Satuja ja tarinoita VI

SATUJA JA TARINOITA VI

Kirj.

H. C. Andersen

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1919.

SISÄLLYS:

 Anna-Liisa.
 Lasten leperrystä.
 Palanen helminauhaa.
 Kynä ja mustepullo.
 Lapsi haudassa.
 Tarhakukko ja viirikukko.
 "Kaunis!"
 Kertomus dyyneiltä.
 Marionettiennäyttäjä.
 Kaksi veljestä.
 Vanha kirkonkello.
 Kaksitoista postivaunuissa.

Anna-Liisa.

Anna-Liisa oli kuin maito ja mansikka, nuori ja iloinen, kaunis katsella. Hampaat paistoivat niin valkoisina, silmät niin kirkkaina, jalka oli kevyt tanssissa ja mieli vieläkin kevyempi! Mitä siitä seurasi? "Ilkeä vekara!" — niin, kaunis hän ei ollut! Hänet annettiin ojankaivajan vaimon hoitoon, Anna-Liisa joutui kreivilliseen linnaan, istui koreassa huoneessa, yllään silkkiset ja samettiset vaatteet, ei tuulenhenkikään saanut käydä häneen, kukaan ei saanut sanoa hänelle kovaa sanaa, sillä se vahingoitti häntä eikä hän kärsinyt sitä: hän imetti kreivillistä lasta. Se oli hieno kuin prinssi, kaunis kuin enkeli, kuinka hän rakastikaan tätä lasta! Hänen omansa, niin, se oli kodissa, ojankaivajan kodissa, missä ei pata kiehunut yli laitainsa, mutta suu kiehui, ja tavallisesti ei siellä ollut ketään kotona. Poika itki, mutta mitä ei kukaan kuule, se ei ketään liikutakaan. Hän itki kunnes nukkui eikä unessa tunneta nälkää eikä janoa, uni on sellainen hyvä keksintö. Vuosien kuluessa — niin, aikaa myöten kasvaa rikkaruoho, sanotaan — Anna-Liisan poika kasvoi, ja kuitenkin sanottiin hänen kasvussaan pysähtyneen. Mutta tähän perheeseen hän kokonaan oli kasvanut kiinni, he olivat saaneet siitä rahat, Anna-Liisa oli hänestä kokonaan vapaa, hän oli kaupunkilaismatami, vietti sisällä tyyntä, rauhallista elämää ja käytti ulos mennessään hattua. Mutta hän ei koskaan mennyt ojankaivajalle, se oli niin kaukana kaupungista eikähän hänellä ollut sinne asiaakaan, poika oli heidän, ja syödä hän kuului osaavan. Pitihän hänen tehdä työtä ruuastaan ja niin hän kaitsi Jensenin Matin punaista lehmää, hän kyllä saattoi katsoa sitä ja tehdä jotakin puolestaan.

Kahlekoira herraskartanon valkaisualtaalla istuu auringonpaisteessa ylpeänä koppinsa katolla ja haukkuu jokaista ohikulkijaa, sadeilmalla se ryömii sisäpuolelle, sen on kuiva ja hyvä olla. Anna-Liisan poika istui ojanreunalla ja vuoli liekapaalua. Keväällä hän näki kolmen mansikkataimen kukkivan, ne kyllä kasvattaisivat marjoja, siitä hän iloitsi enemmän kuin mistään muusta, mutta marjoja ei kuulunut. Hän istui sateessa ja pahassa ilmassa, kastui pintaa myöten, tikerä tuuli kuivasi sitte vaatteet hänen yllään. Jos hän tuli kartanolle, niin häntä tönittiin ja tuupittiin, hän oli ruma ja ilkeä, sanoivat piiat ja rengit, siihen hän oli tottunut — häntä ei koskaan oltu rakastettu!

Miten kävi Anna-Liisan pojan? Miten hänen saattoi käydä? Hänen kohtalonsa oli: "ei koskaan rakastettu".

Maankamaralta hänet viskattiin laivaan. Hän läksi merille huonolla aluksella, hän istui ruorin ääressä sill'aikaa kuin kippari joi. Likainen ja ilkeä hän oli, viluinen ja nälkäinen, ei olisi luullut hänen koskaan syöneen kylläkseen, eikä hän ollutkaan.

Oltiin lopulla vuotta, oli raaka, märkä, tuulinen ilma. Tuuli viilsi kylmänä paksujen vaatteiden läpi, varsinkin merellä, ja siellä kulki yhden purjeen varassa kurja alus, kannellaan vain kaksi miestä, niin, saattoi sanoa ainoastaan puolitoista, ne olivat kippari ja hänen poikansa. Koko päivän oli ollut hämärää, nyt kävi vieläkin pimeämmäksi, oli pureva pakkanen. Kippari otti ryypyn, joka lämmitti sisällisesti, pullo oli esillä ja lasi niinikään, se oli ylhäältä ehyt, mutta jalka oli mennyt poikki ja sen sijaan sille oli vuoltu siniseksi maalattu puutalla, jolla se seisoi. Ryyppy teki hyvää, kaksi vieläkin parempaa, arveli kippari. Poika istui ruorin ääressä, jota hän piteli kovine, tervaisine käsineen. Ruma hän oli, hiukset takkuiset, alakuloinen ja masentunut hän oli, se oli ojankaivajan poika, kirkonkirjoissa häntä sanottiin Anna-Liisan pojaksi.

Tuuli viilsi omalla tavallaan, haaksi omallaan! Purje pullistui, tuuli oli tarttunut siihen, mentiin huimaavaa vauhtia — raakaa, märkää oli ympärillä ja vielä enemmän sitä lajia saattoi tulla — seis! Mikä oli? Mikä tönähti, mikä räjähti, mikä tarttui alukseen? Se kääntyi ympäri. Oliko se pilvenputoama, oliko se hyökyaalto? Poika ruorin ääressä päästi kovan huudon: "Jeesuksen nimeen!" Haaksi oli töydännyt mahtavaan kiveen meren pohjalla ja vaipui kuin vanha kenkä kadun lokaan, vaipui miehineen, hiirineen päivineen, niinkuin on tapana sanoa; ja hiiriä siinä oli, mutta vain puolitoista miestä: kippari ja ojankaivajan poika. Kukaan ei nähnyt tätä, paitsi kirkuvat lokit ja kalat siellä alhaalla; niin, eivätkä nekään oikein, sillä ne katselivat peloissaan syrjään, kun vesi kohisi vaipuvan haahden sisään. Tuskin syltäkään se oli veden alla, unohdetut olivat nuo molemmat, unohdetut, unohdetut! Ainoastaan lasi siniseksi maalattuine puutalloineen ei vaipunut, puutalla piti sitä pinnalla. Lasi ajelehti, kunnes se tulisi särkymään ja heitettäisiin rannalle — missä ja koska? Niin, sehän ei merkinnyt mitään! Se oli palvellut aikansa ja sitä oli rakastettu. Tätä ei Anna-Liisan poika ollut kokenut! Taivaan valtakunnassa ei yksikään sielu enään sano: ei milloinkaan rakastettu!

* * * * *

Anna-Liisa asui kaupungissa, hän oli asunut siellä jo monta vuotta. Häntä kutsuttiin matamiksi ja hän pöyhisteli, varsinkin puhuessaan vanhoista muistoista, kreivillisestä ajastaan, jolloin hän ajoi vaunuissa ja saattoi puhua kreivittärien ja vapaaherrattarien kanssa. Hänen suloinen kreivilapsensa oli mitä kaunein Jumalan enkeli, mitä herttaisin olento, hän oli pitänyt Anna-Liisasta ja Anna-Liisa hänestä. He olivat suudelleet toisiaan ja taputelleet toisiaan, hän oli Anna-Liisan ilo, puolet hänen elämäänsä. Nyt hän oli suuri, neljäntoista vuoden vanha, hän oli saanut oppia ja hän oli kaunis. Anna-Liisa ei ollut nähnyt häntä sitte kuin hän kantoi häntä käsivarsillaan, hän ei moneen vuoteen ollut käynyt kreivillisessä linnassa, se oli kokonaisen matkan takana.

— Kerran minun täytyy tehdä tuumasta tosi! sanoi Anna-Liisa. — Minun täytyy lähteä katsomaan ihanuuttani, suloista kreivilastani! Niin, varmaan hänkin ikävöi minua, ajattelee minua, pitää minusta, niinkuin silloin, kun hän enkelinkäsivarsineen riippui kaulassani ja sanoi: "An-Lis!" Se soi kuin viulu! Niin, minun täytyy tehdä tuumasta tosi ja lähteä häntä katsomaan.

Hän ajoi kyytirattailla, hän kulki jalan, hän saapui kreivilliseen linnaan. Se oli suuri ja loistava niinkuin ennenkin, puutarha ulkopuolella oli sama kuin ennenkin, mutta ihmiset talossa olivat kaikki oudot eikä yksikään heistä tietänyt mitään Anna-Liisasta, he eivät tietäneet mitä hän kerran oli täällä merkinnyt. Kreivitär sen kyllä vielä heille sanoo, ja myöskin hänen oma poikansa. Miten hän ikävöikään häntä!

Nyt oli Anna-Liisa perillä. Kauvan hänen täytyi odottaa ja odottavan aika on pitkä! Ennenkuin herrasväki asettui ruualle kutsuttiin hänet kreivittären luo ja häntä puhuteltiin hyvin ystävällisesti. Suloisen poikansa hän saisi nähdä aterian jälkeen, silloin hänet taasen kutsuttiin sisään.

Kuinka hän oli tullut suureksi, pitkäksi ja kapeaksi! Mutta kauniit silmät olivat ennallaan ja enkelinsuu. Hän katseli häneen, mutta ei sanonut sanaakaan. Varmaan hän ei tuntenut häntä. Hän kääntyi ympäri, aikoi mennä, mutta silloin tarttui Anna-Liisa hänen käteensä, painoi sen suutaan vastaan. "Kas niin, hyvä on!" sanoi hän ja läksi sentiensä huoneesta, hän, Anna-Liisan rakkauden ajatus, hän, jota hän oli rakastanut ja rakasti yli kaiken, hän, hänen maallinen ylpeytensä!

Anna-Liisa asteli ulkopuolelle linnaa, avonaiselle maantielle, hän oli niin surullinen. Poika oli kohdellut häntä kuin vierasta, ei ajatusta hän ollut uhrannut hänelle, ei sanaa, hän, jota hän kerran yötä päivää oli kanniskellut ja aina kantoi ajatuksissaan.

Suuri musta korppi lensi tielle hänen eteensä, kirkui ja kirkui uudestaan. "Hyi!" sanoi hän, "mikä pahan ilman lintu sinä olet!"

Hän astui ojankaivajan asumuksen ohitse. Vaimo seisoi ovella ja niin he puhelivat.

— Sinulla näyttää olevan hyvät oltavat! sanoi ojankaivajan vaimo. —
Olet paksu ja lihava! Hyvin sinä voit!

— Niin kyllä! sanoi Anna-Liisa.

— Heidän laivansa on hukkunut miehineen päivineen! sanoi ojankaivajan vaimo. — Lauri kippari ja poika hukkuivat molemmat. Ne ovat nyt mennyttä. Olin toki luullut, että poika kerran olisi auttanut minua roposella, sinulle hän toki ei ollut maksanutkaan mitään, Anna-Liisa!

— Ovatko he hukkuneet! sanoi Anna-Liisa ja sitte he eivät enään puhuneet siitä asiasta. Anna-Liisa oli niin suruissaan siitä, ettei hänen kreivilapsensa ollut suvainnut puhua hänelle, hän, joka rakasti häntä ja oli kulkenut tänne tuon pitkän matkan. Ja olihan se maksanut rahaakin. Saavutettu ilo ei ollut suuri, mutta siitä ei hän täällä puhunut sanaakaan, hän ei tahtonut keventää mieltään puhumalla siitä ojankaivajan vaimolle, olisihan tämä saattanut luulla, etteivät kreivilliset enään antaneet hänelle arvoa. Silloin kirkui taasen korppi hänen päänsä päällä.

— Mokomakin musta kummitus, sanoi Anna-Liisa, — peloitteleepa se minua tänään!

Hän oli ottanut mukaansa kahvipapuja ja sikuria, hän tekee hyvän työn ojankaivajan vaimolle, jos hän antaa ne hänen keitettävikseen. Anna-Liisakin saattaa saada siitä kupin. Ojankaivajan vaimo läksi keittämään kahvia ja Anna-Liisa istuutui tuolille ja meni siinä uneen. Silloin hän näki unta olennosta, josta ei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt unta. Se oli kylläkin ihmeellistä: hän näki unta omasta lapsestaan, joka tässä talossa oli kärsinyt nälkää ja parkunut, saanut olla oman onnensa nojassa ja nyt makasi syvällä meressä, Herra ties missä. Hän näki unta, että hän istui siinä missä istui ja että ojankaivajan vaimo oli keittämässä kahvia, hän saattoi tuntea papujen tuoksun, ja tuolla ovella seisoi jokin niin kaunis, hän oli yhtä korea kuin kreivillinen lapsi, ja pienokainen sanoi:

— Nyt maailma hukkuu, pitele kiinni minusta, sillä sinä olet kuitenkin äitini! Sinulla on enkeli taivaan valtakunnassa, pitele kiinni minusta!

Ja sitte lapsi tarttui kiinni häneen. Mutta kuului sellainen meteli, varmaan maailma meni kappaleiksi. Ja enkeli kohosi ja piteli kiinni hänen paidanhihoistaan, piteli niin lujasti, että hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi nostettu ylös maasta, mutta hänen jalkoihinsa takertui jotakin raskasta, se riippui hänen selässään, oli kuin sadat naiset olisivat tarttuneet kiinni ja ne sanoivat: "jos sinut pelastetaan, niin pelastettakoon meidätkin! Käykää kiinni! Käykää kiinni!" ja he kävivät kaikki kiinni. Se oli liikaa. "Ritsis-ratsis!" kuului, hiha repeytyi ja Anna-Liisa putosi kauhistuksissaan ja heräsi siihen — hän oli putoamaisillaan tuolilta, jolla hän istui. Hän oli niin sekaisin päästään, ettei hän ensinkään voinut muistaa, mitä unta hän oli nähnyt, mutta jotakin pahaa se oli ollut.

Sitte juotiin kahvi, sitte puheltiin ja sitte läksi Anna-Liisa lähimpään kylään, missä hänen piti tavata kyytimies, vielä tänä iltana ja yönä ajaakseen kotipaikalleen. Mutta kun hän pääsi kyytimiehen luo, niin tämä sanoi, ettei hän voisi päästä lähtemään ennenkuin seuraavan päivän iltana. Anna-Liisa punnitsi siis nyt mitä jääminen tulisi hänelle maksamaan, punnitsi tien pituutta ja teki sen johtopäätöksen, että jos hän kulkisi pitkin rantaa eikä ajotietä, niin matka olisi miltei kaksi penikulmaa lyhyempi. Olihan kaunis ilma ja täysikuun aika, ja Anna-Liisa päätti kävellä, seuraavana päivänä hän saattoi olla kotona.

Aurinko oli alhaalla, iltakellot soivat vielä — ei, ne eivät olleet kellot, vaan Peder Oxen [tanskalaisessa kansankielessä puhutaan "kellosammakosta" (Bombinater igneus), jonka valtiomies Fredrik II:sen ajoilta Peder Oxe tarun mukaan olisi tuonut maahan. Suoment. muist.] sammakot, jotka kurnuttivat soissa. Nyt ne vaikenivat, oli aivan hiljaista, ei lintukaan äännähtänyt, jokainen niistä oli asettunut levolle, ja varmaankaan ei pöllö ollut kotosalla. Äänetöntä oli metsässä ja rannalla, missä hän kulki. Hän kuuli omat askelensa hiekassa, meri ei läikkynyt, kaikki syvässä vedessä oli äänetöntä; mykkinä olivat kaikki siellä alhaalla, sekä elävät että kuolleet.

Anna-Liisa kulki eikä ajatellut mitään asiaa, niinkuin sanotaan. Hän oli poissa ajatustensa luota, mutta ajatukset eivät olleet poissa hänen luotaan, ne eivät milloinkaan ole poissa meidän luotamme, ne vain lepäävät horroksissa, sekä jo eläviksi heränneet ajatukset, jotka ovat panneet levolle, että ne ajatukset, jotka eivät vielä ole liikahtaneet. Mutta ajatukset kyllä aina tulevat esiin, ne saattavat liikahtaa sydämessä, liikahtaa meidän päässämme tai hyökätä kimppuumme.

"Hyvä työ kantaa siunauksensa hedelmää!" on kirjoitettu. "Synnissä on kuolema!" on niinikään kirjoitettu. Paljon on kirjoitettu, paljon on sanottu — sitä ei tiedetä, sitä ei muisteta, niin kävi Anna-Liisan. Mutta se saattaa johtua mieleen, se saattaa tulla!

Kaikki paheet, kaikki hyveet lepäävät meidän sydämissämme! Sinun sydämessäsi, minun sydämessäni! Ne lepäävät pieninä näkymättöminä siemeninä: tuleepa sitte ulkoapäin auringonsäde, pahan käden kosketus, käännyt kulmasta oikealle tai vasemmalle, niin, se voi ratkaista asian, ja pientä siemenjyvää järkytetään, se paisuu, se halkeaa ja vuodattaa mehunsa kaikkeen sinun vereesi, ja niin olet sinä täydessä vauhdissa. Ne ovat huolestuttavia ajatuksia, meillä ei ole niitä, kun me kuljemme horroksissa, mutta ne ovat liikkeellä. Anna-Liisa kulki horroksissa, ajatukset olivat liikkeellä! Kynttilämessusta kynttilämessuun on sydän saanut paljon asioita laskutaululleen, sillä on vuoden tili, paljon on unohtunut, ajatuksia sanoissa ja teoissa, Jumalaa, meidän lähimmäistämme ja omaa omaatuntoamme vastaan. Me emme ajattele niitä, sitä ei Anna-Liisakaan tehnyt. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa maan lakia ja oikeutta vastaan, häntä pidettiin kaikin puolin arvossa, hän oli kunnollinen ja rehellinen, sen hän tiesi. Ja niin hän käveli pitkin rantaa — mitä tuossa nyt olikaan? Hän pysähtyi: mitä siihen oli ajelehtinut? Vanha miehen hattu siinä oli. Missäpähän tuokin oli vierinyt laivasta! Hän astui lähemmä, pysähtyi ja katseli sitä — hyi, mikä tuossa sitte oli? Hän aivan pelästyi. Mutta ei siinä ollut mitään pelästymistä, meriruohot ja kaislat vain olivat kietoutuneet suuren, pitkulaisen kiven ympärille, näytti siltä kuin siinä olisi ollut kokonainen ihminen. Se oli vain kaislaa ja meriruohoa, mutta hän pelästyi kuin pelästyikin, ja jatkaessa matkaa eteenpäin johtui hänen mieleensä niin moninaisia, joita hän lapsena oli kuullut, kaikki taikausko "ranta-aaveesta", hautaamattoman haamusta, joka oli ajelehtinut autiolle rannalle. "Rannanpesijä", kuollut ruumis, se ei tehnyt mitään, mutta sen haamu, Ranta-aave, seurasi yksinäistä kulkijaa, tarrautui kiinni ja vaati, että se vietäisiin kirkkomaahan ja haudattaisiin vihittyyn multaan. "Käykää kiinni! käykää kiinni!" sanoi se, ja Anna-Liisan hiljaa itsekseen toistaessa näitä sanoja, johtui koko hänen unensa äkkiä hänen mieleensä, hän muisti aivan selvästi kuinka äidit olivat tarrautuneet häneen kiinni, huutaen: "käykää kiinni! käykää kiinni!" kuinka maailma oli hukkunut, hänen paidanhihansa olivat repeytyneet ja hän oli pudonnut eroon lapsestaan, joka tuomion hetkellä oli tahtonut pitää häntä pystyssä. Hänen lapsensa, hänen oma lapsensa, jota ei hän koskaan ollut rakastanut, niin, jota ei hän ollut edes ajatellut, tämä lapsi oli nyt meren pohjassa, se saattoi tulla ranta-aaveena huutamaan: "käy kiinni! käy kiinni! toimita minut kristittyyn multaan!" Ja tätä ajatellessa pisteli kauhu häntä kantapäihin niin että hän kulki nopeammin. Pelko tuli kylmänä, kosteana kätenä ja asettui hänen sydänkammioonsa, melkein hän rupesi voimaan pahoin. Ja kun hän nyt katseli merta, kävi se yhä sakeammaksi ja tiheämmäksi. Raskas sumu työntyi maille, se asettui pensaiden ja puiden ympärille, ne kävivät omituisen näköisiksi. Hän kääntyi katsomaan kuuta, joka oli hänen takanaan. Se oli kuin mikäkin kalpea, säteetön kiekko. Tuntui siltä kuin jokin raskaana olisi asettunut painamaan kaikkia hänen jäseniään: käy kiinni! käy kiinni! ajatteli hän, ja kun hän taasen kääntyi katsomaan kuuta, tuntui hänestä siltä kuin sen valjut kasvot olisivat olleet aivan hänen vierellään, ja sumu riippui kuin liina alas hänen olkapäitään: "käy kiinni! käy kiinni! toimita minut kristittyyn multaan!" oli hän kuulevinaan ja kuulikin jotakin ääntä, niin onttoa, niin outoa. Se ei ollut sammakkojen ääntä suosta, ei korppien eikä variksien ääntä, sillä niitähän ei näkynyt. "Hautaa minut! hautaa minut!" kuului selvästi. Niin, se oli hänen lapsensa ranta-aave, hänen lapsensa, joka lepäsi meren pohjalla, joka ei saanut rauhaa ennenkuin se saatettiin kirkkomaahan ja hauta kaivettiin vihittyyn multaan. Sinne hän päätti mennä, siellä hän päätti kaivaa! Hän kulki siihen suuntaan missä kirkko oli ja tuntui siltä kuin taakka olisi käynyt keveämmäksi, se katosi, ja silloin hän taasen aikoi kääntyä takaisin ja lähteä kotiin lyhyintä tietä. Mutta samassa alkoi taasen painaa: käy kiinni! käy kiinni! Oli kuin sammakot olisivat kurnuttaneet, oli kuin lintu olisi valittanut, kuului aivan selvästi: "hautaa minut! hautaa minut!"

Sumu oli kylmää ja kosteaa, hänen kätensä ja kasvonsa olivat kylmät ja kosteat pelosta. Ulkopuolelta häntä ahdisti, hänen sisässään muodostui ääretön tila ajatuksille, joita ei hän milloinkaan ennen ollut tuntenut.

Yhtenä kevätyönä saattaa täällä pohjolassa pyökkimetsä puhjeta, heloittaa nuoressa upeudessaan päivän auringonpaisteessa. Yhdessä ainoassa sekunnissa saattaa meissä versota ja kehittyä se synnin siemen, joka ajatuksina, sanoina ja tekoina on kylvetty kuluneeseen elämäämme. Se versoaa ja kehittyy yhdessä ainoassa sekunnissa, kun omatunto herää. Ja Jumala herättää sen, kun me vähimmin sitä odotamme. Silloin ei ole mitään pakoa, teko pysyy tekona ja todistaa, ajatukset kehkeytyvät sanoiksi ja sanat helisevät kuuluvina maailmalle. Me kauhistumme sitä mitä olemme tukahuttamatta kantaneet mielessämme, me kauhistumme sitä mitä ylimielisyyttämme ja ajattelemattomuuttamme olemme kylväneet maailmalle. Sydän on tallettanut kaikki hyveet, mutta myöskin kaikki paheet, ja ne saattavat viihtyä hedelmättömimmässäkin maaperässä.

Anna-Liisan ajatuksissa liikkui mitä me tässä sanoin olemme lausuneet, se oli hänet kokonaan vallannut, hän vaipui maahan, ryömi siten kappaleen eteenpäin. "Hautaa minut! hautaa minut!" kuului, ja mieluimmin hän olisi haudannut itsensä, kunhan hauta olisi ollut kaiken unohtamista. — Se oli vakava herätyksen-hetki kauhuineen ja tuskineen. Taikausko pani hänen verensä milloin kuumenemaan, milloin kylmenemään; niin paljon, josta ei hän milloinkaan ollut viitsinyt puhua, johtui hänen mieleensä. Äänetönnä kuin pilven varjo kirkkaassa kuutamossa kiiti hänen ohitseen näky — hän oli ennenkin kuullut siitä puhuttavan —, aivan hänen ohitseen kiiti neljä päristelevää hevosta, tuli paistoi niiden silmistä ja sieraimista, ne vetivät tulisia vaunuja, niissä istui se paha herra, joka toistasataa vuotta sitte oli mahtaillut näillä tienoilla. Aina puoliyön aikaan sanottiin hänen ajavan kartanoonsa ja heti kääntyvän takaisin; hän ei ollut valkoinen niinkuin sanotaan kuolleen olevan, ei, hän oli musta kuin hiili, loppuun palanut hiili. Hän nyökytti Anna-Liisalle ja heilutti kättään: "käy kiinni, käy kiinni! niin voit taasen ajaa kreivillisissä vaunuissa ja unohtaa lapsesi!"

Nopeammin kiiruhti hän eteenpäin ja hän pääsi kirkkomaalle; mutta mustat ristit ja mustat korpit sekaantuivat hänen silmissään, korpit rääkyivät samaa kuin korppi tänään oli rääkynyt, mutta nyt hän ymmärsi mitä ne sanoivat. "Minä olen korppiemo! minä olen korppiemo!" sanoi jokainen niistä ja Anna-Liisa tiesi nimen tarkoittavan itseäänkin, ehkäpä hänet muutettaisiin tuollaiseksi mustaksi linnuksi ja pantaisiin alituisesti huutamaan mitä se huusi, jollei hän saanut hautaa kaivetuksi.

Ja hän heittäytyi maahan ja hän kaivoi paljaine käsineen haudan kovaan maahan niin että veri vuosi hänen sormistaan.

"Hautaa minut! hautaa minut!" kuului lakkaamatta. Hän pelkäsi kukonlaulua ja ensimäistä punaista viirua idässä, sillä jos ne ennättivät ennenkuin hänen työnsä oli päättynyt, oli hän kadotettu. Ja kukko lauloi ja idässä leimahti — hauta oli kaivettu vain puoleksi. Jäätävä käsi liukui alas hänen päätään ja kasvojaan, sydämen kohdalle. "Vain puoli hautaa!" kuului huokaus, liidellen pois, alas meren pohjalle. Niin, se oli ranta-aave! Anna-Liisa vaipui lamaantuneena ja suunniltaan maahan, hänessä ei ollut ajatusta eikä tuntoa.

Oli selvä päivä, kun hän tuli tajuihinsa, kaksi miestä nosti hänet ylös, hän ei maannut kirkkomaalla, vaan ranta-äyräällä, ja siinä oli hän kaivanut eteensä syvän läven hiekkaan ja repinyt sormensa verille rikkinäistä lasia vastaan, jonka terävä varsi oli upotettu siniseksi maalattuun puujalkaan. Anna-Liisa oli sairas. Omatunto oli sekoittanut taikauskon kortit, levittänyt ne ja saanut niistä selville, että hänellä nyt oli ainoastaan puoli sielua, toisen puolen oli hänen lapsensa ottanut mukaansa meren pohjalle. Ei ikinä hän voi kohota kohti taivaan armoa ennenkuin hän on saanut takaisin toisen puolen, jota pideltiin syvässä vedessä. Anna-Liisa tuli kotiinsa, hän ei enään ollut sama ihminen kuin hän oli ollut. Hänen ajatuksensa olivat hämääntyneet niinkuin hämääntynyt vyhti, yksi ainoa lanka hänellä oli selvitettynä, se, että hänen piti saattaa ranta-aave kirkkomaalle, kaivaa sille hauta ja siten saada takaisin koko sielunsa.

Monena yönä häntä kotona kaivattiin ja aina hänet löydettiin rannalta, missä hän odotti ranta-aavetta. Niin kului kokonainen vuosi, silloin hän taasen eräänä yönä katosi eikä häntä löydetty. Koko seuraava päivä etsittiin turhaan.

Illemmällä, kun lukkari tuli kirkkoon soittaakseen iltakelloja, näki hän Anna-Liisan lepäävän alttarin edessä. Siellä hän oli ollut varhaisesta aamusta asti, hänen voimansa olivat miltei lopussa, mutta hänen silmänsä loistivat, kasvoilla oli punertava hohde. Viimeiset auringonsäteet paistoivat häneen, loistivat alttaripöydän päällitse kiiltäviin hakasiin raamatussa, joka oli avoinna sillä kohtaa profeetta Joelia, missä sanotaan: "repikäät sydämenne eikä vaatteitanne, kääntykää Herran puoleen!" Se nyt oli sattuma, sanottiin, niinkuin niin moni muu asia on sattuma.

Anna-Liisan kasvoilla, joita aurinko valaisi, kuvastui rauha ja armo. Hän voi niin hyvin, sanoi hän. Nyt hän oli saavuttanut voittonsa! Tänä yönä oli ranta-aave, hänen oma lapsensa, ollut hänen luonaan, se oli sanonut: "sinä kaivoit minulle ainoastaan puolen hautaa —, mutta nyt sinä vuoden kestäessä olet kokonaan haudannut minut sydämeesi, ja sinne kätkee äiti lapsensa parhaimmin." ja sitte se oli antanut hänelle takaisin hänen kadotetun sielunpuolikkaansa ja taluttanut hänet tänne kirkkoon.

"Nyt minä olen Jumalan huoneessa!" sanoi hän, "ja siellä on ihminen autuas!"

Kun aurinko oli kokonaan laskenut, oli Anna-Liisan sielu kohonnut kokonaan ylös, sinne missä ei sen tarvitse peljätä, kun se on taistellut loppuun, ja loppuun oli Anna-Liisa taistellut.

LASTEN LEPERRYSTÄ.

Tukkukauppiaan luona oli koolla suuri lapsiseura, rikkaitten ihmisten lapsia ja ylhäisten ihmisten lapsia. Tukkukauppias oli hyvissä varoissa, hän oli saanut oppia, oli aikoinaan ottanut ylioppilastutkinnon; sen oli saanut aikaan hänen kunnollinen isänsä, joka alkuaan oli ollut ainoastaan härkäkauppias, mutta rehellinen ja toimelias. Se oli tuottanut rahaa, jonka tukkukauppias sittemmin sai kasvamaan. Järkeä hänellä oli ja sydäntä niinikään, mutta siitä puhuttiin vähemmän kuin hänen paljoista rahoistaan.

Hänen talossaan tuli ja meni ylhäistä väkeä, sekä syntyperän väkeä niinkuin sanotaan, että hengen väkeä niinkuin sanotaan, väkeä molempaa lajia ja väkeä ei kumpaakaan lajia. Nyt siellä oli lapsiseura, lasten puheita, ja lapset puhuvat suunsa puhtaaksi. Siellä oli soma pieni tyttö, mutta niin hirvittävän ylpeä, sen olivat palvelijat ajaneet häneen, eivät vanhemmat, siihen he olivat liian järkevät. Hänen isänsä oli kamarijunkkari ja se oli kauhean paljon, tiesi hän.

— Minä olen kamarilapsi! sanoi hän. Hän olisi myöskin saattanut olla kellarikerroksen lapsi, yhtä vähän siihen itse voi vaikuttaa. Ja sitte hän kertoi toisille lapsille, että hänellä oli "syntyperää" ja sanoi, että jollei ole syntyperää, niin ei voi tulla miksikään. Ei auta vaikka lukee, vaikka on kuinka ahkera, kun ei ole syntyperää, niin ei voi tulla miksikään.

— Ja niistä, joiden nimi päättyy -sen'iin, sanoi hän, — niistä nyt ei ikimaailmassa voi tulla mitään! Pitää panna kädet puuskaan ja pidättää pitkän matkan päässä nuo -sen!-sen'it! Ja sitte hän pani pienet kauniit kätensä puuskaan niin että kyynärpäät olivat pystyssä, näyttääkseen miten pitää menetellä. Ja pienet käsivarret olivat niin kauniit. Herttainen hän oli!

Mutta tukkukauppiaan pieni tyttö suuttui niin kovasti. Hänen isänsä nimi oli Madsen ja sen nimen hän tiesi päättyvän -sen'iin ja hän sanoi niin ylpeästi kuin taisi:

— Mutta minun isäni voi ostaa sadalla taalarilla rintasokeria ja heittää hukkaan! Voiko sinun isäsi tehdä sen?

— Niin, mutta minun isäni, sanoi erään kirjailijan pieni tytär, — voi panna sekä sinun isäsi että sinun isäsi ja kaikki "isät" sanomalehteen! Kaikki ihmiset pelkäävät häntä, sanoo äiti, sillä minun isäni hallitsee sanomalehdessä!

Ja sitä sanoessaan pieni tyttö nosti päänsä pystyyn ikäänkuin hän olisi ollut oikea prinsessa, jonka tulee pitää päänsä pystyssä.

Mutta puoleksi avonaisen oven takana seisoi, tirkistellen sisään raosta, köyhä poika. Pienokainen ei voinut edes päästä huoneeseen, niin vähäpätöinen hän oli. Hän oli kääntänyt varrasta kyökkipiialle ja sitte saanut luvan oven takaa katsella huoneeseen, missä nuo komeat lapset huvittelivat, ja se oli hänelle hirveän paljon.

— Ollappa yksi heistä! ajatteli hän ja sitte hän kuuli mitä siellä sanottiin ja se oli kyllä omiaan huolestuttamaan. Ei killinkiäkään vanhemmilla kotona ollut panna kirstunpohjalle, eikä heillä ollut varaa pitää sanomalehteä, vielä vähemmin he saattoivat kirjoittaa siihen, ja lisäksi tuli kaikkein pahin: hänen isänsä nimi ja siis myöskin hänen nimensä päättyi juuri tuohon -sen'iin! Hänestä nyt ei ikimaailmassa saata tulla mitään. Se oli niin surullista! Mutta hänestä tuntui, että hänellä oli syntyperää, sillä olihan hän syntynyt, oikein syntynyt! Muu ei ollut mahdollista.

Kas, se oli se ilta!

* * * * *

Sitte kului monta vuotta ja niiden kuluessa tulevat lapset täysikasvuisiksi ihmisiksi.

Kaupungissa oli komea talo, se oli täynnä ihanuutta, kaikki ihmiset tahtoivat sen nähdä, tuli ihmisiä kaupungin ulkopuoleltakin näkemään sitä. Kukahan noista lapsista, joista olemme puhuneet, saattoi sanoa sitä omakseen? Niin onhan se helppoa tietää! Ei, se ei kuitenkaan ole niin helppoa. Talo oli tuon pienen köyhän pojan. Hänestä tuli sentään jotakin, vaikka hänen nimensä päättyi -sen'iin — Thorvaldsen.

Entä nuo kolme muuta lasta, syntyperän, rahan ja hengen ylpeyden lapset? Niin, toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin, ne ovat samanlaisia lapsia! Heistä tuli hyviä, onnellisia ihmisiä, he olivat pohjaltaan hyvää ainesta. Se mitä he silloin ajattelivat ja puhuivat oli vain — lasten leperrystä.

PALANEN HELMINAUHAA.

I.

Rautatie Tanskassa ulottuu vastaiseksi ainoastaan Köpenhaminasta Korsöriin. Se on palanen helminauhaa, sellainen jommoisia Europassa on runsaasti. Kalleimpia helmiä niissä kutsutaan Parisiksi, Lontooksi, Wieniksi, Napoliksi. Moni kuitenkaan ei merkitse näitä suuria kaupunkeja kauneimmiksi helmikseen, vaan viittaa sensijaan pieneen vaatimattomaan kaupunkiin: se on kotien koti, siellä asuvat rakkaat! Niin, usein se on vain yksinäinen talo, pieni asumus vihreiden pensaitten varjossa, piste, joka vilahtaa mennessään, kun rautatie kiitää ohi.

Kuinka monta helmeä on nauhassa Köpenhaminasta Korsöriin? Me tarkastamme kuutta, jotka useimpien täytyy panna merkille. Vanhat muistot ja itse runous antavat niille sellaisen hohteen, että ne loistaen tunkevat meidän mieleemme.

Mäen luona, missä sijaitsee Fredrik kuudennen linna, Oehlenschlägerin lapsuudenkoti, hohtaa Söndermarkenin metsätaustan suojassa yksi helmistä. Sitä kutsuttiin "Filemonin ja Baucin majaksi", se on: kahden herttaisen vanhuksen koti. Täällä asui Rahbek vaimonsa Gamman kanssa. Täällä, heidän vieraanvaraisen kattonsa alla kokoontui yhden ihmisiän aikana useita hengen mahtavia kuumeisesta Köpenbaminasta, täällä oli hengen koti — ja nyt! Älä sano: oi, kuinka toisin! Ei, se on vieläkin hengen koti, ansari sairastavaa kasvia varten. Kukannuppu, joka ei jaksa avautua, säilyttää kuitenkin, kätkössä, kaikki lehden ja siemenen ainekset. Täällä paistaa hengen aurinko rauhoitettuun hengen kotiin, virvoittaa ja tekee eläväksi. Ympäröivä maailma säteilee silmien kautta sielun tutkimattomaan syvyyteen. Tylsämielisten koti ihmisrakkauden vaalimana on pyhä paikka, ansari sairastelevaa kasvia varten, joka kerran siirretään Jumalan yrttitarhaan ja kukkii siellä. Hengen heikoimmat kokoontuvat nyt täällä, missä kerran suurimmat ja voimakkaimmat tapasivat toisensa, vaihtoivat ajatuksia ja kohosivat ylöspäin — ylöspäin leimuaa vieläkin täällä "Filemonin ja Baucin majassa" sielujen liekki.

Kuningashautojen kaupunki Hroarin lähteen luona, vanha Roskilde lepää edessämme! Kirkon solakat torninhuiput kohoavat matalan kaupungin yli ja kuvastuvat Issevuonoon. Vain yhden haudan me täältä etsimme tarkastaaksemme sitä helmen hohteessa. Se ei ole mahtavan unionikuningattaren Margaretan — ei, kirkkomaalla, jonka valkoisen muurin ohi me kiidämme aivan likeltä, on tuo hauta. Vaatimaton kivi on siihen pantu, urkujen ruhtinas, tanskalaisen romanssin uudistaja lepää täällä. Säveliksi muuttuivat sielussamme vanhat sadut, me kuulimme kuinka "vierivät kirkkaat aallot", "oli kuningas leirillä kerran!" — Roskilde, kuningashautojen kaupunki, sinun helmessäsi tahdomme katsella sitä vaatimatonta hautaa, jonka kiveen on hakattu lyyry ja nimi Weyse.

Nyt me tulemme Sigerstediin likellä Ringstedin kaupunkia. Joenuoma on matala, keltainen vilja kasvaa siinä missä Hagbartin vene laski maihin Signen neitsytkammion läheisyyteen. Kuka ei tuntisi tarinaa Hagbartista, joka riippui tammessa, ja Signelil'in kammiosta, joka oli tulessa, tarinaa voimakkaasta rakkaudesta!

"Suloinen Sorö metsien keskellä!" Sinun hiljaiselle luostarikaupungillesi avautuu näköala sammaltuneiden puiden lomitse; nuortein katsein silmäilee se akatemiasta järven poikki maailmanmaantielle, kuulee veturin lohikäärmeen puhkuvan, sen lentäessä metsän halki. Sorö, sinä runouden helmi, joka kätket Holbergin tomun! Niinkuin mahtava valkoinen joutsen lepää syvän metsäjärven rannalla opin-linnasi, ja sen vierellä — ja sinne pyrkii nyt silmämme — loistaa kuin valkoinen tähtikukka metsässä pieni talo. Hurskaat virret helisevät sieltä yli maan, sanoja siellä lausutaan, talonpoikakin kuuntelee niitä ja tuntee Tanskan menneet ajat. Vihreä metsä ja linnun laulu kuuluvat yhteen, samoin myöskin nimet Sorö ja Ingemann.

Slagelsen kaupunkiin! Mitä siellä kuvastuukaan helmen hohteessa? Hävinnyt on Antvorskovin luostari, hävinneet linnan rikkaat salit, yksinpä erillään oleva hyljätty siipirakennuskin. Muuan vanha merkki kuitenkin vielä kohoaa näkyviin, sitä on uusittu ja taasen uusittu: puuristi tuolla kummulla, missä legendan aikana Pyhä Antero, Slagelsen pappi heräsi, yhtenä ainoana yönä saatettuna tänne Jerusalemista.

Korsör — täällä synnyit sinä, joka meille:

"— Leikkiä ja totta lauloit lauluiss' Knuutti Sjællannin."

Sinä sanan ja sukkeluuden mestari! Hyljätyn linnoituksen häviävät vanhat vallit ovat nyt täällä viimeinen näkyvä todistus sinun lapsuudenkodistasi. Kun aurinko laskee, viittaavat niiden varjot siihen kohtaan, missä sinun syntymätalosi seisoi. Näiltä valleilta, jotka katselevat Sprogön kumpua kohti, sinä silloin kun "olit pieni" näit "kuun liukuvan saaren taakse" ja teit siitä kuolemattomia lauluja, niinkuin sittemmin teit Sveitsin vuorista, sinä joka kiertelit maailman sokkeloissa ja havaitsit, että:

"— missään ei ruusut punaisemmat, missään ei okaat pienemmät, missään ei untuvat pehmoisemmat kuin missä päivät lapsuutemme vierivät."

Leikin suloinen laulaja! me punomme sinulle seppeleen tuoksumarateista, viskaamme sen järveen ja aalto on kantava sen Kielin vuonoon, jonka rannalle sinun tomusi on kätketty. Se tuo tervehdyksen nuorelta polvelta, tervehdyksen syntymäkaupungista, Korsöristä — missä helminauha päättyy.

II.

— Köpenhaminasta Korsöriin on todella palanen helminauhaa, sanoi isoäiti, joka oli kuullut luettavan sen minkä me vasta luimme. — Se on minulle palanen helminauhaa ja se tuli minulle siksi jo yli neljäkymmentä vuotta sitte, sanoi hän. — Siihen aikaan ei meillä ollut höyrykoneita, me tarvitsimme päiviä siihen matkaan, mihin te nyt tarvitsette vain tunteja. Oli 1815, olin silloin yhdenkolmatta vuotias. Se on kaunis ikä! Vaikka ikä seitsemänkymmenen seutuvilla on kaunis ikä sekin, niin onnellinen! Minun nuorilla päivilläni, niin, silloin oli harvinaisempaa kuin nyt päästä Köpenhaminaan, kaupunkien kaupunkiin, jona me sitä pidimme. Vanhempani halusivat kahdenkymmenen vuoden perästä taasen kerran käydä siellä, minun piti päästä mukaan. Tästä matkasta me olimme puhuneet vuosikausia ja nyt siitä todella piti tulla tosi! Minusta tuntui, että kokonaisen uuden elämän piti alkaa, ja tavallaanhan minulle alkoikin uusi elämä.

Neulottiin ja pantiin kokoon matkatavaroita ja kun meidän sitte piti lähteä, niin kuinka monet hyvät ystävät tulivatkaan sanomaan meille hyvästit! Olimmehan lähdössä suurelle matkalle! Aamupäivällä ajoimme Odensesta vanhempieni holsteiniläisissä vaunuissa, tuttavat nyökyttivät ikkunoista pitkin koko kadun mitan, miltei siihen asti kun me pääsimme Pyhän Yrjänän portista. Ilma oli kaunis, linnut lauloivat, kaikki oli iloa, unohti että Nyborgiin oli vaikea, pitkä tie. Illansuussa saavuimme sinne, posti tuli vasta iltayöstä eikä lautta-alus lähtenyt aikaisemmin. Me astuimme siis laivaan. Siinä nyt lepäsi edessämme suuri vesi niin kauvas kuin silmä kantoi, rasvatyvenenä. Me panimme pitkäksemme vaatteet yllä ja nukuimme. Kun minä aamun koittaessa tulin kannelle, ei kahden puolen saattanut nähdä mitään, sellainen sumu meillä oli. Kuulin kukkojen laulavan, huomasin, että aurinko nousi, kellot soivat. Missähän me olemmekaan? Sumu hälveni, ja me olimme totta totisesti yhä Nyborgin edustalla. Päivemmällä alkoi vihdoin hiukkasen tuulla, mutta ihan vastaan. Me luovimme ja luovimme, ja vihdoin olimme niin onnelliset, että vähän yli kello yhdentoista illalla saavuimme Korsöriin. Silloin olimme kaksikymmentä neljä tuntia kulkeneet noita neljää penikulmaa.

Tuntui hyvältä päästä maihin. Mutta pimeää oli, huonosti paloivat lyhdyt, ja kaikki oli niin ventovierasta minulle, joka en ollut milloinkaan käynyt muussa kaupungissa kuin Odensessa.

— Kas täällä syntyi Baggesen! sanoi isäni, —- ja täällä eli
Birckner.

Silloin tuntui minusta siltä kuin vanha kaupunki pienine taloineen äkkiä olisi käynyt valoisemmaksi ja suuremmaksi. Lisäksi olimme niin iloissamme siitä, että maankamara oli jalkaimme alla. Unta en saanut sinä yönä, olinhan nähnyt ja kokenut niin paljon sitte kuin toissapäivänä läksin kotoa.

Seuraavana aamuna piti meidän nousta varhain, edessämme oli paha tie hirveine mäkineen ja kuoppineen, ennenkuin pääsimme Slagelseen. Eikä etempänä kaupungin tuolla puolen ollut paljoakaan parempaa, ja me halusimme mielellämme päästä Krebsehusetille niin ajoissa, että sieltä vielä päivän aikaan voisimme kävellä Soröhön tervehtimään Möllerin Eemilia, joksi me häntä nimitimme. Niin, se oli teidän isoisänne, minun miesvainajani, rovasti. Hän oli ylioppilaana Sorössä ja juuri ottanut siellä toisen tutkintonsa.

Jälkeen puolenpäivän tulimme Krebsehusetille. Se oli hieno paikka siihen aikaan, paras majatalo koko matkalla, ja mitä kauneinta seutua, niin, teidän täytyy kaikkien myöntää, että se vieläkin on sitä. Siellä oli reipas emäntä, rouva Plambek, kaikki talossa oli kuin kiiltäväksi pesty leikkuulauta. Seinällä riippui lasin alla kehyksessä Baggesenin kirje hänelle. Sitä kyllä kannatti katsella! Minulle se oli suuri merkillisyys. — Sitte me menimme Soröhön ja tapasimme siellä Eemilin. Saatte uskoa, että hän ilostui nähdessään meidät ja me hänet, hän oli niin hyvä ja huomaavainen. Yhdessä hänen kanssaan me sitte näimme Absalonin haudan ja Holbergin arkun. Me näimme vanhat munkkikirjoitukset ja me purjehdimme järven poikki "Parnassolle". Se oli ihanin ilta, minkä minä muistan! Minusta tuntui todella siltä, että jos jossakin maailmassa voisi runoilla, niin Sorössä, keskellä tätä luonnon rauhaa ja kauneutta. Sitte me kuutamossa astelimme Filosofinkäytävää, niinkuin he sitä nimittävät, tuota kaunista yksinäistä tietä järven ja Flommenin rantaa pitkin, maantielle ja Krebsehusetille. Eemil jäi syömään kanssamme, isän ja äidin mielestä hän oli käynyt niin ymmärtäväiseksi ja kauniiksi. Hän lupasi meille viiden päivän perästä olla Köpenhaminassa tervehtimässä omaisiaan ja tapaamassa meitä. Olihan helluntai. Tunnit Sorössä ja Krebsehusetilla, niin ne kuuluvat elämäni ihanimpiin helmiin.

Seuraavana aamuna lähdimme matkalle hyvin varhain, sillä meillä oli pitkä tie ennenkuin pääsimme Roskildeen, ja siellä meidän täytyi olla niin hyvään aikaan, että kirkko oli nähtävänä, ja isän illemmällä käydä tervehtimässä erästä vanhaa koulutoveria. Näin tapahtuikin ja sitte me olimme yötä Roskildessa, ja seuraavana päivänä — mutta vasta päivällisaikaan, sillä huonoin, ajetuin tie oli meillä jäljellä — me tulimme Köpenhaminaan. Meiltä oli mennyt noin kolme päivää Korsörista Köpenhaminaan, nyt kuljette te saman tien kolmessa tunnissa. Helmet eivät ole käyneet kalliimmiksi, sitä ne eivät voi. Mutta nauha on käynyt uudeksi ja merkilliseksi. Viivyin vanhempieni kanssa kolme viikkoa Köpenhaminassa. Eemilin kanssa olimme siellä yhdessä kokonaista kahdeksantoista päivää, ja kun sitte matkustimme takaisin Fyeniin, saattoi hän meitä Kööpenhaminasta aina Korsöriin asti. Siellä me menimme kihloihin ennenkuin erosimme. Niin saatatte tekin kyllä ymmärtää, että minäkin kutsun matkaa Köpenhaminasta Korsöriin palaseksi helminauhaa.

Sittemmin, kun Eemil sai vakinaisen papinpaikan likellä Assensia, menimme me naimisiin. Usein me puhuimme Köpenhaminan-matkasta ja siitä että vielä kerran tekisimme sen uudelleen, mutta sitte syntyi ensinnä teidän äitinne ja sitte hän sai sisaruksia ja paljon oli hoitamista ja vaalimista, ja kun sitte teidän isänne yleni virassa ja tuli rovastiksi, niin, kaikki oli onnea ja iloa, mutta Köpenhaminaan me emme joutuneet. Minä en milloinkaan joutunut sinne takaisin, vaikka me usein ajattelimme sitä ja puhuimme siitä, ja nyt minä olen käynyt liian vanhaksi, ruumiini ei siedä matkustamista rautatiellä. Mutta iloinen olen rautateistä. Se on siunattu asia että ne ovat olemassa. Pääsettehän te siten nopeammin minun luokseni! Nythän ei Odense ole paljoakaan kauvempana Köpenhaminasta kuin minun nuoruudessani Odense Nyborgista! Te saatatte nyt lentää Italiaan yhtä nopeasti kuin me matkustimme Köpenhaminaan. Se se on jotakin! Minä kuitenkin jään paikoilleni, annan muiden matkustaa, annan heidän tulla tänne luokseni. Mutta älkää te kuitenkaan hymyilkö sitä että minä jään paikoilleni! Minulla on edessäni toisenlainen suuri retki kuin teillä, paljon nopeampi kuin retki rautateillä: kun Jumala tahtoo, matkustan minä ylhäälle isoisän luo, ja kun sitte te olette täyttäneet tehtävänne ja täällä iloinneet tästä siunatusta maailmasta, niin minä tiedän, että te tulette ylös meidän luoksemme, ja jos me sitte siellä puhumme maisen elämämme päivistä, niin, uskokaa pois, lapset! minä sanon sielläkin niinkuin nyt: "Kööpenhaminasta Korsöriin on kuin onkin palanen helminauhaa."

KYNÄ JA MUSTEPULLO.

Erään runoilijan huoneessa sanottiin, kun katsottiin hänen mustepulloaan, joka oli pöydällä: "on sentään kummallista mitä kaikkea voi nousta tuosta mustepullosta! Mikähän seuraava nyt onkaan? Niin, se on kummallista!"

— Niin onkin, sanoi mustepullo. —- Se on käsittämätöntä! sitähän minä aina sanon! puhui se sulkakynälle ja kaikelle muulle pöydällä olevalle, mikä saattoi sen kuulla. — Se on kummallista mitä kaikkea minusta voi lähteä. Niin, se on miltei uskomatonta. Ja minä todella en itsekään tiedä, mikä seuraava onkaan, kun ihminen alkaa ammentaa minusta. Pisara minua riittää puoleen paperin sivuun, ja mitä siinä saatetaankaan sanoa. Minä olen jotakin varsin kummallista! Minusta lähtevät kaikki runoilijan teokset: nuo elävät henkilöt, jotka ihmiset luulevat tuntevansa, nuo sydämelliset tunteet, tuo hyvä tuuli, nuo ihanat luonnonkuvaukset. Minä en sitä itsekään ymmärrä, sillä en tunne luontoa. Mutta tämä on kuin onkin minussa! Minusta on lähtenyt ja lähtee tuo joukko liiteleviä kauniita tyttöjä, uljaita ritareja päristelevien ratsujen selässä, Peer Dovereja ja Kirsten Kimereja! Niin, minä en itsekään tiedä siitä! Vakuutan teille, etten ajattele sitä.

— Siinä te olette oikeassa, sanoi sulkakynä. — Te ette ensinkään ajattele, sillä jos te ajattelisitte, niin ymmärtäisitte, että te vain annatte nestettä. Te annatte kosteutta niin että minä voin lausua ja paperilla saattaa näkyviin sen mikä minussa on, sen minkä minä kirjoitan muistiin. Kynä se on joka kirjoittaa, sitä ei yksikään ihminen epäile ja useimmat ihmiset käsittävät runoudesta yhtä paljon kuin vanha mustepullo.

— Teillä on vain vähän kokemusta! sanoi mustepullo. — Tuskinpa te olette ollut viikkoakaan virassa ja olette jo puoleksi kulutettu. Kuvitteletteko te olevanne runoilija! Te olette vain palvelija, ja monta minulla on ollut sitä lajia ennenkuin te tulitte, sekä hanhiperhettä että englantilaista tekoa! Minä tunnen sekä sulkakynän että teräskynän! Monta minulla on ollut palveluksessa ja monta minä vielä tulen saamaan, kunhan ihminen, joka tekee liikkeet minun puolestani, tulee ja panee paperille, mitä hän ammentaa sisästäni. Tahtoisinpa nyt vain tietää, mikä tulee olemaan ensimäinen, minkä hän ammentaa minusta.

— Mustepytty! sanoi kynä.

Myöhään illalla tuli runoilija kotiin, hän oli ollut konsertissa, kuullut erinomaisen viuluniekan ja oli aivan ihastuksissaan ja haltioissaan hänen mainiosta soitostaan.

Hän oli soittokoneesta loihtinut hämmästyttävän säveltulvan: milloin kuului siltä kuin vesipisaroita olisi helistelty, helmi seuraten helmeä, milloin siltä kuin kokonainen lintukuoro olisi liverrellyt, kuin myrsky olisi pauhannut läpi kuusimetsän. Hän luuli kuulevansa oman sydämensä itkevän, mutta sävelissä, niinkuin se voi itkeä naisen ihanassa äänessä. Oli tuntunut siltä kuin eivät yksin viulun kielet olisi soineet, vaan koppakin, niin, tapit ja kaikupohjakin. Se oli ihmeellistä! Ja vaikeaa se oli ollut, mutta näyttänyt leikinteolta, siltä kuin käyrä vain olisi liukunut edestakaisin kielten yli. Olisi luullut, että jokainen saattoi tehdä samalla tavalla. Viulu soi itsestään, käyrä soi itsestään, ne molemmat ne suorittivat tehtävän, mestari unohtui, hän joka niitä johti, antoi niille elämän ja sielun. Mestari unohtui. Mutta häntä ajatteli runoilija, hänet hän mainitsi ja pani samalla paperille ajatuksensa:

— Kuinka typerää, jos käyrä ja viulu tahtoisivat ylpeillä teostaan! Ja sitä me ihmiset niin usein teemme, runoilija, taiteilija, tieteellinen keksijä, sotapäällikkö. Me ylpeilemme — ja kaikki olemme kuitenkin ainoastaan koneita, joita Jumala soittaa. Hänelle yksin olkoon kunnia! Meillä ei ole mitään ylpeilemistä.

Niin, sen pani runoilija paperille, hän kirjoitti sen vertauksen muotoon ja kutsui sitä nimellä "Mestari ja koneet".

— Siinä saitte, rouva! sanoi kynä mustepullolle, kun he taasen olivat kahden. — Kai te kuulitte hänen lukevan ääneen mitä minä olin pannut paperille?

— Niin, minkä minä annoin teille kirjoitettavaksi, sanoi mustepullo. — Olihan se teille letkaus teidän ylpeydestänne. Ettette edes ymmärrä, että teistä tehdään pilkkaa! Minä annoin teille letkauksen aina sisimmästäni asti. Kai minä toki tunnen oman ilkeyteni.

— Mustepytty! sanoi kynä.

— Kirjoitustikku! sanoi mustepullo.

Ja molemmat elivät siinä tietoisuudessa, että ne olivat vastanneet hyvin, ja se on miellyttävä tietoisuus, kun tuntee vastanneensa hyvin. Sen turvissa voi nukkua ja siinä he nukkuivat. Mutta runoilija ei nukkunut, ajatukset tulvivat esiin niinkuin sävelet viulusta, pyörien kuin helmet, pauhaten kuin myrsky läpi metsän, hän tunsi siinä oman sydämensä, hän tunsi tuikkeen ikuisesta mestarista.

Hänelle yksin kunnia!

LAPSI HAUDASSA.

Oli suru talossa, oli suru sydämissä, nuorin lapsi, nelivuotias poikanen, ainoa poika, vanhempiensa ilo ja tulevaisuuden toivo, oli kuollut. Kaksi vanhempaa tytärtä heillä tosin oli, vanhemman piti juuri tänä vuonna päästä ripille, suloisia, hyviä tyttöjä molemmat, mutta menetetty lapsi on aina rakkain ja tämä oli nuorin ja poika. Se oli raskas koettelemus. Sisaret surivat niinkuin nuoret sydämet surevat, varsinkin oli heihin koskenut vanhempien suru. Isä oli lamassa, mutta äiti kokonaan tuon suuren surun vallassa. Yöt päivät hän oli viettänyt sairaan lapsen luona, hoitanut sitä, nostellut ja kanniskellut sitä. Se oli osa häntä itseään, sen hän oli tuntenut ja käsittänyt. Hän ei saattanut ajatella, että se oli kuollut, että se pantaisiin arkkuun ja kätkettäisiin hautaan: Jumala ei saattanut ottaa tätä lasta häneltä, siltä hänestä tuntui, ja kun se kuitenkin tapahtui ja kävi täydeksi todeksi, sanoi hän sairaassa tuskassaan:

— Jumala ei ole tietänyt tätä! Hänellä on sydämettömiä palvelijoita täällä maan päällä, ne menettelevät niinkuin haluavat, ne eivät kuuntele äidin rukouksia.

Tuskassaan päästi hän irti Jumalan, ja silloin tuli pimeitä ajatuksia, kuoleman ajatuksia, tuli se ikuinen kuolema, että ihminen tulee maaksi maassa ja että kaikki silloin on ohi. Näitä ajatellessaan ei hänellä ollut mitään mihin turvautua, vaan hän vaipui epätoivon pohjattomaan tyhjyyteen.

Raskaimpina hetkinään ei hän enään voinut itkeä. Hän ei ajatellut niitä nuoria tyttäriä, jotka hänelle olivat jääneet. Miehen kyyneleet putosivat hänen otsalleen, hän ei kohottanut silmiään hänen puoleensa. Hänen ajatuksensa olivat kuolleen lapsen luona, hän eli ja hengitti vain kutsuakseen mieleensä jokaisen muiston lapsesta, jokaisen sen viattomista lapsensanoista.

Hautajaispäivä tuli. Yökausiin sitäennen ei hän ollut nukkunut. Aamunkoitossa voitti hänet väsymys ja hän sai hiukan lepoa. Sillaikaa kannettiin kirstu etäiseen huoneeseen ja kansi lyötiin kiinni, jottei hän kuulisi vasaraniskuja.

Kun hän heräsi, pääsi ylös ja tahtoi nähdä lapsensa, sanoi mies hänelle, kyyneliä vuodattaen:

— Me olemme sulkeneet kannen, sen täytyi tapahtua!

— Kun Jumala on kova minua kohtaan, puhkesi äiti puhumaan, — niin miksikä ihmiset olisivat paremmat!

Ja hän itkeä nyyhkytti.

Kirstu vietiin hautaan, lohduton äiti istui nuorten tyttäriensä luona, hän katsoi heihin näkemättä heitä, hänen ajatuksillaan ei enään ollut mitään tekemistä kodin kanssa, hän antautui surun valtaan ja se viskeli häntä niinkuin meri viskelee laivaa, joka on menettänyt peräsimen ja perämiehen. Niin kului hautajaispäivä ja seurasi monta päivää saman yksitoikkoisen raskaan tuskan vallassa. Kostein silmin ja suruisin katsein silmäilivät häneen surevat kotona, hän ei kuullut heidän lohdutustaan. Mitäpä he sitte saattoivatkaan sanoa, he olivat liian surulliset.

Näytti siltä kuin ei hän enään olisi tuntenut unta ja yksin se saattoi olla hänen paras ystävänsä, voimistuttaa hänen ruumistaan, saattaa lepoa sieluun. He saivat hänet paneutumaan vuoteeseen, hän makasikin hiljaa kuin nukkuva. Eräänä yönä kuunteli mies hänen hengitystään ja uskoi varmaan hänen saaneen lepoa ja huojennusta, sentähden pani hän kätensä ristiin, rukoili ja nukkui pian tervettä sikeää unta. Hän ei huomannut, että hän nousi, heitti vaatteet ylleen ja astui sitte hiljaa talosta päästäkseen sinne, minne hänen ajatuksensa yötä ja päivää pyrkivät: haudalle, joka kätki hänen lapsensa. Hän astui talon puutarhan läpi, ulos vainiolle, mistä johti polku ulkopuolelle kaupunkia, kirkkomaalle. Kukaan ei nähnyt häntä, hän ei nähnyt ketään.

Oli ihanan tähtikirkasta, ilma vielä niin lauha, oli vasta syyskuuta. Hän tuli kirkkomaalle, pienelle haudalle. Se oli kuin ainoa suuri kukkavihko, kukat tuoksuivat. Hän istuutui, taivutti päänsä hautaa vastaan ikäänkuin hän tiiviin maakerroksen läpi olisi voinut nähdä pienen poikansa, jonka hymyn hän niin elävästi muisti. Tuota herttaista ilmettä silmissä, yksin sairasvuoteellakin, ei koskaan saattanut unohtaa. Miten ilmehikäs olikaan ollut hänen katseensa, kun äiti kumartui hänen puoleensa ja tarttui hänen hentoon käteensä, jota ei hän itse jaksanut nostaa! Samalla tavalla kuin hän oli istunut hänen vuoteensa ääressä, istui hän nyt hänen haudallaan, mutta nyt vuotivat kyyneleet vapaasti, ne putosivat haudalle.

— Sinä tahdot alas lapsesi luo, lausui ääni aivan likellä. Se kaikui niin kirkkaana, niin syvänä, se soi hänen sydämensä syvyyteen asti. Hän nosti katseensa ja hänen edessään seisoi mies, yllään suuri suruviitta, päässä kukkuli, mutta hän näki sen alatse hänen kasvonsa, ne olivat ankarat ja kuitenkin niin luotettavat, hänen silmänsä loistivat ikäänkuin hän olisi elänyt nuoruuden vuosia.

— Alas lapseni luo! toisti äiti ja siinä oli epätoivon rukous.

— Uskallatko seurata minua? kysyi haamu. — Minä olen Kuolema!

Ja äiti nyökytti myöntäen. Silloin tuntuivat yhtäkkiä kaikki tähdet ylhäällä loistavan täysikuun hohteella, hän näki kirjavan väriloiston kukkasissa haudalla, maanpeite väistyi pehmeästi ja hiljaa niinkuin liehuva vaate, hän vaipui, ja haamu kiersi mustan viittansa hänen ympärilleen, tuli yö, kuoleman yö. Hän vaipui syvemmä kuin hautalapio tunkee, kirkkomaa lepäsi kuin sumu hänen päänsä päällä.

Vaipan lieve luisui syrjään, hän seisoi mahtavassa salissa, joka leveni suurena ja ystävällisenä. Ympärillä oli hämärää, mutta edessään ja samassa hetkessä piteli hän lujasti sydäntään vastaan lastaan, joka hymyili hänelle kauniimmin kuin milloinkaan. Hän päästi huudon, mutta sitä ei kuulunut, sillä aivan vieressä ja samalla kaukana poissa ja taas likellä kuului paisuvaa, suloista soittoa. Eivät milloinkaan ennen niin hartaat säveleet olleet kohdanneet hänen korvaansa, ne soivat sen yömustan tiheän esiripun takaa, joka eroitti salin suuresta iäisyysmaasta.

— Äiti kultani, oma äitini! kuuli hän lapsensa sanovan. Se oli tuo tuttu, rakas ääni, ja suudelma seurasi suudelmaa loppumattomassa autuudessa. Ja lapsi viittasi tummaan esirippuun.

— Näin kaunista ei ole ylhäällä maan päällä! Näetkö, äiti, näetkö heidät kaikki! Se on autuutta!

Mutta äiti ei nähnyt mitään siellä minne lapsi viittasi, muuta kuin mustan yön. Hän näki maallisin silmin, ei katsellut sillä tavalla kuin lapsi, jonka Jumala oli kutsunut luokseen. Hän kuuli soinnut, sävelet, mutta hän ei eroittanut sanaa, johon hänen tuli uskoa.

— Nyt minä voin lentää, äiti! sanoi lapsi, — lentää kaikkien muiden iloisten lasten kanssa aivan tuonne sisään Jumalan luo. Minä teen sen niin mielelläni, mutta kun sinä itket, niinkuin sinä nyt itket, niin en pääse luotasi, ja minä tahtoisin niin mielelläni! Enkö minä kuitenkin saa? Tulethan sinä kuitenkin aivan pian tänne luokseni, äiti kulta!

— Oi viivy, viivy! sanoi äiti, — vain silmänräpäys vielä! Vain yhden ainoan kerran vielä minun täytyy saada katsella sinua, suudella sinua, pidellä sinua sylissäni! Ja hän suuteli ja piteli kiinni. Silloin kajahti hänen nimensä ylhäältä päin. Nuo sävelet tulivat niin valittavina. Mikä olikaan?

— Kuuletko! sanoi lapsi, — se on isä, joka kutsuu sinua.

Ja taasen, muutaman harvan sekunnin perästä kuului syviä huokauksia, ikäänkuin lapset olisivat itkeneet.

— Ne ovat sisareni! sanoi lapsi. — Äiti, ethän sinä ole heitä unohtanut?

Ja hän muisti kotiin jääneet, ahdistus valtasi hänet, hän katseli eteensä, ja alituisesti liiteli haamuja ohitse, hän luuli tuntevansa muutamat, ne liitelivät kuoleman salin läpi tummaa esirippua kohti ja sinne ne katosivat. Entä jos hänen miehensä, hänen tyttärensä tulisivat näkyviin? Ei, heidän huutonsa, heidän huokauksensa kuuluivat vielä ylhäältä päin. Hän oli miltei ollut unohtamaisillaan heidät kuolleen tähden.

— Äiti, nyt soivat taivaanvaltakunnan kellot! sanoi lapsi. — Äiti, nyt aurinko nousee!

Ja häntä vastaan tulvi häikäisevä valo. Lapsi oli poissa ja hän kohosi — hänen ympärillään kylmeni, hän nosti päänsä ja näki makaavansa kirkkomaalla lapsensa haudalla. Mutta Jumala oli unessa käynyt tueksi hänen jalalleen, valoksi hänen järjelleen, hän lankesi polvilleen ja rukoili:

— Anna minulle anteeksi, Herra minun Jumalani, että tahdoin pidättää ikuisen sielun sen lennosta ja että saatoin unohtaa velvollisuuteni niitä eläviä kohtaan, jotka täällä minulle annoit! Ja näistä sanoista sai hänen sydämensä ikäänkuin lievennystä. Samassa tuli aurinko esiin, pieni lintu lauloi hänen päänsä päällä ja kirkonkellot soittivat aamujumalanpalvelukseen. Yltympäri kävi niin pyhäksi, pyhäksi niinkuin hänen sydämessään. Hän tunsi Jumalansa, hän tunsi velvollisuutensa ja ikävöiden kiiruhti hän kotiin. Hän painui miehensä puoleen, hänen lämmin, harras suudelmansa herätti hänet, ja he vaihtoivat sydämen, hartauden sanoja ja hän oli voimakas ja lempeä niinkuin vaimo saattaa olla ja hänestä virtasi lohdutuksen lähde. — Jumalan tahto on aina paras! Ja mies kysyi häneltä:

— Mistä sinä yhtäkkiä sait tämän voiman, tämän lohduttavaisen mielen?

Ja hän suuteli miestään ja suuteli lapsiaan:

— Minä sain sen Jumalalta, lapseni kautta haudassa.

TARHAKUKKO JA VIIRIKUKKO.

Oli kaksi kukkoa, toinen tunkiolla ja toinen katolla, ylpeitä molemmat, mutta kumpiko sai aikaan enemmän. Sanoppa meille mielipiteesi — me pysymme kumminkin omassamme.

Kanatarha oli aitauksella eroitettu toisesta tarhasta, jossa oli tunkio, ja tällä kasvoi suuri kurkku, joka tiesi olevansa taimilavakasvi.

— Siksi synnytään! sanoi ääni sen sisässä. — Kaikki eivät synny kurkuiksi, pitää olla muitakin eläviä lajeja! Kanat, ankat ja koko naapuritarhan eläimistö ovat nekin luontokappaleita. Tarhakukkoa aitauksella katselen ihaillen, hänellä on toki aivan toinen merkitys kuin viirikukolla, joka on asetettu niin korkealle ja joka ei edes osaa narista, saatikka sitte kiekua! Hänellä ei ole kanoja eikä kananpoikia, hän ajattelee ainoastaan itseään ja hikoilee espanjanvihreää. Ei, tarhakukko se se on kukko! Nähdä hänen astuvan, se on tanssia! Kuulla hänen kiekuvan, se on musiikkia! Minne hän tuleekin, siellä saa kuulla mitä rumpali on! jos hän tulisi tänne pihaan, jos hän söisi minut lehtineni, varsineni päivineni, jos minä sulaisin hänen ruumiissansa, se olisi autuaallinen kuolema! sanoi kurkku.

Yöllä tuli kauhea ilma, kanat, kananpojat ja kukko niinikään hakivat suojaa. Tuuli puhalsi kumoon aitauksen tarhojen välillä niin että kuului kova rytinä. Kattokivet putoelivat, mutta viirikukko pysyi paikoillaan, se ei edes kääntynyt, se ei voinut, ja kuitenkin se oli uusi, vasta valettu, mutta viisas ja vakaa. Se oli vanhana syntynyt, se ei ollut räpyttelevien taivaan lintujen, varpusten ja pääskysten kaltainen. Niitä se halveksi, "piipattajalintuja", kooltaan pieniä ja "tavallisia". Kyyhkyset olivat suuret, kirkkaat ja kiiltävät kuin helmiemo, ne muistuttivat eräänlaisia viirikukkoja, mutta ne olivat paksut ja typerät, koko niiden ajatus tarkoitti sitä, että ne saisivat jotakin näräänsä, sanoi viirikukko, ikävä niiden kanssa oli seurustella. Muuttolinnut olivat nekin käyneet vierailulla, kertoneet vieraista maista, ilmakaravaaneista ja hirveistä ryöväriseikkailuista petolintujen kanssa. Se oli uutta ja mieltäkiinnittävää ensi kerran, mutta sittemmin tiesi viirikukko sen toistuvan, että se aina oli samaa ja se on ikävää! Ne olivat ikäviä ja kaikki oli ikävää, kenestäkään ei ollut seuraksi, jokainen oli mauton ja nolo.

— Maailmasta ei ole mihinkään! sanoi se. — Roskaa kaikkityyni.

Viirikukko oli — niinkuin sanotaan — blaseerattu, ja se olisi varmaan tehnyt hänet mieltäkiinnittäväksi kurkun silmissä, jos hän olisi tietänyt siitä. Mutta hän ihaili ainoastaan tarhakukkoa ja tämä oli nyt tarhassa hänen luonaan.

Aitaus oli puhaltanut kumoon, mutta salama ja ukkonen olivat ohi.

— Mitä te arvelette siitä kiekunasta? kysyi tarhakukko kanoilta ja kananpojilta. — Se oli ikäänkuin raakaa, sirous puuttui.

Ja kanat ja kananpojat astuivat tunkiolle, kukko tuli ratsastajanaskelin.

— Puutarhakasvi! lausui hän kurkulle ja tässä ainoassa sanassa tunsi kurkku koko hänen laajan sivistyksensä ja unohti, että hän iski häneen nokkansa ja söi hänet.

— Autuaallinen kuolema!

Ja kanat tulivat ja kananpojat tulivat ja kun yksi juoksee, niin juoksee toinenkin ja he kaakattivat ja he piipattivat ja he katselivat kukkoon, he olivat hänestä ylpeät, hän oli heidän lajiaan.

— Kukkokiekuu! kiekui hän, — kananpojista tulee heti suuria kanoja, kun minä sanon sen maailman kanatarhassa.

Ja kanat ja kananpojat kaakattivat ja piipattivat perässä.

Ja kukko kertoi suuren uutisen.

— Kukko saattaa munia munan! Ja tiedättekö mitä siinä munassa on? Siinä on basiliski! Sen näkemistä ei kukaan saata kestää. Sen tietävät ihmiset ja nyt tiedätte sen tekin, tiedätte mitä minussa piilee, tiedätte mikä kaikenmaailman kanatarhamies minä olen.

Ja sitte räpytti tarhakukko siipiään, nosti helttaansa ja kiekui taasen. Kaikki kanat ja kaikki pienet kananpojat vapisivat, mutta ne olivat hirveän ylpeät siitä, että yksi heikäläisistä oli sellainen kaikenmaailmankanatarhamies. Ne kaakattivat ja ne piipattivat niin että viirikukon täytyi kuulla se, ja hän kuuli sen, mutta hän ei liikahtanut.

— Roskaa kaikkityyni! sanoi ääni viirikukossa. — Tarhakukko ei koskaan muni ja minä en viitsi! Jos tahtoisin, voisin kyllä munia nahkamunan! Mutta maailma ei ole nahkamunan arvoinen! Roskaa kaikkityyni! — Nyt en viitsi edes istua tässä!

Ja sitte risahti viirikukko poikki, mutta hän ei lyönyt kuoliaaksi tarhakukkoa, "vaikka niin se oli tarkoitettu!" sanoivat kanat; ja mitä moraali sanoo.

— Parempi on sentään kiekua kuin olla blaseerattu ja mennä poikki.