Tämä oli suurin kirkko Limvuonon pohjoispuolella. Neitsyt Maaria, päässä kultakruunu ja käsivarrella Jeesuslapsi, seisoi kuin ilmielävänä alttaritaulussa. Pyhät apostolit olivat veistetyt kuoriin ja ylinnä seinässä nähtiin Skagenin vanhojen pormestarien ja raatimiesten kuvia puumerkkeineen. Saarnatuoli oli veistoksilla koristettu. Aurinko paistoi niin iloisesti kirkkoon, kiiltävään messinkikruunuun ja pieneen laivaan, joka riippui katossa.
Jörgen oli pyhän, lapsellisesti puhtaan tunteen valtaamana, aivan samalla tavalla kuin silloin, kun hän pienenä seisoi Espanjan rikkaassa kirkossa, mutta täällä hän tiesi kuuluvansa seurakuntaan.
Saarnan jälkeen oli rippi ja sattui niin, että hän polvistui juuri Klara-neidon rinnalla. Hänen ajatuksensa oli kuitenkin siinä määrin kääntynyt Jumalaan ja pyhään toimitukseen, että hän vasta noustessaan pani merkille, kuka oli ollut hänen naapurinaan. Hän näki suolaisten kyynelten valuvan alas neidon poskia.
Kaksi päivää myöhemmin matkusti hän Norjaan ja Jörgen askarteli talossa. Hän kävi kalassa ja kaloja saatiin siihen aikaan enemmän kuin nykyään. Makrilliparvet välkkyivät pimeinä öinä, näyttäen missä ne kulkivat, murinasimppu ja äyriäinen päästelivät surkeita huutoja, kun niitä ahdistettiin, kalat eivät ole niin mykkiä kuin väitetään. Paljon enemmän merkitsi Jörgenille mitä hän kantoi mielessään, mutta kai sekin kerran pääsisi ilmoille.
Joka pyhä, kun hän istui kirkossa ja hänen silmänsä kiintyivät
Maaria-äidin kuvaan alttaritaulussa, viipyivät ne myöskin hetken
sillä paikalla, missä Klara-neito oli polvistunut hänen rinnallaan.
Ja hän ajatteli häntä, miten sydämellisen hyvä hän oli hänelle ollut.
Syksy tuli sateineen, lumiräntineen. Vesi pysähtyi seisomaan Skagenin kaduille, hiekka ei voinut läpäistä kaikkea vettä, täytyi kahlata, jollei soutaa veneellä. Myrskyt paiskasivat laivan toisensa perästä kuolemaatuottaville särkille. Oli lumimyrskyjä ja hiekkamyrskyjä, hiekka tuiskusi talojen ympäri niin että ihmisten täytyi ryömiä ulos savupiipusta, mutta se ei täällä ylhäällä ollut mitään merkillistä. Tyyntä ja rauhallista oli sisällä huoneessa, kanervaturve ja hylynkappaleet räiskivät ja paukkuivat, ja kauppias Brönne luki ääneen vanhasta kronikasta, luki Amletista, Tanskan prinssistä, joka Englannista tullen täällä astui maihin Bovbjergin luona ja ryhtyi täällä joukkoineen taisteluun. Rammen luona oli hänen hautansa, vain pari penikulmaa siitä missä ankeriasisäntä asui. Sadottain hautakumpuja kohoili nummella, se oli suuri kirkkomaa, kauppias Brönne oli itse käynyt Amletin haudalla. Puheltiin vanhoista ajoista, naapureista, englantilaisista ja skottilaisista, ja Jörgen lauloi laulun "Englannin kuninkaan pojasta", komeasta laivasta, miten se oli koristettu:
"Ja kullalla piirretty kantehen
oli sanoja Herran viisauden.
Ja maalaus oli keulassa:
otti prinssi sylihin neitonsa."
Varsinkin viime säkeet lauloi Jörgen hartaasti, hänen silmänsä loistivat silloin, olivathan ne kyllä muutenkin tummat ja loistavat syntymästä asti.
Siellä laulettiin ja luettiin, talossa oli varallisuutta, perhe-elämä ulottui aina kotieläimiin asti. Ja kaikkea oli pidetty niin hyvin. Tinahyllyllä hohtivat kuuratut lautaset ja katossa riippui makkaroita ja kinkkuja, yllinkyllin talvivarastoja. Niin, sellaista tavataan vielä monessa varakkaassa talonpoikaistalossa länsirannalla: yllinkyllin ruokaa, siroja huoneita, järkeä ja hyvää tuulta, ja meidän aikoinamme ovat ne yhäkin vaurastuneet. Vieraanvaraisuutta siellä on kuin arapialaisen teltassa.
Jörgen ei ollut elänyt niin iloista aikaa siitä asti kuin hän lapsena oli nuo neljä päivää hautajaisjuhlilla, ja yhtäkaikki oli Klara-neito poissa — kuitenkaan ei ajatuksista eikä puheista.
Huhtikuussa piti laivan lähteä Norjaan, Jörgenin piti lähteä mukaan. Nyt häneen oikein tuli virkeyttä ja hyvissä ruumiinvoimissa hän oli, sanoi äiti Brönne, ilokseen häntä katseli.
— Ja sinua myöskin, sanoi vanha kauppias, — Jörgen on saattanut iloisuutta talvi-iltoihin ja meidän äitiimme niinikään! Sinä olet tänä vuonna nuortunut, sinä olet kuin oletkin kaunis ja suloinen. Mutta sinä olitkin kaunein tyttö Viborgissa, ja se merkitsee paljon, sillä siellä minä aina olen nähnyt kauneimmat tytöt.
Jörgen ei siihen sanonut mitään, se ei sopinut, mutta hän ajatteli erästä tyttöä Skagenista, ja hänen luokseen hän purjehti. Laiva laski maihin Kristiansandin luona, huimalla tuulella pääsi hän sinne puolessa päivässä.
Eräänä aamuna läksi kauppias Brönne majakalle, joka on kaukana Gammel-Skagenista, likellä Greniä. Hiilet vipupannussa siellä ylhäällä olivat kauvan olleet sammuksissa, aurinko oli jo korkealla, kun hän tuli torniin. Kokonaisen penikulman päähän maan äärimmäisestä nipukasta riittää vedenalaisia hiekkasärkkiä. Niiden ulkopuolella näkyi tänään monta laivaa ja näiden joukossa luuli hän kiikarilla tuntevansa "Karen Brönnen", se oli laivan nimi, ja aivan oikein: se olikin jo tulossa. Klara ja Jörgen olivat laivalla. Skagenin majakan- ja kirkontornit olivat heidän edessään kuin haikara ja joutsen sinisellä vedellä. Klara istui reelingin luona ja näki dyynien vähitellen tulevan esiin. Niin, jos tuuli pysyisi vakavana, niin saattaisivat he tunnin kuluessa päästä kotiin. Niin likellä olivat he kotia ja iloa — niin likellä olivat he myöskin kuolemaa ja sen hätää.
Lankku laivassa murtui, vesi tunkeutui sisään, tilkittiin ja pumputtiin, kaikki purjeet lisättiin, nostettiin hätälippu. He olivat vielä kokonaisen penikulman päässä ulapalla, kalastajaveneet näkyivät, mutta kaukana, tuuli kantoi maata kohti, meri joka kävi, auttoi sekin, mutta ei tarpeeksi, laiva upposi. Jörgen kietoi oikean käsivartensa lujasti Klaran ympäri.
Minkä katseen neito loikaan hänen silmäänsä, kun hän Jumalan nimeen syöksyi hänen kanssaan mereen. Neidolta pääsi huuto, mutta siitä hän saattoi olla varma ettei Jörgen päästäisi häntä.
Mitä sankarilaulu lauloi:
"Ja maalaus oli keulassa: otti prinssi sylihin neitonsa",
sen teki Jörgen vaaran ja hädän hetkellä. Nyt tuli hänen oivallinen uimataitonsa hänelle hyvään tarpeeseen: hän ponnisti eteenpäin jaloilla ja yhdellä kädellä, toista piteli hän lujasti nuoren tytön ympärillä. Hän lepäsi veden päällä, hän polki sitä jaloillaan, käytti kaikkia liikkeitä, mitä hän tiesi ja tunsi saadakseen voimia saavuttaa maan. Hän kuuli hänen päästävän huokauksen, hän tunsi suonenvedon puistatuksen käyvän hänen lävitseen, ja lujemmin hän piteli kiinni. Jokunen aalto meni heidän ylitseen, virtaus nosti heitä, vesi oli niin syvää, niin kirkasta, hetkisen luuli hän näkevänsä välkkyvän makrilliparven tuolla alhaalla, eli ehkäpä Leviatani itse aikoi niellä heidät. Pilvet loivat varjoja yli veden ja taasen tuli välkkyviä auringonsäteitä. Kirkuvia lintuja lensi suurissa parvissa hänen ylitseen ja villisorsat, jotka raskaina ja unisina antoivat veden kuljettaa itseään, pyrähtivät pelästyneinä lentoon uimarin tieltä. Mutta hänen voimansa vähenivät, hän tunsi sen — maasta hän vielä oli parin kaapelinmitan päässä. Apu tuli kuitenkin, vene likeni — mutta veden alla seisoi, hän näki sen selvästi, valkoinen tuijottava haamu — meri nosti häntä, haamu likeni, hän tunsi töytäyksen, tuli yö, kaikki katosi hänen silmistään.
Rantatöyräällä oli laivanhylky, meri vyöryi sen yli, valkoinen keulakuva nojasi ankkuriin, terävä rauta ulottui juuri vedenpintaan asti. Jörgen oli töytännyt siihen, virtaus oli lisätyin voimin vienyt häntä eteenpäin. Pyörtyneenä vaipui hän taakkoineen, mutta seuraava meri nosti taasen sekä hänet että nuoren tytön.
Kalastajat saivat heistä kiinni ja nostivat heidät veneeseen, veri syöksyi pitkin Jörgenin kasvoja, hän oli kuin kuollut, mutta tyttöä piteli hän niin kiinni, että hänet täytyi repiä hänen käsivarrestaan ja kädestään. Kuolemankalpeana, hengettömänä ja pitkäkseen oikaistuna makasi hän veneessä, joka suuntasi kulkunsa Skagenin Greniä kohden.
Kaikkia keinoja käytettiin Klaran henkiinherättämiseksi. Hän oli kuollut. Kauvan oli Jörgen uinut pidellen ruumista, ponnistellut ja väsynyt kuolleen tähden.
Jörgen hengitti vielä, hänet he kantoivat likimpään taloon dyynien sisäpuolella. Eräänlainen välskäri, joka oli paikalla, muuten myöskin seppä ja pikkukauppias, sitoi Jörgenin, kunnes lääkäri seuraavana päivänä tuotiin Hjörringistä.
Sairaan aivot tuntuivat olevan kiihoittuneet, hän makasi raivokuumeessa, päästeli villejä huutoja, mutta kolmantena päivänä vaipui hän kuin horroksiin, elämä tuntui riippuvan ainoastaan langan päässä ja sen katkeaminen oli, sanoi lääkäri, parasta, mitä Jörgenille saattoi toivottaa.
— Rukoilkaamme Jumalaa, että hän pääsisi. Hänestä ei koskaan tule ihmistä.
Mutta elämä ei päästänyt häntä, lanka ei tahtonut katketa, mutta muisti katkesi, kaikki hengenlahjat olivat poikkileikatut, se se oli kauheaa. Elävä ruumis oli jäänyt, ruumis, jonka taasen piti tulla terveeksi, taasen kävellä.
Kauppias Brönnen taloon Jörgen jäi.
— Hänhän on saanut tautinsa pelastaakseen meidän lapsemme, sanoi vanha mies. — Hän on nyt meidän poikamme.
Hassuksi Jörgeniä sanottiin, mutta se ei ollut oikea nimitys. Hän oli kuin soittokone, josta kielet ovat irtaantuneet eivätkä enään voi soida — vain hetkittäin, muutamina silmänräpäyksinä ne saivat jännitysvoimaa ja soivat — vanhat sävelet soivat, muutamia tahteja. Kuvat nousivat esiin ja haihtuivat — taasen hän istui tuijottavana, ajatuksettomana. Me rohkenemme toivoa, ettei hän kärsinyt. Silloin menettivät tummat silmät loistonsa, ne näyttivät olevan mustaa himmeää lasia.
Hullu Jörgen-raukka sanottiin.
Hän se oli, jota äitinsä sydämen alla oli kannettu niin rikasta ja onnellista maista elämää varten, että oli "ylimielisyyttä ja hirveää ylpeyttä" toivoa elämää tämän jälkeen, saatikka sitte uskoa siihen. Olivatko siis kaikki sielun suuret lahjat menetetyt? Vain kovia päiviä, tuskaa ja pettymyksiä oli tullut hänen osalleen. Loistosipuli hän oli, nyhdetty irti rikkaasta maaperästään ja viskattu hiekkaan mätänemään. Eikö Jumalan kuvaksi luodulla olennolla ollut enempää arvoa? Kaikki on ja oli siis vain sattuman leikkiä? Ei! Ikirakkauden Jumalan täytyi antaa ja hän tahtoikin antaa hänelle toisessa elämässä hyvitystä siitä mitä hän täällä kärsi ja kaipasi. "Herra on kaikille hyvä ja hänen armonsa lepää yli kaikkien hänen tekojensa." Nämä sanat Davidin psalmista lausui uskossa ja luottamuksella kauppiaan hurskas vanha vaimo ja hänen sydämensä rukous oli, että Jumala pian vapauttaisi Jörgenin, jotta hän pääsisi astumaan "Jumalan armolahjan" ääreen, iankaikkiseen elämään.
Kirkkomaalle, missä hiekka pyyhki yli muurin, oli Klara haudattu. Tuntui siltä kuin ei Jörgen ensinkään olisi ajatellut sitä, se ei kuulunut hänen ajatuspiiriinsä, se nousi ainoastaan hylynkappaleina menneisyydestä. Joka pyhä seurasi hän perhettä kirkkoon ja istui hiljaa, ajatuksettomin katsein. Eräänä päivänä häneltä virrenveisuun aikana pääsi huokaus, hänen silmänsä loistivat, ne olivat kääntyneet alttaria kohden, sitä paikkaa kohden, missä hän vuosia ja päiviä sitte oli polvistunut kuolleen ystävättärensä kanssa. Kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan.
Hänet autettiin pois kirkosta, hän sanoi heille, että hänen oli hyvä. Hänestä tuntui siltä kuin ei häntä olisi mikään vaivannutkaan, hän ei muistanut mitään sellaista, hän, Jumalan kovasti koettelema, hylkäämä! — Ja Jumala meidän luojamme on viisas ja ikirakastavainen, ken taitaakaan epäillä? Meidän sydämemme ja meidän järkemme tunnustaa sen, raamattu vahvistaa sen: "Hänen armonsa lepää yli kaikkien hänen tekojensa."
Espanjassa, missä oranssien ja laakerien keskellä lauhat tuulet liitävät kullattujen maurilaisten kupukattojen ympärillä, missä laulu ja kastanjetit soivat, istui loistavassa talossaan lapseton vanhus, rikkain kauppamies. Läpi katujen astui lapsia kulkueissa, käsissä kynttilät ja liehuvat liput. Miten paljon hän olisikaan antanut rikkaudestaan omistaakseen lapsensa, tyttärensä tai hänen lapsensa, sen, joka ehkei milloinkaan nähnyt tämän maailman valoa, ja kuinka lienee sitte ollut laita iankaikkisuuden, paratiisin? Lapsi raukka!
Niin, lapsi raukka, todella lapsi ja kuitenkin jo kolmannellakymmenellä — niin vanhaksi oli Jörgen käynyt siellä Gammel-Skagenissa.
Lentohiekka oli asettunut kirkkomaan haudoille, aina kirkon seinään asti, mutta tänne edesmenneiden luo, sukulaisten ja rakkaiden luo halusivat vainajat kuitenkin tulla haudatuiksi ja niin pitikin olla. Kauppias Brönne ja hänen vaimonsa lepäsivät täällä lapsensa luona valkoisen hiekan alla.
Oli alkuvuotta, myrskyjen aikaa, dyynit savusivat, meri heitteli korkeita laineita, linnut lentelivät kirkuen, suurissa parvissa, kuin pilvet myrskyssä, yli dyynien. Karilleajo seurasi toista matalikoissa Skagenin Grenin ja Husbyn dyynien välillä.
Eräänä iltapäivänä, kun Jörgen istui yksinään huoneessa, leimahti hänen mielessään välähdys siitä levottomuudesta, joka usein hänen varhaisina vuosinaan ajoi hänet ulos dyyneille ja nummille.
— Kotiin, kotiin! sanoi hän. Kukaan ei kuullut häntä, hän astui talosta, dyynien keskelle, hiekka ja pienet kivet tuiskusivat hänen kasvoihinsa, kohoilivat pyörteinä hänen ympärillään. Hän astui kirkkoa kohti. Hiekka lepäsi siellä pitkin muuria ja puoliväliin ikkunoita, mutta käytävältä edessä oli hiekka luotu pois, kirkonovi ei ollut lukossa, se oli helppo avata. Jörgen astui sisään.
Vinkuen lensi tuuli yli Skagenin kaupungin. Tällaista hirmumyrskyä ei miesmuistiin oltu nähty, tällaista hirveää Jumalan ilmaa, mutta Jörgen oli Jumalan huoneessa ja sillaikaa kuin yö ulkopuolella musteni, kävi hänen sisässään valoisaksi, siellä oli sielun valo, jota ei koskaan sammuteta. Se raskas kivi, joka painoi hänen päässään, halkesi paukahtaen, sen hän tunsi. Hänestä tuntui siltä kuin urut olisivat soineet mutta se oli myrsky ja vyöryävä meri. Hän asettui kirkonpenkkiin ja kynttilät sytytettiin, kynttilä kynttilän viereen, niitä oli sellainen runsaus, jommoisen hän vain oli nähnyt Espanjan maalla. Ja kaikki noiden vanhojen raatimiesten ja pormestarien kuvat rupesivat elämään, ne astuivat ulos seinästä, missä ne olivat seisoneet vuosikausia, ne istuutuivat kuoriin. Kirkon portit ja ovet avautuivat ja sisään astuivat kaikki kuolleet, juhlallisissa vaatteissa niinkuin elinaikanaan, ne tulivat kauniin musiikin soidessa ja istuutuivat penkkeihin. Silloin kaikui virrenveisuu kuin vyöryävä meri ja hänen vanhat kasvatusvanhempansa Husbyn dyyneiltä olivat täällä, ja vanha kauppias Brönne ja hänen vaimonsa, ja heidän vierellään, aivan likellä Jörgeniä istui heidän lempeä suloinen tyttärensä. Hän ojensi Jörgenille kätensä ja he astuivat alttarille, missä he ennen olivat polvistuneet, ja pappi liitti heidän kätensä yhteen, vihki heidät elämään rakkaudessa. Silloin pauhasi pasuunain ääni ihmeellisenä kuin lapsenääni, täynnä kaipausta ja iloa, se paisui urkujen soitoksi, täyteläisten, kohottavien äänten myrskyksi, autuasta oli niitä kuunnella ja kuitenkin olivat ne mahdolliset halkaisemaan haudan kiven.
Ja laiva, joka riippui kuorissa, laskeutui alas noiden kahden eteen. Se tuli niin suureksi, niin loistavaksi, purjeet olivat silkkiä ja raakapuut kullattuja, ankkurit olivat punaista kultaa ja jokaisessa touvissa silkkisäikeitä, niinkuin sanottiin vanhassa laulussa. Ja morsiuspari astui laivaan ja koko kirkon seurakunta tuli mukaan, ja paikkaa ja loistoa riitti heille kaikille. Ja kirkon seinät ja holvikaaret kukkivat kuin selja ja tuoksuvat niinipuut, lempeästi huiskivat oksat ja lehdet, ne kumartuivat, ne menivät eroon, ja laiva kohoutui ja purjehti kuljettaen heitä, läpi meren, läpi ilman. Jokainen kirkonkynttilä oli pieni tähti, ja tuulet virittivät virren ja kaikki veisasivat mukana:
"Rakkaudessa, ihanuuteen!" "Ei yksikään elämä tule hukkumaan!"
"Autuaan iloinen! Halleluja!"
Ja nämä sanat olivatkin hänen viimeisensä tässä maailmassa, side katkesi, joka piteli kuolematonta sielua — vain kuollut ruumis makasi pimeässä kirkossa, jonka yli tuuli humisi, peittäen sen lentohiekkaan.
* * * * *
Seuraavana aamuna oli sunnuntai, seurakunta ja pappi tulivat jumalanpalvelukseen. Tie tänne oli ollut vaivaloinen, miltei läpipääsemätön hiekassa. Ja nyt, kun he olivat täällä, lepäsi suuri hiekkanietos korkealla kirkonovea vastaan, ja pappi luki lyhyen rukouksen, lausuen, että Jumala oli lukinnut tämän huoneensa oven, heidän täytyi nyt lähteä ja muualla pystyttää hänelle uusi huone.
Sitte veisasivat he virren ja läksivät koteihinsa.
Jörgeniä ei löydetty Skagenin kaupungista eikä dyynien joukosta, mistä he etsivät. Hiekkaan vyöryvät aallot olivat riistäneet hänet mukaansa, sanottiin.
Hänen ruumiinsa lepäsi haudattuna mitä suurimmassa sarkofagissa, itse kirkossa. Jumala oli myrskyssä heittänyt multaa arkulle, raskas hiekka siinä lepäsi ja lepää siinä vieläkin.
Lentohiekka on peittänyt mahtavat holvit. Hopeaohdake ja villit ruusut versovat yli kirkon, missä kulkija nyt astuu sen tornille asti, joka pistää esiin hiekasta, mahtava hautakivi haudalla, joka näkyy penikulmien päähän. Yksikään kuningas ei saanut komeampaa! Kukaan ei häiritse kuolleen lepoa, kukaan ei ole tietänyt tai tiedä tästä kaikesta ennenkuin nyt — myrsky lauloi sen minulle dyynien keskellä.
MARIONETTIENNÄYTTÄJÄ.
Laivalla oli muuan vanhanpuoleinen mies, jonka kasvot olivat niin tyytyväiset, että jolleivät ne valehdelleet, niin hän mahtoi olla onnellisin ihminen maan päällä. Sitä hän olikin, vakuutti hän. Kuulin sen hänen omasta suustaan. Hän oli tanskalainen, oli minun maamieheni ja matkustavainen teatterinjohtaja. Koko henkilökunta oli hänen mukanaan, se oli suuressa laatikossa. Hän oli marionettiennäyttäjä. Hänen synnynnäisen hyvän tuulensa, sanoi hän, oli kirkastanut muuan polyteknikon kandidaatti ja tämän kokeen kautta hän oli tullut täysin onnelliseksi. Ensinnä en ymmärtänyt häntä, mutta sitte selitti hän minulle perinpohjin koko jutun ja tässä se on.
Tapahtuma sattui Slagelsessa, kertoi hän, minä annoin näytännön postitalon pihalla ja minulla oli erinomainen huone ja erinomainen yleisö, aivan ripilläkäymätöntä väkeä, paria vanhaa matamia lukuunottamatta. Silloin tulee sinne mustapukuinen henkilö, ylioppilaan näköinen. Hän istuutuu ja nauraa aivan oikeilla paikoilla, taputtaa käsiään aivan oikein. Sepä oli epätavallinen katselija! Minun täytyi saada tietää kuka hän oli, ja niin kuulen, että hän on kandidaatti polyteknillisestä oppilaitoksesta, joka on lähetetty opettamaan kansaa maakunnassa. Kello kahdeksan oli minun näytäntöni lopussa, lastenhan täytyy varhain päästä sänkyyn, ja täytyyhän ajatella yleisön mukavuutta. Kello yhdeksän alkoi kandidaatti luentonsa ja kokeensa ja nyt olin minä hänen kuulijansa. Kummallista sitä oli kuunnella ja katsella. Suurin osa meni minun pääni ylitse ja papin päähän, niinkuin sanotaan, mutta sitä minun sentään täytyi ajatella, että jos me ihmiset voimme keksiä tuollaista, niin meidän myöskin täytyy kestää kauvemmin kuin siihen asti, kun meidät pistetään maahan. Hän teki pelkkiä pieniä ihmeitä ja kuitenkin luisui kaikki tyyni kuin jalka sukkaan, aivan luonnollisesti. Mooseksen ja profeettain aikana olisi tuollaisesta polyteknikon kandidaatista mahtanut tulla yksi maan viisaita ja keskiaikana hänet olisi poltettu. En nukkunut koko yönä ja kun seuraavana iltana annoin näytännön ja kandidaatti taasen oli siellä, jouduin oikein erinomaiselle tuulelle. Olen eräältä näyttelijältä kuullut, että hän rakastajanosissa ajatteli vain yhtä ainoaa katselijatarta, hänelle hän näytteli ja unohti koko muun yleisön. Polyteknikon kandidaatti, hän oli minun "hänen", ainoa katselijani, jolle minä näyttelin. Kun näytäntö oli lopussa, kutsuttiin kaikki marionetit esiin ja minut kutsui polyteknikon kandidaatti luokseen juomaan lasin viiniä. Hän puhui minun teatteristani ja minä hänen tieteestään, ja luullakseni molemmat tuottivat meille yhtä paljon huvia, mutta minä pysyin kuitenkin äänessä, sillä hänen tieteessään oli niin paljon sellaista, jota ei hän itse voinut selittää, niinkuin nyt sekin asia, että rautakappale, joka putoaa spiraalin läpi, käy magneettiseksi. Niin, mitä se onkaan: henki menee siihen, mutta mistä se tulee? Arvelen, että sen käy niinkuin tämän maailman ihmisten: Jumala päästää heidät putoamaan ajan spiraalin läpi ja henki tulee heihin ja siinä seisoo sitte joku Napoleon, Luther tai senkaltainen henkilö. "Koko maailma on sarja ihmeitä", sanoi kandidaatti, "mutta me olemme niin tottuneet niihin, että kutsumme niitä arkiasioiksi." Ja hän puhui ja hän selitti ja vihdoin tuntui siltä kuin hän olisi nostanut aivokoppaani, ja minä myönsin rehellisesti, että jollen jo olisi vanha mies, niin paikalla menisin polytekniseen oppilaitokseen oppiakseni tarkastamaan maailmaa saumankohdilta, vaikka olenkin yksi onnellisimpia ihmisiä. "Yksi onnellisimpia!" sanoi hän ja tuntui siltä kuin hän miltei olisi maistanut sitä. "Oletteko te onnellinen?" kysyi hän. "Kyllä", sanoin minä, "onnellinen minä olen ja tervetullut olen kaikkiin kaupunkeihin mihin saavun seurueineni. Tosin yksi toivomus silloin tällöin iskee kimppuuni kuin mikäkin tonttu, painajainen, joka ahdistaa hyvää tuultani: se nimittäin, että tahtoisin tulla elävän joukon teatterinjohtajaksi, oikean ihmisseurueen." — "Te toivotte marionettejanne eläviksi, te toivotte, että niistä tulisi oikeita näyttelijöitä", sanoi hän, "ja teistä itsestänne johtaja — silloin te olisitte täysin onnellinen, niin te uskotte?" Hän ei uskonut sitä, mutta minä uskoin sen ja me puhelimme sinne ja me puhelimme tänne ja lopuksi piti kukin kuitenkin mielipiteensä. Mutta me kilistelimme laseinemme ja viini oli hyvin hyvää, mutta siinä oli noidanvehjettä, sillä muutoin tietäisi koko juttu vain, että minä tulin humalaan. Se ei ollut sitä, minä olin selvänäköinen. Huoneessa oli kuin auringonpaiste, se paistoi polyteknikon kandidaatin kasvoista ja minä tulin ajatelleeksi vanhoja jumalia heidän ikuisessa nuoruudessaan, kun he kulkivat maailmassa. Ja sen minä sanoin hänelle, ja sitte hän nauroi, ja minä olisin uskaltanut vannoa, että hän oli valepukuinen jumala tai ainakin suvun jäsen — ja hän oli sitä — ylin toivomukseni oli täyttyvä: marionetit olivat tulevat eläviksi ja minä ihmisten tirehtööriksi. Joimme asian vahvistukseksi. Hän latoi kaikki nukkeni puulaatikkoon, sitoi sen selkääni ja sitte hän pani minut putoamaan spiraalin läpi. Kuulen vieläkin kuinka pudota jysähdin, makasin lattialla, se on totinen tosi, ja koko seurue karkasi laatikosta, henki oli mennyt heihin kaikkiin, kaikista marioneteista oli tullut erinomaisia taiteilijoita, sen sanoivat he itse ja minä olin johtaja. Kaikki oli valmiina ensimäistä näytäntöä varten. Koko seurue halusi puhutella minua ja yleisö niinikään. Tanssijatar sanoi, että jollei hän seiso yhdellä jalalla, niin romahtaa koko talo, hän on tämän kaiken mestari ja vaatii senmukaista kohtelua. Nukke joka näytteli keisarinnaa, tahtoi että häntä myöskin näyttämön ulkopuolella kohdeltaisiin keisarinnana, sillä muuten hän joutui pois tottumuksestaan. Mies jota käytettiin tuomaan sisään kirjettä, tekeytyi yhtä tärkeäksi kuin ensimäinen rakastaja, sillä pienet olivat taiteellisessa kokonaisuudessa yhtä tärkeät kuin suuretkin, sanoi hän. Sitte vaati sankari, että koko hänen osansa olisi pelkkiä lähtörepliikkejä, sillä niille taputettiin. Primadonna tahtoi esiintyä ainoastaan punaisessa valossa, sillä se puki häntä — hän ei halunnut olla sinisessä. Oli kuin kärpäsiä pullossa, ja minä olin keskellä pulloa, minä olin johtaja. Ilma loppui keuhkoistani, pää meni sekaisin, olin niin kurja kuin ihminen ikinä voi olla, olin joutunut uuden ihmisrodun keskelle, toivoin, että saisin heidät kaikki takaisin laatikkoon ja ettei minusta koskaan olisi tullut johtajaa. Sanoin heille suoraan, että he pohjaltaan kuitenkin kaikki olivat marionetteja ja sitte he löivät minut kuoliaaksi. Makasin vuoteella huoneessani, miten olin joutunut polyteknikon kandidaatin seurasta, sen mahtoi hän tietää, minä sitä en tiedä. Kuu paistoi permannolle, missä nukkelaatikko oli kumossa ja kaikki nuket hujan hajan, suuret ja pienet, koko liuta! Mutta minä en viivytellyt, sängystä minä karkasin ja laatikkoon he kaikki joutuivat, toiset päälleen, toiset jaloilleen. Minä paiskasin kannen kiinni ja istuuduin itse laatikolle. Se olisi ollut maalattavaa! Voitteko te nähdä sen, minä voin sen nähdä. "Nyt te pysytte siellä", sanoin minä, "enkä minä enään koskaan toivo, että te olisitte lihaa ja verta!" Mieleni oli niin keveä, olin onnellisin ihminen. Polyteknikon kandidaatti oli kirkastanut minut. Istuin siinä sulan autuuden vallassa ja nukuin laatikolle, ja aamulla — oikeastaan oli puolenpäivän aika, mutta minä nukuin merkillisen kauvan sinä aamuna — istuin siinä vieläkin, onnellisena, sillä olinhan oppinut, että menneisyyteni ainoa toivomus oli ollut tyhmä. Kysyin polyteknikon kandidaattia, mutta hän oli poissa niinkuin kreikkalaiset ja roomalaiset jumalatkin. Ja siitä lähtien olen minä ollut onnellisin ihminen. Olen onnellinen johtaja, henkilökuntani ei keskustele, yleisö ei myöskään, se huvittelee sydämensä pohjasta. Vapaasti voin itse panna kokoon kaikki kappaleeni. Otan kaikista huvinäytelmistä parhaimman, minkä tahdon, eikä kukaan pahastu siitä. Kappaleita, joita nykyään halveksitaan suurissa teattereissa, mutta joiden perässä yleisö kolmekymmentä vuotta sitte juoksi ja joita katsellessa se itki, ne minä nyt otan näyttämölleni, nyt näyttelen minä ne pienokaisille ja pienokaiset itkevät niinkuin isä ja äiti itkivät. Näyttelen "Johanne Mont Faucon'in" ja "Dyveken", mutta lyhennettyinä, sillä pienokaiset eivät pidä pitkistä rakkauden laverteluista. He tahtovat, että käy onnettomasti, mutta nopeaan. Nyt olen minä matkustanut Tanskan poikki ja pitkin, tunnen kaikki ihmiset ja he tuntevat minut. Nyt olen minä matkalla Ruotsiin ja jos minun siellä käy hyvin ja jos minä ansaitsen hyvät rahat, niin minä rupean skandinaviksi, muuten en, sen sanon teille, joka olette maanmieheni.
Ja minä maanmiehenä kerron jutun tietysti taasen heti, vain kertoakseni.
KAKSI VELJESTÄ.
Yhdellä Tanskan saarista, missä vanhat käräjäpaikat kohoilevat viljavainioista ja mahtavat puut pyökkimetsissä, on pieni kaupunki punakattoisine mataline rakennuksineen. Yhdessä näistä valmistettiin uuninpesän hehkussa ja tuhassa kummallisia asioita. Keitettiin lasissa, sekoitettiin ja tislattiin, survottiin yrttejä huhmareissa. Muuan vanhempi mies oli työn johdossa.
— Pitää hyvin ottaa vastaan se mikä on oikeaa! sanoi hän, — niin, oikeaa, todellista. Tulee tuntea totuus jokaisessa luodussa osassa ja pitää kiinni siitä.
Huoneessa oivallisen perheenäidin luona istui kaksi pojista, vielä pieninä, mutta mielessä täysikasvuisen ajatukset. Oikeudesta ja kohtuudesta oli äitikin aina puhunut heille, siitä että pitää pysyä totuudessa, siinä ovat Jumalan kasvot tässä maailmassa.
Vanhempi pojista oli veitikkamaisen ja reippaan näköinen, hänen huvinsa oli lukea luonnon voimista, auringosta ja tähdistä, mikään satu ei hänestä ollut kauniimpi. Oi kuinka onnellista saada lähteä tutkimusretkeilyille tai keksiä, miten saattaisi jäljitellä linnun siipiä, ja entä sitte voida lentää! Niin, sillä lailla sitä tapasi oikean! Isä oli oikeassa ja äiti oli oikeassa: totuus piti koossa maailman.
Nuorempi veli oli hiljaisempi ja vaipui kokonaan kirjoihin. Jos hän luki Jaakopista, joka pukeutui lampaannahkoihin ollakseen Esaun kaltainen ja siten houkutellakseen itselleen esikoisoikeuden, niin olivat kyyneleet hänen silmissään. Oikeuden ajatus, totuus joka oli voittava ja jonka täytyi voittaa, täytti hänet niin mahtavana. Eräänä iltana kun pienokainen jo oli vuoteessa, mutta uutimet eivät vielä olleet kokonaan vedetyt kiinni sen ympäri ja valo paistoi häneen, makasi hän siinä kirjoineen ja aikoi vihdoinkin lukea loppuun kertomuksen Solonista.
Ja ajatukset nostivat häntä ja kantoivat häntä niin kumman kauvas. Tuntui siltä kuin vuode olisi muuttunut kokonaiseksi laivaksi pullistuneine purjeineen. Näkikö hän unta vai mitä tämä oli? Hän liukui yli vyöryvien vesien, ajan suurten merien, hän kuuli Solonin äänen. Ymmärrettävästi ja kuitenkin vieraalla kielellä kuului tanskalainen sananlasku: "Lailla on maata rakennettava."
Ja ihmissukukunnan suojelushenki seisoi köyhässä huoneessa, kumartui vuoteen yli ja painoi suudelman pojan otsalle: "Kasva väkeväksi kunniassa ja väkeväksi elämän taistelussa! Lennä totuus rinnassasi totuuden maata kohti!"
Vanhempi veli ei vielä ollut pannut levolle. Hän seisoi ikkunan luona, katsellen sumuja, jotka kohoilivat niityltä. Eivät keijukaiset siellä tanssineet, vaikka joku vanha rehellinen palvelija sen kyllä oli hänelle sanonut, mutta hän tiesi asian paremmin: sumut ne olivat, jotka lämpimämpinä kuin ilma kohosivat. Tähdenlento välkähti ja samassa olivat pojan ajatukset poissa maan sumuista, kokonaan tuossa loistavassa meteorissa. Taivaan tähdet tuikkivat. Tuntui siltä kuin pitkät kultalangat olisivat riippuneet niistä alas meidän maahamme.
— Lennä minun mukaani! soi ja helisi suoraan pojan sydämeen. Ja sukujen mahtava suojelushenki, nopeampi lintua, nuolta, kaikkea maista mikä taitaa lentää, kantoi hänet avaruuteen, missä säde tähdestä tähteen yhdisti taivaankappaleet toisiinsa. Meidän maamme kiertyi ohuessa ilmassa, kaupunki näkyi toisen vieressä. Halki ilmojen helisi:
— Mikä on likellä, mikä kaukana, kun hengen mahtava Genius nostaa sinua!
Ja taasen seisoi pienokainen ikkunan ääressä ja katseli ulos, nuorempi veli makasi vuoteessaan. Äiti kutsui heitä nimeltä: Anders ja Hans Christian!
Tanska tuntee heidät, maailma tuntee molemmat veljekset — Örsted.
VANHA KIRKONKELLO.
(Kirjoitettu Schillerin albumiin.)
Würtembergissä Saksanmaalla, missä akaasiapuut niin kauniisti kukoistavat maantienlaidassa ja omena- ja päärynäpuut syksyisin notkuvat kypsää siunaustaan, on Marbachin pienoinen kaupunki. Se kuuluu aivan vähäpätöisten kaupunkien lukuun, mutta kauniilla paikalla se sijaitsee Neckarjoen varrella, joka kiiruhtaa ohi kaupunkien, vanhojen ritarilinnojen ja vihreiden viinivuorten, sekoittaakseen vetensä ylpeään Reinvirtaan.
Oli myöhäinen vuodenaika, viiniköynnöksessä riippui punaisia lehtiä, sadekuuroja lankesi ja kylmä tuuli kiihtyi. Köyhille ei tämä ollut hauskinta aikaa. Tuli pimeitä päiviä ja vieläkin pimeämpää oli vanhoissa pienissä taloissa. Yhden tällaisen talon pääty antoi kadulle päin, siinä oli matalat ikkunat, köyhältä ja halvalta se näytti ja niin oli perhekin, joka siinä asui, mutta kunnollista ja ahkeraa väkeä, joka säilytti jumalanpelkoa sydämen aarreaitassa. Yhden lapsen lisää oli Jumala pian suova heille. Hetki oli tullut, äiti makasi tuskassa ja hädässä. Silloin kajahti hänen huoneeseensa kirkontornista kellonsoitto niin syvänä, niin juhlallisena. Oli juhlahetki ja kellon ääni täytti rukoilevan hartaudella ja uskolla. Ajatukset kohosivat vilpittöminä Jumalan puoleen ja samassa hetkessä synnytti hän pienen poikansa ja tunsi sanomatonta iloa. Kello tornissa tuntui soittavan hänen iloaan yli maan ja kaupungin. Kaksi kirkasta lapsensilmää katsoi häneen ja pienokaisen tukka loisti ikäänkuin se olisi ollut kullattu. Kellonsoitolla vastaanotettiin lasta maailmaan tuona pimeänä marraskuun päivänä. Äiti ja isä suutelivat sitä ja kirjoittivat raamattuunsa, että "marraskuun kymmenentenä päivänä antoi Jumala meille pojan" ja sitte lisättiin, että hän kasteessa sai nimen Johann Christoph Friedrich.
Mitä tuli pienestä palleroisesta, vähäisen Marbachin köyhästä pojasta? Niin, sitä ei silloin kukaan tietänyt, ei edes vanha kirkonkello, vaikka se riippui niin korkealla ja vaikka se ensimäisenä oli kumahdellut ja laulanut hänelle, joka sitte oli laulava kauneimman laulun kellosta.
Ja pienokainen kasvoi ja maailma kasvoi hänelle. Tosin muuttivat vanhemmat toiseen kaupunkiin, mutta rakkaita ystäviä jäi pieneen Marbachiin ja sentähden tulivat äiti ja poika eräänä päivänä sinne vieraisiin. Poika oli tuskin vielä kuuden vuoden vanha, mutta hän tunsi jo osaksi raamatun ja hurskaat virret, monena iltana hän pienestä kaislapohjaisesta tuolistaan oli kuullut isän lukevan Gellertin satuja ja laulua Messiaasta. Kuumia kyyneliä olivat sekä hän että molemmat vanhemmat sisaret itkeneet, kun oli luettu hänestä, joka kärsi ristin kuoleman meidän kaikkien tähden.
Ensi käynnillä Marbachissa ei kaupunki paljon ollut muuttunut, eihän siitä ollutkaan niin kauvan kuin he muuttivat pois. Talot suippeine päätyineen, kallistuvine seinineen ja mataline ikkunoineen olivat ennallaan. Kirkkomaalle oli tullut uusia hautoja lisää ja siellä, aivan seinän luona seisoi nyt alhaalla nurmessa vanha kello. Se oli pudonnut alas korkeudestaan, saanut halkeaman eikä enään voinut soida. Uusi olikin tullut sen tilalle.
Äiti ja poika olivat astuneet kirkkomaalle, he seisoivat vanhan kellon edessä ja äiti kertoi pienelle pojalleen, miten tämä kello monena satana vuonna oli tuottanut hyötyä, soittanut kansaa ristiäisiin, hääiloon ja hautajaisiin. Se oli julistanut juhlailoa ja tulen kauhua. Niin, kello soitti ilmoille kokonaisen ihmiselämän. Eikä lapsi milloinkaan unohtanut mitä äiti kertoi, se soi hänen rinnassaan, kunnes hänen miehenä täytyi laulaa se ilmoille. Ja äiti kertoi hänelle kuinka vanha kirkonkello oli soittanut iloa ja lohdutusta hänelle tuskan hetkenä, kumahdellut ja laulanut, silloin kun hänen pieni poikansa annettiin hänelle. Ja lapsi katseli miltei hartaudella suurta vanhaa kelloa, hän kumartui alas ja suuteli sitä, vaikka se niin vanhana, haljenneena ja hyljättynä makasikin siinä nurmen ja nokkosten joukossa.
Kello jäi pienen pojan mieleen, joka köyhyydessä kasvoi ja varttui. Pitkä ja laiha, punertavat hiukset, kasvoissa kesakkoja, niin, sellainen hän oli, mutta kaksi kirkasta silmää, syvät kuin vesi, hän omisti. Miten hänen kävi? Hyvin hänen kävi, kadehdittavan hyvin! Hänet oli erikoisesta armosta otettu sotakouluun, sille osastolle, missä hienompien ihmisten lapset olivat, ja se oli kunnia, onni. Hän kulki puolisaappaissa, kankeassa kaulaliinassa ja puuteroidussa valetukassa. Opetuksen hän sai ja se annettiin "mars", "seis" ja "rintamaan" komentojen muodossa. Siitä sitä vasta jotakin saattoi tulla.
Vanha kirkonkello oli kai kerran joutuva sulatusuuniin — mitä siitä oli tuleva? Niin, sitä oli mahdoton sanoa, ja sitäkään ei saattanut sanoa, mitä tulisi kellosta tuossa nuoressa rinnassa. Siellä oli malmia, se kumisi, sen täytyi saada soittaa maailmalle ja jota ahtaammaksi kävi koulun muurien takana, jota korviasärkevämmin kuului: mars, seis, rintamaan! sitä voimakkaammin soi nuorukaisen rinnassa, ja hän lauloi sen toverien piirille ja laulu soi ulkopuolelle maan rajojen. Mutta tätä varten ei hän ollut saanut kouluopetusta, vaatteita ja ruokaa. Hänellä oli kyllä numero siihen hampaaseen, mikä hänen tuli olla siinä suuressa kellokoneistossa, mihin me kaikki kuulumme kouraantuntuvan hyödyn palveluksessa. Mehän itse niin vähän ymmärrämme itseämme — miten sitte muut, parhaimmatkaan, aina ymmärtäisivät meitä! Mutta juuri painon allahan jalokivi syntyy. Paino kyllä oli täällä olemassa — tulisiko maailma aikojen kuluessa tuntemaan jalokiven?
Maaherran pääkaupungissa oli suuret juhlat. Tuhannet lamput valaisivat, raketit loistivat. Tuo välke säilyy vieläkin muistossa hänen kauttansa, joka silloin kyynelten ja surun vallassa, huomaamattomana koetti saavuttaa vieraan maan. Hänen täytyi erota isänmaasta, äidistä, kaikista rakkaistaan tai menehtyä jokapäiväisyyden virtaan.
Vanhan kellon oli hyvä, se seisoi suojassa Marbachin kirkonmuurin tykönä. Tuuli kiiti sen ylitse, se olisi voinut kertoa hänestä, jonka syntyessä kello soi, kertoa kuinka kylmästi se oli puhaltanut hänen ylitseen kun hän hiljaa, nääntyneenä oli vaipunut naapurimaan metsään, missä koko hänen rikkautensa ja tulevaisuutensa toivon muodostivat "Fiescosta" kirjoitetut lehdet. Tuuli olisi voinut kertoa ainoista suojelijoista — kaikki taiteilijoita —, jotka hiipivät pois niitä luettaessa ja leikkivät keilapelin ääressä. Tuuli olisi voinut kertoa kalpeasta pakolaisesta, joka eli viikkoja, kuukausia köyhässä kapakkatalossa, missä isäntä melusi ja joi, missä vallitsi raaka iloisuus sillaikaa kuin hän lauloi ihanteesta. Raskaita päiviä, pimeitä päiviä! Sydämen itsensä täytyy kärsiä ja kokea mitä sen on laulaminen.
Pimeitä päiviä, kylmiä öitä vieri yli vanhan kellon. Se ei tuntenut sitä, mutta kello ihmisen rinnassa tuntee kovan aikansa. Miten kävi nuoren miehen? Miten kävi vanhan kellon? Kello se joutui kauvas pois, kauvemma kuin sen ääni korkeudestaan tornissa oli saattanut kuulua. Nuori mies — niin, kello hänen rinnassaan kuului kauvemma kuin hänen jalkansa oli astuva ja hänen silmänsä näkevä, se kumisi ja soi yhä vieläkin yli valtameren, ympäri maan. Kuuleppa nyt ensinnä kuinka kirkonkellon kävi! Se joutui pois Marbachista, myytiin vanhana kuparina ja piti toimitettaman sulatusuuniin Bayerin maassa. Kuinka se joutui sinne ja koska? Niin, kertokoon sen kello itse, jos se voi, se ei ole tärkeää. Mutta varmaa on, että se joutui Bayerin pääkaupunkiin. Monta vuotta oli kulunut siitä kuin se putosi tornista, nyt se piti sulatettaman, sen piti joutua mukaan valettavaksi erääseen suureen kunniapatsaaseen, hahmoittamaan erästä Saksan kansan ja maan suurmiestä. Kuuleppa nyt kuinka kävi — kummallisesti ja kauniisti tässä maailmassa sentään käy! Ylhäällä Tanskassa, eräällä vihreällä saarella, missä pyökki kasvaa ja missä on paljon jättihautoja, siellä oli aivan köyhä poika, joka oli käynyt puukengissä, kantanut vanhassa vaatteessa ruokaa isälleen, joka kulki ja veisteli saarella. Köyhästä lapsesta oli tullut maansa ylpeys, hän veisti marmoriin sellaisia ihanuuksia, että maailma ihmetteli niitä, ja juuri hän sai kunniatehtäväkseen muovata saveen suuruuden, kauneuden hahmon, jonka saattoi valaa malmiin: hänen kuvansa, jonka nimen isä oli kirjoittanut raamattuunsa: Johann Christoph Friedrich.
Ja malmi valui hehkuvana vormuun, vanha kirkonkello — niin, ei kukaan ajatellut sen kotipaikkaa ja kuollutta kaikua, kello valui mukaan vormuun ja muodosti pään ja rinnan patsaaseen sellaisena kuin se nyt seisoo paljastettuna Stuttgartissa vanhan linnan edustalla, torilla, missä hän jota se esittää, käveli ilmi elävänä, taistellen ja pyrkien, kokien painoa maailmasta ulkopuolellaan, hän, poika Marbachista, oppilas Kaarlen-koulusta, pakolainen, Saksan suuri, kuolematon runoilija, joka lauloi Sweitsin vapauttajasta ja Ranskan jumalhaltioituneesta neitsyeestä.
Oli kaunis aurinkoinen päivä, liput liehuivat torneista ja katoilta kuninkaallisessa Stuttgartissa, kirkonkellot soittivat kansaa juhlaan ja iloon, ainoastaan yksi kello vaikeni, se loisti kirkkaassa auringonpaisteessa, loisti kunniahahmon kasvoista ja rinnasta. Oli juuri kulunut sata vuotta siitä päivästä, jolloin kello Marbachin tornista soitti iloa ja lohdutusta kärsivälle äidille, joka synnytti lapsensa, köyhänä köyhässä kodissa, tuon kerran niin rikkaan miehen, jonka aarteita maailma siunaa, hänet, jalon naissydämen runoilijan, suuruuden ja ihanuuden laulajan, Johann Christoph Friedrich Schillerin.
KAKSITOISTA POSTIVAUNUISSA.
Oli paukkuva pakkanen, tähtikirkas sää, aivan tyyntä. Toksis! tuolla viskattiin ruukku oveen. Pau! tuolla otettiin laukauksella vastaan uutta vuotta: oli uudenvuodenaatto. Nyt löi kello kaksitoista.
"Pararamppamppaa!" Tuolla tuli posti. Suuret postivaunut pysähtyivät kaupungin portin ulkopuolelle, ne toivat kaksitoista henkeä, useammalle ei ollut tilaa, kaikki paikat olivat täynnä.
— Eläköön! Eläköön! laulettiin taloissa, missä ihmiset viettivät uudenvuodenaattoa ja juuri olivat nousseet, käsissä täytetty lasi, ja joivat uuden vuoden maljan:
— Terveyttä ja hyvää vointia uutena vuonna! sanoivat he. — Pikku vaimo! Paljon rahaa! Loppu kaikesta harmista!
Niin, sellaisia toivoteltiin ja kilisteltiin ja — posti pysähtyi kaupungin portin edustalle muukalaisine vieraineen, matkustajineen, joita oli kaksitoista.
Mitä väkeä he olivat? Heillä oli passi ja matkatavaroita niinikään, niin, lahjoja sinulle ja minulle ja kaikille ihmisille kaupungissa. Keitä olivat nuo vieraat? Mitä he tahtoivat ja mitä he toivat?
— Hyvää huomenta! sanoivat he vartiasotamiehelle portilla.
— Hyvää huomenta! sanoi hän, sillä kellohan oli lyönyt kaksitoista.
— Nimenne? Säätynne? kysyi vartiasotamies siltä, joka ensinnä astui vaunuista.
— Katsokaa passista! sanoi matkustaja. — Minä olen minä! Hän olikin aikamoinen mies, yllään karhunnahkaturkki, jalassa päällyssaappaat. — Minä olen se mies, johon hirvittävän monet kiinnittävät toivonsa. Tuleppa huomenna, niin saat uudenvuodenlahjan. Minä heitän menemään killinkejä ja taalareja, annan lahjoja, niin, minä pidän tanssiaisia, kokonaiset kolmekymentä yksi tanssiaistilaisuutta, useampia öitä en voi lahjoittaa. Laivani ovat jäätyneet kiinni, mutta konttorissani on lämmin. Olen tukkukauppias ja nimeni on Januarius Tammikuu. Minulla on mukanani ainoastaan laskuja.
Sitte tuli seuraava. Hän oli lystimestari, hän oli teatterien, naamiohuvien ja kaikkien mahdollisten huvitusten johtaja. Hänen matkatavaransa muodosti suuri tynnyri.
— Siitä me laskiaiseksi laskemme maahan enemmän kuin kissa, sanoi hän. — Minä tahdon huvittaa muita ja itseäni myöskin, sillä koko perheestä on minulle suotu lyhyin elämänikä. Minä tulen vain kahdenkymmenen kahdeksan vanhaksi! Niin, yksi päivä mahdollisesti lisätään, mutta se on ykskaikki. Eläköön!
— Älkää huutako niin lujaan! sanoi vartiasotamies.
— Huudan kuin huudankin! sanoi mies. — Minä olen prinssi Karnevaali ja matkustan nimellä Februarius Helmikuu.
Nyt tuli kolmas. Hän näytti olevan paljasta paastoa, mutta kulki pää pystyssä, sillä hän oli sukua "neljänkymmenen ritarin" kanssa ja oli ilmanennustaja. Mutta se ei ole mikään lihava ammatti, sentähden ylisti hän paastonaikaa. Hänen koristuksenaan oli kimppu orvokkeja napinlävessä, mutta ne olivat hyvin pienet.
— Martius Maaliskuu mars! huusi neljäs ja tönäisi kolmatta. — Maaliskuu mars sisään vahtiin, siellä on punssia, tunnen sen nenääni. Mutta se ei ollut totta, hän tahtoi vain laskea aprillipilaa, sillä lailla alkoi neljäs veitikka. Hän näytti olevan hyvin kärkäs. Hän ei toimittanut paljon, mutta piti monta pyhäpäivää. — Tuuli menee ylös ja alas! sanoi hän. — Sadetta ja päiväpaistetta, muuttoa talosta ja muuttoa talon. Minä olen myöskin muutto-asioitsija, olen hää- ja hautajaiskutsuja, osaan sekä nauraa että itkeä. Minulla on arkussa kesävaatteet, mutta olisi hyvin hullua ottaa ne käytäntöön. Tässä minä olen! Juhlatilaisuuksissa esiinnyn silkkisukissa ja puuhkassa.
Nyt astui vaunuista nainen.
— Neiti Maj Toukokuu! sanoi hän. Kesäpuvussa, kalossit jalassa. Hänen yllään oli pyökinlehdenvärinen silkkihame, hiuksissa vuokkoja ja sitte hän tuoksui maratilta niin että vartiasotamiehen täytyi aivastaa. — Jumal' auttakoon! sanoi hän, se oli hänen tervehdyksensä. Suloinen hän oli! Ja laulajatar hän oli, ei teattereissa, vaan metsässä, ei virvoitusteltoissa, ei, vaan raikkaassa vihreässä metsässä hän lauleli omaksi huvikseen. Hänellä oli ompelulaukussaan Christian Winterin "Træznit", Puupiirroksia, sillä ne ovat kuin itse pyökkimetsä, ja Richardtin Pikkurunot, ne ovat kuin maratteja.
— Nyt tulee rouva, nuori rouva! huudettiin vaunussa ja samassa tulikin rouva nuorena ja hienona, ylpeänä ja kauniina. Hän oli syntynyt unikeoksi, Unikeon päivä on Tanskassa kesäkuussa. Sen näki heti. Hän pani toimeen pidot vuoden pisimpänä päivänä, jotta olisi aikaa syödä monet ruokalajit. Hänellä oli varaa ajaa omissa vaunuissa, mutta hän saapui kuitenkin postin mukana niinkuin muutkin, hän tahtoi siten osoittaa, ettei hän ollut ylpeä. Yksinään ei hän myöskään matkustanut, hänen seurassaan oli hänen nuorempi veljensä Julius Heinäkuu.
Hän oli hyvissä voimissa, yllä kesävaatteet ja päässä panamahattu. Hän kuljetti mukanaan vain vähän matkatavaroita, se oli kuumuudessa niin vaivaloista. Hänellä oli vain uimalakki ja uimahousut, se ei ole paljo.
Nyt tuli emäntä, rouva Augusta Elokuu, hedelmäkauppiatar tynnyrittäin, monien kalasumppujen omistajatar, maanviljelijä, yllään suuri vannehame. Hän oli lihava ja hiestynyt, otti itse osaa kaikkeen, vei itse oluthaarikan työväelle vainiolla.
— Pitää syödä leipänsä otsansa hiessä, sanoi hän, — niin sanotaan raamatussa. Sitte voidaan pitää tanssiaisia metsässä ja elonleikkuukemuja! Hän oli emäntä.
Nyt tuli taasen mieshenkilö, ammatiltaan maalari, värimestari, sen sai metsä tuntea: lehtien piti vaihtaa väriä, mutta kauniisti, kun hän halusi. Punaiselta, keltaiselta, ruskealta metsä pian näytti. Mestari vihelteli niinkuin musta rastas, oli oivallinen työmies ja ripusti ruskeanvihreän humalaköynnöksen olutkannunsa ympärille. Se koristi ja koristamiseen hänellä oli silmää. Tässä hän nyt seisoi väripyttyineen, siinä kaikki hänen matkatavaransa.
Nyt seurasi maatilanomistaja, joka ajatteli kylvämisen kuuta [lokakuun tanskalainen nimi], maan kyntämistä ja muokkaamista, niin, metsästyksen huvia myöskin. Hänellä oli koira ja pyssy, hänellä oli taskussaan pähkinöitä, niksis-naksis! Peloittavan paljon tavaraa hän kuljetti mukanaan ja englantilaisen auran. Hän puhui maataloudesta, mutta siitä ei kuulunut paljoakaan, niin hän yski ja ryki — November Marraskuu saapui.
Hänellä oli nuha, hirvittävä nuha, niin että hän käytti lakanaa eikä nenäliinaa, ja kuitenkin hänen piti saattaa piiat paikkoihinsa, sanoi hän, mutta kylmettyminen kyllä menee ohi, jahka hän rupeaa hakkaamaan puita, ja sen hän tekee, sillä hän oli puunhakkaajan ammattikunnan vanhin. Illat hän käytti luistimien veistämiseen, hän tiesi, että muutaman viikon perästä voitaisiin käyttää näitä huvittavia jalkineita.
Nyt tuli viimeinen, vanha muorikulta hiilipannuineen. Häntä paleli, hänen silmänsä loistivat kuin kaksi kirkasta tähteä. Hän kantoi kukkaruukkua, jossa kasvoi pieni kuusi.
— Sitä minä hoidan, sitä minä vaalin, niin että se jouluaatoksi tulee suureksi, ylettyy lattiasta aina lakeen asti ja kasvattaa palavia kyntteleja, kullattuja omenia ja paperihelyjä. Hiilipannu lämmittää kuin kaakeliuuni, otan taskusta satukirjan ja luen ääneen niin että kaikki lapset huoneessa istuvat hiljaa, mutta nuket puussa alkavat elää, ja pieni vahaenkeli korkeimmalla puussa räpyttelee helykultasiipiään, lentää alas vihreästä latvasta ja suutelee pieniä ja suuria huoneessa, niin, köyhiäkin lapsia, jotka seisovat ulkopuolella ja laulavat joululaulua tähdestä Betlehemin yläpuolella.
— Ja nyt saattavat vaunut lähteä takaisin, sanoi vartiasotamies, — nyt on tusina täysi. Antaa uusien matkavaunujen nyt ajaa esiin.
— Antaa nyt näiden kahdentoista kunnollisesti päästä sisään! sanoi kapteeni, joka oli vahdissa. — Yksi kerrallaan. Passin pidän minä. Se kestää jokaiselle yhden kuukauden. Kun se on ohi, niin minä kirjoitan siihen miten kukin on käyttäytynyt. Tehkää hyvin, herra Januarius Tammikuu, suvaitkaa astua sisään.
Ja sitte hän meni sisään.
Kun yksi vuosi on kulunut, sanon minä sinulle mitä nuo kaksitoista ovat tuoneet sinulle, minulle ja meille kaikille. Nyt en sitä tiedä ja tuskinpa he itsekään sitä tietävät — sillä me elämme ihmeellisenä aikana.
End of Project Gutenberg's Satuja ja tarinoita VI, by H. C. Andersen