lahjan on Jumala teille antanut, ette te itse.
Eräänä päivänä toi puutarhuri suuren kristallimaljakon, jossa oli lumpeenlehti. Tämän päälle oli laskettu auringonkukan kokoinen loistavan sininen kukka, jonka pitkä, paksu varsi uppoutui veteen.
— Hindustanin lotus! huudahti herrasväki.
Sellaista kukkaa he eivät olleet koskaan nähneet. Ja se asetettiin päivällä auringonpaisteeseen ja illalla heijastusvaloon. Jokainen, joka sen näki, piti sitä ihmeellisen kauniina ja harvinaisena. Niin, tämän myönsi maan ensimmäinen nuori nainenkin, joka oli prinsessa ja joka oli viisas ja sydämellisen hyvä.
Herrasväki piti kunniana saada ojentaa hänelle kukkasen, ja se joutui prinsessan mukana linnaan.
Nyt läksi herrasväki puutarhaan itse saadakseen sieltä samanlaisen kukan, jos sellaista vielä oli saatavana, mutta sitä ei löytynyt. Sitten he kutsuivat puutarhurin ja kysyivät, mistä hän oli saanut tuon sinisen lotuksen:
— Me olemme turhaan etsineet, sanoivat he, — olemme olleet kasvihuoneessa ja kaikkialla puutarhassa!
— Ei siellä sitä olekaan, sanoi puutarhuri. — Se on vain keittiötarhan vaatimaton kukka. Mutta eikö se olekin kaunis! Se on kuin mikäkin sininen kaktus ja kuitenkin se on vain artisokan kukka.
— Sen te olisitte voinut sanoa meille heti! sanoi herrasväki. — Me emme voineet uskoa muuta kuin että se oli harvinainen vieras kukka. Te olette häväissyt meidät nuoren prinsessan silmissä. Hän näki kukan meillä, piti sitä kauniina, ei tuntenut sitä, vaikka hän on varsin taitava kasvitieteessä, tällä tieteellä kun ei ole mitään tekemistä keittiökasvien kanssa. Kuinka teidän johtuikaan mieleen, hyvä Larsen, tuoda saliin sellainen kukka? Mehän tulemme naurunalaisiksi!
Ja kaunis sininen loistokukka, joka oli tuotu keittiötarhasta, vietiin pois herrasväenhuoneesta, minne se ei kuulunut, ja herrasväki pyysi anteeksi prinsessalta ja kertoi, että kukkanen oli vain keittiökasvi, jonka puutarhuri oli keksinyt tuoda sisään, mutta hän oli saanut siitä vakavan muistutuksen.
— Se on synti ja väärin, sanoi prinsessa. — Hänhän on avannut meidän silmämme huomaamaan loistokukan, jota me emme ensinkään huomanneet, hän on osoittanut meille kauneutta siellä, mistä emme ensinkään osanneet sitä etsiä! Linnan puutarhurin täytyy joka päivä niin kauan kuin arttisokat kukkivat tuoda kukkanen minun huoneeseeni.
Ja niin tapahtui.
Herrasväki käski sanoa puutarhurille, että hän taasen saattoi tuoda heille tuoreen arttisokankukkasen.
— Oikeastaan se on kaunis, sanoivat he. — Hyvin kummallinen! — Ja puutarhuria kiitettiin.
— Siitä Larsen pitää, sanoi herrasväki. Hän on hemmoteltu lapsi.
Syksyllä nousi kerran hirvittävä myrsky. Se kasvoi yöllä niin rajuksi, että se raastoi juurineen monet suuret puut metsän laidasta, ja herrasväen suureksi suruksi — suruksi, niinkuin he sanoivat, mutta puutarhurin iloksi —, kaatuivat molemmat suuret puut kaikkine linnunpesineen. Myrskyssä saattoi kuulla korppien ja variksien kirkunan; ne löivät siipineen ikkunaruutuihin, niin kertoi talonväki.
— Nyt te olette iloissanne, Larsen! sanoi herrasväki. — Myrsky on kaatanut puut, ja linnut ovat lähteneet metsään. Täällä ei enää ole mitään jälkeä vanhoilta ajoilta. Jokainen merkki ja häive on poissa. Meitä se on surettanut.
Puutarhuri ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli asiaa, jota hän jo kauan oli ajatellut; että hän nyt oikein koettaa käyttää hyväkseen tuota erinomaista aurinkoista paikkaa, jota hän ei ennen ollut hallinnut; siitä piti nyt tulla puutarhan kaunistus ja herrasväen ilo.
Nuo suuret puut olivat kaatuessaan murskanneet ja taittaneet ikivanhat puksipensaat kuvioineen päivineen. Tänne hän istutti ryhmän kasveja, kotimaan kasveja, kedolta ja metsästä saatuja.
Hän teki mitä ei mikään muu puutarhuri ollut huomannut tehdä: istutti niitä runsaat määrät herraspuutarhaan, asettaen jokaisen siihen maaperään, jota sen laatu vaati, milloin varjoon, milloin auringonpaisteeseen. Hän vaali niitä hellästi, ja ne menestyivät loistavasti.
Juutinmaan kankaalta saatu katajapensas kohosi muodoltaan ja väriltään Italian kypressin kaltaiseksi. Kiiltävä, piikkinen rautatammi pysyi sekä talvipakkasessa että kesäauringossa alati vihreänä ja oli komean näköinen. Etupuolella kasvoivat sananjalat, joita oli monta eri lajia. Muutamat näyttivät olevan palmupuun lapsia, ja toiset olivat ikäänkuin sen kauniin, hennon kasvin vanhempia, jota me kutsumme Venuksen hiuksiksi. Täällä kasvoi halveksittu takiainen, joka raikkaudessaan on niin kaunis, että se kaunistaisi vaikkapa kukkavihkoa. Takiainen kasvoi kuivassa maaperässä, mutta kauempana, kosteassa maassa kasvoi pallo-chdake, sekin halveksittu kasvi ja kuitenkin korkean vartensa ja mahtavien lehtiensä vuoksi koristeellisen kaunis. Sylen korkuisena, kukka kukan vieressä kohosi kedolta tuotu kuninkaankynttilä kuin mikäkin mahtava monihaarainen kynttiläjalka. Täällä kasvoi tuoksumaratteja, esikkoja ja metsäkieloja, villi kallakukka ja kolmilehtinen hieno ketunleipä. Ilokseen niitä katseli.
Etupuolella kasvoi rivissä, rautalangalla tuettuina, aivan pieniä päärynäpuita, jotka olivat ranskalaista alkuperää. Ne saivat aurinkoa ja hyvää hoitoa ja kantoivat pian yhtä suuria, meheviä hedelmiä kuin siinä maassa, josta ne olivat kotoisin.
Vanhojen lehdettömien puiden paikalle pantiin korkea lipputanko, missä Dannebrog liehui, ja aivan viereen vielä toinen, jonka ympärille kesäisin ja syksyisin humala kiertyi tuoksuvine kukkapyörylöineen, mutta jonne talvella vanhan tavan mukaan ripustettiin kauralyhde, jotta taivaan linnut saisivat aterioida iloisen joulun aikana.
— Meidän hyvä Larsenimme käy vanhoilla päivillään tunteelliseksi! sanoi herrasväki. — Mutta hän on meille uskollinen ja meihin kiintynyt.
Uudenvuoden aikaan nähtiin eräässä pääkaupungin kuvalehdessä vanhan kartanon kuva: siinä näkyi lipputanko ja taivaan linnuille joulun iloksi varattu kauralyhde, ja tästä puhuttiin ja huomautettiin, että se oli kaunis ajatus, joka merkitsi vanhan tavan saattamista kunniaan ja oikeuksiinsa, mikä tapa oli erikoisesti luonteenomaista kuvatulle vanhalle talolle.
— Kaikki, mitä tuo Larsen tekee, sanoi herrasväki, — toitotetaan maailmalle. Hän on onnellinen mies! Milteipä meidän täytyy olla ylpeitä siitä, että hän on meidän puutarhurimme.
Mutta he eivät olleet ensinkään ylpeitä siitä. He tunsivat, että he olivat herrasväki, he saattoivat sanoa irti Larsenin, mutta sitä he eivät tehneet. He olivat hyviä ihmisiä, ja heidän tapaisiaan hyviä ihmisiä on hyvin paljon, ja se on ilahduttavaa jokaiselle Larsenille.
Niin, sellainen on tarina puutarhurista ja herrasväestä.
Nyt voit sitä miettiä.
KIRPPU JA PROFESSORI.
Oli ilmapurjehtija. Hänen kävi huonosti, ilmapallo halkesi, mies putosi alas ja murskaantui. Palvelijapoikansa hän oli paria minuuttia aikaisemmin lähettänyt alas laskupurjeen avulla; se oli pojan onni. Hän pääsi vahingoittumattomana ja hänen mielessään kierteli suuria ilmapurjehtijan aikeita. Mutta hänellä ei ollut ilmapalloa eikä varoja sen hankkimiseen.
Elää hänen täytyi ja niin hän rupesi harjoittamaan taikatemppuja ja puhumaan vatsasta; sen suorittajia kutsutaan vatsapuhujiksi. Nuori hän oli ja hauskannäköinen, ja kun hän sai viikset ja hyvät vaatteet, niin häntä saattoi pitää kreivin lapsena. Naiset pitivät häntä kauniina, niin, eräs neito ihastui hänen kauneuteensa ja taikuritaitoonsa niin suuresti, että seurasi häntä vieraisiin kaupunkeihin ja maihin. Mies kutsui itseään professoriksi; vähemmästä ei voinut olla puhettakaan.
Hänen alituinen ajatuksensa oli, että hänen täytyy saada ilmapallo ja lähteä lentoon pienen vaimonsa kanssa; mutta heillä ei vielä ollut varoja.
— Niitä saadaan! sanoi mies.
— Kunhan ne vain saataisiin! sanoi vaimo.
— Mehän olemme nuoria ihmisiä! Nyt minä olen professori. Leipää murutkin ovat.
Vaimo auttoi miestään uskollisesti, istui ovella myyden lippuja näytäntöön, ja se oli kylmää huvia talvella. Eräässä taikatempussa hän myöskin auttoi miestään. Tämä pisti vaimonsa pöytälaatikkoon, suureen pöytälaatikkoon. Vaimo konttasi takalaatikkoon, ja niin ei häntä voitu löytää etulaatikosta. Se oli silmänkääntäjätemppu.
Mutta eräänä iltana, kun mies veti ulos laatikon, ei hänkään löytänyt vaimoa. Tämä ei ollut etulaatikossa eikä takalaatikossa, ei koko talossa, ei näkyvissä, ei kuuluvissa. Se oli hänen taikatemppunsa. Hän ei koskaan tullut takaisin. Hän oli kyllästynyt koko peliin, ja mieskin kyllästyi siihen, menetti hyvän tuulensa, ei enää osannut nauraa ja ilveillä, ja sitten ei tullut enää väkeä. Ansio huononi, vaatteet huononivat, vihdoin hänellä oli vain suuri kirppu; se oli vaimon perintöä, ja sentähden hän piti siitä hyvin paljon. Sitten hän harjoitti sitä, opetti sille taikatemppuja, opetti sen tekemään kunniaa ja laukaisemaan kanuunan, aivan pienen kanuunan.
Professori oli ylpeä kirpusta, ja kirppu oli ylpeä itsestään. Se oli oppinut jotakin, siinä oli ihmisverta, se oli käynyt maan suurimmissa kaupungeissa, prinssit ja prinsessat olivat sitä katselleet, se oli saavuttanut heidän korkean kiitoksensa. Tämä oli painettu sanomalehtiin ja ohjelmiin. Se tiesi olevansa kuuluisuus ja voivansa elättää professorin, jopa kokonaisen perheenkin.
Ylpeä se oli ja kuuluisa se oli ja kuitenkin se kulki professorin kanssa matkalla ollessaan neljännessä luokassa. Neljäs luokka tulee perille yhtä nopeasti kuin ensimmäinenkin. He olivat tehneet hiljaisen lupauksen, etteivät koskaan eroaisi, etteivät menisi naimisiin; kirppu oli päättänyt pysyä nuorena miehenä ja professori leskimiehenä. Ja yksiinhän se vetää.
— Sinne, missä on onnistunut parhaiten, sanoi professori, — ei pidä mennä toista kertaa. Hän oli ihmistuntija, ja se on taito sekin.
Vihdoin he olivat matkustaneet kaikki maat, paitsi villien maan. Silloin professori päätti lähteä villien maahan. Siellä tosin syödään kristittyjä ihmisiä, sen tiesi professori, mutta ei hän ollut oikea kristitty eikä kirppu ollut oikea ihminen; sentähden hän arveli heidän uskaltavan matkustaa sinne ja ansaitsevan hyvin.
He matkustivat höyrylaivalla ja purjelaivalla. Kirppu teki temppujaan, ja niin ne saivat matkustaa maksutta ja tulivat villien maahan.
Täällä hallitsi pieni prinsessa; hän oli vain kahdeksan vuoden vanha, mutta hän hallitsi. Hän oli ottanut vallan isältä ja äidiltä, sillä hänellä oli tahtoa ja hän oli erinomaisen kaunis ja vallaton.
Heti, kun kirppu teki kunniaa ja laukaisi kanuunan, ihastui prinsessa niin kirppuun, että hän sanoi: »Hän tai ei kukaan!» Hän kävi aivan villiksi rakkaudesta, ja villihän hän oli ennestäänkin.
— Herttainen pieni ymmärtämätön lapsi, sanoi hänen oma isänsä, — kunhan siitä ensiksi voisi tehdä ihmisen.
— Jätä se minun huolekseni, vanhus! sanoi prinsessa, eikä se ollut kaunista kieltä pienen prinsessan puolelta, joka puhuu isälleen; mutta hän oli villi.
Prinsessa asetti kirpun pienelle kädelleen.
— Nyt sinä olet ihminen ja hallitset minun kanssani. Mutta sinun pitää tehdä mitä minä tahdon, muuten lyön sinut kuoliaaksi ja syön professorin.
Professori sai suuren salin asuakseen. Seinät olivat sokeriruokoa, hän saattoi nuolla niitä, mutta hän ei ollut herkkusuu. Hän sai keinuverkon nukkuakseen; siinä hän makasi kuin ilmapallossa, jota hän aina oli toivonut ja joka oli hänen alinomainen ajatuksensa.
Kirppu jäi prinsessan luo, istui hänen pienellä kädellään ja hienolla kaulallaan. Prinsessa oli ottanut hiuksen päästään, professorin täytyi köyttää se kirpun jalan ympäri, ja siten prinsessa piti sitä kiinni suuressa korallikappaleessa, joka oli hänen korvalehdessään.
Se oli ihanaa aikaa prinsessasta, ja kirpusta myöskin, prinsessan arvelun mukaan. Mutta professori ei ollut tyytyväinen, hän piti matkustamisesta, kulki mielellään kaupungista kaupunkiin ja luki sanomalehdistä kuvauksia, miten sitkeästi ja viisaasti hän oli opettanut kirppua suorittamaan ihmisen tehtäviä. Päivästä toiseen hän makasi riippumatossa, laiskotteli ja sai hyvää ruokaa: tuoreita linnunmunia, elefantinsilmiä ja paistettuja kirahvinreisiä. Ihmissyöjät eivät elä ainoastaan ihmislihasta; se on herkkua. — Lapsen hartioita kirpeän kastikkeen kera, sanoi prinsessan äiti, — se on kaikkein herkullisinta.
Professorin oli ikävä, ja hän halusi pois villien maasta, mutta kirpun hän tahtoi mukaansa; se oli hänen ihmeotuksensa ja tulolähteensä. Kuinka hän saattaisikaan ottaa sen kiinni ja saada sen käsiinsä? Se ei ollut suinkaan helppoa.
Hän pingoitti kaiken ajatuskykynsä ja sitten hän sanoi: nyt minä sen tiedän!
— Prinsessalais-isä, salli minun tehdä jotakin! Saanko minä harjoittaa maan asukkaat tekemään kunniaa? juuri sitä maailman suurimmissa maissa kutsutaan sivistykseksi.
— Ja mitä sinä voit opettaa minulle? kysyi prinsessalais-isä.
— Suurimman taitoni, sanoi professori, — sen, miten kanuuna laukaistaan niin että koko maa vapisee ja kaikki taivaan herkullisimmat linnut putoavat paistettuina alas. Se se on paukahdus!
— Tuo tänne kanuuna! sanoi prinsessalais-isä.
Mutta koko maassa ei ollut yhtään kanuunaa, paitsi minkä kirppu oli tuonut, ja se oli liian pieni.
— Minä valan suuremman! sanoi professori. — Anna minulle vain varat! Minä tarvitsen hienoa silkkikangasta, neulaa ja lankaa, touveja ja köysiä sekä ilmapallojen vatsatippoja, ne puhistavat, keventävät ja nostavat. Ne matkaansaattavat paukauksen kanuunanvatsassa.
Hän sai kaikki mitä hän pyysi.
Koko maa kokoontui katsomaan suurta kanuunaa. Professori ei huutanut ennenkuin hän oli saanut pallon aivan valmiiksi, ja se oli täytettävä ja laskettava ilmaan.
Kirppu istui prinsessan kädellä ja katseli. Ilmapallo täytettiin, se pullistui ja sitä saattoi töin tuskin pidellä, niin villi se oli.
— Minun täytyy saada se ilmaan, jotta se jäähtyy, sanoi professori ja asettui koriin, joka riippui sen alla. — Yksin en voi sitä ohjata. Tarvitsen avukseni taitavan toverin. Täällä ei ole ketään muita kuin kirppu!
— Minä en mielelläni laskisi sitä, sanoi prinsessa, mutta ojensi kuitenkin kirpun professorille, joka asetti sen kädelleen.
— Päästäkää irti köydet ja touvit! sanoi hän. — Nyt ilmalaiva nousee!
He luulivat hänen sanovan: kanuuna.
Ja sitten kohosi ilmapallo kohoamistaan, pilvien yläpuolelle, pois villien maasta.
Pieni prinsessa, hänen isänsä ja äitinsä ja koko kansa seisoi ja odotti. He odottavat vieläkin, ja jollet sinä usko sitä, niin lähde villien maahan; siellä puhuu jokainen lapsi kirpusta ja professorista ja uskoo heidän palaavan, kun kanuuna on jäähtynyt. Mutta he eivät tule, he ovat kotona täällä meillä, ja he ovat omassa isänmaassaan, ajavat rautatiellä ensimmäisessä luokassa eikä neljännessä. Heillä on hyvät ansiot, suuri ilmapallo. Kukaan ei kysy, miten he ovat saaneet ilmapallon tai mistä se on kotoisin; he ovat varakasta väkeä, kunnioitettavaa väkeä, kirppu ja professori.