MITÄ VANHA JOHANNA KERTOI.
Tuuli humisee vanhassa piilipuussa.
Tuntuu siltä kuin kuulisi laulua; tuuli laulaa, puu kertoo. Jollet ymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta, hän tietää asiat, hän on syntynyt tässä pitäjässä.
Vuosia sitten, kun valtamaantie vielä kulki tästä, oli puu jo suuri ja merkillinen. Se oli samassa paikassa kuin se vieläkin on, räätälin valkeaksi rapatun ristikkotalon luona, likellä suota, joka siihen aikaan oli niin suuri, että siellä juotettiin karjaa, ja jossa kuuman kesän aikana pienet talonpoikaispojat juoksentelivat alastomina vedessä pulikoiden. Aivan puun alle oli hakatuista kivistä pystytetty virstanpatsas. Nyt se on kaatunut, karhunmarjanvarret peittävät sen.
Uusi valtamaantie rakennettiin rikkaan talonpoikaistalon toiselle puolelle, vanhasta tuli peltotie, suosta lammikko, joka on kokonaan limaskan peitossa. Kun sammakko putosi veteen, hajaantui vihanta ja musta vesi tuli näkyviin. Yltympärillä kasvoi ja kasvaa tussaria, osmankäämiä, kieloja ja keltaisia vesililjoja.
Räätälin talo kävi vanhaksi ja kallistui; katosta tuli taimilava, jossa kasvoi sammalta ja kynsilaukkaa. Kyyhkyslakka luhistui, ja rastas rakensi sinne pesänsä. Pääskyset ripustivat talonpäätyyn ja katon alle pesän toisensa viereen, ikäänkuin onni oikein olisi asustanut täällä.
Se olikin kerran täällä. Nyt oli elämä käynyt yksinäiseksi ja hiljaiseksi. Yksinään ja tylsänä asui siellä »Rasmus raukka», joksi häntä kutsuttiin. Hän oli syntynyt täällä, hän oli leikkinyt täällä, hän oli juossut ketojen poikki ja aitojen yli, pienenä pulikoinut aavassa suossa ja kiivennyt vanhaan puuhun.
Puu nosti kauniisti ja ylpeästi suuria oksiaan, niinkuin se nostaa niitä vielä nytkin, mutta myrsky oli jo hiukan vääntänyt runkoa ja aika tehnyt siihen revelmän. Nyt ovat tuuli ja sade tuoneet multaa revelmään; siinä kasvaa ruohoa ja vihantaa, yksinpä pieni pihlajapuukin on asettunut sinne.
Kun pääskyset keväällä tulivat, lentelivät ne puun ja katon ympäri, ne muurasivat ja paikkasivat vanhoja pesiään. Rasmus raukka antoi pesänsä pysyä pystyssä tai kaatua, kuinka vaan. Hän ei muurannut eikä tukenut sitä: »Mitä se auttaa!» oli hänen sananpartensa, ja se oli niinikään ollut hänen isänsä.
Hän jäi kotiinsa, pääskyset lensivät pois, mutta ne palasivat jälleen, nuo uskolliset eläimet. Rastas lensi ja tuli takaisin ja vihelsi lauluaan. Kerran osasi Rasmuskin viheltää kilpaa sen kanssa; nyt ei hän laulanut eikä viheltänyt.
Tuuli humisi vanhassa piilipuussa, se humisee vieläkin, on kuin kuulisi laulua. Tuuli laulaa, puu kertoo. Jollet ymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta, hän tietää, hän tuntee vanhat asiat, hän on kuin kronikkakirja, jossa on muistiinpanoja ja vanhoja muistoja.
Kun rakennus oli uusi ja hyvä, muutti kyläräätäli Iivari Ölse sinne vaimonsa Maarenin kanssa. Molemmat olivat ahkeria, rehellisiä ihmisiä. Vanha Johanna oli siihen aikaan lapsi, hän oli puusuutarin tytär, köyhimpiä pitäjässä. Monen hyvän voileivän sai hän Maarenilta, jolla ei ollut puutetta ruuasta. Maaren oli hyvissä väleissä herrasrouvan kanssa; aina hän nauroi ja oli iloinen, hän ei masentunut mistään, suutansa hän käytti, mutta myöskin käsiään. Hän käytti silmäneulaa yhtä nopeasti kuin suutaan ja hoiti sitäpaitsi talonsa ja lapsensa. Heitä oli miltei tusina, kokonaista yksitoista; kahdestoista jäi tulematta.
— Köyhällä kansalla on aina pesä täynnä poikasia, murisi herra. — Jos ne voisi hukuttaa kuin kissanpojat ja pitää vain yhden tai kaksi voimakkainta, niin olisi maailmassa vähemmän kurjuutta.
— Jumala varjelkoon! sanoi räätälin vaimo. — Lapsethan toki ovat Herran lahja. Ne ovat talon ilo. Joka lapsi on yksi isämeitä lisää. Jos tulee tiukka ja täytyy syöttää monta suuta, niin ponnistaa enemmän, keksii keinoja, kaikenlaisia rehellisiä apuneuvoja. Jumala ei jätä, jollemme me jätä.
Herraskartanon rouva oli hänen puolellaan, nyökäytti ystävällisesti päätään ja taputti Maarenia poskelle. Sen hän oli tehnyt monta kertaa ja myöskin suudellut häntä, mutta silloin rouva oli pieni lapsi ja Maaren hänen lapsenhoitajansa. Nämä molemmat pitivät toisistaan, eikä tämä kiintymys pettänyt.
Joka vuosi joulun aikaan lähetettiin herraskartanosta räätälin taloon talvivaroja: tynnyri jauhoja, sika, kaksi hanhea, nelikollinen voita, juustoa ja omenia. Se oli suuri lisä ruokasäiliöön. Iivari Ölse näyttikin silloin varsin tyytyväiseltä, mutta toi taas pian esiin vanhan sananpartensa: »Mitä se auttaa!»
Talossa oli siistiä ja somaa, ikkunoissa uutimet ja kukkia myöskin, sekä neilikkoja ja palsamiineja. Merkkausliina riippui kehyksissä seinällä ja vieressä riippui runomittainen syntymäpäivätoivotus; sen oli Maaren Ölse itse sepittänyt. Hän tiesi kuinka riimit ovat sovitettavat. Hän on miltei hiukan ylpeä sukunimestä »Ölse». Se oli ainoa sana tanskankielessä, joka oli loppusoinnussa »pölse» [makkara] sanan kanssa — silloin on kuitenkin aina jossakin suhteessa edellä muita, sanoi hän ja nauroi. Aina hän säilytti hyvän tuulensa; hän ei koskaan sanonut niin kuin mies: »Mitä se auttaa!» Hänen sananpartensa oli: »Luota itseesi ja Jumalaan!»' Sen hän teki, ja tämä piti koossa kaikki. Lapset menestyivät, tulivat suuriksi ja jättivät pesän, joutuivat kauas ja kunnostautuivat. Rasmus oli pienin. Hän oli hyvin kaunis lapsi. Eräs kaupungin suurista taidemaalareista lainasi hänet maalattavakseen, maalasipa hänet yhtä alastomana kuin hän oli syntynyt tähän maailmaan. Kuva riippui nyt kuninkaan linnassa; siellä oli kartanon rouva nähnyt sen ja tuntenut pienen Rasmuksen kuvaksi, vaikka poika oli ilman vaatteita.
Mutta nyt tuli raskas aika. Räätäli sai säryn molempiin käsiinsä; niihin syntyi suuria pahkoja. Yksikään tohtori ei voinut auttaa, ei edes viisas Stiina, joka hänkin tohtoroi.
— Ei pidä lamaantua! sanoi Maaren. — Ei siitä ole mitään apua, että päästää pään riipuksiin! Kun ei meillä ole isän molempia käsiä apunamme, niin minun täytyy käyttää käsiäni sitä ahkerammin. Pieni Rasmus voi hänkin neuloa!
Hän istui todella jo pöydällä, vihelteli ja lauloi, hän oli iloinen poika.
Koko päivää ei hänen tarvinnut siinä istua, sanoi äiti, se olisi ollut väärin lasta kohtaan. Hänen piti myöskin leikkiä ja juosta.
Puusuutarin Johanna oli hänen paras leikkitoverinsa. Hän oli vielä köyhemmistä oloista kuin Rasmus. Kaunis ei hän ollut, paljain jaloin hän kulki, vaatteet riippuivat repaleina hänen ympärillään, kukaan ei korjannut niitä, eikä hänen päähänsä pälkähtänyt itse tehdä sitä. Hän oli lapsi ja iloinen kuin lintu Jumalan päivänpaisteessa.
Kivestä pystytetyn virstapatsaan luona leikkivät Rasmus ja Johanna suuren piilipuun alla.
Pojalla oli suuria tuumia. Hän tahtoi kerran päästä hienoksi räätäliksi ja asua kaupungissa, missä oli mestareja, joilla oli pöydällä kymmenen kisälliä; sen hän oli kuullut isältään. Siellä hän tahtoi ruveta kisälliksi ja sinne hän tahtoi jäädä mestariksi, ja sitten piti Johannan tulla häntä tervehtimään, ja jos tyttö silloin osaisi keittää, niin hän saisi valmistaa ruuan heille kaikille ja asua omassa kauniissa huoneessaan.
Johanna ei oikein uskaltanut uskoa tähän, mutta Rasmus kyllä uskoi, että näin tuli käymään.
Niin he istuivat vanhan puun alla, ja tuuli humisi oksissa ja lehdissä; tuntui siltä kuin tuuli olisi laulanut ja puu kertonut.
Syksyllä varisi jokainoa lehti, sade tippui alas paljaista oksista.
— Ne tulevat taasen vihreiksi! sanoi Ölse-muori.
— Mitä se auttaa! sanoi mies. Uusi vuosi, uudet huolet toimeentulosta!
— Ruokasäiliö on täynnä, sanoi vaimo. — Siitä saamme kiittää hyvää rouvaa; minä olen terve ja hyvissä voimissa. On synti, jos me valitamme.
Herrasväki viipyi yli joulun kartanossaan maalla, mutta uudenvuoden viikolla he muuttivat kaupunkiin, missä he viettivät talven, pitäen iloa ja huvitellen. Heidät kutsuttiin juhliin ja tanssiaisiin itse kuninkaankin luo.
Rouva oli saanut kaksi kallisarvoista pukua Ranskasta. Ne olivat sellaisesta kankaasta, sellaista kuosia ja niin neulotut, ettei räätälin Maaren koskaan ollut nähnyt moista komeutta. Hän pyysi nyt kartanon rouvalta, että hän saisi tuoda taloon myöskin miehensä, jotta tämäkin näkisi nuo puvut. Sellaisia ei maalaisräätäli ikinä näe, sanoi hän. Räätäli näki ne eikä sanonut mitään ennenkuin hän tuli kotiin, ja silloin hän sanoi samaa, mitä hän aina toisti: »Mitä se auttaa!» Ja tällä kertaa menivät hänen sanansa toteen.
Herrasväki tuli kaupunkiin. Siellä alkoivat tanssiaiset ja huvitukset, mutta keskellä tätä iloa kuoli vanha herra eikä rouva ensinkään saanut ylleen noita komeita vaatteita. Hän oli kovasti suruissaan ja pukeutui kiireestä kantapäähän mustaan surupukuun. Ei ainoatakaan valkoista viirua näkynyt. Kaikki palvelijat olivat mustissa vaatteissa, yksinpä loistovaunut verhottiin hienolla mustalla veralla.
Oli jäätävä pakkas-yö, lumi loisti, tähdet välkkyivät. Raskaat kuormastovaunut toivat ruumiin kaupungista herraskartanon kirkkoon, missä se oli laskettava suvun perhehautaan. Isännöitsijä ja pitäjän vouti istuivat kirkonportilla hevosen selässä, tulisoihtu kädessä. Kirkko oli valaistu ja pappi seisoi avoimen oven suussa vastaanottamassa ruumista.
Arkku kannettiin kuoriin, koko seurakunta kulki perässä. Pappi puhui, veisattiin virsi. Rouva oli hänkin kirkossa. Hän oli ajanut tänne mustiin verhotuissa loistovaunuissa. Ne olivat mustat sisältä ja mustat ulkoa; sellaista ei koskaan oltu nähty tässä pitäjässä.
Koko talven puhuttiin tästä surukomeudesta, niin, ne olivat oikein herrashautajaiset.
Siinä se nähtiin, mitä se mies merkitsi! sanoivat pitäjäläiset. — Hän oli ylhäissyntyinen ja ylhäissyntyisenä hänet haudattiin.
— Mitä se auttaa! sanoi räätäli. — Nyt häneltä on poissa sekä henki että tavara. Meillä on sentään toinen näistä.
— Älähän toki puhu sillä lailla! sanoi Maaren. — Hänellä on iankaikkinen elämä taivaan valtakunnassa.
— Kuka sen on sinulle sanonut, Maaren! sanoi räätäli. — Kuollut mies on hyvää lannoitusainetta! Mutta se mies lienee ollut liian ylpeä tuottaakseen hyötyä mullassa, koska hänen pitää maata hautakappelissa.
— Älähän toki puhu niin jumalattomasti! sanoi Maaren. — Sanon vieläkin: hänellä on iankaikkinen elämä!
— Kuka sen on sanonut sinulle, Maaren! toisti räätäli.
Ja Maaren viskasi esiliinansa pienen Rasmuksen pään yli. Poika ei saanut kuulla sitä puhetta.
Äiti kantoi pojan turvemajaan ja itki.
— Se puhe, jonka sinä juuri kuulit, pikku Rasmus, — se ei ollut sinun isäsi puhetta, vaan paholainen kulki huoneen läpi ja puhui isäsi äänellä. Lue isämeitäsi! Me luemme sen molemmat. Hän liitti yhteen lapsen kädet.
— Nyt minä taas olen rauhallinen! sanoi hän. — Luota itseesi ja
Jumalaan!
Suruvuosi oli mennyt, leski esiintyi vain puolittain suruvaatteissa.
Hänen sydämessään vallitsi täysi ilo.
Huhuttiin, että hän oli saanut kosijan ja jo ajatteli häitä. Maaren tiesi siitä jonkun verran ja pappi tiesi hiukan enemmänkin.
Palmusunnuntaina saarnan jälkeen oli leskirouva ja hänen sulhasensa kuulutettava avioliittoon. Sulhanen oli paalunveistäjä tai kuvanveistäjä, hänen ammattiaan ei oikein tiedetty, siihen aikaan ei Thorvaldsen ja hänen taiteensa vielä eläneet kansan suussa. Kartanon uusi herra ei ollut ylhäistä aatelia, mutta kuitenkin hyvin komea mies. Hän oli niitä, jonkalaisia ei kukaan ymmärrä, sanottiin. Hän veisti kuvia, oli taitava työssään, nuori ja kaunis.
— Mitä se auttaa! sanoi räätäli Ölse.
Palmusunnuntaina luettiin avioliittokuulutus saarnatuolista, sitten seurasi virsi ja rippi. Räätäli, hänen vaimonsa ja pieni Rasmus olivat kirkossa; vanhemmat menivät ripille, Rasmus istui kirkonpenkissä, hän ei vielä ollut päässyt ripille. Viime aikoina oli räätälin talossa ollut puute vaatteista; vanhoja oli käännetty ja taasen käännetty, korjattu ja paikattu. Nyt he kaikki kolme olivat uusissa vaatteissa, mutta ikäänkuin mustissa hautajaisvaatteissa; he olivat puetut suruvaunujen päälliseen. Mies oli saanut siitä takin ja housut, Maaren leningin, jossa oli korkea kaulus, ja Rasmus koko puvun, jossa oli kasvamisen varaa ensimmäistä ripillekäyntiä varten. Kangas sekä suruvaunujen ulkopuolelta että sisäpuolelta oli käytetty. Eihän kenenkään tarvinnut tietää, mihin se oli pantu, mutta ihmiset saivat kuitenkin pian tietää sen; viisas Stiina-muori ja pari muuta yhtä viisasta vaimoa, jotka eivät käyttäneet viisauttaan elinkeinonaan, sanoivat, että nuo vaatteet tuovat taloon tautia ja sairautta; »ihmiset eivät saa pukeutua ruumisvaunuihin muuta kuin ajaakseen hautaan».
Puusuutarin Johanna itki kuullessaan tämän puheen. Ja kun räätäli siitä lähtien päivä päivältä huononi, niin saataisiin muka piankin nähdä, ketä tämä koskisi.
Ja se nähtiinkin.
Ensimmäisenä sunnuntaina kolminaisuudesta kuoli räätäli Ölse. Huolenpito kodista oli nyt yksistään Maarenin hartioilla. Hän piti kodin koossa, luotti itseensä ja Jumalaan.
Vuotta myöhemmin pääsi Rasmus ripille. Nyt hänen piti päästä kaupunkiin oppiin suurräätälin luo, tosin ei sellaisen, jolla on pöydällä kaksitoista kisälliä, vaan sellaisen, jolla oli yksi. Pientä Rasmusta saattoi pitää puolena. Iloinen hän oli, ja tyytyväisen näköinen, mutta Johanna itki, tyttö piti Rasmuksesta enemmän kuin itsekään tiesi. Räätälin vaimo jäi vanhaan taloon jatkamaan ammattiaan.
Tähän aikaan avattiin uusi valtamaantie. Vanha, joka kulki piilipuun ja räätälin asunnon ohi, tuli peltotieksi, suo kasvoi umpeen, limaska täytti vesilätäkön, joka oli säilynyt. Virstanpatsas kaatui, sillä ei ollut mitään tehtävää, mutta puu pysyi voimakkaana ja kauniina, tuuli humisi oksissa ja lehdissä.
Pääskyset lensivät pois, kottarainen lensi pois, mutta ne palasivat keväällä, ja kun ne nyt neljännen kerran tulivat takaisin, tuli myöskin Rasmus kotiinsa. Hän oli suorittanut kisällinnäytteensä ja oli kaunis, mutta hento mies. Nyt oli hänen tarkoituksensa panna kuntoon reppunsa, nähdä vieraita maita. Sinne hänen mielensä paloi. Mutta hänen äitinsä ei tahtonut päästää häntä, kotona on kuitenkin paras olla! Kaikki muut lapset olivat majallaan maailmalla, Rasmuksen piti saada talo. Työtä hänelle riittäisi yllinkyllin, jos hän haluaa kulkea pitkin paikkakuntaa, olla kiertävänä räätälinä, neuloa pari viikkoa tässä talossa ja pari viikkoa tuossa. Olihan sekin matkustamista. Ja Rasmus seurasi äitinsä neuvoa.
Niin hän siis jälleen nukkui syntymätalonsa katon alla, istui jälleen vanhan piilipuun juurella ja kuuli sen humisevan.
Hauskan näköinen hän oli, osasi viheltää kuin lintu ja laulaa sekä uusia että vanhoja lauluja. Mielellään hänet nähtiin suurissakin taloissa, varsinkin Klaus Hansenin luona, joka oli lähinnä rikkain talonpoika pitäjässä.
Tytär Elsa oli kuin kaunein kukka, ja hän nauroi aina. Tosin oli pahoja ihmisiä, jotka sanoivat hänen nauravan vain näyttääkseen kauniita hampaitaan. Naurusuu hän oli ja aina valmis ilveilemään. Kaikki puki häntä.
Hän rakastui Rasmukseen ja Rasmus rakastui häneen. Mutta ei kumpikaan sanonut sitä selvin sanoin.
Rasmus kulki ja mietti ja kävi synkkämieliseksi. Hänessä oli enemmän isänsä luonnetta kuin äitinsä. Hyvä tuuli tuli vain kun Elsa tuli; silloin nauroivat he molemmat, laskivat leikkiä ja pitivät iloa, mutta vaikka siihen oli hyvä tilaisuus, niin ei hän sanonut edes ainoaa peitettyä sanaa rakkaudesta. »Mitä se auttaa!» ajatteli hän. »Vanhemmat toivovat hänelle varallisuutta, ja sitä ei minulla ole. Viisainta olisi lähteä pois täältä!» Mutta hän ei voinut päästä talosta, Elsa oli ikäänkuin kiinnittänyt häneen langan, hän oli ikäänkuin tytön opetettu lintu, hän lauloi ja vihelteli hänen mielikseen ja tahtonsa mukaan.
Johanna, puusuutarin tytär, palveli talossa ja toimitti halpoja tehtäviä. Hän ajoi maitokärryt kedolle, missä hän toisten palvelustyttöjen kanssa lypsi lehmät, niin, lantaakin hänen piti ajaa, kun tarvittiin. Hän ei joutunut saliin eikä paljon nähnyt Rasmusta tai Elsaa, mutta sen hän kuuli, että nämä molemmat olivat miltei kihloissa.
— Nyt pääsee Rasmus varallisuuteen! sanoi hän. — Sen minä mielelläni suon hänelle! Ja hänen silmänsä kostuivat, vaikkei siinä mitenkään ollut syytä itkuun.
Kaupungissa oli markkinat. Klaus Hansen ajoi kaupunkiin ja Rasmus oli mukana; hän istui Elsan vieressä sekä mennen että tullen. Hän oli rakkauden huumassa, mutta ei sanonut sanaakaan.
— Täytyyhän hänen toki sanoa minulle jotakin siitä asiasta, arveli tyttö, ja siinä hän oli oikeassa. — Jollei hän muuten puhu, niin minä saan hänet peloittamalla siihen.
Ja pian kerrottiin talossa, että pitäjän rikkain talollinen oli kosinut Elsaa, ja niin hän todella oli tehnytkin, mutta kukaan ei tietänyt, minkä vastauksen tyttö oli antanut.
Ajatukset pyörivät Rasmuksen päässä.
Eräänä iltana pani Elsa sormeensa kultasormuksen ja kysyi Rasmukselta mitä se merkitsi.
— Kihlausta, sanoi Rasmus.
— Ja kenen kanssa luulet? kysyi tyttö.
— Rikkaan talollisen, sanoi hän.
— Oikeaan osasit, sanoi tyttö, nyökkäsi ja livahti tiehensä.
Mutta Rasmus livahti tiehensä hänkin, tuli kotiin äitinsä talolle hurjistuneena ja kiersi kiinni reppunsa. Kauas maailmalle hän päätti lähteä, äidin itku ei auttanut.
Hän veisti itselleen vanhasta piilipuusta sauvan, hän vihelteli ikäänkuin olisi ollut hyvällä tuulella, hän tahtoi päästä näkemään kaiken maailman ihanuuksia.
— Se on minulle suuri suru, sanoi äiti. — Mutta sinun mielestäsi kai on sopivinta ja parasta päästä pois. Minun täytyy tyytyä kohtalooni. Luota itseesi ja Jumalaan, niin minä kyllä saan sinut iloisena ja reippaana takaisin!
Rasmus asteli uutta maantietä; siellä hän näki Johannan tulevan ajaen lantakuormaa. Johanna ei ollut huomannut häntä, eikä Rasmus toivonut hänen näkevän häntä. Hän asettui pensaikon taakse ojan reunalle, siellä hän oli piilossa — ja Johanna ajoi ohitse.
Maailmalle hän läksi, kukaan ei tietänyt minne, hänen äitinsä ajatteli, että hän kai palaa kotiin ennen vuoden loppua. Nyt hän saa nähdä uutta, nyt hän saa uutta ajattelemista, pääsee sitten jälleen takaisin vanhoihin laskoksiinsa, joita ei silitetä pois millään prässiraudalla. Hänessä on hiukan liian paljon isänsä luontoa; näkisin mieluummin että hänessä olisi minun luonnettani, lapsi-parassa! Mutta kyllä hän tulee takaisin kotiin. Eihän hän voi jättää minua ja taloa.
Äiti oli valmis odottamaan vuosikausia. Elsa odotti vain kuukauden. Silloin hän salaa läksi tietäjä-vaimon, Stiina Matintyttären luo, joka osasi »tohtoroida», ennustaa korteista ja kahvista ja taisi muutakin kuin isämeitänsä. Tietysti hän tiesi, missä Rasmus oli, sen hän luki kahvinsumpista. Hän oli vieraassa kaupungissa, mutta sen nimeä hän ei voinut lukea. Siinä kaupungissa on sotamiehiä ja kauniita neitosia. Hänen aikomuksensa on ottaa pyssy tai joku neitosista.
Tätä ei Elsa voinut kuunnella. Hän oli valmis luovuttamaan säästörahansa ostaakseen Rasmuksen vapaaksi, mutta kenenkään ei pitänyt saada tietää, että hän oli sen tehnyt.
Ja vanha Stiina lupasi, että Rasmus tulee takaisin, hän tiesi erään tempun; se oli kyllä vaarallinen temppu sille, jota se koski, mutta se oli viimeinen keino. Hän aikoi panna padan kiehumaan häntä kotiin, ja silloin hänen täytyi lähteä liikkeelle. Vaikka hän olisi ollut missä tahansa maailmalla, niin hänen täytyi lähteä kotiin, sinne, missä pata kiehui yli laitainsa ja missä rakastettu odotti häntä. Saattoi kulua kuukausia ennenkuin hän tuli, mutta hänen täytyi tulla, jos hän oli elossa.
Hänen täytyi kulkea saamatta lepoa ja rauhaa, yötä ja päivää, yli järvien ja vuorten, oli ilma sitten hyvä tai paha, vaikka hänen jalkansa olisivat olleet kuinka väsyksissä. Kotiin hän pyrki, kotiin hänen täytyi tulla.
Kuu oli ensimmäisellä neljänneksellä. Sitä vaati vanhan Stiinan sanojen mukaan tämä temppu. Oli tuulinen ilma, vanha piilipuu ryski. Stiina leikkasi siitä oksan, sitoi sen solmuun; se kyllä auttaa vetämään Rasmuksen kotiin äitinsä taloon. Katolta otettiin sammalia ja kynsilaukkaa, pantiin pataan, joka asetettiin tulelle. Elsan piti repiä lehti virsikirjasta; hän repi sattumalta viimeisen lehden, sen, jossa painovirheet olivat.
— Se ajaa saman asian! sanoi Stiina ja viskasi sen pataan.
Monenlaista tarvittiin siihen puuroon, jonka piti kiehua ja lakkaamatta kiehua, kunnes Rasmus tulisi kotiin. Mustan kukon vanhan Stiinan tuvassa täytyi luovuttaa punainen harjansa; sekin joutui pataan. Elsan paksu kultasormus joutui sinne myöskin, eikä hän koskaan saa sitä takaisin, sen sanoi Stiina hänelle etukäteen, Stiina oli niin viisas. Monet esineet, joita me emme tunne edes nimeltä, joutuivat pataan. Se oli lakkaamatta tulella tai tulisilla hiilillä tai kuumassa tuhassa. Vain tietäjämuori ja Elsa tiesivät sen.
Oli yläkuu, oli alakuu. Joka kerta tuli Elsa kysymään:
— Etkö näe hänen tulevan?
— Paljon minä tiedän, sanoi Stiina, — ja paljon minä näen, mutta hänen matkansa pituutta en voi nähdä. Nyt hän on päässyt ensimmäisten vuorten yli, nyt hän on merellä pahassa ilmassa. Hän kulkee pitkää tietä suurten metsien läpi, hänen jalkansa ovat rakoilla, hänessä on kuume, mutta hänen täytyy kulkea.
— Ei, ei! sanoi Elsa. — Minun käy häntä sääli!
— Nyt emme voi häntä pysäyttää. Sillä jos me sen teemme, niin hän kaatuu kuolleena maantielle.
Kului toista vuotta. Kuu paistoi pyöreänä ja suurena, tuuli suhisi vanhassa puussa. Taivaalle ilmestyi kuutamolla sateenkaari.
— Se on varma merkki, siinä on takeet, sanoi Stiina. Nyt Rasmus tulee.
Mutta ei hän kuitenkaan tullut.
— Odotuksen aika on pitkä, sanoi Stiina.
— Nyt minä olen väsynyt odotukseen! sanoi Elsa. Hän tuli harvemmin
Stiinan luo eikä enää tuonut hänelle uusia lahjoja.
Mieli kävi keveämmäksi, ja eräänä kauniina aamuna tiesivät kaikki pitäjäläiset, että Elsa oli antanut myöntävän vastauksen rikkaalle talolliselle.
Hän läksi katsomaan taloa ja viljelyksiä, karjaa ja taloustarpeita. Kaikki oli hyvässä kunnossa, ei ollut mitään syytä siirtää häiden viettoa.
Ne vietettiin suurellisesti ja kestivät kolme päivää. Tanssittiin klarinetin ja viulujen soiton mukaan. Kaikki pitäjäläiset olivat kutsutut, Ölse-muorikin oli mukana, ja kun kemut olivat loppuneet, isäntäväki oli sanonut vieraille hyvästi ja torventoitottajat puhalsivat loppusävelet, niin läksi hän kotiin mukanaan pidoista ottamansa ruuanjäännökset.
Hän oli palikalla sulkenut oven; palikka oli otettu pois, ovi oli auki ja tuvassa istui Rasmus. Hän oli tullut kotiin, tullut tällä hetkellä. Herra Jumala, minkä näköinen hän oli! Pelkkää luuta ja nahkaa, keltainen ja kalpea hän oli.
—- Rasmus! sanoi äiti. — Sinäkö siinä olet! Kuinka surkean näköinen sinä olet! Mutta minä iloitsen kaikesta sydämestäni, että olet luonani.
Ja äiti antoi pojalleen hyvää ruokaa, jota hän oli tuonut kotiin pidoista, kappaleen paistia ja häätorttua.
Rasmus sanoi viime aikoina usein ajatelleensa äitiään, kotiseutuaan ja vanhaa piilipuuta. Oli kummallista kuinka usein hän unissaan oli nähnyt puun ja paljasjalkaisen Johannan.
Elsaa hän ei ensinkään maininnut. Sairas hän oli, ja hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Mutta me puolestamme emme usko tätä padan ansioksi tai että se olisi vaikuttanut häneen mitään. Ainoastaan vanha Stiina ja Elsa uskoivat, mutta he eivät puhuneet siitä.
Rasmus makasi kuumeessa, joka oli tarttuvaa. Sentähden ei kukaan tullut käymään räätälin taloon, paitsi Johanna, puusuutarin tytär. Hän itki nähdessään kuinka surkeassa tilassa Rasmus oli.
Tohtori kirjoitti hänelle apteekin lääkkeitä. Hän ei tahtonut ottaa niitä.
— Mitä se auttaa! sanoi hän.
— Sinä paranet siitä, sanoi äiti. — Luota itseesi ja Jumalaan! Kun vain saisin nähdä sinun hiukan lihovan, kuulla sinun viheltävän ja laulavan, niin mielelläni antaisin elämäni.
Ja Rasmus pääsi sairaudesta, mutta hänen äitinsä sai sen; Jumala kutsui hänet eikä hänen poikaansa.
Talossa oli nyt hiljaista, siellä oli entistä köyhempää.
— Hän on kulunut loppuun! sanoivat pitäjäläiset. — Rasmus-raukka.
Hän oli matkalla viettänyt hurjaa elämää; se oli imenyt hänestä voimat ja pannut hänen ruumiiseensa levottomuuden, eikä kiehuva musta pata. Hiukset kävivät ohuiksi ja harmaiksi, hän ei pystynyt saamaan aikaan mitään kunnollista. »Mitä se auttaa!» sanoi hän. Hän meni mieluummin kapakkaan kuin kirkkoon.
Eräänä syysiltana hän taivalsi tuulessa ja sateessa vaivaloisesti likaista tietä kapakasta taloonsa. Hänen äitinsä oli aikaa sitten poissa, makasi haudassaan. Pääskyset ja kottaraiset olivat nekin poissa, nuo uskolliset eläimet. Johanna, puusuutarin tytär, ei ollut poissa. Hän tavoitti Rasmuksen tiellä, hän seurasi häntä kappaleen matkaa.
— Kokoa voimasi, Rasmus!
— Mitä se auttaa! sanoi Rasmus.
— Sinulla on huono sananparsi, sanoi Johanna.
— Muista äitisi sanat: luota itseesi ja Jumalaan! Sitä sinä et tee,
Rasmus! Niin täytyy ja tulee tehdä. Älä koskaan sano: »Mitä se auttaa».
Silloin sinä nyhdät juuret kaikelta toimeltasi.
Johanna seurasi häntä hänen talonsa ovelle, siinä hän läksi hänen luotaan. Rasmus ei jäänyt huoneeseen, hän karkasi vanhan piilipuun alle, istuutui kivelle, joka oli jäljellä kumoonkaatuneesta virstanpatsaasta.
Tuuli humisi puun oksissa, se oli kuin laulua, se oli kuin puhetta. Rasmus vastasi siihen. Hän puhui ääneen, mutta kukaan ei kuullut, paitsi puu ja humiseva tuuli.
— Kuinka minun on vilu! Varmaan on aika mennä nukkumaan. Nukkua, nukkua!
Ja hän meni, mutta ei taloon, vaan suolle päin. Siellä hän horjahti ja kaatui. Sade tulvi taivaasta, tuuli oli jäätävän kylmää; hän ei tuntenut sitä. Mutta kun aurinko nousi ja varikset lensivät suokaislikon yli, niin hän heräsi ja hänen ruumiinsa oli kuin puolikuollut. Jos hän olisi laskenut päänsä siihen, missä hänen jalkansa olivat, niin ei hän koskaan olisi noussut, vihreästä limaskasta olisi tullut hänen käärinliinansa.
Päivemmällä tuli Johanna räätälin taloon. Hän oli Rasmuksen apuna, hän toimitti hänet sairaalaan.
— Me olemme tunteneet toisemme pienestä pitäen, sanoi hän, — sinun äitisi antoi minulle sekä olutta että ruokaa; sitä en koskaan voi palkita hänelle. Sinä saat takaisin terveytesi, sinusta tulee ihminen ja sinun täytyy elää!
Ja Jumala tahtoi, että hän jäisi eloon. Mutta terveys ja mieli vuoroin nousivat ja laskivat.
Pääskyset ja kottarainen tulivat ja lensivät pois ja tulivat takaisin. Rasmus vanheni ennen aikojaan. Yksinään hän istui talossa, joka ränstymistään ränstyi. Köyhä hän oli, köyhempi kuin Johanna nyt.
— Sinulla ei ole uskoa, sanoi Johanna, — ja jollei meillä ole Jumalaa, niin mitä meillä sitten on? Menisit ripille, — sanoi hän, — varmaan sinä et ole ollut ehtoollisella sittenkuin pääsit ripille.
— Hm, mitä se auttaa! sanoi Rasmus.
— Jos sinä sanot niin ja uskot sellaista, niin anna sitten olla! Jumala ei tahdo pöytäänsä vastahakoista vierasta. Ajattele toki äitiäsi ja lapsuutesi aikaa! Sinä olit silloin herttainen, hurskas poika. Saanko lukea sinulle virren?
— Mitä se auttaa! sanoi Rasmus.
— Minä saan siitä aina lohdutusta, vastasi Johanna.
— Johanna, sinusta on varmaan tullut pyhimys! ja Rasmus katsoi häneen himmein, väsynein silmin.
Ja Johanna luki virren, mutta ei kirjasta; hänellä ei ollut kirjaa, hän osasi sen ulkoa.
— Ne olivat kauniita sanoja, sanoi Rasmus. — Mutta minä en kokonaan voinut seurata. Minun päässäni on niin raskas paino.
Rasmus oli tullut vanhaksi mieheksi, mutta Elsakaan ei ollut enää nuori, jos nyt mainitsemme hänetkin — Rasmus ei koskaan maininnut häntä. Hän oli isoäiti, pieni tyttönen oli hänen lapsenlapsensa; pienokainen oli leikittelemässä kylän toisten lasten kanssa. Rasmus tuli, sauvaansa nojaten, hän pysähtyi, katseli lasten leikkiä ja hymyili heille; entiset ajat muistuivat hänen mieleensä. Elsan lapsenlapsi osoitti häntä sormellaan.
— Rasmus-raukka! huusi hän. Toiset pikkutytöt seurasivat hänen esimerkkiään. — Rasmus-raukka! huusivat hekin ja seurasivat kirkuen vanhaa miestä.
Oli raskas, harmaa päivä, ja sitä seurasi toiset samanlaiset, mutta harmaiden ja raskaiden päivien jälkeen tulee aurinkoinen päivä.
Oli ihana helluntaiaamu. Kirkko oli koristettu vihreillä koivunoksilla; siellä vallitsi metsän tuoksu, ja aurinko paistoi kirkonpenkeille. Suuret alttarikynttilät olivat sytytetyt, oli ehtoollinen; Johanna oli polvistuvien joukossa, mutta Rasmus ei ollut heidän joukossaan. Juuri sinä aamuna oli Jumala kutsunut hänet luokseen.
Jumalan luona on armoa ja laupeutta.
Siitä on kulunut monta vuotta. Räätälin talo on vielä paikoillaan, mutta siellä ei asu ketään, ensimmäinen yömyrsky voi sen kaataa. Suo on kasvanut kaislojen ja raatteiden peittoon. Tuuli humisee vanhassa puussa, on kuin kuulisi laulua. Tuuli laulaa sitä, puu kertoo. Jollet ymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta. Hän elää siellä, veisaa virttään, jota hän veisasi Rasmukselle, hän ajattelee häntä, rukoilee Jumalaa hänen puolestaan, hän, tuo uskollinen sielu. Hän voi kertoa menneistä ajoista, muistoista, jotka humisevat vanhassa puussa.
PORTINAVAIN.
Jokaisella avaimella on tarinansa, ja avaimia on monenlaisia: kamariherran avaimia, kellon avaimia, P. Pietarin avaimia. Me osaamme kertoa kaikista avaimista, mutta nyt kerromme vain kamarineuvoksen portinavaimesta.
Se syntyi lukkosepän pajassa, mutta saattoi syystä luulla olevansa rautasepän luona, niin kovin kourin mies sitä piteli, vasaroi ja viilasi. Se oli liian suuri housuntaskuun, sentähden sen täytyi joutua takintaskuun. Siellä se makasi pimeässä, mutta muuten sen määräpaikka oli seinässä, kamarineuvoksen lapsuudenaikaisen varjokuvan vieressä, joka muistutti kaulusröyhelöllä koristettua pullaa.
Sanotaan jokaisen ihmisen saavan luonteeseensa ja toimintatapaansa jotakin siitä taivaanmerkistä, jonka alla hän syntyy, Härältä, Neitsyeltä, Skorpionilta, joiksi niitä kutsutaan allakassa. Kamarineuvoksetar ei maininnut yhtään näistä nimistä, hän väitti miehensä syntyneen »työntökärryjen merkeissä»; häntä täytyi aina työntää eteenpäin.
Hänen isänsä työnsi hänet erääseen virastoon, hänen äitinsä työnsi hänet aviosäätyyn, ja hänen vaimonsa työnsi hänet kamarineuvoksen arvoon, mutta tätä viimeistä ei hän sanonut; hän oli järkevä, kelpo vaimo, joka vaikeni oikealla kohdalla, puhui ja työnsi oikealla paikalla.
Nyt oli kamarineuvos jo iäkäs mies, »sopusuhtainen», niinkuin hän itse sanoi, lukenut mies, hyväntahtoinen ja lisäksi avainviisas, jonka asian myöhemmin tulemme ymmärtämään. Aina hän oli hyvällä tuulella, kaikista ihmisistä hän piti ja puhui mielellään heidän kanssaan. Kun hän meni kaupunkiin, niin oli vaikeaa saada häntä takaisin kotiin, kun ei äiti ollut työntämässä häntä. Hänen täytyi puhua jokaisen tuttavan kanssa, jonka hän tapasi. Hänellä oli paljon tuttavia, ja tästä joutui päivällisruoka kärsimään.
Kamarineuvoksetar katseli ikkunasta. — Nyt hän tulee! sanoi hän palvelustytölle. — Pane pata tulelle! — Nyt hän seisoo ja puhuu jonkun kanssa, ota pata tulelta, muuten ruoka kiehuu liiaksi! — Nyt hän vihdoinkin tulee! Niin, pane pata jälleen tulelle!
Mutta hän ei kuitenkaan tullut.
Hän saattoi seisoa aivan talon ikkunan alla ja nyökyttää sinne. Mutta kun sitten kulki tuttava ohitse, ei hän saanut rauhaa, hänen täytyi sanoa tuttavalle pari sanaa. Hänen puhuessaan tämän kanssa tuli siihen toinen tuttava. Niin hän siis piti ensimmäistä napinlävestä ja tarttui toista käteen samalla kuin huusi kolmannelle, joka aikoi mennä ohi.
Kamarineuvoksettaren kärsivällisyys joutui kovalle koetukselle.
— Kamarineuvos, kamarineuvos! huusi hän silloin. — Niin se mies on syntynyt työntökärryjen merkeissä; hän ei pääse paikalta, jollei häntä työnnä eteenpäin!
Kamarineuvos kävi mielellään kirjakaupoissa, katseli kirjoja ja lehtiä. Hän maksoi kirjakauppiaalleen pienen palkkion saadakseen kotona lukea uudet kirjat, nimittäin saadakseen leikata auki kirjan pitkän sivun, mutta ei poikkisivua, sillä silloin ei niitä olisi voitu myydä uusina. Hän oli elävä sanomalehti kaikessa säädyllisyydessä, tiesi kihlaukset, vihkiäiset ja hautajaiset, kirjajuorut ja kaupunkijuorut, ja hän antoi salaperäisillä viittauksilla huomata, että hän tiesi asioita, joita ei kukaan tietänyt. — Tämän kaiken hän oli saanut portinavaimelta.
Jo nuorina vastanaineina olivat kamarineuvoksen väet asuneet omassa talossaan, ja näiltä ajoilta asti oli heillä ollut sama portinavain, mutta silloin he eivät tunteneet sen ihmeellistä voimaa; sen he oppivat tuntemaan vasta myöhemmin.
Tämä tapahtui kuningas Fredrik kuudennen aikana. Köpenhaminalla ei silloin ollut kaasua, sillä oli hylkeenrasvalyhdyt, sillä ei ollut Tivolia eikä kasinoa, ei raitiovaunuja eikä rautateitä. Huvitukset olivat vähäiset sen rinnalla mitä ne nyt ovat. Sunnuntaisin tehtiin retki portin ulkopuolelle, Assistentti-kirkkomaalle, luettiin hautakivien kirjoituksia, asetuttiin nurmikolle, syötiin omia eväitä ja otettiin ryyppy tai lähdettiin Frederiksbergiin, missä rykmentin soittokunta soitti linnan edustalla ja missä oli liikkeellä paljon ihmisiä katselemassa, kuinka kuninkaallinen perhe souteli pienissä, ahtaissa kanavissa, vanhan kuninkaan ohjatessa venettä. Hän ja kuningatar tervehtivät kaikkia ihmisiä säätyerotukseen katsomatta. Tänne saapui varakkaita perheitä kaupungista nauttimaan iltateetään. Kuumaa vettä saatiin ulkopuolella puutarhaa olevalta vainiolta pienestä talonpoikaistalosta, mutta teekeittiö oli tuotava mukaan.
Tänne luonnonhelmaan läksivät kamarineuvoksen väet eräänä aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä. Palvelustyttö kulki edellä kantaen teekeittiötä ja eväskoppaa, missä myöskin oli naukku »Spendrupin parasta».
— Ota portinavain, sanoi kamarineuvoksetar, — jotta me pääsemme huoneisiimme, kun tulemme takaisin. Sinä tiedät, että täällä suljetaan, kun tulee pimeä, ja kellonnuora on ollut poikki aamusta asti. Me tulemme myöhään kotiin. Kun olemme olleet Frederiksbergissä, menemme Casortin teatteriin Vesterbrolle katsomaan panttomiimia »Harlekini puimamiesten sijaisena». Sinne tulee ihmisiä pilvenä, maksu on kaksi markkaa hengeltä.
Ja he menivät Frederiksbergiin, kuuntelivat musiikkia, näkivät kuninkaalliset veneet liehuvine lippuineen, näkivät vanhan kuninkaan ja valkoiset joutsenet. Nautittuaan hyvää teetä he kiirehtivät teatteriin, mutta eivät kuitenkaan tulleet ajoissa.
Nuorallatanssi oli loppunut, puujalkatanssi oli loppunut ja pantomiimi alkanut. He tulivat myöhään, niinkuin aina, ja se oli kamarineuvoksen syy. Matkalla hän joka hetki seisahtui puhumaan tuttavien kanssa. Teatterissa hän niinikään tapasi hyviä ystäviä, ja kun näytäntö oli loppunut, täytyi hänen ja hänen rouvansa välttämättä pistäytyä erään perheen luo juomaan lasi punssia. Siihen piti mennä vain kymmenen minuuttia, mutta nämä minuutit venyivät todellisuudessa kokonaiseksi tunniksi. Puhuttiin ja puhuttiin. Erittäin huvittava oli muuan ruotsalainen paroni, vai saksalainenko hän lienee ollut, sitä ei kamarineuvos tarkkaan muistanut, mutta sen sijaan hän ikuisiksi ajoiksi kätki muistiinsa sen avaintaidon, minkä paroni hänelle opetti. Tämä oli erinomaisen mieltäkiinnittävää! Hän saattoi saada avaimen vastaamaan kaikkeen, mitä siltä kysyttiin, kaikkein salaisimpiinkin asioihin.
Kamarineuvoksen portinavain soveltui tarkoitukseen erikoisesti; Se oli alaosastaan painava ja juuri sen täytyi riippua alaspäin. Avaimen kahvan paroni antoi pysyä oikean kätensä etusormella. Se riippui siinä irrallisena ja keveänä, jokainen suonentykintä sormenpäässä saattoi panna sen heilumaan niin että se liikkui, ja jollei tämä tapahtunut itsestään, niin osasi paroni erinomaisesti panna sen liikkumaan niinkuin hän tahtoi. Jokainen liikahdus merkitsi kirjainta, a:sta alkaen niin kauas aakkosiin kuin halutti. Kun ensimmäinen kirjain oli keksitty, liikkui avain vastakkaiselle puolelle. Sitten etsittiin seuraavaa kirjainta, ja tällä tavalla saatiin kokonaisia sanoja, kokonaisia lauseita, vastauksia kysymyksiin. Valetta se oli kaikki tyynni, mutta sentään huvittavaa. Se oli kamarineuvoksenkin ensimmäinen ajatus, mutta siinä mielipiteessä hän ei pysynyt; hän joutui kokonaan avaimen lumoihin.
— Ukkoseni, ukkoseni! huusi kamarineuvoksetar. — Länsiportti suljetaan kello kaksitoista! Me emme pääse sisään, meillä on aikaa vain neljännestunti.
Heidän täytyi kiirehtiä. Useat kaupunkiin rientävät henkilöt pääsivät pian heidän ohitseen. Vihdoinkin lähestyivät he viimeistä vahtihuonetta; silloin kello löi kaksitoista, portti läiskähti kiinni. Koko ihmisjoukko seisoi nyt portin ulkopuolella ja näiden joukossa kamarineuvoksen väet ja heidän palvelustyttönsä, joka kantoi teekeittiötä ja tyhjää eväskoppaa. Toiset seisoivat siellä suuren pelon vallassa, toiset raivoissaan. Jokainen otti asian omalla tavallaan. Mitä sille mahtoi!
Onneksi oli viime aikoina annettu määräys, ettei yhtä kaupungin porteista lukittaisi, nimittäin Pohjoisporttia; siitä saattoivat jalankulkijat päästä kaupunkiin vahtihuoneen läpi.
Tie ei kuitenkaan ollut aivan lyhyt, mutta ilma oli kaunis, taivas kirkas tähtineen ja tähdenlentoineen, sammakot kurnuttivat ojassa ja suossa. Itse seurue alkoi laulaa, laulaen laulun toisensa jälkeen, mutta kamarineuvos ei laulanut eikä katsonut tähtiä; hän ei katsonut edes omia jalkojaan, hän kaatui pitkin pituuttaan aivan ojan viereen. Olisi luullut hänen juoneen liiaksi, mutta tähän ei ollut syynä punssi, vaan avain, joka oli mennyt hänen päähänsä ja heilui siellä.
Vihdoinkin he saapuivat Pohjoisportin vahtihuoneelle, pääsivät sillan yli ja tulivat kaupunkiin.
— Nyt minä taasen olen tyytyväinen! sanoi kamarineuvoksetar. — Tässä on meidän oma porttimme.
— Mutta missä on portinavain? sanoi kamarineuvos. Se ei ollut takataskussa eikä sivutaskussa.
— Auta armias! huudahti kamarineuvoksetar. — Eikö sinulla ole avainta? Sen sinä olet hukannut tehdessäsi avaintemppuja paronin kanssa. Kuinka me nyt pääsemme sisään? Kellonnuora meni, niinkuin tiedät, aamulla poikki, palovartijalla ei ole talonavaimia. Mehän olemme hukassa!
Palvelustyttö rupesi ääneen itkemään; kamarineuvos oli ainoa, joka pysyi tyynenä.
— Meidän täytyy lyödä rikki ruokakauppiaan ikkuna, sanoi hän, — herättää hänet ja siten päästä sisään.
Hän löi rikki ruudun, hän löi rikki kaksi.
— Petersen! huusi hän ja pisti sateenvarjon varren sisään ikkunasta. Silloin kirkaisi kellarikerroksessa asuvan miehen tytär ääneensä. Kellarikerrosmies työnsi auki puodin oven ja huusi: »Palovartija!» ja ennenkuin hän selvästi näki kamarineuvoksen perheen, tunsi sen ja päästi sen sisään, puhalsi palovartija torveensa ja seuraavalta kadulta vastasi toinen palovartija ja puhalsi. Ihmisiä tuli ikkunoihin. — Missä on tuli irti? Mistä meteli kuuluu? kysyivät he vielä sittenkin, kun kamarineuvos jo oli huoneessaan riisumassa takkiaan ja — sieltä löytyi portinavain! Ei taskusta, vaan vuorista; se oli luisunut reikään, joita ei pitäisi olla taskussa.
Siitä illasta lähtien sai portinavain erikoisen merkityksen, eikä yksin kun mentiin viettämään iltaa ulkona, vaan kun istuttiin kotonakin ja kamarineuvos näytti taitoaan ja pani avaimen vastaamaan kysymyksiin.
Hän ajatteli valmiiksi sopivimman vastauksen ja pani sitten avaimen antamaan sen; vihdoin hän uskoi itse siihen. Mutta apteekkari, nuori mies, joka oli kamarineuvoksettaren läheinen sukulainen, ei uskonut.
Tuo apteekkari oli hyväpäinen, terävä mies, hän oli jo koulupoikana antanut lehtiin kirja- ja teatteriarvosteluja, mainitsematta kuitenkaan nimeään — se merkitsee hyvin paljon. Hän oli sitä mitä sanotaan kaunohengeksi, mutta hän ei ensinkään uskonut henkiin, kaikkein vähimmän avainhenkiin.
— Kyllä minä uskon, minä uskon, sanoi hän, — hyvä herra kamarineuvos, minä uskon portinavaimeen ja kaikkiin avainhenkiin yhtä lujasti kuin uskon uuteen tieteeseen, jota nyt juuri aletaan tuntea, nimittäin pöytätanssiin ja vanhojen huonekalujen henkiin. Oletteko te kuullut siitä? Minä olen kuullut! Olen epäillyt — te tiedätte, että minä olen epäilijä — mutta olen kääntynyt luettuani eräässä aivan luotettavassa ulkomaalaisessa lehdessä olleen hirvittävän historian. Kamarineuvos, ajatelkaahan! Minä kerron historian sellaisena kuin olen sen lukenut. Kaksi älykästä lasta oli nähnyt vanhempien herättävän erään suuren ruokapöydän hengen. Pienokaiset olivat yksinään ja tahtoivat nyt koettaa samalla tavalla hangata eloon vanhan piirongin. Se rupesi elämään, henki heräsi, mutta se ei sietänyt lasten komentoa. Se nousi, piironki paukkui, se työnsi ulos laatikot ja pisti piironginjalkojen avulla molemmat lapset sisäänsä, kummankin laatikkoonsa, ja sitten läksi piironki viemään niitä avonaisesta ovesta alas portaita kadulle, kanavaa kohti, mihin se syöksyi ja hukutti molemmat lapset. Pienet ruumiit joutuivat siunattuun maahan, mutta piironki vietiin raatihuoneelle, tuomittiin lapsenmurhasta ja poltettiin elävänä torilla. Sen minä olen lukenut, sanoi apteekkari, — lukenut ulkomaalaisesta lehdestä, en ole itse keksinyt tätä. Tämä on, avain vie, totta! Siis teen ankaran valan.
Kamarineuvoksen mielestä oli tämä tällainen puhe liian karkeaa pilaa; nämä molemmat eivät koskaan voineet puhua avaimesta. Apteekkari oli avaintyperä.
Kamarineuvos edistyi avaintiedossa. Avain oli hänen huvituksensa ja hänen viisaudenlähteensä.
Eräänä iltana, kun kamarineuvos oli panemaisillaan maata ja jo puoleksi riisuutunut, koputettiin eteisen oveen. Koputtaja oli kellarikerroksen mies, joka tuli näin myöhään. Hänkin oli puoleksi riisuutunut, mutta sanoi, että hänen päähänsä oli tullut ajatus, jonka hän pelkäsi haihtuvan yön kuluessa.
— Se koskee tytärtäni Lotta-Leenaa, josta minun täytyy puhua. Hän on kaunis tyttö ja jo ripilläkäynyt; soisin mielelläni, että hänen tulevaisuutensa olisi turvattu.
— Minä en vielä ole leski, sanoi kamarineuvos hymyillen, — eikä minulla ole poikaa, jota voisin tarjota hänelle.
— Sen minä kyllä ymmärrän, kamarineuvos! sanoi kellarikerroksen mies. — Hän osaa soittaa pianoa, hän osaa laulaa — varmaan se kuuluu tänne ylös asti. Te ette aavista, mitä kaikkea se tyttölapsi voi keksiä, se osaa matkia kaikkien ihmisten puhetta ja käyntiä. Hän on kuin luotu teatteriin, ja se on hyvä ura hyvästä perheestä oleville sieville tytöille; he voivat naimisen kautta saada vaikkapa kreivikunnan, vaikkemme me suinkaan sitä ajattele, minä enempää kuin Lotta-Leenakaan. Hän osaa laulaa, pianoa hän osaa soittaa. Siksi vein hänet tässä hiljan laulukouluun. Hän lauloi, mutta hänessä ei ole sitä mitä minä naisilla kutsun olut-bassoksi, eikä korkeissa äänissä sitä kanarialinnun-kirkunaa, jota nykyään vaaditaan laulajattarilta, ja sitten he kehoittivat häntä tykkänään heittämään mielestään tämän uran. No, ajattelin minä, jollei hänestä tule laulajatarta, niin aina hänestä voi tulla näyttelijätär; siihen ei vaadita muuta kuin kieltä suussa. Tänään puhelin siitä tirehtöörille, joksi ne sitä sanovat. — Onko hänellä lukeneisuutta? kysyi hän. — Ei, sanoin minä, ei yhtään. — Lukeneisuus on välttämätön taiteilijattarelle, sanoi hän. Sen hän vielä voi saada, arvelin minä ja menin kotiin sitten. Hän voi lähteä lainakirjastoon ja lukea mitä siellä on, ajattelin minä. Mutta nyt, kun minä tässä juuri tänä iltana riisuuduin, niin johtui mieleeni: minkätähden vuokrata kirjoja, kun voi saada niitä lainaksi; kamarineuvoksella on yllinkyllin kirjoja, antaa hänen lukea ne. Siinä on lukeneisuutta yllinkyllin, ja sen hän voi saada vapaasti.
— Lotta-Leena on herttainen tyttö, sanoi kamarineuvos, — kaunis tyttö! Kyllä hän saa kirjoja luettavakseen. Mutta onko hänellä sitä, mitä sanotaan kipinäksi, nerokkuutta, neroa? Ja onko hänellä sitä, mikä on yhtä tärkeää, onko hänellä onnea?
— Hän on kaksi kertaa voittanut allegriarpajaisissa, sanoi kellarikerroksen mies. — Kerran hän voitti vaatekaapin ja toisella kertaa kuusi paria lakanoita; se on onnea jos mikä, on hänellä onnea.
— Minäpä kysyn avaimelta, sanoi kamarineuvos.
Ja hän asetti avaimen oikean kätensä etusormeen ja kellarikerroksen miehen oikeaan etusormeen, antoi avaimen liikkua ja ilmoittaa kirjaimen toisensa jälkeen.
Avain sanoi: »voittoa ja onnea!» Ja niin oli Lotta-Leenan tulevaisuus määrätty.
Kamarineuvos antoi hänelle heti luettavaksi kaksi kirjaa: »Dyveken» ja
Kniggen »Seurustelu ihmisten kesken».
Tästä illasta lähtien syntyi Lotta-Leenan ja kamarineuvoksen kesken lähempi tuttavuus. Tyttö tuli käymään perheessä, ja kamarineuvos huomasi, että hän oli järkevä tyttö: hän uskoi häneen ja avaimeen. Kamarineuvoksetar näki siinä suoruudessa, jolla tyttö joka hetki osoitti suurta tietämättömyyttään, jotain lapsellista, viatonta. Aviopuolisot pitivät hänestä kumpikin tavallaan, ja hän heistä.
— Täällä ylhäällä haisee niin hyvältä! sanoi Lotta-Leena.
Käytävässä hajusi todella, tai tuoksui, tuoksui omenilta, sillä kamarineuvoksettarella oli täällä kokonainen tynnyri gravensteiniläisiä omenia. Kaikissa huoneissa tuntui sitäpaitsi ruusujen ja lavendelien suitsutuksen tuoksu.
— Onpa se hienoa! sanoi Lotta-Leena. Sitten hivelivät hänen silmiänsä ne monet kauniit kukkaset, joita kamarineuvoksettarella aina oli. Täällä kukoistivat talvellakin sireeni- ja kirsikkapuun-oksat. Poikkileikatut lehdettömät oksat pantiin veteen, ja lämpimässä huoneessa niihin taas pian ilmestyi kukkia ja lehtiä.
— Luulisi, ettei noissa alastomissa oksissa ole mitään elämää, mutta kas vaan, kuinka ne nousevat kuolleista!
— Se ei koskaan ennen ole johtunut mieleeni! sanoi Lotta-Leena. —
Luonto on sentään kaunis.
Ja kamarineuvos näytti hänelle avainkirjaansa, mihin oli kirjoitettu avaimen lausumat merkilliset asiat, myöskin tieto omenakaakusta, joka katosi kaapista juuri sinä iltana, jolloin palvelustytöllä oli vieraana hänen lemmittynsä.
Ja kamarineuvos kysyi avaimeltaan: »Kuka on syönyt omenakaakun, kissa vaiko lemmitty?» ja portinavain vastasi: »Lemmitty!»
Kamarineuvos uskoi sen jo ennenkuin hän kysyikään, ja palvelustyttö myönsi. Tuo avainpahuushan tietää kaiken.
— Niin eikö se ole kummallista! sanoi kamarineuvos. — Se avain, se avain! Lotta-Leenasta se on sanonut: Voitto ja onni. Saadaanpa nyt nähdä. Minä takaan sen.
— Se on ihanaa! sanoi Lotta-Leena.
Kamarineuvoksen rouva ei ollut asiasta yhtä vakuutettu, hän ei kuitenkaan lausunut epäilystään miehensä kuullen, vaan uskoi myöhemmin Lotta-Leenalle, että kamarineuvos nuorenamiehenä oli ollut aivan teatterin lumoissa. Jos joku siihen aikaan olisi työntänyt häntä, niin hän varmaan olisi esiintynyt näyttelijänä, mutta sukulaiset työnsivät poispäin. Näyttämölle hän tahtoi ja päästäkseen sinne hän kirjoitti näytelmän.
— Minä uskon teille nyt suuren salaisuuden, pieni Lotta-Leena. — Näytelmä ei ollut huono, se esitettiin kuninkaallisessa ja sille vihellettiin, joten siitä ei sen jälkeen enää puhuttu mitään, ja siitä minä olen iloissani. Minä olen hänen vaimonsa ja tunnen hänet. Nyt te aiotte kulkea samaa tietä — toivotan teille kaikkea hyvää, mutta en usko teidän menestyvän, en usko portinavaimeen.
Lotta-Leena uskoi siihen, ja tässä uskossa olivat hän ja kamarineuvos yhtä.
Heidän sydämensä ymmärsivät toisensa kaikessa viattomuudessa ja puhtaudessa.
Tytöllä oli muuten monta hyvää ominaisuutta, joille kamarineuvoksetar antoi arvoa. Lotta-Leena osasi valmistaa perunoista tärkkelystä, neuloa vanhoista silkkisukista silkkisormikkaita, päällystää silkkiset tanssikenkänsä, vaikka hänellä oli varaa ostaa itselleen kokonaan uudet vaatteet. Hänellä oli, niinkuin ruokakauppiaskin sanoi, killinkejä pöytälaatikossa ja osakkeita rahakaapissa. Hänhän oikeastaan sopisi apteekkarin vaimoksi, ajatteli kamarineuvoksetar, mutta hän ei sanonut sitä eikä myöskään antanut avaimen sanoa sitä. Apteekkarin piti pian ryhtyä toimeensa, hoitamaan omaa apteekkia lähes suurimmassa maaseutukaupungissa.
Lotta-Leena luki lakkaamatta »Dyvekeä» ja Kniggen »Seurustelua ihmisten kesken». Hän piti nuo kaksi kirjaa hallussaan kaksi vuotta, mutta sitten hän osasikin toisen ulkoa, Dyveken kaikki osat, mutta vain yhdessä hän aikoi esiintyä, Dyveken osassa, eikä pääkaupungissa, missä on paljon kateutta ja minne ei häntä tahdottu. Hän aikoi aloittaa taiteilijauransa, käyttääksemme kamarineuvoksen sanoja, eräässä maan suurimmista maaseutukaupungeista.
Nyt sattui niin kummallisesti, että tämä tapahtui juuri siellä, minne nuori apteekkari oli asettunut kaupungin nuorimmaksi, vaikkakaan ei ainoaksi apteekkariksi.
Suuri odotettu ilta tuli, Lotta-Leenan piti esiintyä, saavuttaa voitto ja onni, niinkuin avain oli sanonut. Kamarineuvos ei ollut siellä, hän makasi vuoteen omana, ja kamarineuvoksetar hoiti häntä. Kamarineuvokselle oli määrätty kuumia kääreitä ja kamomillateetä, kääreet vatsan ulkopuolelle ja tee sisäpuolelle.
Aviopari ei ollut läsnä Dyveke-esityksessä, mutta apteekkari oli siellä ja kirjoitti sitten asian johdosta kirjeen sukulaiselleen kamarineuvoksettarelle.
— Dyveken kaulus oli paras! kirjoitti hän. — Jos kamarineuvoksen portinavain olisi ollut minun taskussani, niin minä olisin ottanut sen esiin ja viheltänyt siihen. Sen ansaitsi tyttö ja ansaitsi avain, joka niin häpeällisesti oli valehdellut hänelle: Voitto ja onni!
Kamarineuvos luki kirjeen. Kaikkityynni oli pahuutta, sanoi hän, avainvihaa, joka suunnattiin viattomaan tyttöön.
Ja heti kun hän nousi vuoteesta ja taas oli terve ihminen, lähetti hän pienen, mutta myrkyllisen kirjoituksen apteekkarille, joka puolestaan taasen vastasi, ikäänkuin ei hän tässä epistolassa olisi huomannut mitään muuta kuin leikkiä ja hyvää tuulta.
Hän kiitti tästä niinkuin jokaisesta tulevasta ystävällisestä avustuksesta, jonka tarkoitus oli avaimen verrattoman arvon ja merkityksen tunnetuksi tekeminen. Sitten hän kertoi kamarineuvokselle apteekkaritoimintansa ohella kirjoittavansa suurta avainromaania, jossa kaikki toimivat henkilöt olivat avaimia, yksistään ja ainoastaan avaimia. Portinavain oli tietysti päähenkilö ja kamarineuvoksen portinavainta hän käytti esikuvana, jolle oli suotu tietäjän katse ja ennustajan lahja. Tämän ympärillä piti kaikkien muiden avainten liikkua: vanhan kamariherran-avaimen, joka tunsi hovin loiston ja juhlallisuudet, pienen siron ja ylhäisen kellon-avaimen, joka saatiin neljällä killingillä rautakauppiaalta, kirkonpenkin avaimen, joka lukeutuu hengelliseen säätyyn ja joka, vietettyään yön kirkossa avaimenreiästä, on nähnyt henkiä. Ruokasäiliön-, puuvajan- ja viinikellarinavaimet esiintyvät nekin kaikki kumartaen portinavaimelle ja liikkuen sen ympärillä. Auringonsäteet hopeoivat sen, tuuli, maailmanhenki, syöksyy siihen niin että se viheltää. Se on kaikkien avainten avain; se oli kamarineuvoksen portinavain, nyt se on taivaan portinavain, se on paavin avain, se on »erehtymätön!»
— Häijyyttä! sanoi kamarineuvos. — Luomakunnansuuruista häijyyttä!
Hän ja apteekkari eivät enää koskaan nähneet toisiaan. Kyllä sentään; kamarineuvoksettaren hautajaisissa.
Hän kuoli ensin.
Talossa vallitsi suru ja kaipaus. Yksinpä kirsikkapuun oksatkin, joissa oli tuoreita vesoja ja kukkia, surivat ja kuihtuivat. Ne olivat joutuneet unohduksiin, hän ei enää hoitanut niitä.
Kamarineuvos ja apteekkari astuivat läheisimpinä omaisina hänen arkkunsa jäljessä, rinnakkain, nyt ei ollut aikaan eikä halua suukopuun.
Lotta-Leena sitoi suruharson kamarineuvoksen hatun ympäri. Hän oli nyt talossa, hän oli aikaa sitten palannut, saavuttamatta voittoa ja onnea taiteen uralla. Mutta se saattoi tulla, Lotta-Leenalla oli edessään tulevaisuus. Avain oli sanonut sen, ja kamarineuvos oli sanonut sen.
Hän tuli ylös kamarineuvoksen luo. He puhuivat vainajasta ja he itkivät. Lotta-Leena oli hempeä. He puhuivat taiteesta, ja Lotta-Leena oli voimakas.
— Teatterielämä on ihanaa! sanoi hän. — Mutta siellä on niin paljon hälinää ja kateutta! Minä kuljen mieluummin omaa tietäni. Ensin minä itse, sitten taide!
Knigge oli puhunut totta kuvatessaan näyttelijöitä, sen tyttö ymmärsi. Avain ei ollut puhunut totta, mutta sitä hän ei sanonut kamarineuvokselle. Hän piti kamarineuvoksesta.
Muuten oli portinavain koko suruvuoden aikana kamarineuvoksen lohdutus ja virkistys. Hän teki sille kysymyksiä, ja se antoi hänelle vastaukset. Ja kun vuosi oli kulunut umpeen ja hän ja Lotta-Leena eräänä tunnelmallisena iltana istuivat yhdessä, kysyi hän avaimelta:
— Menenkö minä naimisiin ja kenen kanssa minä menen naimisiin?
Kukaan ei työntänyt häntä, hän työnsi avainta ja se sanoi: Lotta-Leenan kanssa.
Se oli siis sanottu, ja Lotta-Leenasta tuli kamarineuvoksetar.
»Voitto ja onni!»
Nämä sanat oli lausuttu jo aikaisemmin, ne oli lausunut — portinavain.
RAMPA.
Oli kerran vanha herraskartano, jossa asui nuorta kelpo herrasväkeä. Heillä oli rikkautta ja siunausta, he tahtoivat elää iloisesti ja he tekivät hyvää. He halusivat tehdä kaikki ihmiset yhtä onnellisiksi kuin he itse olivat.
Jouluaattona seisoi vanhassa ritarisalissa kauniisti koristettu joulupuu, uuneissa paloi tuli, ja vanhojen taulujen ympärille oli ripustettu kuusenoksia. Tänne kokoontui herrasväki vieraineen, täällä laulettiin ja tanssittiin.
Aikaisemmin illalla oli väentuvassa jo vietetty joulujuhlaa. Sielläkin oli suuri kuusi, oksillaan punaisia ja valkoisia kynttilöitä, pieniä Tanskan lippuja, paperista leikattuja joutsenia ja kirjavasta paperista tehtyjä verkkoja, joissa oli namusia. Pitäjän köyhät lapset oli kutsuttu tänne, jokaisella oli äiti mukanaan. Äiti ei paljoakaan katsonut puuta, hän katsoi joulupöytiin, minne oli levitetty villa- ja palttinatavaraa, takkikangasta ja housukangasta. Niin, sinne katselivat äidit ja isot lapset; vain aivan pienet ojensivat kätensä kynttilöitä, kultalankoja ja lippuja kohti.
Koko tuo joukko tuli varhain iltapäivällä, sai joulupuuroa ja hanhenpaistia punakaalin kera. Kun sitten joulupuu oli nähty ja lahjat jaettu, sai jokainen pienen lasillisen punssia ja omenatorttuja.
He tulivat takaisin omaan köyhään tupaansa, ja nyt puhuttiin »hyvästä kestityksestä», nimittäin ruuista, ja lahjat tarkastettiin vielä kerran.
Siinä olivat nyt Puutarha-Kirsti ja Puutarha-Olli. Ollen keskenään naimisissa saivat he kartanosta asunnon, ja jokapäiväisen leipänsä he ansaitsivat kitkemällä ja muokkaamalla kartanon puutarhaa. Joulujuhlilla tuli heille aina hyvä, runsas osa lahjoista. Heillä olikin viisi lasta, jotka kaikki saivat vaatekerran herrasväeltä.
— He ovat hyviä ihmisiä, meidän herrasväkemme, — sanoivat he, — mutta heillä on myöskin varaa, ja se tuottaa heille iloa.
— Tässä on hyvät vaatteet neljän lapsen kulutettaviksi, sanoi Puutarha-Olli. — Mutta miksei tässä ole mitään rammalle? Onhan heillä aina ollut tapana muistaa häntä, vaikkei hän ole mukana pidoissa.
Se oli vanhin lapsista, he kutsuivat häntä »rammaksi»; hänen oikea nimensä oli Hannu.
Hän oli pienenä ollut mitä viisain ja vilkkain lapsi, mutta sitten hänen jalkansa olivat yhtäkkiä käyneet »hervottomiksi», niinkuin he sanoivat. Hän ei voinut seisoa eikä kävellä ja nyt hän oli ollut viisi vuotta vuoteenomana.
— Niin, sainhan minä hänellekin jotakin, sanoi äiti. — Mutta se ei ole mitään erikoista, se on vain kirja, jota hän voi lukea.
— Sellainen ei lyö leiville! sanoi isä.
Mutta Hannu tuli iloiseksi. Hän oli oikein viisas poika, joka mielellään luki, mutta muuten hän kyllä käytti aikansa myöskin työhön, mikäli saattoi tehdä oikeata työtä, hänen kun aina piti olla vuoteessa. Hän oli kätevä, käytti näppärästi käsiään, kutoi villasukkia, jopa kokonaisia sänkypeittoja. Kartanon rouva oli kehunut häntä ja ostanut niitä.
Hannu oli saanut satukirjan. Siinä oli paljon lukemista, paljon ajattelemista.
— Siitä ei ole mitään hyötyä tässä talossa, sanoivat vanhemmat. — Mutta antaa hänen lukea, niin aika kuluu, eihän hän aina voi kutoa sukkaakaan.
Kevät tuli, kukat, ruoho ja lehdet alkoivat kasvaa, rikkaruohot niinikään, joiksi täydellä syyllä voi sanoa nokkosia, vaikka niistä niin kauniisti sanotaan psalmissa:
»Ja kaikki maailman kuninkaat jos saapuis loistossansa, he lehteä ei nokkoseen lois koko voimallansa.»
Kartanon puutarhassa oli paljon tekemistä, eikä vain puutarhurilla ja hänen oppilaillaan, vaan myöskin Puutarha-Kirstillä ja Puutarha-Ollilla.
— Kyllä tämä on raatamista! sanoivat he. — Ja kun me olemme oikein hyvin puhdistaneet käytävät ja saaneet ne oikein kauniiksi, niin ne heti taas sotketaan. Täällä kartanossa käy alituisesti vieraita. Kyllä se mahtaa maksaa! Mutta herrasväet ovat rikkaita ihmisiä.
— Kummallisesti täällä maailmassa on jaettu ihmisten osat! sanoi Olli. — Kaikki me olemme Jumalan lapsia, sanoo pappi. Minkätähden sitten on sellainen ero?
— Se johtuu syntiinlankeemuksesta, sanoi Kirsti.
Tästä puhuivat he jälleen illalla, kun Rampa-Hannu luki satukirjaa.
Ahtaat olot, työ ja raadanta olivat koventaneet vanhempien kädet, mutta myöskin heidän arvostelunsa ja mielipiteensä. He eivät jaksaneet olla ärtymättä, selvittää niitä itselleen, ja puhuessaan he kiihtyivät yhä nurjamielisemmiksi ja äreämmiksi.
— Toiset ihmiset saavat varallisuutta ja onnea, toiset vain köyhyyttä. Minkätähden pitää meidän ensimmäisten vanhempiemme tottelemattomuuden ja uteliaisuuden kohdata meitä? Me emme olisi käyttäytyneet niinkuin he molemmat!
— Kyllä me olisimme! sanoi yhtäkkiä Rampa-Hannu. — Sen näkee kaiken tästä kirjasta!
— Mitä siinä kirjassa on? kysyivät vanhemmat.
Ja Hannu luki heille vanhan tarinan puunhakkaajasta ja hänen vaimostaan. Hekin moittivat Aatamin ja Eevan uteliaisuutta, joka oli syynä heidän onnettomuuteensa. Silloin kulki maan kuningas ohitse. — Tulkaa minun mukaani, sanoi hän, — niin te saatte viettää yhtä hyviä päiviä kuin minäkin: seitsemän ruokalajia ja yksi näkyruoka. Se on maljassa kannen alla, siihen ette saa koskea, sillä silloin loppuu herraselämä. — Mitähän siinä maljassa onkaan? sanoi vaimo. — Se ei liikuta meitä, sanoi mies. — Minä en ole utelias, sanoi vaimo, — minä vain tahtoisin tietää, miksi me emme saa nostaa kantta. Siellä on varmaan jotakin herkkua. — Kunhan siellä vain ei olisi jokin kone, sanoi mies, — jokin pistoolinlaukaus, joka paukahtaa ja herättää koko talon! — Hui! sanoi vaimo eikä koskenut maljaan. Mutta yöllä hän näki unta, että kansi nousi itsestään, sieltä tuli mitä ihanin punssinhaju, sellaisen punssin, jota saadaan häissä ja hautajaisissa. Siellä oli suuri hopearaha, johon oli kirjoitettu: Jos te juotte tätä punssia, niin teistä molemmista tulee maailman rikkaimmat ihmiset ja kaikki muut ihmiset tulevat kerjäläisiksi. Ja sitten vaimo heräsi ja kertoi miehelleen unensa. — Sinä ajattelet liian paljon sitä asiaa, sanoi mies. — Voimmehan me nostaa varovasti, sanoi vaimo. — Varovasti! sanoi mies. Ja vaimo nosti kantta aivan hiljaa. Samassa juoksi maljasta kaksi pientä vikkelää hiirtä, ja sentiensä ne katosivat hiirenläpeen. — Hyvää yötä! sanoi kuningas. — Nyt te voitte mennä kotiin ja käydä nukkumaan omaan vuoteeseenne. Älkää enää moittiko Aatamia ja Eevaa, te olette itse olleet yhtä uteliaat ja kiittämättömät.
— Mistä se tarina on tullut kirjaan? sanoi Puutarha-Olli. Aivanhan se tarkoittaa kuin meitä. Se antaa paljon ajattelemisen aihetta.
Seuraavana päivänä he taasen menivät työhön. Päivä poltti heitä, ja sade kasteli pintaa myöten. Heissä liikkui nurjamielisiä ajatuksia, joita he märehtivät.
Kotona oli vielä valoisa ilta, he olivat syöneet maitopuuroa.
— Lue meille taas tarina puunhakkaajasta, sanoi Puutarha-Olli.
— Kirjassa on hyvin monta kaunista tarinaa, sanoi Hannu. — Monta, joita te ette tunne.
— Niistä minä nyt en välitä, sanoi Puutarha-Olli. — Minä tahdon kuulla sen, jonka tunnen.
Ja hän ja hänen vaimonsa kuulivat sen uudestaan. Useampanakin iltana palasivat he tähän tarinaan. — Ei se kuitenkaan selvitä minulle kaikkea; siihen se ei kykene, sanoi Puutarha-Olli. Ihmisten laita on niinkuin rieskan maidon, joka juoksee. Toisista tulee hienoa hapanjuustoa ja toisista ohutta, vetistä heraa! Toisia ihmisiä potkii onni joka asiassa: he istuvat joka päivä kunniasijoilla eivätkä tunne surua eivätkä puutetta.
Tämän kuuli Rampa-Hannu. Hän oli heikko jaloistaan, mutta viisas päästään. Hän luki heille nyt satukirjasta tarinan »Miehestä, joka ei tuntenut surua eikä puutetta.» Niin, mistä hänet nyt löysi? Hänet oli kuitenkin löydettävä!
Kuningas makasi sairaana eikä voinut parantua, jollei hän saanut ylleen sellaista paitaa, jota oli käyttänyt ja kuluttanut ihminen, joka todella saattoi sanoa, ettei hän ollut koskaan tuntenut surua eikä puutetta.
Lähetettiin sana kaikkiin maailman maihin, kaikkiin linnoihin ja herraskartanoihin, kaikille varakkaille ja iloisille ihmisille, mutta kun oikein tutkittiin, niin jokainen heistä kuitenkin oli kokenut surua ja puutetta.
— Sitä en minä ole tehnyt, sanoi sikopaimen, joka istui ojan varrella laulaen ja nauraen. — Minä olen onnellisin ihminen.
— Annapa meille sitten paitasi! sanoivat lähetit, — saat siitä maksuksi puolet kuningaskuntaa.
Mutta hänellä ei ollut paitaa, vaikka hän sanoi itseään onnellisimmaksi ihmiseksi.
— Se oli hieno mies! huudahti Puutarha-Olli, ja hän ja hänen vaimonsa nauroivat niin, etteivät he olleet vuosikausiin nauraneet sillä tavalla.
Silloin kulki koulumestari siitä ohi.
— Kylläpä te olette hyvällä tuulella! sanoi hän. — Se on uutta tässä talossa. Oletteko te voittaneet arpajaisissa?
— Ei, ei mitään sellaista, sanoi Puutarha-Olli. — Hannu vain tässä luki meille satukirjaa. Hän luki »Miehestä, joka ei tuntenut surua eikä puutetta», ja sillä miehellä ei ollut paitaa. Ihan silmät kastuvat, kun kuulee sellaista, ja vielä lisäksi painetusta kirjasta. Kyllä jokaisella vaan aina on kuorma vedettävänään, se ei puutu keneltäkään. Onhan sekin lohdutus.
— Mistä te olette saaneet sen kirjan? kysyi koulumestari.
— Meidän Hannu sai sen toissa jouluna. Herrasväki antoi sen hänelle.
Kuten tiedätte, on hänellä sellainen lukuhalu, ja hänhän on rampa.
Meistä olisi silloin ollut mieluisampaa, jos hän olisi saanut pari
rohdinpaitaa.
Mutta kirja on merkillinen, se ikäänkuin antaa vastauksen ihmisen ajatuksiin.
Koulumestari otti kirjan ja avasi sen.
— Lukekaa meille se sama tarina uudestaan! sanoi Puutarha-Olli. — Se ei ole vielä oikein tarttunut minun mieleeni. Sitten hänen pitää lukea myös kertomus puunhakkaajasta.
Nämä molemmat tarinat riittivät Ollille. Ne lankesivat kuin kaksi päivänsädettä köyhään tupaan, keskelle niitä nurjamielisiä ajatuksia, jotka pitivät heitä äreinä ja pahatuulisina.
Hannu oli lukenut koko kirjan, lukenut sen monta kertaa. Sadut kuljettivat hänet maailmalle, minne hän ei voinut päästä, kun jalat eivät kannattaneet.
Koulumestari istui hänen vuoteensa ääressä. He puhelivat, ja se oli hauskaa heille molemmille.
Tästä päivästä lähtien tuli koulumestari useamminkin Hannun luo, kun vanhemmat olivat työssä. Hänen tulonsa oli pojalle kuin juhlaa. Kuinka Hannu kuuntelikaan, mitä vanha mies hänelle kertoi maan suuruudesta ja monista maista ja siitä, että aurinko kuitenkin on miltei puoli miljoonaa kertaa suurempi kuin maa ja niin kaukana, että tarvitsee kokonaista viisikolmatta vuotta lentääkseen auringosta maahan, kun taas valonsäteet saavuttavat maan kahdeksassa minuutissa.
Nämä asiat tietää tietysti jokainen kelpo koulupoika, mutta Hannulle ne olivat uusia ja vieläkin ihmeellisempää kuin kaikki, mitä oli kerrottu satukirjassa.