WeRead Powered by ReaderPub
Satujen maailma: Suomen kansan sadut I-II kokoelma cover

Satujen maailma: Suomen kansan sadut I-II kokoelma

Chapter 27: SOHVI JA AAPELI.
Open in WeRead

Explore more books like this:

About This Book

Kokoelma esittelee sarjan lyhyitä suomalaisia kansansatuja, joissa toistuvat taika, eläinhahmot, tietäjät ja arjen kohtaamat yliluonnolliset ilmiöt. Tarinat kuljettavat lukijaa oveluuden, ahneuden, armeliaisuuden ja kohtalon teemojen kautta, usein huumorin ja opetuksen sävyttäminä. Muodollisesti tekstit vaihtelevat satujen ja legendojen välillä; niiden rakenne painottuu itsenäisiin kertomuksiin, joissa maalaiselämä, uskomukset ja yllätykselliset käänteet lomittuvat toisiinsa.

SOHVI JA AAPELI.

Kuninkaalla oli tytär, kaunis ja komea, mutta niin itsepäinen, ettei kukaan saanut häntä muuttamaan sitä, minkä hän kerran oli päättänyt. Ja kun hän alkoi komentaa, ja se tapahtui hyvin usein, niin saivat siinä tanssia hänen pillinsä mukaan sekä kuningas että koko hoviväki.

Tämä tyttö oli saanut sen ajatuksen päähänsä, että hän menee sille miehelle, joka voi maksaa hänestä hänen painonsa kullassa. Ja kun hän oli jokseenkin komea nainen, niin olisi siihen tarvittu aika kasa rahaa. Kyllähän häntä kävi yksi ja toinen katsomassa, mutta päätään puristaen meni pois, sillä niin paljoa rahaa ei ollut kenelläkään. Mutta kun kuninkaantytär veroitti jokaista, joka katsomassakin kävi, tuhannella kultarahalla, niin oli hänelle jo kasaantunut suuri laari täyteen kultarahoja.

Tämä laari oli samassa aitassa kuin se suuri puntarikin, jonka toisessa vaakalaudassa kuninkaantytär seisoi ja toiseen saivat kosijat koota kultarahansa.

Tämän kuninkaantyttären nimi oli Sohvi.

Toisesta maasta tuli sinne kuninkaan kaupunkiin kauppias. Aapeli oli hänen nimensä. Hän oli niin reipas ja ilo loisti hänen kasvoistaan niin kirkkaasti, että jokainen tyttö toivoi hänet saavansa omakseen.

Tämäkin meni sitä kuuluisaa kuninkaantytärtä katsomaan, joka painon mukaan itseänsä kaupitteli. Kun Sohvi näki Aapelin ja Aapeli Sohvin, alkoivat he molemmat heti kovasti pitää toisistaan, ja Aapeli toivoi olevansa niin rikas, että hän olisi voinut ostaa Sohvin omakseen, ja Sohvia kiukutti se, että hän sillä tavoin oli päättänyt valita miehensä, sillä hän olisi ottanut Aapelin, vaikka sillä ei olisi ollut ropoakaan.

— Kun minä olen toisesta maasta, sanoi Aapeli, niin ei minulla ole niin paljoa rahoja mukanani, mutta, jos ensin antaisit punnita itsesi, niin tietäisin kuinka paljon kotoani tuon.

— Mennään sinne minun aittaani, sanoi Sohvi. Siellä on aivan vakituinen puntari minua varten.

Sinne he menivät yhdessä ja siinä punnitessa he puhelivat kaikista maailman asioista. Ja jota enemmän he puhelivat, sitä enemmän he rakastuivat toisiinsa. He punnitsivat niin kauan siellä aitassa, että kuningas jo tuli ovelle kurkistamaan, missä he niin kauan viipyivät.

— Mikä kauppias sinä olet, sanoi kuningas, kun et sen pikemmin osaa punnita?

— No, ei se nainen olekaan mikään jauhosäkki, sanoi Aapeli, ei sitä niinkään pian punnitse.

— Elä sinä, isä, tähän sekaannu, sanoi Sohvi. Sinä et ymmärrä yhtään näitä asioita. Se ihmisen punnitseminen on hyvin monimutkainen asia.

Lopulta Aapeli sai tarkan tiedon siitä, kuinka paljon Sohvi painoi, ja hän läksi laivallaan omille mailleen rahojaan hakemaan.

Sillä aikaa Sohvi odotteli Aapelia eikä ottanut ketään kosijaa enää vastaan.

— Se minun ostajani on kotoaan hakemassa rahojaan, sanoi hän. Turhaa on tässä enää muitten yrittääkään.

Aapeli oli paperinpalalle kirjoittanut Sohvin painon muistoonsa ja alkoi kotiaan päästyään kultarahojaan laskea ja punnita. Mutta vaikka hän kaiken rikkautensa pani yhteen kasaan ja myi kaiken, mistä hän vain saattoi rahaa saada, niin ei hän saanut puoltakaan siitä summasta kokoon, joka olisi tarvittu Sohvin ostamiseen.

Huomattuaan, ettei hän mitenkään vaadittua kultaa saisi kootuksi, päätti hän mennä Sohville ilmoittamaan, ettei siitä hänen hommastaan mitään tulekaan. Hän purjehti laivallaan kuninkaan linnan luo ja meni Sohvin puheille.

— No, mitenkä sen asian laita on? kysyi Sohvi.

— Ei siitä minun ostostani taida tullakaan mitään, vastasi Aapeli.

— Miksei tule?

— Sinä painat aivan liian paljon. Ei sellaista kultamäärää kukaan voi haalia kokoon.

— Puuttuuko sinulta paljonkin? Ehkä minä voisin niin paljon laihtua, että sinä voisit tuon summan suorittaa.

— Ei sitä kukaan niin paljoa voi laihtua, sillä minulla ei ole puoltakaan sinun painostasi.

— Sepä nyt on harmillinen asia, sanoi Sohvi, sillä minä tulisin hyvin mielelläni sinulle.

— Mielellänihän minäkin sinut ottaisin, sanoi Aapeli. Ei minulta suinkaan halua puutu, ei muuta kuin rahat.

— Mutta jos kuitenkin koetettaisiin sitä punnitsemista, sanoi kuninkaantytär. Minä koetan seisoa niin kepeästi kuin mahdollista vaakalaudalla.

— Kyllä minä tiedän, ettet sinä niin kepeästi voi seisoa, että minun rahani riittäisivät. Mutta, kuten tahdot, voinhan minä sinun mieliksesi koettaa.

Ja he menivät yhdessä kuninkaantyttären aittaan.

Siinä Sohvi seisoi vaakalaudassa ja koetti olla niin kepeä kuin suinkin, mutta eiväthän Aapelin rahat minnekään riittäneet.

Siinä he nyt kumpikin katselivat murheellisina toisiinsa. Ei puhekaan luistanut kummaltakaan. Vihdoin sanoi Aapeli:

— Siinä nyt näet, ei se kulta minnekään riitä. Sitä paitsi olet sinä vielä poissaoloni aikana lihonutkin.

— Minä pelkään sen tehneeni. Minä olin niin hyvällä tuulella sinua odotellessani, että taisin syödä liian runsaasti.

— Kuka sinun käskikin keksimään sellaisia hullutuksia kuin tämä painon mukaan myyminen. Siinä nyt tuli harmi meille kummallekin.

— Luuletko, etten minä tässä jo ole omaa tyhmyyttäni kiukutellut, sanoi Sohvi. Mutta kuka sitä edeltäpäin osasi arvata, että sellainen mies kuin sinä tulisi minua kosimaan.

— Ei tässä siis ole mitään muuta neuvoa kuin että minä menen omille mailleni, ja me sanomme kauniisti hyvästit toisillemme, sanoi Aapeli.

— Älähän nyt sentään vielä hätäile, sanoi Sohvi. Täytyyhän meidän tästä jollain tavoin päästä, sillä minä olen päättänyt tulla sinun vaimoksesi, ja minkä minä kerran päätän, sen minä pidänkin.

— Olisit ensin ollut tekemättä sellaisia jonninjoutavia päätöksiä kuin koko tämä punnitsemisjuttu on.

Kuningas tuli aitan ovelle ja sanoi:

— Tuleeko siitä punnitsemisesta mitään valmista, vai mitä?

— Mene sinä, isä, tiehesi, sanoi Sohvi. Täällä juuri paraillaan ladotaan kultaa puntariin, minkä ehditään ja ennätetään.

Kun kuningas oli mennyt aitan ovelta kirkastuivat äkkiä Sohvin kasvot.

— Nyt minä keksin keinon, jolla pääsemme pulasta. Kyllä minä olen ollut typerä, kun en ennen ole sitä huomannut.

— Mikä keino se on, ethän siellä vaakalaudallasi voi äkkiä sen köykäisemmäksi tulla?

— En voikaan, mutta sinun vaakalautasi voi tulla raskaammaksi. Onhan minulla tuolla kokonainen laari täynnä kultarahoja. Ala ottaa sieltä niin paljon kuin tarvitaan.

Heidän ilonsa oli hyvin suuri heidän keksiessään tämän keinon. Aapeli ajoi molemmin kourin kiiltäviä kultakolikolta vaakalautaan. Mutta ajoi hän kuinka paljon tahansa, niin ei se vaakalauta, jossa kuninkaantytär oli, sittenkään noussut.

— Nyt olen kaikki rahat laaristakin ajanut, sanoi Aapeli, eikä sekään riitä.

— Vähällä on, ettei riitä, sanoi Sohvi. Kyllä minua nyt kiukuttaa, kun niin iloinen olin sinua odotellessani ja aivan tarpeettomasti lihoin. Mutta minä korvaan sen nyt toisin.

— Hyvänen aika, sanoi Aapeli. Mitä sinä nyt aijot?

— Minä vähennän vaatteitani siksi, kunnes painoni on kylliksi vähentynyt.

Ja Sohvi riisui toisen vaatekappaleen toisensa jälkeen. Ja kun hän viimeisenkin vaatteen oli päältään heittänyt pois, niin nousi se vaakalauta, jolla hän seisoi.

— Joko on punnitseminen loppunut, sanoi kuningas ja kurkisti oven raosta.

— Jo on, sanoi Sohvi. Rahaa on niin paljon kuin on vaadittukin.

— No, ei sitten muuta kuin kutsun tänne tuomarit tarkastamaan, sanoi kuningas.

— Kutsu vain, sanoi kuninkaantytär. Mutta nuoria tuomareita et saa kutsua, et muita kuin ne, jotka ovat seitsemänkymmenen vuotiaita ja sitä vanhempia.

Kuningas juoksi kiireimmän kautta linnaan ja palasi neuvonantajiensa kanssa, joista kahta täytyi kantaa, niin vanhoja he olivat, yksi oli silmäpuoli, yksi tukkikuuro, ja kaikki he olivat yli seitsemänkymmenen vuotiaita. Mutta kun he aittaan tulivat, niin jäivät he hetkiseksi hämmästyneinä seisomaan, niin kaunis oli kuninkaantytär seisoessaan koko alastomassa kauneudessaan siinä vaakalaudalla.

Mutta Sohvi ei antanut heidän siinä kauankaan seisoa häntä töllistelemässä, vaan huusi:

— Elkää siinä töllistelkö minua kuin lehmät vasta maalattua aitaa, vaan katsokaa puntariin. Vaakalauta painuu rahojen puolelle.

— Niin painuu, sanoi kuningas.

— Niin painuu, sanoivat kaikki neuvosherrat.

— Aapeli on täyttänyt ehdon, sanoivat kaikki neuvosherrat.

— Menkää sitten tiehenne, sanoi Sohvi, jotta minä pääsen pukemaan vaatteet ylleni.

Ja kuningas ja neuvosherrat kompuroivat, miten kukin pääsi, aitasta pois.

Pidettiin sitten häät, oikein rymyhäät. Ja häiden jälkeen vei Aapeli Sohvinsa omalle maalleen. Rahaa oli heillä ennestään, sillä Sohvi otti luonnollisesti kaikki punnitusrahat mukaansa, ja uutta tuli lisää, niin että heillä ei ollut huolista aavistustakaan. Vaikka Sohvi olikin hiukan tuittupäinen ja toisinaan mekasti hiukan liian paljon, niin kyllä hän taukosi, kun Aapeli tiuskaisi muutaman kovan sanan.