KAUKOMAAN PRINSESSAN KUVA.
Upporikkaalla kauppiaalla ja hänen vaimollaan ei ollut lasta ja sitä he suuresti surivat, sillä mitä merkitsi heille se varallisuus, jota he kokosivat ja se maallinen hyvyys, jota he niin runsaasti olivat saaneet, kun heillä ei perillistä ollut.
Kauppias oli reipas ja komea mies, eikä hän ilmaissut koskaan, kuinka paljon hänen mieltään painoi se, ettei hänellä ollut poikaa. Hänen vaimonsa oli hiljainen ja kaunis nainen, jonka huulilta laulu helisi, ja jonka sanoja kuullessaan tunsi sielunsa niin hiljaiseksi ja avaraksi.
Kerran kauppias lähti kaukaisille maille, monien merien taa, mistä hän vasta useiden vuosien kuluttua aikoi palata. Vähän aikaa hänen lähtönsä jälkeen synnytti hänen vaimonsa pojan. Ja kun pojan isä oli reipas ja toimelias ja äiti hellä ja sydämellinen, niin tuli pojasta uljas ja kaunis, mutta myös haaveileva ja suuria tekoja uneksiva.
Kun kauppias matkaltaan palasi ja näki poikansa, oli hänen ilonsa aivan rajaton.
— Kaunis on minun poikani, sanoi hän, kauniimpi kuin kukaan muu, mutta rikkaampi kuin kukaan muu täytyy hänen myöskin olla, niin rikas, että kuninkaat ja maan mahtavat häntä kadehtivat.
— Kaunis on minun poikani, sanoi hänen vaimonsa, niin kaunis, ettei toista hänen vertaistaan ole. Mutta hyväksi toivon hänen tulevan, sillä mitä ovat kaikki maailman rikkaudet, ellei hänellä ole hyvää sydäntä.
Ja äiti opetti pojalleen kaikki tarinat, joissa kerrotaan suurista urotöistä ja suurten sankarien suuresta hyvyydestä.
Mutta isä rakensi aarreaitan, jossa oli yhdeksän kammiota, ja niihin hän kokosi kaiken sen rikkauden, jonka hän tahtoi pojalleen jättää, jotta hän olisi rikkaampi kuin kukaan muu.
Kun poika oli viidentoista vuotiaaksi varttunut, läksi kauppias pitkälle merimatkalle tuodakseen sieltä aarteita niin suuria, että kaikki entiset niiden rinnalla jäisivät varjoon. Ennen matkaansa hän kutsui poikansa luokseen ja sanoi:
— Poikani, sinä olet minun silmieni ilo ja vanhuuteni riemu. Sinä olet minulle niin rakas, että tahdon sinua varten koota kaiken sen rikkauden, minkä suinkin voin. Siksi lähden pitkälle matkalle, josta toivon palaavani entistä äveriäämpänä. Sinua varten minä laadin aarreaitan, johon tein yhdeksän kammiota. Tässä annan sinulle kahdeksan kammion avaimet. Avaa ne ja sinä olet näkevä, ettei ketään ole koko avarassa maailmassa, joka voisi sinulle vertoja vetää rikkaudessa. Yhdeksäs kammio on sulettu, sinne elä mene.
Kun kauppias oli merille lähtenyt, läksi poika katsomaan aarreaittaansa. Kaikkea sitä, mitä ihmismieli voi itselleen toivoa, oli kammioihin koottu, kultaa ja hopeaa, kalliita esineitä, kauniita kankaita ja jalokiviä niin suuria ja loistavia, ettei kuninkaankaan kruunussa ollut niiden vertaisia.
Kun poika oli niistä kyllikseen iloinnut, niin tuli hän sen yhdeksännen kammion ovelle, jota hänen isänsä oli kieltänyt avaamasta. Silloin alkoi poika haluta nähdä, mitä sinne oli kätketty, eikä mitkään aarteet olleet hänelle enää minkään arvoisia, kun hän ei saanut nähdä tuota yhtä.
Vihdoin kutsui hän sepän ja teetti sillä avaimen, jonka avulla hän saattoi sen yhdeksännen kammion avata. Kun poika sinne sisään astui, niin ei siellä ollut muuta kuin kuva seinällä. Hämmästyneenä jäi poika sen eteen, sillä niin kaunista naista kuin se ei hän ollut voinut mielessään kuvitellakaan. Lumottuna hän seisoi siinä kuvan edessä ja kun hän vihdoin läksi pois kammiosta, niin oli hänen silmissään outo hehku ja huulillaan leikki kaunis hymy. Hän ei keneltäkään tohtinut kysyä, kuka tuo kaunis nainen on, jonka kuvan hän oli saanut nähdä, sillä olihan kuva sinne kätketty, ja olihan hänen isänsä kieltänyt häntä sinne jalallaan astumasta. Hänen ajatuksensa olivat aina tuon kauniin naisen luona ja usein hän salaa hiipi kammioon hänen kuvansa luo ja siellä hän saattoi viettää tuntikaudet vaipuneena kuvan katselemiseen.
Näin kului kolme vuotta. Eräänä kirkkaana päivänä näkyi merellä parvi kuten suuria valkosiipisiä lintuja, jotka kiisivät eteenpäin pitkin ulapan pintaa. Ne olivat kauppiaan laivat, jotka suuntasivat kulkunsa kotirantaa kohden. Kun kauppias oli maihin astunut ja iloissaan tervehtinyt poikaansa ja vaimoaan, niin käski hän kantamaan kaukomailta tuomansa aarteet kammioihin.
— Rikas olin ennen, sanoi hän, mutta nyt olen kymmenen kertaa rikkaampi, eikä ainoakaan ruhtinas voi minun kanssani varallisuudessa kilpailla. Ja kaikki on oleva kerran sinun, poikani.
Yhdessä he menivät uusia rikkauksia ihailemaan. Kun he olivat noiden kahdeksan kammion ovet avanneet ja iloinneet kaikesta siitä, mikä niiden taakse oli kätketty, niin tulivat he yhdeksännelle ovelle. Silloin sanoi poika:
— Isä näytä minulle tämäkin kammio, jonka oveen et minulle jättänyt avainta.
— Se kammio on tyhjä, miksi siis suotta sitä sinulle näyttäisin, sanoi isä.
— Sinä et olisi sitä niin huolellisesti minulta sulkenut, ellei siellä olisi aivan arvaamattoman suuri aarre.
Silloin isä avasi oven ja näytti pojalleen siellä olevan kuvan.
— Ken on se nainen, jonka kuvan olet tänne tuottanut, sanoi poika. Jos hän on elävien joukossa, niin ilmaise minulle kuka hän on, jotta taitaisin lähteä häntä etsimään ja omakseni pyytämään.
— Tuo kuva on kaukomaan prinsessasta, vastasi isä. Loitolla täältä, monien merien takana on maa, jossa on kuninkaalla tytär. Kaunis hän on, niin kaunis, että jokainen, joka kerran on hänet nähdä saanut, ei koskaan voi häntä mielestään karkoittaa. Tämä kuva on heikko ja himmeä kajastus vain siitä suloudesta, mikä koko hänen olemuksensa täyttää.
Kun poika tämän sai kuulla, niin hänen kaipauksensa tuli entistään voimakkaammaksi ja hän sanoi isälleen:
— Minun täytyy sinulle tunnustaa, että jo matkasi aikana salaa avasin tämän kammion oven ja näin kuvan, josta en tiennyt oliko se laadittu elävästä olennosta vai oliko hän jo kuollut, vai oliko hän ainoastaan kuvan laatijan mielessä väikkyvä olento. Siitä asti kun tämän kuvan ensi kertaa näin, en ole häntä voinut mielestäni karkoittaa. Hänestä minä olen aina uneksinut ja nuori sydämeni on niin häneen sidotuksi tullut, etten voi ilman häntä elää nyt, kun tiedän, että hän elää, että hän hengittää samaa Jumalan ilmaa kuin minäkin. Salli minun lähteä sinne, missä hän elää, anna minun etsiä se maa, joka häntä kantaa, suo minun hengittää sitä ilmaa, mitä hän hengittää, jotta minä voisin hänen suosionsa voittaa ja hänet vaimokseni saada.
— Sinä ajat ajatuksissasi takaa sellaista, jota ei koskaan voi saavuttaa, sanoi isä. Kukaan ei hänen luokseen voi tulla, kukaan ei häntä nähdä ja monet vaarat häntä ympäröivät.
— Pelkäisinkö minä vaaroja, kun ne voitettuani tiedän saavani maailman kauneimman naisen omakseni, sanoi poika.
Mutta isä ei kuullut poikansa pyyntöä. Silloin sammui kaikki iloisuus pojan mielestä, hän tuli vaiteliaaksi ja aina istui hän meren rannalla katse suunnattuna loitos sinne, missä taivas yhtyi mereen ja jonka takana hän tiesi sen kaukomaan olevan, missä hänen sydämensä lemmitty asui.
Kun isä näki poikansa päivä päivältä kuihtuvan, niin heltyi hänen sydämensä ja hän antoi pojalleen luvan lähteä etsimään kaukomaan prinsessaa. Ja kauppias rakensi pojalleen purren niin kauniin ja komean, ettei toista sellaista oltu nähty meren laineita kyntämässä. Ja hän puki poikansa ruhtinaalliseen pukuun, valikoi kahdeksan kauneinta nuorta miestä ja puki heidätkin rikkaisiin pukuihin ja antoi ne pojalleen seuralaisiksi. He menivät purteen ja läksivät kaukomaata etsimään.
Monta vuotta he saivat harhailla merellä, kunnes viimein kaukomaan ranta siinti heidän silmissään nousten vihannoivana saarena meren sylistä. Sen rantaan he suuntasivat purtensa.
Poika astui yksin maihin ja yksinkertaiseen pukuun verhottuna läksi etsimään tietä kuninkaan linnaan. Aivan sataman suulla oli pieni mökki, johon poika jäi asumaan vanhan akan luo.
— Mitä varten olet tänne tullut? kysyi vanha vaimo.
— Minä olen saapunut monien merien takaa nähdäkseni tämän maan prinsessan.
— Sitä et voi tehdä, sanoi vaimo. Hän asuu linnassaan eikä kukaan hänen luokseen voi tulla, niin tarkkaan on hän vartioitu.
— Eikö siis mitään keinoa ole, jonka kautta voisin hänet nähdä? Kaukaa olen tullut ja ainiaan on tämä neito mielessäni ollut siitä asti kun hänen kuvansa ensi kerran näin:
— Yhden keinon tiedän, jonka avulla ehkä voit päästä toiveittesi perille, sanoi vaimo. Kun kaupungilla kuljeksit, niin liity sotamiehiin, jotka ovat prinsessan linnaa vartioimassa. Heiltä tiedustele keinoa, miten voisit sen nähdä, jonka luo mielesi palaa.
Poika seurasi vaimon neuvoa ja liittyi ensimäiseen sotilaaseen, jonka hän kohtasi. Hän vei miehen laivaansa ja siellä kestitsi häntä runsaasti, Kun sotilas oli tullut puheliaaksi, niin kysyi poika:
— Sinä, joka asut linnassa, voit minulle varmaankin sanoa, miten voisin nähdä prinsessan, joka on niin tarkkaan vartioitu ja joka on kuulu kauneudestaan.
— Kukaan ei häntä nähdä saa, vastasi sotamies. Mutta yhden keinon voin sinulle neuvoa, Ainoa, joka prinsessan luo saa tulla ja hänet nähdä, on hänen sotapäällikkönsä. Mene hänen asuntoonsa, ota mukaasi parhaita juomia ja kalliita lahjoja. Hän mieltyy lahjoihin ja suostuu juomaan kalliita juomiasi. Kun hän on kyllikseen juonut, niin vaipuu hän uneen, silloin ota hänen pukunsa, pukeudu siihen ja siinä asussa mene linnaan. Kukaan ei sinua tunne ja siten voit huoleti hänen luokseen päästä ja hänet nähdä.
Poika seurasi sotilaan neuvoa, nouti purrestaan kalleimmat kankaat ja kirkkaimmat jalokivet viedäkseen ne sotapäällikölle lahjaksi. Hän toi myös mukanaan kalliita juomia, joiden maku oli suloinen ja joita kerran juotuaan yhä enemmän niitä halusi. Kun sotapäällikkö nämä lahjat näki, niin tuli hän pojalle ystävälliseksi ja suostui hänen kanssaan juomaan kalliita juomia pojan tervehdysmaljaksi. Mutta jota enemmän hän juomaa joi, sitä enemmän hänen teki mieli sitä maistella. Niin hän lopulta väsyi. Silloin poika riisui hänen pukunsa ja otti sen ylleen. Kun hän siinä asussa saapui kuninkaan linnaan, oli prinsessa aikeissa lähteä veneellä soutelemaan ja rannassa hän jo odotti sotapäällikköään.
Poika astui hänen kanssaan purteen ja sousi ulapalle oman purtensa luo. Kun he sinne olivat tulleet silloin poika ilmaisi prinsessalle, kuka hän oli, ja millä keinoin hän oli päässyt hänen luokseen, Ja kun hän nyt näki tuon naisen edessään, jonka kuvaa hän oli ihaillut ja joka oli tuhat kertaa kuvaansa kauniimpi, niin hänen tunteensa oli niin suuri, ettei hän voinut olla siitä hänelle puhumatta.
— Minä olen monien merien takaa tänne tullut sinua etsimään, sanoi hän, Minun mieleni on sinuun palanut aina siitä asti kun kuvasi ensi kertaa näin. Jos omakseni tahtoisit tulla, niin tekisit minut onnelliseksi koko elämäni ajaksi.
Kun prinsessa kuuli, miten häntä oli petetty, niin hän suuttui, mutta hilliten suuttumustaan hän sanoi pojalle:
— Huomenna tahdon isäni kanssa tulla sinun luoksesi pitoihin. Odota minua asunnossasi kaupungissa.
Tästä poika suuresti riemastui ja saatettuaan prinsessan jälleen rantaan hän meni asuntoonsa tuon vanhan vaimon luo.
Illalla tuli pojan luo se sotamies, joka oli hänelle neuvonut keinon, miten hän saisi prinsessan nähdä, ja ilmoitti, että kuningas kuultuaan miten poika oli hänen sotapäällikkönsä puvussa lähestynyt hänen tytärtään, oli päättänyt seuraavana päivänä tulla pojan luo sotilaitten seurassa, joiden piti surmata poika.
— Silloin ei minulla ole mitään pelastumisen mahdollisuuttakaan, sanoi poika.
Mutta sotamies neuvoi:
— Kun kuningas sotamiehineen tulee tänne, niin heittäydy mielipuoleksi, särje kaikki ikkunat ja kaikki esineet, mitä käsiisi saat ja revi lopulta vaatteesikin yltäsi. Silloin kuningas pelästyy, eikä tahdo tappaa sellaista, joka on mielensä kadottanut. Hän päättää antaa sinun rauhoittua ensin. Sillä aikaa on sinulla aikaa paeta purteesi.
Poika seurasi sotamiehen neuvoa, ja kun kuningas saapui joukkoineen hänen asunnolleen, niin alkoi hän huutaa vimmatusti ja särkeä kaikki, mitä oli hänen lähellään. Hän rikkoi ikkunat, paiskasi pöydät kumoon, heitti kaiken, minkä hän käsiinsä sai pirstaksi ja lopulta hän repi vaatteetkin yltään. Sen kun kuningas näki, niin kauhistui hän sitä ja läksi sotamiehineen linnaansa aikoen seuraavana päivänä palata.
Kuninkaan mentyä lähetti poika purteensa kaikki tavaransa ja aikoi jo itsekin paeta, kun sotamies tuli hänen luokseen ja kertoi prinsessan katkerasti itkeneen kuullessaan pojan tulleen hulluksi. Siitä poika arvasi, että prinsessa oli jo alkanut häneen mieltyä. Hän kysyi sotilaalta neuvoa, miten hän voisi prinsessaa lähestyä.
— Miehenä et häntä voi mitenkään lähestyä, sanoi sotamies. Kuningas on asettanut naisia hänen vartijoikseen. Jos voit naisen puvussa päästä hänen lähelleen, niin silloin voit hänet nähdä.
Poika kun tämän kuuli, niin hankki hän itselleen naisen puvun, soudatti itsensä lahdelle aivan vastapäätä kuninkaan linnaa ja asettui sinne veteen laudan päälle.
Kun prinsessa häntä vartioivien naisten seurassa kulki rannalla, niin näki hän merellä tuon laudan varassa uiskentelevan naisen. Hän lähetti heti piikansa häntä pelastamaan luullen siellä jonkun haaksirikkoisen taistelevan veden hädässä.
Kun prinsessa näki pojan, jonka hän heti tunsi vaikka hän olikin naiseksi puettu, niin ilahtui hän suuresti. Hän käski palvelijansa siirtyä loitommaksi puhellakseen tuon haaksirikkoisen kanssa.
— Minä tiedän minkä vaaran alaiseksi olet itsesi pannut, sanoi hän pojalle. Minä pelkään sinun puolestasi. Pakene ja jätä minut, koska isäni ei tahdo minua sinulle antaa, vaan on luvannut minut viereisen maan kuninkaalle.
— Minä en täältä lähde pois, ellet sinä seuraa minua, sanoi poika.
— Kuinka minä voisin kanssasi paeta, sanoi prinsessa, kun kuningas on kieltänyt ketään satamasta lähtemästä.
Kuningas oli linnan ikkunasta katsellut. Kun hän näki tyttärensä puhuvan oudon naisen kanssa, niin hänessä heräsi epäilys, ja salaa hän alkoi tarkastaa ja huomasi piankin, kuka tuo naisen vaatteissa oleva oli. Hän lähetti sotilaansa häntä surmaamaan, mutta prinsessa päästi pojan eräästä pienestä portista pakoon.
Silloin kuningas kovasti suuttui ja sanoi tyttärelleen:
— Minä arvaan kaikesta, että sinä aijot tuon miehen kanssa paeta, mutta sen minä estän.
Ja hän antoi sen määräyksen, ettei kukaan nainen saanut linnasta poistua eikä ketään naista saatu päästää satamasta pois.
Sotamies toi tämän tiedon pojalle, joka tuon vanhan vaimon luona oli piilossa. Siinä he sitten yhdessä neuvottelivat, miten poika voisi prinsessan kanssa paeta.
— Anna hänelle pojan puku, sanoi sotilas, niin pääsee hän kenenkään huomaamatta linnasta. Kun hän sitten on luoksesi tullut, niin hankin pienen veneen, jolla hän voi soutaa ulapalla olevaan purteesi. Jotta ei epäilyksiä syntyisi, niin lähde sinä toisella veneellä jälestäpäin. Näin voitte turvassa lähteä omille maillenne purrellasi.
Poika suostui tähän tuumaan ja sotilas vei prinsessalle linnaan siitä tiedon ja samalla hän erään sotilaalle uskollisen piian avulla voi toimittaa prinsessalle pojan lähettämät miehen vaatteet.
Prinsessa puki ne ylleen ja hiipi linnasta pojan asunnolle. He sanoivat toisilleen hyvästi ja prinsessa läksi sotilaan hankkimalla veneellä soutamaan purtta kohden, jonne pojan vähän sen jälkeen piti saapua toisella veneellä. Kun prinsessa saapui purteen ja siellä olevat pojan seuralaiset, nuo kahdeksan komeata miestä hänet näkivät, niin heräsi heissä halu saada prinsessa omakseen. He heittivät keskenään arpaa, ja kun arpa oli prinsessan yhdelle heistä määrännyt, niin eivät he enää odottaneetkaan poikaa, vaan nostivat purjeet ja purjehtivat pois.
Tämän näki poika rannalla. Hän hyppäsi veneeseen ja sousi ennättääkseen purteen, mutta turhaan, se loittoni yhä kauemmaksi ja epätoivoisena hän sai harhailla pienessä veneessään meren aukealla ulapalla ja nähdä, miten pursi, jossa hänen rakastettunsa oli, eteni yhä kauemmaksi. Väsyneenä hän vihdoin sai palata rantaan.
Siellä poika nyt eleli siinä kaukomaan kaupungissa ja kun hän oli kaiken rikkautensa kadottanut, niin sai hän alkaa tehdä työtä hankkiakseen niin paljon varoja, että hän voisi itselleen valmistaa purren, jolla hän voisi lähteä omille mailleen.
Puolen vuoden kuluttua oli hän niin paljon saanut kootuksi varoja, että hän saattoi lähteä retkelle kotimaataan kohden.
Tänä aikana oli tuo mies, joka arvan kautta oli itselleen prinsessan voittanut, turhaan koettanut käännyttää häntä puoleensa. Prinsessa suri lemmittyänsä ja odotti häntä palaavaksi.
Kun poika saapui pursineen rantaan, niin tuli häntä vastaan se mies, joka oli hänen morsiamensa omistanut ja sanoi pojalle:
— Huonon naisen sinä kaukomaan rannalta veneeseesi lähetit. Heti sinne päästyään hän käski nostamaan purjeet ja lähtemään pois ja jättämään sinut. Ja tänne tultuaan on hän ollut jokaisen lemmittynä ja sinut kokonaan unohtanut.
Kun prinsessa kuuli sulhasensa tulleen satamaan, niin riensi hän häntä vastaan. Mutta poika oli niin tuon valheellisen viestin sokaisema, että hän otti miekkansa ja löi prinsessan pään melkein poikki.
Sitten palasi hän purteensa ja purjehti pois.
Kauppias tuli rantaan juuri sinä hetkenä kun poika jo loittoni rannasta. Hän otti verta vuotavan prinsessan syliinsä ja tuki häntä. Silloin tuli heidän luokseen vanha lääkäri ja sanoi:
— Jos annat tuon ruumiin, jossa tuskin henkeä enää on minun huostaani, niin minä voin hänet jälleen terveeksi tehdä.
Kauppias uskoi prinsessan hänen huostaansa. Lääkäri onnistui hoitelussaan niin hyvin, että prinsessa vähän ajan kuluttua tuli terveeksi. Silloin alkoi lääkäri pyytää häntä vaimokseen. Prinsessa ei siihen suostunut, josta lääkäri kovasti suuttui ja sanoi:
— Minä olen sinut kuolemasta pelastanut ja minä otankin sinut omakseni. Jollet hyvällä tule, niin otan sinut väkipakolla.
Ja kun prinsessa ei millään ehdolla luvannut suostua hänen vaimokseen, telkesi lääkäri hänet asuntonsa ylimpään kerrokseen ja alkoi valmistella häitä. Yöllä ennen sitä päivää, jolloin häät oli vietettävät, kietoi prinsessa ympärilleen höyhenpatjat ja pudotti itsensä ikkunasta alas ja siten pääsi pakoon.
Prinsessa juoksi pois kaupungista. Kun hän oli jo kauan kulkenut, niin tuli hänen nälkä. Silloin näki hän kalastajan, joka poikineen tuli kalasta kontit selässään.
— Antakaa minulle ruokaa, sillä olen nälkään nääntymäisilläni, sanoi prinsessa.
— Täytyyhän tytölle antaa, kun on noin surkeassa tilassa, sanoi kalastaja. Mutta en minä mitään ilmaiseksi anna. Tule tuon minun poikani vaimoksi, niin sitten minä syötän sinua.
Prinsessa katsoi poikaan, joka oli niin typerän näköinen kuin suinkin ajatella saattaa ja nauraa höristen katsoi häneen.
— Täytyyhän kai suostua, sanoi prinsessa, kun ei muuten ruokaa saa.
Kalastajat antoivat silloin hänelle ruokaa. Kun ateria oli päättynyt, sanoi kalastaja.
— Lähde nyt meidän mökillemme. Minä pelkään, että sinulla on karkaaminen mielessä, mutta tiedä se, ei siitä mitään tule, sillä nyt oletkin viisaampasi löytänyt. Minä astun jälestä ja vartioin, ettet pääse taaksepäin karkaamaan. Poikani saa astua edellä ja sinä saat kulkea meidän välillämme.
— Kanna sinä minun rukkasiani, sanoi kalastajan poika, kun nyt kuitenkin olet minun vaimokseni tuleva.
Siinä he sitten astelivat peräkanaa, poika edellä kantaen konttia, sitten prinsessa kantaen pojan rukkasia ja viimeiseksi kalastaja kantaen hänkin konttia selässään. Kun näin oli menty vähän matkaa, niin läksi prinsessa juoksemaan ja heitti rukkaset vasten pojan naamaa.
— Siellä se menee, huusi poika.
— Kyllähän minä sen näen, vastasi kalastaja. Ota kiinni.
— En minä jaksa juosta, kun minulla on tämä raskas kontti selässäni.
Prinsessa oli jo kaukana ja mennä livisti pakoon.
— Et sinä koskaan naimisiin pääse, sanoi kalastaja pojalleen, kun et edes pysty juoksemaan naisen jälestä.
Kun prinsessa oli kulkenut jonkun matkaa, niin tuli hän kaupunkiin, joka oli kokonaan verhottu mustalla veralla, talot sisältä ja päältä.
— Minkätähden täällä kaikki on mustiin verhottuna, kysyi prinsessa.
— Kuningas on kuollut, eikä uutta kuningasta ole vielä saatu valituksi, vastasi hänelle eräs mies.
— Miksi ei ole saatu?
— Kun ei kukaan ole täyttänyt määrättyä ehtoa.
— Millainen se ehto on?
— Se pääsee kuninkaaksi, jonka kädessä kirkkoon astuessa kynttilä syttyy.
Prinsessa osti itselleen miehen vaatteet ja seuraavana päivänä hän meni kynttilä kädessä kirkkoon. Kun hän astui yli kynnyksen, niin syttyi kynttilä. Koko kansa näki sen ja huusi:
— Ei tämä voi olla oikeata peliä. Hän ei ole mikään tämän maan ihminen, vaan on ulkomaalainen. Tiesi millä keinoilla hän on saanut kynttilän syttymään.
Monet väittivätkin:
— Me näimme sen aivan selvästi, että hän sytytti sen kynttilän.
Toisena päivänä uusiintui tämä sama kynttilän syttyminen ja silloin jo puolet kansasta sanoi:
— Taivas on antanut meille uuden hallitsijan.
Mutta toinen puoli vielä epäili hänen jollain konnan koukulla saaneen kynttilän syttymään.
Kolmantena päivänä, kun prinsessa miehen pukimissa taas astui kirkkoon, niin syttyi kynttilä hänen kädessään, ja silloin koko kansa huusi hänet kuninkaakseen.
Kun hän sitten oli tullut kuninkaaksi, niin tahtoi hän saada tietoja miehestään. Hän maalautti kuvansa ja asetti sen sillan korvaan kaikkien katsottavaksi. Kolme sotilasta hän asetti sitä vartioimaan ja käski vangita jokaisen, joka siitä kuvasta jotain sanoi.
Ensimäisenä kulki siitä ohitse se mies, joka arvan kautta oli hänet itselleen voittanut. Kun hän näki kuvan, niin sanoi hän:
— Se on oikein sinulle, että nyt siinä saat roikkua kolmen sotilaan keskessä.
Sattui lääkäri kulkemaan siitä ohitse. Hän kun näki kuvan, niin sanoi hän:
— Siinä sinä nyt riiput kolmen sotilaan välissä ja sinun on siinä hyvä olla, Toisellainen olit silloin, kun kaulasi oli melkein poikki ja minä sinut ehjäksi paikkasin.
Kalastaja poikineen kulki siitä ohitse.
— Sehän on se sama nainen, joka sai meiltä ruokaa ja palkaksi lupasi sinulle poikani tulla vaimoksi ja karkasikin tiehensä.
Kulki siitä sitten ohitse hänen oma miehensä. Kun hän kuvan näki, niin sanoi hän:
— Tuossa on hän, joka oli minun elämäni ainoa ilo, jota etsin ja jonka löysin kaukaisilta mailta. Sydämettömästi hän minut petti ja pään minä häneltä silloin poikki leikkasin. Minä luulin hänet unohtavani, mutta hän on ainaiseksi jäänyt mieleeni.
Kaikki nämä veivät sotilaat vankeuteen.
Kun kuningas kuuli paljon kansaa jo olevan vankilassa, niin käski hän ne tuoda eteensä tuomittaviksi. Kuninkaallisessa puvussa hän saapui ja istui valtaistuimelleen.
Ensiksi tuotiin hänen eteensä se mies, joka oli hänet arvan kautta voittanut.
— Mitä olet lausunut nähdessäsi tämän kuvan, sanoi kuningas.
Mies oli vaiti. Silloin häntä kidutettiin siksi kunnes hän oli kertonut kaiken totuuden.
Toisena tuotiin lääkäri kuninkaan eteen.
— Mitä olet sanonut nähdessäsi tämän kuvan, sanoi kuningas.
— Mitäkö minä sanoin? Sen, mikä on totta. Tämä nainen oli melkein jo kuollut, kun minä tulin hänen avukseen. Minä sain luvan ottaa hänet omakseni ja silloin minä näin monet vaivat ja vastukset, ennenkuin minä hänestä taas olin tehnyt ihmisen. Ja kuinka hän minulle sen maksoi? Hän karkasi luotani, kavalasti karkasi. Eikä kukaan ole maksanut minulle mitään kaikesta siitä, mitä olen nähnyt vaivaa hänen tähtensä ja mitä menoja minulla on ollut parannellessani häntä.
Kolmanneksi tuotiin kalastaja poikineen.
— Mitä olet tästä kuvasta sanonut? kysyi kuningas.
— Paljon siitä sellaisesta naisesta olisi sanottavaa. Katala heiskale se on. Tiedättekö, mitä hän teki? Minä häntä syötin ja hyvänä pidin ja hän silloin lupasi palkaksi siitä tulla minun pojalleni vaimoksi. Mutta pitikö hän lupaustaan? Kaikkea vielä. Karkasi heti kun tilaisuus tuli ja heitti vielä mennessään rukkaset pojalleni vasten naamaa.
Viimeiseksi tuotiin kuninkaan eteen kauppiaan poika.
— Mitä olet tästä kuvasta sanonut? kysyi kuningas.
— Hän oli minun vaimoni, jonka olin kaukomailta löytänyt, Väärän ja petollisen puheen vaikutuksesta minä leikkasin häneltä pään poikki. Minä olen surrut häntä kaiken sen ajan, minkä hän on ollut luotani poissa, eikä mikään voi minulle enää iloa tuottaa.
Sitten langetettiin kullekin tuomio. Tuo petollinen mies, joka oli kaikkeen syypää, joka valheellisia puheita oli kauppiaan pojalle pitänyt, tuomittiin kamalan rangaistuksen alaiseksi. Häneltä otettiin nivel kerrassaan pois. Lääkärille annettiin runsas palkkio kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt pelastaessaan prinsessan hengen. Kalastaja sai korvauksen ruoastaan ja hänen poikansa rukkasistaan.
Kun he olivat menneet ja jälellä oli enää vain kauppiaan poika, niin sanoi kuningas:
— Minkä rangaistuksen sinulle määrään?
— Paljon olen minä rikkonut. Minulla oli maailman kaunein ja uskollisin nainen omanani ja minä hänet katalasti surmasin. Määrää minulle mikä rangaistus tahansa, tyynesti kestän minä kaiken.
Silloin meni kuningas huoneesta pois ja kun hän palasi, niin oli hän ottanut naispuvun ylleen.
— Minun mieheni, sanoi hän. Tässä saat minut jälleen. Kauan olemme saaneet erossa olla, mutta olemmehan jälleen toisemme löytäneet, ja siksi olkoon ilomme kaksinkertainen. Pilvinen on ollut elomme päivä, mutta paistaahan kirkkaana aurinko taas ja onnemme odottaa meitä. Meidän vihkimäpäivämme on vihdoin koittanut.
PYY VAIMONA.
Mies meni metsään, köysi oli hänellä kainalossaan. Kun hän oli tyhmänpuoleinen, löylynlyömä, kuten hänestä sanottiin, niin olivat toiset kyläläiset sanoneet hänelle:
— Ei sinusta mitään tule, mene hirteen!
Ja kun mies sen kuuli, niin läksi hän metsään tätä tarkoitusta varten. Siinä hän katseli sopivaa puuta, johon voisi itsensä ripustaa. Näki hän kauniin hongan, jonka oksaan hän aikoi köytensä sitoa. Mutta kun hän honkaa lähestyi, niin istui sen oksalla pyy. Mies koetti ajaa sitä pois:
— Hss, sanoi hän, mene pois siitä oksalta, jotta minä saan heittää köyteni sen ympäri.
Pyy ei hievahtanutkaan.
— Mikä merkillinen lintu sinä olet, joka et lähde pois oksalta silloin kun sinua ajaa?
Pyy ei hievahtanutkaan paikaltaan, se vain katseli oksaltaan mieheen.
— Sinä et saa tuolla tavoin minuun katsoa, sanoi mies. Etkö näe, että minulla on tässä vakavat aikeet?
Pyy käännähti oksallaan, mutta ei lentänyt pois.
— Tuleeko siitä lähdöstä mitään vai ei? Ei minulla ole tässä aikaa odotella, sillä minulla on kiire lähteä pois tästä maailmasta.
Pyy kurkisti mieheen yhä enemmän.
— Lähde nyt jo pois, sillä minä en tahdo katselijoita, kun hirteen menen. Luuletko sinä ehkä, että minulla ei ole tosi mielessä? Kyllä se on niin tosi kuin olla voi. Vai luuletko, että kukaan huvin vuoksi hirteen menee?
Pyy tanssi hetkisen oksalla, mutta ei lentänyt pois.
— Se on kerrassaan sopimatonta tuo tuollainen tanssiminen näin vakavalla hetkellä, sanoi mies. Katso, etten tässä suutu ja tapa sinua.
Pyy nauroi.
— Kyllä minä ymmärrän, että sinä naurat. Helppoahan sinun on nauraa, kun sinulla ei ole minun surujani. Toisin on minun laitani. Minulla oli morsian, ei mikään kovin kaunis morsian, mistä minä kauniin olisin saanut, mutta morsian kuitenkin. Hän jätti minut ja nyt olen minä päättänyt kiusallakin mennä hirteen. Lähdetkö siitä oksalta pois vai täytyykö minun käydä hakemassa kotoa pyssy.
Pyy hyppeli oksallaan, mutta ei näyttänyt aikovankaan lentää pois. Silloin mies suuttui, hän meni kotiaan pyssyä hakemaan. Kun hän sieltä palasi ja aikoi ampua pyyn, niin läksikin tämä samassa lentoon, eikä mies saanut sitä tapetuksi.
— No, hyvä on kun menit pois, jotta minun ei tässä ennen kuolemaani tarvinnut viatonta eläintä tappaa.
Kun mies nyt aikoi itsensä hirttää, niin huomasikin hän ollessaan pyssyä hakemassa unohtaneensa köyden kotiaan.
— Kylläpä tämä on harmillista, sanoi hän. Nyt kun oksa olisi vapaa, niin puuttuukin köysi.
Hän meni kotoaan hakemaan köyttään. Kun hän palasi puun juurelle, niin istui pyy taas samalla oksalla.
— Joko sinä nyt taas sinne pääsit, sanoi mies. Eikö sinulla ole muita puita metsässä, joiden oksilla voit istua? Jollet sinä tule pois sieltä oksalta minua kurkistelemasta, niin ei tästä hommasta tule mitään, sillä en minäkään jokaiseen puuhun viitsi mennä riippumaan. Eroitus sillä hirsipuullakin on.
Pyy nauroi. Sen kun mies kuuli, niin suuttui.
— Luuletko sinä, että minä olen tullut tänne sinun naurettavaksesi? Jollet sinä jo tuossa herkiä ilveilemästä, niin en minä kiusaksesikaan hirtä itseäni.
Silloin pyy rupesi niin kovasti nauramaan, että mies kiukuissaan juoksi tiehensä.
Kun hän seuraavana päivänä tuli ulos tuvastaan, niin oli sama pyy hänen mökkinsä luona puussa ja kurkisteli mieheen.
— Tämä on jo aivan kuin villittyä, sanoi mies. Tässä ei saa tuolta linnulta hetkenkään rauhaa. Minä menen pois.
Ja mies meni metsään. Kun hän palasi kotiaan, niin oli pyy avoimesta ovesta lentänyt hänen tupaansa ja siellä alkanut askarrella. Tuvan se oli laassut ja keiton keittänyt.
— Se näyttää aivan siltä kuin sinä aikoisit tulla minun vaimokseni, sanoi mies. Mutta en minä linnuista huoli, ja hän ajoi pyyn tuvasta pois.
Mutta seuraavana päivänä oli pyy uunin piipun kautta tullut tupaan ja siellä siivonnut ja ruoan laittanut.
— Aivan tässä on helisemässä tuon linnun kanssa, sanoi mies. Se tuppaa aivan väkisin jo tupaani. Parasta lienee kun antaa sen ollakin rauhassa. Kyllästyyhän se kuitenkin kerran ihmisasuntoon ja lentää tiehensä.
Mutta pyy ei kyllästynytkään vaan jäi tuvan varsinaiseksi asukkaaksi.
Eräänä päivänä se tuli jo niin tuttavalliseksi, että hyppäsi miehen syödessä pöydälle.
— Mitä sinä tänne pöydälle tulet? Katso, etten aja sinua ovesta ulos.
Mutta pyy kävellä keikutteli siinä miehen edessä pöydällä eikä ollut milläänkään miehen sanoista.
— Se ottaa jo kaiken komennusvallankin tässä talossa, ajatteli mies.
Se tekee aivan niinkuin nainen kaiken sen, mitä se itse tahtoo.
Kaikenlaisia ristiä sitä tässä maailmassa on. Mies joutuu jo linnunkin
komennettavaksi.
Kun pyy oli aikansa siinä tepastellut, niin tuli se miehen kupille ja nokkasi siitä suuhunsa palasen.
— Elä sentään kupille tule, se on kuitenkin ihmisten ruoka-astia. Vai luuletko, että sinä saat minun kanssani syödäkin, kun olet minulle ruoan laittanut. Siitä ei tule mitään, sen minä sanon sinulle jo ajoissa.
Mutta pyy ei välittänyt miehen sanoista ja torjumisista vaan syödä nokki aivan rauhallisesti hänen kupistaan.
Jollei tässä mitkään kiellot auta, sanoi mies, niin mitä minä suotta meluan ja räyhään. Syö sitten kun kerran mielesi tekee.
Näin he alkoivat yhdessä aterioidakin.
Eräänä päivänä, kun mies jo oli tottunut syömään pyyn kanssa, tuli pyy kerran hänen syliinsä istumaan.
— No, kaikki kujeet sillä onkin, sanoi mies, kun vielä syliinkin tahtoo tulla. Jollet sinä ajoissa lopeta noita hullutuksia, niin minä teen niistä vielä hyvin surkean lopun.
Siinä pyy istui miehen sylissä ja omalla tavallaan lauleli.
— Vai sekin vielä, sanoi mies. Vai ruvetaan tässä vielä laulelemaankin. Ei puutu muuta, kuin että minä sinulle laulelen kuin omalle kullalleni. Mutta sitä sinä saat odottaa, sen minä sinulle sanon.
Mutta kun pyy siinä silmät sirillään istui ja lauleli niin mieskin aivan huomaamattaan alkoi hyräillä, Ja siinä he sitten istuivat pirtin hämyssä, mies ja pyy hänen polvellaan, ja kumpikin lauloi omalla tavallaan.
Pian mies tähän tottui ja lopulta he joka ilta istuivat siten yhdessä. Erään kerran pyy hyppäsi miehen olkapäälle ja siitä nokkasi häntä suulle.
— Ei, nyt tämä jo menee liian pitkälle, sanoi mies, että sinä suuhun tuppaat. Sitä minä en sentään salli.
Ja hän otti kolme varpua ja löi niillä kolme kertaa pyytä, Kun hän sen oli tehnyt, niin muuttuikin pyy naiseksi.
— Mitäs tämä on? sanoi mies. Nainenko sinä oletkin? Kyllä minä jo ajattelinkin, ettei tässä kaikki ole niinkuin olla pitää, kun sinulla oli sellaisia naisten kujeita. Mitä minä nyt sinulle teen?
— Otat minut vaimoksesi.
— Se on helpommin sanottu kuin tehty. Onko se niin varmasti sanottukaan, että minä sinusta huolin.
— Luuletko jostain paremman saavasi?
— Sitä en luule, mutta ei minun tarvitse jokaistakaan ottaa, joka tupaani tulee.
— Minä menen sitten pois, sanoi nainen ja meni ovea kohden.
— Elä siinä nyt sillä lailla hätäile, sanoi mies. Tuumitaan ensin asiaa.
— Mitä tuumimista siinä on. Otatko minut vai etkö ota?
— Pitääkö minun nyt siihen heti paikalla vastata? Eihän se naiminenkaan mitään hätiköimistä ole.
— Minä olen jo siksi kauan ollut täällä, että tiedäthän sinä, mihin minä kelpaan.
— Kyllähän minä sen tiedän, mutta anna minun nyt sentään ajatella tätä asiaa.
— Ethän silloinkaan ajatellut, kun hirteen aijoit mennä.
— Tämä onkin paljoa vakavampi asia kuin hirteen meneminen.
— Mieti sitten niin kauan kuin tahdot. Minä menen tieheni.
— Kyllä te naiset olette aina sellaisia hätähoppuja. Jollei tässä mikään muu auta, niin otanhan minä sinut vaimokseni, jotta ei tässä suotta sen kauempaa kinastella.
Ja niin jäi naiseksi muuttunut pyy miehen vaimoksi.
Seuraavana päivänä sanoi mies:
— Minä olen tätä asiaa ajatellut hiukan lähemmin. Eihän minulla ole mitään sitä vastaan, että sinä jäät tänne minun vaimokseni, mutta saisit sinä jotain muutakin tehdä kuin vain tupaani siivota ja ruokaani laittaa. Pyylle se kyllä on kylliksi, mutta kyllä ihmisen täytyy muutakin osata.
— Kyllä minä sen tiedän, sanoi nainen. Katso tätä liinaa, jonka olen ommellut sinä aikana kuin sinä nukuit. Ota se ja mene rikkaitten kartanoon. Ne maksavat sinulle siitä sata hopearahaa.
Mies meni kauppaamaan sitä vaimonsa ompelemaa liinaa ja sai kuten vaimonsa olikin sanonut siitä sata hopearahaa.
Näin elivät he yhdessä. Vaimo kirjaili kotona kauniita limoja ja mies kävi niitä kaupittelemassa. Ja he tulivat rikkaiksi ja elivät onnellisina.
POIKA JA JOUTSEN.
Poika kierteli metsiä pyssy olallaan. Tullessaan erään järven rannalle hän jäi siihen vesilintuja odottelemaan. Silloin näki hän kolme kaunista valkoista joutsenta, jotka liitivät ilman halki ja rannalle tultuaan riisuivat joutsenpuvut yltään, muuttuivat neitosiksi ja menivät mereen kylpemään.
— Noista neitosista minä otan yhden omakseni, arveli poika.
Hän hiipi varovasti lähemmäksi ja koppasi yhden joutsenen vaatteet käteensä. Sen kun neitoset näkivät niin alkoivat kovasti huutaa.
— Elkää siellä suotta sillä lailla huutako, sanoi poika, en minä mikään murhamies ole.
— Anna pois tänne ne meidän vaatteemme, huusivat neidot.
— Tuossa on yhden, ja tuossa on toisen, sanoi poika ja heitti neitosille veteen joutsenpuvut.
— Sinä heitit vain kaksi pukua, sanoivat neitoset. Anna tänne se kolmaskin.
— Siitä ei tule mitään. Sen minä aijon pitää.
— Minkätähden?
— Minä tahdon, että se kolmas tulee minun vaimokseni. Minä olen aina tahtonut itselleni kaunista vaimoa ja nyt kun minulla on mahdollisuus se saada, niin minä sen otan.
Sen kuultuaan alkoivat neitoset kovasti parkua vedessä.
— Olkaa hiljaa siellä vedessä, sanoi poika. Ei tämä asia huutamisesta parane. Minä olen teille sanonut, mitä minä ajattelen ja sillä hyvä. Tulkoon se kolmas sieltä tänne rannalle minun luokseni niin saamme hiukan asioista lähemmin puhella.
Kolmas joutsennaisista tuli rannalle ja sanoi pojalle:
— Sinä olet siis tämän asian yksinäsi päättänyt?
— Niin olen.
— Ja luulet minun siihen suostuvan?
— Hullu olet, ellet siihen suostu, sanoi poika ja nauroi.
Silloin neitonenkin nauroi ja sanoi pojalle:
— Sinä olet iloinen poika ja minä tulen sinulle. Mutta ennenkuin häät pidetään, niin anna minulle vaatteeni, jotta voin kotonani käydä hyvästi sanomassa.
— Ja milloin aijot palata minun luokseni asumaan? kysyi poika.
— Kutsu ensi sunnuntaiksi kaikki sukusi tänne rannalle häihin. Silloin minä tulen.
— Tuletko varmasti?
— Tulen.
— Mutta eihän täällä ole mitään asuntoa. En minä voi ihmisiä kutsua paljaan taivaan alle pitoja pitämään.
— Ole huoleti, minä tuon häätalonkin tullessani.
Poika antoi neitoselle takaisin hänen joutsenpukunsa ja hän lensi sisarineen pois.
Viikolla kulki poika talosta taloon ja kylästä kylään ja kutsui kaikki häihinsä, rikkaat ja köyhät, terveet ja sairaat, ylhäiset ja alhaiset. Hän kutsui keisarin ja koko hänen hovinsa ja kutsui kurjimman kerjäläisenkin.
— Missä sinulla on sellainen häätalo, jonne koko tämä joukko mahtuu? kysyttiin häneltä.
— Kyllä minun vaimoni siitä huolen pitää. Hänellä on kyllä huoneita niin paljon kuin tarvitaan. Tulkaa vain sinne järven rannalle, kyllä siellä on tilaa.
— Mutta millä sinä sellaisen hääjoukon ruokit?
— Kyllä minun vaimoni siitäkin huolen pitää. Hänellä on kyllä ruokaa niin paljon kuin tämä joukko syödä jaksaa.
Sunnuntaina tuli sinne rannalle niin paljon väkeä, että oli aivan mustanaan.
— Eihän täällä ole mitään häätaloa, sanoivat vieraat.
— Odottakaa siksi kun vaimoni tulee.
— Eihän täällä ole ruokapöytää.
— Odottakaa, kyllä vaimoni senkin tuo.
Siinä koko hääväki sitten odotteli rannalla ja alkoi jo käydä levottomaksi, kun mitään morsianta ei kuulunutkaan.
— Ethän vain liene kaikkia ihmisiä petkuttanut, sanoivat vieraat.
— Petkutuksesta ei tässä ole puhettakaan. Kyllä tässä vielä häitä vietetään, kunhan vaimoni tulee.
Jo näkyi pitkin järven pintaa tulevan suuri kartano. Kun se oli tullut rantaan, niin nousi se siitä maihin itsekseen, vaikka kyllä kaikki riensivätkin sitä auttamaan.
— Vieraat ovat niin hyvät ja astuvat sisään, sanoi poika.
Kun vieraat menivät sinne kartanoon, niin oli siellä sisällä morsiankin.
— Sanoinhan minä, että kyllä se minun vaimoni ajoissa tulee, vakuutti poika.
Nyt ruvettiin häitä viettämään. Siinä syötiin, juotiin ja tanssittiin. Keveimmin kaikista tanssi itse morsian. Hän oli kepeä kuin lintu. Kun keisari sen näki, niin tuli hän kovasti kateelliseksi pojalle.
— Myy minulle tuo vaimosi, sanoi hän pojalle.
— Ei sitä sellaista vaimoa myydä kuin mitäkin elukkaa, sanoi poika.
— Siis minä otan sen.
— Sopiihan tuota koettaa, mutta en minä usko siitä mitään tulevan.
Silloin keisari kiukustui ja sanoi:
— Jollet kolmessa päivässä rakenna minulle sellaista siltaa, joka ulottuu tämän järven ylitse, niin minä annan pyövelin katkaista kaulasi.
— Odotahan hiukan, sanoi poika. Minä vastaan kohta, kun ensin pidän vaimoni kanssa neuvoa.
Hän meni vaimonsa luo ja sanoi:
— Keisari tahtoo minua rakentamaan kolmessa päivässä sillan tämän järven yli, muuten uhkaa ottaa minut hengiltä.
— Sano sinä hänelle, vastasi vaimo, että kyllä se sellainen tämän talon väellä tehdään.
Poika meni keisarin luo.
— Minä olen nyt vaimoni kanssa keskustellut sen sillan rakentamisesta. Kyllä se valmis on kolmen päivän päästä. Voitte tulla silloin katsomaan.
Kiukusta puhisten meni keisari joukkoineen pois häistä. Kun hääväkikin oli lähtenyt, sanoi poika vaimolleen:
— Kuinka sen sillan rakentamisen laita oikeastaan on? Tuleeko siitä mitään, vai menenkö minä karkuun, jotta keisari ei saa minua tapetuksi?
— Minulla on suuri suku, sanoi vaimo, ja siihen minä lujasti luotan.
Ne tietävät ja taitavat vaikka mitä.
— No, helppohan sellaisen suvun turvissa on elää, sanoi poika. Minä olenkin aina sanonut, että joka suurista nai, hän suuria saa aikaankin.
— Se tässä asiassa on ikävää, että minun täytyy heti lähteä lentämään sinne sukulaisiin.
— Lennä vain, kyllä minä täällä odotan. Mikäs hätä minulla on ollessa täällä suuressa kartanossa.
Ja vaimo puki joutsenpukunsa ylleen ja lensi pois.
Toisena päivänä tulivat keisarin miehet katsomaan, kuinka pitkällä oli sillan rakennus.
— Eihän täällä ole vielä alettukaan, sanoivat he.
— Mitä sitä sellaista työtä suotta liian varhain alottaa, ehtiihän sen vielä huomennakin. Huomennahan sen vasta pitää valmiina ollakin.
Kolmantena päivänä lensi hänen vaimonsa kotia ja silloin oli myöskin silta valmiina.
Keisari tuli katsomaan ollen aivan varma siitä, että siltaa ei olisikaan. Kun hän sen näki ja kuuli miten rannalle kerääntynyt kansa sitä ihaili, niin meni hän raivoissaan pojan luo.
— Mitä keisari nyt sanoo, kun silta on valmiina, sanoi poika. Oli meidän välillämme puhe vain sillasta sellaisenaan, mutta minä tein kaidepuutkin yksintein siihen, jotta eivät sillalla kulkijat tipu veteen. Onko keisari nyt tyytyväinen?
— Kyllä minä ymmärrän, että sinä olet tämän saanut loihtimisen kautta, mutta saatkohan kirkon rakennetuksi kuudessa päivässä?
— Keisari voi odottaa, sanoi poika. Minä käyn vaimoni kanssa ensin asiasta hiukan tuumailemassa. Eihän sitä mies vaimonsa tietämättä saa päättää niin suurista asioista.
Hän meni vaimonsa luo ja sanoi:
— Ei se kirottu mies vieläkään ole tyytyväinen.
— Mitä hän vieläkin tahtoo?
— Ei vähempää kuin kokonaisen kirkon. Luuletko, että sinun sukusi pystyy sen tuomaan tänne?
— Eihän kirkko ole mikään mahdoton. Kyllä sinä sen voit hänelle luvata.
Poika palasi keisarin luo ja sanoi:
— Mitä siihen meidän äskeiseen puheeseemme tulee, niin kyllä minä sen kirkon voin hankkia. Kuudessa päivässähän se oli oleva valmiina?
— Niin, ja jollei sitä silloin ole, niin annan sinut hengiltä ottaa.
— No, ei sitten muuta kuin kuuden päivän päästä taas tavataan, sanoi poika.
Kun keisari jo oli menossa kartanolla, huusi poika hänelle:
— Pitääkö sen kirkon olla jonkun määrätyn mallin mukainen, vai saanko oman kuosini mukaan rakentaa?
— Se on oleva aivan samallainen kuin minun suuri kirkkoni, vastasi keisari.
— Sitten ei ole hätää mitään, sanoi poika. Sehän sellainen on aivan lasten leikkiä.
— Viisainta olisi, kun et kerskailisi niin paljoa.
— Enhän minä kerskaile, minä puhun vain asioista, jotka ovat helppoja.
Kiukusta sähisten meni keisari kotiaan. Poika meni vaimonsa luo ja sanoi:
— Kyllä kai sitä kirkkoa olisi jo niinkuin aloitettava tehdä, jos aijot sen saada kuuden päivän päästä valmiiksi.
— Minä lennän sukuni luo, kyllä se pitää siitä huolen.
Ja hän lensi joutsenena pois ja viipyi sillä matkallaan kuusi vuorokautta.
Kun määräaika oli loppunut, niin oli kirkko valmiina. Kun keisari tuli sitä katsomaan, niin oli poika paraillaan kirkossa.
— Keisari tulee, huomaan minä, katsomaan tätä uutta kirkkoa. Valmishan se on. Ei puutu muuta kuin että lakaisen viimeiset lastut pois, jotka rakennusmiehet siinä loppukiireessä ovat unohtaneet korjata. Eihän se kumma olekaan, kun niin lyhyessä ajassa saivat sellaisen työn tehdä, jos hiukan lastuja jäikin.
Keisari oli niin täynnä kiukkua, ettei hän saanut sanaakaan suustansa.
Poika huomasi sen ja sanoi:
— Ei keisari suotta etsi sanoja kiittääkseen. En minä niitä odota.
Olenhan vain tehnyt sen, minkä olen tainnut.
Keisari kutsui kaikki neuvonantajansa ja sanoi heille:
— Jollette nyt osaa keksiä sille pojalle sellaista tehtävää, joka on mahdoton, niin minä otan teidät joka ainoan hengiltä.
Siinä nyt neuvonantajat löivät kaikki viisaat päänsä yhteen. Kun he kaikki olivat suuria konnia, niin keksivät he vihdoin sellaisen tehtävän, ettei olisi luullut kenenkään voivan sitä täyttää.
Mielihyvillään meni keisari pojan luo ja sanoi:
— Nyt annan sinulle viimeisen tehtävän. Sen jos voit täyttää, niin en sinua enää milloinkaan kiusaa.
— Ja mikä tuo viimeinen tehtävä on?
— Mene tietämättömiin ja tuo näkymätön.
— Mutta sehän on aivan mahdoton tehtävä.
— Mene nytkin vaimosi kanssa neuvottelemaan. Kai hän nytkin sinulle keinon keksii.
Ja keisari meni ilkeästi nauraen pois. Poika meni vaimonsa luo ja sanoi:
— Nyt se nauru loppui tässä talossa, sillä nyt on keisari keksinyt sellaisen tuuman, ettei siitä elävänä suoriudu.
— Mitä hän sinulta vaatii?
— Hän sanoi näin: Mene tietämättömiin ja tuo näkymätön.
— Ole rauhassa, minä menen kolmeksi päiväksi pois, sanoi hänen vaimonsa, ja tiedustelen sukulaisiltani.
Kolmen päivän päästä hän palasi.
— En ennättänyt kaikissa sukulaisissani käydä, sanoi vaimo. Odota vielä kolme päivää.
Ja hän lensi pois ja palasi kolmen päivän kuluttua.
-. En vieläkään ole saanut tietoa siitä, mitä keisari tahtoo.
— Hyvä ja viisas suku sinulla on, muuta ei voi sanoa, virkkoi poika, mutta tässä asiassa heidänkin tietonsa loppuvat. Ei muu auta kuin että minä menen itse sitä sellaista merkillistä asiaa etsimään.
— En minäkään silloin tänne jää keisarin kiusattavaksi, sanoi hänen vaimonsa. Minä lennän sitten takaisin luoksesi, kun olet matkaltasi palannut.
— Sittenhän taas tavataan, jollei ennemmin, sanoi poika. Minä en mitään sure. Kyllä kaikki aina maailmassa hyvinpäin kääntyy.
Niin he erosivat ja poika läksi tietämättömiin etsimään näkymätöntä.
Siinä kulkiessaan tuli hän pienen mökin luo, joka pyöri kukon kannuksella. Sitä poika katseli ja sanoi viimein:
— Sellaista se on, kun maita matkustaa, niin saa kaikenlaista ihmeellistä nähdä. En olisi tuostakaan tiennyt, jos olisin sattunut kuolemaan, Mennäänhän sisäpuolellekin katsomaan.
Kun hän tuli tupaan, niin tuoksahti uunilta vanha akka hänen eteensä:
— Tule tänne, niin minä syön sinut.
— Ei pidä tarpeettomasti pitää kiirettä, sanoi poika. En minä ole tullut tänne miksikään ruokapalaksi. Minulla on aivan totiset tuumat.
— Elä siinä löpise joutavia, minun on nälkä, huusi akka.
— Nälkä voi olla kenellä tahansa, sanoi poika. Mutta ensin on tässä siivosti keskusteltava.
— Mikä sinä luulet olevasi?
— Olenhan vain tällainen kuin olen. Minä en ole paljoakaan, mutta sitä enemmän minun vaimoni. Hän on kovin suurta sukua.
— Mitä hänen sukunsa minuun kuuluu?
— Sitä minä en tiedä, kuuluuko hän sinun sukuusi. Muodon mukaan ei sitä juuri uskoisi, Hän on luonani kaunis kuin kuva, jota ei juuri voi sinusta sanoa, toisinaan taas on hän joutsen.
— Sukuahan sinä sitten olet minulle, sanoi akka. Elä siinä joutavia höpise, vaan istu pöytään, minä tuon sinulle ruokaa, kun kerran sattui sukulainen luonani käymään.
— Mieluummin minä syön kuin että minua syödään, sanoi poika.
Syötyään poika kertoi akalle, mitä hän oli etsimässä. Koko yön akka istui ja selaili kirjojaan, ja aamulla hän sanoi:
— Minä en sitä tiedä, mutta sisareni on vanhempi, hän voi sinulle siitä tiedon antaa.
Poika tuli samanlaiselle mökille ja siellä istui toinen akka. Ei tämäkään tietänyt mitään tuosta, jota poika etsi ja lähetti hänet kolmannen sisarensa luo, joka oli vanhin heistä kolmesta.
Kun poika tuli kolmannen sisaren luo, niin tämäkin etsi kaiken yötä kirjoistaan löytämättä mitään. Aamulla hän sitten puhalsi vaskitorveen.
— Sinun torvessasi on komea ääni, sanoi poika. Ketä sinä sillä kutsut?
— Kutsun kaikki peikot, maahiset ja vetehiset, vastasi akka.
— Sittenhän minä nekin kaikki näen yhdellä kertaa, sanoi poika.
Näyttää se minun vaimoni suku olevan kovasti suuri ja monenmoinen.
Nyt alkoi kerääntyä akan tuvan luo kaikenlaisia peikkoja. Siinä oli yksisilmäisiä, kolmisilmäisiä, yksijalkaisia ja monijalkaisia. Ne kävelivät, matelivat, hyppivät ja lensivät. Muutamat olivat ihmisen muotoisia, toiset kaukana siitä.
Näiltä kysyi akka:
— Osaatteko mennä tietämättömiin ja tuoda näkymätön.
Sitä ei kukaan osannut, ja akka lähetti heidät kaikki pois.
— Ei niistä minun hommistani näykään tulevan mitään, sanoi poika. Kyllä minä jo alustapitäen olinkin sitä mieltä, että mahdotontahan se sellainen on.
— Vielä on yksi jälellä, joka voi jotain tietää, sanoi akka. Mutta se on suuren vuoren sisään suljettu, eikä pääse sieltä pois. Minä koetan puhaltaa sen vuoren halki.
— Kyllä se on hiukan vaivaloinen tehtävä, sanoi poika.
— Etkö sinä voi koskaan olla vaiti, kysyi akka.
— Vaitiko? Miksi minä olisin vaiti, kun voin sanoa ajatukseni?
— Mutta nyt neuvon sinua tukkimaan suusi.
— Minkätähden?
— Sentähden, että minä aijon nyt puhaltaa niin kovaa, että jollet pidä suutasi kiinni, niin puhallan sinut mykäksi.
— Sitä minä e — —.
Enempää ei poika ennättänyt sanoa, kun akka jo puhalsi sellaisella voimalla, että vuoret halkesivat.
— Kyllä siinä oli ääntä yhdeksi kertaa, sanoi poika, Sattui suu jäämään hiukan raolleen, enkä tahdo enää ääntä saada.
Silloin näki poika erään haljenneen vuoren sisästä tulevan suuren sammakon.
— Kylläpä siinä on kokoa sammakoksi, sanoi poika. Milloinkahan tuo on noin suureksi ennättänyt kasvaa?
— Se on seitsemän sadan vuoden vanha.
— Ei olekaan sitten ihme, että on niin suureksi ennättänyt tulla.
Sammakko tulla loikki akan luo.
— Osaatko mennä tietämättömiin ja tuoda näkymätön, kysyi akka sammakolta.
— Osaan, vastasi sammakko, Nuoruudessani minä olen siellä ollut.
— Ota sitten tämä poika selkääsi ja vie hänet sinne.
— Minä olen niin kauan istunut paikallani tuolla vuoren sisässä, sanoi sammakko, että minä ilman evästä en voi niin pitkälle matkalle mennä.
— Minä tuon sinulle evästä, sanoi akka ja kantoi sammakon selkään kaksi lehmää. Riittääkö tämä?
— Onhan tuossa kahdeksi ateriaksi, vastasi sammakko.
— Mene nyt sen selkään, sanoi akka pojalle.
Poika hyppäsi sammakon selkään ja nyt alettiin mennä. Sammakko loikkasi kuusi, viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi sataa, viisikymmentä virstaa kerrallaan. Kun tätä menoa oli jatkettu jonkun aikaa, niin tulivat he kauniin meren rannalle. Sinne he jäivät vuorokaudeksi lepäämään. Sammakko oli nälissään ja söi toisen lehmän. Sitten he jälleen lähtivät matkalle. Kun sammakko oli kauan loikkinut, niin tulivat he pienelle asunnolle, joka loisti korkealla kirkkaasti kuin taivaan tähti.
— Tuonne sisälle mene, sanoi sammakko, mutta kätkeydy hyvin, piiloudu kiukaan taakse ja seuraa tarkkaan kaikkea, minkä kuulet ja näet.
Ja sammakko heitti pojan sinne ylös tuvan ikkunalle.
— Oho, sanoi poika, tultiinpa hyvää kyytiä.
Hän meni, kuten sammakko oli neuvonut, kiukaan taakse piiloon. Siinä hän odotteli. Vihdoin tuli talon isäntä tupaan. Hän sanoi:
— Henki, laita syötävää ja juotavaa.
Silloin poika näki, miten pöydän laatikosta hyppäsi esiin nainen ja laittoi komean aterian pöydälle. Kun isäntä oli syönyt kyllikseen, niin katosi kaikki pöydältä samalla tavalla kuin oli siihen tullutkin.
— Olisi sitä voinut jättää jotain minuakin varten, ajatteli poika.
Nälkäinen minäkin olen.
Kun isäntä oli mennyt pois, niin poika tuli esiin kiukaan takaa ja lähestyi pöytää.
— Koetan minäkin, sanoi hän. Ehkä tuo sama nainen hyvinkin tuo minullekin ruokaa.
Kun hän oli nuo loihtusanat sanonut, niin tuli nainen pöydän laatikosta esiin ja kattoi komean aterian pojalle.
— Aivanhan tässä elää herroiksi, sanoi poika ahmiessaan suuhunsa niin paljon kuin jaksoi.
Toisena päivänä tuli talon isäntä taas tupaan ja aterioi samoin kuin edelliselläkin kerralla. Hänen mentyään käski poika henkeä hänellekin tuomaan ruokaa.
Kolmantena päivänä, kun isäntä taas oli käynyt tuvassa syömässä, ja poika oli vuorostaan aterioinut, niin katsoi hän tuvan ikkunasta alas.
— Katsotaanhan, sanoi hän, miten se sammakko siellä alhaalla jaksaa. Siellähän se on jo syönyt sen toisenkin lehmän ja nyt nälissään kurnuaa. Pois minun täytyy jo täältä lähteä. Mutta tuo henki on saatava matkaan, jotta meillä on ruokaa kotimatkallakin.
Poika avasi pöydän laatikon ja löysi sieltä pienen rasian, jonka hän pisti taskuunsa. Sen tehtyään hän huusi ikkunasta:
— Hoi sammakko, ota vastaan nyt, jo tullaan.
Ja hän hyppäsi alas ja tulla tupsahti sammakon pehmoiseen selkään.
— Nyt on parasta lähteä lietsuun, sanoi hän sammakolle, ennenkuin talon isäntä tulee kotia.
Sammakko läksi loikkimaan. Kun he tulivat sinne meren lahden rannalle, niin sanoi poika.
— Henki, tuo tänne syötävää ja juotavaa. Tuo runsaasti, sillä tämä minun toverini ei ole mikään vähäruokainen.
Rasiasta tuli tuo nainen esiin ja valmisti heille runsaan aterian. Kun he tulivat sen akan luo, joka sammakon oli kutsunut esiin, niin sanoi sammakko:
— Elä nyt enää minua vaivaa, vaan anna minun mennä, sillä minä olen jo vanha ja istun mieluimmin yhdessä paikassa.
Poika päästi sammakon menemään. Hän kiitti akkaa hyvästä avusta ja läksi kulkemaan kotiaan kohden. Hän tuli toisen akan luo ja sitten ensimäisen luo ja lopulta tuli omaan taloonsa. Se oli aivan tyhjä.
— Olisipa nyt vaimoni kotona, sanoi poika, niin olisi minun hyvä olla.
Samassa jo vaimo tulikin.
— No, siinähän sinäkin olet, sanoi poika. Nyt minä olen saanut sen, mitä menin etsimään. Ja terveisiä minulla on tuotavana sinun sukulaisiltasi, joita olen tavannut jos jonkin näköisiä ja kokoisia.
Seuraavana päivänä kutsui poika keisarin luokseen pitoihin. Ja kun kaikki vieraat olivat koolla, niin poika käski henkeä tuomaan ruokaa ja juomaa. Ja niin runsaasti se toi kaikenlaista, että vieraat olivat aivan pakahtua sen ruuan paljouteen.
Nuo neuvonantajat tapettiin ja keisari meni häpeissään pois eikä koskaan enää poikaa koettanut eroittaa hänen vaimostaan.
— Vaimonsa suvun avulla sitä mies näkyy tässä maailmassa pahastakin pelastuvan, sanoi poika. Mutta kaikilla ei olekaan sellaista vaimoa kuin minulla on eikä sellaista vaimon sukua.