Pari kertaa vuodessa kutsuttiin koulumestari vieraaksi herrasväen pöytään, ja tällaisessa tilaisuudessa hän kertoi mitä satukirja oli vaikuttanut köyhässä kodissa, kuinka pelkästään kaksi siinä kerrottua tarinaa oli vaikuttanut herättävästi ja aikaansaanut siunausta. Heikko, viisas pieni poika oli lukemalla niitä tuonut kotiin ajatuksia ja iloa.
Kun koulumestari läksi herraskartanosta, pisti rouva hänen käteensä pari kiiltävää hopeataalaria pienelle Hannulle.
— Ne saa isä ja äiti, sanoi poika, kun koulumestari toi hänelle rahat.
Ja Puutarha-Olli ja Puutarha-Kirsti sanoivat: — Rampa-Hannusta on kuin onkin hyötyä ja siunausta.
Pari päivää myöhemmin — vanhemmat olivat työssä herraskartanossa — pysähtyivät herrasväen vaunut Hannun kodin luo. Hyvä, herttainen rouva oli tullut tänne onnellisena siitä, että hänen joululahjastaan oli koitunut niin paljon lohdutusta ja iloa pojalle ja vanhemmille.
Hän toi muassaan hienoa leipää, hedelmiä ja pullon makeaa mehua. Mutta vielä tervetulleempi oli kullatussa häkissä asustava pieni musta lintu, jonka hän toi. Lintu osasi viheltää hyvin kauniisti. Häkki lintuineen asetettiin vanhalle piirongille jonkun matkan päähän pojan vuoteesta. Hannu saattoi siitä nähdä linnun ja kuulla sen laulun. Ja ihmiset maantielläkin saattoivat kuulla, miten se lauloi.
Puutarha-Olli ja Puutarha-Kirsti tulivat kotiin vasta sen jälkeen kun rouva oli lähtenyt. He kuulivat, kuinka iloinen Hannu oli, mutta heidän mielestään lahjasta vain oli haittaa.
— Rikkaat ihmiset ne eivät ajattele pitkälle! sanoivat he. — Pitääkö meidän nyt hoitaa sitäkin! Eihän Rampa Hannu voi tehdä sitä. Loppu tulee olemaan, että kissa syö sen.
Kului kahdeksan päivää, kului vielä kahdeksan. Kissa oli tänä aikana monta kertaa ollut huoneessa peloittamatta lintua tai tekemättä sille pahaa. Silloin sattui suuri tapaus. Oli iltapäivä, vanhemmat ja muut lapset olivat työssä, Hannu oli aivan yksinään. Hänellä oli kädessään satukirja, ja hän luki kalastajan vaimosta, jonka kaikki toivomukset täytettiin. Hän tahtoi olla kuningas, ja hän tuli siksi. Hän tahtoi olla keisari, hän tuli siksi. Mutta sitten hän tahtoi olla hyvä Jumala itse — ja nyt hän taasen istui mutakuopassa, mistä hän oli tullut.
Tämä tarina nyt ei ollut missään yhteydessä linnun tai kissan kanssa, mutta se oli juuri se tarina, jota Hannu luki, kun tapahtuma sattui. Sen hän sittemmin aina muisti.
Häkki oli piirongilla, kissa katsoi tiukasti vihreänkeltaisine silmineen lattialta lintua. Kissan kasvoissa oli sellainen ilme kuin se olisi tahtonut sanoa linnulle: Kuinka sinä oletkin kaunis! Minä tahtoisin syödä sinut!
Tämän Hannu ymmärsi. Hän luki sen suoraan kissan kasvoista.
— Pois, kissa! huusi hän. — Laittaudutko tiehesi!
Kissa näytti valmistautuvan hyppäämään.
Hannu ei voinut tavoittaa sitä, eikä hänellä ollut muuta, millä olisi heittänyt sitä, kuin rakkain aarteensa, satukirja. Sen hän viskasi, mutta side oli irrallaan, se lensi toiselle haaralle ja itse kirja kaikkine lehtineen lensi toiselle puolelle. Kissa kulki hitain askelin takaisin huoneeseen ja katseli Hannuun ikäänkuin sanoakseen: Älä sekaannu tähän asiaan, Pikku Hannu! Minä osaan kävellä ja juosta, sinä et osaa kumpaakaan.
Hannu piti silmällä kissaa, ja ankara levottomuus kuohutti häntä. Lintukin kävi levottomaksi. Ei ollut lähellä ketään ihmistä, jota olisi voinut huutaa. Kissa näytti tuntevan tämän. Taasen se valmistautui hyppäämään. Hannu heilutti sänkypeitettään — käsiähän hän saattoi käyttää. Mutta kissa ei välittänyt sänkypeitteestä, ja kun sekin oli tuloksettomasti viskattu kissaa kohti, niin tämä yhdellä loikkauksella hyppäsi tuolille ja ikkunakomeroon. Täällä se oli likempänä lintua.
Hannu saattoi tuntea ruumiissaan lämpöisen verensä liikkeen, mutta sitä ei hän ajatellut, hän ajatteli vain kissaa ja lintua. Vuoteestahan poika ei voinut päästä, jaloillaan hän ei voinut seisoa, vielä vähemmän kävellä. Sydän ikäänkuin kiertyi hänen rinnassaan, kun hän näki kissan hyppäävän ikkunalta suoraan piirongille ja tönäisevän häkkiä niin että se kaatui. Lintu räpytteli hädissään hurjasti häkissään.
Hannulta pääsi huuto, hänen ruumiissaan tuntui vavahdus ja mitään ajattelematta hän hyppäsi vuoteesta piironkia kohti, vetäisi alas kissan ja piteli kiinni häkistä, missä lintu oli kauheassa hädässään. Hän piteli kädessään häkkiä ja juoksi sillä tavalla ovesta ulos tielle.
Silloin syöksyivät kyyneleet hänen silmistään. Hän riemuitsi ja huusi aivan ääneen:
— Minä osaan kävellä! Minä osaan kävellä!
Hän oli saanut takaisin liikuntakykynsä. Sellaista saattaa tapahtua, ja hänelle tapahtui.
Koulumestari asui aivan vieressä; Hannu juoksi hänen luokseen paljain jaloin, yllään vain paita ja takki ja kädessään lintu häkkeineen.
— Minä osaan kävellä! huusi hän. — Herra Jumalani! Ja hän nyyhkytti ääneensä ilosta.
Ja Puutarha-Ollin ja Puutarha-Kirstin talossa syntyi suuri ilo.
— Iloisempaa päivää emme olisi voineet nähdä! sanoivat he molemmat.
Hannu kutsuttiin herraskartanoon. Sitä tietä ei hän ollut kulkenut moneen vuoteen; puut ja pähkinäpensaat, jotka hän niin hyvin tunsi, ikäänkuin nyökkäsivät hänelle ja sanoivat: Hyvää päivää, pikku Hannu, tervetuloa tänne! Aurinko paistoi hänen kasvoihinsa, suoraan sydämeen.
Kartanon väki, nuori, ystävällinen herrasväki, kutsui hänet luokseen, ja he näyttivät yhtä iloisilta kuin jos hän olisi ollut heidän perhettään.
Iloisin oli kuitenkin kartanonrouva, joka oli antanut hänelle satukirjan, antanut hänelle pien n laululinnun. Tosin se nyt oli kuollut, kuollut pelästyksestä, mutta se oli ollut ikäänkuin välikappaleena pojan parantumiseen, ja kirja oli ollut hänelle ja vanhemmille herätykseksi. Se hänellä vielä oli, sen hän tahtoi säilyttää ja lukea sitä, vaikka hän tulisi kuinka vanhaksi. Nyt hän myöskin saattoi olla kotiväelleen hyödyksi. Hän tahtoi oppia jonkun ammatin. Mieluumin hän tahtoi ruveta kirjansitojaksi, »sillä», sanoi hän, »sitten saan lukea kaikki uudet kirjat!»
Iltapäivällä kutsui kartanon rouva puheilleen molemmat vanhemmat. Hän ja hänen miehensä olivat puhuneet Hannun kanssa. Hannu oli hyvä ja viisas poika, hän oli lukuhaluinen ja käsitti helposti. Jumala on aina hyvän asian puolella.
Sinä iltana tulivat vanhemmat hyvin iloisina kotiin kartanosta, varsinkin Kirsti. Mutta viikkoa myöhemmin hän itki, sillä silloin läksi Hannu matkalle. Hannu oli saanut hyvät vaatteet, hän oli hyvä poika, mutta nyt hänen piti matkustaa merta myöten, kauas pois, joutua kouluun, latinalaiseen, ja vasta monen vuoden päästä he saisivat nähdä hänet.
Satukirjaa hän ei saanut mukaansa; sen tahtoivat vanhemmat pitää muistona. Ja isä luki sitä usein, mutta ei koskaan muuta kuin noita kahta tarinaa, sillä ne hän tunsi.
Ja he saivat Hannulta kirjeitä, toisen toistaan iloisemman. Hän oli ystävällisten ihmisten luona, hyvissä oloissa. Ja kaikkein hauskinta oli käydä koulua. Oli niin paljon luettavaa ja opittavaa. Hän toivoi nyt tulevansa sadan vuoden vanhaksi ja sitten kerran koulumestariksi.
Jospa me saisimme nähdä sen päivän! sanoivat vanhemmat ja painoivat toistensa käsiä niinkuin rippikirkosta palatessa.
Miten meidän Hannun pitikään käydä! sanoi Olli. — Jumala ajattelee sentään köyhänkin lasta! Juuri rampa joutui näyttämään sen meille. Eikö tunnukin siltä kuin Hannu lukisi tätä meille satukirjasta!
TÄTI HAMMASTAUTI.
— Mistä me olemme saaneet tarinan?
— Tahdotko tietää sen?
Me olemme saaneet sen tynnyristä, missä säilytetään vanhoja papereja.
Moni hyvä ja harvinainen kirja on joutunut ruoka- tai vihanneskauppiaalle, ei luettavaksi, vaan tarve-esineeksi. Tarvitaan paperia tärkkelys- ja kahvipaputötteröiksi, paperia rasvasilliä, voita ja juustoa varten. Kirjoitetutkin paperit kelpaavat tarkoitukseen.
Tynnyriin joutuu usein tavaraa, jonka ei pitäisi joutua tynnyriin.
Minä tunnen erään vihanneskaupan apulaisen, ruokakauppiaan pojan. Hän on saanut kulkea kellarin ja ensi kerroksessa sijaitsevan puodin väliä. Tällä miehellä on suuri lukeneisuus, puoti-lukeneisuus, sekä painetun että kirjoitetun sanan edustama. Hän omistaa mieltäkiinnittävän kokoelman, jossa on useita tärkeitä asiakirjoja; nämä ovat kotoisin toisen tai toisen liiaksi rasitetun hajamielisen virkamiehen paperikorista; joitakin luottamuksella kirjoitettuja kirjeitä ystävättäreltä ystävättärelle, häväistysjuttuja, joita ei saa kertoa eteenpäin, ei kertoa kenellekään ihmiselle. Hän on elävä pelastuslaitos, johon joutuu huomattava osa kirjallisuutta, ja hänellä on sitä varten suuri liikunta-ala: vanhempiensa ja isäntänsä puoti, jonne hän on pelastanut monen kirjan tai kirjanlehden, joka syystä on ansainnut lukemisen kahteen kertaan.
Hän on näyttänyt minulle sekä painettuja että kirjoitettuja papereja käsittävän kokoelmansa, joka on kotoisin tynnyristä; enin osa on saatu ruokakauppiaalta. Siinä oli pari lehteä suurenpuoleisesta kirjoitusvihosta. Erittäin kaunis ja selvä käsikirjoitus veti puoleensa huomioni.
— Tämän on ylioppilas kirjoittanut, sanoi hän. — Ylioppilas, joka asui tässä vastapäätä ja kuoli kuukausi sitten. Hän on, niinkuin näkyy, kärsinyt kovasti hammastaudista. Sitä on varsin hauska lukea. Tässä on vain vähän jäljellä tätä kirjoitusta, sitä oli kokonainen kirja ja vähän enemmänkin. Vanhempani antoivat siitä ylioppilaan emännälle kokonaisen naulan vihreää suopaa. Tämän minä sain pelastetuksi.
Minä lainasin sen, minä luin sen ja nyt minä kerron sen. Otsakkeena oli:
Täti hammastauti.
I.
— Täti antoi minulle makeisia, kun olin pieni. Hampaani kestivät sen eivätkä menneet pilalle. Nyt minä olen tullut vanhemmaksi, tullut ylioppilaaksi. Hän hemmoittelee minua vieläkin makealla, sanoo, että minä olen runoilija.
Minussa on jonkun verran runoilijaa, mutta ei tarpeeksi. Usein, kun kuljen kaupungin kaduilla, näyttää minusta siltä, kuin kulkisin suuressa kirjastossa. Talot ovat kirjahyllyjä, jokainen kerros on hylly kirjoineen. Tuossa on arkitarina, tuossa vanha näytelmä, tieteellisiä teoksia joka alalta, tässä roskakirjallisuutta ja hyvää lukemista. Ajatuksillani ja mielikuvituksellani on yllinkyllin tilaisuutta askarrella tässä kirja-ainehistossa.
Minussa on jonkun verran runoilijaa, mutta ei tarpeeksi. Monessa ihmisessä en sitä varmaan yhtä paljon kuin minussa, eivätkä he kuitenkaan kirjoita kilpeensä tai kaulanauhaansa nimeä runoilija.
Heille ja minulle on annettu Jumalan lahja, siunaus, joka riittää itsekullekin meistä, mutta josta ei voi jakaa muille. Se tulee auringonsäteenä, täyttää sielun ja ajatuksen, tulee kukkaistuoksuna, sävelenä, joka on tuttu, eikä kuitenkaan tiedä miten.
Tässä edellisenä iltana istuin huoneessani ja halusin lukea, mutta minulla ei ollut kirjaa eikä edes lehteä. Samassa putosi lehmuksesta tuore vihreä lehti. Tuulahdus toi sen ikkunasta minulle.
Minä katselin noita monia haarautuvia suonia. Pieni hyönteinen kulki niiden yli ikäänkuin se olisi tahtonut perusteellisesti tutkia lehteä. Silloin täytyi minun ajatella ihmisviisautta. Mekin ryömimme pitkin lehteä, tunnemme vain sen ja pidämme heti esitelmän koko suuresta puusta, juuresta, rungosta ja latvasta, koko tuosta suuresta puusta: Jumalasta, maailmasta ja kuolemattomuudesta, ja tunnemme kaikesta vain pienen lehden!
Minun istuessani siinä tuli täti Mille minua tervehtimään.
Minä näytin hänelle lehden hyönteisineen, kerroin hänelle ajatukseni, ja hänen silmänsä loistivat.
— Sinä olet runoilija! sanoi hän. — Ehkä suurin kaikista runoilijoistamme! Jos minä saisin eläissäni sen nähdä, niin mielelläni menisin hautaan. Sinun mahtava mielikuvituksesi on aina hämmästyttänyt minua, oluenpanija Rasmussenin hautajaisista asti.
Näin sanoi täti Mille ja suuteli minua.
Kuka oli täti Mille ja kuka oli oluenpanija Rasmussen?
Me lapset kutsuimme äidin tätiä tädiksi, emme tunteneet häntä muulla nimellä.
II.
Hän antoi meille marjahilloa ja sokeria, vaikka se oli hyvin turmiollista hampaillemme, mutta hän piti niin paljon noista herttaisista lapsista, sanoi hän. Olihan aivan hirveää kieltää heiltä tuota makeis-murenta, jota he niin mielellään söivät.
Ja sentähden me pidimme niin paljon tädistä.
Hän oli ollut vanha neiti niin kauas kuin minä saatan ajatella taaksepäin, aina vanha. Hänen ikänsä pysyi paikoillaan.
Varhaisempina aikoinaan hän oli potenut paljon hammastautia ja puhui siitä aina, ja sentähden hänen ystävänsä oluenpanija Rasmussen piloillaan kutsui häntä Täti Hammastädiksi.
Rasmussen ei viime vuosina ollut harjoittanut oluenpanijan ammattia, vaan eli korkorahoistaan, tuli usein tädin luo ja oli vanhempi häntä. Hänellä ei ollut ensinkään hampaita, vain muutamia mustia tynkiä.
Hän oli pienenä syönyt liian paljon sokeria, sanoi hän meille lapsille, ja silloin käy ihminen sen näköiseksi.
Täti varmaan ei koskaan lapsuudessaan ollut syönyt sokeria, hänellä oli mitä kauneimmat valkeat hampaat.
Hän säästikin niitä, ei pitänyt niitä suussaan yöllä, sanoi oluenpanija
Rasmussen.
Se nyt on häijyyttä, sanoimme me lapset, mutta täti sanoi, ettei hän tarkoittanut sillä mitään. Eräänä aamupäivänä aamiaista syödessä kertoi hän meille pahan unen, jonka hän oli nähnyt yöllä: hänen suustaan oli pudonnut hammas.
— Se merkitsee, sanoi hän, — että minä kadotan todellisen ystävän tai ystävättären.
— Jos se olikin tekohammas, sanoi oluenpanija hymyillen, — niin se voi merkitä vain, että te kadotatte valeystävän.
— Te olette epäkohtelias vanha herra, sanoi täti niin suuttuneena, etten ole nähnyt häntä sellaisena aikaisemmin enkä jälkeenpäinkään.
Myöhemmin hän sanoi vanhan ystävänsä laskeneen vain leikkiä; Rasmussen on jaloin ihminen maailmassa ja kun hän kerran kuolee, niin hänestä varmaan tulee pieni Jumalan enkeli taivaassa.
Minä mietin paljon tätä muutosta ja ajattelin, saattaisinko tuntea hänet hänen uudessa haahmossaan.
Kun täti oli nuori ja hänkin oli nuori, kosi hän tätiä. Täti mietti liian kauan ja jäi odottamaan, jäi liian pitkäksi aikaa odottamaan, jäi alati vanhaksi neidiksi,, mutta pysyi uskollisena ystävänä.
Ja sitten kuoli oluenpanija Rasmussen.
Hänet vietiin hautaan mitä kalleimmissa ruumisvaunuissa ja häntä saattoi suuri saattue henkilöitä, joilla oli kunniamerkkejä ja jotka esiintyivät univormuissa.
Täti seisoi ikkunassa meidän lasten kanssa, yllään surupuku. Olimme siinä kaikki, paitsi se pieni veli, jonka haikara oli tuonut viikko sitten.
Nyt olivat ruumisvaunut ja saatto menneet ohi, katu oli tyhjänä, täti tahtoi mennä, mutta minä en tahtonut, minä odotin enkeliä, oluenpanija Rasmussenia. Olihan hän nyt tullut pieneksi siivekkääksi Jumalan lapseksi ja täytyihän meidän nähdä hänet.
— Täti! sanoin. — Etkö luule hänen nyt tulevan? Tai että haikara, kun se taas tuo pienen veljen, samalla tuo enkeli Rasmussenin?
Täti joutui aivan haltioihinsa mielikuvituksestani ja sanoi: — Siitä lapsesta tulee suuri runoilija! Ja tätä hän toisteli koko kouluaikani ja rippikouluni jälkeen aina ylioppilasvuosiin asti.
Hän oli ja on yhäti osaaottavaisin ystävättäreni sekä runoilijataudissani että hammastaudissa. Molemmathan minua ahdistavat.
— Pane vain paperille kaikki ajatuksesi, — ja pistä ne pöytälaatikkoon! Niin teki Jean Paul. Hänestä tuli suuri runoilija, vaikken hänestä pidä, hän ei jännitä. Sinun pitää jännittää! Ja sinä tulet jännittämään!
Tämän puheen jälkeisenä yönä viruin minä kaipauksessa ja tuskassa, kituen ja haluten tulla siksi suureksi runoilijaksi, jonka täti näki ja tunsi minussa olevan. Minä viruin runoilijataudissa. Mutta on olemassa pahempikin tauti: hammastauti. Se peittosi ja pehmitti minua, minä olin kuin kiemurteleva mato, jota parannetaan ryytihauteella ja espanjan kärpäsellä.
— Tuon minä tunnen! sanoi täti.
Hänen huulillaan oli surullinen hymy, hänen hampaansa hohtivat valkeina.
* * * * *
Mutta minun täytyy aloittaa uusi ajanjakso omassa historiassani ja tädin historiassa.
III.
Olin muuttanut uuteen asuntoon ja asunut siellä kuukauden. Puhuin tästä tädin kanssa.
Minä asun hiljaisessa perheessä, se ei ajattele minua, vaikka soittaisin porttikelloa kolme kertaa. Muuten se on oikea melutalo, jossa sekä tuuli ja sade että ihmiset pitävät ääntä ja hälinää. Minä asun aivan portin yläpuolella: jokaiset rattaat, jotka ajavat portista panevat kuvat seinillä tärisemään. Portti paukkuu ja ryskää ikäänkuin talossa olisi maanjäristys. Vuoteessa maatessa tuntuvat tärähdykset kaikissa jäsenissäni, mutta sehän kuuluu vahvistavan hermoja. Kun tuulee — ja tässä maassa tuulee aina — niin heiluvat pitkät ikkunahaat ulkopuolella edestakaisin lyöden seinää vasten. Pihalla asuvan naapurin porttikello soi joka tuulenpuuskan tullen.
Talomme asukkaat saapuvat kotiin yksitellen, myöhään illalla tai myöhään yöllä. Se vuokralainen, joka asuu juuri yläpuolellani ja joka päivällä antaa tunteja pasuunan puhaltamisessa, tulee kotiin viimeisenä eikä pane nukkumaan ennenkuin hän ensin on suorittanut pienen yökävelyn raskain askelin ja raudoitetuin saappain.
Meillä ei ole kaksinkertaisia ikkunoita, mutta on rikkinäinen ruutu; sen on emäntä paikannut paperilla. Tuuli puhaltaa kuitenkin rakoon ja saa aikaan samanlaisen äänen kuin suriseva paarma. Se on nukkumismusiikkia. Kun sitten vihdoin olen vaipunut uneen, herättää minut pian kukonlaulu. Kukko ja kana kellarikerrosmiehen kanakopista ilmoittavat, että aamu pian koittaa. Pienillä norjalaishevosilla ei ole tallia, ne ovat sijoitetut santasäiliöön portaiden alle; siellä ne saadakseen liikuntaa potkivat ovea ja laudoitusta.
Päivä hämärtää, portinvartija, joka perheineen nukkuu vinnillä, tulla tömistelee alas portaita. Puukengät kolisevat, portti läiskää, talo tärisee, ja kun tästä on päästy, alkaa asukas minun yläpuolellani harjoittaa voimistelua. Hän nostaa molemmilla käsillään raskasta rautakuulaa, jota hän ei jaksa pidellä. Se putoaa uudestaan ja uudestaan ja talon nuoriso, jonka pitää mennä kouluun, samalla lähtee liikkeelle huutaen ja remuten. Minä menen ikkunan luo, avaan sen saadakseni raitista ilmaa, ja se virkistääkin, kun vain saan sitä eikä matami pihan perällä olevassa rakennuksessa juuri pese hansikkaita tahranpuhdistusvedessä — se on hänen elinkeinonsa. Muutoin talo on varsin mukava ja minä asun hiljaisessa perheessä.
Tämän selostuksen annoin tädille asunnostani. Tein sen vilkkaammin, suullisessa esityksessä voi käyttää tuoreempia sanoja ja ääniä kuin kirjoitetussa.
— Sinä olet runoilija! huudahti täti. — Pane vain paperille puheesi, niin sinä olet yhtä hyvä kuin Dickens! Niin, minulle sinä olet paljon mieltäkiinnittävämpi. Sinä maalaat, kun puhut. Sinä kuvaat talosi niin että sen näkee ilmielävänä. Tuntee kylmät väreet ruumiissa! Runoile yhä eteenpäin! Aseta kuvaukseesi joku elävä olento, ihmisiä, kauniita ihmisiä ja mieluummin onnettomia!
Talon todella panin paperille meluineen menoineen päivineen, mutta sijoitin siihen vain itseni, ilman toimintaa. Toiminta tuli myöhemmin.
IV.
Kerran talvella iltamyöhällä, kun teatterinäytäntö oli loppunut, oli hirvittävä ilma, sellainen lumipyry, että oli miltei mahdoton päästä eteenpäin.
Täti oli teatterissa ja minä olin tullut noutamaan häntä kotiin, mutta minun oli itsenikin vaikea päästä eteenpäin, saatikka sitten saattaa muita. Kaikki vuokra-ajurit olivat tilatut. Täti asui kaukana kaupungilla, minun asuntoni sen sijaan oli aivan teatterin vieressä. Jollei näin olisi ollut, olisimme toistaiseksi saaneet seisoa kuin jonkun vesikäsittelyn alaisina.
Me ponnistimme eteenpäin syvässä lumessa, lumituprujen kiertäessä ympärillämme. Minä nostin häntä, minä kannatin häntä, minä työnsin häntä eteenpäin. Kaaduimme vain kaksi kertaa, mutta kaaduimme pehmeään lumeen.
Me saavuimme minun portilleni, missä ravistimme lunta yltämme. Portailla teimme sen niinikään, ja silti riitti vielä lunta peittämään eteisen lattian.
Saimme yltämme päällysvaatteet ja alusvaatteet ja kaikki vaatteet, mitä saattoi riisua. Emäntä lainasi tädille kuivat sukat ja aamuröijyn. Se oli välttämätöntä, sanoi emäntä ja lisäsi, mikä olikin totta, että tädin oli mahdoton mennä kotiin sinä yönä. Hän pyysi häntä tyytymään hänen arkihuoneeseensa; sinne hän lupasi valmistaa vuoteen sohvalle oven eteen, joka johti minun huoneeseeni ja jota aina pidettiin lukossa.
Ja näin tehtiin.
Tuli paloi uunissani, teekeittiö tuli pöydälleni, pienessä huoneessa oli hauskaa, joskaan ei niin hauskaa kuin tädin luona, missä talvella ovet peitettiin paksuilla uutimilla, ikkunat paksuilla uutimilla, lattiat kaksinkertaisilla matoilla, joiden alla oli kolme kerrosta paksua paperia. Siellä on ihminen kuin hyvin suljetun pullon lämpimässä ilmassa.
Mutta minunkin asunnossani oli hauskaa, niinkuin sanottu. Tuuli humisi ulkopuolella.
Täti puhui ja kertoi. Nuoruuden ajat palasivat, oluenpanija palasi, vanhat muistot. Hän muisti kuinka minä sain ensimmäisen hampaani ja perheen ilon tapauksen johdosta.
Ensimmäinen hammas! Viattomuuden hammas, hohtava kuin pieni maitopisara, maitohammas.
Tuli uusi hammas, tuli useita, kokonainen rivi, vierekkäin, ylös ja alas, mitä kauneimpia lapsenhampaita. Ja kuitenkin ne olivat vain etujoukkoja eikä niitä oikeita, joiden piti kestää koko elämä.
Nekin tulivat ja viisaudenhampaat niinikään, nuo sivustamiehet riveissä, synnyttyään tuskassa ja suuressa vaivassa.
Ne menevät menojaan, jok’ainoa! Ne menevät ennenkuin palvelusaika on päättynyt, viimeisinkin hammas menee, eikä se ole juhlapäivä, se on surunpäivä.
Silloin on ihminen vanha, vaikka mieli olisikin nuori.
Tällainen ajatus ja puhe ei ole hauskaa, ja kuitenkin me jouduimme puhumaan tästä kaikesta, me palasimme lapsuusvuosiimme, puhuimme ja puhuimme. Kello tuli kaksitoista ennenkuin täti meni levolle viereiseen huoneeseen.
— Hyvää yötä, lapsikultani! huudahti hän. — Nyt minä nukun ikäänkuin makaisin omassa vetosohvassani.
Ja hän nukkui. Mutta lepoa ei tullut taloon enempää kuin ulkopuolellekaan. Myrsky rönkytti ikkunoita, paiskeli pitkiä heiluvia rautakoukkuja, soitti naapurin ovikelloa pihan perällä. Yläpuolella asuva oli saapunut kotiin. Hän asteli vielä pienen yökävelyn edestakaisin, paiskasi saappaat jaloistaan, meni sitten vuoteeseen nukkumaan, mutta hän kuorsaa niin, että ihminen, jolla on hyvät korvat, kuulee sen läpi permannon.
Minä en päässyt uneen enkä saanut rauhaa. Ilma ei sekään rauhoittunut, se oli harvinaisen levoton. Tuuli humisi ja lauloi omalla tavallaan, minun hampaani alkoivat nekin vilkastua, nekin humisivat ja lauloivat omalla tavallaan. Niissä alkoi ankara hammastauti.
Ikkunasta veti. Kuu paistoi lattialle, valo kulki edestakaisin sen mukaan kuin tuulet tulivat ja menivät myrskyssä. Sekä valo että varjo liikkuivat levottomina, mutta vihdoin viimein oli varjo lattialla jonkin esineen näköinen. Minä katselin tätä liikkuvaa olentoa ja tunsin, että minuun puhalsi jäätävän kylmä tuuli.
Lattialla istui olento, pitkä ja kapea niinkuin kuvio, jonka lapsi kivikynällä piirtää taululle ja jonka on määrä olla ihmisen näköinen. Ruumis on pelkkä pitkä viiva, vielä viiva ja toinen lisää, siinä käsivarret. Jalat ovat nekin vain viivoja, pää on monikulmio. Pian kävi olento selvemmäksi, se sai ympärilleen jonkinlaisen hameen, hyvin ohuen, hyvin hienon, mutta se osoitti hänen kuuluvan naissukuun.
Minä kuulin suhinaa. Hänkö äänteli vaiko tuuli, joka surisi kuin paarma ruudun halkeamassa.
Ei, se oli hän itse, rouva Hammastauti, hänen kauhistuttavuutensa Satania infernalis — Jumala varjelkoon meitä hänen vierailustaan!
— Täällä on hyvä olla! surisi hän. — Täällähän on hyvä asunto, mutamaa, suopohja, sääsket ovat täällä ynisseet myrkyllisin pistimin, nyt on pistin minulla. Sitä täytyy hioa ihmishampailla. Tällä miehellä täällä vuoteessa, hänellähän hampaat ovat hohtavan valkoiset. Ne ovat uhmanneet makeaa ja hapanta, kuumaa ja kylmää, pähkinänkuoria ja luumunkiviä, mutta minä muserran ne, minä ne särjen, minä lannoitan juurta vedolla, annan niille kylmiä jalkakylpyjä.
Se oli kauhistuttavaa puhetta, kauhistuttava vieras.
— No, vai olet sinä runoilija! sanoi hän. — Minäpä opetan sinua laulamaan kaikilla taudin runomitoilla! Minäpä panen ruumiiseesi rautaa ja terästä, minäpä panen kaikki hermosäikeesi hyppimään.
Oli kuin poskiluuhuni olisi tungettu tulista naskalia. Minä kiertelin ja vääntelin.
— Erinomainen hammaskipu, sanoi hän. — Oikeinhan tässä soittaa kuin urkua. Suurenmoinen huuliharppukonsertti, jossa rummut ja torvet, piccolo-huilu ja viisaudenhampaan pasuuna säestävät. Suuri runoilija; suuri konsertti!
Ja hän alkoi soittaa ja kauhistuttavan näköinen hän oli, vaikkei hänestä nähnyt muuta kuin käden, varjomaisen harmaan, jääkylmän käden pitkine naskalinpaksuisine sormineen. Jokainen niistä oli kidutusväline. Peukalopotilla ja Suomensotilla oli hohtimet ja ruuvit, Engelsmanni päättyi terävään naskaliin, Kultaralli oli pora ja Pikkurilli ruisku täynnä sääskenmyrkkyä.
— Kyllä minä opetan sinulle runomitat! sanoi hän. — Suurelle runoilijalle kuuluu suuri hammastauti, pienelle runoilijalle pieni hammastauti.
— Oi, salli minun olla pieni! rukoilin minä. — Salli etten ole mikään runoilija! Enkä minä ole runoilija, minulla on vain runoilemiskohtauksia, niinkuin hammastautikohtauksia! Väisty, väisty!
— Tunnustatko sitten, että minä olen väkevämpi kuin runous, filosofia, matematiikka ja koko musiikki? sanoi hän. — Väkevämpi kuin kaikki nuo maalatut ja marmoriin hakatut näyt. Minä olen vanhempi kuin ne kaikki. Minä synnyin aivan lähellä paratiisin yrttitarhaa, juuri ulkopuolella, missä tuuli puhalsi ja märät sienet kasvoivat. Minä pakotin Eevan kylmässä pukemaan vaatteet ylleen, ja Aatamin myöskin. Saat uskoa, että ensimmäisessä hammastaudissa oli voimaa!
— Kaiken minä uskon! sanoin minä. — Väisty, väisty!
— Niin, lakkaatko siis olemasta runoilija, lupaatko, ettet koskaan pane runoja paperille, taululle tai minkäänlaiselle kirjoitusaineelle? Silloin minä päästän sinut, mutta minä tulen takaisin, jos sinä runoilet.
— Minä vannon! sanoin minä. — Kun ei minun vain koskaan tarvitse nähdä ja kuulla sinua!
— Näkemään sinä kyllä tulet minut, mutta täyteläisemmässä ja sinulle rakkaammassa hahmossa kuin nyt olen. Tulet näkemään minut täti Millenä. Ja minä sanon sinulle: runoile, poikakultani! Sinä olet suuri runoilija, ehkä suurin kaikista runoilijoistamme. Mutta jos sinä uskot minuun ja rupeat runoilemaan, niin minä sävellän sinun runosi, soitan ne huuliharpullani. Suloinen lapsi — muista minua, kun sinä näet täti Millen!
Sitten hän katosi.
Jäähyväisiksi pistettiin poskiluuhuni ikäänkuin tulinen naskali. Mutta pian särky hiljeni, minä ikäänkuin ajelehdin pehmeässä vedessä, näin valkeiden lumpeiden ja niiden leveiden vihreiden lehtien kumartuvan, painuvan alleni, kuihtuvan, hajoavan, ja minä vaivuin niiden mukana, hajosin lepoon ja rauhaan.
— Kuolla, sulaa kuin lumi! kuului laulaen ja soittaen vedestä. —
Haihtua pilveen, mennä menojaan kuin pilvi!
Näin läpi veden suuria loistavia nimiä, liehuvien voittolippujen kirjoituksia — kuolemattomuuden patentti piirrettynä päiväperhosen siipeen.
Uni oli syvää, unta ilman unikuvia. En kuullut tuulen huminaa, en portinläiskettä, en naapurin kilisevää ovikelloa tai vuokralaisen raskasta voimistelua.
Autuus!
Silloin tuli tuulenpuuska, joka työnsi auki lukitun oven tädin huoneeseen. Täti hypähti pystyyn, sai kengät jalkaansa, vaatteet ylleen ja tuli minun luokseni.
Minä nukuin kuin Jumalan enkeli, sanoi hän eikä raskinut herättää minua.
Minä heräsin itsestäni, avasin silmäni, olin jo unohtanut että täti oli täällä talossa, mutta pian minä sen muistin, muistin hammastautinäkyni. Uni ja todellisuus sulivat yhteen.
— Et kai sinä eilen kirjoittanut mitään sen jälkeen kun sanoimme toisillemme hyvää yötä? kysyi hän. — Kunhan vain olisitkin! Sinä olet minun runoilijani ja sellaisena pysyi!
Hän hymyili mielestäni hyvin viekkaasti. En tietänyt oliko hän tuo kunnollinen täti Mille, joka rakasti minua, vai kauhistuttava olento, jolle yöllä olin antanut lupaukseni.
— Oletko runoillut, lapsi kulta?
— En, en! huusin minä. — Olethan sinä täti Mille.
— Kukas muu! sanoi hän. Ja se oli täti Mille.
Hän suuteli minua, pääsi ajurin vaunuihin ja läksi kotiin.
Minä kirjoitin, mitä tähän on kirjoitettu. Se ei ole runon muodossa, eikä sitä koskaan painateta — —.
* * * * *
Niin, tähän käsikirjoitus loppui.
Nuori ystäväni, tuo tuleva vihanneskaupan myyjä, ei saattanut löytää sitä mikä puuttui. Se oli lähtenyt maailmalle käärepaperina rasvasillin, voin ja vihreän suovan ympärillä. Se oli täyttänyt kutsumuksensa. ’,
Oluenpanija on kuollut, täti on kuollut, ylioppilas on kuollut, hän, jonka ajatuksen kipinät joutuivat tynnyriin. Tähän loppuu tarina — tarina täti Hammastaudista.