— Oli pääsiäisaamu niinkuin silloinkin, kun Valdemar Daa luuli keksineensä punaisen kullan, silloin minä kuulin haikaran pesän alta, hataroiden seinien välitse virrenveisuuta, Anna Dorotean viimeisen virren.
Ei ollut ikkunaa, oli vain läpi seinässä; aurinko tuli kultakimpaleena ja asettui siihen. Siinäpä oli loistoa! Hänen silmänsä murtui, hänen sydämensä murtui! Niin olisi käynyt joka tapauksessa, jollei aurinko sinä aamuna olisikaan paistanut häneen.
Haikara soi hänelle katon hänen kuolemaansa asti! Minä lauloin hänen hautansa ääressä, sanoi tuuli, — minä lauloin hänen isänsä haudan ääressä, minä tiedän, missä se on ja missä hänen hautansa on, sitä ei kukaan muu tiedä.
Uudet ajat, toiset ajat! Vanhoista maanteistä tehdään aidattuja aloja, rauhoitetuista haudoista tulee vilkasliikkeinen maantie — ja pian tulee höyry vaunujonoineen ja humisee hautojen päällitse, hautojen, jotka ovat unohdetut niinkuin nimetkin. Huu-uu-uu! mennä täytyy!
Tämä on tarina Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään. Kertokaa, te muut, se paremmin, jos osaatte! sanoi tuuli ja kääntyi.
Sen tiensä se meni.
TYTTÖ, JOKA ASTUI LEIVÄN PÄÄLLE.
Kai sinä olet kuullut puhuttavan tytöstä, joka astui leivän päälle, jotta ei tahrisi kenkiänsä, ja kuinka huonosti hänen kävi. Se on sekä kirjoitettu että painettu.
Hän oli köyhä lapsi, ylpeä ja kopea, hän oli huonoa ainesta, niinkuin sanotaan. Aivan pienenä tyttöpahaisena huvitti häntä ottaa kiinni kärpäsiä, nyppiä niiltä siivet ja tehdä ne matelijoiksi. Hän otti turilaan ja sittiäisen, pisti kummankin neulaan, asetti sitten vihreän lehden tai pienen paperikappaleen ylhäälle niiden jalkojen kohdalle, ja eläin raukka piteli kiinni siitä, kierteli ja käänteli päästäkseen irti neulasta.
— Nyt sittiäinen lukee! sanoi pieni Inkeri, — kas kuinka se kääntelee lehteä!
Kasvaessaan ei hän käynyt paremmaksi, vaan mieluummin pahemmaksi, mutta kaunis hän oli ja se oli hänen onnettomuutensa, muuten häntä kyllä olisi kuritettu toisin kuin tapahtui.
— Se pää vaatii väkevää lipeää! sanoi hänen oma äitinsä. — Sinä olet lapsena usein astunut esiliinani päälle, pelkään että vanhempana tulet astumaan sydämeni päälle.
Ja sen hän todella tekikin.
Hän joutui nyt maalle palvelemaan ylhäisten ihmisten luo. He kohtelivat häntä niinkuin hän olisi ollut heidän oma lapsensa, ja sen mukaan hänet puettiin, kaunis hän oli ja ylpeys kasvoi.
Vuoden ajan hän oli ollut poissa, silloin sanoi hänen herrasväkensä hänelle. Sinun pitäisi toki kerran käydä tervehtimässä vanhempiasi, pieni Inkeri!
Hän läksikin, mutta vain näyttäytyäkseen, heidän piti nähdä, miten hieno hänestä oli tullut. Mutta kun hän pääsi kylän veräjälle ja näki tyttöjä ja nuoria miehiä juttelemassa lammikon luona tienvarrella, ja juuri missä hänen äitinsä istui kivellä lepäämässä, vierellään kimppu risuja, jotka hän oli koonnut metsästä, niin kääntyi Inkeri takaisin, häntä hävetti, että hänellä, joka oli niin hienosti puettu, piti olla äitinä tuollainen raukka, joka keräili tikkuja. Hän ei ensinkään katunut sitä, että hän kääntyi takaisin, häntä vain suututti.
Nyt kului taasen puoli vuotta.
— Sinun pitäisi sentään jonakin päivänä lähteä kotiin katsomaan iäkkäitä vanhempiasi, pieni Inkeri! sanoi hänen emäntänsä. — Tuossa saat suuren vehnäleivän, jonka voit viedä heille tuliaisiksi; he tulevat iloisiksi, kun saavat sinut nähdä.
Ja Inkeri puki ylleen parhaat vaatteensa ja uudet kenkänsä ja hän nosti helmansa ja asteli hyvin varovaisesti, saadakseen jalkansa pysymään puhtaina ja hienoina, ja siitähän ei häntä saattanut moittia. Mutta kun hän tuli siihen, missä polku kävi suomaan poikki ja oli vetistä ja likaista pitkän matkaa, niin paiskasi hän leivän likaan astuakseen sen päälle ja päästäkseen kuivin jaloin yli. Mutta juuri silloin, kun hän astui toiselle jalalle ja nosti toista, vaipui leipä ja hän sen mukana, syvemmälle ja syvemmälle, hän hävisi kokonaan, eikä näkyviin jäänyt kuin musta, kupliva suo.
Sellainen on tarina.
Minne hän joutui? Hän tuli alas suoeukon luo, joka tekee juomaa. Suoeukko on keijukaistyttöjen täti, nämä kyllä tunnetaan, niistä on kirjoitettu laulujakin ja niitä on maalattu, mutta suoeukosta ihmiset tietävät vain, että kun niityt kesällä höyryävät, niin suoeukko panee juomaa. Alas hänen panimoonsa Inkeri vaipui ja siellä ei kukaan kauan kestä. Rikkasäiliö on valoisa loistohuone suoeukon panimon rinnalla! Jokainen amme löyhkää niin, että ihmiset pyörtyvät, ja sitten seisovat ammeet ahdettuina päälletysten, ja jos jossakin niiden välillä on pieni aukko, josta pääsee läpi, niin ei siitä voi mennä kaikkien niiden märkien rupikonnien ja lihavien käärmeiden vuoksi, jotka täällä takertuvat toisiinsa. Tänne alas vaipui pieni Inkeri. Koko tuo iljettävä elävä kerä oli niin jäätävän kylmä, että kaikki hänen jäsenensä värisivät, niin, hän jähmettyi sen ääressä jähmettymistään. Leivässä hän oli kiinni ja se veti häntä niinkuin meripihkanappi vetää korrenkappaletta.
Suoeukko oli kotona, piru ja hänen isoäitinsä olivat sinä päivänä tulleet katsomaan panimoa, ja tämä isoäiti on vanha, hyvin myrkyllinen naishenkilö, joka ei milloinkaan ole työttömänä. Hän ei koskaan lähde ulos ottamatta käsityötä mukaansa, se oli hänellä täälläkin. Hän neuloi kutittavia anturoita pantaviksi ihmisten kenkiin ja sitten ei heillä ollut mitään rauhaa; hän kirjaeli valhetta ja harsi ajattelemattomia sanoja, jotka olivat pudonneet maahan, tuottaen vahinkoa ja turmiota. Niin, hän osasi neuloa, kirjaella ja kutoa, tuo vanha isoäiti!
Hän näki Inkerin, pani lasin silmänsä eteen ja katsoi häneen vielä kerran. "Sillä tytöllä on taipumuksia!" sanoi hän, "pyydän luovuttamaan hänet minulle muistoksi käynnistäni täällä! Hänestä tulee sopiva jalusta lastenlastenlasteni odotushuoneeseen."
Ja hän sai hänet. Sillä lailla joutui pieni Inkeri helvettiin. Sinne eivät ihmiset aina karkaa suoraa päätä, vaan he voivat päästä sivuteitä, kun heillä on taipumuksia.
Se oli loputtoman suuri odotushuone, pyörrytti, kun katsoi eteenpäin ja pyörrytti, kun katsoi taaksepäin. Ja sitten siellä seisoi nääntyvä joukko, joka odotti, että armon ovi avattaisiin; ne saivat odottaa kauan! Suuret, lihavat, hyllyttelevät hämähäkit kutoivat tuhatvuotista seittiä heidän jalkojensa yli ja tämä seitti kietoi niinkuin jalkaraudat ja piteli niinkuin kuparikahleet; ja tämän lisäksi oli joka sielussa ikuinen levottomuus, tuskan levottomuus. Saituri seisoi ja oli unohtanut raha-arkkunsa avaimen, ja se oli jäänyt suulle, tiesi hän. Niin, käy pitkäksi luetella kaikkia lajeja piinaa ja vaivaa, mitä täällä tunnettiin. Inkeristä tuntui kammottavalta seisoa jalustana, hän oli ikäänkuin jaloistaan sotkettu kiinni leipään.
— Sen siitä saa, kun tahtoo pitää jalkansa puhtaina, sanoi hän itsekseen. — Kas, kuinka ne mulkoilevat minuun! Niin, ne katselivat kaikki häneen, niiden pahat himot loistivat silmistä ja puhuivat ilman ääntä suupielistä, jotka olivat hirvittävät nähdä.
— Minua mahtaa katsella ilokseen, ajatteli pieni Inkeri, — minulla on kauniit kasvot ja hyvät vaatteet! Ja nyt hän kiersi silmiään, niska oli liian jäykkä. Kas, kuinka hän oli likaantunut suoeukon panimossa, sitä ei hän ollut ajatellut. Vaatteet olivat kuin yhden ainoan suuren limaläiskän peittämät, käärme oli asettunut riippumaan hänen hiuksiinsa ja roikkui alas niskaan, ja jokaisesta hänen hameensa poimusta pilkisti esiin rupikonna, joka haukkui kuin hengenahdistusta poteva sylikoira. Se oli hyvin ilkeää. — Mutta muutkin täällä ovat kauhean näköiset! lohdutteli hän itseään.
Kaikkein pahinta oli hänestä kuitenkin se hirveä nälkä, jota hän tunsi; eikö hän sitten voinut kumartua taittamaan palasta leivästä, jonka päällä hän seisoi? Ei, selkä oli kangistunut, käsivarret ja kädet olivat kangistuneet, koko hänen ruumiinsa oli kuin kivipatsas, ainoastaan silmiä päässään hän saattoi kiertää, kiertää aivan ympäri, niin että ne katselivat taaksepäin ja se se oli ruman näköistä. Ja sitten tulivat kärpäset, ne ryömivät hänen silmiensä päällitse, edestakaisin, hän vilkutti silmiään, mutta kärpäset eivät lähteneet lentoon, sillä ne eivät voineet: niiltä oli nypitty siivet, niistä oli tullut matelijoita. Se oli piinaa. Ja sitten tuo nälkä, niin, vihdoin hänestä tuntui, että hänen sisälmyksensä itse söivät itsensä ja hän kävi sisällisesti niin tyhjäksi, niin kauhistuttavan tyhjäksi.
— Jos tätä jatkuu, niin minä en kestä sitä! sanoi hän, mutta hänen täytyi kestää ja sitä jatkui jatkumistaan.
Silloin putosi polttava kyynel hänen päälaelleen, se vieri alas hänen kasvojaan ja rintaansa, leipään asti, putosi vieläkin kyynel, putosi monta. Kuka itki pientä Inkeriä? Eikö hänellä maan päällä ollut äiti? Surun kyyneleet, jotka äiti itkee lapsensa tähden, saavuttavat sen aina, mutta ne eivät tuota huojennusta, ne polttavat, ne tekevät tuskan vain suuremmaksi. Ja sitten tämä sietämätön nälkä ja se ettei hän voinut ulottua leipään, jota hän polki jalallaan! Vihdoin oli hänellä se tunne, että kaikki hänen sisässään itse oli mahtanut syödä itsensä, hän oli kuin ohut, ontto putki, joka veti jokaisen äänen itseensä. Hän kuuli selvästi kaikki mikä ylhäällä maan päällä koski häntä, ja se mitä hän kuuli, oli pahaa ja kovaa. Hänen äitinsä kyllä itki katkerasti ja oli suruissaan, mutta lisäsi: "Ylpeys käy lankeemuksen edellä! Se oli sinun onnettomuutesi, Inkeri! Kuinka sinä oletkin tuottanut surua äidillesi!"
Hänen äitinsä ja kaikki siellä ylhäällä tiesivät hänen syntinsä, että hän oli astunut leivän päälle, vaipunut maahan ja jäänyt sille tielleen. Karjapaimen oli kertonut sen, hän oli itse nähnyt sen mäentöyräältä.
— Kuinka sinä oletkin tuottanut surua äidillesi, Inkeri! sanoi äiti.
— Niin, kyllä minä sen arvasin!
— Etten minä koskaan olisi syntynyt! ajatteli Inkeri, — se olisi ollut minulle paljon parempi. Ei auta, että äitini vaikeroi.
Hän kuuli herrasväkensä, noiden kunnon ihmisten, jotka olivat olleet hänelle kuin vanhemmat, puhuvan. "Hän oli synnillinen lapsi", sanoivat he, "hän ei antanut arvoa Jumalan lahjoille, vaan polki ne jalkojensa alle, armon ovi tulee olemaan hänen vaikea avata."
— Olisivat kurittaneet minua paremmin! ajatteli Inkeri, — ottaneet minusta oikut, jos niitä oli minussa.
Hän kuuli, että hänestä julkaistiin kokonainen laulu, "Ylpeä tyttö, joka astui leivän päälle saadakseen kenkänsä pysymään hienoina", ja sitä laulettiin kautta maan.
— Että siitä pitääkin kuulla niin paljon ja kärsiä niin paljon! ajatteli Inkeri. — Saisi toisiakin rangaista heidän vioistaan! Niin, silloin olisikin paljon rankaisemista! Hui, kuinka minä kidun!
Ja hänen mielensä kävi vieläkin kovemmaksi kuin hänen kuorensa.
— Täällä alhaalla, tässä seurassa ei tulla paremmiksi! Enkä minä tahdo tulla paremmaksi! Kas, kuinka he mulkoilevat!
Ja hänen mielensä kävi häijyksi ja katkeraksi kaikkia ihmisiä kohtaan.
— Nytpä niillä on jotakin kertomista siellä ylhäällä! —- hui, kuinka minä kidun!
Ja hän kuuli, että hänen tarinansa kerrottiin lapsille, ja pienokaiset kutsuivat häntä jumalattomaksi Inkeriksi. "Hän oli niin paha", sanoivat he, "niin häijy, häntä pitäisi oikein kiduttaa!"
Lasten suussa oli aina kovia sanoja hänestä.
Eräänä päivänä, kun viha ja nälkä kaivelivat hänen ontossa kuoressaan ja hän kuuli nimeään mainittavan ja tarinaansa kerrottavan eräälle viattomalle lapselle, pienelle tytölle, tunsi hän, että pienokainen purskahti itkuun kuunnellessaan tarinaa kopeasta, koreilunhaluisesta Inkeristä.
— Mutta eikö hän enää milloinkaan tule tänne ylös? kysyi pieni tyttö.
Ja hänelle vastattiin:
— Hän ei koskaan enää tule tänne ylös!
— Mutta jos hän nyt tahtoo pyytää anteeksi eikä koskaan enää tee sitä?
— Mutta hän ei tahdo pyytää anteeksi! sanoivat he.
— Minä tahtoisin niin mielelläni, että hän tekisi sen! sanoi pieni tyttö ja oli aivan lohduton. — Minä annan nukkekaappini, jos hän saa tulla ylös! Inkeri-raukalla on niin hirveää!
Ja nuo sanat tunkivat suoraan Inkerin sydämeen, ne ikäänkuin tekivät hänelle hyvää. Ensi kerran sanoi joku: "Inkeri-raukka!" lisäämättä vähintäkään hänen vioistaan. Pieni viaton lapsi itki ja rukoili hänen puolestaan, hänen tuli niin kumma olla, hän olisi itse mielellään itkenyt, mutta hän ei voinut itkeä, ja sekin oli kidutusta.
Sitä mukaa kuin vuodet siellä ylhäällä vierivät — alhaalla ei tapahtunut mitään muutosta —, kuuli hän harvemmin ääniä sieltäpäin, hänestä puhuttiin vähemmin. Silloin hän eräänä päivänä kuuli huokauksen: "Inkeri! Inkeri! Kuinka sinä oletkin tuottanut minulle surua! Sanoinhan minä sen!" Se oli hänen äitinsä, joka kuoli.
Joskus hän kuuli vanhan herrasväkensä mainitsevan nimeään ja lempeimmät sanat mitä emäntä lausui, olivat: "Näenköhän minä enää koskaan sinua, Inkeri! Eihän sitä tiedä, mihin joutuu!"
Mutta Inkeri toki kyllä ymmärsi, ettei hänen kelpo emäntänsä koskaan voinut joutua sinne, missä hän oli.
Niin kului taasen pitkä, katkera aika.
Silloin kuuli Inkeri uudelleen nimeään mainittavan ja näki ylhäällä päänsä päällä ikäänkuin kahden kirkkaan tähden loistavan; ne olivat kaksi lempeää silmää, jotka sulkeutuivat maan päällä. Niin monta vuotta oli kulunut siitä, kun tuo pieni tyttö lohduttomana itki "Inkeri-raukan" tähden, että lapsesta oli tullut vanha vaimo, jonka Jumala nyt tahtoi kutsua luokseen, ja juuri tällä hetkellä, jolloin ajatukset kohosivat koko elämän melusta, muisti hänkin, kuinka hänen pienenä lapsena oli pitänyt katkerasti itkeä kuullessaan Inkerin tarinaa. Tuo aika ja tuo vaikutus astuivat niin ilmi elävinä vanhan vaimon eteen hänen kuolinhetkellään, että hän aivan ääneen huudahti: "Herra Jumalani, enköhän minäkin niinkuin Inkeri, usein ole ajattelematta tallannut sinun siunauksesi lahjoja, enköhän minäkin ole kulkenut ylpeys mielessä, mutta sinä et armossasi ole antanut minun vaipua, vaan pitänyt minua pystyssä. Älä hylkää minua viimeisellä hetkelläni!"
Ja vanhuksen silmät sulkeutuivat ja sielun silmät avautuivat näkemään salattuja asioita, ja kun Inkeri niin elävänä oli hänen viimeisissä ajatuksissaan, näki hän hänet, näki miten syvälle hän oli vaipunut, ja tämän nähdessään purskahti hurskas sielu itkuun, taivaan valtakunnassa seisoi hän kuin lapsi ja itki Inkeri-raukkaa. Nuo kyyneleet ja rukoukset soivat kuin kaiku alas onttoon, tyhjään kuoreen, joka ympäröi vangittua, kidutettua sielua. Aavistamaton rakkaus ylhäältä valtasi sen: Jumalan enkeli itki häntä! Kuinka tämä hänelle suotiinkin! Kidutettu sielu ikäänkuin kokosi mielessään jokaisen maisen elämän teon, jonka se oli toimittanut, ja se itkeä hytki tavalla, jolla ei Inkeri milloinkaan ollut voinut itkeä. Suru hänen itsensä vuoksi täytti hänet, hänestä tuntui, ettei armon ovi milloinkaan voisi avautua hänelle ja samassa kun hän murtuneena tunnusti tämän, lankesi valonsäde alas helvetin kuiluun, säde tuli voimakkaampana kuin auringonsäde, joka sulattaa lumiukon, minkä pojat pystyttivät pihalle, ja silloin — paljon nopeammin kuin lumihiutale, joka putoaa lapsen lämpöiselle suulle, sulaa pisaraksi — haihtui Inkerin kivettynyt hahmo; pieni lintu lensi salaman murtoviivan teitä ylös ihmismaailmaa kohti, mutta arkana ja peloissaan se suhtautui kaikkeen ympärillään, se ujosteli itseään ja kaikkia eläviä olentoja ja haki nopeasti suojaa pimeässä lävessä, jonka se löysi rappeutuneesta muurista! Täällä se istua kyyrötti, koko ruumis väristen, se ei voinut äännähtääkään, sillä ei ollut ääntä; se kyyrötti pitkän aikaa ennenkuin se levollisesti saattoi nähdä ja tajuta koko ihanuuden tuolla ulkona. Niin, ihanaa oli: ilma oli raikasta ja lauhaa, kuu paistoi kirkkaasti, puut ja pensaat tuoksuivat. Ja sitten siellä, missä se istui, oli niin suloista, sen höyhenpuku oli niin hieno ja puhtoinen. Oi, minkä rakkauden ja loiston synnyttämää kaikki luotu sentään on! Kaikki ajatukset, mitkä liikkuivat linnun rinnassa, pyrkivät laulaen ilmoille, mutta lintu ei jaksanut, mielellään se olisi laulanut niinkuin keväällä käki ja satakieli. Jumala, joka kuulee madonkin äänettömän ylistyslaulun, kuuli senkin ylistyslaulun, joka kumpusi ajatussointuina niinkuin psalmi soi Davidin rinnassa, ennenkuin se sai sanat ja sävelen.
Ajatuksissa kasvoivat ja paisuivat nämä äänettömät laulut viikkojen kuluessa, niiden täytyi päästä purkautumaan, hyvän työn ensi kertaa kohottaessa siipiään — sellainen oli tehtävä!
Nyt tuli pyhä joulujuhla. Talonpoika pystytti aivan seinän luo salon ja sitoi siihen puimattoman kauralyhteen, jotta taivaan linnuillakin olisi iloinen joulu ja hyvä ateria tänä Vapahtajan aikana.
Ja aurinko nousi jouluaamuna ja paistoi olkilyhteeseen ja kaikki visertelevät linnut lentelivät ateriasalon ympärillä. Silloin helähti seinästäkin: "pii, pii!" Paisuva ajatus tuli ääneksi, tuo heikko piipatus oli kokonainen riemulaulu, hyvän työn ajatus oli herännyt, ja lintu lensi ulos piilostaan. Taivaan valtakunnassa kyllä tiedettiin, mikä lintu se oli.
Talvi yltyi todenperään, vedet olivat paksussa jäässä, linnuilla ja metsän eläimillä oli kova aika ravinnon puolesta. Pieni lintu lensi pitkin maantietä ja etsi ja löysikin reenjäljistä sieltä täältä jyväsen, syöttöpaikoilta se tapasi pari leivänmurusta, niistä se söi vain yhden ainoan, mutta kutsui paikalle kaikki muut nälkiintyneet varpuset saamaan ruokaa. Se lensi kyliin, katseli yltympäri, ja siellä, missä lempeä käsi oli sirotellut leipää ikkunan alle, söi se itse vain yhden ainoan murusen, mutta antoi kaikki muille.
Talven kuluessa oli lintu koonnut ja antanut niin monta leivänmurusta, että ne yhteensä painoivat niin paljon kuin koko se leipä, jonka päälle pieni Inkeri oli astunut, jotta ei tahrisi hienoja kenkiään, ja kun viimeinen leivänmurunen oli löydetty ja annettu pois, kävivät linnun harmaat siivet valkoisiksi ja levittäytyivät.
— Tuolla lentää järven yli tiira! sanoivat lapset, jotka näkivät valkoisen linnun. Milloin se sukelsi alas järveen, milloin se kohosi kirkkaaseen auringonpaisteeseen; se loisti, oli mahdoton tietää, minne se joutui. He sanoivat, että se lensi suoraan aurinkoon.
TORNINVARTIA OLLI.
— Maailmassa mennään ylös ja alas ja alas ja ylös, nyt minä en voi päästä korkeammalle! sanoi torninvartia Olli. — Ylös ja alas ja alas ja ylös — sitä saavat useimmat kokea. Itse asiassa meistä kaikista vihdoin tulee torninvartioita, me katselemme elämää ja asioita ylhäältäpäin.
Niin jutteli tornissa Olli, ystäväni, vanha vartia, hauska, puhelias veitikka, joka näytti sanovan kaikki ja kuitenkin kätki niin paljon vakavuutta sydämen pohjaan. Niin, hän oli parempia ihmisiä, toiset väittivät että hän oli konferenssineuvoksen poika, tai olisi voinut olla sellainen, hän oli harjoittanut opintoja, ollut apuopettajana, lukkarinapulaisena, mutta mitäpä se auttoi! Silloin hän asui lukkarin luona, hänellä piti olla vapaa täysihoito talossa; silloin hän vielä oli nuori ja hieno, niinkuin sanotaan: hän tahtoi, että hänen saappaansa harjattaisiin kiiltomusteella, mutta lukkari tahtoi antaa vain rasvamustetta, ja siitä he joutuivat epäsopuun; toinen puhui itaruudesta, toinen turhamaisuudesta, musteesta tuli musta syy vihaan, ja niin he erosivat. Mutta sitä, mitä hän oli vaatinut lukkarilta, vaati hän myöskin maailmalta: kiiltomustetta, ja hän sai aina vain rasvamustetta — silloin hän vetäytyi pois kaikkien ihmisten luota ja rupesi erakoksi, mutta elää erakkoelämää ja tulla toimeen keskellä suurta kaupunkia voi ainoastaan kirkontornissa, sinne hän nousi ja poltti piippuaan yksinäisellä retkellään. Hän katseli alas ja hän katseli ylös, ajatteli ja kertoi omalla tavallaan mitä näki ja mitä ei nähnyt, mitä luki kirjoista ja mitä omasta sielustaan. Minä lainasin hänelle usein lukemista, hyviä kirjoja, ja seurastaan ihminen tunnetaan. Hän ei sanonut pitävänsä englantilaisista kotiopettajatarromaaneista, ei myöskään ranskalaisista, jotka olivat keitetyt tuulenhengähdyksistä ja rusinanvarsista, ei, elämäkertoja hän tahtoi, kirjoja, joissa kuvattiin maailman ihmeitä. Minä kävin hänen luonaan ainakin kerran vuodessa, tavallisesti heti uudenvuoden jälkeen, hänellä oli silloin aina mielessä jotakin, joka liittyi hänen ajatuksiinsa vuodenvaihteessa.
Kerron tässä kahdesta vierailusta ja käytän hänen omia sanojaan, mikäli voin.
Ensimäinen vierailu.
Niiden kirjojen joukossa, jotka viimeksi olin lainannut Ollille, oli teos vierukivistä, joka varsinkin oli tuottanut hänelle iloa ja täyttänyt hänen mielensä.
— Niin, ne ovat oikeita riemuvanhuksia nuo vierukivet, sanoi hän, — ja niiden ohi kuljetaan mitään ajattelematta, sen minä itse olen tehnyt sekä maalla että rannalla, missä niitä makaa joukoittain. Tallataan katukiviä, noita kaikkein vanhimpien muinaisjäännösten jätteitä! Sen olen itse tehnyt. Nyt minä kunnioitan jokaista katukiveä. Kiitos tuosta kirjasta, se on vallannut minun mieleni, työntänyt syrjään vanhat ajatukset ja tottumukset, tehnyt minut halukkaaksi lukemaan enemmän sitä lajia. Maan romaani on sentään merkillisin kaikista romaaneista! Vahinko, ettei voi lukea ensimäisiä osia, ne kun ovat kirjoitetut kielellä, jota me emme ole oppineet; pitää lukea maakerroksista, piikivistä, kaikista maankausista ja sitten esiintyvät toimivat henkilöt vasta kuudennessa osassa, herra Aatami ja rouva Eeva; se on monelle lukijalle hiukan liian myöhäistä, he tahtovat heidät heti, niin minäkin. Se on romaani täynnä seikkailuja ja kaikki me olemme niissä mukana. Me kompuroimme ja kampuroimme ja pysymme paikoillamme, mutta pallo kiertää kiertämistään eikä kuitenkaan läikäytä valtamerta päällemme. Kuori, jolla me kävelemme, pysyy koossa, me emme putoa sen läpi; ja niin kestää tätä tarinaa miljoonia vuosia ja siinä havaitaan lakkaamatonta edistystä. Kiitos vierukivikirjasta! Ne ne ovat poikia, ne vasta osaavat kertoa, kun niikseen tulee! Eikö olekin mukavaa noin joskus mennä aivan mitättömäksi, kun istuu niin korkealla kuin minä, ja silloin saada muistutus, että me kaikki — kiiltomusteinemme päivinemme — vain olemme minuutinikäisiä muurahaisia maan mättäällä, olimmepa sitten ritarinauhalla koristettuja muurahaisia, tai minkä arvon muurahaisia hyvänsä. Ihminen tulee niin surkean nuoreksi näiden miljoonia vuosia vanhojen vierukivien rinnalla. Luin kirjaa uudenvuoden aattona ja elin siinä niin kokonaan, että unohdin tavanmukaisen huvitukseni uudenvuoden yönä: katsoa "villiä ratsastusta Amageriin". Niin, sitä te kyllä ette tunne!
Noitien retki luudanvarsilla kyllä on tuttu, se tapahtuu juhannusyönä Kyöpelinvuoreen, mutta sitten on myöskin tuo villi ratsastus, se on kotimainen ja nykyaikainen, se tapahtuu Amageriin uudenvuodenyönä. Kaikki huonot runoilijat, runoilijattaret, soittoniekat, sanomalehdenkirjoittajat ja taiteelliset julkisuudet, ne jotka eivät ole mistään kotoisin, ratsastavat uudenvuodenyönä ilman halki Amageriin; ne istuvat hajareisin siveltimensä tai hanhenkynänsä selässä, teräskynä ei kanna, se on liian jäykkä. Minä näen tämän, niinkuin sanottu, joka uudenvuodenyönä; useimmat heistä minä voisin mainita nimeltä, mutta paras on välttää riitaa heidän kanssaan; he eivät pidä siitä, että ihmiset tietävät heidän Amager-retkestään hanhenkynän selässä. Minulla on eräs serkuntapainen, joka on kalastajanvaimo ja hankkii, oman kertomuksensa mukaan, haukkumasanoja kolmelle arvossapidetylle lehdelle; itse hän on ollut siellä kutsuvieraana, hänet kannettiin sinne, hän ei itse käytä hanhenkynää eikä osaa ratsastaa; hän on kertonut sen. Puolet siitä mitä hän sanoo, on valhetta, mutta puolessakin on tarpeeksi. Kun hän oli siellä, alettiin laululla, jokainen vieraista oli kirjoittanut viisunsa ja jokainen lauloi omansa, sillä se oli paras; se oli yhtä ja samaa, se oli samaa rallatusta. Sitten marssi pienissä joukoissa esiin se väki, joka vaikuttaa ainoastaan suupelillään, siinä olivat nyt laulavat kellot, jotka esiintyvät seurustelussa; sitten tulivat pienet rumpalit, jotka rummuttavat tiedot perheisiin. — Tehtiin tuttavuutta niiden kanssa, jotka kirjoittavat panematta nimeä alle, se merkitsee tässä rasvamusteen käyttämistä kiiltomusteen asemesta; siellä olivat pyöveli ja hänen renkinsä, ja renki oli röyhkeämpi, muuten ei häntä olisi huomattu; siellä oli kunnon kadunlakaisija, joka kääntelee pyttyään ja sanoo sen sisältöä "hyväksi, hyvin hyväksi, erinomaisen hyväksi!" — Keskellä sitä huvia, mitä tämä kaikki mahtoi tarjota, versoi jätekuopasta varsi, puu, ääretön kukka, suuri sieni, kokonainen katto, se oli kunnianarvoisen seurakunnan laiskanriuku, joka piteli kaikkea, mitä he vanhana vuonna olivat lahjoittaneet maailmalle; tästä lenteli kipunoita kuin tulen liekkejä, ne olivat kaikki ne lainatut ajatukset ja aatteet, joita he olivat käyttäneet ja jotka nyt irtaantuivat ja lensivät tiehensä kuin kokonainen ilotulitus. Leikittiin leikkiä "Tuli palaa", pienet runoilijat leikkivät leikkiä "Sydän palaa"; älyniekat singauttivat sanasutkauksia, vähempään ei tyydytty. Sukkeluudet rämisivät ikäänkuin olisi läjäytetty tyhjiä ruukkuja oviin, tai ruukkuja, joissa on turpeentuhkaa. Se oli erinomaisen hauskaa, vakuutti serkku. Oikeastaan hän sanoi koko joukon muutakin, joka oli hyvin häijyä, mutta hauskaa! Minä en sano sitä, pitää olla hyvä ihminen eikä arvostelija. Jokatapauksessa te ymmärrätte, että kun, niinkuin minä, on saanut tietoonsa tuon juhlan, niin luonnollisesti aina uudenvuodenyönä pidän varani nähdäkseni villin ratsastuksen. Jos jonakin vuonna kaipaan muutamia henkilöjä, niin on uusia tullut sijaan, mutta tänä vuonna vieraat jäivät minulta näkemättä, minä vierin vierukivillä, vierin läpi miljoonien vuosien ja näin kivien irrallaan kierivän pitkin pohjoisia maita, näin niiden ajelehtivan jääkappaleilla kauan ennenkuin Noan arkki veistettiin, näin niiden painuvan pohjaan ja taasen nousevan ylös, nousevan tuollaiselle hiekkasärkälle, joka viittasi ylös vedestä ja sanoi: "tästä pitää tulla Själlanti." Minä näin villien lintulajien, joita me emme tunne, villien päällikköjen, joita me niinikään emme tunne, ottavan ne asuinsijoikseen, kunnes kirves iski riimumerkkinsä pariin niistä, jotka silloin pääsivät mukaan ajanlaskuun, mutta minä olin aivan joutunut siitä pois, mennyt varsin mitättömäksi. Silloin tapahtui kolme, neljä kaunista tähdenlentoa, ne valaisivat, ajatukset saivat toisen nousun. — Tottahan te tiedätte mikä tähdenlento on? Sitä oppineet muuten eivät tiedä! — Minulla on niistä omat ajatukseni ja otan lähtökohdakseni tämän: kuinka usein lausutaankaan salaa kiitos ja siunaus jokaisesta ihmisestä, joka on toimittanut jotakin kaunista ja hyvää? Usein on kiitos äänetön, mutta se ei putoa maahan. Minä arvelen auringonpaisteen ottavan sen talteen ja auringonsäteen vuodattavan tuon hiljaisuudessa tunnetun, salaisen kiitoksen hyväntekijän pään päälle. Jos kokonainen kansa läpi aikojen lähettää kiitoksensa, niin, silloin tulee kiitos kimppuna, putoaa tähdenlentona hyväntekijän haudalle. Minua suorastaan huvittaa, kun näen tähdenlentoja, varsinkin uudenvuodenyönä, arvaella, ketä tämä kiitoskimppu nyt voi tarkoittaa. Tuonoin putosi loistava tähdenlento lounaan suunnalla: siunaava kiitos monelle, monelle! Ketä se saattoi tarkoittaa? Varmaan se putosi, ajattelin, rantatöyräälle Flensborgin vuonon varrella, missä Danebrog, Tanskan lippu, liehuu Schleppegtellin, Lässöen ja toverien haudoilla. Yksi putosi keskelle maata, se putosi Sorö'hön: kimppu Holbergin arkulle, kiitos tästä vuodesta niin monelta, kiitos ihanista huvinäytelmistä!
On suurta, on iloista tietää, että meidän haudallemme putoaa tähdenlento — se tosin ei koske minun hautaani, minulle ei yksikään auringonsäde tuo kiitosta, sillä ei ole mistään kiittämistä! Minä en pääse kiiltomusteeseen asti, sanoi Olli, — minun kohtaloni maailmassa on saada rasvamustetta.
Toinen vierailu.
Tulin torniin uudenvuodenpäivänä, Olli puhui maljoista, jotka tyhjennettiin vanhan pisaran vaihtuessa uudeksi pisaraksi, niinkuin hän nimitti vuotta. Silloin minä kuulin hänen tarinansa laseista, ja siinä oli ajatusta.
— Kun kello uudenvuodenyönä on lyönyt kaksitoista, nousevat ihmiset pöydän ympärillä seisomaan, kädessä täysi lasi ja juovat uuden vuoden maljan. Vuosi aletaan lasi kädessä, se on juopoille hyvä alku! Aletaan vuosi menemällä nukkumaan, se on hyvä alku laiskuudelle! Uni kyllä vuoden mittaan tulee näyttelemään suurta osaa, lasit niinikään. Tiedättekö te mitä asuu laseissa? kysyi hän. — Kyllä, siellä asuu terveys, ilo ja eloisuus! Siellä asuu harmi ja katkera onnettomuus. Kun minä nyt luettelen lasit, luettelen tietysti lasien arvoasteet eri ihmisiin nähden.
Katsokaapa, ensimäinen lasi se nyt on terveyden lasi! Siinä kasvaa terveyden yrtti, pistäkää se seinänrakoon, niin voitte vuoden lopulla istua terveyden lehtimajassa.
Jos te otatte toisen lasin —! niin, siitä lähtee lentoon pieni lintu, se visertää viattoman iloisena niin että ihminen kuuntelee ja ehkä laulaa mukana: elämä on kaunis, älkäämme surko, iloisesti eteenpäin!
Kolmannesta lasista nousee pieni siivekäs veitikka, enkelilapseksi häntä tuskin voi kutsua, sillä hänessä on tontun verta ja tontun mieltä. Ei hän ärsytä, hän laskee leikkiä; hän asettuu korvamme taakse ja kuiskaa meille hauskoja kaskuja; hän asettuu sydämemme sopukkaan ja lämmittää siellä niin että me muutumme ylenannetun iloisiksi, hyviksi päiksi toisten päiden arvostelukyvyn mukaan.
Neljännessä lasissa ei ole yrttiä, lintua eikä veitikkaa, siinä on järjen ajatusviiva ja sen viivan yli ei koskaan pidä mennä.
Jos otat viidennen lasin, niin itket itseäsi, joudut niin oudon hupaisan liikutuksen valtaan, tai saattaa myös käydä toisin: lasista juosta pamahtaa prinssi Karnevaali suulaana ja villinä ilosta! Hän vetää sinut mukaansa, sinä unohdat arvosi — jos sinulla on sellaista —, unohdat enemmän kuin sinun pitää ja sinulla on lupa unohtaa. Kaikki on tanssia, laulua ja helinää. Naamiot riistävät sinut mukaansa, paholaisen tyttäret tulevat puettuina silkkiin ja harsoihin, hiukset valloillaan, ihanin jäsenin — riistäydy irti, jos voit!
Kuudes lasi! — niin, siinä istuu Saatana itse, pieni, hyvin puettu, kaunopuheinen, miellyttävä ja sangen viehättävä mies, joka kokonaan ymmärtää sinut, myöntää sinun olevan joka asiassa oikeassa, on koko sinun oma itsesi. Hän tulee lyhty kädessä saattamaan sinut kotiinsa. Muuan vanha taru kertoo pyhimyksestä, jonka piti valita yksi seitsemästä kuolemansynnistä ja hän valitsi luulonsa mukaan pienimmän, juoppouden, ja siinä hän teki kaikki muut kuusi syntiä. Ihminen ja paholainen sekoittavat keskenään verta, sellainen on kuudes lasi, ja silloin versovat meissä kaikki pahat idut. Jokainen niistä kasvaa raamatullisen sinapinsiemenen voimalla, kasvaa puuksi, joka ulottuu yli koko maailman, eikä useimmilla silloin ole muuta neuvoa kuin joutua sulatusuuniin ja tulla valetuiksi uudelleen.
Se on lasien tarina, sanoi torninvartia Olli, — ja sen voi toistaa sekä kiiltomusteella että rasvamusteella. Minä esitän sen molemmilla.
Tällainen oli toinen vierailu Ollin luona, jos tahdot kuulla useampia, niin täytyy vierailuja jatkaa.