KÖYHÄ MIES JA PAKKANEN.
Köyhä mies käveli maantiellä, mitä lienee ollut muutamia vaateriepuja ruumiin peittona. Hänet näki Pakkasen poika ja arveli:
— Kas tuossa on mies, johon kannattaa kyntensä iskeä, hänessä ne tuntuvat. Nyt minä kopristankin oikein kovasti.
Hän riensi miehen luo, jotta paikat paukkuivat. Pakkasen poika tarttui ensin miehen käsiin, mutta tämäpä suuttui ja alkoi lyödä käsiään yhteen. Ja tämän tehdessään pieksikin hän siinä Pakkasen pojan pahanpäiväiseksi.
Pakkasen poika meni ontuen isänsä luo ja valitti parkuen:
— Katsohan isä, miten kävi. Minä tapasin tiellä huonopukuisen miehen ja menin sen kanssa tappeluun. Mutta se mies ottikin minut käsiensä väliin ja antoi minulle molemmille puolille niin, että luut menivät rusuksi. Sitten hän vielä juoksi ja juostessaankin potki minua.
— Minä annan sinulle hyvän neuvon, sanoi Pakkanen pojalleen. Elä koskaan mene sellaisen kimppuun, jolla on vähän vaatteita päällä. Ei hän sinua pelkää. Hänen kätensä ovat vapaat, ja niillä hän antaa rumpsut luille. Mutta nähdessäsi sellaisen, jolla on yllään ketun- tai karhunnahalla vuoratut turkit, niin silloin iske oikein voimiesi takaa siihen. Hän ei kykene itseään puolustamaan. Hänet sinä voit kylmää, missä vain ikinä käsiksi pääset.
Sen vuoksi suurilla herroilla onkin aina enemmän vilu kuin köyhällä miehellä.
LENTÄVÄ POIKA.
Olipa kerran keisari, jolle muuan viisas mies oli lahjoittanut sellaiset siivet, että ottaessaan ne selkäänsä, voi lentää minne vain mieli.
Keisari oli nämä siivet pannut piiloon aittaansa ottaakseen ne sieltä tarvitessaan. Siellä ne saivat pitkät ajat olla käyttämättä.
Mutta keisarilla oli poika, jonka mieli oli aina palanut kaukaisille maille. Kuultuaan noista siivistä, jotka hänen isänsä oli aittaansa piiloittanut, hiipi hän sinne eräänä yönä ja varasti ne, sitoi selkäänsä ja läksi lentämään.
Hän lensi hyvin kauas, aivan toiseen valtakuntaan. Siellä hallitsi keisari, jolla oli niin kaunis tyttö, että miehet hänen nähdessään tulivat hulluiksi. Kun keisarin valtakunnan kaikki nuoret miehet jo järjestään olivat kadottaneet järkensä, ja vain istuivat puhellen keisarin tyttären kauneudesta, sanoi keisari viimein:
— On tämäkin onnettomuus, joka minulle on annettu. Eihän tämä tällainen ajan pitkään voi käydä laatuun, loppu siitä on tehtävä. Onko minun valtakuntani mikään hullujen maa. Piiloon minä sellaisen vaarallisen tyttären panen. Ja sellaiseen piiloon, ettei sitä näe ainoakaan nuori mies, vaikka kuinkakin kurkistaisi.
Keisari teetti pylvään, joka oli kaksikymmentä syltä pitkä ja pylvään päähän tehtiin pieni huone keisarin tyttären asunnoksi. Sinne se tyttö sitten vietiin asumaan, jotta ei ainoakaan poika häntä näkisi. Ruoka ja juoma kuljetettiin sinne tuvasta riippuvan köyden avulla.
Lentävä poika tuli kaupunkiin juuri silloin, kun keisarin tytär oli tässä korkealla olevassa asunnossaan ollut kaksi päivää. Iltahämärässä poika sitoi siivet selkäänsä ja lensi sinne ylös katsomaan, oliko se neitonen todellakin niin kaunis.
Kaunis se oli, niin kaunis, että poika ihastui aivan ikihyväksi. Ja eihän se keisarinkaan tytär voinut olla ihastumatta lentävään poikaan, sillä ikävähän sen siellä oli yksinään oleilla. Poika jäikin sinne asumaan ja tytön kanssa hauskaa pitämään. Ja kestihän sitä iloa, kun ei ollut ketään heitä häiritsemässä ja molemmat olivat nuoria ja kauniita.
Mutta nälkähän se tulee hauskaakin pitäessä. Ja kun keisarin tyttärellä ei ollut muuta kuin se, minkä hän joka päivä sai itselleen, niin hän kirjoitti lapun ja pani sen siihen koppaan, jolla hänelle köyden avulla ruoka nostettiin. Siinä lapussa oli, että hänelle oli lähetettävä kaksi kertaa niin paljon ruokaa kuin tähän asti.
Kovasti ihmetteli keisari, kun hänelle tämä lappu tuotiin. Hän kutsui vaimonsa ja sanoi hänelle:
— Miksihän se meidän tyttö nyt niin kovasti on ruvennut syömään?
— Nälkähän siellä tulee ylhäällä raittiissa ilmassa, vastasi keisarin vaimo.
— Rajansa sillä nälälläkin on, sanoi keisari.
— No, etkö sinä ymmärrä? sanoi hänen vaimonsa. Kun sinä panet koiran koppiin, niin ei se ensimäisinä päivinä suruissaan syö mitään. Mutta annahan olla, kun se tottuu olemaan siellä, niin kyllä syö vaikka kuinka paljon. Meidän tyttäremmekin näyttää tottuneen jo elämään pylvään päässä.
Ei tämä selitys keisarin mielestä ollut aivan oikea ja hän päätti sen vuoksi päästä selville siitä, mitä hänen tyttärensä siellä pylvään päässä oikein hommaili. Hän käski laittaa rappuset, sellaiset tikapuut, joita myöten hän pääsisi sinne kapuamaan. Ja vahvat käski hän laittamaan, sillä hän oli hyvin lihava ja vatsaa oli hänellä kovin runsaasti. Siinä nyt tuli keisarin puusepille pitkäksi aikaa työtä, sillä olihan pylväs kahtakymmentä syltä korkea.
Tikapuitten valmistuttua nostettiin ne pylvästä vasten, ja keisari läksi kapuamaan niitä ylös. Siinä hän nyt nousi, lepäsi aina välillä ja ähki, sillä hiki hänelle tuli tässä työssä. Mutta pääseehän ihminen lopulta minne tahansa, kun vain jatkaa, ja niin tuli keisarikin viimein tikapuitten viimeiselle pienalle.
— Uhhuh, sanoi hän. Kylläpä oli raskasta! Mennäänhän nyt kurkistamaan, mitä se meidän tyttö täällä hommaa.
Keisari raotti tuvan ovea ja kurkisti sisään. Mutta poika oli huomannut keisarin kapuavan sinne ylös ja peläten rangaistusta hän sitoi siivet selkäänsä, nosti tytön niiden päälle ja lensi ikkunasta ulos.
Keisarin suu jäi pitkäksi aikaa seljälleen kuin veräjä, eikä hän osannut sanoa mitään, hän vain katseli, kuinka hänen tyttärensä lensi pojan selässä pois.
— Sellainen syöttiläs siellä kävikin minun tyttäreni luona, sanoi hän viimein. No kaikenlaisia niitten tyttöjen luona käy. Mikä niistä kaikista niin tarkoin tietääkään.
Keisari kapusi alas ja juoksi vaimolleen ilmoittamaan, miten hänen oli siellä käynyt.
— Ei se meidän tyttö siellä ollut yksinään, sanoi hän. Kyllä minä sitä heti arvelin, että jotain siinä oli takana ja ettei nuori tyttö noin vain äkkiä rupea kahta kertaa enemmän syömään. Ja arvaahan mikä siellä oli meidän tyttären kumppanina? Enkeli se oli! Ihan oikea enkeli! Minä näin, miten se seisoi ikkunan laudalla, kun minä tulin ja miten avasi siipensä ja lensi matkoihinsa vieden tyttäremme mukanaan. Sinne se nyt meni enkelin matkaan. Kukapa sitä osaa hakeakaan mistään, sillä eihän ilmassa ole mitään teitä, joita kulkemalla voisi päästä sinne, minne se pari on kadonnut. Ei ilmaan mitään jalan jälkeä jää. Sinne se meni, ja hyvä oli kun menikin. Päästiinhän siitäkin kiusankappaleesta. Kai nyt taas järki-ihmisiäkin tulee tähän maahan, kun ei tyttö ole enää niiden ymmärrystä sekoittamassa.
Mutta poika läksi tytön seurassa kaukaisille maille asettuen milloin minnekin asumaan. Mutta eihän heidän auttanut kauan missään oleskella, sillä tyttö oli niin kaunis, että kaikki nuoret miehet alkoivat joka paikassa hänen jälestään juosta, ja niin sai poika hänen kanssaan taas lentää uuteen paikkaan.
Näin olivat he jo monta vuotta lennelleet pitkin maailmaa, kun eräänä päivänä tulivat autioon saareen ja jäivät sinne asumaan, sillä siellä he luulivat olevansa turvassa.
Mutta heidän siinä nurmella nukkuessaan tulikin saareen joukko kalamiehiä. Nähdessään kauniin tytön he nostivat hänet varovaisesti veneeseen herättämättä häntä ja soutivat pois. Kun he pääsivät kauas ulapalle, heräsi tyttö. Siinä hän nyt itki haikeasti. Mutta auttoikos siinä itkut, kun poika oli kaukana, ja hän oli kalamiesten vallassa. Jos tyttö oli heidän mielestään kaunis nurmella nukkuessaan, niin nyt hänen hereillä ollessaan he vasta oikein huomasivatkin, miten ihana hän oli, ja he rakastuivat heti kaikki silmittömästi häneen. Siinä he sitten alkoivat keskenään riidellä, kuka tytön saisi omakseen. Rannalle päästyään he päättivät tämän asian ratkaista. Siinä sitten soudettiin oikein tulista vauhtia, sillä jokainen toivoi niin pian kuin mahdollista saavansa tytön omakseen.
Rannalle tultuaan he alkoivat neuvotella, millä tavoin määrättäisiin, kuka tytön saa. Eihän tyttö sitä jäänyt odottamaan, hulluhan hän olisi ollut, jos sen olisi tehnyt. Hän läksi pakoon, eivätkä kalamiehet siinä väitellessään sitä huomanneetkaan.
Lähellä oli luostari ja sinne tyttö pakeni. Ja kun ei hänellä ollut mitään tietoa siitä, tapaisiko hän enää koskaan lentävää poikaa, päätti hän jäädä elinajakseen luostariin ja antoi vihkiä itsensä nunnaksi.
Kun poika heräsi ja näki, että tyttö oli häneltä viety, läksi hän sitä etsimään. Hän lenteli kaksi vuotta löytämättä häntä.
Mutta eräänä päivänä, kun hän lähestyi luostaria ja siellä juuri oltiin aterialle menossa, sattui tyttö katsomaan ikkunasta ulos ja silloin hän näki pojan lentävän aivan ikkunan alitse. Sen nähdessään tyttö niin ilahtui, että parkaisi ja kaatui pyörtyneenä permannolle.
Nunnat juoksivat hätään ja koettivat saada häntä virkoamaan. Tytön toinnuttua kysyivät toiset, mikä hänelle nyt niin äkkiä tuli, kun hän sillä tavoin pyörtyi. Tyttö sanoi, ettei hän sitä voi sanoa, vaan pyysi, että hän pääsisi ulos hengittämään raitista ilmaa. Hänet vietiin portaille istumaan. Tyttö sanoi toisille:
— Jättäkää minut tänne.
— Mutta sinähän pyörryt, sanoivat nunnat.
— En minä pyörry enää, vastasi tyttö.
Tytön jäätyä yksin sinne portaille, tuli poika, sieppasi hänet selkäänsä ja lensi pois.
Kylläpä luostarissa syntyi tavaton huuto ja parkuna, kun nunnat ikkunasta näkivät, miten tyttöä vietiin. Siinä he kiljuivat täyttä kurkkua, mutta auttoiko se sellainen, sillä eihän se tyttökään olisi tahtonut palata takaisin, kun oli taas löytänyt oman armaansa. Ja poika puolestaan oli niin hyvillään, että ei tietänyt, miten olla ja elää.
Ilmassa he sitten kiertelivät ja kaartelivat laskeutuen toisinaan maan päälle.
— Ei tämä tällainen elämä ajan pitkään mukavaksi käy, sanoi poika. Kyllä meidän olisi päästävä jonnekin oikein varmalle pohjalle asumaan, jotta ei tarvitsisi turvattomana lintujen lailla lennellä taivaan ja maan välillä. Meidän pitäisi päästä joko sinun tai minun kotiini.
Mietittyään tätä asiaa he päättivät mennä siihen maahan, jossa pojan vanhemmat asuivat.
Pojan isän, keisarin asunnon luona oli pieni mökki, jossa asui kananhoidolla itseään elättävä leskiakka. Tähän mökkiin poikkesi poika tytön kanssa ja alkoi rukoilla akkaa:
— Menehän leski hyvä minun äitini luo ja kysele, mitä minun isäni on sanonut sinä aikana, kun minä olen ollut kateissa, ja mitä hän siitä on sanonut, kun minä häneltä siivet varastin.
Leskiakka suostui pojan pyyntöön ja meni keisarin taloon kauppaamaan kananmunia. Kun keisarin vaimo keittiössä laski, kuinka paljon niitä oli, kysyi leskiakka:
— Mitä tämän talon isäntä sanoi silloin, kun hänen poikansa häneltä siivet varasti?
— Suuttui kovasti, vastasi keisarin vaimo. Hän lupasi tappaa poikansa, kun niin teki ja siivet salaa vei.
— Mutta jos poikanne nyt tulisikin takaisin ja toisi siivet, niin mitä sitten sanoisitte? kysyi leski.
Keisarin vaimo ilahtui kovasti ja huudahti:
— Tiedätkö, sinä leskiakka, missä minun poikani on, millä ilman kulmilla, kun noin tulet minulle puhumaan?
— Miksi en minä sitä tietäisi, vastasi leski, kun hän on minun mökilläni. Mutta ei hän ole siellä yksinään, vaan on tuonut elämänkumppaninkin mukanaan. Ja kauniin onkin tuonut. Ihan se on kuin maalattu kuva, niin korea ja ihana. Tämä asia olisi nyt keisarille kerrottava, jotta hän tietäisi poikansa takaisin tulleen.
— Voi hyvä leski, sanoi keisarin vaimo, en minä tohdi sitä miehelleni ilmaista. Mene sinä ja sano se hänelle.
— En minä mene, vastasi leski. Jos hän suuttuu, niin ei hän minun hengestäni paljoakaan välitä. Toista se on, jos hänen oma vaimonsa asian hänelle ilmoittaa.
— Minä koetan tämän asian järjestää niin hyvin kuin voin, sanoi keisarin vaimo. Mene sinne mökillesi ja sano pojalleni ja hänen omalleen, että kyllä minä aamulla tuon sanan siitä, mitä isäukko on sanonut.
Illalla keisarin levolle mennessä, sanoi hänen vaimonsa:
— Mitähän siitä tulisi, jos poikamme joutuisi takaisin kotia?
— Mitähän siitä sen kummempaa tulisi, vastasi keisari, omahan se oma aina on, ottaisin vastaan ja sillä hyvä.
— Ei sitten tässä ole surun päiviä meillä laisinkaan, sanoi hänen vaimonsa. Meidän poikamme on tässä aivan lähellä, tuolla leskiakan mökillä ja siivet on hän tuonut takaisin. Hän varasti ne, jotta pääsisi kosimaan neitosta, jonka hän on tuonut tänne matkassaan. Minkä sanan minä nyt heille lähetän.
— Mene aamulla sinne leskiakan mökille ja sano, että tulkoot kotia sekä poika että miniä, kyllä meillä tilaa on asua ja kyllä täällä hyvänä pidetään.
Aamulla keisarin vaimo meni mökille ja iloissaan hän sulki poikansa ja hänen vaimonsa syliinsä ja yhdessä he sitten tulivat keisarin luo, joka heti pani toimeen häät ja suuret kestit poikansa ja hänen nuoren vaimonsa kunniaksi.
Siinä sitten elettiin jonkun aikaa sovussa ja rauhassa. Mutta siitä tuli pian loppu, sillä keisari alkoi vaatia itselleen takaisin noita siipiä eikä poika niitä antanut. Eikä keisari tyytynyt ainoastaan siihen, vaan vaati vielä, että pojan tuli antaa oma vaimonsakin hänelle.
Poika neuvotteli vaimonsa kanssa ja sanoi hänelle:
— Ei tässä muu auta, kuin meno muualle. Lentäkäämme sinne isäsi kotiin, ehkä siellä toisella tavalla vastaan otetaan.
Poika pani siivet selkäänsä, nosti vaimonsa niille ja sitten he yhdessä läksivät lentämään.
Tultuaan siihen valtakuntaan, jossa tytön isä oli keisarina, poikkesivat he pieneen mökkiin, jossa siinäkin asui leskiakka, selittivät asiat tälle akalle ja lähettivät hänen tiedustelemaan, millä mielellä tytön vanhemmat olivat ja miten heidät otettaisiin vastaan.
Leski meni keisarin taloon ja alkoi puhella keisarin vaimon kanssa, he kun olivat vanhoja ja hyviä tuttavia.
— Mitähän te sanoisitte, jos saisitte sen tyttärenne takaisin? sanoi hän.
— Mistähän se tulisi, vastasi keisarin vaimo. Enkeli sen kävi korjaamassa ja enkeli sen vei ja pitääkin siellä, minne vei. Ei se takaisin enää tule.
— Rukoilkaa hartaasti, niin kyllä sen tuo takaisin se, joka veikin, sanoi leskiakka.
Keisarin vaimo meni kertomaan keisarille, mitä leskiakka oli hänelle sanonut, ja kun keisari sen kuuli, alkoivat he hartaasti rukoilla, että jälleen saisivat tyttärensä.
Aamulla tuli leskiakka kysymään:
— Oletteko hartaasti rukoilleet?
— Koko yön olemme rukouksessa viettäneet, vastasi keisarin vaimo.
— Jos sinä jotain tiedät meidän tyttärestämme, sanoi keisari, niin ilmoita se meille ja me annamme sinulle leivän koko elinajaksesi.
— Kyllähän minä teille voin ilmaista, missä tyttärenne on, vastasi leskiakka. Tuolla minun mökilläni hän on. Mutta hän ei ole aivan samanlainen kuin oli lähtiessään. Hän on niillä matkoillaan joutunut naimisiin ja on tuonut miehen mukanaan.
Keisari sanoi:
— Olkoon vaikka naimisissa, kyllä me hänet vastaanotamme ja vävyn myöskin.
— Tulkaa siis heitä vastaan kuudella hevosella, jotta he oikein kunnialla pääsisivät kotiin, sanoi leskiakka.
Keisari antoi valjastaa itseään varten kuusi hevosta ja kuusi hevosta oli hänen vaimollaankin, heidän lähtiessään lesken mökille.
Oli siinä ilo ja riemu suuri. Keisari riensi vävyään ja hänen vaimonsa tytärtään vastaan. Poika ja hänen vaimonsa lankesivat heidän eteensä polvilleen. Mutta syliinsä nostivat heidät keisari ja hänen vaimonsa.
Heidän tultuaan keisarin taloon, alkoi keisari tiedustella, millä tavoin poika oli saanut hänen tyttärensä. Poika pelkäsi, että keisari ottaisi häneltä siivet ja kertoi sen vuoksi, että kun hän oli eräässä saaressa, niin oli enkeli tullut ja tuonut hänelle tytön.
— Mutta mitä kansaa sinä oikeastaan olet? kysyi keisari.
— Keisari on minun isäni, vastasi poika, ja hän hallitsee toisessa valtakunnassa. Kyllähän me jo sielläkin kävimme, mutta meille ja isälleni tuli kaikenlaista kinaa väliin, kun se isäukko mieltyi tähän minun vaimooni ja tahtoi kaikin mokomin saada hänet omakseen. Meillä ei silloin ollut muuta neuvoa kuin lähteä sieltä pakoon. Ja niin me tulimme tänne, ja tännehän me jäisimme jos pidetään.
— Totta kai teidät täällä pidetään, vastasi keisari. Onhan meillä täällä yllin kyllin huoneita ja muutakin tilaa ja ruokaa vaikka useammallekin. Niin, jääkää te vain tänne ja olkaa aivan kuin kotonanne.
Sinne he jäivät ja taitavat elää vieläkin.
MAAILMAN-LOPUN IHMISET.
Olipa kerran yksinäinen mies, jo vanha ja ikäloppu. Olipa myöskin tyttö sellainen hupakon puoleinen. Mies kyllästyi siihen yksinäiseen elantoonsa ja arveli, että naimisiinhan tässä on mentävä. Kun hän tiesi, ettei hän kuitenkaan saa ketään nuorta, kaunista ja järkevää, niin otti hän sen hupakon tytön vaimokseen.
He menivät vihille, ja sen jälkeen alkoi heidän elämänsä käydä hiukan paremmin, niin että he tulivat kutakuinkin toimeen. Mutta eipä kulunut kauaakaan, niin tuli köyhyys taas eteen.
Silloin sanoi mies, joka oli hiukan viisaampi, sille hupakolle vaimolleen:
— Eiköhän taas mentäisi vihille, niin hyödyttäisiin niinkuin edelliselläkin kerralla?
— En minä ymmärrä, miksi niitä häitä niin usein viettäisimme, sanoi vaimo.
— Me vietämme nyt kultahäät, sanoi mies.
He läksivät yhdessä tietä kulkemaan viettääkseen kultahäitään. Heidän maantietä astellessaan, ajoi heidän ohitseen kruunun sotapäällikkö ja sillä oli suuri laukku täynnä kruunun rahoja. Hän pudotti sen ja mies otti sen huostaansa.
Huomattuaan kadottaneensa rahalaukkunsa, kruunun sotaherra palasi sitä etsimään. Hän tapasi miehen vaimoineen tien vieressä istumassa ja rahalaukku oli heidän välillään.
— Oletteko löytänyt rahalaukun tästä maantieltä? sanoi hän.
— Olemmehan me sellaisen löytäneet, vastasi akka.
— Milloin sen löysitte?
— Vihille mennessämme, vastasi hupakko akka.
Kun sotaherra näki, kuinka vanhoja he olivat, ajatteli hän, että he olivat houkkoja, jotka eivät tietäneet, mitä puhuivat.
Mies läksi siitä sitten kotiaan vaimonsa kanssa. Mies arvasi, että kyllä niistä rahoista vielä kysymys tulee ja että hänen vaimonsa on niin houkko, ettei se osaa pitää suutansa kiinni, vaan lörpöttelee aivan suoraan kaikki, ja niin menevät rahat heidän nenänsä ohitse.
— Eikös niitä kultahäitä pidetäkään? sanoi vaimo.
— Mistä siihen olisi aikaa juuri nyt, kun maailman loppu on tulossa, vastasi mies.
— Hyvänen aika, sanoi vaimo. Vai on maailman loppu tulossa! Voisikohan missään säilyä sen aikana?
— Kyllä minä keinon keksin, vastasi mies. Mene saunaan, minä panen tiinun sinun päällesi ja siellä voit olla aivan turvassa.
— Minne sinä itse menet? sanoi vaimo.
— Minä menen nauriskuoppaan. Jos sinä jäät eloon, niin käy minua tiedustamassa. Jos minä jään eloon, niin käyn minä sinua tiedustamassa.
Akka meni saunaan ja mies pani hänen päälleen suuren tiinun kumoon. Sitten kokosi mies suuren kontin pieniä nuppukiviä täyteen, kiipesi saunan katolle ja heittää rapisteli sieltä koko päivän kiviä tiinun päälle.
Akalle tuli jo nälkä siellä tiinun alla istuessaan, mutta hän ei uskaltanut kurkistaakaan peläten muuten kuolevansa. Kun miehellä ei enää ollut kiviä kontissaan, kiipesi hän alas katolta, nosti tiinun reunaa, kurkisti alle ja sanoi:
— Vielä sinä elät?
— Vielä minä elän. Joko nyt maailmanloppu on mennyt ohitse?
— Jo on, vastasi mies. Ja nyt meidän onkin hyvä elää.
Kun akka seuraavana päivänä meni kirkolle, sanoi mies:
— Jos kirkossa kuulutetaan jotain noista rahoista, niin et saa sanoa mitään.
— En sano, vastasi akka.
Kun kirkossa kuulutettiin ja kysyttiin oliko kukaan löytänyt niitä rahoja, jotka kruunun sotaherra oli kadottanut, huusi akka heti täyttä kurkkua:
— Kyllä minä tiedän, missä ne ovat. Mehän ne löysimme!
Akka otettiin heti tutkittavaksi ja häneltä kysyttiin, milloin hän oli ne rahat löytänyt.
— Silloin, kun me olimme mieheni kanssa kultahäihimme menossa.
Kaikki rupesivat nauramaan kuullessaan hänen sellaista puhuvan.
— Milloinka se oli? Päivää ennen maailmanloppua, jatkoi akka.
Silloin huusivat tutkijat:
— Ajakaa se akka ulos. Ei se tiedä, mitä se puhuu. Äskettäin rahat katosivat, ja hän sanoo ne löytäneensä mennessään vihille kultahäissään ja päivää ennen maailmanloppua.
Eikä kukaan uskonut akan puheita. Ja niin mies sai pitää omanaan löytämänsä rahat.
VÄKEVÄ MATTI.
Nuori mies läksi metsään ja eksyi sinne. Tuli jo ilta ja kun hänen tuli ikävä siinä yksin ollessaan, sanoi hän:
— Tulisipa nyt tänne minulle toveri, niin saisin ajan kulumaan.
Tulipa siitä neitonen metsästä hänen luokseen, kaunis se oli, mutta ei mikään oikea neitonen, vaan metsänväkeä se oli. Neito jäi pojan toveriksi.
Lähtiessään neuvoi tyttö pojalle tien kotia.
Pojan eleltyä kotonaan äitinsä kanssa noin vuoden ajan, tuli eräänä päivänä hänen ollessaan pellolla kyntämässä, tuo sama metsänneito taluttaen pientä poikaa.
— Tässä on sinun poikasi, sanoi hän, pidä hänet hyvänäsi ja ruoki häntä.
Sen sanottuaan katosi neito metsään, eikä poika sen koommin häntä enää nähnytkään. Mies vei pojan kotiaan ja sanoi äidilleen:
— Tässä on minun poikani, ota hänet ja ruoki häntä niin paljon kuin hän syö.
Sinne se poika sitten jäi isänsä asuntoon ja koetettiin sitä ruokkiakin. Mutta kovin suuri oli sillä ruokahalu. Sille ei millään tahtonut saada niin paljon ruokaa laitetuksi kuin se söi.
Isä raatoi ja ponnisti voimiaan ja kokosi ruokaa pojalleen. Mutta kun poika oli tullut kahdeksantoista vuoden vanhaksi, ei isä enää jaksanut hänelle ruokaa hankkia, vaan täytyi hänen sanoa:
— Kahdeksantoista vuotta olen nyt sinua ruokkinut ja olen sen kautta aivan köyhäksi tullut. Jo olisi sinulla aika pitää itsekin huolta elatuksestasi.
Poika ei sanonut mitään, vaan meni maailmalle palveluspaikkaa etsimään. Kun hän asteli tietä pitkin, tuli rikas mies häntä vastaan. Nähdessään sellaisen rotevan ja suuren miehen, kysyi hän häneltä:
— Minne sinä olet matkalla?
— Palvelusta olen etsimässä.
— Kun olet noin roteva, niin mielelläänhän sinut palvelukseensa ottaa.
Paljonko tahdot palkkaa?
— Enhän minä paljoakaan tahdo, vastasi poika. Kyllä minä olen tyytyväinen, kun saan kerran vuodessa lyödä korvalle.
— No, eihän se mitään tee, jos hän minua kerran korvalle iskeekin, arveli rikas mies ja sopi hänen kanssaan kaupoista. Mikä sinun nimesi on?
— Mattihan se on!
Rikas mies toi Matin kotiaan ja antoi hänelle vaatteet, mutta suuret ja lujat niiden täytyi olla, sillä Matti oli peloittavan kookas ja väkevä.
Siellä Matti sitten raatoi ja rikas mies oli tyytyväinen tähän palvelijaansa, jonka hän niin pienellä palkalla oli saanut. Eräänä päivänä lähetti hän Matin metsään puita hakemaan. Matti valjasti hevosen reen eteen ja läksi metsään. Siellä hän katseli, mistä löytäisi kuivan puun. Jopa näkikin sellaisen. Matti pisti kätensä puun juurien alle kiskaisten koko puun juurineen maasta.
Mutta puun alla olikin karhun pesä. Karhu heräsi talviunestaan ja nousi vihaisena katsomaan, kuka hänen rauhaansa oli häirinnyt. Nähtyään hevosen, meni se sitä kohden aikoen iskeä hampaansa siihen.
— Pysyppä hiukan alallasi! sanoi Matti. Jätätkös sen hevosen rauhaan!
Eihän karhu puhetta ymmärtänyt, vaan iski hampaansa hevosen koipiin.
Silloin Matti kävi karhun korvaan kiinni ja sanoi:
— Etkö sinä kuullut, mitä minä sanoin, vai ilkeyksissäsikö sinä sen teet? Kyllä minä opetan olemaan siivolla!
Ja Matti otti vyön vyöltään, sitoi siitä suitset karhulle ja valjasti sen vetämään puuta, jonka hän oli nostanut rekeen. Sitten hän otti hevosen ja sanoi sille:
— Tule nyt sinäkin kerran ajelemaan, kun pääset vapaalla kyydillä.
Ja Matti nosti hevosen rekeen. Karhu veti, ja niin Matti ajoi taloa kohden. Rikas mies katseli ikkunasta ja sanoi vaimolleen:
— Tulehan katsomaan, vaimo, tuolla Matti jo tulee ja kovasti on iso kuorma sillä. Mutta mikä kumma eläin sillä vetämässä on, kun se itse hevosen kanssa kuormalla istuu?
Matti tuli pihaan, päästi karhun kuorman edestä ja sitoi sen suitsilla aitan seinään kiinni. Sitten meni hän rikkaan miehen puheille ja sanoi:
— Kyllä minä nyt toin niitä puita. Ja toin minä sieltä metsähäränkin.
Minne minä sen panen, nostanko sen tänne tupaan?
— Et saa nostaa, sanoi rikas mies hädissään.
— Minne minä sen sitten panen?
— Tappaa sinun se pitää, huusi rikas mies.
— Vai niin, sanoi Matti ja meni pihalle.
Siellä hän meni karhun luo ja löi sitä kerran korvalle. Kellelleen meni karhu ja heitti henkensä. Nähdessään sen rikas mies aivan kauhistui, sillä hän ajatteli, miten hänen käy, kun tuollainen mies lyö korvalle. Hän tuumi vaimonsa kanssa, miten he tuon miehen saisivat hengiltä.
Hänen vaimonsa keksi silloin omasta mielestään aivan oivallisen tuuman:
— Minä tiedän, sanoi hän, millä tavoin hän varmasti saa surmansa. Me lähetämme hänet paholaisten myllyyn. Siellä ne hänet tappavat.
Matti meni, minne häntä käskettiin. Hän pani rekeen monta säkillistä rukiita ja läksi myllyyn. Tultuaan sinne pani hän sen käymään ja kaatoi jauhoja kiven silmään. Silloin tuli joukko pieniä paholaisia sinne ja huusi hänelle:
— Mitä sinä tänne tulet meidän myllyymme luvatta jauhattamaan?
— Minä tulen sinne, minne minua käsketään, sanoi Matti. Enkä minä tuollaisilta pieniltä pipanoilta rupea lupaa kysymään.
Paholaisia tuli yhä enemmän, niitä oli kohta jo niin paljon, että aivan mustanaan kuhisi. Ne hyökkäsivät Matin kimppuun. Mutta kun Matti kerran oikein huitaisi kädellään, lensivät pienet paholaiset seiniä vasten niin, että luut niiden ruumiissa rutisivat.
Parkuen juoksivat pienet paholaiset suuren paholaisen luo ja sanoivat:
— Tule, isä hyvä, joutuin myllyyn, siellä on sellainen mies, joka jauhattaa aivan luvatta! Me koetimme ajaa sen pois, mutta se löi meidät liiskaksi pitkin seiniä!
Vanha isäntä meni myllylle ja sanoi Matille:
— Mikä mies sinä olet?
— Minä olen rikkaan miehen renki.
— Kenen luvalla sinä jauhatat täällä?
— Kun isäntäni minut tänne laittoi jauhattamaan, niin hänen luvallaan minä jauhatankin.
— Ei tämä ole hänen myllynsä!
— Olkoon kenen mylly tahansa, vastasi Matti, kun minä kerran olen tänne tullut, niin minä myös jauhatan viljan loppuun.
— Minä heitän sinut ovesta ulos! huusi vanha paholainen.
— Olisi sitäkin hauska katsella! sanoi Matti.
Hän otti vanhaa paholaista niskasta kiinni, pani hänet väkisin istumaan myllyn kivelle ja piteli hänen takarustinkiaan siinä kiveä vastaan siksi, kunnes siitä suurin osa oli kulunut pois. Paholainen parkui, mutta Matti ei hellittänyt, vaan piteli yhä.
— Elä minua kokonaan lopeta! rukoili paholainen.
— Täytyyhän sinusta jotain jättää jälelle, sanoi Matti ja päästi paholaisen menemään kotiaan.
Matti jauhatti viljan ja läksi kotia ajamaan. Kun rikas mies näki Matin saapuvan, tuli hän kysymään:
— Mitä Matille kuuluu?
— Mitä tässä erikoisia kuuluisi, vastasi Matti.
— Mimmoista oli myllyssä?
— Se taisikin olla paholaisten mylly, vastasi Matti, siellä näet oli niitä pikkupaholaisia niin, että kuhisi.
— En minä tietänyt, että se oli paholaisten mylly, vastasi rikas mies.
Me olemme siellä aina jauhattaneet viljamme.
Rikas mies tuumi yhä vaimonsa kanssa, millä ihmeen keinolla he voisivat tuon miehen tappaa. Hänen vaimonsa keksi sen tuuman, että he lähettävät Matin pyytämään paholaiselta rahoja lainaksi, kyllä Matti sille matkalle varmaankin jäisi.
Tämä tuuma oli rikkaan miehen mielestä oivallinen ja hän kysyi Matilta:
— Menetkö, Matti, sinne, minne vain lähetetään?
— Menenhän minä, vastasi Matti.
— Mene sitten paholaiselta pyytämään rahoja lainaksi.
— Saattaahan tuota mennä, vastasi Matti. Mutta paljonko niitä rahoja olisi saatava?
— Pyydä kapallinen kultaa ja kapallinen hopeaa.
Matti meni paholaisen taloon. Pienet paholaiset juoksivat häntä vastaan, mutta kun he näkivät, kuka tulija oli, niin juoksivat he minkä suinkin pääsivät vanhan isännän luo ja huusivat:
— Se sama mies, joka sinun istuintasi myllynkiveä vasten hioi, on täällä!
— Mikä kumma nyt on tullut, kun se mies tänne on saapunut? sanoi vanha paholainen.
Hän meni Mattia vastaan, kumarteli nöyrästi ja sanoi:
— Mitä kuuluu?
— Eihän minulle mitään kuulu, sanoi Matti, mutta isäntäni lähetti hakemaan rahaa velaksi.
— Paljonko se sitä tahtoo?
— Kapan kultaa ja kapan hopeaa, vastasi Matti
Paholainen antoi Matille kaiken, minkä tämä pyysi, niin kovasti hän pelkäsi Mattia.
Kun Matti tuli rahoja tuoden, kävi rikas mies aivan kalmankalpeaksi ja sanoi vaimolleen:
— Nyt minun viimeinen hetkeni on tullut, sillä nyt ei ole enää pitkääkään aikaa siihen, kun palkkavuosi loppuu, ja silloin hän lyö minut kuoliaaksi.
Syttyipä sota, ja rikas mies kysyi Matilta:
— Menetkö Matti sotaan?
— Kyllähän minä menen, jos lähetetään, vastasi Matti.
Rikas mies laittoi Matille eväät ja lähetti hänet menemään. Hänelle annettiin suuri säkillinen leipää, kaksi leiviskää voita ja kaksi leiviskää kuivattua lihaa. Matti otti kaikki selkäänsä ja läksi sotatantereelle.
Päästyään perille, hän istui keskelle tannerta, jossa toiset juuri torailivat ja tappelivat ja rupesi syömään. Kun toiset hänet näkivät, niin alkoivat he ampua häntä molemmilta puolilta, sillä eihän kukaan tietänyt, kenen puolelle hän kuului.
Matti söi kaikessa rauhassa, mutta kun häntä ammuttiin kanuunoilla, huusi hän:
— Hiljaa pojat siellä! Mitä te roskia heittelette minun voihini!
Jollette ole siivolla, nousee tästä toinen elämä!
Toiset ampuivat yhä ja silloin Matti suuttui, nousi ja läksi hänkin sotimaan. Hän huitoi oikein tuntuvasti ja pian hän oli sotinut toisen puolen ihan kuivaksi. Silloin hän kääntyi toisten puoleen loppua tekemään. Mutta nämät alkoivat huutaa:
— Elä meidän puolta rupea loppimaan, syyttömiä me olemme!
Matti jätti heidät rauhaan, meni korkealle mäelle ja alkoi panna piippuunsa tulta, sillä hänen oli jo siinä työssä tullut tupakan nälkä.
Hänen siinä tulta iskiessään kirposikin kipinä ruutikasaan, se räjähti tuleen ja Matti lensi ilmaan ja meni tuhansiksi kappaleiksi.
Jollei Matti siten olisi kuollut, kuka tietää miten rikkaan miehen olisi käynyt.
VALKEUDEN MAA.
Valtias kuuluisa ja mahtava tahtoi kerran saada tiedon siitä, kuinka laaja oli maan piiri, kuinka kauas ulottui aaltoileva meri ja missä oli se seutu, jossa aurinko käy levolle meren syliin.
Hän varusti purren, johon hän palkkasi kaksitoista urhoollista, kaikkia vaaroja ja vastuksia pelkäämätöntä miestä ja lähetti heidät etsimään maailman äärtä.
Purjeet pullistuivat tuulessa, kun nämät miehet läksivät retkelleen. Toista kymmentä vuotta he yhä suoraan jatkoivat matkaansa meren tummaa tietä pitkin. Ja kun he olivat kulkeneet jo pitkän matkaa, yllätti heidät ikuinen pimeys, niin synkkä ja loppumaton, että pienintäkään valon välkettä ei ollut missään.
Hiljaa keinui pursi mustilla laineilla, kunnes äkkiä vienoinkin viima taukosi ja hiljaisuus aivan loppumaton ja suuri, syvä ja kaikki verhoava oli heidän ympärillään.
He huomasivat eksyneensä äärettömyyteen.
Silloin laivan päällysmies sanoi merimiehille:
— Harhaan olemme tulleet, eikä missään näy meille pelastuksen tietä. Missä olemme, missä maan ääressä, kuka sen sanoa voi. Mutta ehkä on ranta meidän lähellämme, vaikka emme sitä pimeyden tähden eroita. Siksi irroittakaamme purtemme jälessä oleva pienoinen venhe, ja menköön kuusi meistä etsimään maan perustaa jalkainsa alle. Täällä me toiset odottakaamme, ja ett'eivät he eksyisi meistä pimeässä, otan minä renkaan ja siihen lyön. Niin loitos saattavat he mennä kuin renkaan kilahdus kuuluu.
Tätä neuvoa noudattaen astui kuusi miestä venheeseen ja sousi purren luota pois. Ja heidän hiljaisia vesiä soudellessaan, antoivat he aina tuon tuostakin airojen levätä kuunnellakseen, kuuluiko renkaan helähdys.
Näin soudellessaan tunsivat he pimeässä äkkiä kallion vastassaan. Yksi miehistä nousi venheen keulaan ja tunnusteli kädellään, olivatko he tulleet karin luo, vai oliko vuori heidän vierellään. Tunnustellessaan huomasi hän edessään seinän sileän ja korkean.
Hiljaa soutelivat miehet kallion laitaa kuunnellen silloin tällöin, kuuluiko vielä renkaan kilahdus. Näin loitotessaan tuli heidän eteensä kalliossa portaat. Niiden pieleen he sitoivat veneen ja alkoivat astella portaita ylös. Ja yhä kuului kaukaa purresta renkaan heleä kilahdus.
Lasten lailla he polvillaan, hiljaa ja varovaisesti nousivat. Näin he kotvasen aikaa kulkivat, kunnes heidän vastaansa tuli suuri ovi.
Miehet nousivat seisaalleen koettaen etsiä oven ripaa. Mitään ripaa he eivät löytäneet, mutta sen sijaan osui heidän käteensä rengas. Sitä yksi mies löi oveen, ja henkeään pidättäen he kuuntelivat kaikin, mutta mitään liikettä ei kuulunut oven takaa. Kaikki oli aivan hiljaista, ei muuta kuulunut kuin miesten tasainen hengitys ja etäältä purresta renkaan heikko helähdys.
Toinen mies tarttui ovessa olevaan renkaaseen ja löi sitä voimakkaasti oveen. Ja taas he kuuntelivat. Mutta kaikki oli yhtä hiljaista kuin ennenkin.
— Lähtekäämme pois, sanoi silloin yksi miehistä. Ei tämä ovi meitä varten ole, eikä meille siellä sisällä sijaa ole.
— Kolmasti koettakaamme, sillä niinhän tulee ihmisen kaikessa tehdä, sanoi silloin toinen mies.
Ja hän tarttui ovessa olevaan renkaaseen ja löi voimakkaasti sitä oveen. Heidän sen jälkeen kuunnellessaan, kuului oven takaa hiljaista liikettä, joka sitten jälleen loittoni.
Hetkisen kuuntelivat miehet, ja kun he oveen koskivat, niin se aukeni.
Oven takana oli pitkä pimeä käytävä. Sitä läksivät miehet astumaan, eikä mitään muuta kuulunut kuin heidän jalkojensa astunnan synnyttämä ääni. Käytävän päässä oli rautainen ovi. Sen he aukaisivat ja sen suuret puoliskot aukenivat heihin päin. Mutta tämän oven takana oli toinen ovi, joka oli punainen. He työnsivät sen auki, ja silloin valkeus niin ihmeellinen ja loistava ympäröi heidät että he sokaistuina vaipuivat polvilleen ja peittivät käsillään kasvonsa.
Kohottaessaan jälleen kasvonsa, saivat he nähdä ihmeellisen seudun. Vihantaa nurmea levisi silmänkantamattomiin, ja korkeana kasvoi siinä ruoho, jonka keskellä kukkaset kauniisti loistivat.
Mutta nurmen halki kulki kahtaanne johtava tie. Näitä teitä pitkin näkivät he paljon kansaa astelevan. Toisella tiellä olivat kulkijat kauniita ja valonhohtavia, ja iloisuus loisti heidän kasvoistaan. Mutta toisella tiellä astelevat olivat mustiin pukuihin verhotut.
Noiden joukosta, jotka olivat valkoisia kuin joutsenet, astui esiin mies, tuli erään merimiehen luo ja ojensi hänelle kätensä.
— Etkö minua tunne? sanoi hän. Minä tulin kuninkaan sotaväkeen samana päivänä kuin sinäkin, ja siitä on nyt kaksitoista vuotta. Taistelin rinnallasi, kunnes läksin pois ja tänne saavuin. Tänne sinäkin olet tuleva, kun vielä kolme vuotta on kulunut umpeen. Mutta miksi tänne olette tulleet?
Heidän siinä keskustellessaan ja entisiä aikoja muistellessaan tuli heidän luokseen vanhus, joka sanoi merimiehille:
— Miksi olette minun ovelleni kolkuttaneet ja miksi tänne minun maahani tulleet?
Silloin miehet selittivät, kuinka he olivat pimeässä eksyneet ja kuinka he olivat jo nälkääkin saaneet nähdä.
Sen kuultuaan vanhus ojensi heille kullekin pienen leivän ja sanoi:
— Tämän minä teille annan, ja se on teidät ravitseva, ja kun te sitä olette maistaneet, olette ainiaaksi nälän kadottaneet.
Tämän sanottuaan hän neuvoi heitä:
— Tultuanne purteenne, nostakaa purjeet, ja myötäinen tuuli on johtava teitä kauas sinne, mistä tienne on teidät tänne tuonut.
Kun merimiehet läksivät valkeuden maasta ja ovet heidän jälestään olivat lukkoon painuneet ja he olivat tulleet takaisin siihen, mihin he jättivät veneensä, oli pimeys jälleen heidän ympärillään ja etäältä kautta suuren hiljaisuuden kaikui purresta renkaan heleä soitto.
Vaiti soutivat he purren luo ja jakoivat sinne tultuaan tovereilleen niistä leivistä, jotka heille valkeuden maassa olivat annetut ja kaikki he tulivat ravituiksi.
Mutta lempeä tuuli, lämmin ja leppoisa alkoi liikkua mustan veden pinnalla. He nostivat purjeet ylös, ja hiljaa liiti pursi tummaa ulappaa pitkin kohden valoa, joka kaukaa alkoi hämärästi heijastaa.
Yhä voimakkaammaksi kävi tuuli, yhä kirkkaammaksi kasvoi valon ihmeellinen voima ja yhä vinhemmin kiisi pursi eteenpäin. Ja oli kuin aurinko olisi sinä päivänä ensi kerran syntynyt, niin suuri oli sen kirkkaus.
Ja pursi kiisi, kunnes se vihdoin ennätti kotoisen rannan, ja miehet kävivät maihin ja kiittivät polvillaan Jumalaa, joka heille oli näyttänyt ikuisen kirkkautensa ja valkeuden ihmeellisen maan.
SEPPÄ JA PAHOLAINEN.
Matti-niminen seppä takoa kalkutteli pajassaan, kalkutteli alakuloisena, sillä hänellä ei ollut mitään ansiota ja elämä tuntui laihanpuoleiselta.
Hän siinä tuumiskeli:
— Ei tässä oikein tiedä, millä eläisi ja miten tulisi toimeen. Ei tässä kai muu auttane kuin myydä itseni paholaiselle, jos sekään minusta huolii.
Samassa jo kurkisti kummallinen mies oven raosta sisään, ja Matti huomasi heti, että se oli itse paholainen.
— Mitä sinä siellä tuumailet? kysyi paholainen.
— En niin mitään.
— Tuumailetpa, kyllä minä sen tiedän.
— Tuumailen, että tässä on köyhyys elettävänä ja se alkaa tuntua hiukan vaivaloiselta. Tekisi mieleni saada sellaista, mitä ei minulla ole. Jos se kävisi päinsä, niin antaisin minä itseni ikieloksi sille antajalle.
— Minähän sinulle voin antaa kaikkea, mitä vain tahdot, sanoi paholaisvaari. Sinä saat kaikenlaista maallista hyvyyttä, kun vain kaupoista sovitaan, kun annat määrävuosien päästä itsesi minulle.
— Miksi en antaisi, sanoi Matti. Kyllähän minä sellaiseen kauppaan varsin hyvin suostun.
Silloin paholaisvaari antoi hänelle sellaisen kukkaron, josta tuli alinomaa rahaa.
— Ota tämä kukkaro, sanoi hän Matille. Ota siitä kaikki, mitä siinä on sisällä, mutta jätä joka ilta sinne pieni ropo jälelle, niin aamulla on se taas täynnä niin että pullottaa.
Matti otti kukkaron ja hänestä tuli tavattoman rikas, sillä joka päivä kaasi hän siitä suuren summan rahaa, jätti vain yhden pienen rovon pohjalle ja seuraavana aamuna oli siellä taas rahaa niin, että kukkaro oli saumoistaan revetä.
Hän eleli rikkaana ja takoi naapureille ja kylänmiehille hyvän hyvyyttään niin paljon kuin vain jaksoi. Monta vuotta oli jo kulunut, kun Matti eräänä päivänä ajatteli:
— Eiköhän minua jo kohta tulla hakemaan, kun olen näin kauan elänyt.
Kai tässä jo on se menonkin aika käsissä.
Kun hän sen oli sanonut, ilmestyi paholainen ovelle. Se ei ollut se vanha vaari itse, vaan oli hän lähettänyt renkinsä. Matti ei ollut häntä huomaavinaan, vaan takoi hiljalleen pajassaan.
— Matti hoi, huusi paholainen.
— Mikä on hätänä? sanoi Matti.
— Se meidän vaari lähetti sinua hakemaan. Sinä olet jo kyllin kauan saanut elää hänen mielestään. Jo on aika tulla meille.
— Tullaanhan tuota, kun keritään, vastasi Matti ja jatkoi takomistaan.
Paholaisen renki odotteli siinä ovella, odotteli kauan, mutta Matti vain jatkoi takomistaan. Silloin kävi rengin aika pitkäksi ja hän läksi tiehensä. Kun hän tuli sen vanhan vaarin luo, kysyi tämä:
— Missä Matti on? Joko hän tulee?
— Kyllähän se lupasi tulla, kun saa valmiiksi ne vehkeensä, jotka hänellä oli kesken.
Paholaisvaari lähetti silloin toisen rengin Mattia hakemaan. Tämän tullessa pajan ovelle, takoa kalkutteli Matti siellä.
— Tule jo pois, sanoi renki. Meidän vaari jo alkaa pitkästyä.
— No, eihän tässä sellainen kiire ole, ettei tulla ennätä, vastasi Matti. Totta kai minä tulen, heidänhän minä olen. Täällä kävi jo yksi hakemassa, mutta ei jaksanut odottaa. Odota sinä siksi, kun olen saanut nämät laitokseni taotuiksi. Eihän tästä kesken työtä pois sentään lähdetä.
Paholaisen renki jäi odottelemaan Mattia, joka hiljakseen takoi. Aika tuli lopulta sillekin rengille pitkäksi ja hän meni pois. Päästyään vanhan vaarin luo tämä kysyi:
— Miksei Matti tullutkaan?
— Lupasihan se tulla, mutta ensin se tahtoi takoa työnsä valmiiksi. En minä siinä ruvennut häntä odottelemaan, vaan läksin kesken pois.
Silloin vanha vaari suuttui ja sanoi:
— Mitä se Matti siellä suotta sillä tavoin viivyttelee? Minä menen itse häntä hakemaan!
Ja niin hän tekikin. Hän kurkisti pajan ovelta ja sanoi:
— Etkö sinä jo ala joutua? Minä olen kaksi tuojaa jo lähettänyt, mutta sinä et ole vain tullut.
— Eihän se minun syyni ole, vastasi Matti. Minä käskin kumpaakin odottamaan, sillä ei minulla sinun luoksesi sentään sellaista hengen hätää ole. Mutta huonot on sinulla palvelijat. Eiväthän nuo odottaneet, vaan luikkivat tiehensä.
— Joudu nyt jo pois, sanoi vanha vaari. Elä siinä suotta enää leukojasi leksota.
— En minä leksota, vastasi Matti. Minähän taon. Enkä minä ennen pois lähde kuin työni on valmis. Istu siihen, jotta et väsy.
Vanha vaari istui ja odotteli ja Matti yhä vain takoi.
— Joudu nyt jo! kiiruhti vanha vaari.
— Odota, odota! Mikä ihmeellinen kiire sinulla nyt on? Enhän minä pois karkaa.
Lopulta Matti oli saanut työnsä valmiiksi ja hän läksi vanhan vaarin kanssa astelemaan.
— Missä on se kukkaro, jonka minä sinulle annoin? kysyi paholainen.
— Sinnehän se jäi pajan seinään naulaan, vastasi Matti.
— Ei sitä sinne saa jättää, vaan on se haettava pois, sanoi paholainen.
— Ehtiihän tuon käydä hakemassa, vastasi Matti.
Yhdessä he sitten palasivat pajaan ja Matti otti kukkaron ja heitti sen olalleen. Siinä he sitten astelivat tietä pitkin, paholainen edellä ja Matti jälestä.
Tiellä kysyi Matti:
— Oletko sinä sitä kuullut, mitä minä olen kuullut, että sinä voit itsesi tehdä vaikka kuinka pieneksi. Oudolta se kuulostaa, kun sinä nyt olet noin iso.
— Mitä tietämistä sinulla siinä on? sanoi paholainen. Elä siinä suotta viekastele.
— Enhän minä viekastele, minä vain tahtoisin tietää, onko se totta?
— Ei sinun tarvitse kaikkia tietää!
— Ei kaikkia, vastasi Matti, mutta tämän minä tahtoisin. Voitko tulla pieneksi vai etkö? Hauskahan tuo olisi kuulla ja vielä hauskempi nähdä.
— Ei tuollaisen miehen kaikkea tarvitse nähdä.
— Voitko mennä niin pieneksi, että mahdut tähän minun kukkarooni. Sanotaan sinun mahtuvan avaimenkin reijästä. Kun vain tahdot, niin osaat pienetä.
— Jotta sinusta pääsisin rauhaan, niin voinhan sen sinulle näyttääkin, sanoi paholainen alkaen pienetä.
Lopulta oli hän niin pieni, että pujahti Matin kukkaroon. Mutta silloin Matti sukkelasti vetikin kukkaron nauhat kireälle, ja siellä nyt paholainen oli kukkaroon suljettuna.
Matti arveli:
— Mitä minä suotta menen paholaisen taloon, kun ei ketään ole tietäkään näyttämässä. Minä menen kotia.
Ja hän asteli kotiaan kohden. Matkalla hän poikkesi ensimäiseen taloon ja sanoi:
— Onko isäntä kotona? Tulkaahan minun kanssani, minä tarvitsen paljon väkeä.
Näin kulki Matti talosta taloon ja kokosi kaikkien talojen väen, isännät ja rengit ja vei ne pajaansa.
Sinne tultua hän käski panna pajan ahjoon oikein kosolta sysiä ja sitten pantiin monta miestä palkeita painamaan. Ja kun hiilos oli oikein hehkuva, pani Matti sinne kukkaron ja alkoi korventaa paholaista. Sitten hän sieppasi kukkaron alasimelle ja alkoi toisten kanssa takoa oikein voimainsa takaa. Toisen kerran hän pani kukkaron ahjoon pehmittäen sitä taas alasimella. Kolmannen kerran sen tehtyään hän vei kukkaron pajan ovelle, päästi sen auki ja sanoi:
— Nyt saat mennä, minne mielesi tekee!
Paholainen läksi pakenemaan, minkä alta pääsi. Mutta Matti läksi juoksemaan jälestä ja huusi:
— Vaari, vaari, ei pidä minua jättää. Minä tahdon ensin saada sellaisen passin, että olen sinusta vapaa. Elähän jätä! Tehdään ensin asiat selviksi!
Mutta paholainen oli kauhuissaan ja pakeni niin tulista kyytiä, että häntä viinotti suorana jälessä.
Paholainen pääsi kotiaan pakoon, mutta Matti joutui häntä takaa-ajaessaan kallion koloon, jossa oli aivan pilkkoisen pimeä.
— Kylläpä minä nyt oikeaan tilaan jouduin, sanoi Matti. Mikähän tämä paikka on, jonne minä olen osunut?
Hän iski tuluksillaan tulta nähdessään suuren, ketjuista riippuvan kellon, jonka kieli oli aivan Matin pään kohdalla.
Matti tarttui siihen ja heilutti sitä kämmenellään ensin toisaanne ja sitten toisaanne. Jo rupesi kieli heilumaan sukkelampaan. Jo kumahti kieli kellon laitaan. Silloin kallio järähti. Kielen jutkahtaessa toiseen laitaan, rupesi paholaisen koti horjumaan.
Kun paholainen sen huomasi, hätääntyi hän kovasti ja huusi:
— Nyt se Matti tahtoo sellaista passia, että hän on meistä vapaa. Menkää ennenkuin hän ennättää talomme hävittää pappia noutamaan, jotta hän kirjoittaa sellaisen kirjan. Ja tuokaa lukkari ja suntio todistajiksi.
Kolme paholaista läksi silloin kiireimmän kautta. Yksi sieppasi papin selkäänsä, toinen lukkarin ja kolmas suntion. Ja sitten sitä mentiin sellaista kyytiä, että miesten kauhtanat vain suorana perässä liehuivat.
Pappi sai tehdä sellaisen kirjan, että Matti oli paholaisesta vapaa, ja lukkari ja suntio saivat kirjoittaa nimensä todistajina alle.
Kun kirja oli valmis, läksi paholaisen renki sitä viemään Matille.
Nähdessään hänen tulevan, Matti kysyi:
— Joko se passi on kirjoitettu, vai jatkanko minä tätä työtä?
— Johan se on valmis, ja tässä se on, sanoi paholaisen renki. Ota se, veikkonen, ja mene niin pian kuin ennätät pois. Ei meidän vaari enää sinua vaadi itselleen, ei huoli vaikka mikä olisi.
Matti pääsi kotiaan tietäen, ettei paholainen enää millään ehdolla ottaisi häntä luokseen.
ARMELIAS POHATTA.
Olipa kerran pohatta, niin rikas, ettei hänen rikkaudellaan mitään rajaa ollut. Mutta hyvä oli hänellä sydän ja auttavainen hän oli kaikkia kohtaan. Jos nälkää näkevä hänen luokseen tuli, niin hän hänet runsaasti ravitsi, ja kun väsynyt matkamies hänen taloonsa eksyi, niin hän oman vuoteensa hänelle antoi.
Eräänä sunnuntai-aamuna hän valjasti hevosensa ja ajoi kirkkoon ja hänen saapuessaan sinne ei siellä ollut ketään, jolla olisi ollut kauniimpi puku yllään.
Hänen astuessaan ulos kirkosta, oli siinä portaitten vieressä viluinen kerjäläinen. Hän kääntyi pohatan puoleen sanoen:
— Minun on vilu, armahda minua ja anna minulle turkit, jotka ovat ylläsi!
Kolmasti hän rukoili ja pyysi, ja silloin pohatta riisui upeat turkit yltään, verhosi niihin kerjäläisen ja sanoi hänelle:
— Tule minun rekeeni, niin vien sinut asuntooni ja siellä sinut runsaasti ravitsen.
Hän asetti kerjäläisen rekeen istuen itse ajajan paikalle. Kun hän kodissaan oli kerjäläisen runsaasti ravinnut, sanoi tämä hänelle:
— Sinä olet ollut minulle hyvä, ja minä tahdon sen sinulle korvata.
Tule minun asuntooni.
— Enhän minä sinne tietä tunne enkä tiedä, missä sinun asuntosi on, vastasi pohatta.
— Minä tulen sinua harmaalla hevosella sinne noutamaan, vastasi kerjäläinen.
Kahden viikon kuluttua näki pohatta tuon entisen kerjäläisen ajavan talonsa eteen komealla harmaalla hevosella. Hän sonnusti itsensä matkaa varten, sillä nyt hän tiesi, että häntä oli tultu noutamaan, kuten oli luvattu.
Ja se entinen kerjäläinen astui tupaan sanoen pohatalle:
— Kun sinä olit minulle hyvä, olen minä tullut noutamaan sinua minun asuinsijoilleni. Katso, hevoseni odottaa sinua jo talosi kynnyksen edessä.
Yhdessä he astuivat talosta ja kävivät rekeen istumaan. Silloin kuuli pohatta, miten hänen tuvastaan alkoi kuulua itku, syvä ja vihlova.
Hän kääntyi kerjäläisen puoleen ja kysyi häneltä:
— Miksi kuulen talostani sellaisen itkun?
Siihen kerjäläinen vastasi:
— Etkö tiedä, että sinä jo olet kuollut. Minä olen tullut sinua noutamaan asuntooni, jossa sinua olen odottanut.
Ja kun hän sen oli sanonut, läksi harmaa hevonen kiitämään. Ja pohatta pääsi ijäisiin asuntoihin.
SAVIPOIKA
Oli ukko ja akka. Heillä ei ollut perillistä, ei poikaa eikä tyttöä, ei ketään. He laittoivat silloin savesta pojan ja panivat sen uuniin kuivamaan.
Vähän ajan päästä alkoi se huutaa sieltä:
— Hoi, hoi, tuokaa ruokaa!
Akka sanoi:
— Mitä siellä huutelet? Tule pöydän ääreen!
— En minä tule, tuokaa tänne!
Akka antoi uuniin leivän pojalle, joka pisti sen suuhunsa ja heti pyysi toista. Senkin sai. Sitten pyysi se kolmatta. Senkin se sai. Mutta hänen neljättä pyytäessään, sanoi akka:
— Poikaseni, ei minulla sen enempää ole.
— On sinulla, tuo tänne vaan, huusi poika.
Akka toi viimeisetkin leivät ja antoi ne pojalleen. Ne syötyään se taas alkoi huutaa lisää ruokaa.
— Ei minulla ole enää mitään, sanoi akka.
— Onhan sinulla taikinaa, vastasi poika.
Akka kaasi kaiken taikinankin uuniin. Sitten poika taas alkoi huutaa lisää ruokaa.
— Nyt ei minulla ole enää yhtään mitään, vastasi akka.
— Tule itse sisään! vastasi poika ja otti akan suuhunsa.
Sitten hän kysyi isältään:
— Onko teillä vielä mitään ruokaa?
— Ei ole.
— Tule itse sisään!
— Ja poika söi isänsäkin.
Hän läksi kulkemaan tietä pitkin. Niin tuli vastaan joukko heinämiehiä, joilla oli hangot ja haravat ja viikatteet.
— Onko teillä mitään? kysyi poika.
— Ei ole mitään.
— Onko teillä mitään syötävää?
— Ei ole.
— Tulkaa sitten kaikki sisään!
Ja hän söi koko heinäväen, hangot, haravat, heinät, viikatteet, kaikki tyyni.
Pojan astellessa tietä myöten, tuli jänis vastaan.
— Minne sinä menet? kysyi poika.
— Menen vain tänne pitkin tietä.
— Tule sisään!
Hän söi senkin.
Tuli kettu poikaa vastaan.
— Minne sinä menet? kysyi poika.
— Minä vain täällä tiellä juoksentelen.
— Tule sisään!
Hän söi senkin.
Tuli karhu vastaan.
— Minne sinä menet? kysyi poika.
— Menen tänne ranteita myöten raskaan, rinteitä myöten riskoon.
— Tule sisään.
— Ei sinussa ole minun ottajaani.
— On kuin onkin, sanoi poika ja pisti karhun suuhunsa.
Oli siellä vatsassa jo jos jonkinlaista tavaraa.
Pojan astellessa tietä eteenpäin, tuli hirvi vastaan.
— Minne sinä menet? kysyi poika.
— Menen tänne pitkin maita, pitkin soita, pitkin kesäteitä.
— Tule sisään!
— Sinussa ei ole ottajaa.
— On kuin onkin, sanoi poika.
Hirvi sanoi hänelle:
— Mene tuonne kallion viereen ja avaa suusi, niin juoksen sinne suoraan.
Poika teki niin, ja hirvi juoksi sellaista vauhtia ja puski niin vimmatusti, että poika lensi kalliota vasten murskaksi, niin että savenpalaset vain paukkuivat.
Ja sitten hirvi murskasi koko savipojan ja päästi sen sisältä pois isän ja äidin ja akan leivät ja taikinan ja heinäväen ja kaikki niiden kapineet, ja jäniksen ja ketun ja karhun, joka oli tullut siellä pojan sisällä nilkuksi.