SILKKINEN LAMMAS.
Nuori mies oli mennyt rengiksi noita-akalle ja palvellut häntä uskollisesti kolme vuotta. Kun palvelusaika oli mennyt umpeen, antoi noita hänelle lahjaksi silkkisen lampaan.
— Ota tämä, sanoi akka. Kaikki, mikä siihen koskee, se siihen tarttuu.
Mies läksi maita kiertämään ja onneaan etsimään. Kun yö hänet ennätti, poikkesi hän pappilaan. Itse meni hän tuvan puolelle nukkumaan, mutta lampaan hän pani aidan seipääseen liekaan.
Papilla oli kolme tytärtä ja ne olivat juuri menossa vihdat kainalossa saunaan. Vanhin heistä näki silkkisen lampaan ja huudahti:
— Katsokaa, siskoseni, kuinka kaunis lammas on tänne aitaan pantu liekaan!
— Sillä on silkkiä villat! huudahti toinen.
— En ole ennen moista nähnyt! huusi kolmas.
— Minä olen vanhin ja minä otan sen omakseni, sanoi vanhin tytär juosten lampaan luo. Mutta kun hän siihen koski, jäivätkin hänen sormensa siihen kiinni.
— Voi, mikä onnettomuus minua on kohdannut, huusi hän. Sormeni ovat käyneet kiinni. Auttakaa, rakkaat sisaret, auttakaa!
Toinen tytär riensi auttamaan, mutta koskiessaan sisareensa, jäi hän siihen kiinni. Kolmas sisar riensi silloin auttamaan näitä molempia ja tarttui hänkin kiinni.
Siinä he nyt riippuivat kiinni toinen toisistaan ollen surkean ja onnettoman näköisiä.
Papin vaimo ihmetteli, missä hänen tyttärensä niin kauan viipyivät ja meni saunaa kohden. Tiellä hän näki kaikki tyttärensä silkkisen lampaan jälestä riippumassa toinen toisistaan kiinni.
Parkaisten hän riensi heitä auttamaan, mutta jäi hänkin vuorostaan kiinni heihin.
Pappi odotteli tyttäriään ja vaimoaan saunasta palaaviksi. Kun ei ketään kuulunut ja ilta oli jo pitkälle ennättänyt, meni hän katsomaan, mille teille hänen talonsa naisväki oli jäänyt. Kuljettaen suurta ja pyöreää vatsaansa edellään hän asteli saunalle päin. Silloin hän näki silkkisen lampaan liekaan sidottuna ja siitä riippui kiinni hänen vanhin tyttärensä, hänestä keskimäinen ja tästä nuorin ja nuorimmasta papin vaimo. Ja kaikki ne huusivat surkealla äänellä hänelle:
— Tule ja auta meitä!
Pappi meni ja kiskasi oikein tuntuvasti vaimoansa vyötäisiltä. Mutta samassa hän jo oli itsekin jäänyt kiinni. Siinä nyt oli koko papin perhe kiinni miehen silkkisessä lampaassa.
Aamulla mies heräsi ja meni lammastaan ottamaan jatkaakseen matkaansa.
Nähdessään koko papin perheen sen kimpussa, hän sanoi:
— Kylläpä siihen on tarttunut oikein runsaasti tavaraa kiinni!
Ja hän läksi jatkamaan matkaansa ja papin perhe kulki jälestä kukin pidellen kiinni toisistaan. Tietä astellessaan tuli hän järven rantaan. Siinä järvessä asui vetehinen. Nähdessään kummallisen joukon tulevan, ui se uteliaana lähemmäksi. Kauan oli vetehinen pappia halunnut kynsiinsä. Kun hän nyt hänet näki, ryntäsi hän ylös vedestä ja tarttui pappiin, joka kovasti parkaisi, sillä hän pelkäsi viimeisen hetkensä tulleen. Mutta aikoessaan viedä papin, huomasikin vetehinen joutuneensa kiinni häneen.
Näin sitä sitten mentiin eteenpäin, edellä kulki mies silkkistä lammasta taluttaen ja hänen jälestään tulivat toinen toisestaan kiinni pidellen, ensin papin tyttäret, sitten hänen vaimonsa ja sitten pappi itse ja lopulta vetehinen.
Mies tuli riihen luo, jossa isäntä paraillaan oli puimassa. Mies hyppäsi aidan yli, lammas hyppäsi jälestä, sitten kiepsahti vanhin papin tytär, loikkasi keskimmäinen, tupsahti nuorin, kapusi papin vaimo, kompuroi pappi, mutta vetehinen, joka oli tottunut vain vedessä elämään, ei päässytkään enää aidan yli.
Sen nähtyään riensi riihessä oleva mies auttamaan. Hän tarttui vetehisen kinttuihin ja keikautti hänet aidan toiselle puolelle. Mutta aikoessaan irrottaa kätensä, huomasikin hän joutuneensa kiinni. Ja nyt oli joukko jatkunut taas yhdellä.
Mies talutti rauhallisesti silkkistä lammastaan kaupunkia kohden.
Kaupungissa asui kuningas, jolla oli tytär. Tämä tytär oli tullut kovin murheelliseksi, ja kuningas oli luvannut sille, joka saisi hänet nauramaan, tyttärensä ja puolet kuningaskuntaa.
Arvaahan sen, että siellä oli jos jonkinlaisia naurattajia, mutta kaikki heidän temppunsa ja keinonsa olivat turhia ja kuninkaan tyttären naama oli yhtä hapan kuin ennenkin.
Mies tuli kuninkaan kartanolle taluttaen lammastaan ja tuo joukko kulki hänen jälestään. Nähdessään sen, huusi kuninkaan tytär:
— Mikä eriskummallinen joukko tuolla on tulossa? Mies kulkee siinä edellä ja taluttaa lammasta. Mutta minkätähden riippuvat nuo kaikki muut hänestä kiinni?
Katsellessaan tuota, hän hymähti jo kerran.
— Mutta voi, voi, sanoi hän, kuinka nuo ihmiset ovat käyneet pölyisiksi ja kuraisiksi, ja kuinka tuo paksu pappi ähkii ja puhkii!
Ja silloin hän jo naurahti.
Mutta nähdessään vetehisen ja hänen hännästään kiinni riipuvan miehen, remahti hän sellaiseen nauruun, että seinät tärisivät.
Ja kun kuninkaan tytär nauroi, niin nauroivat kaikki muutkin. Oli siinä hihitystä ja hohotusta, oli nakratusta ja virskutusta oli oikein remuavaa naurua ja hirnumista. Kaikki oikein vääntelivät itseään.
— Mikä ilo täällä on ylimmillään? kysyi mies.
— No, kun sulhanen taloon tulee, vastasi kuningas, joka tutisi naurusta.
— On niitä hulluja jos jonkinlaisia, sanoi mies. Minä menen pois tällaisesta talosta!
Mutta ei häntä pois laskettu, vaan naitettiin kuninkaan tyttärelle ja sai puolet valtakuntaa.
Jollain keinolla kai pääsivät nuo ihmiset lampaasta irti, ja jolleivät päässeet, niin riippukoot siinä vieläkin.
ERAKKO JA KYNTÖMIES.
Olipa kerran erakko, joka kolmekymmentä vuotta asui salolla ja kaiken aikansa rukoili jumalaa. Ja niin mieluinen hän oli jumalalle, että tämä hänelle lähetti enkeliensä kautta kaiken ravinnon.
Eräänä päivänä sanoi erakko itsekseen:
— Onkohan jumalalla ketään minua armaampaa, kun hän lähettää minulle taivaallisen väkensä kautta kaiken ravinnon? Kyllä minä lienen kaikista parhain!
Seuraavana päivänä eivät taivaalliset ilmestyneetkään hänelle ruokaa tuomaan. Erakko sitä kovasti ihmetteli. Hän oli sen päivän syömättä. Seuraavana päivänä taivaalliset taas tulivat ja toivat hänelle ravinnon.
Silloin erakko kysyi:
— Miksi ette eilen minun luokseni tulleet?
— Sen teimme siksi, että sinä tuumit sillä tapaa, että jumalalla ei ole ketään sinua armaampaa.
— Enkö minä sitten olekaan oikeassa?
— Et ole. Jumalalla on vielä eräs, joka hänelle on sinua armaampi.
— Mikä se sellainen mies on?
— Hän on kyntömies.
Kun erakko tämän kuuli, tuli hän kovasti kummiinsa.
— Kuinka kyntömies voisi olla minua pyhempi, minua, joka kolmekymmentä vuotta olen tätä saloa pyhittänyt. Nähtävä se sellainen mies on ja häneltä opittava.
Ja erakko läksi majastaan liikkeelle ja meni etsimään kyntömiestä. Astui, astui, astui, ja vihdoin tuli kyntömies hänen vastaansa. Tämä seisautti hevosensa ja sanoi:
— Jumalan rauhaa sinulle!
— Rauhaa, rauhaa, vastasi erakko. Joko sinä olet syönyt?
— Eihän vielä ole syöntiaika. Eihän taivahallinen väki vielä kelloa soita.
Kuultuaan, että taivaalliset soittivat ruokakelloa, tuli hänen mielensä pahaksi, sillä hänelle ei koskaan oltu soitettu ruokakelloa.
Heidän siinä puhellessaan, kuului kirkasta soittoa ilmassa. Sen kuullessaan sanoi erakko:
— Pyhempi tämä mies on, paljon pyhempi kuin minä! Kolmekymmentä vuotta olen tehnyt pyhiä töitä ja rukoillut, mutta minulle ei ole soitettu koskaan.
Kun he olivat aterioineet ja yö tuli, päätti erakko katsoa, miten tämä kyntömies jumalaa palveli, koska hän hänelle oli niin rakkaaksi tullut.
Ennen levolle menoaan rukoili kyntömies talonväen kanssa jumalaa, ja kaikki kävivät levolle. Mutta erakko ei saanut unta silmiinsä, vaan mietti, mitenkä tämä mies oikeastaan oli saavuttanut niin suuren armon. Siinä valveilla ollessaan hän näki, miten kyntömies nousi vuoteeltaan mennen hiljaa tuvan nurkkaan ja ottaen sieltä kirveen. Sitten hän varovasti, jotta ei ketään herättäisi, meni tuvasta ulos.
Aamulla ei erakko voinut olla kysymättä kyntömieheltä, mitä hän yön aikaan oli ulkona tehnyt, ja miksi hän kirveen oli ottanut.
Kyntömies sanoi hänelle:
— Siksi minä kirveen otin, kun tiesin, että aita oli kaatunut ja minä tahdoin sen korjata.
— Sillä tavoinko sinä pyhyyttä harjoitat?
— En minä tiedä, onko se pyhyyttä, vai mitä. Minä vain tahdoin sen tehdä kaikessa hiljaisuudessa, jotta ei sitä huomattaisi.
Erakko oli kuullut, että toiset sanoivat kyntömiestä Kauhaseksi. Hän päätti kysyä, miksi hän tämän nimen oli saanut.
— Siksi minua Kauhaseksi sanotaan, vastasi kyntömies nauraen, kun minä aina viljaa mitatessani, panen vielä kauhallisen kapan päällisiksi.
Erakko läksi mietteissään pois ymmärtämättä, miksi tämä mies, joka teki työtä, oli jumalalle mieluisempi häntä, joka aina rukoili.
LOIHTIJA JA HÄNEN KASVATTINSA.
Loihtija antoi kuuluttaa, että hän ottaa kasvattaakseen kaikkien herrojen ja pappien poikia ja antaa heille kaiken tietonsa, ja isät saavat poikansa takaisin, jos he kolmen vuoden päästä voivat tuntea kukin omansa. Mutta jos isä ei poikaansa tunne, jää poika loihtijan omaksi.
Niiden monien poikien joukossa, jotka tulivat loihtijan oppiin, oli erään lesken poika. Kolme vuotta lohtija näitä poikia kouluutti, mutta lesken poika oli kaikista viisain ja omisti itselleen kaikki loihtijan taidot.
Jo alkoi kulua kolme vuotta umpeen, ja se aika läheni, jolloin kunkin pojan isä saisi tulla omaa poikaansa tunnustelemaan. Poika kirjoitti äidilleen kirjeen, jossa hän sanoi:
— Sinä, äiti, et minua muusta tunne kuin siitä, että loihtikoon loihtija minut millaiseksi tahansa minä hyppään toisten selkään. Sen nähdessäsi sanot:
— Tämä on minun poikani!
Määrä-päivänä tulivat kaikki herrat ja papit poikiaan hakemaan. Silloin loihtija ajoi ne kaikki sileälle nurmelle muuttaen ne mustiksi oriiksi, ja ne olivat aivan toistensa näköisiä.
Ei kukaan muu voinut omaa poikaansa tuntea kuin leskiakka, joka sanoi:
— Tämä on minun poikani!
Loihtija kiisti vastaan ja sanoi, että se ei ollut totta, mutta lupasi seuraavana päivänä panna heidät uuden koetuksen alaiseksi.
Kun seuraava päivä tuli, muutti hän kaikki pojat kyyhkysiksi. Ei nytkään kukaan muu kuin leskiakka tuntenut poikaansa. Hän sanoi:
— Tämä on minun poikani!
Taas kiisti loihtija vastaan, mutta lupasi vielä seuraavana päivänä panna koetuksen toimeen. Jos leskiakka silloin arvaisi poikansa, niin saisi hän pojan omakseen.
Kolmantena päivänä hän muutti kaikki hanhiksi. Leskiakka tunsi taas poikansa, ja loihtijan täytyi antaa leskelle hänen poikansa, niinkuin oli luvannut.
Aamulla sanoi poika äidilleen:
— Minä olen kaiken taidon oppinut loihtijalta ja tahdon hänet kukistaa. Siksi minä aamulla muutun mustaksi oriiksi. Mene sinä sitä kaupunkiin myymään. Kun loihtija tulee, niin myy minut hänelle, mutta jätä päitset päähäni.
Aamulla poika sitten muuttui mustaksi oriiksi, ja äiti läksi häntä kaupungille kauppaamaan. Loihtija tuli torille, tunsi heti pojan, vaikka hän olikin itsensä toiseksi muuttanut ja sanoi leskiakalle:
— Paljonko tahdot hevosestasi?
— Kolme sataa minä tahdon, vastasi akka.
Loihtija maksoi hänelle rahat, nousi hevosen selkään ja ajoi hänen kanssaan kotiaan kohden sanoen hevoselle:
— Nyt sinä olet minun hallussani ja nyt minä en laskekaan sinua enää pois. Kyllä minä nyt osaan sinut niin teljetä, ettet ikänäsi pakoon pääse!
Hän vei hevosen talliin ja sulki sen sinne kolminkertaisten lukkojen taakse.
Mutta tuskin hän oli ovet sulkenut kun hevonen kaatua romahti tallin permannolle ja muuttui hiireksi. Siitä hän sitten oven raosta hiipi pois ja tuli äitinsä luo.
Siellä hän sanoi äidilleen:
— Aamulla minä taas muutun hevoseksi, ja sinä saat lähteä minua myymään torille.
Aamulla leskiakka jälleen meni torille ja loihtija tuli hänen luokseen ostaen hevosen itselleen kuudesta sadasta. Hän nousi hevosen selkään ajaen kotiaan. Sinne tultuaan hän sulki hevosen kuuden lukon taakse.
Mutta tuskin hän oli ovet sulkenut, kun hevonen kaatua romahti permannolle ja muuttui hiireksi ja poika palasi äitinsä luo.
Taas sanoi hän äidilleen:
— Aamulla minä muutun jälleen mustaksi oriiksi ja sinä saat lähteä minua kaupitsemaan. Mutta muista, että suitset saat antaa ostajalle, vaan et päitsiä.
Akka meni aamulla oritta myymään ja taas osti loihtija sen häneltä ja maksoi yhdeksän sataa siitä. Mutta akka olikin unohtanut päitset oriin päähän.
Nyt sanoi loihtija:
— Kylläpä taisit luotani osata paeta, mutta nyt et enää pääse!
Päästyään kotiaan, muistikin äiti, unohtaneensa päitset oriin päähän ja sanoi epätoivoissaan:
— Nytpä taisin sinulle, oma poikani, kuoleman tuottaa!
Loihtija vei oriin kotiaan ja sulki sen yhdeksän lukon taakse. Yöllä poika koettaa paeta. Hän muuttui hiireksi, mutta ei päässyt. Hän muuttui torakaksi, mutta ei pääse. Hän muuttuu luteeksi, mutta ei pääse.
Aamulla tuli loihtija ja sanoi:
— Etpä päässytkään pakoon enää minun luotani.
Hän meni kaupunkiin ratsastaen oriin selässä ja meni papin kartanoon. Täällä hän sitoi hevosen patsaaseen kiinni mennen itse papin luo oritta kauppaamaan. Pappi mielistyi siihen ostaen sen korkeasta hinnasta.
Mutta kartanolla heitti hevonen itsensä maahan muuttui mieheksi ja hyppäsi pihalla olevaan kaivoon.
Loihtija katseli papin ikkunasta ja näki, ettei hevosta enää ollutkaan kartanolla. Hän juoksi kiireimmän kautta sinne, ja katseltuaan ympärilleen hän näki pojan paenneen kaivoon.
Silloin loihtija kiipesi kaivon vinttiä myöten sinne. Nähdessään hänen tulevan, muuttihe hän kiiskiksi. Silloin loihtija muutti itsensä haueksi ja aikoi syödä kiiskin.
Kiiski pakeni haukea ja kun samalla papin piiat olivat vettä noutamassa ja laskivat sangon kaivoon, hyppäsi poika siihen ja muuttui sormukseksi.
Piiat ottivat sormuksen ja veivät sen papin tyttärelle.
Mutta noustuaan kaivosta kuuli loihtija, miksi poika oli muuttunut ja alkoi anoa papin tyttäreltä sormusta. Silloin sormus alkoi haastaa:
— Heitä minut kynnystä vasten niin, että minä menen moneksi muruksi, mutta yksi muru pane jalkasi alle.
Papin tyttö teki niin ja heitti sormuksen kynnystä vasten niin että se särkyi tuhanneksi kappaleeksi. Yhden kappaleen hän piilotti jalkansa alle.
Silloin muuttui loihtija mustaksi kukoksi ja alkoi nokkia palasia suuhunsa. Mutta kun papin neiti nosti jalkaansa, muuttui se yksi sormuksen palanen kanahaukaksi ja söi kukon suuhunsa. Ja niin loihtija menetti henkensä.
Sitten palasi poika äitinsä luo ja lähetti kaikille herroille ja papeille sanan, että nyt on loihtija kuollut ja nyt he saavat poikansa takaisin.
Ilo oli suuri, ja herrat ja papit keräsivät keskuudessaan suuren summan antaen sen pojalle palkinnoksi siitä, että hän oli heidän poikansa pelastanut.
Ja poika eli onnellisena äitinsä kanssa kuolemaansa asti.
TÄMMÖINEN.
Mies keitti pihkaa ja teki harjoja ja elätti henkeänsä sillä. Hän asui yksinäisessä mökissä metsän laidassa.
Kun hän kerran taas oli pihkaa sulattamassa, tuli hänen tuvalleen jättiläinen. Ja ruman ja tuhman näköinen se jättiläinen oli. Nähdessään miehen siinä lieden luona hommailevan, kysyi hän:
— Mikä mestari sinä olet, kun siinä pihkaa sulattelet?
— Parran kultaaja minä olen, vastasi mies.
— Oikeaanpa paikkaan olenkin osunut, sanoi jättiläinen. Kun minä olen tällainen ruman näköinen, niin kaikki minua karttavat, mutta kun minä antaisin pitkän partani kullata, niin eiköhän minua paremmin suvaittaisi.
— Partahan on miehen kaunistus, sanoi mies. Ja kun parta oikein kultaisena hohtaa, niin sehän vasta kaunista onkin.
— Paljonko sinä tahtoisit, jos minun partani kultaisit?
— Kyllä minä pienemmän parran huokealla kultaisin, mutta sinulla on niin suuri reuhkana, että siihen menee runsaasti ainesta, enkä minä alle kolmensadan hopearahan sitä voi tehdä.
Jättiläinen oli rikas ja hän arveli, ettei sellainen summa miltään tuntunut hänen varoissaan.
— Eihän sellainen summa minua kumoon kaada, sanoi hän miehelle.
Tehkäämme siis kaupat, ja sinä kultaat minun partani oikein kauniiksi.
Hän maksoi miehelle heti summan ja mies alkoi suuressa ropeessa sulattaa pihkaa.
— Mikä tämän tällaisen mestarin nimi on? kysyi jättiläinen.
— Tämmöinen, vastasi mies.
— Kovin on kummallinen nimi mestarilla, jos on mestarikin kummallinen, sanoi jättiläinen.
Sulatettuaan pihkan, sanoi mies jättiläiselle:
— Levitä nyt huolellisesti partasi, niin että jokainen jouhi on irrallaan ja että kultaus menee jokaiseen jouheen eikä parta jää kirjavaksi.
Kun jättiläinen oli partansa oikein sukinut ja puhdistanut, sanoi mies:
— Levitä nyt tämä aines huolellisesti joka paikkaan! Pistä partasi tähän ropeeseen!
Jättiläinen teki niin ja mies paineli partaa ja levitti pihkan partaan.
Sen tehtyään hän vei jättiläisen pihalle ja sanoi:
— Pitele nyt tätä rovetta partasi alla ja odota siksi, kunnes se on jäähtynyt. Sitten vasta voit ottaa ropeen pois.
Jättiläinen odotteli odottelemistaan, kunnes pihka oli jäähtynyt. Koettaessaan irroittaa rovetta parrasta, jäikin se siihen kiinni ja siinä se on vieläkin.
Huomattuaan tulleensa petetyksi raivostui hän ja alkoi etsiä miestä. Mutta mies oli livistänyt tiehensä. Kun jättiläinen oli turhaan miestä tuvasta etsinyt, meni hän metsään häntä hakemaan. Siellä tapasi hän toisia jättiläisiä ja kysyi heiltä:
— Oletteko nähnyt Tämmöistä?
Jättiläiset rupesivat nauramaan toisen kummallista partaa ja siitä riippuvaa rovetta ja sanoivat.
— Emme ole ennen tämmöistä nähneet, tämmöistä roskapartaa, tämmöistä pihkapartaa.
Ja jättiläiset nauroivat niin, että maa tärisi.
Ja siitä jäi sen jättiläisen parta ikuisiksi ajoiksi pihkaiseksi.
PAHOLAISEN PELASTAJA.
Yksinäinen mies palkkautui taloon rengiksi.
— Paljonko tahdot palkkaa? kysyi isäntä.
— Kunhan pennin vuodessa annatte, vastasi mies.
Hän palveli vuoden ja saatuaan pennin, heitti hän sen lampeen ja sanoi:
— Jos olen isäntääni täydellä sydämellä palvellut, niin elköön upotko, vaan nouskoon pinnalle.
Mutta penni painuikin pohjaan. Silloin palkkautui mies vielä toiseksikin vuodeksi. Palkkansa saatuaan vuoden päästä hän meni lammen rantaan, heitti pennin veteen ja sanoi:
— Jos olen isäntääni täydellä sydämellä palvellut, niin elköön upotko, vaan nouskoon pinnalle ja nouskoon toinenkin lammen pohjasta!
Mutta penni painuikin pohjaan. Silloin mies palkkautui kolmanneksikin vuodeksi. Saatuaan pennin, hän meni taas lammen luo sanoen:
— Jos olen isäntääni täydellä sydämellä palvellut, niin elköön upotko, vaan nouskoon pinnalle, ja nouskoon nekin rahat, jotka ennen olen heittänyt.
Ja penni pysyi veden pinnalla, ja molemmat toisetkin nousivat. Silloin mies otti ne, pani ne kukkaroon ja läksi maita kulkemaan.
Hän oli kuullut miehestä, joka oli taitava pyssyjen takoja. Hän meni tämän miehen pajaan ja sanoi:
— Tao minulle pyssy, minä maksan sinulle kolmen vuoden palkan.
Seppä takoi. Mutta kun maksun aika tuli, ja mies antoi hänelle nuo kolme penniä, niin ei seppä tahtonut uskoa hänen sanojaan tosiksi hänen vakuuttaessaan siinä olevan kaiken, mitä hän oli saanut palkkaa kolmena vuotena.
Seppä meni siihen taloon, jossa mies oli ollut palveluksessa, ja saatuaan kuulla miehen puhuneen totta, sanoi hän:
— Koska kerran sopimus oli sellainen, että minä en ottaisi muuta kuin mitä hän kolmessa vuodessa on ansainnut, niin sanani myöskin pidän.
Ja hän takoi pyssyn miehelle valmiiksi.
Mies meni metsälle kävelemään, mutta ei saanut mitään saalista. Niin tuli hän puun luo, jossa oli orava ja puun juurella paholainen. Siinä ne kiistelivät ja orava sanoi:
— Etpä pääse puuhun.
Johon paholainen vastasi:
— En pääse, mutta etpä sinäkään pääse maahan.
Kun mies tuli siihen, pyysi orava:
— Ammu tuo paholainen ja minä annan sinulle kaikkea mitä pyydät!
Paholainen sanoi:
— Ammu tuo orava, niin minä annan sinulle kaikkea mitä pyydät!
Mies sanoi siihen:
— Minä tahdon niin paljon kuin teillä kummallakin on yhteensä. Jollen sitä saa, niin ammun teidät molemmat kuoliaaksi. Etteköhän silloin lakkaa riitelemästä!
Kuultuaan tämän alkoi paholainen kovasti rukoilla:
— Älä hyvä mies ammu minua! Annanhan minä sinulle kaiken, mitä tahdot, kunhan vain henkeni säästät!
Mies ojensi silloin pyssynsä ja ampui oravan.
Iloissaan vei paholainen silloin miehen kotiinsa. Mies meni pirttiin, mutta paholainen jäi kartanolle tavaroitaan korjaamaan. Tuvassa istui talon vanha isäntä, se vaari paholainen. Nähdessään miehen tulevan tupaan, sanoi hän.
— Ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen tänne ihmistä tullut. Nytpä sinusta sain illallisen!
Mutta nuori paholainen kurkisti ovesta ja sanoi:
— Ei hän ole mikään meidän illallisemme. Jollei häntä olisi ollut, niin en minä tässä olisi.
— Jos niin on, poikani, sanoi vanha isäntä, niin on tälle miehelle annettava syötävää ja juotavaa niinkuin vieraaksi tulijalle ainakin.
Heidän syötyään ja levolle mentyään sanoi nuori paholainen, joka nukkui miehen vieressä:
— Kun me aamulla sinulle tarjoamme palkkaa, niin elä ota kultaa eläkä hopeaa. Ota isäni saunavasta ja hänen kalaverkkonsa ja vaadi, että minä aina silloin tulen luoksesi, kun tarvitset minua.
Aamulla sitten ruvettiin tarjoamaan miehelle palkkaa. Vanha isäntä sanoi:
— Mitä tahdot palkaksesi? Tahdotko kultaa vai hopeaa?
— En tahdo kultaa enkä hopeaa, vastasi mies. Tahdon vain sen vastan, jolla sinä kylvet.
— Sen saat, vastasi vanha isäntä. Mutta vähäksi katson sen. Mitä muuta haluat?
— Minä tahdon sen verkon, jolla kalastat.
— Saat senkin. Mutta ei sekään mielestäni vielä kylliksi ole, sanoi vanha paholainen. Sano mitä vielä tahdot?
— Sen, että tämä nuori isäntä aina tulee turvakseni apua tarvitessani.
Mies otti tavarat selkäänsä ja läksi kulkemaan. Lopulta hän saapui kuninkaan kartanoon ja tarjoutui sinne kuskiksi. Hän pääsi palvelukseen ja kun hän oli iloinen ja kaikin puolin ahkera sekä siivokäytöksinen mies, joutui hän kuninkaan suureen suosioon.
Huomattuaan tämän, kävivät toiset palvelijat kateellisiksi ja sanoivat:
— Tämä mies on ollut täällä vasta lyhyen ajan ja noin häntä suositaan.
Me olemme täällä kymmeniä vuosia palvelleet, eikä meitä siten suosita.
Ja he pitivät keskenään neuvottelua, millä tavoin he voisivat kaiken suosion kääntää pois miehestä. He menivät ja kertoivat kuninkaalle, että mies oli kerskannut yhdessä kuukaudessa saavansa kuninkaan kaikki hevoset niin lihaviksi, että ne iloissaan tanssivat.
Tämän kuultuaan kutsui kuningas kuskinsa luokseen ja sanoi:
— Sinä olet luvannut yhdessä kuukaudessa tehdä minun hevoseni niin lihaviksi, että ne iloissaan tanssivat. Onko se totta?
— En ole siitä sellaisesta ennen kuullut kuin nyt, sanoi mies. Mitä lie toisten laittamia valeita.
Mutta kuningas sanoi siihen:
— Jollet saa niitä kaikkia hevosia tanssimaan, niin pääsi annan leikata poikki.
Mies meni tallin seinän viereen, itki siinä surujaan ja toivoi, että paholainen olisi häntä neuvomassa. Samassa se jo olikin hänen vieressään ja kysyi, mitä hän itki.
— Sitähän minä itken, kun kuningas vaatii, että minun pitää saada kaikki hevoset tanssimaan.
— Kyllä minä siihen keinon keksin, sanoi paholainen. Mene huomenna metsään kolmenkymmenen miehen kanssa ja tuo sieltä leppiä oikein kosolta. Seuraavana yönä ala sitten noita leppiä kuoria tallin ovella, silloin hevoset kysyvät, mitä sinä niillä teet. Sano pistäväsi ne hevosten sisään, elleivät ne heti aamusella ala tanssia.
Mies noudatti neuvoa ja tuotti metsästä suuren kasan leppäkeppiä, joita hän alkoi tallin oven luona kuoria. Hevoset kysyivät, mihin hän niitä tarvitsi ja mies vastasi:
— Minä pistän kepin joka ainoan hevosen sisään.
— Minkätähden sinä sen teet? kysyivät hevoset.
— Sen teen heti, ellette huomisaamuna ala tanssia kartanolla.
Hevoset silloin tuumailivat keskenään ja tekivät sen päätöksen, että huomenna, kun heidät päästetään tallista, pitää jokaisen tanssia, muutenhan tässä pistetään leppäkeppi sisään.
Kun mies aamulla päästi hevoset kartanolle alkoivat hevoset sellaisen tanssin, että kaikki kuninkaan talon ikkunat menivät rikki. Kuningas heräsi siihen rymäkkään ja juoksi ikkunaan katsomaan.
— Jo minä uskon, huusi hän. Taltuta, hyvä mies, hevoset, muuten tässä ei ole enää talosta mitään jälellä!
Pari päivää mies sai elää rauhassa, ja kuninkaan suosio häntä kohtaan yhä kasvoi. Mutta toiset palkolliset keksivät taas juonen ja menivät kuninkaan korvaan kuiskaamaan:
— Se kuski on sanonut, että hän voi hankkia niin paljon kalaa kuin kuninkaan väki syö kolmessa kuukaudessa.
Kuningas kun sen kuuli, niin kutsui kuskin luokseen ja sanoi:
— Oletko sinä luvannut hankkia niin paljon kalaa kuin minun väkeni syö kolmessa kuukaudessa?
— En minä ole luvannut, vastasi mies. Kyllä se on toisten pahoja puheita.
Kuningas sanoi:
— Jollet sitä tee, niin leikataan sinulta pää poikki.
Mies meni sinne tallin seinän viereen itkien katkerasti. Hän toivoi paholaista luokseen neuvoja antamaan. Samassa tämä jo tulla viuhkahti ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Mies kertoi hänelle kuninkaan vaatimuksen.
— Mitä sinä sellaista suret, sanoi paholainen. Mene huomenna meren rantaan. Ota kolmesataa miestä avantoa hakkaamaan ja verkkoa vetämään ja kolmekymmentä hevosta kaloja kuljettamaan. Pane sitten isältäni saamasi verkko avantoon ja vedä se toisesta ulos, ja silloin on oleva kala jokaisessa silmässä.
Mies noudatti tätä neuvoa ja teki aivan niin kuin paholainen oli neuvonut. Hän otti kolmesataa miestä ja kolmekymmentä hevosta ja meni meren jäälle. Siellä hän antoi hakata suuren avannon ja pisti siitä verkon sisään vetäen sen toisesta avannosta ulos ja kaloja tuli niin että eivät hevoset mitenkään tahtoneet jaksaa sellaista määrää vetää.
Kaloja tuli kuninkaan kartanoon niin kosolta, että kuningas viimein lähetti miehelle sanan, että hän jo lopettaisi, sillä nyt oli jo kalaa vaikka kolmeksikymmeneksi vuodeksi hänen väelleen.
Ja taas mies pääsi yhä suurempaan suosioon ja kunniaan. Sitäpä toiset palkolliset kadehtivat niin, että he miettivät uutta keinoa, jonka avulla he saisivat hänet tuhotuksi. He kuiskivat kuninkaalle, että mies oli luvannut laatia yhdeksän kertaa paremman linnan kuin kuninkaalla oli, jos hänellä vain olisi valtaa.
Kuningas kutsui miehen eteensä ja vaati häntä täyttämään lupauksensa, muuten olisi hänen henkensä vaarassa. Alakuloisena meni mies taas tallin seinän viereen itkemään ja toivoi paholaista luokseen. Tämä tuli ja kyseli syytä miehen suruun. Tämä kertoi silloin paholaiselle, mitä kuningas oli häneltä vaatinut:
— Kyllähän me sen sellaisen voimme aikaan saada. Mene aamulla meren rantaan ja tuo kolme korvollista vettä, lämmitä sitten sauna ja kastele siinä vedessä isäni sauna vasta. Minne sen sitten panet pystyyn, niin siihen tulee kartano, niin komea, että se on yhdeksän kertaa kuninkaan kartanoa kauniimpi.
Mies seurasi neuvoa ja valmisti kartanon paholaisen neuvon mukaan.
Aamulla kuningas heräsi unestaan ja kurkisti ikkunastaan.
— Mitä tämä on, sanoi hän, kun koko minun saunani on tulessa?
Hän hieroi silmiään ja näkikin silloin, että se oli komea linna. Hän sanoi palvelijoilleen:
— Kutsukaahan se minun kuskini tänne! Eiköhän tämä vain ole hänen töitään!
Miehen tullessa kuninkaan eteen, kysyi kuningas:
— Sinäkö tämän linnan rakensit?
— Minähän sen tein, kun kerran niin käskettiin.
Kuningas meni katselemaan linnaa joka puolelta ja sanoi:
— Hyvä tuli, parempi kuin pitikään.
Sitten kuningas tuumaili:
Ei se mies mikään tavallinen ollutkaan, kun se sellaisia osasi laatia. Minä annan hänelle tyttäreni vaimoksi, ja minä annan hänelle oman virkanikin. Hän osaa kuninkaan virkaa toimittaa, kun hän on niin viisaskäytöksinen mies!
Niin pääsi mies kunniaan ja arvoon ja eli onnellisena, sillä kuninkaan tytär on kuitenkin aina kuninkaan tytär, ja kyllä sen kanssa kelpaa onnellinen olla.
PIETARI JA PAAVALI PAJASSA.
Kun pyhä Pietari ja Paavali olivat maan päällä, sattuivat he ajamaan kerran maantiellä, vanhalla ja huonolla hevosella, näkemään vanhan sokean akka-käppyrän. Pietari sanoi akalle:
— Hoi akka, mitä tekisit, jos näkösi saisit?
— Mitäkö minä tekisin, vastasi akka. Jos näköni saisin, niin totta totisesti minä silloin elättäisin kätteni työllä kaksikin ihmistä rinnallani.
Kuultuaan tämän, sanoi Pietari Paavalille:
— Mene sinä, Paavali, nuoremmaksesi ja nosta akka tänne rattaille.
Paavali teki sen ja nosti akan rattaille. Siinä he sitten yhdessä ajaa nytkyttivät kylään. Siinä kylän laidassa oli sepällä paja. Sinne miehet menivät ja sanoivat:
— Annahan, seppä, meidän hiukan käyttää pajaasi ja työkalujasi, meillä olisi tässä pientä hommaa.
— Kyllähän minä annan, sanoi seppä.
He kuljettivat sitten akan pajaan ja Pietari sanoi Paavalille:
— Pistähän tuo akka ahjoon ja ala painaa palkeita.
Paavali pisti akan ahjoon ja alkoi painella palkeita. Kun hän hikipäissään oli jonkun aikaa palkeita painellut, otti Pietari akan sieltä ahjosta ja pani alasimelle. Siinä hän sitten vasaralla akkaa naputteli vähäsen aikaa ja akasta tuli yhdeksän kertaa koreampi kuin ennen oli ollut. Ja kaiken hyvän lisäksi se oli vielä saanut näkönsäkin. Siinä akka sitten niiaili ja kiitteli kauan aikaa Pietaria ja meni iloissaan tiehensä.
Pietari ja Paavali nousivat taas sen vanhan kaakin rattaille alkaen ajaa nytkytellä tietä pitkin. Tuskin he olivat kappaleen matkaa pajan luota päässeet, kun lähti kenkä hevosen jalasta ja heidän oli pakko palata pajaan takaisin. Siellä he pyysivät pajaa ja työkaluja lainaksi. Antoihan seppä mielellään sellaisille sepille, joiden hän oli nähnyt takovan vanhan akan nuoreksi. Pietari otti naulan, pisti sen ahjoon kuumenemaan ja siitä hän takoa kalkutteli neljä hevosen kenkää ja vielä niihin tarvittavat naulatkin kaupanpäällisiksi. Saatuaan ne valmiiksi sanoi hän Paavalille:
— Menehän, Paavali, ja tuo hevosen jalka tänne.
Paavali meni, otti hevosen jalan ja toi sen pajaan, jättäen hevosen kolmella jalalla seisomaan. Pietari takoi siihen kiinni kengän ja sanoi Paavalille:
— Viehän tämä paikoilleen ja tuo toinen jalka.
Paavali vei jalan paikoilleen ja toi toisen jalan alasimelle. Näin takoi Pietari kengät hevosen jokaiseen jalkaan. Seppä katseli tätä menoa suu ja silmät auki, niin kummalliselta se hänestä tuntui. Kun hevonen oli kengitetty, kysyi Pietari:
— Paljonko olisi meidän vuokraa maksettava tästä pajan ja pajakalujen käyttämisestä.
— Mitä sitä sellaisesta suotta vuokraa maksaisi, sanoi seppä. Minähän tässä olen saanut nähdä ihmeet ja kummat.
Pietari ja Paavali nousivat taas koninsa rattaille ja läksivät ajella nytkyttämään.
Sillä sepällä oli huononpuoleinen akka, sellainen jo ikäloppu. Nähtyään millaisia ihmeitä nuo molemmat miehet olivat hänen pajassaan saaneet aikaan, päätti hänkin koettaa samaa keinoa. Hän meni tupaan, kuljetti akkansa pajaan ja sitten kopristi hänet käsiinsä, pisti ahjoon, heitti tuhkaa päälle ja alkoi vimmatusti lietsoa. Akka parkui pahanpäiväisesti ahjossa. Lopulta hän heitti parkumisen, sillä hän paloi siinä poroksi. Kun seppä oli akkaansa pitänyt hyvän aikaa ahjossa, nosti hän sen alasimelle ja alkoi vasaralla takoa naputella. Mutta kun hän kerran vasaralla naputti päähän, alkoi siitä veri vuotaa. Silloin seppä pelästyi pahanpäiväiseksi ja arvasi, ettei hänestä olekaan akkansa nuorentajaksi. Hän jätti akkansa siihen alasimelle ja läksi juoksemaan minkä alta pääsi niiden entisten takojien jälkeen. Kun niiden hevonen oli vanha ja huonokulkuinen, saavutti hän ajajat ja sanoi hengästyneenä heille:
— Tulkaa, hyvät miehet, keitä lienettekin takaisin minun pajaani, muuten minun käy onnettomasti ja henki otetaan minulta.
— Mitä sinulle sitten on tapahtunut? kysyi Pietari.
— Kun minä rupesin sitä teidän temppuanne tekemään akkani kanssa, niin siihen se kuoli. Tulkaa hyvät miehet auttamaan minua vaivaista.
Pietari ja Paavali käänsivät hevosen ja ajaa nytkyttivät sepän pajalle.
He astuivat rattailta alas ja Pietari sanoi Paavalille:
— Nostahan tuo akka uudelleen ahjoon ja ala painaa palkeita.
Paavali teki sen ja sitten Pietari otti akan alasimelle ja alkoi nakutella vasaralla sitä. Ja siitä akasta tuli entistään kauniimpi. Se oli aivan sen toisen akan näköinen paitsi veristä vasaran jälkeä, joka oli jäänyt sen otsaan. Seppä sanoi:
— Tao, hyvä mies, tuo verinen jälkikin sen otsasta pois.
— En minä tao, sanoi Pietari. Jos minä sen teen, niin tulee hän aivan sen toisen akan näköiseksi ja silloin ne voivat joutua riitaan keskenään.
Seppä siinä kiitteli ja kumarteli, niin iloinen hän oli, kun oli akkansa saanut taas henkiin ja entistään koreammaksi. Mutta Pietari sanoi sepälle:
— Vaikka sinä oletkin taitava seppä, niin sen neuvon minä annan sinulle, ettet yritäkään tehdä meidän perässämme.
Seppä lupasi sen pyhästi. Hän kiitteli kovasti molempia miehiä, tarjosi maksuakin heille kaikista heidän vaivoistaan, mutta he eivät ottaneet, vaan nousivat taas rattailleen ja ajaa nytkyttivät pois.
HENGEN ANTAMINEN TOISEN EDESTÄ.
Oli kerran mies ja vaimo ja heillä oli yksi ainoa tytär, joka heille oli tavattoman rakas. Sairastui sitten tyttö eräänä päivänä. Äiti meni levottomana etsimään parantajaa. Niin kohtasi hän loihtijan, joka kysyi häneltä:
— Minne olet, vaimo, matkalla?
— Tyttäreni on sairaana ja minä olen etsimässä hänelle parantajaa.
— Mitä antaisit sille, joka tyttäresi parantaisi?
— Mitä äiti antaisi parantaakseen lapsensa. Kaiken minä annan.
— Annatko henkesi, kysyi loihtija.
— Mitä minun hengestäni, kun tyttäreni vain terveeksi tulee, sanoi vaimo.
Loihtija seurasi vaimoa hänen mökilleen ja paransi tyttären.
Lähtiessään hän sanoi:
— Kolme vuotta vielä saat elää, sitten minä tulen sinua noutamaan.
Kun kolme vuotta alkoi käydä umpeen, vaipui vaimo tautivuoteelle. Siinä hän sitten miehelleen kertoi kaiken ja ilmoitti, että kohta se aika on täytetty, jolloin hänen täytyy mennä pahalle, joka loihtijan muodossa oli tullut hänen luokseen.
Kuultuaan sen, lähti mies etsimään pappia ja sanoi:
— Minun tyttäreni tuli sairaaksi ja silloin vaimoni lupasi henkensä pahalle, jotta tyttäreni pelastuisi. Nyt on se aika kulunut, jonka vaimoni saa elää. Neuvokaa minua, mitä minun tulee tehdä, jotta minä pelastaisin vaimoni ja antaisin oman henkeni hänen edestään.
Pappi mietti asiaa ja sanoi:
— Kenelle henki on luvattu, sille se meneekin.
Mies sai alakuloisena palata vaimonsa luo.
Jo tuli määräpäivä ja loihtija tuli noutamaan vaimon henkeä. Silloin mies alkoi rukoilla:
— Elä vie minun vaimoni henkeä. Jos tahdot jotain, niin ota minun henkeni hänen puolestaan.
Kun loihtija sen kuuli, suostui hän miehen ehdotukseen ja antoi hänelle vielä kolme vuotta elinaikaa.
Mies ei vaimolleen ilmoittanut, että hän tämän hengen oli pelastanut.
Vaimo parani taudistaan ja oli iloinen, kun paha ei ollutkaan häntä saanut.
Mutta tytär oli kuullut, miten isänsä keskusteli loihtijan kanssa ja hän päätti pelastaa isänsä hengen.
Hän meni pyhän miehen luo. Mutta tämä ei osannut hänelle mitään keinoa neuvoa, jonka avulla hän olisi voinut isänsä pelastaa.
Sitten meni tyttö toisen pyhän miehen luo, eikä tämäkään osannut mitään keinoa neuvoa.
Kun tyttö tuli kolmannen pyhän miehen luo, tiesi tämä kaiken jo ennenkuin tyttö oli asiaansa ilmoittanutkaan.
— Sinä tulet pelastamaan isäsi henkeä, jonka hän on luvannut pahalle pelastaakseen äitisi, sanoi pyhä mies. Lähde minun kärryilläni ajamaan, niin me kyllä sen voimme takaisin voittaa.
Aamun koittaessa pyhä mies vihelsi kerran, ei tullut mitään. Hän vihelsi toisen kerran, vaan ei vieläkään tullut mitään. Hän vihelsi kolmannen kerran, ja silloin tulivat kärryt esiin.
Pyhä istui kärryihin ja yhdessä tytön kanssa hän läksi ajamaan.
He ajoivat kauan ja tulivat viimein meren rantaan. Siinä pyhä mies vihelsi kerran ja meri aukeni ja he ajoivat sisään.
Ajettuaan kotvasen tulivat he rautaisen talon luo.
— Onko täällä se hengen ottaja? kysyi pyhä mies.
— Ei ole, vastattiin hänelle.
He ajoivat taas meren sisässä kotvasen, tullen vaskisen talon luo.
— Onko täällä se hengen ottaja? kysyi pyhä mies.
— Ei ole, vastattiin hänelle.
He ajoivat taas eteenpäin yhä syvemmälle mereen ja tulivat viimein kolmannen talon luo, joka oli kultainen.
— Onko täällä se hengen ottaja? kysyi pyhä mies.
Siellähän se asui.
Kun paha kuuli, mitä varten ajajat olivat tulleet, sanoi hän tyttärelle:
— Minä annan sinulle isäsi hengen, jos lupaat omasi minulle.
Pyhä mies kuiskasi tytön korvaan:
— Elä lupaa mitään. Jumala meitä kyllä auttaa, kun ensin tiedämme, kuka hengen ottaja on.
Tyttö ei luvannut pahalle henkeään, vaikka tämä sitä kovasti pyysi.
Silloin paha suuttui ja uhkasi määräpäivänä tulla noutamaan tytön isän.
Pyhä mies ja tyttö ajoivat kärreillä merestä takaisin ihmisten ilmoille.
— Mitä minä nyt teen, sanoi tyttö, kun he taas olivat rannalle tulleet.
— Menkäämme Herran huoneeseen ja rukoilkaamme siellä, sanoi pyhä mies.
Tyttö meni kirkkoon, laskeutui polvilleen ja alkoi rukoilla.
Kokonaisen päivän hän rukoili taukoamatta. Seuraavan päivänkin hän rukoili eikä nauttinut palaakaan ravinnokseen. Kolmantena päivänä olivat hänen polvensa jo aivan veriset rukoilemisesta, mutta hän ei lakannut kuitenkaan.
Silloin paha tuli kirkon katolle korpin muodossa ja koetti rääkynällään häiritä tyttöä rukouksissaan. Mutta tyttö oli niin rukoukseen vaipuneena, että hän ei kuullut, kuinka paha hänelle huusi.
Ja kun kolmas päivä oli kulunut umpeen, täytyi pahan lentää pois ja mennessään se huusi:
— Rukoili, rukoili, kolmelta hengen sai, kolmelta hengen sai!
Näin olivat äiti, isä ja tytär pelastaneet toinen toisensa hengen.
LINTUJEN KIELEN TAITAJA.
Kolme veljestä meni metsästämään. Yön tullessa laittoivat he nuotion jääden sen ääreen nukkumaan. Yöllä he heräsivät kaikki kuullessaan outoa kohinaa. Katsellessaan sen syytä, oli tavattoman suuri käärme tullut metsästä ja asettunut kehään heidän ympärilleen.
Ja käärme puhui miehille:
— Kuka teistä on tarkka ampuja?
— Minä osun naskaliin, sanoi vanhin veli.
— Minä osun neulaan, sanoi toinen veli.
— Minä osun rihmaan, sanoi kolmas veli.
Silloin sanoi käärme:
— Nyt täytyy paraan ampujan tulla minun kanssani. Ellei hän tule, syön minä teidät kaikki.
Nuorin veljistä läksi silloin käärmeen matkaan.
— Nouse selkääni, sanoi käärme.
Mies teki sen ja niin läksivät he yhdessä menemään.
Matkalla käärme sanoi miehelle:
— On valkoinen käärme, joka on minua vanhempi. Sen jos tapat, tulen minä käärmeitten kuninkaaksi.
Kun he olivat matkanneet kauan aikaa, tulivat he erään pehkon luo, jonka ympärille valkoinen käärme oli asettunut kehään.
— Tuossa se on, sanoi käärme. Ammu se nyt kuoliaaksi.
Poika tähtäsi ja ampui käärmeen. Kun hän sen oli tehnyt, hyökkäsi se käärme, joka hänet oli tuonut valkoisen käärmeen kimppuun repien sen kappaleiksi.
Sen tehtyään sanoi käärme pojalle:
— Tule nyt minun jälessäni, niin minä maksan sinulle palkkasi.
He tulivat suuren vuoren koloon. Ennenkuin he astuivat sisään, sanoi käärme pojalle:
— Vaikka kuinka paljon käärmeitä näkisit, niin elä pelästy. Ei niistä mikään sinulle pahaa tee.
Ja käärme vei pojan omaan linnaansa vuoren sisään.
— Sano, mitä nyt tahdot palkaksesi, sanoi käärme. Tahdotko rahaa tai muuta hyvyyttä vai tahdotko oppia ymmärtämään kaikkien lintujen kielet ja kaikkia kieliä, mitä maan päällä on.
Poika sanoi tahtovansa oppia ymmärtämään lintujen kieltä.
Silloin käärme otti suuhunsa lepän lehden ja pani sen toisen pään pojan suuhun ja alkoi suhista. Ja siinä poika oppi lintujen kielet. Mutta ennen lähtöä käärme varoitti miestä koskaan ilmoittamasta, mistä hän tämän taidon oli saanut, muuten hän kuolisi.
Poika läksi vuoresta kulkien mailleen.
Matkallaan hän jäi eräänä yönä metsään nukkumaan, kun ei ennättänyt kylään asti.
Siinä maatessaan puun alla hän kuuli, miten metsän puut huokailivat.
Toinen puu sanoi toiselle:
— Tänä yönä kummisi kuolee. Etkö lähde katsomaan.
— En voi lähteä, sanoi silloin se, jonka alla mies nukkui. Minulle on tullut vieras. Jos kummini kuolee, niin kuolkoon. Hyvän päällä hän on elänyt ja hyvän päälle hän kuoleekin.
Vähän ajan kuluttua kuului metsästä kova romahdus, siellä puu kaatui.
Aamulla meni mies, joka oli puiden puheen ymmärtänyt kaatuneen puun luo. Silloin hän näki juuren alla kätkössä olleen kirstun, joka oli täynnä kultaa. Ja kun hän katsoi latvan alle, niin oli se kaatunut ketun päälle.
Mies nylki ketun ja otti nahan mukaansa. Rahakirstun hän nosti selkäänsä.
Vihdoin saapui hän niille tienoille, missä hänen asuntonsa oli. Mutta niin kauan oli hän ollut poissa, ettei kukaan häntä enää tuntenut, ei edes hänen oma vaimonsakaan.
Tämä tarkasteli miestä ja yön tultua meni hän katsomaan, mitä vieraalla oli kirstussa, jonka hän oli mukanaan tuonut.
Kun hän näki, miten paljon siellä oli rahaa, halusi hän saada ne omakseen. Hän kutsui miehen veljet salavihkaa syrjään ja käski heitä tappamaan taloon tulleen miehen, jotta he sitten saisivat rahat omikseen.
Veljet päättivät ottaa vieraan heinäntekoon kanssaan. Ja kun niitylle on päästy, käskevät he hänen mennä pieleksen päälle ja hänen tullessa sieltä alas, lyövät he hänet halolla kuoliaaksi.
Miehen ollessa pieleksellä, lensi siitä korppi ohitse ja huusi:
— Vielä tahtovat veljen verta!
Mies kuuli sen ja laskeutuessaan pielekseltä kysyi hän:
— Mitä vielä tahdotte?
— Tule alas, niin näet, sanoivat veljet.
— Kuulitteko, mitä korppi sanoi?
— Mitä se sanoi? kysyivät veljet.
— Se huusi: Vielä tahtovat veljen verta!
— Oletko sinä sitten meidän veljemme?
— Olen, teidän veljenne minä olen.
Veljet tulivat siitä kovin iloisiksi ja syleilivät häntä.
— Me kun jo luulimme sinun kuolleen, käärmeen sinut syöneen, kun sinua ei kuulunut palaavaksi.
Yhdessä he sitten palasivat mökille.
Kun vaimo kuuli, miten hänen miehensä oli ymmärtänyt linnun kieltä, tahtoi hän tietää, mistä hänen miehensä oli sellaisen taidon itselleen hankkinut.
Hän kiusaili miestään aamusta iltaan, pyyteli ja rukoili häntä ilmoittamaan. Mies muisti kyllä, miten käärme oli häntä varoittanut, mutta hän oli kuitenkin sanomaisillaan.
— Minä kuolen, jos sen ilmoitan, sanoi hän.
— Kuolet, jos kuolet, sanoi vaimo. Mutta minä en saa rauhaa, ennenkuin olen saanut tietää tämän asian salaisuuden.
— Pane sitten sauna lämpiämään ja valmista minulle vaatteet, niin minä sanon sinulle, mitä tahdot tietää, vastasi mies.
Kun mies oli kylpenyt ja pukeutunut puhtaisiin, laskeutui hän penkille ja valmistautui kuolemaan.
Hänen siinä maatessaan kuuli hän kukon, joka tuvan lattialla käveli, puhelevan näin:
— Minulla on viisikymmentä akkaa ja kaikki minä pidän komennossa.
Miehellä on vain yksi akka, eikä jaksa sitä hallita.
Sen kun mies kuuli, hyppäsi hän penkiltä sieppasi piiskan seinältä ja sanoi:
— Kuulitko akka, mitä kukko sanoi. Minulla on viisikymmentä akkaa ja kaikki minä pidän komennossa. Miehellä on vain yksi akka, eikä jaksa sitä hallita. Minä en tässä rupea sinun tähtesi kuolemaan.
Ja mies antoi vaimolleen oikein kelpo selkäsaunan.
TÄIN NAHKA.
Kuninkaalla oli puoliso pahansisuinen ja julma, joka kovasti vihasi tytärpuoltaan. Kaiken tyttö koetti tehdä miellyttääkseen äitipuoltaan, mutta kaikkea tämä moitti.
Kerran kun tyttö etsi kuninkaan päästä täitä, löysi hän aivan pienen täin ja sanoi nauraen:
— Siinäpä on suuri täi, aivan kuin kolmivuotinen sika.
Sen kuuli äitipuoli ja sanoi kuninkaalle:
— Kuulitko, mitä tyttäresi sanoi?
— En kuullut, vastasi kuningas.
— Sinä olet häntä hyvänä pitänyt ja hän sinua haukkuu siaksi. Ja millaiseksi siaksi! Niin suureksi kuin on kolmivuotinen sika.
Silloin kuningas suuttui ja sanoi tyttärelleen:
— Saat tuota täitä hoidella. Jollei se kolmessa vuodessa tule sian suuruiseksi, niin leikataan sinulta pää poikki.
Tyttö kun sen kuuli, niin pani hän sen täin pieneen laatikkoon ja alkoi sitä syöttää. Parissa kolmessa viikossa se kasvoi niin suureksi kuin se laatikko oli. Silloin hän pani sen suurempaan astiaan, mutta kuukauden päästä oli se niin suuri, että se oli siitäkin muutettava. Siitä muutti tyttö sen suureen tynnöriin, ja kun kolme vuotta oli kulunut umpeen, niin oli se kasvanut niin suureksi, että arveltiin sen painavan enemmän kuin kolmivuotiaan sian.
Silloin se nyljettiin ja nahka naulattiin portin päälle ja kuningas asetti sellaisen määräyksen, että ken arvaa, minkä eläimen nahka se on, hän saa kuninkaan tyttären vaimokseen.
Nyt alkoi vaeltaa kansaa sitä nahkaa katsomaan, mutta kukaan ei voinut arvata, minkä eläimen se oli. Siinä tuumittiin ja päätä pyöritettiin, mutta turhaan. Rikkaat ja köyhät tulivat tarkastamaan, sillä jokainen olisi ottanut mielellään kuninkaan kauniin tyttären vaimokseen.
Eräänä päivänä kuului mereltä järeä ääni:
— Se on täin nahka!
Kun kaikki katsoivat sinnepäin, niin näkivät he merihirviön pistävän päänsä laineista esiin ja sitten painuvan jälleen syvyyteen.
Kuningas ei olisi mielellään antanut tytärtään sellaiselle merihirviölle, mutta hänen vaimonsa sai hänet kuitenkin taivutetuksi tuumaan, ja niin alettiin valmistella häitä.
Kuukauden päästä olivat häät ja kansaa oli kerääntynyt läheltä ja kaukaa. Siinä sitä odotettiin sulhasta. Vihdoin nähtiin merestä nousevan olennon. Ihmisen näköinen hän oli, mutta oli hänellä kolme päätä ja koko ruumis oli karvainen. Kalpeana katseli tyttö sulhastaan. Tämä nosti hänet syliinsä ja vei hänet kauas.
Loitolla kuninkaan linnasta oli merihirviöllä oma asuntonsa. Linnaksi se oli liian pieni ja kyläksi liian suuri. Tänne hän vei tytön.
Kun tyttö katseli ympärilleen, niin ei hän missään nähnyt elävätä olentoa, linna oli aivan autio.
Täällä tyttö eli miehensä kanssa ja pian hän alkoi hänen muotoonsa tottua, niin peloittava kuin se olikin. Ja mies oli hänelle hyvä ja koetti kaikin tavoin häntä palvella.
Tytölle syntyi poika ja hän oli siitä hyvin onnellinen. Kerran heräsi tytössä halu käydä entisessä kodissaan kuninkaan linnassa ja hän pyysi mieheltään lupaa saada mennä isäänsä ja äitipuoltaan katsomaan.
— Mene, sanoi mies, mutta sinä et saa mitään kertoa olostasi täällä.
Sen tyttö lupasi. Kun hän tuli kuninkaan linnaan, niin alkoi äitipuoli heti tiedustella:
— Kerrohan, millaista on sinun elämäsi uudessa kodissasi. Onko miehesi sinulle hyvä ja kohtelevatko muut sinua rakkaudella?
Tyttö muisti miehensä varoituksen eikä kertonut sanaakaan. Mutta äitipuoli arvasi tytön häneltä jotain salaa — ja hän päätti keinolla millä tahansa saada siitä selon. Toisena päivänä hän taas kyseli:
— Minkätähden sinä et tahdo kertoa mitään elostasi ja oloistasi? Onko miehesi aina kotona?
— Päivin en häntä koskaan näe, en muuta kuin öisin.
— Onko hänen muotonsa muuttunut vai onko pysynyt samana?
— Sitä en tiedä.
— Etkö ole tulella katsonut?
— En ole.
— Kun nyt menet kotia, niin sytytä tuli yöllä, kun hän on nukkunut.
Silloin näet, minkä näköinen hän on.
Kun tyttö tuli kotiaan, niin kysyi mies:
— Oletko ollut vaiti?
— Äitipuoleni houkutteli minua puhumaan ja minä sanoin yhtä ja toista. Ja kun kerroin hänelle, etten ole sinua koskaan nähnyt, niin käski hän salaa yöllä katsoa valkean valossa.
— Jos minua rakastat, sanoi mies, niin elä sitä koskaan tee. Minut on loihdittu kolmeksi vuodeksi mereen. Jos kolmeen vuoteen ei ainoakaan ihminen minua näe, niin pääsen jälleen ihmiseksi.
Kun tyttö tämän salaisuuden kuuli, niin heräsi hänessä halu nähdä, millainen hänen miehensä oli. Kauan hän hillitsi itseään, mutta eräänä yönä, kun hänen miehensä oli nukkunut, ei hän enää voinut itseään hillitä, vaan sytytti tuohuksen ja kumartui katsomaan vieressään nukkuvaa miestä.
Hän hämmästyi nähdessään kauniin miehen rinnallaan. Puolet oli hänen ruumiistaan jo karvatonta, mutta toinen puoli oli vielä kuin pedolla.
Silloin heräsi mies ja tuli hyvin murheelliseksi.
— Niin vähän sinä siis saatoit itseäsi hillitä, sanoi hän. Jos olisit vielä puolet ajasta odottanut, niin olisin tullut kokonaan ihmiseksi taas. Näin olet kaiken tuhonnut ja minun täytyy sinun luotasi ainiaaksi lähteä pois.
Hän poistui linnasta ja sukelsi mereen. Kun hän sinne oli uponnut, niin syttyi koko linna tuleen ja tyttö sai hädin tuskin lapsensa pelastetuksi liekeistä.
Kun hän köyhänä ja asuntoa vailla seisoi meren rannalla palavan linnan raunioiden luona, niin sanoi hän:
— Pahoin olen miestäni vastaan rikkonut. Mutta sen rikkomuksen tahdon sovittaa. Kotia ei minulla ole, minne menisin, sillä äitipuoleni luo en tahdo mennä, koska hän minut tähän onnettomuuteen houkutteli. Minä tahdon mennä eteenpäin, yhä eteenpäin siksi kunnes jälleen kohtaan mieheni.
Hän lähti astelemaan lapsi sylissään. Näin tuli hän meren niemeen, josta hän ei enää päässyt eteenpäin. Siinä hän rannalla yksinään itki, itki siksi, kunnes vaipui uneen. Kun hän unestaan heräsi, niin näki hän etäällä ketun kantavan hänen poikaansa suussaan ja katoavan metsään. Silloin hän vaipui maahan ja itki vieläkin katkerammin.
Merestä nousi karhu ja kysyi häneltä:
— Mitä itket?
— Sitä itken, kun minulla oli mies, hyvä ja kunnollinen ja oman järjettömyyteni kautta hänet kadotin ja hän läksi luotani. Minulla oli koti, jossa olin onnellinen ja se minulta paloi. Minulla oli poika ja senkin olen menettänyt.
— Tule selkääni, sanoi silloin karhu. Minä vien sinut miehesi luo.
Tyttö nousi karhun selkään ja karhu läksi uimaan. Kun he olivat tulleet meren aukealle selälle, josta ei näkynyt maata millään puolella, sanoi karhu:
— Minun on nälkä.
Tyttö antoi karhulle kaiken, mitä hänellä oli evästä. Karhu ui jonkun matkaa ja valitti taas nälkäänsä. Silloin tyttö antoi karhun syödä hänen molemmat kätensä.
— Miksi surisin käsiäni, sanoi tyttö, kun vain saan mieheni nähdä.
Jonkun matkaa uituaan valitti karhu taas nälkäänsä.
— Syö jalkani, sanoi tyttö. Miksi surisin jalkojani, kun vain saan mieheni nähdä.
Kun he vihdoin saapuivat rantaan, niin heitti karhu hänet rannalle kädettömänä ja jalattomana. Mutta tyttö ei valittanut, vaan kiitti karhua, joka oli hänet tuonut meren yli.
Silloin karhu sylki suustaan tytön kädet ja jalat ja asetti ne jälleen paikoilleen. Sen tehtyään sanoi karhu:
— Mene tästä eteenpäin siksi, kunnes tulet tulisen vuoren luo. Nouse sen huipulle, niin näet edessäsi tien. Sitä lähde astumaan, kunnes tulet pienelle mökille. Sinne poikkea, niin sinua neuvotaan eteenpäin.
Tyttö teki, niinkuin karhu oli hänelle neuvonut. Kun hän tuli mökkiin, oli siellä vanha vaimo. Tälle kertoi tyttö koko elämäntarinansa, ja siitä vaimo huomasi, että hän oli hänen veljensä puoliso.
— Lepää tämä yö minun tuvassani, sanoi vaimo, niin aamulla neuvon sinua eteenpäin.
Yöllä kehräsi vaimo ja keri langan kerälle. Aamulla hän heitti sen vierimään pitkin tietä ja sanoi tytölle:
— Seuraa kerää siksi kunnes se pysähtyy.
Tyttö teki niin ja tuli toiselle tuvalle, jossa asui hänen miehensä toinen sisar. Tämä antoi hänelle aamulla kuontalon ja viipsinpuut ja sanoi:
— Mene sinne, minne kerä vierii. Ja kun se pysähtyy, niin pysähdy siihen ja pane maata.
Tyttö asteli kerän jälestä ja tuli vihdoin korkealle, aivan alastomalle kalliolle. Kun hän siinä istui, niin näki hän kalliosta veräjän avautuvan, ja siitä tuli nainen, joka astui tytön luo.
— Mitä etsit täältä? sanoi nainen.
— Miestäni, jonka tiedän täällä olevan.
— Jos annat minun kuontalolla kehrätä, niin päästän sinut miehesi luo, sanoi nainen.
Tyttö antoi naiselle kuontalon ja meni vuoreen. Siellä hänen miehensä makasi, mutta vaikka tyttö kuinka olisi koettanut häntä herättää, niin ei hän avannut silmiään, sillä nainen oli pistänyt unineulat hänen korviinsa.
Valittaen vietti tyttö yön miehensä luona. Kun aamu tuli, ajoi nainen hänet vuoresta pois. Mutta palvelijat olivat kuulleet, mitä tyttö oli sanonut nukkuneelle miehelleen ja he sen kertoivat hänelle.
— Vaimosi oli koko yön sinun luonasi, sanoivat he, mutta sinä et herännyt, kun unineulat olivat korvissasi.
Illalla nainen, joka oli paha haltija, meni taas tytön luo ja pyysi saada kehrätä hänen kuontalollaan. Kun tyttö tuli vuoreen, niin oli poika ollut varovainen, eikä ollut antanutkaan pahan haltijan pistää unineuloja hänen korviinsa. Hän kuuli vaimonsa äänen ja kysyi häneltä:
— Miten olet tänne päässyt? Miten olet tullut suuren ulapan yli?
— Minut toi karhu selässään.
— Se karhu on minun veljeni. Minne jätit poikasi?
— Nukkuissani varasti sen minulta kettu.
— Se kettu oli minun toinen veljeni. Silloin on poikani turvassa. Sinä olet kaikki koettelemukset kestänyt ja niin on meille pelastuksen päivä koittava. Kun ensi yönä tulet luokseni, niin muista sulkiessasi vuoren portin lausua rukous. Kun sen teet, niin ei paha haltija voi enää sitä avata.
Kolmantena iltana teki tyttö niinkuin hänen miehensä oli neuvonut.
Kun paha haltija koetti vuoren veräjää avata, paloi hän siihen. Tyttö ja hänen miehensä tulivat vuoresta kaikkien niiden kanssa, jotka haltija oli sinne sulkenut. Ja kun he saapuivat omille mailleen, niin oli palanut talo jälleen paikollaan ja kettu oli tuonut heidän poikansa sinne. Ja siellä he elävät vieläkin, elleivät ole kuolleet.