ELÄVÄ KANNEL.
Olipa leskiakka ja akalla poika ja pojalla koira. He asuivat kaikin kolmisin pienessä mökkirähjässä. Kun pojalle tuli ikävä siinä yksin istuessaan vanhan äitinsä keralla, niin sanoi akka:
— Mitä siinä noin alakuloisena istua murjotat? Mene metsälle, niin mielesi keventyy.
Poika otti pyssyn seinältä, sellaisen vanhan piilukon, vihelsi koiran mukaansa ja asteli metsään. Käveli, käveli niinkuin se kävelee, jonka mieli ei ole riistassa. Tyhjänä tuli poika kotia tuomatta metsästä sulkaakaan.
Meni poika toisenakin päivänä. Käveli ja käveli ja kurkisteli, mutta ei nähnyt ammuttavan näköistäkään.
Kolmantena päivänä hän ei enää aikonutkaan mennä metsälle, mutta akka ajoi poikansa sinne ja sanoi:
— Ei se riista nyt yht'äkkiä ole voinut kokonaan kadota. Kyllä mies aina jotain kiinni saa, kun oikein tahtoo.
Vastahakoisesti meni poika metsään. Käveli, käveli, niinkuin joutilas kävelee. Alkoipa koiransa äkkiä haukkua oravaa ja sai sen lopulta ahdistetuksi petäjään, josta se ei enää päässyt muualle hyppäämään.
— Orava kuin orava, ajatteli poika. Onhan sekin jotain paremman puutteessa.
Hän nosti pyssynsä ja tähtäsi, mutta juuri kun hänen piti laukaista, irtaantui piinpala pyssystä ja singahti niin kauas, ettei poika sitä enää löytänyt. Hän juoksi kotiaan uutta piinpalaa hakemaan. Sillä aikaa koira haukkui puun juurella eikä päästänyt oravaa pois. Poika palasi hongan juurelle, tähtäsi ja aikoi juuri laukaista, kun hän aivan hölmistyi kuullessaan oravan pehmeällä äänellä puhua liruttavan:
— Elähän ammu, poika, elähän ammu! Odota, kunnes tulen maahan!
Hämmästyneenä poika katseli, miten orava pitkin runkoa aleni maata kohden ja kun oli vihdoin puun juurelle päässyt, niin heittäytyi maahan pojan eteen ja muuttui samassa kauniiksi neitoseksi.
— No nyt on ihme ja kumma, sanoi poika, kun oravista noin yht'äkkiä neitosia syntyy. Sittenhän se metsä on aivan täynnä naisväkeä. Korea sinä olet, mutta nouse ylös, mitä siinä maassa loikoilet. Koska sinä et olekaan mikään tavallinen orava, niin minun puolestani saat ottaa entisen hahmosi takaisin ja mennä puuhun, en minä sinua ahdista sen koommin.
— Kun minä kerran olen ihmiseksi muuttunut, niin en voi entiseen muotooni enää palata, sanoi tyttö.
— Se on ikävä asia, vastasi siihen poika. Mutta minne minä sinut nyt sijoitan? Minä olin metsälle tullut riistan enkä naisten hakuun.
— Ota minut vaimoksesi.
— Kas, eihän minulla mitään sitä vastaan olisi, sanoi poika, olethan sinä korea tyttö, ja ikäväksihän tämä elämä on minulle tullut näin yksinäisenä, mutta minulla on äitimuori, ja kun ei hän ole minua lähettänyt akan hakuun, niin kuinka minä silloin voin sellaisen kotiani kuljettaa.
— Mennään kysymään. Ehkä hyvinkin ottaa.
— Voihan tuota koettaa, mutta minä en takaa mistään.
Ja poika läksi tytön seurassa kotiaan kohden kulkemaan.
Tiellä hän selitteli tytölle:
— Elä sinä luule, etten minä niinkuin tahtoisi itselleni akkaa. Kyllä minun jo kauan on sitä mieleni tehnyt, mutta jollei äitini miniää suvaitse, niin en minä naista väkivallalla kotiini tuo, siitä, näet, syntyisi sellainen loppumaton riita ja tora. Ja jos äiti kieltää, niin mennä saat ja muista, että en ainakaan minä kosimista tehnyt, vaan kyllä se juttu on kokonaan sinun laskussasi.
— Jos äitisi ei minua huoli, niin palaan metsään, vastasi tyttö.
Tuvan luo tultua sanoi poika tytölle:
— Jää sinä tänne pihamaalle, minä menen äitimuoria puhuttelemaan.
Poika meni tupaan. Äiti kysyi:
— Saitko mitään?
— Sain.
— Saitko suurenkin otuksen?
— Kyllä siinä on sekä kokoa että komeutta.
— Mikä lintu se on?
— Nainen se on.
— Nainen! Mistä sinä sellaisen olet löytänyt?
— Metsästä minä sen löysin.
— Ja missä se on?
— Tuolla se on kartanolla.
— Miksi sinä sen tänne laahasit? Olisit jättänyt metsään.
— Se kun aivan väkipakolla tahtoo tulla minun vaimokseni. Ottaisin minäkin sen omasta puolestani, sillä ikävä tässä tulee ilman seuran puolta, mutta minä en tiedä, mitä te asiasta arvelette?
— Kerranhan sinunkin tulee vaimo itsellesi valita, sanoi äiti, ja kun olemme köyhiä, niin ethän pyytämällä ketään saa. Ota siis se, joka tarjolle tulee.
Poika meni ovelle ja huusi:
— Tule vain sisään, tyttö. Näyttää siltä kuin tässä syntyisi kaupat.
Ja sinne tyttö jäi pojan vaimoksi ja iloinen oli poika, sillä niin kaunista naista ei usein nähdäkään kuin se tyttö oli, vielä vähemmän avioksi uskalletaan tavoittaa. Ja iloinen oli äitikin, sillä helposti se työ luisti, johon tyttö tarttui. Ja hyvä sillä oli luonnon laatu ja kaikin puolin oli hän sellainen kuin tulee miniän olla.
Siinä he elelivät yhdessä jonkun aikaa, mutta eihän se salassa pysynyt, että mökin poika oli saanut itselleen niin kauniin vaimon, ettei koko kuningaskunnassa ollut sen vertaista. Kuuli siitä kuninkaanpoikakin, jolle jo kolme vuotta oli morsianta etsitty, mutta joka ei ollut mieleistään löytänyt. Hän tuli pojan mökille ja kun tytön näki, niin alkoi hänen mielensä tehdä sitä vaimokseen. Hän tuli kotiaan ja koetti mielestään poistaa tuon kauniin naisen kuvan, mutta se ei lähtenyt, vaan istui siellä niin lujassa, että hän päätti keinolla millä tahansa ottaa hänet vaimokseen.
— Ei elossa olevalta mieheltä sovi aviovaimoa pois riistää, ajatteli kuninkaan poika. Mutta voihan sopivalla tavalla yrittää ottaa mies hengiltä.
Hän kutsui kaikki kolme ylintä neuvonantajaansa luokseen. Nämä kehoittivat kuninkaanpoikaa vaatimaan mökin pojalta sellaisia tekoja, joita hän ei mitenkään voisi suorittaa, ja jollei suorittaisi, niin hänet mestattaisiin.
Tämä oli kuninkaanpojan mielestä oivallinen tuuma. Hän kutsutti pojan luokseen ja sanoi:
— Sinun pitää rakentaa minun linnani vieressä olevan kosken yli sellainen silta, joka on kultaa ja kaidepuut hopeaa. Ja se on valmistettava yhdessä yössä.
Allapäin tuli poika vaimonsa luo. Tämä heti kyseli:
— Mikä sinut on noin murheelliseksi tehnyt?
— Kuninkaanpoika kun vaatii minua yhdessä yössä rakentamaan kosken yli sellaisen sillan, joka on kultaa ja kaidepuut hopeaa.
— Eikö muuta? Siihen kyllä keino keksitään.
— Vaimo, elä sinä puhu sellaisia järjettömyyksiä. Mistä minä kaiken sen kullan ja hopean kokoon haalisin?
— Ei sitä kultaa ja hopeaa sinulta vaaditakaan, kyllä minä ne sinulle toimitan.
— Se on hyvä asia tässä maailmassa, ettei suu suurista sanoista halkea. Parasta olisi kun lörpöttelemisen sijasta panisit saunan lämpiämään, jotta ehtisin edes kylpeä ennenkuin minut teloitettavaksi viedään.
Nuori vaimo ei kuunnellut miehensä valituksia, vaan toi sinisen huivin ja antoi sen miehelleen ja sanoi:
— Mene kosken rannalle ja lyö tällä huivilla vettä ja sano näin: Tähän tulkoon yön aikana kultainen silta ja hopeiset käsipuut.
— Kyllä teillä naisilla on jos jonkinmoisia temppuja, sanoi poika, mutta voihan tuota koettaa.
Ja hän meni kosken rannalle ja teki niinkuin hänen vaimonsa oli neuvonut. Käytyään saunassa meni hän levolle ja nukkui aamuun asti. Hän kuuli virralta päin tavattoman suurta melua ja heräsi unestaan.
— Miksihän ne siellä virralla nyt sellaista pahaa elämää pitävät, Sitä siltaa ne kai siellä odottelevat, mutta sen minä voin sanoa ja vakuuttaa, ettei siitä ilosta mitään tule.
— Parasta on olla vannomatta, sanoi hänen vaimonsa. Menehän ensin katsomaan.
Poika meni, ja kun hän lähelle virtaa tuli, niin jäi hän aivan kuin naulattuna paikalleen seisomaan, eikä saanut sanaakaan suustaan. Virran yli vei silta, ja se oli kullasta laadittu ja hopeiset siinä olivat käsipuut, ja koko kansa oli tätä komeutta ihailemassa ja ihmettelemässä. Poika juoksi hengästyneenä vaimonsa luo ja sanoi:
— Se on siellä, se on siellä?
— Mikä on siellä? kysyi vaimo.
— Se silta, se silta!
— Sanoinhan minä, että kyllä se sinne saadaan, kun ei suotta hätäillä.
— Niin sinä sanoit, mutta en minä ennen mitään usko, kuin näen omin silmin. Ja nyt minä sen näin.
Kuninkaanpoika tuli siltaa katsomaan ja täytyi hänen myöntää, että se oli komeampi kuin hän oli odottanutkaan. Hän kutsui neuvonantajansa luokseen neuvottelemaan ja sanoi heille:
— Se teki sen, mitä vaadimme. Mitä me nyt keksimme, sillä kuolla hänen täytyy?
Löivät neuvonantajat viisaat päänsä yhteen ja kun he kauan olivat tuumailleet, sanoi vihdoin eräs:
— Satu kertoo, että tämän linnasi puutarhaan on haudattu kolme kultaista porsasta, vaadi häntä kaivamaan ne sinulle esiin.
Tämä tuuma miellytti suuresti kuninkaanpoikaa, sillä hän tiesi, että sadut usein valehtelevat ja poika ei voisi siis puutarhasta mitään löytää, koska siellä ei mahdollisesti mitään ollutkaan. Hän kutsutti pojan luokseen ja ilmoitti, mitä pojan oli tehtävä, ja määräsi vielä, että työ oli suoritettava yhden yön aikana.
Poika palasi alakuloisena vaimonsa luo ja sanoi:
— Nyt se vasta myrkyn lykkäsi, vaatii näet minua kaivamaan hänen puutarhastaan kultaisia porsaita esiin. Osaatko sinä tässä asiassa minua neuvoa?
— Osaan kuin osaankin, vastasi vaimo. Minä tiedän, että ne ovat kätketyt sinne sen puutarhan keskellä olevan suuren tammen alle. Mutta koska tämä tuuma varmasti on kuninkaanpojan kolmesta neuvonantajasta alkunsa saanut, niin tehkööt he tällä kertaa työn. Mene linnaan ja pyydä apulaiseksesi lihavin ja laiskin niistä kolmesta neuvonantajasta, kuninkaanpoika hänet kyllä sinulle antaa, valikoi suurin lapio, minkä käsiisi saat, ja lähde kaivamaan siitä kohdasta, minkä olen sinulle osoittanut.
Poika noudatti vaimonsa neuvoa ja pyysi kuninkaanpojalta apulaisekseen lihavimman ja laiskimman neuvonantajan. Yhdessä he sitten yön aikaan menivät puutarhaan ja kaivaminen alkoi. Kyllä se lihava neuvonantaja siinä hikoili ennenkuin oli kaivanut kolmea syltä syvän kuopan sen suuren tammen alle.
Sieltä kolmea syltä syvän kuopan pohjalta kolme kultaista porsasta löydettiin. Poika vei ne aamulla kuninkaanpojalle ja sanoi:
— Tuossa nyt ovat ne porsaat, joita sinä niin kovasti himoitsit. Leiki nyt niiden kanssa mielesi mukaan, mutta minut ja vaimoni jätä jo rauhaan.
Vaikka kuninkaanpoika olikin iloinen saadessaan nuo kultaiset porsaat, niin oli hän kuitenkin kiukkua täynnä ajatellessaan, että poika oli tämänkin työn voinut suorittaa ja pelastua siten kuolemasta. Ja kun hän kaikin mokomin tahtoi saada pojan vaimon itselleen, niin kutsutti hän nuo neuvonantajansa luokseen ja sanoi heille:
— Suoritti poika senkin tehtävän, ja saamatta jäi hänen kaunis vaimonsa. Nyt keksikää sellainen työ hänelle, ettei hän siitä hengissä suoriudu, muutoin panen teidät joka ainoan hirteen roikkumaan.
— Ole huoleti, sanoi se neuvonantaja, joka koko yön oli saanut kuoppaa kaivaa, kyllä me sellaisen työn keksimme, ettei hän siitä hengissä selviä. Nyt on minulla jo omastakin puolestani syytä toivoa hänen kuolemaansa, sillä onhan hän koko yön pitänyt minua sellaisessa työssä, että ruumistani kolottaa joka paikasta.
Ja kun he oikein kovasti olivat miettineet, niin keksivät he pojalle niin vaikean työn, ettei moisesta oltu ennen kuultukaan.
Kuninkaanpoika kutsutti pojan luokseen ja sanoi:
— Nyt panen sinulle vielä yhden työn; jos sen suoritat, niin rauhassa saat elää, mutta jos et sitä suorittaa taida, niin henki sinulta viedään.
— Ja mikä tuo työ on? kysyi poika.
— Sinun tulee hankkia minulle sellainen kannel, joka itsestään soi.
Poika tuli vaimonsa luo ja sanoi:
— Aletaan nyt jo heittää toisillemme hyvästejä, jotta ennätetään sekin tehdä ennenkuin kuolema tulee, sillä varmasti se nyt tulee. Se kuninkaanpoika on keksinyt minulle työn, jota ei kukaan voi suorittaa, koska sellaista, kuin hän vaatii itselleen, ei ole koko maailmassa eikä sellaista kukaan valmistaakaan taida.
— Mitä se sitten on? kysyi hänen vaimonsa.
— Hän vaatii minulta elävän kanteleen, joka itsestään soittaa.
— Jos sellainen kannel on olemassa ja jos se voidaan valmistaa, niin tiedän, kuka sen voi sinulle antaa. Mene kuninkaanpojan luo ja varaa itsellesi aikaa kolme kuukautta ja yksi päivä ja pyydä ne kolme neuvonantajaa itsellesi matkatovereiksi.
Poika meni kuninkaanpojan luo ja sai itselleen varatuksi kolme kuukautta ja yhden päivän ja vaati nuo kolme neuvonantajaa matkatovereikseen.
Ennen lähtöä antoi vaimo miehelleen sen silkkisen huivin ja sinisen kerän ja sanoi:
— Minä panen tämän kerän edellänne kierimään, sitä kun seuraat, niin löydät sen elävän kanteleen. Kahdessa paikassa saat huiviani näyttää, mutta kolmannessa et ennen kuin tiukka tulee.
Näin sanottuaan heitti hän kerän kierimään ja poika läksi neuvonantajien seurassa astua tallustelemaan sen jälestä.
Olivat he jo kulkeneet pitkät ajat, kun kerä vihdoin pysähtyi mökin luo. Pienen pikkarainen se mökki oli, mullalla katettu kuin sysimökki. Siellä istui ikivanha akankäppyrä, joka tulijat nähdessään huusi:
— Ei ole tuvassani kolmeenkymmeneen vuoteen ihmiseltä haissut. Nyt taisikin tulla paisti suuhuni.
— Ei tässä suuhun tulemaan joudeta, vastasi poika. On meillä muutakin ja tärkeämpääkin tehtävänä.
— Elä joutavia hölötä, huusi akka, vaan tule tänne, sillä minulla on kova nälkä.
— Annahan kun ensin oman suuni pyyhkiän, sanoi poika, Eihän sitä suu likaisena noidankaan suuhun mennä.
Ja hän otti vaimonsa antaman silkkisen huivin ja sillä suutaan pyyhkäisi. Kun akka sen näki, niin huusi hän:
— Tuon huivin minä tunnen, se on tyttäreni oma.
— Silloin olet minun anoppini, sanoi poika, sillä tyttäresi on minulla siellä kotona vaimona.
Sen kuultuaan tuli akka pojalle hyvin ystävälliseksi ja alkoi häntä kaikin tavoin kestitä ja palvella. Hän kantoi pojan ja hänen seuralaistensa eteen ruokaa niin runsaasti, että pöytä sen painosta notkui.
— Syö ja juo ja ole kuin kotonasi, vävyni, koska kerran olet talooni vieraaksi tullut. Ole iloisella mielellä, eläkä muistele tuota, että sinut syödä aioin.
— Mitä minä siitä, vastasi poika, kyllähän minä leikin ymmärrän, vaikka se olisikin hiukan karkeanlaista.
Kun he siinä olivat yön levänneet, niin lähti kerä aamun tultua jälleen eteenpäin vierimään. Poika seuralaisineen kulki sen jälestä, kunnes se pysähtyi pienen mökin luo, jossa asui sen äskeisen akan vanhempi sisar, joka kuuteenkymmeneen vuoteen ei ollut ihmistä nähnyt. Aikoi hänkin pojan ensin syödä, mutta nähdessään pojan kädessä tuon silkkisen huivin, tuli hän hyvin ystävälliseksi ja taritsi pojalle parasta, mitä talossa oli.
Yön akan mökissä levättyään he aamusella alkoivat taas seurata tietä pitkin vierivää kerää.
Kerä pysähtyi pienelle mökille, jossa asui aivan ikäloppu nainen ja niin ruma, ettei toista sellaista ollut maan päällä.
— En ole yhdeksäänkymmeneen vuoteen tuntenut ihmisen hajua, sanoi akka. Nyt kun mökkiini olette eksyneet, niin syön teidät suuhuni.
— Mitä meistä laihoista ruipeloista, sanoi poika. Odota siksi kuin on hiukan lihaa luittemme päälle karttunut. Olemme pitkät matkat jalkaisin kulkeneet ja se sellainen lihoja kuluttaa. Katsohan tuotakin minun seuralaistani. Matkalle lähtiessämme oli hän lihava kuin hyvästi syötetty porsas, mutta nyt nahka velttona hänen luittensa päällä letkottaa. Odotahan, kunnes hän taas paksuksi paisuu, niin on mistä nautit, kun hänet syöt.
Ja he alkoivat ravita itseään niillä eväillä, jotka heillä oli matkassaan.
— Mitä te sillä tavoin maita ja mantereita kiertelette? kysyi akka.
— Me etsimme sitä itsestään soivaa elävää kanteletta, vastasi poika.
— Minun poikanihan sen sellaisen kyllä laatia taitaisivat, mutta ne ovat nyt metsiä juoksemassa, eivätkä palaa kotia ennenkuin iltahämyssä.
— Ei tässä sitten muuta neuvoa ole kuin istua ja odottaa heidän tuloaan, sanoi poika.
Istuivat siinä ja odottelivat niitä akan poikia, Tuli ilta ja tupaan ryntäsi kolme sutta. Ne kun lieden päällä olevan orren yli hyppäsivät, niin muuttuivatkin kolmeksi kauniiksi mieheksi, niin kauniiksi, että sellaisia harvoin näkee, Näille selitti poika asiansa ja sen kuultuaan ne heti alkoivat sitä itsestään soivaa kannelta laatia. Yhden neuvonantajista he panivat tulta näyttämään.
— Jos kesken nukahdat, sanoivat he hänelle, niin ei hyvä sinua peri.
Siinä sitten kanteletta laaditaan. Mutta neuvonantaja nukahtikin ja silloin nuo miehet muuttuivat heti susiksi, söivät nukahtaneen suuhunsa ja katosivat metsään.
— Sinne ne menivät metsään, sanoi akka, eivätkä palaa ennenkuin vasta illalla.
— Palaavat milloin tahansa, kyllä minä odottaa jaksan, sillä valmiiksi se kantele on saatava.
Kun ilta tuli, niin nuo kolme sutta ryntäsivät taas tupaan ja muuttuivat miehiksi. Kovalla touhulla alettiin sitä elävää kannelta laatia ja toinen neuvonantaja pantiin tulta näyttämään.
— Jos nukahdat, niin näithän jo eilen miten sinun käy, sanoivat miehet.
Neuvonantaja koetti valveilla pysyä, mutta ei jaksanutkaan, vaan nukkua torkahti. Heti muuttuivat miehet susiksi ja pistivät toisenkin neuvonantajan poskeensa niin sukkelasti ettei kuulunut muuta kuin hiukan luiden rutinaa.
— Päästit poikani taas kesken töitään lähtemään, sanoi akka, Nyt ne eivät palaa ennenkuin vasta illalla.
— Kyllä minä odottaa jaksan, sanoi poika, sillä sen minä olen päättänyt, että valmiiksi se kannel on saatava, vaikka poikasi söisivät puolet kuninkaan valtakunnan asukkaista.
Kolmantena iltana pantiin kolmas neuvonantaja tulta näyttämään. Kauaa ei hänkään jaksanut, ennenkuin torkahti. Heti muuttuivat miehet taas susiksi ja syödä hotkaisivat senkin neuvonantajan ja juoksivat pois metsään.
— Se hyvä siitä oli, sanoi poika, että noista pahoista neuvonantajista on päästy. En minä heidän kuolemaansa sure. Mutta se minua harmittaa, että se itsestään soiva kannel ei vieläkään valmiiksi tullut.
— Odota siksi, kunnes ilta tulee ja poikani metsästä palaavat, sanoi akka, kohta he jo kai sen valmiiksi saavat.
Tuli ilta, ja kun sudet olivat saapuneet ja miehiksi muuttuneet, niin alettiin sitä kannelta taas laatia. Poika rupesi itse tulta näyttämään. Mutta kun hän kolme yötä jo valvonut oli, niin alkoi uni raskaana painaa hänen silmäluomiaan, pää painui alas ja hän torkahti. Sen nähdessään töytäsivät miehet poikaa kylkeen ja sanoivat:
— Poika, poika, elä nuku.
— Elkää siinä hulluja höriskö, sanoi poika heille. Enhän minä nuku, minähän tässä vain mietiskelen.
— Mitä sinä mietiskelet? kysyivät miehet.
— Onhan vain asiaa, johon te minulle taidatte vastauksen antaa. Onko metsässä enemmän kuivia vaiko tuoreita puita?
— Sitä emme ole koskaan tulleet laskeneeksi, sanoivat miehet, muuttuivat susiksi ja riensivät metsään puita laskemaan.
Kun he illalla palasivat ja jälleen ryhtyivät kanteleen tekoon, niin pantiin poika taas tulta näyttämään. Pian alkoivat hänen silmänsä taas ummistua.
Jo aikoivat miehet hänet surmata, kun poika hetkiseksi havahti ja alkoi silmiään hieroa sillä hänen vaimonsa antamalla silkkisellä huivilla. Kun akka sen huomasi, huusi hän pojilleen:
— Odottakaahan vähäisen, pojat, minä tahdon kurkistaa, millä korealla rievulla tuo poika silmiään pyyhkii.
Hän tarkasti huivia ja sanoi:
— Tämä mies onkin sisareni tyttären mies. Minkätähden et aikaisemmin itseäsi ilmaissut? Tässä on jo syöty sinun toverisikin tuon viivyttelemisesi tähden.
— Joutivatkin sellaiset miehet suden syötäviksi, vastasi poika.
— Mutta kannel ei ole valmiiksi tullut.
Nyt alkoivat miehet kiireimmän kautta sitä kannelta valmistaa, ja sillä aikaa akka syötti ja juotti poikaa. Siinä aterioidessaan poika kertoi, mihin hän kannelta tarvitsi. Kun akka tarinan kuuli, niin sanoi hän:
— Tuo aika on jo umpeen kulumaisillaan ja jollet pian ole omilla maillasi, niin vie kuninkaanpoika sinun vaimosi.
Jo saivat miehet kanteleen valmiiksi, ja kun he viimeisen naulan olivat siihen lyödä nakuttaneet, niin alkoi se elää ja soida. Kuten ihmeellinen soitin se helisi pöydällä, se kaikui kaikkea sitä, mitä kuulijan mielessä salaisena virtana liikkui. Sen ääni oli kirkas ja kaunis, se myrskynä kohisi ja se lempeästi lauloi. Hetken he tätä ihmeellistä soittoa kuuntelivat, mutta akka sanoi pojilleen:
— Nyt muuttukaa susiksi ja ottakaa sisareni vävy selkäänne ja kuljettakaa hänet vinhaa vauhtia hänen asuinmailleen. Ennen ette levätä saa kuin olette sinne tulleet, sillä kuninkaanpoika on jo hänen vaimonsa väkisin luokseen ottanut ja häitä valmistelee.
Kolme kuukautta oli jo kulunut siitä kun poika oli lähtenyt etsimään tuota itsestään soivaa elävää kannelta, ja kun hän ei ollut ilmestynyt takaisin, niin ihastui kuninkaanpoika ja alkoi häitä valmistaa. Murheellinen oli morsian, sillä hän ei enää toivonutkaan poikaa näkevänsä.
Jo oli hääsaatto menossa kirkkoa kohden, kun suuri hälinä ja pelko syntyi kansan joukossa, sillä etäältä he näkivät kolme sutta juoksevan vinhaa vauhtia, ja yhden suden selässä istui poika ja hänellä oli sylissään tuo ihmeellinen kannel, jonka helinä kaikui kauas.
Kun poika oli tullut hääsaaton luo, niin sulki hän vaimonsa syliinsä, mutta sudet sieppasivat kuninkaanpojan ja repivät hänet kappaleiksi. Silloin kansa valikoi pojan itselleen kuninkaaksi ja nuo sudet ottivat ihmismuodon itselleen ja heistä tuli nuoren kuninkaan neuvonantajia.
TUONELASSA KÄYNYT POIKA.
Synkkänä istui kuningas linnassaan, niin synkkänä, että kaikki vavisten linnassa hiipivät ja pelkäsivät lähestyäkään sitä huonetta, jossa kuningas istui, Ja linnan synkissä käytävissä seisoivat vartijat ja muistelivat niitä peloittavia tarinoita, joita kulki linnan tapahtumista. Peloittava oli ollut kuninkaan isäkin, joka jo moniaita vuosia oli ollut kuolleena, mutta vielä peloittavampi oli hänen poikansa. Kun viha hänessä sai vallan, niin ei kukaan enää ollut hengestään varma. Ja niin paljon oli kuningas syyttömiä surmannut, että hän ei enää voinut öitään rauhassa nukkua, vaan kuultiin hänen usein unissaan raskaasti huokaavan ja valittavan. Kun kuningas tietäjiltä oli tiedustellut parannuskeinoa noita levottomia uniaan vastaan, niin oli hänelle vastattu:
— Toisen kautta olet sinä löytävä rauhasi ja tuleva iloiseksi.
— Toisen kautta, toisen kautta, sanoi kuningas itsekseen istuessaan linnansa kammiossa ja katsellessaan linnan pihalle, jossa hän ei nähnyt ainoatakaan iloista ihmistä.
Synkkiä olivat kaikki ja vaiti he astelivat, sillä kaikilla heillä oli jotain omantunnonvaivoja, kun olivat kuninkaansa käskyjä noudattaneet ja tehneet surmatekoja.
— Ei minun linnassani kukaan tohdi nauraa, sanoi kuningas. On aivan kuin halla olisi käynyt kaiken ilon yli siellä, missä minä elän.
Juuri kun hän tämän oli sanonut, niin kuuli hän iloista laulua linnan pihalta, ja kun hän katsoi ikkunasta, niin näki hän linnan kaivolla nuoren naisen vettä ammentamassa. Ja tämä nainen lauloi, ja hänen laulunsa kaikui heleänä linnan muurien sisällä.
Kuningas kutsui palvelijan luokseen ja kysyi häneltä:
— Kuka on tuo nuori nainen, joka ammentaa vettä linnan kaivosta ja iloisesti laulaa? Mistä hän on tullut, sillä en ole häntä ennen nähnyt linnani väestön joukossa?
— Hän on sinun aseenkantajasi nuori vaimo, vastasi palvelija.
— Kutsu minun aseenkantajani minun luokseni, sanoi kuningas, sillä tahdon puhella hänen kanssaan.
Aseenkantaja oli nuori mies, joka vasta lyhyen aikaa oli ollut kuninkaan palveluksessa. Kun hän astui kuninkaan eteen, niin kysyi tämä häneltä:
— Sinä olet vasta lyhyen ajan ollut minun aseenkantajanani. Minä näin sinun vaimosi äsken kaivolla, mistä olet hänet löytänyt?
Ja poika kertoi kuninkaalle, mistä hän oli vaimonsa löytänyt:
— Minä olin kauan rukoillut Jumalaa antamaan minulle vaimon, joka olisi minulle hyvä ja uskollinen, Silloin näin unen, joka minulle ilmoitti, missä se oli oleva, joka oli tuleva minun vaimokseni. Minä kerroin uneni isälleni ja pyysin häntä menemään morsiantani minulle kihlaamaan. Kun isäni tuli linnan luo, joka oli viisikerroksinen, niin istui linnan ikkunassa nuori neito. Hänelle isäni kertoi tulonsa syyn, ja kun hän kaiken oli neidolle sanonut niin läksi neito linnastaan, seurasi isääni ja tuli minun luokseni. Ja kun hän otti asuntonsa minun majaani, niin olen hänen kauttaan tuntenut itseni niin sanomattoman onnelliseksi.
— Sinä sanoit, hänen kauttaan olet tullut onnelliseksi.
— Niin sanoin.
Silloin kuningas alkoi haluta pojan vaimoa itselleen ja hän sanoi:
— Sinä olet minun käskyläiseni ja olet velvollinen minua tottelemaan.
— Minä tiedän sen.
— Niinpä käsken sinua luovuttamaan vaimosi minulle, jotta minä hänen kauttaan onnelliseksi tulisin.
— Minun kuninkaani, sanoi poika epätoivoissaan, miksi tahdot minulta riistää juuri sen ainoan, mikä minulla on? Sinä voit valikoida, ja jokainen, jonka itsellesi avioksi pyydät, tulee sinun vaimoksesi. Miksi tahdot riistää minulta köyhältä juuri sen ainoan, mikä minun onneni on?
— Minä voisin ottaa sinut hengiltä ja sitten ottaa vaimosi omakseni. Mutta minä tahdon olla sinulle armollinen, koska uskollisesti olet minua palvellut. Minä annan sinulle tehtävän, jos sen suoritat, niin saat vaimosi pitää. Jos tehtävässäsi et onnistu, niin olet hänet ja henkesi menettävä.
— Määrää tehtävä, sanoi poika, ja minä tahdon sen suorittaa, jotta vaimoni saisin omanani pitää.
Kun kuningas sen kuuli, niin hymyili hän, sillä kavala tuuma oli herännyt hänen sielussaan. Hän meni pöydän luo, kirjoitti kirjeen ja sanoi pojalle:
— Ota tämä kirje ja vie isälleni, joka jo kauan on kuolleena ollut. Jos sen perille saatat ja häneltä vastauksen tuot, niin saat vaimosi pitää omanasi.
Poika meni vaimonsa luo ja kertoi, mitä kuningas oli häneltä vaatinut.
— Minä tahdon lähteä tuolle matkalle, sillä hän, joka unessa sinut minulle ilmaisi, hän varmasti on minut viepä perille ja on johtava minut onnellisesti jälleen sinun luoksesi.
Hän käski vaimoaan leipomaan hänelle leivän eväiksi ja kun hän sen oli saanut, niin otti hän vaimoltaan hellät jäähyväiset ja läksi matkalleen. Kauan hän kulki ja kun hän oli jättänyt kaikki ihmisasunnot taakseen, kulki hän synkän seudun halki ja saapui meren rannalle, jossa ei kasvanut ainoatakaan puuta, jossa laineet raskaasti huoaten loiskuivat kallioita vastaan. Silloin valtasi hänen mielensä pelko ja hän tahtoi rukoilla. Hän otti vaimonsa leipoman leivän, laati siitä ristin ja vaipui sen eteen polvilleen.
— Sinä minun Jumalani, joka minut olet onnelliseksi tehnyt ja tämän raskaan koettelemuksen minulle tuottanut, sinuun minä turvaan. Johdata minua ja näytä minulle tie, jota minun kulkea tulee.
Kun hän asteli meren rantaa pitkin, näki hän vedenhaltijan ja metsänpeikon, jotka hänet nähdessään alkoivat siitä riidellä, kumpiko heistä saisi hänet saaliikseen, Mutta poika pakeni ja läksi toista rantaa kulkemaan. Väsyneenä hän vaipui vihdoin kalliolle ja luullen jo viimeisen hetkensä tulleen hän vaipui sikeään uneen. Silloin kuuli hän unessa äänen, joka sanoi:
— Nouse ja tule, sillä katso, vene on saapunut ja kaksi soutajaa ja yksi peränpitäjä odottavat sinua.
Poika nousi ja astui veneeseen, jossa kolme miestä häntä odotti. Kun hän oli veneeseen tullut, niin vaipui hän jälleen uneen. Kun he olivat toiselle rannalle päässeet, niin kuuli poika taas äänen, joka sanoi:
— Nouse ja jatka matkaasi. Kulje tietä, joka edessäsi on.
Poika nousi veneestä maihin. Kun hän kääntyi kiittämään soutajia, niin oli vene miehineen kadonnut.
Poika asteli tietä eteenpäin. Jota kauemmaksi hän tuli sitä kauniimmaksi muuttui luonto hänen ympärillään, ja hän huomasi kulkevansa keskellä ikuista kevättä. Ja maa vihannoi kantaen monivärisiä kukkasia, ja puut kukoistivat, ja lintujen laulu soi kirkkaasti ja heleästi.
Jo häämöitti kaukaa loistava linna. Kristallista oli se veräjä, joka linnan puistoon johti ja jalokivet kimaltelivat siinä. Kun poika oli veräjästä tullut puistoon ja näki linnan edessään, niin tiesi hän tulleensa Jumalan asunnolle. Ja Jumala astui häntä vastaan ja sanoi:
— Minä tiedän, miksi olet minun luokseni tullut ja minä tahdon sinun toiveesi täyttää, niinkuin sinulle vaimonkin annoin, kun sitä minulta rukoilit.
Ja Jumala astui puistostaan ja vei pojan sinne, missä portaat johtivat alas Tuonelaan. Kun he olivat ensimäiset portaat astuneet, niin tulivat he toisille ja yhä synkemmäksi muuttui kaikki heidän ympärillään. Mutta kun he kolmannet portaat olivat astuneet, niin tulivat he jylhään seutuun, ja poika näki tulen loimuavan pimeydessä. Kun he lähemmäksi astuivat, näki poika suuren rovion, jossa liekit leiskahtelivat palavassa tervassa. Ja tämän tulen yläpuolella pyöri suuri pyörä.
Silloin Jumala sanoi:
— Taukoa, heitä pyörintäsi.
Ja kun Jumala sen sanonut oli, niin taukosi tuo vinha pyörintä, ja kuninkaan isä tuli pojan luo.
— Minä tiedän poikani lähettäneen sinut luokseni, sanoi hän.
Kun hän oli poikansa kirjeen lukenut, niin itki hän katkerasti ja sanoi:
— Huonoilla teillä vaeltaa minun poikani. Millä minä hänelle varoituksen antaa taitaisin?
— Kirjoita hänelle kirje, sanoi Jumala.
— Millä minä sen kirjoittaisin?
— Onhan sinulla musteena veriset kyyneleesi ja kynänä sormesi.
Ja kuninkaan isä kirjoitti kirjeen ja antoi sen pojalle.
Kun poika oli Tuonelasta tullut ja kulki meren rantaa kohden, niin laati hän taas leivästä ristin ja vaipui sen eteen polvilleen rukoukseen. Unessa hän kuuli äänen sanovan:
— Nouse ja tule, sillä vene odottaa sinua.
Ja poika astui siihen veneeseen, jolla hän oli meren yli tullutkin. Toiselle rannalle tultuaan hän läksi kulkemaan kuninkaan linnaa kohden. Kun hän linnaa lähestyi, niin hämmästyi hän sitä, kuinka kaikki olivat vanhentuneet hänen poissa ollessaan. Kun hän vaimonsa kohtasi, niin kuuli hän tältä olleensa kolmekymmentä vuotta matkallaan. Mutta pojasta se aika oli tuntunut kolmelta päivältä. Tänä aikana oli kuningas koettanut hänen vaimoaan anastaa, mutta taivaan enkelit olivat häntä suojanneet ja tehneet kaikki kuninkaan aikeet tyhjiksi.
Poika vei kuninkaalle hänen isänsä lähettämän kirjeen.
— Poikani, kirjoitti vanha kuningas elossa olevalle pojalleen, käänny huonoilta teiltäsi, jotta voisit minut täältä lunastaa ja itsesi varjella samaan tilaan joutumasta, jossa minä nyt olen kaikkien pahojen tekojeni rangaistukseksi. Luovu vallasta ja anna kaikki rikkautesi, jotka vääryydellä olet itsellesi koonnut, köyhille.
Kun kuningas tämän oli lukenut, niin sanoi hän pojalle.
— Minä tahdon tehdä sen, mikä on minun isäni tahto. Kaiken maallisen hyvyyden tahdon jakaa köyhille, Ota sinä kruununi ja valtikkani, sillä sinä olet niitä kelvollisempi kantamaan kuin minä. Sinä voit paljon sovittaa siitä, mitä rikoin. Sinun kauttasi olen minä rauhani löytänyt, kuten minulle oli ennustettu.
Ja kuningas riisui yltään kaiken komeutensa, pukeutui halpaan pukuun ja läksi linnastaan voidakseen nöyryydellä ja hyvillä töillä sovittaa kaiken sen, mitä hän rikkonut oli.
KÄDETÖN TYTTÖ.
Oli veli ja sisar, he rakastivat niin paljon toisiaan, että he päättivät ainiaan yhdessä olla ja aina tukea toisiaan elämässä. Ja jotta ei heidän koskaan tarvitsisi toisistaan erota, niin päättivät he kumpikin olla naimisiin menemättä.
Mutta tämän kuuli paha haltija ja hän päätti vietellä pojan. Hän muutti muotonsa kauniiksi neitoseksi ja alkoi lähestyä poikaa. Ja niin kaunis hän oli, että pojan mieli tuli lumotuksi ja hän otti pahan vaimokseen. Ja paha toi mukanaan suuret rikkaudet ja komean kartanon, jossa oli runsaasti karjaa, hevosia ja lehmiä.
Mutta vaikka veli oli mennyt naimisiin, niin ei hän tahtonut erota sisarestaan, vaan sanoi hänelle:
— Vaikka olenkin naimisiin mennyt, niin miksi me kaksi orpoa eroisimme toisistamme. Onhan minun kartanoni suuri ja avara. Tule sinne ja asu minun luonani.
Ja sisar tuli veljensä asuntoon, Siinä he elelivät yhdessä. Veli oli onnellinen kauniin vaimonsa seurassa, Mutta pian huomasi sisar, että tuo kaunis nainen olikin paha haltija, joka oli tullut hänen veljeään turmioon saattamaan. Hänellä ei kuitenkaan ollut sydäntä ilmaista sitä veljelleen, joka oli niin onnellinen.
Pian paha huomasi, että hänen miehensä sisar oli päässyt selville hänen oikeasta luonteestaan ja hän päätti toimittaa hänet pois päiviltä.
Eräänä päivänä, kun veli oli metsässä, tappoi hänen vaimonsa lehmän ja illalla hän sitten sanoi miehelleen:
— Katso mitä sisaresi on meille tehnyt? Hän on surmannut meidän parhaimman lehmämme. Aja hänet pois!
Kun veli sen kuuli, niin ei hän sanonut mitään sisarelleen ja vaimolleen hän virkkoi:
— Jos hän on sen tehnyt, niin ei hän sitä ole tahallaan tehnyt meille turmiota tuottaakseen.
Mutta paha vaimo ei tyytynyt tähän, vaan seuraavana päivänä, kun hänen miehensä oli metsässä, hän tappoi hevosen. Illalla hän sanoi miehelleen:
— Vieläkö nytkin uskot sisaresi hyvyyteen, kun kuulet, mitä hän sinun poissa ollessasi on tehnyt? Parhaimman hevosesi on hän tappanut.
— Jos on tappanut, niin mitä siitä, onhan meillä muita hevosia jälellä, vastasi hänen miehensä.
— Sinä et aijo siis ajaa häntä pois talostasi?
— Minä olen hänen kanssaan tehnyt sen valan, että me emme eroa toisistamme.
— Minä varoitan sinua uhkaavasta vaarasta, joka voi meitä kohdata sen kautta, että sisaresi jää taloon.
— Hänen kauttaan ei meille mitään vaaraa koidu.
Ja poika läksi talostaan pois voidakseen olla kuulematta vaimonsa kiukkuisia syytöksiä. Mutta vaimo jäätyään yksin alkoi tuumia keinoa niin julmaa ja tekoa niin kauheata, että hänen miehensä sen kuullessaan ehdottomasti ajaisi sisarensa talostaan. Ja hän pani tuumansa täytäntöön. Hän meni pienen poikansa luo ja sydämettömänä surmasi sen.
Kun veli seuraavana päivänä tuli kotiaan, juoksi hänen vaimonsa häntä vastaan itkien ja huusi:
— Tule katsomaan mitä sisaresi on meille tehnyt. Sinun ainoan poikasi on hän surmannut.
Kun veli näki ainoan poikansa kuolleena makaavan, niin tuli hän kalman kalpeaksi ja kauan hän seisoi liikkumattomana tuijottaen veriseen ruumiiseen. Sitten hän meni sisarensa luo, tarttui hänen käteensä ja vei hänet mukanaan metsään. Kun he olivat syvälle korpeen tulleet, sanoi veli sisarelleen.
— Sinä olet minun poikani surmannut ja minun täytyy se sinulle kostaa.
Sisar tiesi miten kamalasti hänen veljeään oli petetty, mutta hänellä ei ollut sydäntä sanoa hänelle totuutta, vaan oli hän valmis kärsimään mitä tahansa, kun hänen veljensä vain saisi olla onnellinen.
Kun veli ei kuullut sisarensa millään itseänsä puolustavan, niin uskoi hän hänet syylliseksi ja tahtoi nyt panna rangaistuksen täytäntöön.
— Pane kätesi tuon kannon päälle.
Sisar aavisti, mitä hänen veljensä aikoi tehdä, mutta kuitenkin sanaakaan sanomatta hän laski kätensä kannon päälle. Silloin veli leikkasi ne kyynärvarsista asti poikki. Sen tehtyään hän jätti sisarensa yksin korpeen, meni vaimonsa luo ja sanoi:
— Nyt on hän rangaistuksensa saanut.
Kun tuo paha vaimo sen kuuli, niin oli hänen ilonsa rajaton.
— Vihdoinkin olemme siis hänestä päässeet! huudahti hän.
— Vaiti, sanoi silloin hänen miehensä. Hän oli minun sisareni, ja minä rakastan häntä vieläkin, vaikka minun täytyi häntä hänen pahojen tekojensa tähden rangaista. Ja minä rukoilen, että Jumala olisi hänelle armollinen.
Sisar kietoi käsivarsiensa tyngät huiviinsa saadakseen verenvuodon loppumaan. Hän kulki metsää ja joutui vihdoin kuninkaan puistoon. Ja kun hänen oli nälkä, niin alkoi hän kuten eläin suullaan syödä marjoja maasta. Puutarhan vartijat tapasivat hänet ja veivät hänet kuninkaanpojan eteen. Mutta tyttö heittäytyi hänen eteensä ja sanoi:
— Elä minulle enää mitään pahaa tee. Etkö näe, että minä elämässä olen jo kylliksi kärsinyt, minulta kun molemmat käteni ovat poikki leikatut. Ole minulle armollinen, ota minut orjaksesi, palvelijaksesi. Ja jos minulle olet armollinen, niin tahdon sinulle synnyttää pojan, jolla pää on kaunis ja tukka kuin sulaa kultaa.
Ja niin kuninkaanpoika mieltyi tytön suureen sulouteen, että hän otti hänet vaimokseen. Onnellisina he elivät ja päivä päivältä mieltyi kuninkaanpoika vaimoonsa yhä enemmän. Mutta kun veljen asunnolle tuli tieto siitä, että sisar oli elossa ja kuninkaanpojan puolisona, niin pahan naisen kiukku ei tuntenut mitään rajoja. Ja hänen kiukkunsa oli sitä suurempi, kun hänellä ei ollut mitään keinoja, joilla hän olisi voinut vahingoittaa kälyään.
Syttyi sota valtakunnan rajoilla ja kuninkaanpojan täytyi lähteä maataan puolustamaan. Murheellisena hän erosi vaimostaan, jonka hän kohta tiesi tulevan äidiksi. Kun poika oli syntynyt, niin käski hän siitä lähettämään hänelle oitis tiedon.
Kuten tyttö oli luvannut, niin synnytti hän pojan, joka oli kaunis ja jolla tukka oli kuin sulaa kultaa. Heti kirjoitettiin kirje kuninkaanpojalle vietäväksi ja määrättiin eräs sotamies sitä perille saattamaan.
Matkallaan kuninkaanpojan luo poikkesi sotamies yöksi veljen taloon. Hänen vaimonsa arvasi, millä asioilla sotamies oli, ja päätti kaikin keinoin tuhota kälynsä onnen. Hän valmisti saunan sotamiehelle. Sillä aikaa kun tämä oli saunassa kylpemässä, avasi paha nainen sotilaan laukun, otti sieltä kirjeen ja hävitti sen ja pisti sen sijaan uuden kirjeen, johon hän oli kirjoittanut, että kuninkaanpojan puoliso oli synnyttänyt kolme koiran pentua.
Sotamies vei tämän kirjeen kuninkaanpojalle, joka sen luettuaan tuli hyvin murheelliseksi. Mutta niin paljon hän rakasti nuorta vaimoaan, että hän ei tahtonut hänelle mitään pahaa aikaan saattaa. Hän kirjoitti kirjeen, jossa hän sanoi, että hänen vaimolleen ei pidä mitään pahaa tehdä, vaan on häntä odotettava sodasta kotiin palaavaksi.
Kun sotamies kotimatkallaan tuli siihen taloon, jossa tuo paha nainen asui, niin valmisti tämä taas sotamiehelle saunan, jotta hän siellä saisi jalkojaan hautoa, jotka pitkästä kävelystä olivat turvonneet. Miehen saunassa ollessa otti paha nainen hänen laukustaan kuninkaanpojan kirjeen, hävitti sen ja pani sen sijaan toisen, jossa hän käski ajamaan tuon naisen kuninkaan kartanosta pois.
Sotamies tuli kuninkaanpojan linnaan ja näytti kirjeen. Kun siellä se luettiin, niin syntyi suuri suru, sillä kaikki olivat mieltyneet tuohon kauniiseen naiseen ja hänen kultakiharaiseen poikaansa. Mutta kun tyttö kuuli, mitä kirjeessä oli ollut, niin sanoi hän:
— Mitä minun mieheni on käskenyt, sitä on minun toteltava. Minä tahdon lähteä pois, niinkuin hän käskenyt on.
Hän käski kapaloimaan hänen poikansa ja panemaan riippumaan sen hänen kaulastaan, koska hänellä ei ollut käsiä, joilla hän olisi sitä kantanut. Ja siten lastaan pitäen sylissään hän läksi pois kuninkaanpojan kartanosta.
Matkallaan alkoi häntä janottaa ja hän meni järven rannalle juomaan. Kun hän kumartui alas ottaakseen vettä suuhunsa, niin kirposi lapsi hänen rinnoiltaan ja putosi veteen.
Epätoivosta kiljaisten yritti äiti lastaan tavoittaa, mutta millä hän siihen olisi tarttunut, kun hänellä ei ollut käsiä. Sinä suurena tuskan hetkenä armahti Jumala häntä ja antoi hänelle takaisin hänen kätensä. Ilosta itkien hän nosti poikansa veden varasta ja läksi edelleen vaeltamaan.
Illalla myöhään hän joutui sen kartanon lähelle, jossa hänen veljensä asui, ja kun hän aikoi pihan läpi hiipiä, niin näki hän kuninkaanpojan ratsun kartanolla ja arvasi siitä, että hänen miehensä oli sodasta palannut ja oli sinne poikennut yöksi. Hän kolkutti silloin ovelle ja pyysi yösijaa. Hänen veljensä tuli avaamaan, mutta ei tuntenut omaa sisartaan, koska hän oli siltä kädet poikki lyönyt ja tällä oli kauniit lumivalkoiset kädet. Veli antoi hänelle luvan tulla tupaan. Mutta kun hänen vaimonsa tytön näki, niin tunsi hän heti tämän miehensä sisareksi ja tahtoi ajaa hänet pois talostaan.
Tämän puheen kuuli kuninkaanpoika ja hän kysyi:
— Miksi et tahdo päästää tuota kulkevaa naista sisään?
— Ei tämä talo ole mikään maankiertäjien yöpaikka, vastasi paha nainen.
— Päästä hänet huoneeseen, sanoi silloin kuninkaanpoika. Etkö näe, että hän on väsynyt ja että hän kaipaa itselleen ja lapselleen lepopaikkaa? Hän on onneton. Anna hänen olla minun seurassani, joka itse olen kohtalon kovuutta saanut tuntea.
Ja kun kuninkaanpoika katseli vaimoaan, niin sanoi hän:
— Kaunis sinä olet nainen ja kaunis on poika, jota käsivarsillasi kannat. Tuollaista kultakiharaista poikaa minäkin itselleni toivoin, mutta en saanut. Jota enemmän sinua, nainen, katselen, niin huomaan, miten paljon olet vaimoni näköinen. Tuollainen lempeä muoto hänelläkin on, mutta ei hänellä ole sinun valkoisia käsiäsi, vaan ovat ne kokonaan hakatut pois. Mikä kova kohtalo on sinua kohdannut, kun sinun täytyy kulkea noin turvattomana lapsesi sylissäsi?
Ja silloin sisar kertoi elämänsä tarinan.
— Meitä oli kaksi, veli ja sisar. Veljeni sai vaimokseen pahan naisen, joka alkoi mielessään hautoa minun kuolemaani. Hän tappoi lehmän saadakseen veljeni minuun suuttumaan. Kun hän ei siinä onnistunut, niin tappoi hän hevosen, mutta veljeni ei silloinkaan vielä minulle tahtonut mitään pahaa tehdä. Silloin hän surmasi oman poikansa ja sanoi minun sen tehneen. Veljeni sen kuultuaan vei minut metsään ja hakkasi molemmat käsivarteni poikki. Yksinäni kuljin, kunnes saavuin kuninkaanpojan puutarhaan, jossa suullani söin marjoja maasta. Vartijat veivät minut kuninkaanpojan eteen, joka niin mieltyi minuun, että otti minut vaimokseen. Kun hän oli sotaretkelle lähtenyt, synnytin hänelle pojan, jonka tukka oli kuin sulaa kultaa. Kun siitä lähetettiin tieto kuninkaanpojalle, niin käski hän ajamaan minut pois kartanostaan. Minä läksin. Kun minua janotti matkallani, kumarruin järvestä juomaan. Silloin lapsi putosi helmastani. Kun sitä tavoitin huomasinkin käsieni kasvaneen jälleen paikoilleen.
Silloin kuninkaanpoika tunsi oman vaimonsa ja iloissaan hän sulki vaimonsa ja lapsensa syliinsä.
Vaimonsa veljen hän teki rikkaaksi, mutta hänen vaimonsa annettiin kaikkien pahojen töittensä palkaksi pyövelin käsiin, joka otti hänet hengiltä.
JUMALAN ANTAMA KIRJA.
Sinisen salon sisässä oli pienoinen mökki ja siinä asui vanha ukko ja hänen vaimonsa. Kaksi poikaa heillä oli. Kun sota syttyi kuninkaan valtakunnan rajoilla, niin vietiin vanhempi poika sinne sotilaaksi. Nuorempi poika jäi isäänsä ja äitiänsä elättämään ja hoitamaan. Hyvä ja hellä kaikille oli poika, mutta ruma, niin ruma, ettei kukaan naisista häntä miehekseen huolinut. Neljääkymmentä hän jo oli aviokseen pyytänyt, mutta aina saanut kieltävän vastauksen.
Kun hän kerran oli metsässä puita hakkaamassa, niin hän siellä väsyi ja vaipui uupumuksesta maahan.
— Miksi ei minulle ole annettu armasta, joka minulle hyvä ja hellä olisi ja joka minulle keiton keittäisi, kun uupunut olen, ja joka minua ilahduttaisi, kun mieleni raskaaksi painuu? Miksi olen minä osattomaksi luotu, kun muille iloja niin paljon on annettu?
Murheellisena hän kulki metsästä kotiaan kohden. Tiellä tapasi hän vanhuksen, joka uupuneena asteli keppiinsä nojaten.
— Auta minua, sanoi vanhus, sillä minun voimani ovat loppuneet!
— Uupunut olen itsekin, vastasi poika, mutta olenhan nuori, enkö silloin jaksaisi sinua vanhaa taluttaa. Nojaa minuun ja minä saatan sinut asuntooni ja taritsen sinulle kaikesta siitä vähästä, mitä minulla on.
Kun he siinä yhdessä tietä kulkivat, niin kysyi vanhus:
— Miksi sinä, joka olet niin nuori, olet niin murheellinen? Miksi et iloitse?
— Nuori olen kyllä ja iloinen voisin olla, vastasi poika, mutta yksinäisyys minua painaa, sillä minulla ei ole ketään, joka minua rakastaisi. Monta pyysin omakseni, ja kaikilta kiellon sain. Isä ja äiti minulla kotona on, mutta ei ole ketään, joka heille aterian valmistaisi.
Vanhus hymyili ja sanoi:
— Jo olen tukemanasi virkeäksi tullut ja tahdon apusi sinulle palkita. Katso tätä pientä pussia, jonka sinulle annan, ota se, kanna sitä selässäsi, eläkä katso, mitä siinä on ennenkuin olet kotiasi tullut. Vaikka tiellä väsyisit ja uupuisit, vaikka sinun tulisi nälkä ja uni, niin elä katso, vaan koeta kotiasi ennättää.
Poika otti vanhuksen antaman pussin ja nosti sen selkäänsä. Ja kun tienhaara tuli, ja vanhus pojasta loittoni, niin ihmeellinen kirkkaus täytti metsän siellä, missä hän kulki, ja taivaan valkeus pysytteli vanhuksen ympärillä metsän iltahämyssä.
Ja poika asteli kotiaan kohden, ja yhä raskaammaksi tuli hänen kantamuksensa, niin raskaaksi, että hän monasti jo vaipui maahan, mutta hän nousi taas ja asteli eteenpäin. Kun hän kotinsa kynnykselle saapui, niin oli hän niin uupunut, että hän tainnoksissa vaipui maahan. Kun hän siitä tointui, niin hän sanoi:
— Katsokaamme, minkä näköinen se on, jota vanhus tähän asti kielsi minua katsomasta?
Kun hän pussin avasi, niin olikin siellä kaunis neitonen.
— Ken sinä olet? kysyi poika.
— Minä olen sinun vaimosi, vastasi neito.
— Lähde sitten kanssani vihille, sanoi poika.
— Näytä ensin minut vanhemmillesi, vastasi neito.
Kun neito tuvan oven kynnykselle astui, niin oli pienoinen mökki kadonnut ja sijaan oli tullut komea linna, joka uljaana kohosi korkeutta kohden ja jonka tornit pilviä piirsivät. Ja suuri joukko palvelijoita riensi heitä vastaan. Kun aamu koitti, niin tuli linnan luo joukko kerjäläisiä, ja avoin oli pojan käsi jokaiselle ja valmis hän oli kaikkia auttamaan.
Kun kerjäläiset tulivat keisarin linnaan, niin kysyi keisari heiltä:
— Mikä on tuo kartano, komeampi kuin minun, joka tuolla etäällä häämöittää ja josta te luokseni tulitte?
— Kenen linna on, ja ken siellä isäntänä elää, emme tiedä, mutta hyvä sydän hänellä on, avoin on käsi jokaiselle, ken apua tarvitsee, vastasivat kerjäläiset. Ja kaunis on hänellä siellä puoliso, niin kaunis, että hänet nähdessään mieli hartaaksi käy, ja on kuin taivaan kirkkaus siellä valahtaisi, missä hän kulkee. Siunatut he ovat kaikella maallisella hyvyydellä, ja lämpimällä kädellä he siitä jokaiselle taritsevat.
Läksi keisari pojan asunnolle, tuli kaiken saattueensa keralla. Ja kun he pojan taloa lähestyivät, niin astui poika puolisoineen heitä vastaan ja vei heidät linnaansa. Siellä hän keisaria runsaasti kestitsi. Mutta jota kauemmin keisari kaunista neitoa katseli, sitä synkemmäksi hän muuttui. Lopulta hän sanoi pojalle:
— Mistä olet naisesi saanut? Itsekö sait, ehkä varastit pohatoilta, keisareilta tai muilta, ehkä väkivallalla hänet itsellesi anastit?
— En väkivallalla naistani ottanut, vastasi poika. Jumala hänet minulle antanut on.
— Sen varsin valehteletkin, huusi keisari. Jumala ei häntä ole sinulle antaa voinut, sillä jos niin olisi, miksi ei hän minulle ole antanut yhtä hyvää morsianta. Minä en sanojasi usko, ellet minulle sellaista kirjaa Jumalalta tuo, jossa sanotaan, että hän sinulle naisesi antanut on. Viisi päivää sinulle aikaa annan. Jollet tuota kirjaa ole minulle tuonut, niin naisesi otan sinulta ja omaan linnaani vien.
Näin sanottuaan keisari läksi pojan luota seurueineen ja palasi omaan linnaansa.
Kovasti poika hätääntyi keisarin uhkauksesta, mutta hänen vaimonsa sanoi hänelle:
— Miksi surisimme, koska Jumala meidät on toisillemme antanut. Jos hän meidät tahtoo toisillemme säilyttää, niin on hän sinut vaarasta pelastava ja tuon kirjan sinulle antava. Mene metsään ja lähde sitä tietä kulkemaan, minne näit Jumalan luotasi lähtevän pois.
Poika seurasi vaimonsa neuvoa. Kun hän oli tuota tietä kulkenut ja ehtoo jo ennätti, niin tuli hän pienelle mökille. Sinne hän poikkesi yösijaa pyytämään. Siellä oli kaksi miestä, jotka palavan lieden vieressä värjöttivät.
— Antakaa minulle suojaa yöksi pääni päälle, sanoi poika.
— Sen sinulle antaa taidamme, vastasivat miehet. Mutta vilu on meillä täällä, emmekä tuvassa lämmintä pitää saata. Kun maata voinet, niin makaa.
Sinne poika jäi yöksi, Siinä levätessään tuli hänelle niin kuuma, että hän heitti takin yltään. Keskellä yötä hän kävi pihalla itseään vilvoittelemassa ja itsekseen mietti:
— Miksi he minua näin pettää tahtovat ja vilusta varoittavat, vaikka tupa onkin lämmin?
Aamusella, kun hän matkalle aikoi, kysyivät miehet häneltä:
— Minne on matkasi?
— Jumalaa läksin etsimään, sillä hänet tavata tahdon.
— Kun hänet kohtaat, niin kysy häneltä, miksi hän meitä vilulla rankaisee eikä meille lämmintä anna?
Toisena iltana joutui poika yksinäiselle mökille, jossa asui kaksi tyttöä. Kun poika oven avasi, niin näki hän tyttöjen ammentavan vettä suurilla astioilla joesta, joka virtasi pirtin halki.
— Antakaa minun tänne yöksi jäädä, sanoi poika.
— Jää ja lepää, sanoivat tytöt. Me emme jouda silmiämme ummistamaan, vaan aina täytyy meidän tätä vettä joesta ammentaa, jotta emme siihen hukkuisi.
— Pitkän matkan olen tietä astunut, sanoi poika. Antakaa minulle vettä sammuttaakseni janoni.
— Me emme jouda sinulle vettä ammentamaan, koska kaikki aikamme menee tämän virran tyhjentämiseen. Mutta tuossa rahilla on kuppi, Siinä se on ollut kuusi ajastaikaa. Ota se ja sillä ammenna, mitä janosi tyydyttämiseksi tarvitset. Meidän täytyy joesta vettä pois kantaa siksi, kunnes aika on täytetty, ja joki kuivunut on.
Poika otti kupin ja sillä itselleen joesta ammensi. Mutta kun hän vettä maistanut oli, niin huomasi hän sen maidoksi.
— Miksi he minua pettää tahtovat, ajatteli poika, koska he sitä vedeksi sanovat, joka maitoa on?
Kun hän yönsä levännyt oli ja aamulla aikoi jälleen taipaleelle lähteä, niin kysyivät tytöt:
— Minne menet, mikä on matkasi maali?
— Jumalaa etsin. Hän minulle vaimon antoi, mutta keisari sen minulta anastaa tahtoo. Ja nyt Jumalalta kirjaa pyytäisin, jotta omani ainaisesti pitää saisin.
— Kun hänen luoksensa saavut, niin kysy häneltä, miksi meidän kuusi vuotta on täytynyt tästä joesta vettä ammentaa, eikä se loppua tahdo?
Kolmannen päivän iltana saapui poika uupuneena pienelle pirtille ja poikkesi sinne yösijaa pyytämään. Kun hän tupaan astui, niin oli siellä yksinäinen vaimo.
— Salli minun luonasi tämä yö viivähtää, sanoi poika, sillä uupunut olen ja pitkä taival on vielä edessäni.
— Levätä saat, vastasi vaimo, mutta mitään en voi sinulle ravinnoksi antaa, sillä yöt päivät täytyy minun kiviä purra eikä minun vaivoilleni loppua näy.
— Minä sinulle leipää annan, sanoi poika ja kontistansa hän vaimolle ojensi palasen.
Mutta kun vaimo sen leivän käteensä ottanut oli, niin muuttui se kiveksi.
— Samaa kiveä sinä syöt kuin minäkin, sanoi vaimo ja ojensi pojalle kiven.
Mutta kun poika siihen tarttui, niin muuttui se hänen kädessään valkoiseksi leiväksi.
Kun poika yön oli siinä levännyt ja aamulla matkalle valmistui, niin kysyi vaimo:
— Minne, vieras, matkasi vie?
— Jumalan luo, vastasi poika. Keisari minun omani anastaa mielii, ja nyt Jumalalta pyytäisin sellaista kirjaa, ettei hän minua armaastani eroittaisi.
— Kun hänet löytänyt olet, sanoi akka, niin häneltä kysy, miksi minun kaksitoista vuotta on täytynyt kiviä syödä?
Kun poika oli vähän aikaa matkannut, niin näki hän linnan valkoisen ja hohtavan. Valkoisesta kivestä se laadittu oli, ja aurinko sen harjalla asuntoaan piti. Ja kun hän sinne sisään astui, niin oven toinen toistaan kauniimman hän edessään näki. Yhdeksän niitä oli, ja kun hän yhdeksännen avannut oli, niin seisoi hän Jumalan valtaistuimen edessä.
Silloin poika heittäytyi hänen eteensä maahan. Ja Jumala kysyi häneltä lempeällä äänellä:
— Miksi minun luokseni tulit?
— Katso, sinä minulle vaimon annoit, ja minä onnellinen olin hänen kanssansa. Mutta tuli keisari ja minun onneani itselleen anastaa tahtoi. Anna minulle sellainen kirja, ettei hän, eikä kukaan muukaan minun omaani minulta riistää taida.
Kun Jumala sen kuuli, niin antoi hän pojalle käteen kirjan ja sanoi:
— Tämä sinä keisarillesi saata ja ojenna se hänelle jotta hän sen lukea taitaisi.
— Kun minulle näin armollinen olet ollut, sanoi poika, niin ilmoita minulle, miksi muita niin kovasti rangaissut olet? Miksi vaimoa, joka minulle suojan tarjosi, olet tuominnut kiviä syömään?
— Rikas oli tuo nainen, sanoi Jumala, mutta hänen sydämensä oli kova kuin kivi, eikä hän ainoallekaan tarvitsevaiselle palaakaan ojentanut, siksi täytyy hänen leivän sijasta kiviä purra.
— Etkö sinä armossasi häntä tästä kirvoittaa taida?
— Minä luon kuuni loiston veden kalvoon, jos hän sen taitaa vakkaan koota, niin on hänen kirvoituksensa hetki tullut.
— Miksi kahden tytön, jotka minulle yösijan antoivat, tupansa läpi juoksevan joen vettä ammentaa täytyy, ja he sen vedeksi luulevat, vaikka se minun suussani maistuu kuin lämmin maito?
— Heillä kaksi lehmää oli ja he niiden maitoa kaupaksi pitivät, mutta kun minä köyhät heidän luokseen lähetin, niin he maidon sekaan vettä panivat.
— Millä sinä heidät armoittaa taitaisit?
— Minä kylmän ilman laadin, ja jos he sen kestävät ja lehmän karvat lukea taitavat, niin minun armoni on oleva heillä ja he pahat työnsä sovittaneet ovat.
— Yön kahden miehen luona makasin, ja he vilusta värjöttivät, vaikka minulla oli lämmin. Miksi tämän heille määrännyt olit?
— Pohatoita he olivat ja äveriäitä, mutta kaikesta maallisesta hyvyydestä eivät he toisille jakaa tahtoneet ja apua saamatta saivat köyhät heidän oveltaan kääntyä.
— Eikö heille milloinkaan pelastus koita tästä rangaistuksesta?
— Kun pakkasen laadin ja he sen kestävät ja tähteni lukea taitavat, niin olen rangaistukseni heistä pois kääntävä.
Kotiaan palasi poika ja hänen vaimonsa häneltä kysyi:
— Saitko sen, mitä etsimään lähdit?
— Katso, matka on minulla ollut pitkä ja vaivaloinen, mutta Jumala on minulle armollinen ollut ja sen antanut, mitä häneltä pyysin.
Kun keisari pojan palanneeksi kuuli, niin tuli hän pojan asunnolle, ja pyöveli seurasi häntä.
Silloin poika antoi keisarille Jumalan antaman kirjan. Mutta kun keisari sen avasi, niin valkeus siitä valahti niin kirkas ja häikäisevä, että keisari näkönsä menetti.
Silloin keisari katuvaisena virkkoi:
— Sinulle pahaa aijoin, ja rangaistukseni nyt sain, koska silmieni valon kadottanut olen. Mutta anna minulle anteeksi kaikki, mitä sinua vastaan rikkonut olen. Jos silmieni valon takaisin saisin, niin en sinulle enkä vaimollesi enää pahaa hautoisi.
— Mikä olen minä, että sinua tuomitsisin, sanoi poika, Anteeksi sinulle antaa tahdon ja rukoilla Jumalaa, että hän sinulle näkösi takaisin lahjoittaisi.
Kun poika sen sanonut oli, niin palasi keisarille silmien valo. Ja ystävyksinä hän ja poika erosivat toisistaan.
Ja tulipa päivä, jolloin Jumala pojan ja hänen vaimonsa luokse vieraisiin saapui. Ja kun pojan isä ja äiti hänet näkivät, niin he sanoivat:
— Me olemme sinun luoksesi kaivanneet, Herra. Ota meidät, sillä olemme jo vanhoiksi tulleet ja meidän on ikävä sinun asunnoillesi.
Silloin kuolema heidät tavoitti, ja kun he olivat arkkuun lasketut ja kalmistoon vietiin, niin Jumala kutsui laulajansa ja ne heitä viimeisellä matkalla saattoivat.
Kun he olivat nurmen alle saatetut, niin sanoi Jumala:
— Tulkaa minun kanssani, sillä tahdon keisarin luo mennä.
— Millä minä sinut sinne saattaisin, sanoi poika, sillä ei minulla ratsuja ole, jotka sinut sinne veisivät.
Mutta kun he portaille tulivat, niin seisoi sen edessä kymmenen siivitettyä ratsua. Ja aamurusko asui niiden pään päällä, ja valoa välkkyvät olivat niiden siivet.
Kun he keisarin asunnolle tulleet olivat, niin sanoi tämä:
— Minun herrani ja Jumalani, anna minulle anteeksi, kun tätä miestä vainonnut olen.
— Minun anteeksiantamukseni on sinulla oleva, koska hän sinulle kaiken anteeksi antanut on, vastasi Jumala.
Kun he sieltä noiden kahden miehen asunnolle tulivat, niin punaisella veralla he peittivät maan, jossa Jumala asteleva oli. Kun he Jumalaa olivat kestinneet, niin he häntä rukoilivat:
— Anna meille anteeksi, kun ennen huonosti eläneet olemme.
— Minun rauhani on teillä oleva, jos niin teette, ettei kukaan oveltanne käänny, vaan te hänelle suojan ja lämmön annatte.
Kun he sitten noiden tyttöjen asunnolle tulivat, niin pukeutuivat nämät silkkiin ja astuivat Jumalaa vastaan tarjoten hänelle kultaisella maljalla maitoa. Ja kun he Jumalalta anteeksi pyysivät kaikkea sitä, mitä he rikkoneet olivat, niin sanoi hän:
— Tuliseen pätsiin minä teidät heittää aijoin, mutta tuli tämä mies ja hänen rukoustensa tähden olen minä kaiken teille anteeksi antava.
Ja kun he akan asunnolle saapuivat ja tämä heitä vastaan tuli kantaen helman täyden kauniita leipiä, niin armahti Jumala häntä ja päästi hänet kiviä syömästä.
Ja Jumala palasi omaan kirkkaaseen asuntoonsa, ja onnellisena eli poika linnassaan nuoren vaimonsa kanssa, ja heidän elämänsä oli tyyni ja rauhallinen kuin hopean hohtava virta, joka kukkivain niittyjen halki kulkee ja siunausta tuottaen edelleen virtaa, kunnes sen laineet ennättävät meren aukean ulapan, jonne se levolle käy.