VASKILEKKERI.
Olipa kerran kuningas, jolla oli niin kaunis tytär, että hänestä puhuttiin seitsemässä valtakunnassa. Ja kyllä sitä silloin saikin olla tavattoman kaunis, sillä muillakin kuninkailla oli tyttäriä, eivätkä nekään suinkaan olleet rumuudella pilattuja.
Kaunis oli kuninkaan tytär, mutta sen sijaan, että ilo olisi vallinnut kuninkaan linnassa, olikin siellä ainainen suru ja huoli, sillä tämä kaunis kuninkaan tytär oli kadottanut unensa ja sen mukana iloisuutensa.
Vanha kuningas oli kutsunut hoviinsa kaikki ilveniekat tytärtään huvittamaan, mutta turhaan. Linnassa juoksi rohtomestareita aamusta iltaan, ja kaikki he uskoivat saavansa kuninkaan tyttären nukkumaan, mutta siinä he eivät onnistuneet.
Siilon kuningas lupasi tyttärensä ja puolet valtakuntaa sille, joka saisi hänet nukkumaan, ja olihan se suuri lahja, sillä kuninkaan tytär oli kaunis ja valtakunta suuri. Nyt sitä vasta aika hyörinä syntyi linnassa, kun niitä kuninkaan tyttären nukuttajia juoksi tuhka tiheään siellä. Mutta vaikka ne koettivat mitä keinoa tahansa, niin uni ei sittenkään palannut kuninkaan tyttären silmäluomiin.
Kuninkaalla oli tallirenki, iloinen poika, mutta laiska. Hän ei työstään välittänyt mitään, hän vain soitteli aamusta iltaan kaikenlaisia soittokoneita, jotka hän itse oli laatinut.
— Pitäisipä minunkin koettaa onneani, sanoi poika itsekseen. Sillä jos kuninkaan tytär on määrätty minulle tulevaksi, niin minä hänet saankin.
Eräänä päivänä, kun hän auttoi vanhaa kuningasta satulaan nousemaan, niin otti hän lakin päästään ja kumarsi syvään.
— Tahdotko sinä jotain? kysyi kuningas.
— Olisihan minulla pieni pyyntö, vastasi poika, Minulla olisi tuuma, johon minä tarvitsisin rahaa ja nyt minä pyytäisin armolliselta kuninkaalta kolme sataa hopearahaa lainaksi. Minä maksaisin ne kyllä sitten takaisin oikein korkojen ja hyvitysten kanssa.
— Tuossa on sinulle pyytämäsi rahat, sanoi kuningas. Mutta jollet kuukauden päästä ole takaisin maksanut, niin annan vetää sinut hirteen.
Ja kuningas antoi pojalle kolme sataa hopearahaa. Silloin poika meni sepän luo ja sanoi:
— Tee minulle vaskesta lekkeri, niin suuri, että sinne mies sisään mahtuu ja minä maksan sinulle siitä sen, minkä sinä pyydät.
— Alle kolmen sadan hopearahan en minä sitä tee, sanoi seppä.
— Sen saat, sanoi poika ja antoi hänelle kuninkaan hänelle lainaamat rahat.
Kun lekkeri oli valmis, niin sanoi poika sepälle:
— Nyt minä menen sinne sisään, ja sinä saat kuljettaa sen kuninkaan linnaan, mutta kellekään et saa sanoa, että minä olen siellä. Jos kuningas tahtoo pitää lekkerin linnassa, niin sano, että se maksaa sata hopearahaa vuorokaudessa. Huokeammalla et saa antaa sitä heille.
Seppä pani lekkerin rattaille ja läksi kuninkaan linnaan. Kun hän sinne pihamaalle pääsi, niin alkoi poika lekkerin sisässä kauniisti soitella. Sen kuultuaan alkoivat kaikki kuninkaan linnan piiat ja rengit tanssia iloissaan. Kun kuningas kuuli linnan pihalta sellaista iloa, niin katsoi hän ikkunasta ja sanoi:
— Mitä peliä siellä minun pihallani pidetään?
Hän juosta kippasi pihalle ja kun hän sinne pääsi ja kuuli iloisen soiton, niin ei hän voinut enää itseään hillitä, vaan sieppasi hän paksuimman kyökkipiian ja läksi hänen kanssaan tanssimaan niin että liepeet heiluivat. Pian oli koko hovikansa kartanolla tanssimassa ja ilo ja riemu oli suuri.
— Tämän minä tahdon saada tyttäreni makuuhuoneeseen yöksi, sanoi kuningas, sillä jollei hän tällaisesta iloisesta musiikista niin riemastu, että hän sen kuultuaan tanssii ja lopulta nukkuu, niin sitten on ihme ja kumma.
Hän kysyi sepältä, paljoko tämä tahtoi lekkerin vuokraamisesta yöksi. Kun seppä sanoi, että se maksaa sata hopearahaa, niin kuningas ensin aivan kauhistui sellaista vuokran suuruutta, mutta maksoi lopulta, ja vaskilekkeri vietiin illalla kuninkaantyttären makuuhuoneeseen.
Kun poika huomasi joutuneensa kuninkaan tyttären huoneeseen, niin alkoi hän soitella niin kauniisti kuin hän taisi ja kun hän siinä oli hetkisen soitellut, niin vaipui kuninkaan tytär uneen. Poika raotti lekkerissä olevaa pientä ovea ja tuli huoneeseen ja kun hän kumartui katsomaan vuoteella lepäävän neitosen puoleen, niin ei hän voinut silmiään enää hänestä pois kääntää, niin kaunis hän oli. Hän suuteli kuninkaan tytärtä, mutta tämä oli niin sikeässä unessa, ettei hän siitä herännyt.
Kauan aikaa poika katseli kuninkaan tytärtä, vasta kun aamu vihdoin alkoi akkunoita kullata, meni hän takaisin vaskilekkeriin piiloon.
Kuningas tuli aamulla katsomaan, miten hänen tyttärensä oli nukkunut.
Hän sai kauan aikaa tyttöä ravistella, ennenkuin sai hänet valveille.
— Kun hän nukkuu kerrankin, niin nukkuu hän niin, ettei hän tahdo laisinkaan herätäkään, sanoi hän. Kun kuninkaan tytär heräsi, niin oli hän tullut entistään paljon kauniimmaksi ja iloinen hän oli, niin että kuningas ilosta itki kauan aikaa.
Seuraavaksi yöksi kuningas taas vuokrasi sadasta hopearahasta vaskilekkerin tyttärensä huoneeseen. Poika soitteli entistään kauniimmin. Ensiksi niin iloisesti, että kuninkaan tytär ei voinut hillitä itseään vaan alkoi tanssia, ja kun hän oli tanssinut kauan aikaa, niin oli hän niin uupunut, että hän kaatui vuoteelleen ja vaipui sikeään uneen. Silloin poika taas tuli lekkeristä ulos, ja kun kuninkaan tytär oli niin sikeässä unessa, niin kumartui hän hänen puoleensa ja alkoi häntä ihailla. Siinä unissaan kuninkaan tytär kyllä tunsi, että joku häntä suuteli, mutta hän oli niin uupunut, ettei hän jaksanut silmiään avata. Aamun koittaessa poika taas kätkeytyi lekkeriin.
Mutta kuninkaan tytär oli koko päivän mietteissään, sillä hänhän muisteli yöllä tunteneensa jonkun häntä suudelleen ja päätti hän päästä siitä selville. Illalla, kun lekkeri taas tuotiin hänen huoneeseensa, ja poika sen sisällä alkoi soittaa, niin tanssi hän kyllä mutta varovasti, jotta hän ei liiaksi väsyisi. Sitten hän heittäytyi vuoteelle ja oli uneen vaipuvinaan. Poika tuli lekkeristä ja tuli kuninkaan tyttären luo ja alkoi häntä suudella. Neito ei avannutkaan silmiään, mutta kun poika, joka jo kaksi yötä oli saanut valvoa, vihdoin vaipui uneen, niin avasi kuninkaantytär silmänsä ja näki huoneessaan kauniin nuoren miehen. Siinä hän nyt vuorostaan katseli mielihyvillään kaunista nukkuvaa poikaa. Lopulta hänkin väsyi ja vaipui uneen.
Tuli aamu ja kuningas hiipi hiljaa katsomaan, miten hänen tyttärensä nukkui. Mutta voi hänen kauhuaan, kun hän näki tyttärensä huoneessa nukkuvan nuoren miehen.
Kuningas riensi heti apua hakemaan. Kun hän oven sulki, niin paukahti se kiinni, ja molemmat nuoret heräsivät siihen. Silloin poika kiireimmän kautta karkasi ikkunaan ja hyppäsi siitä pakoon.
Kun kuningas palasi sotamiesten seurassa tyttärensä huoneeseen, niin oli poika jo kaukana.
Kuningas oli niin suuttunut, että hän oikein pihisi ja kipenöitsi, Hän komensi heti kaikki sotilaansa ajamaan poikaa takaa ja tuomaan hänet tuomittavaksi.
Poika pakeni ensin sepän luo ja peri häneltä ne kolmesataa hopearahaa, jotka hän oli saanut lekkerin vuokraamisesta, ja läksi sitten pakoon. Mutta kuninkaan lähettämät sotamiehet saivat hänet lopulta kiinni ja toivat hänet kuninkaan eteen.
Kuningas oli niin kiukkuinen, ettei hän tietänyt kummalla jalalla olisi seisonut.
— Vai sinä sillä tavoin hankit itsellesi pääsön minun tyttäreni makuuhuoneeseen, huusi hän. Tunnenpa sinut jo ennestään, sillä olen sinulle lainannut rahojakin kuukausi sitten ja jollet heti niitä maksa takaisin, niin annan sinun roikkua köyden jatkona.
— Sinne saatte panna kenen muun tahdotte, sillä tässä ovat rahat, sanoi poika ja antoi kuninkaalle ne kolmesataa hopearahaa, jotka kuningas oli sepälle antanut.
Kuningas aikoi kuitenkin viedä pojan hirteen, kun kuninkaan tytär riensi apuun ja sanoi, että hän tahtoo pojan miehekseen. Kun kuningas sen kuuli, niin kysyi hän pojalta:
— Otatko hänet?
— En huoli, vastasi poika.
Silloin kuningas suuttui niin, että hän ei vähään aikaan nähnyt mitään. Mutta kun hän vihdoin sai sanan sanotuksi, niin hän käski pojan pukemaan väkisinkin hääpukuun ja viettämään vihkiäisiä.
Olivat nekin häät, kun poikaa kuletettiin väkipakolla kirkkoon vihittäväksi. Ja jotta hän ei hääpidoissa pääsisi karkaamaan, niin sidottiin hän kiinni tuoliin ja kaksi sotamiestä pantiin häntä vartioimaan. Mutta poika vain nauroi kaikelle tälle ja ärsytti yhä enemmän kuningasta, joka suuttui lopulta niin, että kiusallakin kruunasi hänet vielä valtakunnan toisen puolen kuninkaaksikin.
Mutta kun hääpidot olivat loppuneet, sanoi poika nuorelle vaimolleen:
— Mielihalustahan minä sinut olen ottanut, mutta jos sen olisin sanonut isällesi, niin ei hän olisi sinua antanut minulle, joka olen tällainen köyhä poika. Kun häntä oikein ärsytin, niin teki hän juuri niinkuin minä tahdoin.
Ja sille kuninkaan tytär ja poika nauroivat makeasti.
Ja vaskilekkeriä pidettiin kuninkaan hovissa suuressa kunniassa ja siinä kuninkaan ja hänen kauniin vaimonsa lapset leikkivät. Ja vaikka lekkeri olikin niin suuri, niin aikaa myöten eivät kaikki heidän lapsensa mahtuneet sinne yhtaikaa.
KUN VAIMO ON VIISAS, NIIN ONKIN HÄN OIKEIN VIISAS.
Olipa kerran kauppias, jolla oli hyvin kaunis vaimo, mistä lieneekin sellaisen löytänyt. Kauppias oli vaimoonsa kovin ihastunut, ja jokainen, joka vaimon näki, olisikin pitänyt muuta aivan mahdottomana, sillä kauppiaan vaimo ei ainoastaan ollut kaunis, mutta hän oli niin viisas, että monikaan mies ei hänelle siinä suhteessa vetänyt vertoja.
Kun kauppias kerran läksi matkoilleen, niin varoitti hänen vaimonsa häntä ja sanoi:
— Elä puhu kenellekään minun kauneudestani, Jos sen teet, niin helposti voi siitä tulla meille kummallekin kaikenlaista onnettomuutta.
Mies lupasi olla puhumatta.
Matkoillaan tuli hän kaupunkiin, jossa suuret herrat paraillaan pitivät neuvottelua, mistä löytäisivät maailman kauneimman naisen kuninkaan pojan vaimoksi. Mies meni siihen suureen saliin, jossa herrat istuivat, kuuntelemaan, millainen nainen kunkin mielestä oli maailman kaunein.
Kun kuninkaan neuvonantaja toi esiin kuvan, joka oli maalattu viereisen valtakunnan kuninkaan tyttärestä ja sanoi, että hän oli kaunein nainen, mikä maan päällä eli ja ilmaa hengitti, niin rupesi kauppias ääneen nauramaan.
— Mitä sinä naurat? kysyi silloin kuninkaan neuvonantaja kiukuissaan.
— Sitä, kun te sanotte, että tuo nainen on kaunis. Minä en tuollaista huolisi piiaksenikaan, kaikkein vähimmin vaimokseni.
— Tiedätkö sinä, missä on nainen, joka on tätä kauniimpi, sano se?
— En tiedä, vastasi kauppias, joka muisti vaimonsa varoituksen.
— Pidä sitten suusi kiinni, eläkä puhu tässä tyhmyyksiä.
Nyt tuotiin toinen kuva esiin, joka kuvasi niin kaunista naista, että kaikki sen nähdessään hämmästyksestä huudahtivat. Mutta kauppias alkoi niin kovaa nauraa, että kaikki kiukuissaan kääntyivät häneen päin katsomaan.
— Joko sinä taas siellä räkätät! huusi neuvonantaja. Eikö hän ole mielestäsi kaunis?
— Tuollaisen naisen minä panisin pellolleni linnun pelättimeksi, sanoi kauppias.
— Sano sitten, missä on tätä kauniimpi, jos tiedät.
— Kyllä minä tiedän sellaisen naisen, mutta minä en sano, vastasi mies.
— Jollet sano, niin ole sitten sekaantumatta asioihin, jotka eivät sinuun kuulu.
Ja nyt tuotiin kolmas kuva esiin. Silloin kauppias alkoi niin nauraa, että neuvonantaja aivan hyppi paikallaan kiukusta.
— Jollet nyt sano, mille sinä oikeastaan naurat, niin annan sinut elävältä nylkeä.
— Sille minä nauran, kun te ette tiedäkään, mikä kaunis nainen onkaan, sanoi kauppias. Näkisittepä minun vaimoni, niin ette silloin enää kuljettaisi tuollaisia kuvia ihmisten katseltaviksi.
Kun mies tämän oli sanonut, niin hän itse pelästyi, sillä hän muisti, mitä hänen vaimonsa oli hänelle sanonut. Kun kuninkaan poika kuuli tämän, niin antoi hän heittää miehen vankilaan ja lähetti kymmenen neuvonantajaa katsomaan, onko miehen vaimo todellakin niin kaunis kuin tämä väitti.
Kun neuvonantajat tulivat kauppiaan asunnolle, niin tulivat he niin lumotuiksi nähdessään kauppiaan vaimon, että jokainen heistä olisi tahtonut saada hänet omakseen. He olisivat kosineet häntä heti, kun hyvä päivää olivat sanoneet, mutta pelkäsivät toisten ilmaisevan sen kuninkaan pojalle, joka sen kuultuaan varmaan olisi heittänyt heidät vankilaan.
Kun kauppiaan vaimo näki kuninkaan neuvonantajien tulevan luokseen, niin hän heti arvasi miehensä puhuneen hänestä. Ja kun ei kukaan vastannut, missä hänen miehensä oli, niin arvasi hän hänen istuvan vankilassa.
Neuvonantajat palasivat kuninkaan pojan luo ja he ylistivät kilvan kauppiaan vaimon kauneutta niin suureksi, että kuninkaanpoika lähetti suuren joukon kaikella komeudella noutamaan häntä luokseen. Mutta kun tämä joukko tuli kauppiaan asunnolle, niin oli hänen vaimonsa paennut.
Yöllä oli kauppiaan vaimo pukeutunut miehen pukuun, pistänyt runsaasti rahaa, kärpän ja oravan taskuunsa ja lähtenyt miestään etsimään. Hän tuli siihen kaupunkiin, jossa kuninkaan poika asui ja salaa hiipi vankilan lähistölle saadakseen tietää, missä hänen miehensä oli. Kun hän siinä kulki vankilan seinän vierustaa, niin kuuli hän miehensä murheissaan laulavan. Silloin hän päätti tehdä kaiken voitavansa pelastaakseen miehensä.
Rahoillaan hän osti komean puvun ja oivallisen ratsun ja tuli kuninkaan kartanoon ja tarjoutui kuninkaan sotaväkeen. Otettiinhan sellainen komea mies ilolla vastaan, kun kuninkaalla parhaillaan oli sota käynnissä. Vaimo ratsasti kuninkaan pojan kanssa vihollista vastaan ja osoitti taistelussa niin suurta urhoollisuutta, että kaikki häntä kotia tullessaan jumaloivat. Ja missä tahansa hän ajoi, siellä kaikki tyttölapset juoksivat hänen jälestään ja ihailivat häntä. Mutta eniten ihaili häntä kuninkaan tytär, joka jo monet kosijat oli hylännyt. Hän rakastui niin kovasti tuohon kauniiseen ja urhoolliseen nuorukaiseen, että hän jo oli tulla aivan kipeäksi paljaasta rakkaudesta. Silloin hän rohkaisi mielensä, ja kun nuori mies ei uskaltanut itse kosia, niin kosi hän, sillä saihan hän sen tehdä, kun hän oli kuninkaan tytär ja oli niin monta kosijaa hylännyt.
Vaimo oli viisas ja suostui tulemaan kuninkaan tyttären sulhaseksi. Kuningas oli hiukan höperö jo vanhuuttaan ja suostui ilolla tyttärensä pyyntöön. Ja iloinen oli kuninkaan poikakin, kun sai niin uljaan langon itselleen. Mutta kuninkaan puoliso oli viisas nainen, jota ei vielä kukaan ollut pettänyt, ja hän alkoi epäillä, että tässä kaikki ei ollut niinkuin olla piti. Hän pani merkille kaikenlaisia pikkuseikkoja ja lopulta heräsi hänessä se ajatus, että tuo hänen tyttärensä tuleva mies olikin nainen.
Hän meni kuninkaan luo ja sanoi:
— Höperö sinä olet, etkä siitä viisaammaksi koskaan tule, mutta sen minä sinulle sanon, että elä anna tytärtämme naiselle vaimoksi.
— Naiselle, sanot sinä, huudahti kuningas. Kukahan tässä on oikeastaan höperö, sinä vai minä?
— Minä olen aivan varma siitä, että tuo uljas nuorukainen onkin nainen.
— Kyllä minä siitä pian selville pääsen, sanoi kuningas.
Hän käski lämmittämään saunan ja lähetti tyttärensä sulhasen sinne kylpemään ja hänelle seuraksi hän määräsi kaksi uskollista palvelijaa, joiden tuli ottaa siitä selkoa, oliko tuo sulhanen mies vai nainen.
Kun he tulivat saunaan, niin laski vaimo kärpän ja oravan leikkimään. Ne olivat niin hauskoja eläviä, että molemmat palvelijat jäivät niitä katselemaan. Sillä aikaa vaimo kylpi ja puki vaatteet ylleen.
Kun palvelijat tulivat kuninkaan luokse, kysyi kuningas:
— Onko hän mies vai nainen?
— Mies on!
Kun kuningas sen kuuli, niin arveli hän:
— Kun on kaksi todistajaa, niin ne aina puhuvat yhtäänne päin ja siten tavallisesti valehtelevat.
Hän lähetti seuraavalla kerralla vanhimman ja viisaimman neuvonantajansa saunaan yhdessä sulhasen kanssa. Kyllähän vaimo arvasi, miksi tämäkin hänen kanssaan saunaan tuli. Hän päästi saunassa taas kärpän ja oravan leikkimään. Kun neuvonantaja ne näki, niin huudahti hän:
— Kas, mistä nuo koreat elävät ovat tulleet? Nepä ovat somia, ja kuinka hauskasti ne leikkivät!
Ja siihen hän jäi katselemaan niiden leikkiä ja unohti kokonaan, mitä varten hän oli sinne lähetetty, Sinä aikana vaimo kylpi ja pukeutui. Kun hän oli jo taas miehen vaatteissa, niin huomasi neuvonantaja, että hän ei ollut muistanutkaan katsoa, oliko sulhanen mies vai nainen. Hän ei tahtonut kuninkaalle ilmoittaa lyöneensä tehtävänsä laimin, vaan sanoi:
— Mies se on, aivan varmasti mies, minä näin sen!
Silloin määräsi kuningas häät pidettäviksi ja sana lähetettiin kaikkiin valtakuntiin, ja vieraita tuli läheltä ja kaukaa. Juhlan kunniaksi oli sulhanen pyytänyt saada näyttää ratsastustaitoaan oikein koko loistossaan ja hän pyysi, että kaikille vangeille oli annettava hevonen ja päästettävä heidät vapaiksi.
Siihen kuningas suostui, ja nyt pantiin toimeen oikea juhlallinen ratsastusnäyte, johon paljon kansaa otti osaa. Kaikki olivat puetut samalla tapaa, jotta sulhasta ei voitu muista eroittaa muun kautta kuin sen, että hän oli kaikista taitavin hevostaan ohjaamaan. Hän näki miehensä ja ajoi hänen luokseen ja sanoi:
— Seuraa minua!
Kauppias ei ensin tuntenut vaimoaan, niin komean näköinen hän oli miehen puvussa.
— Elä siinä töllistele kuin lehmä uutta porttia, vaan seuraa minua, sillä olenhan minä sinun vaimosi, joka olen sinua tullut pelastamaan.
Silloin mies tunsi oman vaimonsa ja yhdessä he läksivät kiitämään pakoon. He olivat jo kaukana, ennenkuin huomattiin, miksi he niin vinhaa vauhtia ajoivat. Heitä lähdettiin kyllä takaa ajamaan, mutta kukaan ei saanut heitä kiinni ja onnellisina he pääsivät omille mailleen.
Kuningas kuullessaan tämän sanoi:
— No, nyt en minä tiedä enää, olenko itsekään mies vai nainen.
— Kyllä minä olen aina tietänyt, ettei sinussa paljoa miestä ole, sanoi siihen hänen vaimonsa.
Kuninkaan tytär suuttui niin tästä kaikesta, että hän otti miehekseen ensimäisen, joka tuli häntä kosimaan. Kuninkaan poika otti vaimokseen viereisen kuninkaan tyttären, ja sanoi:
— Hyvä oli, etten tuota naista omakseni saanut, sillä hän olisi ollut aivan liian viisas minun vaimokseni.
Ja kaikki myönsivät, että siinä oli kuninkaan poika sanonut viisaan lauseen.
KOLME VELJESTÄ.
Kuninkaalla oli suuri sotajoukko ja siinä oli jos jonkinlaisia miehiä.
Palvelipa siinä muiden muassa kolme uljasta veljestäkin.
Heidät asetettiin silloin tällöin kuninkaan linnan portille vartioimaan. Kun nuorin veljistä siinä oli vahtia pitämässä, niin näki hän kuninkaan ainoan tyttären ja rakastui häneen. Eihän se rakastuminen itsessään niinkään vaarallista olisi ollut, ellei poika olisi ollut vain sotamies ja tyttö kuninkaan tytär, jota ei sellainen halpa mies koskaan voinut toivoakaan omakseen. Sitä ajatellessaan alkoi poika kovasti huokailla ja surusta laihaksi mennä. Sen kun vanhemmat veljet huomasivat, niin sanoivat he hänelle:
— Elä siinä suotta ole kallellapäin. Heitä hempu mielestäsi ja tule kanssamme metsästämään. Salolla kaikki huolet haihtuvat.
Ja he pyysivät päälliköltään lupaa päästä metsästämään ja läksivät kaikin kolmisin metsän siniseen saliin pyssyt olallaan.
Koko päivän he astelivat näkemättä hiirenpoikaakaan. Kun tuli ilta, niin joutuivat he mäelle, joka oli ympyriäinen kuin leipä. He tekivät sen keskelle tulen ja sitten heittivät arpaa siitä kenen heistä tuli jäädä yöksi vartioimaan. Arpa määräsi nuorimman pitämään huolta tulesta ja vartioimaan nukkuvia kaikista vaaroista.
Kun tuli keskiyö, niin ilmestyi metsästä hirmuisen näköinen ukko, jolla oli pitkä parta, iso kukkaro käsivarrella ja piippu hampaissa. Kun poika sen näki, niin ojensi hän pyssynsä ampuakseen, mutta ukko vain nauroi ja sanoi:
— Elä sinä ruutiasi hukkaan tuhlaa, ei sinun kuulasi minuun pysty!
Minuun on jo niin monen monta kertaa tähdätty, mutta aina osumatta.
— Koska sinä olet sellainen, niin mitä minä suotta koetankaan, sanoi poika.
Ukko tuli tulen ääreen istumaan ja sanoi:
— Annahan tulta piippuuni.
— Ota roviosta, vastasi poika.
— Minä en sitä itse koskaan voi ottaa, vastasi ukko, anna sinä.
Poika otti käteensä hiilen ja sytytti sen avulla ukon piipun. Kun ukko oli siinä hetkisen tupakoinut, niin sanoi hän:
— Lähde nyt minua saattamaan minun asunnolleni.
— Kuinka minä sen voin tehdä, vastasi poika, kun minut on tänne pantu vartioimaan veljiäni kaikista vaaroista?
— Sen minä estän, sanoi ukko.
Hän otti pojan kädestä pyssyn, pisti sen pystyyn ja sanoi:
— Ei ylitse, ei alitse, ei vieritse! Nyt ei tästä lennä taivaankaan lintu ylitse, eikä ainoakaan peto lähesty ja veljesi nukkuvat siksi, kunnes sinä palaat.
— Jos niin on, niin kyllähän minä sitten voin tulla sinua saattamaan, sanoi poika.
Kun he olivat pikkuisen matkaa yhdessä kulkeneet, niin alkoi näkyä vaskinen linna. Vaskesta oli sen seinät, vaskesta sen kiiltävä katto ja sen korkeat tornit ja kirkas valo loisti kaikista sen ikkunoista, Kun he tulivat komealle vaskiselle portille, niin siinä vahdit tekivät heille kunniaa. Ja kun he sisälle astuivat, niin mikä loisto ja komeus, mikä häikäisevä prameus siellä oli! Ukko nyt pojalle näytteli linnansa komeutta ja lopulta kestitsi häntä runsaasti kaikenlaisilla herkuilla. Kun poika aterian päätti, niin oli hän niin täynnä, että vaikealta liikkuminen tuntui.
— Niin on hyvä olla, sanoi hän, ettei oikein tiedä, kenen poika onkaan. Mutta pois minun jo täytyisi mennä, siellä veljet jo varmaankin kaipaavat.
— Kuinka kauan luulet saavasi olla matkalla, ennenkuin veljesi luo ennätät? sanoi ukko.
— Saman verran kuin tänne tullessanikin, vastasi poika.
— Jos omin voimin menet, niin kestää matka ainakin viisi vuorokautta.
— Mikäs minut sitten perii. Veljeni heräävät kohta ja alkavat kaivata minua.
— Kyllä minä panen sinut menemään takaisin yhtä hyvää kyytiä kuin tänne tullessasikin. Mutta täytyyhän minun sinua palkita, kun minut tänne saatoit. Mitä tahdot?
— Mitä sitä suotta palkasta, kun näin hyvin on syötetty, kyllähän se riittää, vastasi poika.
— Minä annan sinulle tämän kukkaron, sanoi ukko. Sen toisessa päässä on kultaa ja toisessa hopeaa niin paljon kuin tahdot. Otat sieltä kuinka paljon tahansa, ei se lopu.
— No, eihän sitten ole hätäpäiviäkään, sanoi poika.
— Mutta sinä et saa sitä ilmoittaa kenellekään, et näyttääkään. Vasta sitten kun rahaa tarvitset, saat näyttää, mitä sinulla on. Mutta kenellekään et saa kertoa, mistä tämän olet saanut.
Poika lupasi sen. Hän läksi pois. Kun hän tuli pyöreälle mäelle, niin nukkui vielä hänen veljensä, vaikka oli jo kirkas päivä. Kun poika otti pyssynsä, jonka ukko oli pannut pystyyn seisomaan, niin heräsivät veljet.
Koko päivän he metsästivät ja saivat niin paljon riistaa kaikenlaista kuin jaksoivat kantaa.
Toiseksi yöksi jäi keskimmäinen veli vartioimaan ja kun keskiyö oli tullut, niin saapui tuo sama ukko hänenkin luokseen. Poika aikoi ampua hänet, mutta luopui siitä tuumasta, kun ukko sanoi sellaisen yrityksen turhaksi. Siihen ukko jäi tulen luo istumaan ja pyysi pojalta tulta piippuunsa, Hetkisen kaikessa sovussa haasteltuaan tämän maailman menosta pyysi ukko poikaa saattamaan hänet hänen linnaansa. Kun poika pelkäsi veljensä jäävän turvattomiksi, jos hän ei heitä vartioisi, niin ukko otti pojan pyssyn, pisti sen maahan pystyyn ja sanoi nuo taikasanansa, joiden voimasta ei mikään voinut veljeksiä lähetä. Sitten he yhdessä läksivät astelemaan. Kun he olivat kulkeneet pojan mielestä noin kymmenen minuutin ajan, niin alkoi näkyä linna. Se oli aivan hopeanhohtava ja niin komea, että silmiä häikäisi jo sen ulkoseinätkin.
— Sinulla on komea asunto, sanoi poika. On se mahtanut maksaa yhtä ja toista, ennenkuin se on valmiiksi tullut.
Kun he tulivat linnan portille, niin oli sen kummallakin puolen karhu, jotka nousivat takajaloilleen ja tekivät kunniaa. Poika, joka oli sotilaalliseen menoon tottunut, vastasi siihen ja sitten hän ukon seurassa meni linnaan sisälle.
Voi sitä komeutta, mikä siellä pojan silmiä kohtasi! Seinät olivat hopeaa ja kaikki huonekalut samoin ja katossa paloi suuret kruunut, ja niiden loisto oli niin suuri, että pojan silmiä aivan häikäisi.
— Täällä sinä siis kuljeskelet ja piippuasi imeskelet, sanoi poika.
— Tekeehän sitä aina jotain aikansa kuluksi, vastasi ukko.
Kun he olivat kyllikseen katselleet tätä komeutta, niin tarjosi ukko pojalle aterian niin runsaan, että poika oli täynnä kuin mehiläinen.
— Jollei sitä nyt röyhellytä, niin ei sitten koskaan, sanoi poika pöydästä noustessaan.
Ja hän tarttui ukon käteen ja kiitteli häntä hyvästä kohtelusta ja ruuasta.
— Pitäisi sitä jo ajatella sitä kotimatkaakin, sanoi hän. Veljet siellä jo voivat herätä ja kummeksia, minne minä olen kadonnut.
— Kuinka pitkän matkan luulet sinne olevan? kysyi ukko.
— Tavallisesti on matka aina yhtäpitkä kumpaankin päin, vastasi poika, paitsi mitä vatsa palatessa painaa.
— Jos omilla neuvoillasi sinne aijot palata, niin saat kymmenen vuorokautta kulkea, vastasi ukko.
— Jo nyt on ihme ja kumma, sanoi poika. Kaikkea sitä ennättääkin kuulla ja nähdä, kun elää saa. Jos niin on asian laita, niin parasta on lähteä heti paikalla.
— Ole huoleti, kyllä minä sinut takaisin toimitan yhtä pian kuin olet tännekin tullut, sanoi ukko.
— No, sitä minäkin ajattelin, että olisihan sitä talosta annettava sama kyyti kuin millä tuotiinkin, sanoi poika.
— Mitä sinä tahdot palkaksesi, kun olet minut tänne saattanut? kysyi ukko.
— Mitä sitä palkoista suotta puhutaan, kun on näin hyvänä pidetty, sanoi poika, Kyllähän se ruokapalkka sellaisesta työstä riittää.
— En minä ilmaiseksi mitään ota, sanoi ukko. Ota tämä pöytäliina. Sen kun levität minne tahansa ja millaiselle paikalle tahansa ja ajattelet vaikka millaisia ruokia tahansa ja vaikka kuinka monelle hengelle, niin kaiken sen saat.
— Sehän on oikein ihmeellinen pöytäliina se sellainen, sanoi poika. Ei sitten koskaan tarvitse nälissään sormiaan imeä.
— Mutta sinä et saa kellekään puhua, mistä tämän olet saanut.
— Ei puhuta, kun kerran kielletään, vastasi poika.
Siinä he sitten portilla pitkän aikaa kättelivät toisiaan hyvästiksi. Tuota pikaa oli poika mäellä, missä hänen veljensä nukkuivat tulen ympärillä. Siellä oli metsäneläimiä jos jonkinlaisia tulen ympärillä, mutta ainoakaan niistä ei päässyt nukkuvien miesten luo, vaikka kuinkakin olisi koettanut, ennenkuin vasta sitten, kun poika otti pyssynsä, jonka ukko oli maahan pistänyt pystyyn.
Siinä nyt oli pojilla edessään metsänriistaa niin paljon kuin olisivat ottaneet, mutta kun he eivät tietäneet, millä he sen kaiken olisivat kantaneet pois, niin antoivat he eläinten olla rauhassa.
Kolmantena yönä joutui vanhin veli vartioimaan, ja kun keskiyö tuli, niin saapui tuo sama ukko tulen luo.
— Mene pois, huusi poika, tai minä ammun, ja ojensi pyssynsä ukkoa kohden.
— Ammu jos ammut, sanoi ukko, ei se minuun pysty.
Ja ukko nauroi niin, että se poikaa kiukutti ja hän koetti ampua, mutta pyssy ei lauennutkaan. Silloin poika sanoi:
— Tule sitten, enhän minä sinua millään voi estää.
Ja ukko tuli ja pyysi piippuunsa tulta, ja siinä he tarinoivat kaikenlaisista asioista.
— Mennäänhän nyt katsomaan niitä minunkin asuntojani, sanoi ukko.
— En minä lähde minnekään, sanoi poika. Minä olen tähän jäänyt vartioimaan, enkä minä lähde koskaan kesken työstäni pois. Ei nukkuvia siten saa jättää, varsinkin kun ovat omia velimiehiä.
— Kyllä minä ne varjelen, sanoi ukko.
Hän otti pojan pyssyn, pani sen maahan pystyyn ja sanoi:
— Ei ylitse, ei alitse, ei vieritse. Nyt ei kukaan voi heidän lähelleen tulla.
— Jos niin on, niin voinhan minä tulla sinua saattamaan, sanoi poika.
He läksivät yhdessä astelemaan. Kun he olivat kulkeneet pojan mielestä noin viisitoista minuuttia, niin alkoi näkyä linna, joka loisti kullalta.
— Tuolla se minun asuntoni on, sanoi ukko.
— Komea on, kovin komea, sanoi poika, näin etäältäkin katsoen, mitä lieneekään, kun likempää näkee.
Kun he tulivat linnan portille, niin oli siinä kaksi leijonaa, jotka nousivat takajaloilleen, ja nostaen häntänsä pystyyn tekivät sillä kunniaa.
Kun poika sen näki, niin pysähtyi hänkin kunniaa tekemään, kuten häntä sotaväessä oli opetettu. Siihen hän olisi jäänytkin kunniaa tekemään, ellei ukko olisi häntä vetänyt matkaansa.
Yhdessä he sitten menivät sen kultaisen linnan komeuksia katselemaan, ja pojan suu jäi aivan auki, kun hän näki, miten kaikki siellä oli puhdasta kultaa, seinät, pöydät ja tuolit.
— Kyllä noilla tuoleilla kelpaa istua, sanoi hän, ja piippua polttaa.
Ja iloinen musiikki soi ja kauniit ja moniääniset linnut lentelivät pitkin huoneita.
— Hei vaan, sanoi poika, niinhän täällä on iloista, että pois tieltä vaan. Mutta kun olen näin kauan tätä iloa ihmetellyt, niin on minun jo nälkäkin. Tarjotaanko täällä mitään suuhun, vai onko tämä kaikki paljasta silmäruokaa?
Silloin ukko kantoi pojan eteen kaikenlaisia herkkuja, ja siinä he sitten yhdessä istuivat ja aterioivat. Kun poika oli niin paljon syönyt kuin terve mies jaksaa, ja hän oli hyvin terve, silloin kun hänellä on kova nälkä ja edessä paraita herkkuja ja vielä hiukan sitäkin enemmän, niin alkoi hän hommata poislähtöä.
— Täytyy sitä kerran paraistakin pidoista lähteä, sanoi hän. Ne velimiehet voivat jo herätäkin ja oudoksua poissaoloani.
— Kuinka pian luulet pääseväsi heidän luokseen?
— Noin viisitoista minuuttia taisi mennä tänne tullessa, sama kai sitä menee poiskin lähtiessä, paitsi mitä täysi vatsa kulkua hidastuttaa.
— Viisitoista vuorokautta sinulta menee, ennenkuin sinne pääset ja sittenkin saat juosta kuin käpälämäkeen menossa. Mutta ole huoleti, kyllä minä sinulle annan samanlaisen kyytin sinne kuin tännekin. Ennen lähtöäsi sano kuitenkin, mitä tahdot palkaksesi, kun olet minut tänne saattanut?
— Kyllä se ruokakin jo riittäisi, mitä sitä sen enempää tällaisesta työstä, joka ei ole työtä eikä mitään, vastasi poika.
— En minä sinua ilman jätä, vaan annan sinulle sellaisen vaipan, että kun sen panet päällesi, niin kukaan ei näe sinua.
— Enhän minä kieltäydy vastaan ottamasta, kun hyvällä sydämellä tarjotaan, sanoi poika.
— Mutta sinä et saa kenellekään hiiskua sanaakaan, mistä olet sen saanut, sillä muuten tulen minä ja väännän niskasi nurin.
— Enhän minä ole tähänkään asti ollut mikään irtonainen suustani, ja kiinnihän se minunkin kieleni on toisesta päästä, vastasi poika.
Hän tuli veljiensä luo ja yhdessä he läksivät astelemaan kuninkaan linnaa kohden ja hyvillä mielin he olivat, sillä jokaisellahan heistä oli sellainen kapine, jonka avulla kyllä hengen saa pysymään itsessään.
He astelivat tietä eteenpäin kantaen selässään suuria kantamuksia kaikenlaista metsänriistaa. Tultuaan valtamaantielle ja asteltuaan sitä jonkin matkaa, niin tuli heidän nälkä, ja kun eväs jo oli loppunut, niin päättivät he poiketa majataloon.
— Mennään sinne pyytämään ruokaa, sanoi vanhin veli, Eihän meillä ole rahaa, mutta voimmehan vaihtaa syötävää tarjoamalla riistaa maksuksi.
Nuorin veli ei siihen sanonut mitään, mutta hän ajatteli:
— Kyllä minulla on rahaa kuin roskaa, jos niin tarvitaan.
Kun he tulivat majataloon, niin sanoi nuorin poika:
— Nyt ruokaa pöytään kolmelle miehelle ja parasta, mitä talossa on.
Kun ne olivat syöneet kyllikseen, niin kysyi nuorin veli:
— Mitäs tämä kalaasi maksaa?
Isäntä määräsi hinnan. Silloin poika otti kukkaronsa ja kaasi sen hopeapäästä suuren kasan rahoja pöydän kulmalle ja sanoi:
— Riittääkö tämä?
Isäntä löi kätensä yhteen nähdessään niin paljon rahaa ja sanoi:
— Tällähän määrällä minä olisin teitä ruokkinut vaikka kolme vuotta.
— Se ei kuulu minuun, sanoi poika. Minä maksan mitä tahdon. Korjatkaa pois nuo rahat!
Isäntä kiitteli ja kumarteli niin, että oli aivan monessa mutkassa.
Kun toiset veljekset näkivät, mistä veljensä rahoja ravisti, niin ajattelivat he:
— Sinä olet tainnut käydä samassa kylässä vieraissa kuin mekin.
Mutta he eivät uskaltaneet hiiskua sanaakaan siitä toisilleen. Istuessaan siinä tuvan penkillä ja sulattaessaan ruokaansa sanoi nuorin veljistä isännälle:
— Paljokos tahdot, jos myyt tämän talon minulle? Aivan sellaisenaan kuin se on, et liikuta mitään muuta kuin mitä ylläsi on.
— Talo on iso ja hyvässä kunnossa, se maksaa paljon.
— Rahallahan siitä sellaisesta päästään.
Kun toiset veljet kuulivat, miten nuorin rehenteli, niin ajattelivat he:
— Sinä taisitkin paraan lahjan saada.
— Jos kolmekymmentä tuhatta lyöt pöytään, sanoi isäntä, niin olkoon talo ja kaikki sen tavarat sinun.
— Siis on kaupasta sovittu. Ei siis muuta kuin ruvetaan rahoja laskemaan, sanoi poika.
Hän otti kukkaronsa ja kopisti sen kultapäästä niin hirveän suuren kasan rahoja pöydälle, että silmät meni isännältä nurin vähäksi aikaa päässä, eikä hän tahtonut saada sanaakaan suustaan, kun hän alkoi niitä laskea.
— Riittääkö? kysyi poika.
— Tottahan toki, Johan tällä summalla ostaisi vaikka kolme sellaista taloa kuin tämä on.
— Se ei kuulu minuun, sanoi poika. Pidä hyvänäsi, mitä olet kerran saanut.
Kun nuorin veljeksistä näin oli ostanut talon, niin sanoi hän keskimmäiselle veljelleen:
— Jää sinä tänne taloa pitämään, kyllä minä sinut vapaaksi ostan sotaväestä.
Veli valjasti vanhimmalle ja nuorimmalle hevosen kärryjen eteen ja he läksivät kaupunkiin päin ajamaan otettuaan ensin kaikki metsästä saamansa riistan rattailleen.
Lähellä kaupunkia oli toinen majatalo. Sinne he poikkesivat ja tilasivat itselleen aterian. Kun maksun aika tuli, niin kolisti nuorin veli kukkarostaan niin paljon pöydälle rahoja, että isäntä sanoi siitä summasta ruokkivansa heitä vaikka viisi vuotta. Poika katseli taloa ja kun hän näki sen hyvin suureksi ja kaikin puolin komeaksi, niin kysyi hän isännältä, mistä hinnasta hän sen myisi.
Isäntä mietti hetkisen ja määräsi sitten niin suuren hinnan kuin hän suinkin ilkesi sanoa.
— Minä maksan sen, sanoi nuorin veli ja pudisti kukkarostaan pöydälle niin suuren kasan rahoja, että ne eivät enää pöydälläkään pysyneet vaan vierivät pitkin permantoa.
— Tässä on jo aivan liikaa, sanoi isäntä ja alkoi laskea rahoja.
— Korjaa rahat ja mene matkaasi, sanoi nuorempi veli, sillä minun tämä vanhin veljeni jää tähän vielä tänä päivänä isännäksi.
Vanhin veli jäi sinne asumaan ja nuorin läksi ajamaan kaupunkiin kuljettaen kaiken metsän riistan mukanaan. Hän vei ne alipäällikölleen ja sanoi:
— Minä toin teille hiukan haukattavaa. Mutta sitten pyytäisinkin teiltä pientä palvelusta.
— Mikä se olisi?
— Minä olen yhdessä veljieni kanssa päättänyt heittää koko sotamiehen ammatin ja nyt minä tahtoisin ostaa meidät palveluksesta vapaaksi.
— Kyllä minä puhun asiasta ylipäällikölle, sanoi alipäällikkö ja meni heti toimittamaan asiaa.
— Jos maksavat kolme sataa kultarahaa yhteensä, niin päästän heidät vapaaksi palveluksesta, sanoi päällikkö.
Kun nuorin veli sen kuuli, niin sanoi hän:
— Eihän se ole hinta eikä mikään kolmesta urheasta miehestä.
Ja hän meni päällikön luo ja pudisti kukkarosta hänen eteensä niin paljon rahoja, ettei päällikkö koskaan ollut niin paljoa nähnyt yhtaikaa, ja hän oli kuitenkin pidellyt suuria summia eläessään.
— Aivan tässä tulee sokeaksi, kun niin paljon rahaa näkee, sanoi hän.
Minä voisin tällä summalla jo elättää kokonaisen armeijan.
— Tehkää mitä tahdotte, sanoi poika, kun minä vain saan sellaiset paperit, että minä ja veljeni olemme sotapalveluksesta vapaita.
Hän sai sellaiset paperit ja lähetti ne molemmille veljilleen.
— Eiköhän kuninkaan tytär nyt minuun suostu, kun minulla on rahaa vaikka kuinka paljon, ajatteli hän ja meni ostettuaan itselleen komean puvun linnaa kohden.
Mutta vartijatpa eivät päästäneetkään häntä sisään. Kun poika siinä mekasti ja kaikin mokomin tahtoi päästä linnaan, niin kuuli sen kuninkaan tytär huoneeseensa ja kurkisti ikkunastaan. Kun hän näki ulkona sellaisen komean miehen, niin lähetti hän palvelijansa kysymään, mitä vieras tahtoi.
— Minä tulen kosimaan sitä kuninkaan tytärtä, sanoi poika palvelijalle.
Palvelija meni linnaan ja sanoi kuninkaan tyttärelle:
— Kosia se mies tahtoo teitä.
— Päästä sitten sisään, vastasi kuninkaan tytär.
Kun poika tuli kuninkaan tyttären eteen, niin tunsi tämä heti pojan entiseksi sotilaaksi, ja sanoi kiukkuisena:
— Kuinka sinä tolvana tohdit tulla minua kosimaan, sinä, joka olet minun linnani ovella niin usein vahtina seisonut?
— En minä nyt omalla muodollani enkä arvollani kosikaan, vastasi poika, vaan rahoillani, Minulla on sellainen kukkaro, että siitä tulee kultaa ja hopeaa niin paljon kuin kokoo.
Kun kuninkaan tytär sen kuuli, niin päätti hän jollain viekkaudella anastaa kukkaron ja hän tuli hyvin makeakieliseksi ja sanoi pojalle:
— Jos niin on asian laita, niin tule sitten tänne minun viereeni istumaan ja puhelkaamme siitä asiasta.
Ja kun he siinä rinnatusten istuivat, niin tuli kuninkaan tytär vieläkin makoisemmaksi ja sanoi pojalle:
— Katsellaan nyt sitä sinun kukkaroasi.
Ja poika tuli niin hölmöksi kuninkaan tyttären makeasta muodosta, että näytti hänelle kukkaron. Tämä otti sen käteensä ja sanoi:
— Minä menen isälleni näyttämään ja kysymään, mitä hän arvelee asiasta. Ehkä meistä hyvinkin pari tulee.
Mutta kun hän oli ovesta päässyt pois, niin sanoi hän sotamiehille:
— Siellä minun kamarissani on mies, joka on ajettava pellolle.
Sotamiehet tarttuivat pojan niskaan ja sanoivat:
— Korjaa luusi täältä ja heti paikalla!
Ja he potkivat ja tyrkkivät häntä ja ajoivat hänet pois linnasta.
Alakuloisena kulki poika katua ylös ja toista alas. Rahoja ei hänellä enää ollut. Vihdoin päätti hän mennä veljiensä luo arvellen, että ne kyllä hänet elättävät. Kun hän keskimäiselle veljelleen oli kertonut kohtalonsa, niin sanoi tämä:
— Sinä ostit minulle talon ja hankit minulle vapauden sotapalveluksesta. Minä tahdon sen kaiken sinulle palkita. Ota tämä pöytäliina. Sen kun levität, niin saat komean aterian niin monelle hengelle kuin vain haluat.
Poika meni taas kuninkaan linnaan, mutta vahtisotilaat eivät päästäneet häntä sisään. Kuninkaan tytär kuuli mellakan huoneeseensa ja huusi ikkunasta:
— Kyllä se mies saa sisään tulla!
Ja hän juoksi poikaa vastaan ja sanoi:
— Voi, kultaseni, minne sinä viime kerralla katosit? Minä olin isältäni lupaa kysymässä ja hän sanoi, että kyllä me saamme naimisiin mennä.
— Sotamiehethän minut potkivat ulos linnasta.
— Aijai, kuka sellaista on uskaltanut tehdä minun tulevalle miehelleni? Mutta kun nyt olemme taas tavanneet toisemme, niin menkäämme aterialle.
— Kyllä minä siitä huolen pidän, sanoi poika. Minulla on täällä sellainen pöytäliina, että sen avulla saa vaikka kuinka komean aterian ja vaikka kuinka monelle hengelle tahansa.
— Näytäthän sitä minulle, sanoi kuninkaan tytär ja hän puhua lirutti niin koreasti, että poika tyhmyydessään antoi hänelle pöytäliinan.
Kun kuninkaan tytär oli sen saanut käsiinsä, niin meni hän sitä isälleen näyttämään, mutta päästyään ovesta ulos hän lähettikin sotamiehet potkimaan pojan pois linnasta.
Poika ei uskaltanut mennä enää keskimäisen veljen luo, kun hän oli pöytäliinan siten hukannut, vaan meni vanhimman veljensä kartanoon ja valitti hänelle onnettomuuttaan. Tämä tahtoi palkita pojalle sen, että tämä oli hänelle kartanon ostanut ja antoi hänelle vaipan, joka ihmisen tekee näkymättömäksi.
— Sen avulla voit hankkia takaisin kaiken sen, minkä olet menettänyt.
Elä nyt anna sen naikkosen sinua nenästä vetää.
Hyvillä mielin meni poika taas kuninkaan linnaan. Kun hän oli näkymätön, niin eivät vartijat osanneet häntä pidättää. Hän tuli kuninkaan tyttären huoneeseen. Siellä hän istui lankaa kerimässä aikansa kuluksi. Hän ei kuullutkaan, kun poika astui sisään ja kuljeskeli huoneessa. Poika meni kuninkaan tyttären kaapille ja etsi sieltä kukkaroaan ja pöytäliinaansa, mutta ei löytänyt. Silloin poika astui aivan hänen eteensä ja sanoi:
— Päivää! Tässä minä taas olen!
— Minä kuulen äänesi, sanoi kuninkaan tytär, mutta en näe sinua.
Kuinka se voi olla mahdollista?
— Minä olen sellainen mies, että voin muuttaa itseni millaiseksi tahdon. Minua on tässä talossa katalasti peijattu, mutta nyt minä olenkin tullut sinua, nainen, vaatimaan tilille.
— Enhän minä ole sinulle mitään pahaa tehnyt, vastasi kuninkaan tytär. Täällä minä olen sinua odotellut, mutta sinä karkaat aina minun luotani pois.
Ja niin makea oli hänen äänensä, että poika uskoi mitä hän sanoi.
— Kuinka sinä voit olla näkymätön ja kuitenkin minä kuulen sinun äänesi?
— Minulla on sellainen vaippa ylläni, että se tekee minut aivan näkymättömäksi, sanoi poika.
— Annahan, kun minäkin koetan, annahan kultaseni!
Ja poika oli niin hölmö, että antoi, vaikka kuninkaan tytär häntä aina oli niin pahasti petkuttanut. Mutta poikahan oli niin kovasti rakastunut. Hän riisui vaipan yltään ja antoi sen kuninkaan tyttärelle.
— Nyt minä menen sanomaan minun isälleni, ettei minun huoneeseeni saa sotamiehet tulla.
Mutta kun hän oli saanut viitan hartioilleen, niin hän tuli näkymättömäksi ja huusi sotilaat ajamaan pojan pois hänen huoneestaan ja surmaamaan hänet. Poika kun sen kuuli, niin sulki hän kaikki ovet ja pakeni ikkunasta köyttämällä huoneen ikkunassa olevat verhot yhdeksi nuoraksi.
Kun hän oli päässyt linnasta pakoon, niin ajatteli hän itsekseen:
— Nyt minä en voi mennä enää veljienikään luo, kun olen heidän antamansa lahjat sillä tavoin kadottanut. Minä menen merille ja kaukaisille maille, siellä minä kai jollain voin itseni elättää.
Satamassa oli pursi. Hän meni sinne ja tarjoutui laivamieheksi ja kun hän oli reipas ja terve poika, niin otti laivuri hänet palvelukseensa. Poika purjehti monta vuotta kaukaisia meriä. Kerran nousi niin armoton myrsky, että laiva joutui haaksirikkoon, ja kaikki sen miehet hukkuivat, paitsi poika, joka pääsi purren raakapuun avulla erääseen saareen.
Kuivattuaan vaatteensa hän alkoi astella löytääkseen jotain suuhun pantavaa, Siinä kävellessään tuli hän omenapuun luo, joka oli täynnä mitä kauneimpia omenoita. Poika söi niistä yhden. Mutta voi kauhua, kun hän itseään tarkasti. Hän ei ollutkaan enää mikään ihminen, vaan valkoinen hevonen, joka siinä nelin jaloin käydä kompuroi.
— Kun hullusti käy, ajatteli poika, niin käykin oikein hullusti.
Mutta kun hänen oli kovasti nälkä, niin arveli hän:
— Nälkä minun on. Minä syön, en minä tästä taida hullua harmaammaksi tulla.
Hän söi toisenkin omenan puusta ja heti kasvoi hänelle hirveän suuret sarvet, niin että hän vain soluttelemalla pääsi metsässä kulkemaan.
— Vieläkö sekin oli tarpeellista? sanoi hän. Mutta kyllä kai minä nyt olen sen viimeisen villityksen saanut kokea, niin että syön minä mitä tahansa ei siitä tämän merkillisempää tule.
Ja otti omenan eräästä pienestä puusta ja söi sen. Silloin sarvet putosivat hänen päästään.
— Kas, sanoi hän, tässähän se parannuspuu taitaakin olla. Kun kovaa kokee, niin aina se hyvä lopulta tulee.
Hän söi toisen omenan ja muuttui jälleen ihmiseksi ja oli hän niin kaunis, että kun hän vedessä kuvaansa tarkasti, niin ei hän tahtonut omaa kuvaansa tuntea.
— Kylläpä pojasta tuli oikein puhtaan näköinen, sanoi hän. Ei puutu muuta kuin olisi joku, jolle itseään saisi näyttää. Pois tästä saaresta olisi päästävä keinolla millä tahansa.
Hän kuljeskeli pitkin saaren rantaa etsien jotain veneen tapaista. Kun hän siinä oli aikansa kuljeksinut, niin näki hän kumossa olevan veneen. Poika kahlasi sen luo ja veti sen maihin. Se oli varmaan ollut naisen vene, sillä tuhdon alla oli vasu, jossa oli kaksi eri osaa aivan kuin hedelmiä varten. Ja kun hän lähemmin sitä tuhdon alapuolta tarkasti, niin löysi hän sieltä käärön naisen vaatteita.
— Tällähän minä purjehdin vaikka minne, sanoi poika. Mutta ensin tahdon ottaa hiukan noita merkillisiä omenia mukaani, niitä voi hyvinkin tarvita, kun taas joutuu ihmisten asuinmaille.
Hän meni puiden luo ja keräsi vasun täyteen omenia ja tarkalleen eroitti eri lajit toisistaan.
— Kun ei tiedä minne joutuu, niin taitaa olla viisainta pukeutua naisen pukuun, koska sellaiset vehkeet tässä on käsillä. Voihan helposti joutua sellaisiin seutuihin, joissa minut tunnettaisiin ja henki parkaa kysyttäisiin.
Niin hän läksi naiseksi puettuna purjehtimaan, ja kun oli myötäinen tuuli, niin mitäs muuta kun antoi mennä hyvää vauhtia. Kolmantena päivänä hän tuli vihdoin likelle maata ja huomasi sen juuri siksi kaupungiksi, josta hän oli lähtenyt.
— Ympäri käydään ja samaan paikkaan tullaan, sanoi hän. Nyt sitä viekkautta kysytään, jos kuninkaan tyttären kanssa taas joudun tekemisiin. Vaikka minä sitä naasikkaa armottomasti vielä rakastankin, niin kurituksen hän kuitenkin ansaitsee. Ja oikein tuntuvassa muodossa.
Hän laski rantaan. Kun kuninkaan tytär ikkunastaan näki rannassa venheen ja siinä naisen, jolla oli kauniita omenia, niin lähetti hän piikansa kysymään, mitä ne maksoivat. Se piika oli niin ruma, että jokainen kääntyi poispäin, kun hänet vain näki. Kun hän saapui rantaan ja näki pojan akan puvussa, niin kysyi hän:
— Myytkö omenia?
— Myyn, jos minulle se maksetaan, mitä minä pyydän.
— Ja paljoko sinä pyydät?
— Sata kultarahaa kappaleelta.
— Oletko sinä aivan pähkähullu, vai lasketko leikkiä?
— Nämät ovat niin merkillisiä omenia, että niistä ihmisen muoto muuttuu, sanoi poika. Jollet usko, niin annan minä sinulle yhden maistaaksesi.
Poika antoi tuolle rumalle piialle yhden niistä omenista, jotka tekivät kauniiksi. Kun piika oli sen syönyt ja huomasi tulleensa kauniiksi, niin sanoi hän:
— Voi kuitenkin, miten minun nyt kävi. Enhän minä kehtaa takaisin palatakaan, kun minä olen näin kauniiksi tullut. Minä olen tähän aivan tottumaton.
Ja hän läksi parkuen linnaan.
— Sillä akalla on aivan ihmeellisiä omenia, sanoi hän kuninkaan tyttärelle. Katsokaahan minua, millaiseksi minä muutuin heti, kun hän antoi minulle yhden niistä.
Silloin kuninkaan tytär käski piikaa heti menemään ja ostamaan hänellekin. Piika kävi noutamassa hänelle kaksi omenaa, enempää poika ei antanut.
Kuninkaan tytär alkoi heti ahneesti niitä syödä. Kun hän oli ensimäisen syönyt, niin tuntui hänestä niin kovin kummalliselta, Hän vilkaisi sivulleen ja huomasikin olevansa hevonen.
— Minä näen kai unta tai olen kokonaan höperö, sanoi hän.
Hän söi toisenkin omenan ja silloin kasvoi suuret sarvet hänen päähänsä. Hän parkaisi kauhusta ja se kuului rantaan asti, jossa poika oli. Siitä poika tiesi, että nyt oli kuninkaan tytär saanut rangaistuksensa. Hän purjehti heti toisille maille pakoon.
Linnassa syntyi tavaton parkuna, kun kuninkaan tytär näin oli ihmismuotonsa kadottanut. Hevonen hän oli ja hevosena hän pysyi, vaikka kaikki lääkärit juottivat ja syöttivät hänelle senkin seitsemät lääkkeet ja rohdot. Tavan takaa koetettiin sahata niitä sarvia poikki, mutta ne kasvoivat yhä uudestaan.
Silloin kuningas julisti ympäri maata, että se, joka parantaa hänen tyttärensä saa puolet kuningaskuntaa ja toisen puolen hänen kuoltuaan ja kuninkaan tyttären vaimokseen. Nyt juoksi linnassa lääkäreitä ja parantajia niin tiheään kuin kissoja ja kukin syötti ja juotti kuninkaan tyttärelle kaikenlaisia lääkkeitä niin, että hän oli jo aivan kuolla kaikenlaisiin pahoihin aineisiin.
Lopulta poikakin sai tiedon tästä kuninkaan julistuksesta ja hänkin päätti mennä parantamaan ja samalla rankaisemaan kuninkaan tytärtä.
Hän pukeutui lääkärin pukuun ja tuli linnaan. Siellä kuningas istui valtaistuimellaan ja itki täyteen ääneen, sillä hän oli jo niin epätoivoissaan, kun ei kukaan ollut osannut hänen tytärtään parantaa.
— Mitä sinä haet? kysyi hän pojalta.
— Minä tulin sitä tytärtänne parantamaan.
— Ei häntä kukaan voi parantaa. Hän on hevonen ja pysyy hevosena. Ja millaisena hevosena, sarvipäänä! Ja hän on viime aikoina tullut niin vihaiseksikin, että hän puskee jokaista, joka hänen lähelleen tulee.
— Minä tiedän voivani parantaa hänet, sanoi poika. Mutta kovat ehdot minä panen. Kukaan ei saa tulla siihen huoneeseen, jossa minä olen hänen kanssaan.
— Siitä voit olla huoleti, ei sinne kukaan tule. Ei kukaan uskalla, kun hän on niin vihainen. Puolet hoviväestäni makaa vuoteessa hoidellen hänen antamiaan kolauksia. Täällä onkin laastaria niin viljelty, että koko linnassa sen haju tuntuu.
Poika meni siihen huoneeseen, jossa kuninkaan tytär oli. Se ryntäsi heti poikaa vastaan, mutta tämä oli ottanut aika hyvän pampun mukaansa ja sivalsi sillä pari kertaa hevosta lapaluiden kohdalle niin että läjähti. Silloin kuninkaan tytär heti lakkasi puskemasta ja potkimasta.
— Alallasi, taikka tulee tästä sellainen komento, että tiedät pamppua maistaneesi. Kuritusta sinä olet ansainnut, sillä sinä olet saanut tämän kaiken varmasti palkaksi tekemistäsi vääryyksistä.
— Minä en ole tehnyt mitään vääryyttä kenellekään, sanoi kuninkaan tytär.
— Vai et sinä tahdo tunnustaa, sanoi poika, ja hän löi pampulla kuninkaan tytärtä, niin että vinkui paikat.
— Elä lyö, elä lyö, huusi tämä.
— Lyönpä niin kauan kunnes tunnustat, mitä pahaa olet tehnyt!
— Minä varastin eräältä pojalta kukkaron.
— Arvasinhan minä sen, sanoi poika. Tässä on nyt sinulle pieni pala omenaa.
Kun hän sen oli antanut kuninkaan tyttärelle, niin putosi puolet sarvista pois.
— Mutta olet sinä muutakin pahaa tehnyt.
— En ole, vastasi kuninkaan tytär.
— Sen saamme nähdä, sanoi poika ja alkoi suimia pampulla hevosta oikein tuntuvasti.
— Hellitä hyvä mies, hellitä, johan minä tunnustan. Minä otin eräältä pojalta pöytäliinan.
— Tippuuhan se tunnustus aina vähitellen sinusta esiin, sanoi poika.
Hän antoi taas palan omenaa kuninkaan tyttärelle ja sarvet putosivat kokonaan pois.
— Mitä muuta pahaa olet tehnyt?
— En mitään!
— Tunnusta pois heti tai minä annan sinun maistaa piiskaa.
— Minulla ei ole mitään tunnustettavaa!
— Vai ei ole? Sen saamme nähdä, sanoi poika ja antoi pampun tanssia pitkin kuninkaan tyttären selkää.
— Lopeta jo, lopeta jo, sanoi kuninkaan tytär. Johan minä tunnustan.
Minä otin eräältä pojalta vaipan.
— Kas niin, nyt olet kaikki vikasi tunnustanut ja nyt saat takaisin ihmismuotosi, sanoi poika ja ja antoi hänelle kokonaisen omenan.
Kun kuninkaan tytär oli sen syönyt, niin sai hän entisen muotonsa takaisin. Ja silloin hän kiitti poikaa nöyrimmästi.
— Minä olen se sama poika, jolle sinä niin paljon olet vääryyttä tehnyt, vaikka minä sinua niin paljon rakastin. Mutta sovitaan kaikki vanhat vihat pois ja mennään isäsi luo.
Käsikynkkää he sitten menivät vanhan kuninkaan luo, joka niin ihastui nähdessään jälleen tyttärensä ihmisen muotoisena, että hän kokonaan luopui valtakunnastaan ja antoi sen pojalle ja itse rupesi eläkkeelle.
Sitten pidettiin häät sellaiset, ettei ennen ole nähty eikä kuultu.