Satuja ja tarinoita VII

SATUJA JA TARINOITA VII

Kirj.

H. C. Andersen

Suomentanut

Maila Talvio

Suomennostyö on suoritettu Suomalaisen Kirjallisuuden
Edistämisrahaston avustuksella.

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Sittiäinen.
Mitä isä tekee, on aina oikein.
Lumiukko.
Ankkatarhassa.
Uuden vuosisadan runotar.
Jääneito.
Perhonen.
Psyke.
Etana ja ruusupensas.

SITTIÄINEN.

Keisarin hevoselle pantiin kultakengät, kultakenkä joka jalkaan.

Miksi sille pantiin kultakengät?

Se oli mitä kaunein eläin, sillä oli sirot jalat, hyvin kauniit silmät ja harja, joka riippui kuin silkkihuntu kaulaa pitkin. Se oli kantanut herraansa ruudinsavussa ja kuulasateessa, kuullut luotien laulavan ja vinkuvan. Se oli purren raivannut tietä, potkinut ympärilleen, taistellut, kun viholliset ahdistivat, yhdellä hyppäyksellä vienyt keisarinsa kaatuneen vihollisen hevosen yli, pelastanut keisarinsa kruunun, punaisesta kullasta tehdyn, pelastanut keisarinsa hengen, joka oli enemmän kuin punainen kulta, ja sentähden pantiin keisarin hevoselle kultakengät, kultakenkä joka jalkaan.

Ja sittiäinen ryömi esiin.

— Ensin suuret, sitten pienet, sanoi se. — Vaikkei koko mitään merkitse.

Ja sitten se ojensi esiin ohuet jalkansa.

— Mitä sinä tahdot? sanoi seppä..

— Kultakengät! vastasi sittiäinen.

— Oletkohan sinä oikein selväpäinen, sanoi seppä. — Tahdotko sinäkin kultakengät?

— Kultakengät! sanoi sittiäinen. — Enkö minä ole yhtä hyvä kuin tuo suuri otus, jota pitää hoitaa, sukia, palvella, syöttää ja juottaa? Enkö minäkin kuulu keisarin talliin?

— Mutta miksi hevonen saa kultakengät? kysyi seppä, — etkö sinä sitä ymmärrä?

— Ymmärräkö? Minä ymmärrän, että minua halveksitaan, sanoi sittiäinen, — minua loukataan — ja sentähden minä nyt lähden maailmalle.

— Terve menoa! sanoi seppä.

— Karkea mies! sanoi sittiäinen ja sitten se läksi ulos, lensi vähän «matkaa ja nyt se oli kauniissa pienessä puutarhassa, missä ruusut ja lavendelit tuoksuivat.

— Eikö täällä ole kaunista? sanoi pieni leppäterttu, joka lenteli, mustat pilkut punaisilla haarniskanlujilla siivillään. — Kuinka suloiselta täällä tuoksuu ja kuinka kaunista täällä on!

— Minä olen tottunut parempaan, sanoi sittiäinen. — Sanotteko te tätä kauniiksi? Eihän täällä ole edes lantatunkiota.

Ja sitten se jatkoi matkaansa tullen suuren leukoijan varjoon. Kukalla ryömi kaalimato.

— Kuinka maailma sentään on kaunis! sanoi kaalimato. — Aurinko on niin lämmin! Kaikki on niin hauskaa! Ja kun minä kerran nukun kuoleman uneen, niinkuin sanotaan, niin herään perhosena.

— Kuvittele sinä vain! sanoi sittiäinen. — Vai lennämme perhosina! Minä tulen keisarin tallista, mutta ei edes keisarin lempihevonen, joka sentään käyttää minun vanhoja kultakenkiäni, kuvittele sellaista. Saada siivet! Lentää! Niin, nyt me lennämme! Ja sitten sittiäinen lensi. — Minä en tahdo närkästyä, mutta harmittaa minua kuitenkin.

Sitten se moksahti suurelle ruohokentälle. Siinä se hiukkasen makasi, sitten se nukkui.

Varjelkoon, mikä rankkasade ryöppysi taivaasta! Sittiäinen heräsi loiskinaan ja pyrki heti kaivautumaan maahan, mutta ei päässyt. Se kehitteli, se uiskenteli vatsallaan ja selällään, lentämistä ei ollut ajatteleminenkaan; varmaan ei se ikinä pääsisi elävänä tältä paikalta. Se makasi siinä missä makasi ja jäi makaamaan.

Kun hiukan selkeni ja sittiäinen oli räpytellyt veden silmistään, näki se jotakin valkoista; se oli valkenemaan pantua palttinaa. Se pääsi sinne ja ryömi märän palttinan laskokseen. Tosin ei se ollut samaa kuin maata lämpöisessä tallin lannassa, mutta täällä nyt ei ollut mitään parempaa saatavissa, ja niin se viipyi siellä yhden kokonaisen päivän, kokonaisen yön, ja sadettakin jatkui. Aamulla tuli sittiäinen esiin. Se oli suutuksissaan ilmasta.

Palttinalla istui kaksi sammakkoa. Niiden kirkkaat silmät loistivat pelkkää tyytyväisyyttä.

— Onpa nyt ihana ilma! sanoi toinen. — Kuinka se virkistää! Ja palttina pitää veden niin kauniisti pinnallaan. Takajaloissani kutiaa ikäänkuin minä uisin.

— Haluaisinpa tietää, sanoi toinen, — onko pääskynen, joka tekee lentomatkoja niin kauas, monilla ulkomaanretkillään, tavannut parempaa ilmastoa kuin meidän. Tätä räntää ja tätä märkää! On niinkuin makaisi vesilätäkössä. Jollei siitä iloitse, niin totisesti ei rakasta isänmaataan.

— Ettekö siis koskaan ole olleet keisarin tallissa? kysyi sittiäinen. — Siellä on märkyys sekä lämmintä että höystettyä! Siihen minä olen tottunut. Se on minun ilmastoani, mutta sitä ei voi ottaa mukaan matkalle. Eikö täällä puutarhassa ole mitään taimilavaa, minne minun kaltaiseni säätyhenkilöt voisivat asettua ja missä he voisivat tuntea olevansa kotona?

Mutta sammakot eivät ymmärtäneet häntä tai eivät tahtoneet ymmärtää häntä.

— Minä en koskaan kysy toista kertaa, sanoi sittiäinen, kun se oli kysynyt kolme kertaa, saamatta vastausta.

Sitten se kulki vähän matkaa. Siinä oli ruukunsirpale. Sen ei pitänyt olla siinä, mutta noin kumollaan se antoi suojaa. 'Päällä asui useita pihtihäntäperheitä. Ne eivät kaivanneet paljon tilaa, ainoastaan seuraelämää. Naaraille varsinkin on suotu äidinrakkautta, sentähden olikin jokaisen poikanen kaunein ja viisain.

— Meidän poikamme on mennyt kihloihin, sanoi muuan äiti, — tuo suloinen viattomuus! Hänen korkein päämääränsä on kerran päästä ryömimään papin korvaan. Hän on niin herttaisen lapsellinen, ja kihlaus suojelee häntä harha-askelista. Se on äidille niin ilahuttavaa.

— Meidän poikamme, sanoi toinen äiti, — oli tuskin päässyt munasta, kun hän jo oli lietsussa. Hänessä sykkii into, hän hyppää sarvet päästään. Se tuottaa tavatonta iloa äidille, eikö totta, herra sittiäinen?

He tunsivat vieraan ulkomuodolta.

— Olette molemmat oikeassa, sanoi sittiäinen, ja sitten hänet pyydettiin huoneeseen, niin kauas kuin hän pääsi ruukunsirpaleen alle.

— Nyt teidän pitää nähdä minunkin pieni pihtihäntäni, sanoi kolmas ja neljäs äideistä, — ne ovat mitä herttaisimpia lapsia ja hyvin hauskoja. Ne eivät koskaan ole pahankurisia paitsi milloin niillä on kipeä vatsa, mutta sehän sattuu hyvin helposti niiden iällä.

Ja sitten puhui jokainen äiti poikasistaan ja poikaset puhuivat myöskin ja käyttivät niitä pieniä pihtejä, mitkä olivat heidän pyrstössään, nykiäkseen sittiäistä leukaparrasta.

— Kaikkia ne nyt keksivätkin nuo pienet veitikat! sanoivat äidit ja höyrysivät äidinrakkautta, mutta se ikävystytti sittiäistä ja niin hän kysyi, oliko tästä pitkältäkin taimilavalle.

— Se on kaukana maailmalla, toisella puolen ojaa, sanoi pihtihäntä. — Toivon ettei kukaan minun lapsistani koskaan joudu niin kauas, sillä silloin minä kuolisin.

— Niin kauas minä kuitenkin koetan päästä, sanoi sittiäinen ja läksi hyvästiä sanomatta. Se on hienointa.

Ojan luona se tapasi useita sukulaisiaan, kaikki sittiäisiä.

— Täällä me asumme! sanoivat ne. — Meillä on erinomaisen kodikasta. Emmekö saa pyytää teitä tulemaan alas lihavaan liejuun. Matka on varmaan väsyttänyt teitä.

— On kyllä, sanoi sittiäinen. — Olen maannut palttinalla sadeilmassa ja siisteys varsinkin rasittaa minua. Niinikään olen saanut luuvaloa siiventaipeeseen, seisoessani vedossa ruukunsirpaleen alla. On oikein virkistävää kerrankin tulla omaistensa luo.

— Tulette ehkä taimilavalta? kysyi vanhin.

— Korkeammalta, sanoi sittiäinen. — Tulen keisarin tallista, missä synnyin kultakengät jalassa. Matkustan salaisella asialla, mitä teidän ei pidä minulta kysyä, sillä en sano sitä.

Ja sitten astui sittiäinen alas lihavaan mutaan. Siellä istui kolme nuorta naarassittiäistä. Ne hihittivät, sillä ne eivät tietäneet mitä niiden piti sanoa.

— Ne ovat kihlaamattomia, sanoi äiti, ja sitten ne taasen hihittivät, mutta tälläkertaa noloudesta.

— En ole nähnyt kauniimpia keisarin tallissa, sanoi matkustava sittiäinen.

— Älkää hemmotelko tyttöjäni! Älkääkä puhuko heille, jollei teillä ole vakavia aikomuksia! Mutta vakavathan ne ovat, ja minä annan teille siunaukseni.

— Eläköön! sanoivat kaikki muut, ja niin oli sittiäinen kihloissa.
Ensin kihlaus, sitten häät, mitäpä siinä oli odottamista.

Seuraava päivä kului hyvin hyvästi, toinen päästiin vaivoin loppuun, mutta kolmantena täytyi jo ajatella ruokaa vaimolle ja ehkäpä poikasillekin.

— Saivat yllätetyksi minut, sanoi se, — niinpä minun täytyy nyt puolestani yllättää heidät.

Ja sen hän teki. Poissa hän oli, poissa koko päivän, poissa koko yön — ja vaimo istui leskenä. Muut sittiäiset sanoivat, että olivatpa he ottaneet oikean maankiertäjän perheeseen. Vaimo oli nyt heidän taakkanaan.

— Niinpä hän voi olla neitona jälleen, sanoi äiti, — olla minun lapsenani. Hyi mokomaa ilkeää heittiötä, joka jätti hänet!

Sittiäinen oli kuin olikin matkalla, oli kaalinlehdellä purjehtinut ojan yli. Aamupuoleen tuli kaksi ihmistä, he näkivät sittiäisen, ottivat sen maasta, vääntelivät ja kääntelivät sitä. Ja he olivat hyvin oppineita molemmat, varsinkin poika.

— Allah näkee mustan sittiäisen mustan vuoren mustassa kivessä, eikö Koranissa sanota niin? kysyi hän, käänsi sittiäisen nimen latinaksi ja teki selkoa sen suvusta ja luonteesta. Vanhempi oppinut ei kannattanut sen ottamista mukaan kotiin; siellä oli yhtä hyviä yksilöitä, sanoi hän. Se ei kuulustanut sittiäisestä kohteliaalta puheelta. Sentähden lensi se hänen kädeltään, lensi hyvän matkaa. Sen siivet olivat kuivuneet, ja niin se pääsi ansarille, minne se saattoi pujahtaa erittäin mukavasti, koska yksi ikkuna oli työnnetty auki, ja kaivautua tuoreeseen lantaan.

— Täällä on herkullista, sanoi se.

Pian se nukkui ja näki unta, että keisarin hevonen oli kaatunut ja että herra sittiäinen oli saanut sen kultakengät ja että hänelle oli luvattu kaksi lisää. Se oli hyvin miellyttävää, ja kun sittiäinen heräsi, ryömi se esiin ja katsoi ylös. Mikä loisto täällä ansarissa! Suuret viuhkapalmut levittäytyivät korkeuteen, aurinko teki ne läpikuultaviksi, ja niiden alla rehoitti mitä runsain vihanta ja loisti kukkia, jotka olivat punaisia kuin tuli, keltaisia kuin meripihka ja valkoisia kuin vastasatanut lumi.

— Täälläpä onkin mainion rehevä kasvillisuus. Kuinka hyvältä tuleekaan maistumaan, kunhan se mätänee! sanoi sittiäinen. — Tämä on hyvä ruokasäiliö, varmaan täällä asuu perheen jäseniä. Minäpä lähden etsimään, koetan löytää jonkun, jonka kanssa voin seurustella. Ylpeä minä olen, se on ylpeyteni! Ja sitten se kulki ja ajatteli untansa kuolleesta hevosesta ja saamistaan kultakengistä.

Samassa tarttui käsi kiinni sittiäiseen; sitä puserrettiin, käännettiin ja väännettiin.

Puutarhurin pieni poika ja muuan toveri olivat puutarhassa, he olivat nähneet sittiäisen ja tahtoivat huvitella sen kustannuksella. Käärittynä viinipuunlehteen joutui se lämpöiseen housuntaskuun; siinä se ryömi ja kopeloi, sai sitten kädenpuserruksen pojalta, joka läksi nopeasti suurelle puutarhan päässä olevalle lammelle. Täällä pantiin sittiäinen vanhaan rikkinäiseen puukenkään, josta oli lähtenyt rinta. Tikku kiinnitettiin mastoksi, ja tähän köytettiin sittiäinen villaisella langalla. Nyt se oli laivuri ja sen piti lähteä purjehtimaan.

Se oli hyvin suuri sisäjärvi, sittiäisen mielestä se oli valtameri, ja se hämmästyi niin, että putosi selälleen ja sätkytteli jaloillaan.

Puukenkä purjehti, vedessä kävi virta, mutta jos laiva joutui vähän liian kauas, niin kiersi toinen pieni poika heti ylös housunsa ja meni noutamaan sen, mutta kun laiva taas oli liikkeellä, huudettiin poikia, huudettiin vakavasti, ja he kiirehtivät pois ja jättivät puukengän oman onnensa nojaan. Se ajelehti ja eteni yhä kauemma maasta, yhä kauemma ulapalle; tämä oli kauheaa sittiäiselle. Lentää ei se voinut, se oli köytetty kiinni mastoon. Se sai vieraakseen kärpäsen.

— Onpa meillä kaunis ilma, sanoi kärpänen. — Täällä minä saatan levätä, täällä saatan paistattaa päivää. Teillä on hyvin miellyttävää.

— Te puhutte järkenne mukaan. Ettekö näe, että minä olen lieassa.

— Minä en ole lieassa, sanoi kärpänen ja sitten se lensi.

— Nyt minä tunnen maailman, sanoi sittiäinen. — Maailma on kurja. Minä olen ainoa rehellinen siinä. Ensinnä minulta evätään kultakengät, sitten minun pitää maata märällä palttinalla, seisoa vedossa ja vihdoin minulle tyrkytetään vaimo. Kun sitten otan nopean askeleen maailmalle ja näen mimmoista saattaa olla ja pitäisi minulla olla, niin tulee ihmispenikka ja panee minut köysissä aavalle merelle. Ja silläaikaa kulkee keisarin hevonen kultakengissä, se minua eniten harmittaa. Mutta myötätuntoa ei voi odottaa tässä maailmassa. Minun elämänurani on hyvin mieltäkiinnittävä, mutta mitäpä se auttaa, kun ei kukaan tunne sitä. Maailma ei ansaitsekaan tuntemista, muutoin se olisi antanut minulle kultakengät keisarin tallissa, kun lempihevonen oikaisi jalkansa ja kun se kengitettiin. Jos minä olisin saanut kultakengät, olisi minusta tullut tallin kunnia; nyt se on kadottanut minut ja maailma on kadottanut minut, kaikki on mennyttä!

Mutta kaikki ei vielä ollut mennyttä. Tuli venhe, missä oli kaksi nuorta tyttöä.

— Tuolla purjehtii puukenkä, sanoi toinen.

— Siihen on sidottu kiinni pieni eläin, sanoi toinen.

He olivat aivan puukengän vieressä, he saivat sen ylös, ja toinen tytöistä otti esiin pienet sakset, leikkasi poikki villalangan tuottamatta sittiäiselle vahinkoa, ja kun he tulivat maihin, pani hän sen nurmelle.

— Ryömi, ryömi, lennä, lennä, jos voit! sanoi hän.

— Vapaus on ihana asia.

Ja sittiäinen lensi suoraan sisään erään suuren rakennuksen ikkunasta, ja siellä se väsyneenä vaipui keisarin lempihevosen hienoon, pehmeään pitkään harjaan tallissa, joka oli hevosen ja sittiäisen koti. Sittiäinen tarttui kiinni harjaan ja istui hiukan lepäämään.

— Tässäpä minä istun keisarin lempihevosen selässä, istun ratsastajana.
Mitä minä sanonkaan? Niin, nyt se selviää minulle. Se on hyvä ajatus,
ja oikea. Miksi hevonen sai kultakengät? Sitä seppäkin minulta kysyi.
Nyt minä sen käsitän. Minun tähteni sai hevonen kultakengät.

Ja sitten tuli sittiäinen hyvälle tuulelle.

— Matkalla käy selväjärkiseksi, sanoi se.

Aurinko paistoi siihen, paistoi hyvin kauniisti.

— Maailma ei sentään ole hullumpi, sanoi sittiäinen, — täytyy vain osata ottaa se oikealta kannalta!

Maailma on kaunis, sillä keisarin hevonen on saanut kultakengät, jotta sittiäinen ratsastaisi sen selässä.

— Nytpä minä astun alas toisten sittiäisten luo ja kerron, kuinka paljon on tehty minun hyväkseni. Kerron mitä kaikkea hauskaa sain nauttia ulkomaanmatkalla ja sanon, että nyt pysyn kotona, kunnes hevonen on kultakenkänsä kuluttanut.

MITÄ ISÄ TEKEE, ON AINA OIKEIN.

Nyt minä kerron sinulle tarinan, jonka kuulin, kun olin pieni, ja joka kerta kun sitten olen sitä ajatellut, on minusta tuntunut, että se on tullut yhä kauniimmaksi. Sillä tarinoiden laita on niinkuin useiden ihmisten: ne käyvät iän mukana kauniimmiksi ja kauniimmiksi; ja se on niin mukavaa!

Olethan sinä ollut maalla. Olet nähnyt oikean vanhan olkikattoisen talonpoikaismökin. Sammal ja ruoho kasvavat siellä itsestään. Haikaranpesä on harjalla — se kuuluu ehdottomasti asiaan, — seinät ovat viistot, ikkunat matalat, ja vain yksi ainoa niistä voidaan avata. Leivinuuni pullottaa kuin pieni paksu vatsa, ja seljapensas kurottautuu tarhan takaa, missä kyhmyisen salavan alla on pieni vesilätäkkö ja siinä ankka tai poikasia. Niin, ja sitten siellä on kahlekoira, joka haukkuu kaikkia ja jokaista.

Juuri tuollainen talonpoikaismökki oli siellä maalla, ja siinä asui aviopari, talonpoikaismies ja talonpoikaisvaimo. Miten vähän heillä lieneekin ollut, oli sentään sammoistakin, mikä ei ollut heille välttämätöntä, nimittäin hevonen, joka haki ruokansa maantien pientareilta. Isä ratsasti sillä kaupunkiin, naapurit lainasivat sitä ja isä sai palveluksesta vastapalveluksen. Mutta edullisempaa heille kuitenkin oli myydä hevonen tai vaihtaa se johonkin, joka saattoi hyödyttää heitä vieläkin enemmän. Mutta mikä se olisi?

— Sen sinä, isä, parhaiten ymmärrät! sanoi vaimo. — Nyt on kaupungissa markkinat, ratsasta sinä sinne, ota hevosesta raha tai tee hyvä vaihtokauppa. Mitä sinä teet, on aina oikein. Ratsasta markkinoille!

Ja sitten hän sitoi miehensä kaulaliinan, sillä sen hän kuitenkin osasi tehdä paremmin kuin mies. Hän sitoi sen ruususolmuun, se kun näytti komealta, ja sitten hän kämmenellään siisti hänen hattunsa ja suuteli hänen lämpöistä suutaan, ja sitten ratsasti mies pois hevosella, joka oli päätetty myydä tai vaihtaa. Niin, isä sen ymmärsi.

Aurinko paahtoi, taivaalla ei ollut mitään pilviä. Tie tomusi, siellä liikkui niin paljon markkinaväkeä sekä rattailla että ratsain ja omin jaloin. Aurinko paahtoi, eikä tiellä ollut minkäänlaista varjoa.

Tuossa kulki muuan lehmänajaja. Lehmä oli niin kaunis kuin se saattaa olla. —- Varmaan se antaa hyvää maitoa, ajatteli talonpoika. — Saattaisi olla aika hyvä vaihtokauppa, jos saisi sen.

— Kuulepas nyt, sinä lehmänajaja! sanoi hän. — Emmekö me molemmat hiukan keskustelisi? Katsopa, hevonen kyllä varmaan maksaa enemmän kuin lehmä, mutta yhdentekevä. Minulla on enemmän hyötyä lehmästä — vaihdammeko?

— Miksei, sanoi mies, joka kuljetti lehmää, ja sitten he vaihtoivat.

Nyt Se oli tehty, ja niin olisi talonpoika saattanut kääntyä takaisin, olihan hän toimittanut asiansa, mutta kun hän nyt kerran oli lähtenyt markkinoille, niin hän ei tahtonut jättää markkinoita näkemättä. Ja niin hän lähti kulkemaan lehmineen. Hän astui kiireesti, ja lehmä astui kiireesti, ja niin he joutuivat pian kulkemaan miehen rinnalla, joka kuljetti lammasta. Se oli hyvä lammas, hyvässä lihassa ja hyvässä villassa.

— Tuonpa minä mielelläni tahtoisin, ajatteli talonpoika. — Siltä ei puuttuisi laidunta meidän pientareellamme, ja talveksi sen voisi ottaa sisään huoneeseen. Totta puhuen olisi meillä lampaasta enemmän iloa kuin lehmästä. — Vaihdammeko?

Miksei, siihen oli lampaan omistaja kyllä suostuvainen, ja sitten tehtiin vaihto, ja talonpoika läksi astumaan lampaineen maantietä pitkin. Jalkaportaan luona näki hän miehen, jolla oli suuri hanhi kainalossaan.

— Onpa sinulla siinä aika hanhi, sanoi talonpoika. — Siinä on sekä höyhentä että rasvaa. Se varmaan näyttäisi komealta lieassa meidän lammikollamme. Sille kelpaisi äidin koota jätteitä. Hän on usein sanonut: olisipa meillä vain hanhi! Nyt hän voi sen saada — ja hän saa sen. Tahdotko vaihtaa? Minä annan sinulle lampaan hanhen sijaan ja suuret kiitokset lisäksi!

Niin, siihen toinen kyllä oli suostuvainen, ja sitten he vaihtoivat. Talonpoika sai hanhen. Hän oli likellä kaupunkia, tungos tiellä kasvoi, kihisi ihmisiä ja eläimiä. Ne kulkivat sekä tietä että piennarta pitkin aina puominvartian perunamaahan asti, minne puominvartian kana oli kytketty, jotta se ei peloissaan karkaisi ja jäisi niille teilleen. Se oli typpyhäntä kana, joka vilkutteli toisella silmällään ja teki hyvän vaikutuksen. »Kluk, kluk!» pani se. Mitä se siinä ajatteli, sitä en saata sanoa, mutta talonpoika ajatteli sen nähdessään: enpä ole kauniimpaa kanaa ikinäni nähnyt, se on kauniimpi kuin papin hautomakanakin — sen ottaisin mielelläni! Kana löytää aina jyvän, se milteipä pitää huolen itsestään! Luulisinpä tekeväni hyvän vaihtokaupan, jos saisin sen hanhesta.

— Vaihdammeko? kysyi hän.

— Vaihtaako! sanoi toinen. — No, eihän tuo olisi hullumpaa.

Ja sitten he vaihtoivat. Puominvartia sai hanhen, talonpoika sai kanan.

Hän oli nyt toimittanut koko joukon asioita tällä kaupunginmatkallaan. Ja kuuma oli, ja väsynyt hän oli. Hän tarvitsi ryypyn ja leipäpalan. Nyt hän oli kapakan luona, sinne hänen oli mentävä. Mutta kapakoitsija oli menossa ulos; hän tuli vastaan ovessa kantaen säkkiä, joka oli täpötäynnä jotakin.

— Mitä sinulla on siinä? kysyi talonpoika.

— Mädäntyneitä omenia, vastasi mies, — koko säkillinen sioille.

— Niitäpä on kauhean paljon! Soisin äidin näkevän tämän. Meillä oli viime vuonna yksi ainoa omena vanhassa puussa turveaitan luona. Sitä omenaa piti säilytettämän, ja se oli laatikkokirstulla kunnes halkesi. Rikkautta se sekin on! sanoi meidän äiti. Tässäpä hän vasta saisi nähdä rikkautta! Sen soisin hänelle.

— Niin, mitä te annatte? kysyi mies.

— Mitäkö annan? Annan kanani vastaan.

Ja sitten hän antoi kanan vastaan, sai omenat ja meni kapakkahuoneeseen, aina myymäpöydän ääreen. Omenasäkkinsä asetti hän kaakeliuunia vastaan. Uunissa oli tulta; sitä ei hän huomannut. Paljon vieraita oli markkinahuoneessa, hevoskauppiaita, härkäkauppiaita ja kaksi englantilaista, ja ne ovat niin rikkaita, että niiden taskut repeävät kultarahoista. Vetoa ne lyövät, saatpa kuulla!

— Suss! susss!

Mikä ääni kuuluu uunin luota?

Omenat alkoivat paistua.

— Mitä se on?

Niin, sen he pian saivat tietää, ja he saivat kuulla koko jutun hevosesta, joka oli vaihdettu lehmään ja aina mädäntyneihin omeniin asti.

— No, sinä saat läksytyksen äidiltä, kun tulet kotiin! sanoivat englantilaiset. — Kyllä tulee niin että paukkaa.

— Suudelman saan enkä torumista! sanoi talonpoika. — Meidän äiti sanoo: mitä isä tekee, on oikein!

— Lyödäänkö vetoa? sanoivat he. — Kultarahoja tynnyrittäin! Sata naulaa on kippunta.

— Riittää, jos annatte täyden vakkasellisen! sanoi talonpoika. — Minä voin panna vain täyden vakkasen omenia ja itseni ja eukon lisäksi, mutta se on silloin enemmän kuin pyyhitty mitta, se on kukkurallinen.

— Olkoon menneeksi! sanoivat he, ja niin oli veto lyöty.

Kapakoitsijan vaunut ajoivat esiin, englantilaiset nousivat vaunuihin, mädäntyneet omenat tulivat nekin vaunuihin, ja sitten he ajoivat talonpojan tuvalle.

— Hyvää iltaa, äiti!

— Hyvää iltaa, isä!

— Nyt minä olen tehnyt vaihtokaupan.

— Niin, sinä osaat ne asiat! sanoi vaimo, otti häntä vyötäisistä ja unohti sekä säkin että vieraat.

— Minä vaihdoin hevosen lehmään!

— Jumalalle kiitos maidosta! sanoi vaimo. — Nyt me voimme saada maitoruokaa, voita ja juustoa pöytään. Se oli oivallinen vaihtokauppa.

— Niin, mutta lehmän minä taas vaihdoin lampaaseen!

— Se onkin varmaan parempi! sanoi vaimo. — Sinä olet aina niin ajattelevainen. Lampaalle meidän laitumemme juuri riittää. Nyt me voimme saada lampaanmaitoa ja lampaanjuustoa ja villasukkia, niin, villaisen yöröijyn! Sitä ei lehmä anna! Se luo karvansa. Sinä olet ihmeen ajattelevainen mies!

— Mutta lampaan minä vaihdoin hanheen.

— Saammeko todella tänä vuonna kekrihanhea, isä kulta! Sinäpä muistat aina tuottaa minulle iloa. Voi kuinka sinä osaat olla herttainen. Hanhi saattaa olla lieassa ja vielä lihoa Martinpäiväksi.

— Mutta hanhen minä vaihdoin kanaan! sanoi mies.

— Kanaan! Se oli hyvä kauppa, sanoi vaimo. — Kana munii, se hautoo, saamme poikasia, saamme kanatarhan! Sitä minä juuri olen - niin hartaasti toivonut!

— Niin, mutta kanan vaihdoin säkkiin mädäntyneitä omenia.

— Nyt minun pitää suudella sinua! sanoi vaimo. — Kiitos, oma mieheni. Nytpä minä kerron sinulle jotakin. Kun sinä olit lähtenyt, niin minä päätin laittaa sinulle oikein hyvän aterian: purjosipulilla höystettyä munakakkua. Munat minulla oli, sipuli minulta puuttui. Silloin minä läksin koulumestarille. Siellä heillä kyllä on purjosipulia, tiemmä, mutta vaimo on saita, senkin vietävät. Minä pyysin saada lainata. Lainata? sanoi hän. Meidän puutarhassa ei kasva mitään, ei edes mädäntynyttä omenaa. En sitäkään voi teille lainata. Nyt minä voin lainata hänelle kymmenen, niin, koko säkillisen! Se on hauskaa, isä!

Ja sitten hän suuteli miestään keskelle suuta.

— Siitä minä pidän, sanoivat englantilaiset. — Aina alasmäkeä ja aina yhtä iloisena. Siitä kyllä kannattaa maksaa!

Ja sitten he maksoivat kippunnan kultarahaa talonpojalle, joka sai suudelman eikä torumisia.

Niin, vaimon kannattaa aina huomata ja selittää, että isä on kaikessa viisain ja mitä hän tekee, on oikein.

Niin, sepä vasta oli tarina. Minä kuulin sen pienenä, ja nyt olet sinäkin kuullut sen ja tiedät, että mitä isä tekee, on aina oikein.

LUMIUKKO.

— Minussa paukkuu ja natisee, niin mainio pakkanen on! sanoi lumiukko. — Tuuli tässä oikein puree miehen pirteäksi. Ja kuinka tuo hehkuva tuolla hehkuu! — hän tarkoitti aurinkoa, joka oli juuri menemäisillään mailleen. — Ei hän tule saamaan minua räpyttämään silmää, kyllä minä pidän kiinni palasistani.

Hänellä oli kaksi suurta kolmikulmaista kattotiilenpalasta silminä. suuna oli kappale vanhaa haraa, joten hänellä oli hampaat.

Hän oli syntynyt poikien hurraahuutojen kaikuessa, häntä oli reistä tervehditty kilisevin kulkusin ja piiskanläiskein.

Aurinko laski, täysikuu nousi pyöreänä ja suurena, kirkkaana ja kauniina sinisessä ilmassa.

— Tuolla se taas tulee esiin toiselta puolelta, sanoi lumiukko — hän luuli auringon taasen näyttäytyvän. — Olen saanut hänestä pois hehkuttamishalun. Riippukoon siellä valaisemassa niin että minä voin nähdä itseni. Kunhan vain tietäisin, millä keinoin pääsee liikkumaan paikaltaan! Minä niin mielelläni liikkuisin. Jos minä osaisin, liukuisin nyt jäälle niinkuin näin poikien tekevän. Mutta minä en osaa juosta.

— Vou! vou! haukahteli vanha kahlekoira. Se oli jonkun verran käheä ja oli ollut siitä asti kun se oli kamarikoirana ja makasi kamiinan alla. — Aurinko kyllä opettaa sinut juoksemaan! Sen minä näin edeltäjästäsi viime vuonna ja hänen edeltäjästään. Vou! vou! Ja poissa ovat he kaikki!

—• Minä en ymmärrä sinua, toveri! sanoi lumiukko. — Pitääkö tuon tuolla ylhäällä opettaa minua juoksemaan? — hän tarkoitti kuuta. — Niin, tosin hän äsken juoksi, kun katsoin häneen tiukkaan. Nyt hän hiipii esiin toiselta taholta.

— Sinä et tiedä mitään, sanoi kahlekoira, — mutta sinuthan on vasta hiljan kyhätty kokoon. Sitä, jonka sinä nyt näet, sanotaan kuuksi; se, joka meni mailleen, oli aurinko. Hän palaa huomenna, hän kyllä opettaa sinut juoksemaan alas Vallihautaan. On tulossa ilmanmuutos, sen huomaan vasemmasta takajalastani; sitä repii. On tulossa ilmanmuutos.

— En ymmärrä häntä, sanoi lumiukko, — mutta minulla on se tunne, että hän sanoo jotakin epämiellyttävää. Se, joka hehkui ja meni mailleen, ei myöskään ole ystäväni, sen sanoo vaistoni.

— Vou! vou! haukahteli kahlekoira, kulki kolme kertaa itsensä ympäri ja asettui sitten koppiinsa nukkumaan.

Tuli todella ilmanmuutos. Paksu ja kostea sumu laskeutui aamulla yli koko seudun. Aamupuoleen alkoi tuulenhenki käydä. Tuuli oli jäinen, pakkanen kävi kiinni oikein lujin kourin, mutta kelpasi katsella, kun aurinko nousi! Kaikki puut ja pensaat olivat kuurassa. Oli koko metsä valkoisia koralleja, näytti siltä kuin kaikki oksat olisivat olleet siroitetut täyteen hohtavan valkoisia kukkia. Ne tavattoman monet ja hienot haarautumat, joita ei kesällä voi nähdä monilta lehdiltä, tulivat nyt esiin jokikinen. Se oli pitsikudosta ja niin hohtavan valkoista kuin jos jokaisesta oksasta olisi kumpuillut valkoista hohdetta. Riippukoivu liikkui tuulessa, siinä oli elämää niinkuin puissa kesällä. Oli erinomaisen kaunista! Ja kun aurinko paistoi, niin kuinka koko tämä valkeus välkkyikään, aivan kuin sitä olisi puuteroitu timanttitomulla, ja maata peittävän lumikerroksen yllä kimmelsivät suuret timantit. Tai olisi myöskin saattanut luulla, että siellä paloi lukemattomia pikkuruikkuisia kynttilöitä, vieläkin valkoisempia kuin valkoinen lumi.

— Onpa verrattoman kaunista! sanoi muuan nuori tyttö, joka nuoren miehen kanssa astui puutarhaan ja pysähtyi juuri lumiukon luo, mistä he katselivat kimmelteleviä puita. — Kauniimpaa ei näe kesällä! sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät.

— Ja tuollaista miestä kuin tuo tuossa ei silloin ensinkään ole, sanoi nuori mies ja viittasi lumiukkoon. — Hän on mainio.

Nuori tyttö hymyili, nyökytti lumiukolle ja sitten hän ystävineen kiiti tanssien yli lumen, joka narisi heidän allaan ikäänkuin he olisivat kulkeneet tärkkelyksellä.

— Keitä nuo molemmat olivat? kysyi lumiukko kahlekoiralta. — Sinä olet vanhempi talossa kuin minä, tunnetko heidät?

— Tunnen kyllä! sanoi kahlekoira. — Tyttöhän on taputtanut minua ja poika on antanut minulle luun. Heitä en pure.

— Mutta mitä he muuten ovat? kysyi lumiukko.

— Morsian ja sulhanen! sanoi kahlekoira. — He aikovat muuttaa koirankoppiin ja yhdessä kaluta luita. Vou! vou!

— Merkitsevätkö nuo molemmat yhtä paljon kuin sinä ja minä? kysyi lumiukko.

— Hehän kuuluvat herrasväkeen, sanoi kahlekoira. — Näkyypä se sentään tietävän hirveän vähän, joka on syntynyt eilen. Sen huomaan sinusta. Minulla on ikää ja tietoja, minä tunnen kaikki tässä talossa. Ja onpa ollut aika, jolloin en seisonut täällä pakkasessa ja kahleissa. Vou! vou!

— Pakkanen on ihana, sanoi lumiukko. — Kerro, kerro! Mutta älä kalistele kahletta, sillä silloin minussa narskaa.

— Vou! vou! haukahteli kahlekoira. — Minä kuulun olleen pieni ja soma penikka. Silloin minä makasin samettituolissa tuolla sisällä rakennuksessa, makasin ylhäisimmän herrasväen helmassa, minua suudeltiin kuonolle ja käpäläni puhdistettiin kirjaillulla nenäliinalla. Minua sanottiin »sulokuonoksi», »samettikäpäläksi», mutta sitten minä kävin heille liian suureksi, sitten he antoivat minut taloudenhoitajattarelle. Minä jouduin kellarikerrokseen. Sinä saatat siitä paikaltasi nähdä sinne sisään. Sinä saatat katsella kamaria, missä minä olen ollut herrasväkeä. Sillä sitä minä olin taloudenhoitajattaren luona. Huone oli tosin pienempi kuin ylhäällä, mutta täällä oli miellyttävämpää, lapset eivät minua rutistaneet ja raahustelleet niinkuin ylhäällä. Minulla oli yhtä hyvä ruoka kuin ennen, ja paljon enemmän. Minulla oli oma tyynyni, ja sitten siellä oli kamiina — se on tähän aikaan vuotta ihaninta maailmassa. Minä ryömin kokonaan sen alle niin että katosin näkyvistä. Oi, siitä kamiinasta näen vieläkin unta. Vou! vou!

— Onko kamiina niin kaunis? kysyi lumiukko. — Onko se minun näköiseni?

— Se on aivan sinun vastakohtasi’. Sysimusta se on, sillä on pitkä messinkiputkikaula. Se syö puita niin että tuli suitsuaa suusta. Täytyy pysytellä sen syrjällä, aivan likellä, sen alla — se on sanomattoman suloista. Sinä varmaan voit nähdä sen ikkunasta, siitä paikaltasi!

Ja lumiukko katsoi, ja hän näki todella mustan, kirkkaaksi kiilloitetun esineen messinkitorvineen. Valkea loisti alhaalla. Lumiukon tuli outo olla, hänellä oli tunne, josta hän ei saattanut tehdä selvää itselleenkään. Hänet valtasi jokin, jota hän ei tuntenut, mutta jonka kaikki ihmiset tuntevat, jolleivät he ole lumiukkoja.

— Ja miksi sinä hylkäsit hänet? sanoi lumiukko. Hän uskoi sitä varmaan naiselliseksi olennoksi. — Kuinka sinä saatoit heittää sellaisen paikan?

— Mikäs auttoi, kun oli pakko, sanoi kahlekoira. — He heittivät minut ovesta ja panivat minut tänne kahleisiin. Olin purrut nuorinta vekaraa jalkaan sentähden, että hän potkaisi luotani luun, jota kalusin. Ja luu luusta, on minun käsitykseni! Mutta sen he panivat pahakseen, ja siitä ajasta olen ollut kahleissa ja olen menettänyt kauniin ääneni — kuulehan vain, kuinka käheä minä olen: vou! vou! Siinä lorun loppu.

Lumiukko ei enää kuunnellut. Hän katsoi vilkkumatta taloudenhoitajattaren kellarikerrokseen, alas hänen huoneeseensa, missä kamiina seisoi neljällä rautajalallaan, näyttäen samankokoiselta kuin lumiukko itse.

— Minussa narisee niin kummallisesti, sanoi hän. — Enkö minä koskaan pääse tuonne sisään? Se on viaton toivomus, ja toki meidän viattomat toivomuksemme täytetään. Se on korkein toivomukseni, ainoa toivomukseni, ja olisi miltei väärin, jollei sitä täytettäisi. Minun täytyy päästä sinne sisään, minun täytyy saada nojata pääni häntä vasten, vaikka rikkoisin ikkunan.

— Sinne sisään et koskaan pääse, sanoi kahlekoira. — Ja jos tulisit kamiinan luo, olisit mennyttä, vou! vou!

— Minä olen miltei mennyttä, sanoi lumiukko, — minä luulen meneväni poikki.

Koko päivän seisoi lumiukko katsellen sisään ikkunasta. Hämärissä kävi huone vieläkin houkuttelevammaksi. Kamiina loisti lempeämmin kuin kuu loistaa ja aurinkokin, niin, sillä lailla kuin ainoastaan kamiina voi loistaa, kun siinä on jotakin. Kun käytiin ovessa, niin leimahti liekki ulos, siihen se oli tottunut. Lumiukon valkoiset kasvot lensivät todella punaisiksi, puna välähti hänen rinnallensakin.

— Minä en kestä tätä, sanoi hän. — Kuinka se pukee häntä, kun hän pistää ulos kielen!

Yö oli hyvin pitkä, mutta ei lumiukolle. Hän seisoi omissa kauniissa ajatuksissaan, ja niitä paleli niin että ne paukkuivat.

Aamulla olivat kellarikerroksen ikkunat jäässä. Niissä oli kauneimmat jääkukkaset mitä lumiukko ikinä saattoi kuvitella, mutta ne peittivät kamiinan. Ruudut eivät tahtoneet sulaa, hän ei saattanut nähdä kamiinaa. Paukkui, narisi, oli juuri sellainen pakkanen, jommoisen pitäisi ilahuttaa lumiukkoa, mutta hän ei ollut iloinen. Hän olisi voinut olla onnellinen ja hänen olisi pitänyt tuntea ©levänsä onnellinen, mutta hän ei ollut: hän kaipasi kamiinaa.

— Se on kova tauti lumiukolle, sanoi kahlekoira. — Minä olen myöskin potenut sitä tautia, mutta minä olen voittanut sen. Vou! vou! Nyt tulee ilmanmuutos.

Ja tuli ilmanmuutos, kääntyi suojaksi.

Suojailma kiihtyi, lumiukko kutistui. Hän ei sanonut mitään, hän ei valittanut, ja se on oikea merkki.

Eräänä aamuna hän romahti. Jokin, joka muistutti luudanvartta, törrötti siinä missä hän oli seisonut. Sen ympärille olivat pojat pystyttäneet hänet.

— Nyt minä ymmärrän hänen kaipauksensa, sanoi kahlekoira. — Lumiukolla on ollut ruumiissaan kamiinansuka. Se se on liikkunut hänessä, nyt se on voitettu. Vou! vou!

Ja pian oli talvikin voitettu.

— Vou! vou! haukahteli kahlekoira.

Mutta pikkutytöt kartanolla lauloivat:

Jo nouskaa, yrtit raikkahat ja pajukissat villavat, käy, käki, leivo lauleluun, saa kevät kesken helmikuun. Kukkuu, kvivit, mä laulan myös. Oi, päivä kulta, täytä työs!

Eikä kukaan enää ajattele lumiukkoa.

ANKKATARHASSA.

Muuan ankka tuli Portugalista; toiset sanoivat sen tulleen Espanjasta — se on samantekevää. Sitä kutsuttiin portugalilaiseksi, se muni, se teurastettiin ja valmistettiin ruoaksi, siinä sen elämän juoksu. Kaikkia, jotka läksivät sen munasta, sanottiin portugalilaisiksi, ja se merkitsi jotakin. Nyt oli koko siitä suvusta jäljellä ainoastaan yksi ankka koko ankkatarhassa — tarhassa, mihin kanoillakin oli pääsy ja missä kukko esiintyi sanomattoman ylpeänä.

— Hän loukkaa minua rajulla laulullaan, sanoi portugalilainen. — Mutta kaunis hän on, sitä ei voi kieltää, vaikkei hän olekaan mikään koiras-ankka. Hillitä itseään hänen pitäisi, mutta itsensähillitsemiseen vaaditaan taitoa, se todistaa korkeampaa sivistystä; sitä on pienillä laululinnuilla naapurin niinipuussa. Kuinka kauniisti ne laulavat! Niiden laulussa on jotakin hyvin liikuttavaa, minä kutsun sitä Portugaliksi. Jos minulla olisi tuollainen pieni laululintu, niin minä olisin sille äiti, hellä ja hyvä; se on veressäni, portugalilaisessa veressäni.

Ja juuri hänen puhuessaan tulikin pieni laululintu. Se tuli päätäpahkaa ylhäältä katolta. Kissa oli sen kintereillä, mutta lintu pääsi siipirikkona sen kynsistä ja putosi alas ankkatarhaan.

— Se on kissan tapaista, mokomankin heittiön! sanoi portugalilainen. — Minä tunnen sen siltä ajalta, jolloin minulla oli poikasia. Pitääkin sellaisella olennolla olla lupa elää ja kuljeskella katoilla! En luule sellaista tapahtuvan Portugalissa.

Ja hän säälitteli pientä laululintua, ja toiset ankat, jotka eivät olleet portugalilaisia, säälittelivät sitä myöskin.

— Se pieni elukka, sanoivat ne ja niitä tuli sitten siihen yksi ja toinen. — Tosin me itse emme ole laulavaisia, mutta meillä on sisällämme kaikupohja tai jotakin sellaista. Sen me tunnemme, vaikkemme siitä puhu.

— Sitten minä puhun siitä, sanoi portugalilainen, — ja minä tahdon tehdä jotakin hänen hyväkseen, sillä se on jokaisen velvollisuus!

Ja sitten hän nousi vesikaukaloon ja pulikoi vedessä niin että oli miltei hukuttaa pienen laululinnun huuhteluun, minkä se sai, mutta tarkoitus oli ollut hyvä.

— Se on hyvä työ, sanoi hän, — toiset voivat ottaa siitä oppia ja esimerkkiä.

— Pip! sanoi pieni lintu. Sen toinen siipi oli poikki, sen oli vaikea ravistella, mutta se ymmärsi niin hyvin hyväätarkoittaneen pulikoimisen. — Te olette niin sydämellisen hyvä, rouva, sanoi se, mutta ei pyytänyt enää mitään.

— En ole koskaan ajatellut sydämeni laatua, sanoi portugalilainen, — mutta sen minä tiedän, että rakastan kaikkia tovereitani luomakunnassa, lukuunottamatta kissaa, mutta sitä ei toki kukaan voine minulta vaatia. Se on syönyt kaksi omaistani. Mutta olkaa nyt täällä kuin kotonanne, älkää kursailko! Itse minä olen vieraalta seudulta, niinkuin kyllä näette rakenteestani ja höyhenpuvustani. Minun uros-ankkani on täkäläisiä, siinä ei ole minun vertani, mutta minä en ylpeile — jos teidät joku täällä ymmärtää, niin kyllä uskallan sanoa, että minä sen teen.

— Hänellä on portlakkaa kuvussaan, sanoi pieni tavallinen poikanen, joka oli sukkela, ja toiset tavalliset pitivät tuota »portlakkaa» niin erinomaisena. Se kuulosti Portugalilta, ja he tuuppivat toisiaan ja sanoivat »rap!» Hän oli niin erinomaisen sukkela! Ja sitten he ryhtyivät keskusteluun pienen laululinnun kanssa.

— Portugalilaisella on totisesti sana vallassaan, sanoivat he. — Meillä ei ole nokassa suuria sanoja, mutta meillä on yhtä suuri myötätunto. Jollemme teekään mitään hyväksenne, niin ajattelemme sitä hiljaisuudessa. Ja sitä me pidämme kauneimpana.

— Teillä on kaunis ääni, sanoi muuan vanhimmista. — Mahtaa olla ihanaa tietää, että voi tuottaa iloa niin monelle kuin te tuotatte. Minä tosin en ymmärrä sitä. Sentähden pidän suuni kiinni, se on aina parempi kuin sanoa jotakin tyhmää, mitä niin monet toiset sanovat teille.

— Älkää kiduttako häntä, sanoi portugalilainen. — Hän tarvitsee lepoa ja hoitoa. Pieni laululintu, huuhtelenko teidät taas?

— Oi ei, antakaa minun olla kuivana! pyysi se.

— Vesiparannus on ainoa, mikä auttaa minua, sanoi portugalilainen. — Huvittelu tekee sekin hyvää. Nyt tulevat pian naapurin kanat vieraskäynnille, siellä on kaksi kiinalaista kanaa, he käyttävät pussihousuja, ovat ulkomailta tulleita ja hyvin sivistyneitä, mikä lisää minun kunnioitustani heitä kohtaan.

Ja kanat tulivat, ja kukko tuli; kukko oli tänään niin kohtelias, ettei se ollutkaan karkea.

— Te olette todellinen laululintu, sanoi se, — ja teette pienestä äänestänne kaikki mitä voi tehdä niin pienestä äänestä. Mutta paljon enemmän veturia teissä saisi olla, jotta kuulisi teidän olevan urossukupuolta.

Molemmat kiinalaiset olivat haltioissaan nähdessään laululinnun. Se oli niin pörröisen näköinen huuhtelusta, jonka se oli saanut selkäänsä, että se heidän mielestään muistutti kiinalaista poikasta.

— Hän on herttainen!

Ja sitten he ryhtyivät keskustelemaan hänen kanssaan. He puhuivat kuiskaavalla äänellä ja käyttäen p-äänteitä, ylhäisellä kiinankielellä.

— Me kuulumme teidän lajiinne. Ankat, portugalilainenkin, kuuluvat vesilintuihin, niinkuin kyllä olette huomannut. Meitä te ette vielä tunne, mutta kuinka moni meitä tuntee tai ottaa vaivakseen oppia tuntemaan! Ei kukaan, ei kanojenkaan joukossa! Vaikka me olemme syntyneet istumaan korkeammalla orrella kuin useimmat muut. — Se on nyt yhdentekevää. Me menemme hiljaista menoamme muiden joukossa, joiden periaatteet eivät ole meidän, mutta me katsomme vain hyviä puolia ja puhumme vain hyvästä, vaikka onkin vaikeaa löytää mitään sieltä, missä ei mitään ole. Lukuunottamatta meitä kahta ja kukkoa ei kanahuoneessa ole ketään, joka olisi lahjakas, joskin rehellisyys on nuhteeton. Tätä ei voi sanoa ankkatarhan asukkaista. Me varoitamme teitä, pieni laululintu, älkää uskoko tuohon tuolla, jolla on typpöhäntä, hän on kavala. Tuo kirjava tuolla, jolla on vino peili siivissä, hän on vimmattu puhumaan eikä koskaan jää kenellekään velkaa viime sanaa, ja lisäksi hän on aina väärässä. Tuo lihava ankka puhuu pahaa kaikista, ja se on vasten meidän luontoamme; jollei voi puhua hyvää, niin täytyy pitää suunsa kiinni. Portugalilainen on ainoa, joka on saanut vähän sivistystä ja jonka kanssa voi seurustella, mutta hän on intohimoinen ja puhuu liian paljon Portugalista.

— Kuinka noilla molemmilla kiinalaisilla nyt on paljon supattamista! sanoi pari ankoista., — Minua he ikävystyttävät, en ole koskaan puhunut heidän kanssaan.

Nyt tuli uros-ankka. Hän luuli laululintua varpuseksi.

— Niin, minä en voi erottaa niitä toisistaan, ja samaa roskaahan ne ovatkin. Yhtä pelurijoukkoa, ja kun on joutunut niiden kanssa tekemisiin, niin ei niistä pääse eroon.

— Älkää välittäkö vähääkään siitä, mitä hän sanoo! kuiskasi portugalilainen. — Hän on asioissa kunnioitettavana asiat ennen kaikkea. Mutta nyt minä panen levolle. Jokainen on velvollinen pitämään huolta siitä, että hän on pulskasti lihava, kun hänet palsamoidaan omenilla ja luumuilla.

Ja sitten hän asettui auringonpaisteeseen ja ummisteli toista silmäänsä. Hänellä oli niin hyvä asento, hän oli niin hyvä ja siksi hän nukkui niin hyvin. Pieni laululintu nyppi katkennutta siipeään ja asettui suojelijattarensa viereen. Aurinko paistoi lämpöisesti ja kauniisti; siinä oli hyvä olinpaikka.

Naapurikanat kulkivat maata kuopien. Ne olivat oikeastaan saapuneet yksinomaan ruoan tähden. Kiinalaiset menivät ensinnä pois ja sitten muut. Sukkela poikanen sanoi portugalilaisesta, että eukko oli pian joutuva »poikuuden ikään», ja sitten nauroivat muut ankat:

»Poikuuden ikään»! Hän on tavattoman sukkela! Ja sitten toistivat he edellisen sukkeluuden: — Portlakka! Se oli hyvin hauskaa. Ja sitten he asettuivat maata.

He lepäsivät hetken, silloin viskattiin yhtäkkiä joitakin makeisia alas ankkatarhaan. Kuului sellainen loksahdus, että koko nukkuva joukko kahahti ja räpytteli siipiään. Portugalilainen heräsi sekin, kääntyi ja litisti hirvittävästi pientä laululintua.

— Piip, sanoi tämä. — Te astuitte niin lujasti jalalleni, rouva.

— Mitä te makaatte tiellä! sanoi portugalilainen. — Ette saa olla niin herkkänahkainen. Minullakin on hermot, mutta minä en ole ikinä sanonut piip.

— Älkää olko pahoillanne! sanoi pieni lintu. — Tuo piip pääsi huomaamatta nokastani.

Portugalilainen ei kuunnellut sitä, vaan karkasi makeisten kimppuun ja hankki itselleen hyvän aterian.

Kun se oli päättynyt ja hän pani maata, tuli pieni laululintu ja tahtoi olla rakastettava:

Tillelit Sydän kultainen, sua kiittelen kauaksi, kauaksi liidellen.

— Nyt minä asetun ruokalevolle, sanoi portugalilainen. — Teidän täytyy täällä oppia talon tavat. Nyt minä nukun.

Pieni laululintu ällistyi suuresti, sillä hän oli tarkoittanut niin hyvää. Kun rouva sitten heräsi, seisoi se hänen edessään pidellen pientä jyvää, jonka se oli löytänyt. Sen se pani hänen eteensä. Mutta rouva ei ollut nukkunut hyvin ja sentähden hän tietysti oli äreä.

— Sen te voitte antaa kananpoikaselle, sanoi hän. — Älkää seisoko siinä minun kiusanani!

— Nyt te olette minulle suuttunut, sanoi laululintu. — Mitä minä olen tehnyt?

— Tehnyt! sanoi portugalilainen. — Tuo lausetapa ei ole hienointa lajia, tahdon huomauttaa teille.

— Eilen täällä oli päiväpaiste, sanoi pieni lintu, — tänään täällä on pimeää ja harmaata. Minä olen niin sanomattoman surullinen.

— Tepä ette näy ymmärtävän ajanlaskua, sanoi portugalilainen. — Päivä ei vielä ole lopussa. Älkää seisoko siinä töllistelemässä!

— Te katselette minuun niin vihaisesti kuin kaksi pahaa silmää katsoi silloin, kun minä putosin alas tänne tarhaan.

— Hävytön! sanoi portugalilainen, — vertaatteko te minua kissaan, tuohon petoeläimeen! Ei yhtä häijyä veripisaraa ole minussa. Minä olen ottanut teidät hoitooni ja hyvää käytöstä minä teille opetan.

Ja sitten hän puraisi laululinnulta pään poikki. Lintu makasi kuolleena.

— Mitä tämä nyt on! sanoi portugalilainen. — Eikö hän sietänyt sitä? No, sitten hän totisesti ei kelvannut tähän maailmaan! Minä olen ollut hänelle kuin äiti, sen tiedän. Sillä sydäntä minulla on.

Ja naapurin kukko pisti päänsä pihalle ja kiekui veturin voimalla.

— Te tapatte minut kiekunallanne! sanoi portugalilainen. — Se on teidän syytänne kaikki tyynni. Hän kadotti päänsä ja pian kadotan minäkin omani.

— Eipä hän täytä suurta tilaa tuossa maatessaan, sanoi kukko.

— Puhukaa te kunnioituksella hänestä, sanoi portugalilainen. — Hänessä oli säveliä, hänessä oli laulua ja korkea sivistys. Hellämielinen ja lempeä hän oli, ja se kaunistaa eläimiä yhtä hyvin kuin niinsanottuja ihmisiä.

Ja kaikki ankat kokoontuivat pienen kuolleen laululinnun ympärille.
Ankoilla on voimakkaat intohimot; se ilmenee joko kateuden tai säälin
muodossa, ja kun ei tässä ollut mitään kadehdittavaa, niin he säälivät.
Samoin tekivät myöskin molemmat kiinalaiset kanat.

— Sellaista laululintua emme saa enää koskaan. Hän oli miltei kiinalainen.

Ja ne itkivät niin, että loksahteli ja kaikki kanat poksahuttivat, mutta ankkojen silmät olivat punaisimmat heidän siinä kulkiessaan.

— Sydäntä meillä on, sanoivat he. — Sitä ei kukaan voi meiltä kieltää.

— Sydäntä! sanoi portugalilainen, —- niin, sitä meillä on — miltei yhtä paljon kuin Portugalissa.

— Älkäämme unohtako hankkia jotakin kupuumme, sanoi urosankka. — Se on tärkeämpää! Jos yksi soittovehe meneekin rikki, niin jääpi niitä meille silti vielä tarpeeksi.

UUDEN VUOSISADAN RUNOTAR.

Uuden vuosisadan runotar, sellaisena, jommoisena meidän lastenlastemme lapset, ehkäpä vieläkin myöhempi suku, on hänet tunteva, mutta emme me — koska hän ilmestyy? Miltä hän näyttää? Mitä sielun kieliä on hän koskettava? Mihin korkeuteen on hän nostava aikakautensa?

Paljon kysymyksiä herättääkin tämä meidän kuumeinen aikamme, jolloin runous miltei on tiellä ja jolloin tietää selvästi, että kaikki se »kuolematon», mitä nykyajan runoilijat kirjoittavat, tulevaisuudessa elää ehkä ainoastaan niinkuin vankilanseiniin hiilellä piirretyt kirjoitukset, joita jotkut uteliaat katselevat ja lukevat.

Runouden täytyy senkin tarttua asioiden kulkuun, ainakin ladata etupanokset niihin puoluetaisteluihin, missä veri tai muste vuotavat.

Tämä on yksipuolista puhetta, sanovat monet. Runoutta ei meidän aikanamme ole unohdettu.

Ei, on vielä ihmisiä, jotka »vapaamaanantainaan» kaipaavat runoutta ja silloin varmaan, tuntiessaan henkistä hiukaisua asianomaisissa jalommissa osissaan, toimittavat kirjakauppaan lähetin ja ostavat kokonaisella neljällä killingillä parhaiten suositeltua runoutta. Toiset taas tyytyvät siihen, minkä he saattavat saada kaupanpäällisiksi, tai ovat hyvillään, kun lukevat pätkän runoa ruokapuodin pussinkyljestä. Se on halvempaa, ja halpuus täytyy meidän kiireisenä aikanamme ottaa lukuun. Me tarvitsemme vain sitä, mitä me omistamme, ja se riittää. Tulevaisuuden runous niinkuin tulevaisuuden musiikkikin kuuluvat donquixotilaisuuksiin. Puhua siitä on samaa kuin puhua Uranukseen tehtävistä löytöretkistä.

Aika on mielikuvitusleikittelylle liian lyhyt ja kallisarvoinen, ja mitä on — kerrankin puhuaksemme oikein järkevästi — mitä on runous? Nuo helisevät tunteiden ja ajatusten läikkeet, ovathan ne ainoastaan hermojen heilahduksia ja liikkeitä. Kaikki innostus, ilo, tuska, yksinpä aineellinen pyrkimyskin, ovat oppineiden sanojen mukaan ainoastaan hermoheilahduksia. Me olemme jokainen — kielisoitin.

Mutta kuka näihin kieliin tarttuu? Kuka saa ne heilahtelemaan ja värisemään? Henki, näkymättömän jumaluuden henki, joka niiden kautta panee oman liikutuksensa, mielialansa soimaan, ja tämän ymmärtävät muut kielisoittimet niin, että nekin samassa heläyttävät ilmoille sulavia säveliä tai ristiriitaisesti väkeviä epäsointuja. Niin on ollut, niin on oleva suuren ihmiskunnan edistyksen kulkiessa vapauden tietoisuutta kohden.

Saattaa sanoa, että joka vuosisadalla, joka vuosituhannella on oma suuruudenilmauksensa runoudessa. Syntyneenä päättyvällä aikakaudella astuu se esiin ja hallitsee uudella, tulevalla aikakaudella.

Keskellä kuumeista, koneenkohinan täyttämää aikaa on hän siis jo syntynyt, hän, uuden vuosisadan runotar. Tervehdyksemme lähetämme hänelle! Kuulkoon hän sen tai lukekoon kerran, ehkäpä tuollaisten vasta mainitsemiemme hiilikirjoitusten joukosta.

Hänen kehdonjalaksensa ulottuivat äärimmäisestä pisteestä, mitä ihmisjalka on pohjoisnapatutkimuksillaan koskettanut, niin kauas kuin elävä silmä on katsonut napaseudun taivaan »pimeihin hiilisäkkeihin». Koneiden jyske, veturin vihellys, aineellisten kallioiden räjäyttäminen ja hengen vanhojen siteiden katkominen esti meitä kuulemasta kehdon käyntiä.

Suuressa nykyajan tehtaassamme hän on syntynyt, missä höyry koettelee voimaansa, missä mestari Veretön ja hänen sällinsä raatavat päivää ja yötä.

Hänellä on naisen suuri, rakkaudentäysi sydän, sen vestaalintuli ja intohimon rovio. Hän on saanut järjen salaman kaikkine läpi vuosituhansien vaihtelevine prisman väreineen, jotka on arvioitu muotivärin mukaan. Mielikuvituksen mahtava joutsenhahmo on hänen loistonaan ja voimanaan; tiede on kutonut sen, »alkuvoimat» ovat antaneet sille lentovoiman.

Hän on isän puolelta kansan lapsi, terve mieleltään ja ajatuksiltaan, vakavuus silmässä, leikki huulilla. Äiti on ylhäissyntyinen, akateemisesti kasvatettu emigrantin tytär kultaisine rokoko-muistoineen. Uuden vuosisadan runottaressa on verta ja henkeä näistä molemmista.

Ihanat kummilahjat laskettiin hänen kehtoonsa. Joukoittain siihen sirotettiin, niinkuin makeisia ikään, luonnon salattuja arvoituksia selityksineen. Sukeltajan kellosta tipahteli kummallisia meren pohjalta saatuja koruja. Avaruuksien kartta, tuo taivaalle, ripustettu tyven meri lukemattomine saarineen, joista jokainen on oma maailmansa, laskettiin jäljennöksenä kehdon peitteeksi. Aurinko maalaa tauluja hänelle, valokuvauksen pitää antaa hänelle leikkikaluja.

Hänen imettäjänsä on laulanut hänelle Eivind Skaldespilleristä ja Firdusista, minnelaulajista ja siitä, mitä Heine poikamaisen vallattomana lauloi ilmoille todellisesta runoilijansielustaan. Paljon, liian paljon on hänen imettäjänsä hänelle kertonut. Hän tuntee Eddan, vanhan esi-äidinäidin äidin kauhua herättävät sadut, missä kiroukset suhisevat verisin siivin. Koko Itämaiden Tuhannen ja yhden yön on hän kuullut neljännestunnissa.

Uuden vuosisadan runotar on vielä lapsi, mutta hän on jo hypännyt ylös kehdosta, hän on täynnä tahtoa, vaikkei hän vielä tiedä mitä hän tahtoo.

Vielä leikkii hän suuressa lapsenkamarissaan, jossa on yllinkyllin taideaarteita ja rokokoota. Kreikkalainen tragedia ja roomalainen huvinäytelmä seisovat siellä marmoriin Veistettyinä. Kansakuntien kansanlaulut riippuvat kuivuneina kasveina seinillä — ne tarvitsevat vain suudelman paisuakseen raikkaiksi ja tuoksuviksi. Ikuisissa akordeissa kohisevat hänen ympärillään Beethovenin, Gluckin, Mozartin ja kaikkien suurten mestarien ajatukset sävelissä. Kirjahyllylle on siirretty niin monta, jotka aikoinaan olivat kuolemattomat, ja siellä on tilaa monille muille, joiden nimien me kuulemme soivan kautta kuolemattomuuden sähkölennätinlangan, mutta jotka kuolevat sähkösanoman mukana.

Hirvittävän paljon hän on lukenut, liian paljon. Onhan hän syntynyt meidän aikanamme. Kauhean paljon täytyy taasen unohtaa, ja runotar on oppiva unohtamaan.

Hän ei ajattele lauluaan, joka tulee elämään uuteen vuosisataan niinkuin Mooseksen runot elävät ja Bidpai’n kultakruunuinen satu ketun kavaluudesta ja onnesta. Hän ei ajattele kutsumustaan, kajastavaa tulevaisuuttaan, hän leikkii vielä, vaikka kansakuntien kamppailu tärisyttää ilmaa, joka muodostaa soivia kuvioita teräskynistä ja tykeistä, ristiin rastiin, riimuja, joita on vaikea selittää.

Hän käyttää garibaldihattua, lukien samalla Shakespeareaan ja ohimennen ajatellen: häntä voidaan vielä esittää, kun minä tulen suureksi. Levätköön Calderon teostensa sarkofaagissa kiitoskirjoituksineen. Holbergin — niin, runotar on kosmopoliitti — hän on sitonut hänet yhteen Molièren, Plautuksen ja Aristofaneen kanssa, mutta lukee eniten Molièrea.

Hän on vapaa siitä levottomuudesta, joka ajaa alppien kemssejä, ja kuitenkin halajaa hänen sielunsa elämän suolaa niinkuin kemssit vuoren. Hänen sydämessään vallitsee lepo niinkuin heprealaisten muinaisessa tarussa, tuo paimentolaisen ääni vihreillä kentillä hiljaisina, tähtikirkkaina öinä, ja kuitenkin paisuttaa laulu sydäntä voimakkaammin kuin innostunutta soturia Tessalian vuorilla muinaisessa Kreikassa.

Miten on hänen kristillisyytensä laita? Hän on oppinut filosofian pienen ja suuren kertomataulun. Alkuaineet taittoivat yhden hänen maitohampaistaan, mutta hän on saanut uuden. Hyvän- ja pahantiedon hedelmää hän puraisi jo kehdossa, söi ja tuli viisaaksi, — niin että »kuolemattomuus» salamoi hänen silmissään ihmiskunnan nerokkaimpana ajatuksena.

Koska koittaa runouden uusi vuosisata? Koska sen runotar tunnetaan?
Koska hänen äänensä kuullaan?

Jonakin kauniina kevätaamuna hän saapuu veturin lohikäärmeellä,' huristaen läpi tunnelien ja viaduktien, tai huohottavan delfinin selässä yli pehmeän, voimakkaan meren, tai läpi ilman Montgolfierin linnun Rockin kantamana, ja laskeutuu maahan, mistä hänen jumaläänensä ensi kerran on tervehtivä ihmissukua. Missä? Kolumbuksen löytämässä vapaudenmaassako, missä alkuasukkaista tuli ahdistettua riistaa ja afrikkalaisista työjuhtia, maassa, mistä me kuulimme laulun Hiawatasta? Antipodien maassako, tuossa Etelämeren kultakimpaleessa, vastakohtien maassa, missä meidän yömme on päivä ja mustat joutsenet laulavat mimosametsissä? Vai siinäkö maassa, missä Memnonin patsas soimistaan soi, mutta jonka erämaiden laulun sfinksiä me emme ole ymmärtäneet? Kivihiilisaaressako, missä Shakespeare on ollut hallitsijana Elisabetin ajasta asti? Tyko Brahen kodissako, missä häntä ei siedetty, vai Kalifornian seikkailumaassa, missä Weilington-puu, maailmanmetsien kuningas, nostaa latvaansa?

Koska on tähti syttyvä, tähti runottaren otsalla, kukka, jonka lehtiin on kirjoitettu vuosisadan kauneuden ilmaus, sen muoto, väri ja tuoksu?

— Mikä on uuden runottaren ohjelma? kysyvät meidän aikamme taitavat valtiopäivämiehet. — Mitä hän tahtoo?

Kysy mieluummin mitä hän ei tahdo!

Hän ei tahdo esiintyä menneen ajan kummittelijana. Hän ei tahdo rakentaa näytelmiä näyttämön virkaheitoista ihanuuksista tai peittää näyttämöllisen rakennustaiteen puutteita laulurunouden häikäisevillä verhoilla. Hänen lentonsa meidän edessämme tulee tapahtumaan ikäänkuin tespisrattailta marmoriamfiteatterille. Hän ei lyö kappaleiksi tervettä ihmispuhetta, sitten paikatakseen sen taidokkaaksi soittopeliksi, jossa heläjävät trubaduuriturnauksien hyväilevät sävelet. Hän ei tule pitämään runomittaa aatelismiehenä ja suorasanaista porvarina. Yhdenvertaiset ne ovat niin soinnussa, täyteläisyydessä kuin voimassakin. Hän ei tahdo Islannin satupaasista louhia esiin vanhoja jumalia. Ne ovat kuolleet. Uusi aika ei heitä kohtaan tunne myötämieltä eikä sukulaisuutta. Hän ei vaadi aikalaisiaan majoittamaan ajatuksiaan ranskalaisiin romaanihökkeleihin. Hän ei aio kuolettaa arkipäiväkertomusten kloroformilla. Elämännesteen on hän tuova! Hänen laulunsa on sekä runossa että proosassa oleva lyhyt, selkeä, rikas! Kansakuntien sydämenlyönnit merkitsevät jokainen ainoastaan kirjainta suuressa kehitysaapisessa, mutta jokaiseen tarttuu hän samalla rakkaudella, asettelee ne sanoiksi ja singauttaa sanat rytmeiksi nykyajan-hymniinsä.

Ja koska on ajan täyttymys tullut?

Sinne on pitkältä meillä, jotka vielä olemme täällä jäljelläpäin, sinne on lyhyt matka niillä, jotka ovat lentäneet edellä.

Pian kaatuu kiinalainen muuri, Euroopan rautatiet saavuttavat Aasian suljetun kulttuuriarkiston — nuo molemmat kulttuurivirrat kohtaavat toisensa. Silloin ehkä kohisee koski syvine sointuineen, me nykyajan vanhat vapisemme kuullessamme noita voimakkaita ääniä ja tunnemme niissä ragnarökin, vanhain jumalain häviön, unohdamme, että täällä alhaalla täytyy aikojen ja kansanheimojen kadota ja että jokaisesta jää ainoastaan pieni kuva, suljettuna sanan koteloon, uimaan lootuskukkana iäisyyden virralla, sanoakseen meille, että he kaikki ovat ja olivat lihaa meidän lihastamme, eri puvussa. Juutalaisten kuva säteilee raamatusta, kreikkalaisten Iliadista ja Odysseiasta, ja entä meidän —? Kysy sitä uuden vuosisadan runottarelta, ragnarökin tullessa, kun uusi Gimle kohoaa kirkastuneena ja tajuttavana.

Kaikki höyryn voima, kaikki nykyajan paine ovat olleet vipuja. Mestari Veretön ja hänen toimeliaat sällinsä, jotka tuntuvat meidän aikamme mahtavilta hallitsijoilta, ovat ainoastaan palvelijoita, mustia orjia, jotka koristavat juhlasalia, kantavat esiin aarteet, kattavat pöydät sitä suurta juhlaa varten, missä runotar viattomana kuin lapsi, innostuneena kuin neito ja levollisena ja tietoisena kuin nainen nostaa runouden ihmeellistä lamppua, tuota rikasta, täyteläistä ihmissydäntä jumalliekkeineen.

Terve, terve, sinä runouden uuden vuosisadan hengetär! Meidän tervehdyksemme kohoaa ja kuuluu niinkuin madon virittämä ajatuksen ylistys, madon, joka sahrankynnen alla halkaistaan kahtia uuden kevään loisteessa. Ja uusi kevät halkoo vakoja, halkoo kahtia meitä matoja, jotta siunaus voisi itää tulevalle uudelle suvulle.

Terve, sinä uuden vuosisadan runotar!