JÄÄNEITO.
I.
Pieni Ruudi.
Lähtekäämme matkalle Sveitsiin, tutustukaamme tuohon ihanaan vuorimaahan, missä metsät peittävät jyrkkiä kallioseiniä, nouskaamme häikäiseville lumikentille ja astukaamme taasen alas vihreille niityille, missä joet ja purot syöksyvät eteenpäin ikäänkuin ne pelkäisivät, etteivät ajoissa saavuta merta ja pääse katoamaan. Aurinko paahtaa syvässä laaksossa, se paahtaa myöskin ylhäällä raskaille lumiröykkiöille niin että ne vuosien kuluessa sulavat loistaviksi jäälohkareiksi ja muodostavat vieriviä lumivyöryjä, päälletysten pinottuja jäätikköjä. Kaksi sellaista tavataan leveissä tunturikuiluissa Schreckhornin ja Wetterhornin alla likellä Grindelwaldin pientä vuoristokylää. Kummallisen näköisiä ne ovat, ja sentähden tänne kesän aikana tulee paljon vieraita kaikista maailman maista. He tulevat yli korkeiden lumipeitteisten vuorten, he tulevat alhaalta syvistä laaksoista, ja silloin täytyy heidän nousta monta tuntia, ja sitä mukaa kuin he nousevat, laskeutuu laakso syvemmälle. He katsovat sinne alas ikäänkuin he katsoisivat ilmapallosta. Ylhäällä vaappuvat pilvet usein paksuina, raskaina savu-uutimina ympäröiden vuorenhuippuja, kun taas alhaalla laaksossa, minne on siroiteltu paljon ruskeita puutaloja, vielä paistaa päivänsäde, kohottaen näkyviin yhden loistavan vihreän kohdan, joka on ikäänkuin läpikuultava. Vesi kohisee, pauhaa ja solisee tuolla alhaalla, vesi lirisee ja helisee ylhäällä, näyttää siltä kuin kalliolta liehuisi alas hopeinen nauha.
Molemmin puolin tietä täällä ylhäällä on puutaloja, jokaisella talolla on pieni perunamaansa, ja se on välttämätöntä, sillä sisällä on monta suuta; täällä on yllinkyllin lapsia, ja nämä kyllä ymmärtävät syömisen taidon. Joka talosta niitä juoksee ulos, ne tunkeutuvat matkustajien ympärille, tulivat nämä sitten jalan tai hevosella. Koko lapsilauma tekee kauppaa: pienokaiset tarjoilevat ja myyvät kauniisti veistettyjä puutaloja, samanlaisia kuin täällä vuoristossa näkee. Oli sadesää tai päiväpaiste, niin lapsilauma tulee tavaroineen.
Kolmattakymmentä vuotta sitten seisoi täällä silloin tällöin, mutta aina jonkun verran etäällä muista lapsista, pieni poika, joka hänkin halusi tehdä kauppaa. Hän seisoi siinä kasvot niin vakavina ja molemmin käsin pidellen lasturasiaansa, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut päästää sitä käsistään. Mutta tämä vakavuus ja lisäksi se, että poikanen oli niin pieni, vaikutti, että juuri hänet huomattiin ja hänet kutsuttiin esiin, ja usein teki hän parhaimmat kaupat itse tietämättä miksi. Ylempänä vuorella asui hänen äidinisänsä, joka veisti nuo sirot, kauniit talot, ja siellä oli tuvassa vanha kaappi täynnä tämänlaisia veistoksia. Siinä oli pähkinänsärkijöitä, veitsiä, haarukoita ja rasioita, koristeinaan kauniit lehtiverhot ja hyppivät kemssit. Siellä oli kaikkea, mikä saattoi ilahuttaa lapsen silmiä, mutta pienokainen — Ruudiksi häntä sanottiin —, katseli suuremmalla ilolla ja kaipauksella vanhaa vuoliaisen alla olevaa kivääriä. Sen hän oli kerran saava, niin oli vaari sanonut, mutta hänen piti ensin tulla kyllin suureksi ja voimakkaaksi voidakseen sitä käyttää….
Niin pieni kuin poika olikin, pantiin hänet kuitenkin kaitsemaan vuohia, ja jos sitä pidetään hyvänä vartiana, joka voi kiivetä kilpaa niiden kanssa, niin oli Ruudi hyvä vartia. Hän kiipesi vielä vähän korkeammallekin; hänestä oli hauskaa ottaa linnunpesiä ylhäältä puista. Uhkarohkea ja reipas hän oli, mutta hymyilevän hänen nähtiin vain kun hän seisoi kuohuvan vesiputouksen partaalla tai kun hän kuuli laviinin vyöryvän. Ei koskaan hän leikkinyt muiden lasten kanssa, hän joutui heidän pariinsa vain silloin, kun hänen vaarinsa lähetti hänet tekemään kauppaa, eikä Ruudi siitä paljon pitänyt; mieluummin hän kiipeili yksinään vuorilla tai istui vaarin luona ja kuuli hänen puhuvan vanhoista ajoista ja kansasta täällä Meiringenissä, josta hän oli kotoisin. Ei ollut tämä kansa ollut siellä maailman alusta asti; ne olivat kulkeneet sinne, kaukaa pohjoisesta ne olivat tulleet sinne, ja siellä asui sukukunta, jota kutsuttiin »ruotsalaisiksi». Tämän tiedon käsittäminen nyt oli kokonainen viisaus, ja sen Ruudi omisti; mutta olipa seuraa, joka tuotti hänelle vielä enemmän viisautta, seurustelu talon eläinkunnan kanssa. Siellä oli suuri koira, Ajola, perintö Ruudin isältä, ja siellä oli kollikissa. Varsinkin tämä merkitsi Ruudille paljon; se oli opettanut hänet kiipeämään.
— Tule mukaan katolle! oli kissa sanonut ja varsin selvästi ja ymmärrettävästi, sillä kun on lapsi eikä vielä osaa puhua, ymmärtää mainiosti kanoja ja ankkoja, kissoja ja koiria; ne puhuvat meille yhtä ymmärrettävästi kuin isä ja äiti puhuvat, täytyy vain olla hyvin pieni. Itse isoisän keppi saattaa silloin hirnua, muuttua hevoseksi, jolla on pää, jalat ja häntä. Muutamat lapset säilyttävät tämän ymmärtämisen kauemmin kuin toiset, ja näitten sanotaan jääneen iästään kauas jäljelle, pysyvän hirveän kauan lapsina. Sanotaanhan sitä kaikenlaista!
— Tule mukaan katolle, pikku Ruudi! oli ensimmäisiä asioita, mitä kissa sanoi, ja Ruudi ymmärsi. — Ne ovat kaikki kuvitteluja, nuo putoilemiset; ei putoa, kun ei pelkää putoavansa. Tule, aseta toinen käpäläsi noin, toinen noin! Tunnustele etukäpälillä, pidä silmät auki ja jäsenesi norjina! Jos tulee rotko, niin hyppää ja pidä kiinni! Niin minä teen!
Ja niin teki Ruudikin. Sentähden hän istuikin niin usein katonharjalla kissan luona, hän istui sen kanssa puun latvassa, jopa korkealla kallionkielekkeelläkin, minne kissa ei päässyt.
— Korkeammalle, korkeammalle! sanoivat puut ja pensaat. — Näetkö, kuinka me ponnistamme, kuinka korkealle me pääsemme, kuinka me pidämme kiinni, yksinpä äärimmäisestä kapeasta kallionkielekkeestä!
Ja Ruudi pääsi vuorelle usein ennenkuin aurinko pääsi sinne, ja siellä hän joi aamujuomansa, raikkaan, vahvistavan vuori-ilman, juoman, jonka vain Jumala osaa valmistaa ja jonka reseptin ihmiset lukevat. ja johon on kirjoitettu: raikasta tuoksua vuoren yrteistä ja laakson mintuista ja timjanista. Alhaalle painuneet pilvet imevät itseensä kaiken, mikä on raskasta, ja sitten karttaavat tuulet ne kuusimetsiä vastaan: tuoksun henkäys tulee ilmaksi, keveäksi ja raikkaaksi, yhä raikkaammaksi — se oli Ruudin aamujuoma.
Auringonsäteet, auringon siunausta tuottavat tyttäret suutelivat hänen poskiaan, ja huimaus seisoi vaanien, mutta ei uskaltanut lähestyä, ja pääskyset alhaalta vaarin talosta — siellä oli kokonaista seitsemän pesää — lensivät ylös hänen ja vuohien luo, visertäen: »Me ja te! Me ja te!» Terveisiä ne toivat kotoa, yksinpä molemmilta kanoilta, ainoilta linnuilta talossa, joiden kanssa Ruudi kuitenkaan ei antautunut tekemisiin.
Niin pieni kuin hän olikin, oli hän paljon matkustanut, eivätkä ne olleetkaan mitään lyhyitä matkoja sellaiselle pienelle palleroiselle. Hän oli syntynyt Wallisin Kantonissa ja hänet oli kannettu tänne vuorten yli. Hiljan hän oli käynyt jalan katsomassa läheistä Staubbach’ia, joka hopeaharson lailla liehuu ilmassa lumenpeittämän, häikäisevän valkoisen Jungfraun edessä. Ja Grindelwaldissa hän oli ollut suuren jäätikön ääressä, mutta siihen liittyi surullinen tarina; siellä sai hänen äitinsä surmansa, »siellä», sanoi vaari, »puhallettiin lapsenilo pois pienestä Ruudista». Kun ei lapsi vielä ollut vuoden, vanha nauroi hän enemmän kuin itki, oli äiti kirjoittanut, mutta senjälkeen kun hän istui jäärotkossa, oli häneen tullut tykkänään toinen mieli. Vaari muuten ei paljon puhunut siitä, mutta koko vuorella oli asia tuttu.
Ruudin isä oli, niinkuin tiedämme, ollut postinkuljettaja. Tuvan suuri koira oli aina seurannut häntä matkalla yli Simplonin alas Genève järvelle. Rhônen laaksossa Wallisin kantonissa asui vielä Ruudin sukua isän puolelta; setä oli oivallinen kemssinampuja ja tunnettu opas. Ruudi oli vain vuoden vanha, kun hän menetti isänsä ja äiti halusi nyt päästä pienen lapsensa kanssa kotiin sukulaisiinsa Berner-Oberlandiin. Muutaman tunnin matkan päässä Grindelwaldista asui hänen isänsä. Tämä harjoitti puunveistoa ja ansaitsi niin paljon, että tuli toimeen. Kesäkuussa läksi äiti kantaen pientä lastaan kahden kemssinampujan seurassa kotia kohden Gemmin yli päästäkseen Grindelwaldiin. He olivat jo kulkeneet suurimman osan matkaa, he olivat päässeet vuoriharjan yli lumikentälle, näkivät jo hänen kotilaaksonsa sieltä täältä pilkistävine tuttuine taloineen. Ei ollut enää muuta vaivaa kuin kulkea ylimmän suuren jäätikön poikki. Vasta satanut lumi peitti rotkon, ei juuri syvälle pohjaan asti, missä vesi kohisi virtana, mutta kuitenkin ihmisen mittaa syvemmälle. Nuori nainen, joka kantoi lastaan, luisui, vaipui ja katosi; ei kuulunut huutoa, ei huokausta, mutta kuului pienen lapsen itku. Kului enemmän kuin tunti, ennenkuin hänen molemmat seuralaisensa likimmästä talosta alhaalla saivat nuoraa ja seipäitä, joilla he mahdollisesti saattoivat auttaa, ja suuren vaivan jälkeen vedettiin jäärotkosta esiin, mikäli saattoi nähdä, kaksi ruumista. Kaikkia keinoja käytettiin ja onnistuttiin herättämään eloon lapsi, mutta ei äitiä. Ja siten sai vanha vaari taloon tyttären asemasta tyttären pojan, pienokaisen, joka oli nauranut enemmän, kuin hän itki. Mutta siitä hän nyt näytti vieraantuneen; tuo muutos hänessä oli varmastikin tapahtunut jäätikön kuilussa, tuossa kylmässä, kummallisessa jäämaailmassa, minne sveitsiläisen talonpojan luulon mukaan tuomittujen sielut ovat teljetyt tuomiopäivään asti.
Jäätikkö, suuri jääkappale toisensa päälle vyörytettynä, muistuttaa kuohuvaa vettä, joka on jäätynyt ja puristunut vihreiksi lasipaasiksi. Alhaalla syvyydessä kohisee huokuva virta sulanutta lunta ja jaata. Syvät luolat, mahtavat rotkot siellä kohoavat; se on eriskummallinen lasipalatsi ja siinä asuu jääneito, jäätikönkuningatar. Hän, tuo surmaava, tuo kuristava olento, on puoleksi ilman lapsi, puoleksi joen mahtava hallitsijatar, sentähden hän saattaa tehdä lennontapaisia hyppyjä kuin kemssi ylös lumivuoren korkeimmalle huipulle, missä rohkeimpien vuorennousijain täytyy hakata itselleen askel jäähän pysyäkseen pystyssä. Hän purjehtii hennolla kuusenoksalla alas kuohuvaa jokea, hyppää siellä kallionlohkareelta kallionlohkareelle, ja hänen ympärillään liehuu lumivalkoinen tukka ja sinivihreä hame, joka paistaa kuin vesi Sveitsin syvissä järvissä.
— Murskata, pitää kiinni, miten vain tahdon! sanoo hän. — Kauniin pojan minulta varastivat, pojan, jota olin suudellut, mutta en suudellut kuoliaaksi. Hän on taasen ihmisten joukossa, hän kaitsee vuohia vuorella, kiipeää ylöspäin, aina ylöspäin, poispäin muista, ei minusta. Minun hän on, minä noudan hänet!
Ja hän pyysi huimausta asian toimittajaksi; kesäiseen aikaan oli jääneidosta liian tukahuttavaa luonnonhelmassa, missä minttu viihtyy. ja huimaus kohoutui ja laskeutui. Tuolla tuli yksi, tuolla tuli kolme; huimauksella on monta sisarta, kokonainen lauma. Ja jääneito valitsi voimakkaimman noista monista, jotka ovat toimessa sekä ulkosalla että seinien sisällä. Ne istuvat porraskaiteilla ja torninaitauksilla, ne juoksevat kuin orava pitkin tunturinsyrjää, ne juoksevat sen ulkopuolelle ja polkevat ilmaa niinkuin uimari potkii vettä, ja houkuttelevat esiin uhrinsa ja vetävät alas syvyyteen. Huimaus ja jääneito, molemmat tavoittelevat ihmistä niinkuin polyyppi kaikkea mikä liikkuu sen ympärillä. Huimauksen oli tavoitettava Ruudi.
— Tavoittakoon hänet ken voi! sanoi huimaus, — minä en pysty siihen; kissa, senkin heittiö, on opettanut hänelle temppunsa! Siinä ihmislapsessa on mahti, joka työntää minut pois; minä en pääse kiinni poikaseen, kun hän riippuu oksalla kuilun päällä, vaikka minä tahtoisin kutittaa häntä jalkapohjiin taikka antaa hänelle ryöpyn ilmassa! Minä en voi!
— Me voimme, sanoi jääneito, — sinä tai minä! Minä, minä.
— Ei, ei! kajahti heidän korviinsa, ikäänkuin vuoren kaiku olisi kantanut kirkonkellojen soittoa, mutta se oli laulua, se oli puhetta, se oli toisten luonnonhenkien yhteensulanut kuoro, lempeiden, rakastavaisten ja hyvien, auringonsäteiden tyttärien. Ne asettuvat joka ilta kaareen vuoren harjanteille, levittävät ruusunkarvaiset siipensä, jotka hehkuvat yhä punaisempina ja punaisempina sitä mukaa kuin aurinko laskee. Korkeat alpit hehkuvat, ihmiset kutsuvat sitä »alppihehkuksi». Kun sitten aurinko on laskenut, vetäytyvät ne vuorenhuippujen sisään, valkoiseen lumeen ja nukkuvat siellä kunnes aurinko nousee; silloin tulevat ne jälleen esiin. Varsinkin rakastavat ne kukkasia, perhosia ja ihmisiä ja näiden joukosta ne erityisesti olivat valinneet pienen Ruudin.
— Te ette ota häntä! Te ette saa häntä!
— Suurempia ja voimakkaampia minä olen ottanut ja saanut, sanoi jääneito.
Silloin lauloivat auringon tyttäret laulun matkamiehestä, jolta pyörremyrsky riisti viitan ja vei pois huimaavassa lennossa. »Verhon otti tuuli, mutta ei miestä. Te voitte, te voiman lapset, tavoittaa hänet, mutta ette pitää hallussanne. Hän on voimakkaampi, hänessä on enemmän voimaa kuin meissäkin, hän kohoaa korkeammalle kuin aurinko, meidän äitimme! Hänellä on taikasana, joka sitoo tuulen ja veden, niin että niiden täytyy palvella ja totella häntä. Te päästätte raskaan, pusertavan painon, ja hän kohoaa korkeammalle.»
Niin kauniisti soi kellojen helisevä kuoro.
Ja joka aamu paistoivat auringonsäteet ainoasta vaarin talon pienestä ikkunasta pieneen hiljaiseen lapseen. Auringonsäteiden tyttäret suutelivat häntä, ne tahtoivat sulattaa, lämmittää, kerrankin poistaa jääsuudelmat, jotka jäätikön kuninkaallinen impi oli suudellut häneen, silloin kun hän kuolleen äitinsä sylissä makasi syvässä jääluolassa ja sieltä pelastui kuin ihmeen avulla.
II.
Matka uuteen kotiin.
Ja nyt oli Ruudi kahdeksan vuoden vanha. Hänen setänsä Rhôncn laaksossa, vuorten toisella puolella, tahtoi ottaa pojan luokseen. Siellä saattoi hän paremmin saada opetusta ja päästä eteenpäin. Tämän ymmärsi äidinisäkin ja päästi hänet lähtemään.
Ruudin piti lähteä matkalle. Oli useita muitakin kuin vaari, joille piti sanoa hyvästi. Ensinnäkin oli Ajola, vanha koira.
— Sinun isäsi oli postimies ja minä olin postikoira, sanoi Ajola. — Me olemme kulkeneet vuoret ylös ja alas; minä tunnen koirat ja myöskin ihmiset vuorten tuolla puolen. Minun ei ole ollut tapana puhua paljon, mutta kun ei meillä nyt ole pitkältä tilaisuutta keskustella, puhun hiukan enemmän kuin muuten. Kerron sinulle tarinan, jota aina olen halunnut. Minä en voi sitä ymmärtää etkä sinäkään, mutta yhdentekevää, sillä sen minä olen saanut siitä esiin, etteivät osat tässä maailmassa ole aivan oikein jaettu koirille enempää kuin ihmisillekään. Kaikki eivät ole luodut makaamaan sylissä taikka latkimaan maitoa. Minua ei ole totutettu siihen, mutta minä olen nähnyt koiranpennun ajavan postivaunuissa ja sillä oli siellä ihmisen paikka. Rouvalla, joka oli herrasväkeä tai jonka herrasväkenä koira oli, oli mukana maitopullo, josta hän antoi sille. Sokerileipää se sai, mutta ei viitsinyt sitä edes syödä, nuuski sitä vain, ja sitten söi rouva sen itse. Minä juoksin liassa vaunujen rinnalla, niin nälkäisenä kuin koira ikänä saattaa olla, minä pureskelin omia ajatuksiani; asiat eivät olleet oikealla kannalla — mutta paljonhan on sellaista, joka ei ole niinkuin pitäisi! Toivon että sinä pääset syliin ja ajat vaunuissa. Mutta sitä ei itse voi hankkia itselleen; minä en ole voinut, en haukkumalla enkä töllistelemällä.
Se oli Ajolan puhe, ja Ruudi kiersi kätensä sen kaulaan ja suuteli sitä keskelle märkää kuonoa, ja sitten hän otti syliinsä kissan, mutta se kierteli päästäkseen pois.
— Sinä käyt minulle liian väkeväksi, enkä sinuun nähden tahdo käyttää kynsiä. Kiipeä sinä vain vuorten yli, olenhan minä opettanut sinut kiipeämään! Älä koskaan usko putoavasi, niin kyllä pysyt! Ja sitten kissa juoksi pois, sillä se ei tahtonut antaa Ruudin nähdä, että suru loisti sen silmistä.
Kanat juoksivat permannolla, yksi oli menettänyt pyrstönsä. Matkustaja, joka oli tahtonut esiintyä metsästäjänä, oli ampunut siltä pyrstön, mies kun oli luullut kanaa petolinnuksi.
— Ruudi lähtee vuorten toiselle puolelle, sanoi toinen kana.
— Hänellä on aina kiire, sanoi toinen, — enkä minä pidä jäähyväisistä, ja sitten molemmat tipsuttivat tiehensä.
Vuohille hän myöskin sanoi hyvästi, ja ne huusivat: Mukaan! mukaan!
Mää! Ja se oli niin surullista.
Kaksi paikkakunnan oivallista opasta oli juuri matkalla vuorten yli, he aikoivat laskeutua toiselle puolelle Gemmin kohdalla. Heitä seurasi Ruudi, hän matkusti jalan. Se oli ankara marssi sellaiselle pikkumiehelle, mutta voimia hänellä oli ja väsymätön rohkeus.
Pääskyset lensivät mukana kappaleen matkaa: »Me ja te! ja te ja me!» visersivät ne. Tie kulki yli kuohuisan Lütschinen, joka useina pieninä virtoina syöksyy esiin Grindelwald-jäätikön mustasta kuilusta. Irralliset puunrungot ja kivipaadet olivat täällä siltana. Nyt he olivat ylhäällä lepikön luona ja alkoivat nousta vuorta, juuri lähellä sitä kohtaa, missä jäätikkö oli irtaantunut vuoren kyljestä, ja sitten he astuivat jäätikölle, yli jääpaasien ja kierrellen niitä. Ruudi sai sekä ryömiä että kävellä, hänen silmänsä säteilivät pelkkää iloa ja hän astui rautapohjaisilla vuoristokengillään niin lujasti kuin olisi tahtonut panna merkin siihen kohtaan missä oli kulkenut. Musta maakerros, jonka vuorivirta oli valanut yli jäätikön, antoi tälle kalkkimaisen ulkomuodon, mutta sinivihreä, lasintapainen jää hohti kuitenkin esiin. Täytyi kiertää pienet kokoonpuristuneiden jääkappaleiden muodostamat tokeet, ja tällä retkellä tultiin lähelle suurta kiveä, joka keinui jäärevelmän laidalla; kivi menetti tasapainonsa, kieri alas ja päästi jylisevän kaiun jäätikön ontoista, syvistä käytävistä.
Ylöspäin, aina ylöspäin mentiin. Itse jäätikkö ojentui korkeutta kohti kuin virta villisti päällekkäin kasattuja jääröykkiöitä, jotka ovat puristetut jyrkkien kallionkielekkeiden väliin. Ruudi ajatteli hetkisen mitä hänelle oli kerrottu, että hän äitinsä kanssa oli maannut syvällä yhdessä tällaisessa kuilussa, mutta pian olivat nämä ajatukset taasen poissa; tarina oli hänelle kuin yksi niitä monia jotka hän oli kuullut. Silloin tällöin, kun miehet luulivat nousun käyvän pienelle vekaralle liian vaivaloiseksi, ojensivat he hänelle käden, mutta hän ei ollut väsynyt, ja kiiltojäällä hän seisoi varmana kuin kemssi. Nyt he tulivat kalliopohjalle, milloin sammaltumattomaan louhikkoon, milloin matalaan kuusikkoon ja taasen vihreälle laitumelle — aina vaihtelevaa, aina uutta!
Ympärillä kohosivat lumivuoret, joiden nimet hän tunsi, niinkuin jokainen lapsi täällä: Jungfrau — Neito, Mönch — Munkki ja Eiger. Ruudi ei koskaan ennen ollut käynyt näin korkealla, ei koskaan ennen astunut laajalle lumimerelle. Se päilyi siinä liikkumattomin lumiaalloin, joista tuuli puhalsi irti yksityisiä hiutaleita, niinkuin se puhaltaa vaahtoa meren vedestä. Jäätikkö törrötti jäätikön vieressä, saattaisipa sanoa: pitäen toistaan kädestä. Jokainen on jääneiden lasipalatsi, jääneiden, jonka voima ja tahto on tavoittaminen ja hautaaminen. Aurinko poltti kuumasti, lumi oli häikäisevää ja siroiteltuna täyteen siintäviä, kimmelteleviä timanttihileitä. Lukemattomia hyönteisiä, varsinkin perhosia ja mehiläisiä, makasi joukoittain kuolleena lumella; ne olivat uskaltautuneet liian korkealle, tai oli tuuli kantanut niitä, kunnes ne kuolivat tässä kylmyydessä. Wetterhornin ympärillä riippui ikäänkuin hienoksi kartattu musta villatukko: uhkaava pilvi. Se aleni paisuttaen sisältöään, — tämä Föhn oli puhjetessaan voimaltaan mahtava. Vaikutus koko tästä retkestä, ylhäällä oleva yökortteeri ja tie eteenpäin, syvät kalliokuilut, missä vesi ajatusta huimaavan pitkän ajan kuluessa oli sahannut kivipaasia, painui unohtumattomana Ruudin muistoon.
Autio kivirakennus toisella puolen lumimerta soi suojaa ja turvaa yöksi. Täällä he tapasivat puuhiiliä ja kuusenoksia. Pian sytytettiin nuotio, tehtiin yösija niin hyvin kuin taidettiin, miehet istuutuivat tulen ääreen, polttivat tupakkaansa ja joivat lämmintä maustettua juomaa; jonka he itse olivat valmistaneet. Ruudi sai juoda osansa, ja puhuttiin alppimaan salaperäisistä olennoista, kummallisista syvien järvien jättiläiskäärmeistä, yön väestä, aave-sotajoukosta, joka läpi ilman vei nukkuvan ihmeelliseen uivaan kaupunkiin: Venetsiaan; villistä paimenesta, joka ajoi mustia lampaitaan yli laitumen — jollei niitä oltukaan nähty, niin oli sentään kuultu niiden kellot, kuultu karjan hirvittävä mylvinä. Ruudi kuunteli uteliaana, mutta ilman pelkoa, — sitä hän ei tuntenut, — ja seuratessaan keskustelua luuli hän kuulevansa tuon aavemaisen onton mylvinän. Niin, se kävi selvemmäksi ja selvemmäksi; miehet kuulivat sen myöskin, lakkasivat puhumasta, kuuntelivat ja sanoivat Ruudille, ettei hän saisi nukkua.
Föhn siellä puhalsi, tuo väkivaltainen myrskytuuli, joka paiskautuu vuorilta alas laaksoon ja joka hurjuudessaan katkoo puita ikäänkuin ne olisivat korsia ja siirtää puutaloja joen toiselta rannalta toiselle niinkuin me siirrämme šakkinappulan.
Tunti oli kulunut, kun he sanoivat Ruudille, että se oli nyt ohi, nyt hän saattoi nukkua, ja marssista väsyneenä hän nukkuikin kuin käskystä.
Varhain aamulla he läksivät liikkeelle. Aurinko valaisi sinä päivänä Ruudille uusia vuoria, uusia jäätiköitä ja lumikenttiä. He olivat saapuneet Wallisin kantoniin ja olivat tuolla puolen sitä vuorenharjannetta, joka näkyi Grindelwaldilta, mutta vielä kaukana uudesta kodista. Toisia vuorenrotkoja, toisia laitumia, metsiä ja tunturipolkuja tuli näkyviin, toisia taloja, toisia ihmisiä ilmaantui, mutta mitä ihmisiä hän näkikään? Epäsikiöitä he olivat, hirvittäviä, pöhöttyneitä, kellertäviä kasvoja, kaula oli raskas, ruma riippuva lihapussi. Ne olivat kretiinejä; sairaloisesti laahautuivat he eteenpäin ja katselivat typerin silmin vieraisiin tulijoihin. Naiset olivat hirvittävimmän näköiset. Olivatko uuden kodin ihmiset tällaisia?
III.
Setä.
Sedän talossa, minne Ruudi tuli, olivat ihmiset, Jumalan kiitos, sen näköisiä, jommoisia Ruudi oli tottunut näkemään. Yksi ainoa kretiini vain täällä oli, hupsu poikaraukka, yksi näitä vaivaisia olentoja, jotka köyhinä ja avuttomina Wallisin kantonissa aina kiertävät Saperheissä jääden pariksi kuukaudeksi kuhunkin taloon, Saperli-raukka oli juuri täällä, kun Ruudi tuli.
Setä oli vielä voimakas metsästäjä ja osasi lisäksi tynnyrintekijän ammatin. Hänen vaimonsa oli pieni, viisas ihminen, jolla oli milteipä linnun kasvot, silmät kuin kotkalla, kaula pitkä ja aivan untuvainen.
Kaikki oli Ruudille uutta, vaateparsi, tavat ja toimet, yksinpä kielikin, mutta tätä oppi lapsenkorva pian ymmärtämään. Varakasta täällä näytti olevan verrattuna vaarin kotiin. Tupa, jossa he asuivat, oli suurempi, seiniä koristivat kemssinsarvet ja hohtaviksi kiilloitetut pyssyt, oven yläpuolella riippui jumalanäidin kuva, sen edessä oli tuoreita alppiruusuja ja palava lamppu.
Setä oli, niinkuin sanottu, seudun parhaita kemssinampujia ja lisäksi tottunein ja paras opas. Tässä talossa Ruudista nyt tuli lempilapsi; tosin täällä jo oli sellainen, nimittäin vanha, sokea, kuuro metsästyskoira, josta ei enää ollut hyötyä, mutta josta ennen oli ollut. Muistettiin miten tämä eläin oli kunnostautunut entisinä aikoina, ja siksi se nyt kuului perheeseen ja sai nauttia hyviä päiviä. Ruudi taputti koiraa, mutta se ei enää ryhtynyt tekemisiin vieraiden kanssa, ja vierashan Ruudi vielä oli, mutta ei kauan. Hän juurtui pian sekä taloon että sydämiin.
— Täällä ei ole hullumpaa, täällä Wallisin kantonissa, sanoi setä, — kemssejä meillä on, ne eivät kuole sukupuuttoon yhtä pian kuin vuorikauriit. Paljon parempi täällä on kuin ennen aikaan. Kehuttakoon sitä miten paljon tahansa, niin on meidän aikamme kuitenkin parempi; pussiin on tullut läpi, ummehtuneeseen laaksoomme on päässyt tuulta. Kun vanha, kulunut häviää, niin aina syntyy parempaa, sanoi hän, ja jos setä joutui oikein puhetuulelle, niin hän kertoi lapsuutensa vuosista aina isänsä voimakkaimpaan aikaan asti, jolloin Wallis oli, niinkuin hän sanoi, umpinainen pussi, jossa oli liian paljon sairaita, surkeita kretiinejä. — Mutta ranskalaiset sotilaat tulivat, ne ne olivat oikeita tohtoreita; ne hakkasivat kuoliaaksi taudin ja ihmiset samoin. Hakata osasivat ranskalaiset, hakata monella muotoa, ja tytöt osaavat hekin hakkailla! ja tätä puhuessaan nyökytti setä ranskalais-syntyiselle vaimolleen ja hymyili. — Ranskalaiset osaavat hakata vaikkapa kiviä niin että ne antautuvat! Simplon-tien ne ovat hakanneet kallioihin, avanneet niihin tien, niin että minä nyt voin sanoa kolmivuotiaalle lapselle: lähdeppä nyt Italiaan, pysy vain maantiellä! Ja vekara löytää Italiaan, kun hän vain pysyy maantiellä! Ja sitten lauloi setä ranskalaisen laulun ja huusi hurraata Napoleon Bonapartelle.
Silloin kuuli Ruudi ensi kerran puhuttavan Ranskasta, Lyonista, tuosta suuresta kaupungista, joka on Rhône-virran varrella ja jossa setä oli ollut.
Jonkun vuoden perästä oli Ruudistakin tuleva reipas kemssinampuja; hänellä oli taipumuksia siihen, sanoi setä, ja hän opetti poikaa pitelemään pyssyä, tähtäämään ja laukaisemaan. Metsästyskautena otti hän pojan mukaansa vuorille ja antoi hänen juoda lämmintä kauriinverta, jotta huimaus lähtisi metsästäjästä. Hän opetti häntä tuntemaan ajan, jolloin laviinit vyöryvät eri puolilla vuorta keskipäivän aikaan tai iltapäivällä, siitä riippuen kuinka aurinko siellä vaikutti säteillään. Hän opetti häntä tarkkaamaan kemssejä ja ottamaan oppia niiden hypystä, niin että hypätessä putosi jaloilleen ja jäi paikoilleen, ja jollei vuorenrotkossa ollut jalkanojaa, niin täytyi koettaa nojautua käsivarsien varaan, tarrautua kiinni jänteiden avulla, joita oli reisissä ja pohkeissa. Niskankin avulla saattoi pureutua kiinni, jos niiksi tuli. Kemssit olivat viisaita, ne asettivat vartiansa, mutta metsästäjän pitää olla viisaampi, kiertää niin etteivät ne haista hänen jälkiään. Hän osasi johtaa ne harhaan, viittansa ja hattunsa hän ripusti alppisauvan nenään; ja kemssi piti viittaa miehenä. Tämän konstin teki setä eräänä päivänä ollessaan Ruudin kanssa metsällä.
Tunturipolku oli kaita, sitä tuskin oli olemassakaan, vain ohut reunus oli huimaavan kuilun partaalla. Lumi oli siinä puoleksi sulanut, kivi mureni, kun sille astui, minkä vuoksi setä laskeutui maahan pitkin pituuttaan ja kulki ryömien eteenpäin. Jokainen kivi, joka irtautui, läksi vierimään, kolahti jonnekin, kimmahti ylös ja kieri sitten taasen; useaan kertaan hyppäsi se kallionseinämästä toiseen, ennenkuin se asettui lepoon mustassa syvyydessä. Sadan askeleen päässä sedän takana seisoi Ruudi kallionnyppylän äärimmäisellä kiinteällä pohjalla ja näki ilmassa, juuri purjehtimassa sedän yli, mahtavan kuningaskotkan, joka aikoi siipensä lyönnillä paiskata syvyyteen ryömivän madon, saadaksensa itsellensä sen raadosta herkun. Setä piti silmällä vain kemssiä, joka nuoren kilinsä kanssa näkyi toisella puolen kuilua. Ruudi piti silmällä lintua, ymmärsi mitä se tahtoi, ja sentähden oli hänen kätensä pyssyn liipaisimessa, valmiina laukaisemaan. Silloin hypähti kemssi, setä ampui ja tappava kuula oli osunut eläimeen, mutta kili lähti pakoon, ikäänkuin se kautta koko ikänsä olisi harjaantunut pakoon ja vaaraan. Laukauksen peloittamana kääntyi hirvittävä lintu toiseen suuntaan. Setä ei tietänyt, missä vaarassa hän oli, hän kuuli sen vasta Ruudilta.
Heidän siinä mitä parhaimmalla tuulella kulkiessaan kotia kohti ja sedän viheltäessä laulua poikavuosiltaan, kuului yhtäkkiä läheisyydestä omituinen ääni. He katsoivat syrjään, he katsoivat ylös, ja korkeudessa, kaltevalla tunturipengermällä kohoutui jääpeite. Se aaltoili niinkuin levitetty liinavaate, kun tuuli käy sen alitse. Aallon harjat murskautuivat ikäänkuin ne olisivat olleet marmorilaattoja, jotka särkyvät. Ne liukenivat vaahtoavaksi, vyöryväksi vedeksi, joka kumisi kuin kaukainen ukkosen jylinä: laviini syöksyi alas, ei Ruudin ja sedän yli, mutta liian likeltä heitä.
— Pidä kiinni Ruudi, huusi setä, — kiinni kaikin voimin!
Ja Ruudi tarttui likeiseen puunrunkoon. Setä kiipesi hänen ylitseen puunoksille ja pysytteli siinä laviinin vyöryessä monen sylen päässä heistä, mutta ilmanpaine, siitä lähtevät myrskyn evät murskasivat ja taittoivat ympärillä olevat puut ja pensaat ikäänkuin ne olisivat olleet kuivaa ruohoa, ja heittivät niitä kauas joka taholle. Ruudi makasi maahan lyyhistyneenä, puunrunko, josta hän piteli kiinni, oli kuin poikkisahattu ja latva lingottuna pitkän matkan päähän. Tuolla murtuneiden oksien välissä makasi setä, pää murskana. Hänen kätensä oli vielä lämmin, mutta kasvot mahdottomat tuntea. Ruudi seisoi kalpeana ja vavisten. Hän oli kauhuissaan ensimmäisen kerran eläessään. Tämä oli hänen ensimmäinen pelonhetkensä.
Hän tuli kuoleman sanomaa tuoden myöhään illalla kotiin, joka nyt oli surun koti. Vaimo seisoi mykkänä, kyynelettömänä, ja vasta kun ruumis tuotiin, pääsi tuska purkautumaan. Kretiini-raukka meni vuoteeseensa; häntä ei nähty koko päivänä. Illemmällä hän tuli Ruudin luo.
— Kirjoita kirje minun puolestani! Saperli ei osaa kirjoittaa! Saperli voi viedä kirjeen postiin!
— Sinunko kirjeesi? kysyi Ruudi. — Ja kenelle?
— Herralle Kristukselle.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
Ja tuo puolihupsu, joksi he sanoivat kretiiniä, loi liikuttavan silmäyksen Ruudiin, liitti kätensä ristiin ja sanoi juhlallisena ja hartaana:
— Jeesukselle Kristukselle! Saperli tahtoo lähettää hänelle kirjeen, pyytää häneltä, että Saperli saa maata kuolleena eikä tämän talon mies.
Ja Ruudi painoi hänen kättään.
— Se kirje ei tule perille. Se kirje ei anna häntä meille takaisin.
Vaikeaa oli Ruudin selittää hänelle, minkätähden tämä oli mahdotonta.
— Nyt sinä olet talon turva, sanoi kasvatusäiti, ja siksi Ruudi tuli.
IV.
Babette.
»Kuka on paras ampuja Wallisin kantonissa? Niin, sen tiesivät kemssit. »Varo Ruudia!» sanoivat he. »Kuka on kaunein ampuja?» »Sepä on Ruudi», sanoivat tytöt, mutta he eivät sanoneet: »Varo Ruudia!» Sitä eivät sanoneet vakavat äiditkään, sillä hän nyökkäsi yhtä ystävällisesti heille kuin nuorille tytöille. Hän oli niin reipas ja iloinen, hänen poskensa olivat ruskeat, hänen hampaansa terveet ja valkeat, ja silmät loistivat mustina kuin hiilet. Kaunis mies hän oli ja vain kahdenkymmenen vuoden vanha. Jäinen vesi ei pystynyt häneen hänen uidessaan, hän kääntelihe vedessä kuin kala, kiipesi paremmin kuin kukaan, imeytyi kiinni kallioseinämään kuin etana, hänessä oli hyvät lihakset ja jänteet. Se tuli myöskin ilmi, kun hän hyppäsi; kissa oli ensinnä opettanut hänelle sen taidon ja sitten kemssit. Parhaan oppaan haltuun se uskoutui, joka uskoutui Ruudille; tämä saattoi sitä tietä koota kokonaisen omaisuuden. Tynnyrintekijänammattia, jonka setä myöskin oli hänelle opettanut, ei hän ajatellut; hänen halunsa ja ilonsa oli ampua kemssejä. Sekin tuotti rahaa. Ruudi oli hyvä naimakauppa, niinkuin sanotaan, kunhan hän vain ei kurkottanut yläpuolelle säätyään. Hän oli tansseissa tanssija, josta tytöt näkivät unta ja jota jokunen valveillakin ajatteli.
— Minua hän on suudellut tanssissa! sanoi koulumestarin Anette rakkaimmalle ystävättärelleen, mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa parhaimmallekaan ystävättärelleen, sellainen kun ei tahdo pysyä hampaiden takana; se on kuin hiekka rikkinäisessä pussissa, se valuu pois. Pian tiedettiin, että Ruudi, niin hyvä ja kunnon poika kuin hän olikin, suuteli tanssissa. Eikä hän kuitenkaan ollut suudellut sitä, jota hän olisi mieluimmin suudellut.
— Kas sitä vaan! sanoi muuan vanha metsästäjä, — hän on suudellut
Anettea; hän on alkanut A:sta ja suutelee kyllä aakkoset päästä päähän.
Tanssissa annettu suudelma, se oli toistaiseksi ainoa, mitä juoru saattoi kertoa Ruudista, mutta Anettea hän oli suudellut, eikä tämä ensinkään ollut hänen sydämensä kukka.
Alhaalla Bexissä, suurten pähkinäpuiden keskellä, aivan lähellä kuohuvaa vuorivirtaa, asui rikas mylläri. Asuinrakennuksena oli suuri kolmikerroksinen talo, jossa oli pieniä torneja; se oli katettu päreillä ja silattu läkkilaatoilla, jotka sekä päivän että kuun valossa loistivat. Suurimman tornin katolla oli viirinä kiiltävä nuoli, joka tunkeutui omenaan — viittaus Tellin ammuntaan. Mylly teki varakkaan ja hauskan vaikutuksen, se kelpasi sekä kuvien että kirjoitusten aiheeksi, mutta myllärin tytärtä ei voinut esittää kuvin eikä kirjoituksin, niin olisi ainakin Ruudi sanonut, ja kuitenkin oli tytön kuva piirretty hänen sydämeensä. Molemmat hänen silmänsä loistivat siellä niin että siellä oli oikein tulipalo. Se oli syttynyt sinne yhtäkkiä, niinkuin muukin tulipalo syttyy, ja kaikkein kummallisinta oli, ettei myllärin tytär, kaunis Babette, aavistanut sitä. Hän ja Ruudi eivät olleet koskaan puhuneet halaistua sanaa keskenään.
Mylläri oli rikas. Tämän rikkauden tähden ei Babette ollut helposti yletettävissä. Mutta mikään ei ole niin korkealla, sanoi Ruudi itsekseen, ettei sitä voisi saavuttaa. Täytyy kiivetä, ja kun ei usko putoavansa, niin ei putoa. Sen opin hän oli saanut kotoa.
Nyt sattui Ruudilla olemaan asiaa Bexiin. Sinne oli aikamoinen matka, rautatietä ei vielä silloin ollut rakennettu. Rhônen jäätiköltä Simplon-vuoren juuritse, alati vaihtelevien vuorenharjanteiden välillä kulkee leveä Wallis-laakso mahtavine Rhône-virtoineen, joka usein paisuu, huuhtoutuen yli maiden ja teiden ja hävittäen kaikki. Sionin ja St. Mauricen kaupunkien välillä tekee laakso mutkan, koukistuu kyynärpään tavoin ja kapenee Mauricen kohdalla niin, ettei siinä ole tilaa muuta kuin joen uomalle ja kaidalle ajotielle. Vuoren puolella kohoaa vanha torni, vartioiden kuin mikäkin sotilas Wallisin kantonia, joka tässä päättyy, ja katselee muuratun sillan yli toisella puolen olevalle tullihuoneelle. Siinä alkaa Vaud’n kantoni ja läheisin kaupunki on Bex, jonne ei ole pitkältä. Täällä näkee joka askeleella mitä runsainta varallisuutta ja hedelmällisyyttä, täällä kulkee kuin kastanja- ja pähkinäpuiden lehdossa. Sieltä täältä kurkistelevat sypressit ja granaatinkukkaset, täällä on eteläisen lämmintä, ikäänkuin olisi tullut Italiaan.
Ruudi tuli Bexiin, toimitti asiansa, katseli ympärilleen, mutta myllyllä ei näkynyt renkiäkään, saatikka sitten Babettea. Ei ollut niinkuin olla piti.
Tuli ilta, ilma oli täynnä villin timjamin ja kukkivan lehmuksen tuoksua, metsänvihreillä vuorilla leijui ikäänkuin hohtava, ilmansininen harso, vallitsi hiljaisuus, joka ei ollut unen eikä kuoleman, vaan oli kuin koko luonto olisi pidättänyt hengitystään, tuntien olevansa asetettuna odottamaan, että sen hahmo valokuvattaisiin taivaansiniselle pohjalle. Siellä täällä puiden välissä kohosi pitkin vihreää maata pylväitä, jotka pitelivät hiljaisen laakson läpi vedettyä sähkölennätinlankaa. Tällaista pylvästä vastaan nojaten seisoi muuan olento, niin liikkumattomana, että olisi luullut sitä kuolleeksi puunrungoksi. Mutta se oli Ruudi; hän seisoi paikoillaan yhtä hiljaa kuin koko ympäristö tällä hetkellä. Hän ei nukkunut, vielä vähemmin hän oli kuollut, mutta niinkuin sähkölennätinlankaa myöten usein lentää suuria maailmantapahtumia, yksityiselle tärkeitä tapahtumia, langan sitä ilmaisematta värähdyksellä tai äänelläkään, niin kulki läpi Ruudin mahtavia, valtavia ajatuksia, hänen elämänsä onni, hänen tästäpuoleen »ainoinen ajatuksensa». Hänen silmänsä tähtäsivät läpi lehvien yhteen kohtaan: myllärin talosta näkyvään valoon, sillä täällä asui Babette. Olisi luullut Ruudin tähtäävän ampuakseen kemssiä, niin hiljaa hän seisoi, mutta itse oli hän tällä hetkellä kuin kemssi, joka saattaa monta minuuttia seisoa ikäänkuin se olisi tunturista veistetty, ja äkkiä, kun kivi rupeaa kierimään, tekee hypyn ja kiitää tiehensä. Ja juuri samoin teki Ruudi: ajatus rupesi kierimään.
— Ei saa koskaan kadottaa luottamusta! sanoi hän. — Myllylle! Hyvää iltaa myllärille, hyvää päivää Babettelle. Ei putoa, kun ei usko putoavansa! Täytyyhän Babetten toki kerran nähdä minut, jos minusta tulee hänen miehensä.
Ja Ruudi nauroi, oli hyvällä tuulella ja läksi myllylle. Hän tiesi mitä hän tahtoi, hän tahtoi saada Babetten.
Joki kiidätti kohisten kellertävää vettään, pajut ja lehmukset ojentuivat yli vilisevän veden. Ruudi asteli tiellä, ja kävi niinkuin sanotaan vanhassa lastenlaulussa:
Tuli taloon myllärin, vaan ei ketään nähnyt, kissamirrin kuitenkin.
Kotikissa oli portailla, kyyristi selkäänsä ja sanoi: »Miau!» mutta Ruudi ei huomannut sen puhetta. Hän koputti: kukaan ei kuullut, kukaan ei avannut. »Miau!» sanoi kissa. Jos Ruudi olisi ollut pieni, niin hän olisi ymmärtänyt eläinten kielen ja kuullut kissan sanovan: »Täällä ei ole ketään kotona!». Nyt hänen täytyi lähteä myllylle kysymään. Siellä hän sai tiedon. Isäntä oli matkalla, aina Interlakenin kaupungissa asti, »inter lacus, järvien välillä», niinkuin koulumestari, Anetten isä, opettaessaan oli selittänyt. Siellä asti oli mylläri ja Babette niinikään. Siellä oli suuret ampumajuhlat; niiden oli määrä alkaa huomispäivänä ja kestää koko viikon. Sinne tuli sveitsiläisiä kaikista saksalaisista kantoneista.
Ruudi-raukka, saattoi sanoa, hän ei ollut tullut Bexiin onnellisella hetkellä, täytyi lähteä takaisin vaan, ja sen hän teki, lähti St. Mauricen ja Sionin tietä omaan laaksoonsa, omille vuorilleen, mutta masentunut hän ei ollut. Kun aurinko seuraavana aamuna nousi, oli hänen mielensä aikaa sitten pystyssä — lamassa se ei koskaan ollut.
— Babette on Interlakenissa, monen päivämatkan päässä täältä, sanoi hän itsekseen. Sinne on pitkä matka, jos kulkee suurta maantietä, mutta se ei ole niin kaukana, jos pyyhältää sinne vuorten yli, ja se on juuri kemssinampujan oikea tie. Sitä tietä olen ennenkin käynyt, siellä päin on kotiseutuni, missä minä olin pienenä vaarin luona. Ja ampumajuhlat, ne siis ovat Interlakenissa. Ja siellä minä tahdon olla ensimmäisenä ja ensimmäinen minä tahdon olla Babettelle, kunhan vaan olen tehnyt tuttavuutta hänen kanssaan.
Selässä kevyt reppu, siinä pyhävaatteet, pyssy ja metsästyslaukku, astui Ruudi ylös vuorta, oikotietä, joka kuitenkin on jokseenkin pitkä, mutta ampumajuhlathan olivat alkaneet vasta tänään ja niiden oli määrä kestää seuraavalle viikolle asti. Koko sen ajan tulisivat mylläri ja Babette viipymään sukulaisten luona Interlacenissa. Ruudi kulki yli Gemmin, hänen tarkoituksensa oli laskeutua alas Grindelwaldin kohdalla.
Reippaana ja iloisena jatkoi hän raikkaassa, keveässä, vahvistavassa vuori-ilmassa matkaansa ylöspäin. Laakso vaipui alemma, näköpiiri laajeni. Täällä lumihuippu, tuolla lumihuippu ja pian hohtavanvalkea alppiketju. Ruudi tunsi joka lumivuoren, hän suuntasi kulkunsa Schreckhornia kohti, joka nosti valkeaksi puuteroitua kivisormeaan korkealle siniseen ilmaan.
Vihdoinkin hän oli päässyt vuorenharjan yli. Laitumet alenivat kotilaaksoa kohti. Ilma oli kevyt, mieli kevyt, vuoret ja laaksot olivat kukkurallaan kukkasia ja vehreyttä, sydän oli täynnä nuoruudentunnetta: ihminen ei koskaan vanhene, hän ei koskaan kuole. Elää, hallita, nauttia! Hän oli vapaa kuin lintu, kevyt kuin lintu. Pääskyset lensivät ohi ja visersivät niinkuin lapsuuden aikana: »me ja te!» ja »te ja me!» Kaikki oli lentoa ja iloa.
Alhaalla väikkyi sametin vihreä niitty siroiteltuna täyteen ruskeita puutaloja, Lütschine-joki solisi ja kohisi. Hän näki jäätikön lasinvihreine reunoineen liittyvän likaiseen lumeen, syvät revelmät, ylimmän ja alimman jäätikön hän näki. Kirkonkellojen soitto kaikui hänen korvaansa ikäänkuin se olisi tahtonut toivottaa hänet tervetulleeksi kotiin. Hänen sydämensä sykki voimakkaammin, se paisui niin, että Babette hetkeksi katosi sieltä; niin suureksi kävi hänen sydämensä, niin täyteen se tulvahti muistoja.
Taasen hän kulki sitä tietä, missä pienenä palleroisena oli seisonut toisten lasten kanssa myymässä puutaloveistoksia. Tuolla ylhäällä kuusten takana oli vielä vaarin talo; siellä asui vierasta väkeä. Lapsia juoksi tielle, ne tahtoivat tehdä kauppaa, eräs ojensi alppiruusua. Ruudi otti sen pitäen sitä hyvänä merkkinä ja ajatteli Babettea. Pian hän oli alhaalla, toisella puolella siltaa, missä molemmat Lütschinet yhtyvät. Lehtipuiden luku lisääntyi, pähkinäpuut soivat varjoa. Nyt hän näki liehuvia lippuja, valkean ristin punaisella vaatteella, jommoinen on sveitsiläisten ja tanskalaisten lipussa. Ja hänen edessään oli Interlaken.
Se oli totisesti kaupunki, komeampi kuin mikään muu, siltä Ruudista tuntui. Sveitsiläiskaupunki pyhävaatteissa. Se ei ollut, niinkuin muut kaupungit, röykkiö raskaita kivitaloja, painava, vieras ja ylhäinen. Ei, näytti siltä kuin puutalot olisivat vuorilta juosseet alas vihreään laaksoon, kirkkaan, nuolennopean joen varrelle ja asettuneet riviin, noin jotakuinkin vaan, muodostamaan katua. Kaikkein komein katu, niin, se oli syntynyt sen jälkeen kun Ruudi viimeksi oli täällä. Se näytti muodostuneen sillä tavalla, että kaikki vaarin Veistämät kauniit puutalot, joita kaappi kotona oli täynnä, olivat asettuneet tänne ja kasvaneet yhtä voimakkaasti kuin nuo vanhat, vanhimmat kastanjapuut. Jokainen talo oli hotelli, joksi niitä sanottiin, ikkunoiden ja parvekkeiden pieliä koristivat puuleikkaukset ja ulkonevat katot, jotka olivat hyvin somia ja siroja, ja jokaisen talon edustalla oli kokonainen kukkaistarha, aina leveään makadamisoituun maantiehen asti. Talot olivat tämän tien varrella, mutta vain sen toisella puolella; muuten ne olisivat peittäneet siinä edessä olevan tuoreen vihreän niityn, missä lehmät kulkivat kellot kaulassa, jotka soivat samalla tavalla kuin korkeilla alppilaitumilla. Niittyä ympäröivät korkeat vuoret, keskellä ikäänkuin astuen syrjään, jotta näkyisi loistava, lumipukuinen Jungfrau-vuori, kaikista Sveitsin vuorista kaunismuotoisin.
Mikä vilinä koreita herroja ja naisia vieraista maista, mikä hyörinä maalaisia eri kantaneista! Ampujilla oli järjestysnumeronsa seppeleenä hatun ympärillä. Täällä oli soittoa ja laulua, posetiiveja ja puhallussoittimia, huutoa ja melua. Taloja ja siltoja koristivat runot ja tunnuskuvat, liput ja viirit liehuivat, pyssyt paukkuivat paukkumistaan. Ruudin korvissa se oli parasta musiikkia, hän unohti tässä hälinässä kokonaan Babetten, jonka tähden hän kuitenkin oli tullut tänne.
Ampujat kokoontuivat ryhtyäkseen maaliammuntaan. Ruudi oli pian heidän joukossaan, hän oli siellä kaikkein taitavimpana, kaikkein onnellisimpana. Aina hän osasi keskelle mustaa pilkkua.
— Kuka se onkaan tuo vieras, aivan nuori metsästäjä? kysyttiin. — Hän puhuu semmoista ranskaa kuin Wallisin kantonissa puhutaan! Hän sanoo sanottavansa aika hyvin myöskin meidän saksankielellämme, sanoivat toiset. — Hän kuuluu lapsena olleen tällä seudulla Grindelwaldin tienoilla, tiesi joku heistä.
Siinä veitikassa oli elämää, hänen silmänsä loistivat, hänellä oli varma katse ja käsi, sentähden hän osasi. Onni antaa rohkeutta, ja rohkeuttahan Ruudilla aina oli ollut. Pian hänen ympärillään oli kokonainen piiri ystäviä; häntä sekä kiitettiin että juhlittiin. Babette oli miltei poissa hänen ajatuksistaan. Yhtäkkiä laskeutui raskas käsi hänen olkapäälleen ja karkea ääni puhutteli häntä ranskaksi.
— Tehän olette Wallisin kantonista?
Ruudi kääntyi ja näki punakat, tyytyväiset kasvot, paksun miehen: se oli Bexin rikas mylläri. Leveällä vartalollaan peitti hän kokonaan hennon, herttaisen Babetten, joka sentään pian kurkisti esiin, katsoen loistavin, tummin silmin. Rikas mylläri laski sen koituvan hänenkin hyväkseen, että parhaitten laukausten ampuja ja juhlituin mies oli kotoisin hänen kantonistaan. Ruudi oli totisesti onnen lapsi: se, mitä hän oli lähtenyt hakemaan, mutta jonka hän perille tultuaan oli miltei unohtanut, se tuli hänen luokseen.
Kun ihmiset kaukana kotoa sattuvat tapaamaan kotipuolen väkeä, niin he tuntevat toisensa, puhuvat keskenään. Ruudi oli ampumajuhlassa laukaustensa nojalla ensimmäinen mies, niinkuin mylläri kotona Bexissä rahojensa ja hyvän myllynsä nojalla oli ensimmäinen mies. Ja niin puristivat nuo molemmat miehet toistensa kättä, mitä he eivät koskaan ennen olleet tehneet. Babettekin otti niin luottavasti Ruudia kädestä, ja Ruudi puristi puolestaan hänen kättään ja katsoi häneen, niin että tyttö aivan punastui.
Mylläri kertoi miten pitkän matkan he olivat tänne kulkeneet, mitä kaikkia suuria kaupunkeja he olivat nähneet. Oli se aikamoinen matka: he olivat kulkeneet höyrylaivalla, ajaneet sekä höyryllä että postivaunuilla.
— Minä kuljin lyhyempää tietä, sanoi Ruudi. — Minä kuljin vuorten yli.
Eihän mikään tie ole niin korkea, ettei sitä voi kulkea.
— Ja samalla taittaa niskansa, sanoi mylläri. — Ja te olette juuri sen näköinen, että te kerran taitatte niskanne, kun olette niin uhkarohkea.
— Ei putoa, kun ei usko putoavansa! sanoi Ruudi.
Ja myllärin sukulaiset Interlakenissa, joiden luona mylläri ja Babette vierailivat, pyysivät Ruudia käymään tervehtimässä: hänhän oli kotoisin samasta kantonista kuin heidän sukulaisensa. Se oli Ruudille hyvä tarjous, hänellä oli onni matkassaan, niinkuin on aina sillä, joka luottaa itseensä ja muistaa: Jumala antaa meille pähkinät, mutta hän ei riko niitä meille. Ja Ruudi istui myllärin sukulaisissa ikäänkuin perheeseen kuuluvana, ja siellä juotiin parhaimman ampujan malja, ja Babettekin kilisteli, ja Ruudi kiitti maljasta.
Illemmällä kulkivat he kaikki kaunista tietä ohi komeitten hotellien, vanhojen pähkinäpuiden alla, ja siellä oli sellainen ihmispaljous ja tungos, että Ruudin täytyi tarjota Babettelle käsivartensa. Hän sanoi olevansa hyvin iloinen siitä, että hän oli tavannut vaud’laisia. Vaud’n ja Wallisin kantonit olivat hyviä naapuruksia. Hän toi esiin ilonsa niin lämpimästi, että Babetten mielestään täytyi puristaa hänen kättään kiitokseksi. He kulkivat siinä miltei vanhoina tuttuina, ja hauska hän oli, tuo pieni herttainen olento. Ruudin mielestä häntä puki erinomaisesti, kun hän osoitti noiden vieraiden naisten pukujen ja heidän kävelytapansa naurettavuudet ja liioittelun, eikä Babette ensinkään tehnyt sitä pilkatakseen, sillä he saattoivat olla hyvin kunnollisia ihmisiä, niin, jopa herttaisia ja suloisia ihmisiä, sen tiesi Babette.
Hänellä oli kummitäti, joka oli tuollainen hyvin ylhäinen englantilainen nainen. Kahdeksantoista vuotta sitten, kun Babette kastettiin, oli hän ollut Bexissä. Hän oli antanut Babettelle sen kallisarvoisen neulan, jota hän piti rinnassaan. Kaksi kertaa oli kummitäti kirjoittanut, ja tänä vuonna piti heidän täällä Interlakenissa tavata hänet tyttärineen, jotka olivat naimattomia, siinä kolmenkymmenen tienoissa, sanoi Babette — hänhän oli vain kahdeksantoista.
Suloinen pieni suu ei pysynyt hetkeäkään hiljaa, ja kaikki, mitä Babette sanoi, kuulosti Ruudin korvissa erittäin tärkeältä. Ja hän kertoi puolestaan, mitä hänellä oli kerrottavanaan, kertoi, miten usein hän oli ollut Bexissä, kuinka hyvin hän tunsi myllyn ja kuinka usein hän oli nähnyt Babetten, vaikkei tämä luultavasti, koskaan ollut huomannut Ruudia. Ja nyt viimein, kun hän tuli myllylle ja hänen päässään oli monenlaisia ajatuksia, joista hän ei voinut puhua, olivat Babette ja hänen isänsä poissa, kaukana poissa, mutta ei kuitenkaan niin kaukana, ettei olisi voinut kiivetä sen muurin yli, joka teki tien pitkäksi.
Niin, hän sanoi sen, ja hän sanoi hyvin paljon.
Hän kertoi miten paljon hän piti Babettesta — ja että hän oli tullut hänen tähtensä eikä ampumajuhlien vuoksi.
Babette mykistyi tykkänään. Ruudi oli uskonut hänelle melkein liian paljon.
Ja heidän kävellessään vaipui aurinko korkean tunturiseinän taa, Jungfrau yleni koko hohdossaan ja loistossaan, ympärillään likeisten vuorten vihreät metsäiset seppeleet. Kaikki ihmiset seisoivat äänettöminä katsellen sinne. Ruudi ja Babette katselivat hekin valtavaa näkyä.
— Ei missään ole niin kaunista kuin täällä! sanoi Babette.
— Ei missään! sanoi Ruudi ja katsoi Babetteen. — Huomenna minun täytyy lähteä! sanoi hän hetken perästä.
— Tulkaa meitä tervehtimään Bexiin! kuiskasi Babette, — isäni olisi siitä hyvillään.
V.
Kotimatkalla.
Oi kuinka paljon Ruudilla oli kantamista, kun hän seuraavana päivänä kulki kotia kohti yli korkeitten vuorien. Niin, hänellä oli kolme hopeapikaria, kaksi erinomaista pyssyä ja hopeinen kahvikannu — se tuli hyvään tarpeeseen kotia perustaessa. Tämä ei kuitenkaan ollut tärkeintä; jotakin tärkeämpää, suurenmoisempaa hän kantoi, tai se kantoi häntä kotiin yli korkeiden vuorten. Mutta ilma oli raakaa, harmaata, sateista ja raskasta. Pilvet laskeutuivat suruharsoina yli vuorenharjanteiden, verhoten hohtavat vuorenhuiput. Salolta kajahtivat viimeiset kirveeniskut, ja alas vuorensyrjään vieri puunrunkoja, — jotka korkeudesta katsoen olivat kuin varpuja, mutta likeltä ne olivat kuin maston paksuisia puita. Lütschine kohisi yksitoikkoisia sointujaan, tuuli humisi, pilvet purjehtivat.
Äkkiä asteli Ruudin vierellä nuori tyttö. Ruudi ei ollut huomannut häntä ennenkuin tyttö oli aivan hänen vierellään. Hänenkin piti kulkea tunturin poikki. Hänen silmissään oli sellainen taika, että niihin täytyi katsella, ne olivat niin kumman lasinkirkkaat, niin syvät, niin pohjattomat.
— Onko sinulla rakastettua? kysyi Ruudi. Hänen mielensä oli vallannut kokonaan rakastetun omistaminen.
— Minulla ei ole ketään! sanoi tyttö ja nauroi, mutta tuntui siltä kuin hän ei olisi puhunut sanaakaan totta.
— Älkäämme kulkeko kiertoteitä, jatkoi hän. — Meidän kai täytyy kulkea vasemmalle, siitä on lyhempi.
— Niin, jotta putoaisimme jääkuiluun, sanoi Ruudi.
— Etkö sinä paremmin tunne tietä, vaikka tahdot olla oppaana!
— Minä juuri tunnen tien! sanoi tyttö — ja minulla on ajatukset matkassani. Sinun ajatuksesipa ovatkin alhaalla laaksossa. Täällä vuorilla täytyy ajatella jääneitoa; hän ei ole ihmisille suopea, väittävät ihmiset.
— Minä en pelkää häntä, sanoi Ruudi. — Hänen täytyi päästää minut käsistään kun olin lapsi. Minä kyllä vältän hänet nyt, kun olen vanhempi.
Ja pimeys tiheni, satoi, tuli lunta, se loisti, se häikäisi.
— Ojenna minulle kätesi, niin minä autan sinua kiipeämään! sanoi tyttö ja hän kosketti Ruudia jääkylmin sormin.
— Sinäkö auttaisit minua! sanoi Ruudi. — Enpä vielä ole tarvinnut naisen apua kiivetessäni!
Ja Ruudi kiiruhti kulkuaan, poispäin tytöstä. Tuisku kiertyi uutimena hänen ympärilleen, tuuli humisi, ja takanaan kuuli hän tytön nauravan ja laulavan — se kuului niin kummalta. Varmaan tämä oli joku jääneitoa palveleva noita. Ruudi oli kuullut sellaisia olevan, kun hän pienenä kulkiessaan vuorten yli oli täällä yötä.
Lumentulo alkoi lakata, pilvi vaappui hänen allaan. Hän katsoi taakseen. Ei enää näkynyt ketään, mutta hän kuuli naurua ja joikunaa, eikä se tuntunut lähtevän ihmisen suusta.
Kun Ruudi vihdoin pääsi vuoren ylimmälle tienoolle, mistä vuoripolku lähti laskeutumaan Rhônen-laaksoa kohti, näki hän kirkkaassa sinisessä valonsäteessä Chamounyn suunnalla kaksi kirkasta tähteä. Ne loistivat niin välkytellen, ja hän ajatteli Babettea, itseään ja onneaan, ja hänen rintansa lämpeni.
VI.
Käynti myllyllä.
— Herrastavaraapa sinä tuot taloon! sanoi vanha kasvatusäiti. Hänen kummalliset kotkansilmänsä säkenöivät, ja hän liikutteli laihaa kaulaa tavallista nopeammin ja kummallisesti kierrellen. — Onni on matkassasi, Ruudi, minun täytyy suudella sinua, poika-kultani!
Ja Ruudi antoi hänen suudella, mutta hänen kasvoistaan näkyi, että hän mukautui olosuhteihin, näihin pieniin kotoisiin ikävyyksiin.
— Kuinka sinä olet kaunis, pikku Ruudi! sanoi vanha vaimo.
— Älä viitsi hullutella! sanoi Ruudi ja nauroi, mutta hän oli siitä kuitenkin hyvillään.
— Vielä kerran minä sanon, virkkoi vanha vaimo, — onni on matkassasi!
— Niin, sen asian minä uskon! sanoi Ruudi ja ajatteli Babettea.
Hän ei koskaan ollut kaivannut tuonne syvään laaksoon niinkuin nyt.
— Varmaan he jo ovat tulleet kotiin, sanoi hän itsekseen, — on jo kulunut kaksi päivää yli sen ajan, jolloin heidän piti tulla sinne. Minun täytyy lähteä Bexiin.
Ja Ruudi tuli Bexiin, ja myllärin väet olivat kotona. Hyvästi hänet otettiin vastaan ja terveisiä hän sai Interlakenin perheeltä. Babette ei puhunut paljon, hän oli käynyt hyvin hiljaiseksi, mutta silmät puhuivat, ja se riitti täydelleen Ruudille. Mylläri, joka muuten mielellään pysyi äänessä — hän oli tottunut siihen, että hänen sutkauksilleen ja sanaleikeilleen aina naurettiin, hän kun oli rikas mylläri — tuntui nyt mieluummin kuuntelevan Ruudin kertomuksia metsästysseikkailuista, vaikeuksista ja vaaroista, joita kemssinmetsästäjät saavat kokea korkeilla tunturihuipuilla, ja siitä, miten siellä täytyi kiivetä pitkin hauraita lumireunusteita, jotka tuuli ja tuisku liimaavat kiinni tunturin syrjään, kiivetä yli huimapääsiltojen, jotka lumituisku on luonut syvien kuilujen yli. Ruudi näytti niin reippaalta, hänen silmänsä loistivat, kun hän kertoi metsästäjän elämästä, kemssin viisaudesta ja rohkeista hypyistä, väkevästä Föhn-tuulesta ja vierivistä lumivyöryistä. Hän pani merkille, että hän jokaisella uudella kertomuksella yhä enemmän voitti myllärin suosiota. Varsinkin miellytti häntä kertomus korpikotkista ja rohkeista kuningaskotkista.
Jonkun matkaa täältä, sisäosassa Wallisin kantonia, oli kotkan pesä, joka oli erinomaisen ovelasti rakennettu ulkonevaan tunturin syrjään. Pesässä oli yksi poikanen — mutta otapas se sieltä! Muuan englantilainen oli muutama päivä sitten tarjonnut Ruudille kokonaisen kourallisen kultaa, jos tämä hankkisi poikasen elävänä hänen käsiinsä, »mutta kaikella on rajansa», sanoi Ruudi, »kotkanpoika ei ole otettavissa, hullutusta olisi yrittääkin».
Ja viini virtasi, ja puhe virtasi, mutta ilta oli liian lyhyt, niin Ruudista tuntui, ja kuitenkin oli keskiyö jo mennyt, kun hän palasi ensimmäiseltä käynniltään myllyllä.
Hetkisen tuikkivat tulet vielä ikkunasta ja vihreitten oksain lomitse, ja avonaisesta kattoluukusta astui kamarikissa ja katon räystästä pitkin astui kyökkikissa.
— Tiedätkö myllyn uutisia? sanoi kamarikissa. — Talossa on kaikessa hiljaisuudessa tapahtunut kihlaus! Isä ei vielä tiedä siitä; Ruudi ja Babette ovat kaiken iltaa tallanneet toistensa käpäliä pöydän alla. Minunkin käpälilleni astuivat pari kertaa, mutta minä en kuitenkaan naukunut, se olisi herättänyt huomiota!
— Mutta sen minä sentään olisin tehnyt! sanoi kyökkikissa.
— Mikä sopii kyökissä, ei sovi kamarissa! sanoi kamarikissa. — Haluaisin nyt Vain tietää, mitä mylläri sanoo, kun hän kuulee kihlauksesta.
Niin, mitä mylläri sanoo, sen olisi Ruudikin mielellään tahtonut tietää, mutta sitä tietoa ei hän kauan jaksanut odottaa. Ja sentähden, kun omnibussi muutaman päivän perästä kulki Rhônen sillan, Wallisin ja Vaud’n väliä, istui Ruudi vaunussa. Hän oli reippaalla mielellä, kuten aina, ja toivoi saavansa myöntävän vastauksen jo tänä iltana.
Ja kun ilta sitten tuli ja omnibussi ajoi samaa tietä takaisin, niin istui Ruudikin taasen vaunussa matkalla takaisin; mutta myllyllä juoksi kamarikissa uutisia kuljettaen.
— Kuulepas nyt, sinä kyökin asukas! Mylläri tietää nyt kaikki. Kaunis loppu siitä tuli! Ruudi tuli tänne iltapäivällä, ja hänellä ja Babettella oli paljon kuiskuttelemista; he seisoivat eteisessä myllärin kamarin edessä, minä makasin heidän jaloissaan, mutta eivät he nähneet eivätkä ajatelleet minua. »Minä menen suoraan isäsi luo!» sanoi Ruudi, »onhan tämä rehellinen asia». »Tulenko minä mukaan?» sanoi Babette, »se antaa sinulle rohkeutta!» »Kyllä minulla rohkeutta on!» sanoi Ruudi, »mutta jos sinä olet mukana, niin hänen täytyy pysyä ystävällisenä, tahtoipa hän tai ei». Ja sitten he astuivat sisään. Ruudi astui kovasti hännälleni. Ruudi on kauhean kömpelö. Minä nau'uin, mutta ei hän enempää kuin Babettekaan kuullut sitä. He avasivat oven, astuivat molemmat sisään, minä edellä. Mutta minä hyppäsin tuolinselustalle; enhän minä voinut tietää, kuinka pahasti Ruudi potkisi, mennessään ulos huoneesta. Mutta mylläri se potkikin! Hyvät potkut ne olivatkin! Ulos ovesta, ylös vuorille kemssien luo! Niihin Ruudin nyt sopi tahtailla eikä meidän pieneen Babetteen.
— Mutta mitä kaikkea sitten sanottiin? kysyi kyökkikissa.
— Mitäkö sanottiin? Sanottiin mitä on tapana sanoa, kun kositaan: »minä pidän hänestä ja hän pitää minusta! Ja kun pytyssä on maitoa yhdelle, niin pytyssä on maitoa kahdellekin!» »Mutta hän istuu liian korkealla sinun yläpuolellasi!» sanoi mylläri, »hän istuu jyvä-istuimella, kultajyvä-istuimella, senhän tiedät! Häntä eivät kätesi tavoita!» »Mikään ei ole niin korkealla, ettei sitä tavoita, kun tahtoo!» sanoi Ruudi, sillä hän on aika poikaa. — »Mutta kotkanpoikaapa eivät kätesi kuitenkaan tavoita, niinhän viimein sanoit: Babette on korkeammalla!» »Minä otan molemmat!» sanoi Ruudi. »Hyvä, minä annan hänet sinulle, kun sinä annat minulle kotkanpojan elävänä!» sanoi mylläri ja nauroi niin, että hiki tihkui hänen kasvoistaan. »Mutta kiitoksia nyt Vain käynnistä, Ruudi; tule taas huomenna käymään, niin ei ketään ole kotona; hyvästi, Ruudi!» Ja Babette sanoi hänkin hyvästi, niin surkeana kuin pieni kissanpoikanen, joka ei näe emoaan. »Sanasta miestä, sarvesta härkää!» sanoi Ruudi. »Älä itke, Babette, minä tuon kotkanpojan!» »Toivon että taitat niskasi!» sanoi mylläri, »ja niin me pääsemme sinun juoksuistasi!» Ne ne oli potkut. Nyt on Ruudi poissa, ja Babette istuu ja itkee, mutta mylläri laulaa saksaksi, sillä sen hän on oppinut matkalla! Minä puolestani en huoli surra tätä asiaa, se ei auta!
— Mutta se tekee sentään aina hyvän vaikutuksen! sanoi kyökkikissa.
VII.
Kotkanpesä.
Tunturipolulta kajahteli reipas, voimakasₑ joikuva laulu; se tiesi hyvää tuulta ja rohkeaa mieltä. Laulaja oli Ruudi. Hän oli matkalla ystävänsä Vesinandin luo.
— Sinun täytyy auttaa minua! Ragli tulee mukaan, minun täytyy ottaa kotkanpoika tunturinsyrjältä!
— Ottaisit ensin ukon kuusta, se on yhtä helppoa! sanoi Vesinand. Sinä olet hyvällä tuulella.
— Olen, sillä minä aion viettää häitä! Mutta tosiaankin, sinun täytyy saada tietää, millä kannalla asiani ovat!
Ja pian Vesinand ja Ragli tiesivät mitä Ruudi tahtoi.
— Sinä olet rohkea jässi! sanoivat he. — Se ei käy. Taitat niskasi!
— Ei putoa, kun ei usko putoavansa! sanoi Ruudi.
Keskiyön aikaan lähtivät he liikkeelle ottaen mukaansa seipäitä, tikapuita ja köysiä. Tie kulki läpi viidakkojen ja pensaiden, yli vierivien kivien, yhä ylöspäin, ylöspäin yön pimeydessä. Alhaalla kohisi vesi, ylhäällä solisi vesi, kosteita hattaroita ajelehti ilmassa. Metsästäjät saapuivat jyrkälle tunturinsyrjälle, pimeni pimenemistään, tunturinseinämät miltei koskettivat toisiaan ja vain ylhäällä korkeudessa kuulsi ilma kapeasta raosta. Aivan likellä heidän allaan oli syvä kuilu, jossa vesi kohisi. Kaikki kolme istuivat ääneti, he odottivat päivän sarastusta. Silloin lentää kotka pesästä. Se oli ensin ammuttava, muutoin ei poikasen pyydystämistä saattanut ajatellakaan. Ruudi oli kyykyllään pysytellen niin hiljaa kuin hän olisi ollut kappale sitä kiveä, jolla hän istui. Hän oli asettanut kiväärin eteensä laukaisuasentoon, vilkkumattomat silmät olivat iskeytyneet ylimpään kuiluun, jonka ulkoneva kallionlohkare peitti kotkanpesän. Nuo kolme metsästäjää odottivat kauan.
Nyt kuului heidän päittensä päällä natiseva, haviseva ääni. Suuri liitävä esine pimensi ilman. Kaksi pyssynpiippua tähtäsi mustan kotkan hahmon lähtiessä lentoon pesästä. Kuului laukaus: hetkisen liikahtelivat levitetyt siivet, ja sitten Vaipui lintu hiljalleen. Tuntui siltä kuin se koollaan ja siipivälinsä laajuudella täyttäisi koko kuilun ja pudotessaan tempaisi metsästäjät mukaansa. Kotka vaipui syvyyteen. Puunoksat ja pensaat rusahtelivat murskautuen linnun pudotessa.
Ja nyt tuli kiire. Kolmet pisimmät tikapuut köytettiin yhteen, niiden täytyi ulottua ylös asti. Ne asetettiin äärimmälle kiinteälle kohdalle kuilun reunalle, mutta ne eivät ulottuneet ylös asti. Sileänä muurina kohosi kallioseinä hyvän matkaa korkeammalle, missä ylin ulkoneva kallionnyppylä suojeli pesää. Neuvoteltuaan tulivat miehet siihen päätökseen, ettei voinut muuta kuin ylhäältä päästää alas kuiluun kahdet yhteensidotut tikapuut ja saattaa nämä niiden kolmen yhteyteen, jotka jo alhaalta olivat nostetut ylös. Suurella vaivalla raahattiin molemmat tikapuut ylimmälle harjalle ja sidottiin köysillä kiinni. Tikapuut työnnettiin ulkonevan kalliokielekkeen laidan yli ja riippuivat silloin huojuen syvyydessä. Ruudi istui jo valmiina alimmalla porraspuulla. Aamu oli jääkylmä, sumut nousivat alhaalta mustasta kuilusta. Ruudi istui siellä alhaalla niinkuin kärpänen istuu häälyvällä heinänkorrella, jonka lintu pesää rakentaessaan on pudottanut korkean tehtaanpiipun reunalle. Mutta kärpänen osaa lentää, kun korsi irtaantuu; Ruudi osasi vain taittaa niskansa.
Tuuli kierteli häntä, ja alhaalla syvyydessä kohisi vierivä vesi, tullen sulavasta jäätiköstä, jääneiden linnasta.
Nyt heilautti tuuli tikapuita, niinkuin hämähäkki, joka pitkän kiikkuvan lankansa päästä haluaa tarttua kiinni jonnekin, ja kun Ruudi neljännen kerran kosketti alhaalta käsin nostettujen tikapuitten päätä, sai hän niistä kiinni. Hän tarttui niihin varmoin, lujin käsin ja sitoi ne kiinni, kuitenkin sillä tavoin, että ne koko ajan riippuivat kuin kuluneitten saranoiden varassa.
Häälyvältä korrelta näyttivät nuo viidet pitkät tikapuut, jotka nyt pystysuoraan nojaten kallioseinää vastaan ulottuivat pesälle. Vaarallisin oli kuitenkin edessä: täytyi kiivetä niinkuin kissa, mutta Ruudihan osasi kiivetä, kissa oli opettanut hänelle sen. Hän ei huomannut huimausta, joka polki ilmaa hänen takanaan ja ojensi polyyppikäsiään häntä kohti. Nyt hän seisoi tikapuiden ylimmällä portaalla ja huomasi, ettei hän vielä tästäkään ylettynyt niin korkealle, että olisi voinut katsoa pesään. Vain kädellään hän saattoi ylettyä sinne. Hän koetteli alimpien, paksujen yhteenpunoutuneiden oksien vahvuutta pesän pohjapuolella, ja kun hän oli löytänyt paksun, lujan oksan, hypähti hän tikapuilta oksan varaan ja seisoi nyt rintaa myöten pesän yläpuolella, mutta täällä löyhkäsi häntä vastaan inhoittava raadon haju: täällä oli mädäntyneitä lampaan-, kemssin- ja linnun kappaleita. Huimaus, joka ei saattanut koskettaa häntä, puhalsi myrkyllisiä höyryjä hänen kasvoihinsa, jotta häntä alkaisi pyörryttää, ja alhaalla mustassa, ammottavassa syvyydessä istui jääneito itse kiitävän veden harjalla pitkin, vihrehtävin hiuksin ja tuijottaen eteensä aavesilmin, jotka olivat kuin kaksi pyssynpiippua.
— Nyt minä sinut tavoitan!
Ruudi näki kotkanpojan kyyröttävän pesän nurkassa suurena ja väkevänä, mutta vielä lentotaidottomana. Ruudi iski siihen silmänsä, pysytteli kaikin voimin toisen käden varassa ja heitti toisella kädellä ansan nuoren kotkan ympärille. Nyt se oli kiinni ilmielävänä: kahlehtivat nuorat pitelivät sen jalkoja, ja Ruudi viskasi ansan lintuineen olkapäänsä yli, niin että eläin riippui hyvän matkaa hänen alapuolellaan, kun hän riippuvan köyden avulla jälleen varpaallaan tapasi tikapuiden äärimmäisen laidan.
— Pidä kiinni! Älä usko putoavasi, niin et putoa.
Se oli hänen vanha oppinsa, ja sitä hän seurasi, piti kiinni, kiipesi, oli varma ettei putoa, eikä pudonnut.
Nyt kajahti voimakas, iloinen joikuna..Ruudi seisoi kotkanpoikineen lujalla kalliopohjalla.
VIII.
Mitä kamarikissa tiesi kertoa.
— Tässä saatte sen mistä oli puhe! sanoi Ruudi tullessaan Bexiin myllärin taloon ja laski lattialle suuren korin. Hän otti pois peiton, ja sieltäpä muljotti kaksi keltaista, mustareunaista silmää, jotka säihkyivät niin villeinä, että oikein näki niiden palavan ja iskevän kiinni kaikkeen, mihin ne sattuivat. Lyhyt, voimakas nokka ammotti valmiina käymään kiinni, kaula oli punainen ja untuvien peittämä.
— Kotkanpoika! huudahti mylläri.
Babettelta pääsi huuto ja hän hypähti syrjään, mutta ei voinut irroittaa silmiään Ruudista enempää kuin kotkanpojastakaan.
— Sinäpä et vähiä säiky! sanoi mylläri.
— Ja te pidätte aina sananne! sanoi Ruudi, — kummallakin on tuntomerkkinsä!
— Mutta mikset sinä taittanut niskaasi? kysyi mylläri.
— Sentähden, että minä pidin kiinni! vastasi Ruudi, — ja niin minä teen vieläkin! Minä pidän kiinni Babettesta.
— Kunhan nyt ensin saat hänet! sanoi mylläri ja nauroi; ja se oli hyvä merkki, sen tiesi Babette.
— Otetaan nyt kotkanpoika korista, se mulauttelee silmiään niin kamalasti! Kuinka sinä sait sen käsiisi?
Ja Ruudin piti kertoa, ja myllärin silmät suurenivat suurenemistaan.
— Sinulla on sellainen rohkeus ja sellainen onni, että sinä elätät vaikkapa kolme vaimoa, sanoi mylläri.
— Kiitos, kiitos! huudahti Ruudi.
— Niin, ei Babette vielä ole omasi! sanoi mylläri ja läjäytti leikillä nuorta alppimetsästäjää olalle.
— Tiedätkö talon uutisia? sanoi kamarikissa kyökkikissalle. — Ruudi on tuonut meille kotkanpojan ja saa Babetten sijaan. He ovat suudelleet toisiaan ja antaneet isän katsella! Sehän on jo melkein kihlaus. Ukko ei potkinut ulos, hän veti kynnet sisään, nukkui päivällisunensa ja antoi nuorten istua häntää liehuttaen. Heillä on niin paljon kerrottavaa toisilleen, he eivät valmistu jouluksi!
Eivätkä he valmistuneetkaan jouluksi. Tuuli pyöritteli ruskeita lehtiä, lumi tuprusi laaksossa samalla tavalla kuin korkeilla vuorillakin. Jääneito istui uljaassa linnassaan, joka talven aikaan suureni. Siinä, missä kesällä tunturivirta liehutti vesihuntuaan, kohosivat kallioseinät sylenpaksuisten jääkerrosten ja norsun kokoisten jääharkkojen päällystäminä, tarumaisista jääkristalleista punotut seppeleet hohtivat lumen puuteroimien kuusten oksilla. Jääneito ratsasti humisevan tuulen selässä yli syvimpienkin laaksojen. Lumipeite ulottui Bexiin asti, jääneito saattoi tulla sinne ja nähdä Ruudin istuvan huoneessa enemmän kuin mihin hän oli tottunut: hän istui Babetten luona. Kesällä piti vietettämän häät. Heidän korvansa soivat monesti, niin usein puhuivat ystävät siitä. Talossa oli päivänpaiste, siellä hohti kaunein alppiruusu, iloinen, naurava Babette, kaunis kuin se kevät, joka lähestyy, se kevät, jonka kaikki linnut lauloivat kesän ajasta, hääpäivästä.
— Kyllä ne kaksi jaksavat istua toisissaan kiinni! sanoi kamarikissa, — minä olen ihan kyllästynyt siihen naukumiseen.
IX.
Jääneito.
Kevät oli luonut mehevänvihreät pähkinä- ja kastanjapuuseppeleensä; varsinkin tuli sen paisuva voima näkyviin matkalla St. Mauricen sillalta Genève-järven rantaan, pitkin Rhône-virtaa, joka väkivaltaisella vauhdilla kiitää eteenpäin lähtökohdastaan vihreän jäätikön luota, tuosta jääpalatsista, missä jääneito asuu, missä hän komentaa tuiman tuulen viemään hänet ylimmälle lumikentälle, siellä oikaistakseen jäsenensä väkevässä auringonpaisteessa pyryn kasaamille patjoille. Siellä hän istui katsellen kauaskantavin silmin syvälle alas laaksoon, missä ihmiset liikkuivat kiireesti, niinkuin muurahaiset kivellä auringonpaisteessa.
— Hengenvoimat, hengenvoimat, joiksi auringonlapset teitä kutsuvat; sanoi jääneito. — Matosia te olette. Kierivä lumipallo, kierivä lumipallo vain, ja te ja teidän talonne ovat mäsänä ja hajalla! Ja hän nosti korkeammalle ylpeää päätään ja loi kuolemaa salamoivan katseensa ympärilleen ja alas. Mutta laaksosta kuului jylinä, siellä räjäytettiin kallioita — ihmistekoa! Avattiin teitä ja tunneleja rautatietä varten.
— Leikittelevät maamyyrää! sanoi hän, — kaivavat käytäviä, sentähden kuuluu pyssyn laukausten tapaisia. Kun minä muutan linnojani, niin jyrisee voimakkaammin kuin ukkosen käydessä.