Satujen maailma: Suomen kansan sadut I-II kokoelma

SATUJEN MAAILMA

Kertonut

Jalmari Finne

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1910.

SISÄLLYS:

Peukalopoika.
Äitiään tyhmempää hakemassa.
Tosi ja vale.
Uuninperäinen.
Paholainen ja jäniksenpyytäjä.
Löydetty aarre.
Tietäjäukko.
Rannalla kylpevä neito.
Köyhä mies ja pakkanen.
Lentävä poika.
Maailman-lopun ihmiset.
Väkevä Matti.
Valkeuden maa.
Seppä ja paholainen.
Armelias pohatta.
Savipoika.
Silkkinen lammas.
Erakko ja kyntömies.
Loihtija ja hänen kasvattinsa.
Tämmöinen.
Paholaisen pelastaja.
Pietari ja Paavali pajassa.
Hengen antaminen toisen edestä.
Lintujen kielen taitaja.
Täin nahka.
Sohvi ja Aapeli.

PEUKALOPOIKA.

Mies pilkkoi puita tuvassaan. Kuinka hän siinä varomattomasti kirvestään käytteli, niin iski hän peukaloonsa ja se meni poikki. Mies otti peukalon, heitti sen uunin päälle ja sanoi:

— Olkoon tuolla!

Seuraavana päivänä meni mies metsään halmetta kyntämään. Hänen siellä puuhaillessaan hänen vaimonsa paistoi tuvassa piirakoita ja sanoi itsekseen:

— Olisipa nyt meillä poika, niin lähettäisin hänet metsään viemään isälleen evästä. Kun ei ole, niin tästä itseni pitää lähteä.

Kun hän niin oli sanonut, kuului uunin päältä pientä vikinää:

— Äiti kulta, anna minun mennä, kyllä minä vien.

Akan katsahtaessa sinne näki hän peukalon tulevan sieltä ja kuuli sen sanovan:

— Anna tänne, kyllä minä vien!

Kummitus se on, ei mikään muu kuin kummitus, ajatteli akka, mutta antoi kuitenkin piirakat pojalle.

Peukalopoika meni pihalle, kiipesi varsan korvan taakse ja sieltä ohjaili sitä eteenpäin.

Jo kaukaa se alkoi huutaa:

— Katsohan isä, minä tuon sinulle piirakoita!

Mies katseli ympärilleen, mistä sellainen pieni, piipittävä ääni kuului, mutta ei nähnyt mitään. Varsa vain tulla laukkasi yksinään halmetta kohden.

Varsahan siellä tulee halmetta kohden, sanoi mies, mutta mistä se ääni alkunsa saa.

Kun varsa tuli aivan lähelle, puikahti peukalopoika korvan takaa esiin ja sanoi:

— Tässä minä olen isä, toin sinulle äidin paistamia piirakoita.

Mies otti pojan kämmenelleen, ja silloin alkoi tämä haastella miehen kanssa ja kertoa, että hän oli hänen poikansa, joka oli muodostunut miehen uunin päälle heittämästä peukalosta.

Miehen syödessä piiraita meni poika kyntämään.

Sattuipa pappi kulkemaan halmeen ohitse. Hän löi kätensä hämmästyksestä yhteen ja huusi:

— Jopa nyt on ihme ja kumma! Tuolla aura aivan yksinään kulkee ja kyntää.

— Ei se yksinään kulje, sanoi mies. Minun poikani siellä on hevosta ohjaamassa.

Kun hevonen veti auran saran päähän, näki pappi pojan. Papin alkoi kovasti tehdä mieli sitä ja hän sanoi miehelle:

— Myy minulle tuo poikasi.

Mies raapi hetkisen korvallistaan ja sanoi sitten.

— Myynhän minä, jos vain kaupoista sovitaan.

— Paljonko sinä tahdot? kysyi pappi.

— Enhän minä paljoa tahdo, vastasi mies, mutta en minä ihmistä huokeammasta myy kuin sadasta hopearahasta.

Niin kovasti teki papin mieli peukalopoikaa, että hän maksoi tuon summan ja pisti pojan taskuunsa.

Mutta peukalopoika ei tyytynytkään olemaan siellä, vaan puikahti maahan ja juoksi kotiaan.

Kun pappi tuli kotiaan, sanoi hän vaimolleen:

— Tulehan tänne, muijaseni, niin minä näytän, millaisen pojan minä olen saanut.

Pappi alkoi etsiä taskustaan, mutta ei löytänyt, hän käänsi lopulta taskunsa nurin, mutta ei sittenkään löytänyt.

Hän palasi miehen luo ja sanoi:

— Sinun poikasi ei pysynytkään minun luonani.

— Ei tuo näyttänyt pysyneen, vastasi mies. Täällähän tuo on kotona.

— Annahan se minulle takaisin.

— En minä maksutta anna. Nyt on poika minun taas, koska ette osannut sitä pitää hallussanne. Enkä minä sitä poikaa enää myykään.

— Miksi et? kysyi pappi.

— Se poika on viisaampi kuin arvaakaan.

— En minä usko noin pienessä miehessä liikoja viisauksia piilevän, vastasi siihen pappi. Sitten vasta minä sen viisaaksi uskon, jos se voi minun vaimoltani sormuksen varastaa.

Mies sanoi:

— Ottakaa poika taloonne, niin varmasti se minulle sormuksen tuo.

— Jos tuo, sanoi siihen pappi, niin sata hopearahaa annan minä sinulle palkaksi.

Pappi vei pojan kotiaan. Sinne tultuaan hän kertoi vaimolleen sopimuksestaan miehen kanssa ja varoitti kovasti vaimoansa varomaan sormustaan.

Tuli yö. Silloin peukalopoika hiipi papin vaimon vuoteeseen, kiskoi sormuksen ja toi sen isälleen.

Aamulla, kun pappi huomasi sormuksen kadonneen vaimonsa sormesta, tuli hän miehen luo ja sanoi:

— Tännekö sinun poikasi on minun vaimoni sormuksen tuonut?

— Täällähän tuo on, vastasi mies. Ja hyvässä tallessa onkin.

Pappi pyyteli sormusta takaisin ja niitä entisiä rahojaan, mutta mies ei antanut. Ja niin he löivät vetoa uudelleen siitä, että jos poika voi viedä papin navetasta parhaimman lehmän, niin saa mies pitää sen ja kaiken, mitä hän tähän asti on saanut ja lisäksi sata hopearahaa. Ellei poika voi sitä täyttää, täytyy miehen antaa kaikki rahat ja tavarat takaisin. Mies löi vetoa papin kanssa. Papin palattua kotiinsa sulki hän illalla tarkoin kaikki navettansa ovet ja ikkunat.

Mutta peukalopoika pujahti sinne eräästä hiirien tekemästä raosta ja alkoi huutaa:

— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni, härkä pääsi pakoon.

Kuultuaan tämän, huusi pappi heti renkinsä ja piikansa koolle. Nämät menivät navettaan, avasivat ovet ja etsivät härkää.

Sillä välin ajoi peukalopoika lihavimman lehmän pois navetasta ja vei sen kotiaan.

Kun piiat palasivat navetasta, kysyi pappi:

— Saitteko härän kiinni?

— Mitä kiinniottamista siinä oli, vastasivat piiat, eihän se poissa ollutkaan, siellä oli navetassa. Mitä lienee joku ilkeyksissään valehdellut.

Mutta kun aamulla mentiin katsomaan navettaan, olikin lihavin lehmä kateissa.

Silloin meni pappi miehen luo ja kysyi:

— Täälläkö minun lihavin lehmäni on?

— Täällähän tuo on, vastasi mies. Poikani sen tänne on ajanut.

Papin ei auttanut muu kuin maksaa miehelle taas sata hopearahaa. Mutta uudelleen hän löi vetoa.

— Saat pitää kaikki, jos poikasi voi tuvastani varastaa jauhinkivet ja saat vielä sata rahaa lisäksi. Ellei hän siihen pysty, saat maksaa minulle takaisin kaiken sen, minkä olet minulta saanut.

Mies suostui tähän.

Pappi kun palasi kotiin, niin varoitti hän ankarasti piikoja, etteivät nämä millään muotoa saisi hävittää kiviä.

Piiat alkoivat jauhaa. Peukaloinen hiipi jauhovakkaan ja alkoi heitellä jauhoja silmille. Kun nämä eivät ketään nähneet, luulivat he toisiaan syyllisiksi tähän pahantekoon, alkoivat ensin viskellä toisilleen sanoja ja lopulta jo kävivät toistensa tukkaankin.

Heidän siinä tapellessaan vieritti poika kiven tuvasta ja edelleen tietä pitkin isänsä mökille.

Papin ei auttanut muu kuin mennä taas miehen mökille ja antaa hänelle sata hopearahaa sopimuksen mukaan.

— Ei tämä minun mielestäni ole aivan oikeata peliä, sanoi pappi. Koetetaanhan vielä yksi ja viimeinen kerta. Jos poikasi voi varastaa kirveet miehiltä, jotka panen metsään puita hakkaamaan, niin saat kaiken pitää hyvänäsi ja vielä sata hopearahaa päälle kaupan. Mutta jollei hän sitä voi täyttää, niin otan sinulta pois kaiken sen, minkä olet saanut.

Mies suostui tähän.

Kun pappi tuli kotiaan, sanoi hän kolmelle rengilleen:

— Menkää metsään puita kaatamaan, mutta varjelkaa tarkoin kirveitänne.

— Emmehän me kirveitä metsässä hävitä, sanoivat rengit ja nauroivat.

Heidän metsään mennessään seurasi peukalopoika heitä. Hän kiipesi puuhun ja vei lastuja mukaansa. Niillä hän alkoi kiusata puitten hakkaajia.

Sattuipa hän heittämään erästä miestä silmään. Tämä suuttui siitä pahanpäiväisesti, alkoi rakentaa riitaa toisten kanssa ja väittää, että ne olivat hänen silmänsä puhkaisseet.

Siitä syntyi lopulta julma tappelu. Ja kun nuo kolme renkiä oikein voimainsa takaa iskivät yhteen, niin sieppasi peukalopoika sillä aikaa kirveet ja vei ne isälleen.

Nähdessään renkiensä palaavan metsästä takaisin kysyi pappi:

— Onko teillä kirveet?

— Ei ole, vastasivat miehet. Sinne ne katosivat metsään, emmekä löytäneet, vaikka kuinka olisimme etsineet.

Kuullessaan tämän meni pappi miehen luo ja sanoi:

— Nyt saat pitää poikasi ja kaiken tavaran ja tässä on vielä sata hopearahaa entisten lisäksi. Minä en, enää sinun kanssasi lyö vetoa, sillä sinä voit tehdä minusta aivan keppikerjäläisen.

Peukalopoika jäi isänsä ja äitinsä luo, ja he elivät tyytyväisinä siihen rikkauteen, jonka mies peukaloisen avulla oli papilta saanut siepatuksi.

ÄITIÄÄN TYHMEMPÄÄ HAKEMASSA.

Olipa kerran leskivaimo. Hänellä oli kolme poikaa. Kaksi heistä oli viisasta, mutta kolmas tuli äitiinsä ja oli tyhmä.

Kerran läksivät viisaat veljet metsälle jättäen nuorimman veljensä ja äitinsä kotia katsomaan. Tulipa silloin taloon kerjäläinen, mikä lie ollutkaan suuri velikulta. Emäntä kysyi häneltä: Mistä kaukaa vieras tulee?

— Tuoltahan minä olen toiselta ilmalta tullut, kuolleitten maasta, katsomaan kuinka täällä päin jaksetaan.

— Vai toiselta ilmalta! huudahti emäntä. Etkö ole siellä minun ukkoani nähnyt, joka tässä takavuosina sinne meni?

— Kyllähän minä hänet nähnyt olen, sanoi kerjäläinen. Olemmehan me siellä yksissä olleet hyvinkin paljon.

— Mitäs se minun ukkoni siellä tekee? Ei kai hän siellä jouten ole, kun täällä maan päälläkin aina niin kovasti rehti ja raastoi.

— Eihän se siellä jouten ole, vettä on pantu vetämään.

— Ei ole helppoa työtä, jos ylämäki on edessä ja yhtäpäätä sitä saa tehdä.

— Se ei nyt vielä ole mitään, mutta kun sillä ei ole niin vaateriepuakaan yllään.

— No, voi, voi, mahtaa sen olla vilu, kun sattuu tulemaan kylmät ilmat.

— Onhan se siellä saanut värjöttää jos jonkinlaisissa ilmoissa. Tänne lähtiessäni käski se minun pyytää täältä hänelle sen valkoisen hevosensa, jotta saisi panna sen vesikeikkaa vetämään. Ja sitten ukkonne pyysi vielä neljäkymmentä kyynärää vaatetta, jotta saisi siitä ommella itselleen vähän ruumiin verhoa.

— Annanhan minä, sillä enhän minä salli, että tällaisen talon isäntä siellä toisessa maailmassa saisi kaikkien pilkkana ilkosen alasti vesikelkkaansa vetää. Eroitus se sielläkin pitää olla ihmisillä.

Ja emäntä ravitsi runsaasti kerjäläistä ja antoi hänelle valkoisen hevosen ja neljäkymmentä kyynärää kangasta. Nyt kerjäläinen, niin täynnä ruokaa kuin kiiliäinen, kiitteli emäntää, nousi hevosen selkään, otti kangaskäärön syliinsä ja ratsasti pois.

Kun molemmat vanhemmat veljet illalla tulivat kotia, riensi emäntä heille kertomaan, millainen vieras oli käynyt talossa ja kuinka hän sille oli antanut valkoisen hevosen ja neljäkymmentä kyynärää kangasta, jotta hän ne veisi sinne toiseen maailmaan isäukolle, joka siellä ihan ilkosen alasti saa kaiket päivät vettä vetää.

Tämän kuultuaan, kävivät veljekset kiukusta punaisiksi ja sanoivat:

— Me lyömme sinut kuoliaaksi, kun sellaisia tyhmyyksiä teet. Eihän kukaan sieltä toisesta maailmasta voi takaisin tulla, vaan nyt olet sinä antanut talon paraan hevosen maankiertäjälle.

Mutta nuorin veljistä astui väliin ja sanoi:

— Eihän pidetä sillä äidin tappamisella sellaista kiirettä. Ainahan toisen hengiltä joutuu ottamaan. Antakaahan minun mennä etsimään, onko maailmassa toisia yhtä tyhmiä ihmisiä. Jos on, niin silloin saakoon äitimme pitää henkensä.

Tähän suostuivat toiset veljekset ja nuorin veli läksi maailmalle äitiään tyhmempää hakemaan. Kulkiessaan tuli hän kartanon luo, jonka pelloilla makasi suuri sika. Poika meni sian luo, tarttui sen sorkkaan ja kumarsi syvään. Kartanon herra ei ollut kotosalla, hänen vaimonsa vain yksinään talossa liikuskeli. Kun palvelijat näkivät pojan pellolla sialle kumartelevan, menivät he emännän luo sanoen:

— Mikähän hullu meidän pellolla on. Se kumartelee meidän suurelle sialle?

Emäntä lähetti heti palvelijan kysymään pojalta, miksi hän sialle kumartelee.

Poika vastasi:

— Tämä sika on minun äitini sisar.

— Kuinka se sinun äitisi sisar voi olla?

— Tämä sika on kirjava niinkuin minun äitinikin, ja siis on se minun tätini. Meillä on siellä kotona häät ja minä tulin kutsumaan sukuani häihin.

Palvelija riensi kertomaan tämän emännälleen. Tämä huomasi heti, että mies oli hullu. Hän kutsutti pojan luokseen ja sanoi hänelle:

— Mitä sinä sitä minun sikaani kumartelet?

— Se on minun äitini sisar, siksi minä sitä kumarran.

— Ja mitä sinulla on sille asiaa?

— Meillä on kotona häät, ja minä tulin häntä kutsumaan pitoihin.

Emäntä kun sen kuuli, alkoi makeasti nauraa. Ja nauroi siinä koko palvelusväkikin sellaiselle miehelle, joka sikaa tätinänsä piti. Ja emäntä käski tuoda silkkisen hameensa ja puki sian siihen ja antoi pojalle vielä hevosenkin, jolla hän sai tätinsä viedä kotiaan.

Kun poika oli lähtenyt talosta, tuli kartanon herra kotiaan. Hänen vaimonsa riensi heti hänelle kertomaan.

— Ajattelehan, sanoi hän nauraen, millainen mies täällä kävi. Hän kumarteli meidän suurelle emäsialle ja sanoi, että se oli hänen tätinsä, jota hän oli tullut kutsumaan häihin. Minusta se oli niin hullunkurista, että minä puetin sian silkkiseen hameeseeni ja annoin pojalle hevosen, jotta hän sai viedä tätinsä kotiaan.

Kuultuaan sen tuli kartanon herra kovasti kiukkuiseksi ja sanoi:

— Kaikkia muun maailman viettelyksiä sinä uskotkin. Nyt olet antanut pois meidän parhaan sikamme ja komeimman hevosemme. Mutta kyllä minä ne takaisin noudan.

Hän valjasti kaksi hevosta rattaiden eteen, otti käteensä hyvän karahkan ja läksi poikaa takaa ajamaan. Kuullessaan kuminaa takanaan, arvasi poika heti, että häntä oltiin takaa-ajamassa. Hän poikkesi tien oheen, piiloitteli hevosen metsään ja sitoi sen puuhun. Sian takajalkaan sitoi hihnan ja kiinnitti sen toiseen puuhun. Itse hän meni maantielle, otti lakin päästään, laski sen tiellä olevaan kakkaran päälle ja piteli sitä siinä.

— Mitä sinä siinä lakillasi varjelet?

— Satuin saamaan kultaisen linnun kiinni ja sitä minä tässä nyt koettelen estää pakoon pääsemästä.

— Etkö ole nähnyt tästä sellaisen miehen ajavan ohitse, jolla oli hevonen ja silkkiseen hameeseen puettu sika?

— Näinhän minä sellaisen. Tuonne se ajoi kotiaan päin.

Kuultuaan sen, sanoi kartanon herra:

— Ota minun hevoseni ja lähde miestä takaa ajamaan. Kyllä minä sillä aikaa vartioin lintua.

— Mutta te ette saa lakkia nostaa, muuten lintu pääsee pakoon.

Herra lupasi sen ja poika otti hänen molemmat hevosensa, etsi salavihkaa metsästä oman hevosensa ja sian ja läksi kulkemaan kotiaan kohden.

Siinä kartanon herra maantiellä piteli pojan lakkia luullen suojelevansa kultaista lintua. Lopulta hänen teki mieli katsoa, millainen se kultainen lintu oikeastaan oli. Hän nosti hiukan lakin reunaa ja kurkisti alle. Kylläpä hän vimmastui nähdessään sen alla vain kakkaran. Hän huomasi, että mies olikin sama, jolle hänen vaimonsa oli sian ja hevosen antanut. Kiireimmän kautta riensi hän taloonsa, valjasti kolme hevosta ajoneuvojen eteen ja läksi poikaa takaa ajamaan. Ja kiukkuinen oli hänen mielensä, niin että kipinöitsi.

Poika kuuli takaansa jymyä ja siitä hän arvasi, että taas oltiin häntä takaa-ajamassa. Hän piiloitti kiireimmän kautta hevosensa ja sian metsään.

Siinä lähellä oli vanha ämmä niityllä heiniä rukoon panemassa. Tämä kun kuuli kaukaa jyminää, kysyi pojalta:

— Mikä siellä on tulossa?

— Keisari sieltä tulee, vastasi poika.

— Mitä se keisari nyt kesken kiireintä heinäaikaa ajelee?

— Se kulkee ympäri valtakuntaa tappamassa kaikki vanhat ämmät.

— Voi hyvänen aika, minne nyt menen piiloon?

— Mene tuonne heinäruon alle, kyllä minä hänet tästä pois toimitan.

Ämmä meni heinäruon alle ja poika peitti hänet niin tarkoin, ettei muuta näkyville jäänyt kuin hänen hampaaton suunsa. Sinne poika pisti sormensa.

Kartanon herra tuli täyttä vauhtia ajaen ja kysyi pojalta.

— Mitä sinä siinä teet?

— Minulla on täällä heinäruon alla lekkeri, jossa minulla on hyvää juomaa. Mutta äkkiä paukahti tappi pois, ja nyt minun täytyy pitää sormeani tapinreiässä, jotta ei juoma pääse valumaan maahan.

— Oletko nähnyt miehen ajavan tästä ohi, jolla oli kolme hevosta ja silkkihameeseen puettu sika matkassaan? kysyi kartanon herra.

— Näinhän minä sen miehen, vastasi poika. Ei ole kauaakaan siitä, kun ajoi tästä ohitse tavatonta himphamppua.

— Ota nämä minun hevoseni ja lähde sitä miestä takaa ajamaan, kyllä minä sillä aikaa pidän sormeani tapinreijässä, sanoi kartanon herra.

— Kyllähän minä sen voin tehdä, sanoi poika.

Hän otti hevoset, haki metsästä omansa ja läksi kotiaan.

Siinä kartanon herra kauan aikaa piteli sormeaan ämmän suussa. Lopulta teki hänen mieli maistaa, millaisia juomia lekkerissä oli. Mutta pistäessään sormen suuhunsa, sanoi hän:

— Hyi, pahan makuista on!

Samassa kömpi akka heinäruon alta esiin. Silloin kartanon herra huomasi, että häntä taaskin oli petetty ja hän läksi kiukuissaan kotiaan astumaan.

Mutta poika tuli kuudella hevosella kotiaan ja sanoi:

— Henkiin se meidän äiti-muori saa jäädä, sillä minä olen tavannut toisia, jotka ovat tyhmempiä kuin hän.

Näin tulivat he rikkaiksi ja taitavat vieläkin elää, elleivät ole kuolleet.

TOSI JA VALE.

Olipa kerran kaksi miestä. Toinen heistä puhui aina totta ja toinen aina valehteli.

Nämät miehet yhtyivät kerran salolla ja valehtelija ehdoitti toiselle, että he yhdessä läksisivät astelemaan.

Astellessaan asumatonta saloa, tuli heidän nälkä.

Totuudenpuhujalla ei ollut evästä, mutta valehtelijalla oli sitä enemmän.

— Anna, hyvä mies, minulle ruokaa, sanoi totinen mies. Jollet anna, niin minä näännyn nälkään.

— Annan kuin annankin, sanoi valehtelija. Mutta et sinä mitään ilmaiseksi saa. Jos annat minun kaivaa toisen silmän päästäsi, niin ruokin sinua.

Toinen suostui siihen ja valehtelija kaivoi hänen päästään silmän.

Syötyään alkoivat he taas astella tietä eteenpäin. Eipä aikaakaan, niin alkoi nälkä taas vaivata heitä. Totinen mies sanoi valehtelijalle:

— Anna, hyvä mies, minulle taas ruokaa, sillä muuten kuolen nälkään.

— Annan kuin annankin, vastasi valehtelija. Mutta maksuksi tahdon minä sinun toisen silmäsi.

Vaikeatahan oli molemmista silmistään siten luopua, mutta totisella miehellä ei ollut muuta neuvoa, ja niin salli hän sen tapahtua.

Kun totinen mies oli tullut näin aivan sokeaksi, vei valehtelija hänet kirkon viereen ja jätti siihen.

Tuli yö. Silloin lensi kolme korppia kirkon harjalle ja alkoi keskustella.

— Minä tiedän hyvän asian, sanoi ensimäinen.

— Minä tiedän vielä paremman, vastasi siihen toinen.

— Minä tiedän kaikista parhaimman, sanoi kolmas.

— Minäpä kerron, mitä minä tiedän, sanoi silloin ensimäinen. Tässä kaupungissa on suuri veden puute, sillä sitä on kaukaa noudettava. Kukaan ei tiedä, että lähinnä kirkkoa olevan talon tuvan karsinassa on vesipaikka. Ei tarvitse muuta kuin pistää sormellaan multaan, niin heti vettä pulppuaa. Ja sitä tulee niin runsaasti, että kymmenellä hevosella saa sitä kuljettaa pois.

— Minäpä tiedän vielä paremman asian, sanoi toinen korppi. Jos joku on sokea, niin menköön vain sakastin portaitten luo ja kerätköön rikkoja, ja pyyhkiköön niillä silmänsä, niin saa hän näkönsä.

— Minäpä tiedän kaikista parhaimman asian, sanoi kolmas korppi. Kuninkaan tytär on jo kauan aikaa ollut kovasti sairaana, eikä häntä kukaan ole osannut parantaa. Mutta minä tiedän, millä tauti hänestä on ajettava pois. Tämän kirkon alttarin sisällä on vaateriepu, kun sen ottaa ja sitä keittää kattilassa, niin tulee siitä sellaista rohtoa, jolla kuninkaan tytär parantuu.

Korppien lennettyä pois, meni mies sakastin portaitten luo, kokosi rikkoja ja pyyhki niillä silmiään. Tehtyään sen, tuli hän jälleen näkeväksi.

Aamun koitettua meni hän siihen taloon, josta korpit olivat puhuneet ja pyysi vettä juodakseen.

— Ei, hyvä mies, meillä ole vettä, vastasi emäntä. Niin on huono tässä kaupungissa veden saanti, että sitä ei voi antaa jokaiselle pyytäjälle.

— Jos laskette minut vain tuvan karsinaan, niin kyllä minä vettä teille toimitan, sanoi mies.

Kun mies tuli tuvan karsinaan, otti hän kourallisen multaa maasta.

Heti pulpahti siitä esiin sellainen vesimäärä, että mies tuskin pääsi tuvasta pakoon, niin pian se täyttyi vedellä.

Kun kaupungilla levisi tieto, että suuri lähde oli löydetty keskellä kaupunkia, annettiin miehelle suuri palkinto.

Totinen mies meni sitten kuninkaan linnaan ja sanoi kuninkaalle:

— Mitenkä se teidän tyttärenne on kipeä?

— Eihän kukaan sen kivusta tiedä, vastasi kuningas, mutta kovin on huonona ollut. Kyllä sitä on kaikilla tavoin koetettu parantaa, mutta mistään ei ole apua ollut. Tiedätkö sinä mitään keinoa?

— Menkää kirkkoon, rikkokaa alttari ja ottakaa sen sisästä vaatekappale. Pankaa se kattilaan ja keittäkää siitä lääkettä, niin kyllä kuninkaantytär paranee, vastasi mies.

Kuningas käski tehdä niinkuin mies oli neuvonut. Alttarin sisältä löydettiin vaate ja siitä keitettiin kattilassa voidetta, jolla kuninkaantytär pestiin. Ja hän tuli heti aivan terveeksi.

Kuningas antoi miehelle suuret summat rahaa palkinnoksi ja totinen mies eli onnellisena kuolemaansa asti.

UUNINPERÄINEN.

Mies kun oli metsässä riistaa etsimässä, niin eksyikin sinne, eikä osannut kotiaan. Harhaillessaan siellä ja katsellessaan, minne yöksi jäisi, tuli hän pienelle mökille.

— Mikähän mökki tuokin on? ajatteli mies. Olkoon kenen asumus tahansa, niin uskaltaa kai sinne sisään mennä.

Hän avasi oven. Mökissä ei ollut ketään.

— Eihän täällä olekaan ketään, jolta pyytäisi yösijan lupaa, sanoi mies itsekseen. Pyydänpä sitten itseltäni ja annan itse siihen luvan.

Ja mies asettui mökkiin yötään viettämään. Kun hänen oli nälkä, nouti hän ensin ulkoa puita, pilkkoi ne, laittoi uuniin tulen ja pani padan valkealle. Sitten otti hän kontistaan jauhoja ja keitti itselleen keitoksen. Nostaessaan padan tulelta ja valmistautuessaan popsimaan keitostaan, kuului uunin perältä ääni:

— Hoi mies, minulle pitäisi talkkunaa!

Kuullessaan sellaisen äänen, kysyi mies:

— Mikä uuninperäinen siellä on? Oletko sinä ihminen, vai oletko eläin?

— Mitä se sinuun kuuluu, sanoi ääni. Anna, mitä minä pyydän. Mutta kun annat, niin muistakin kiroilla.

Kun se tahtoi kiroiltavaksi ruokaa annettaissa, arvasi mies, ettei se ollutkaan mitään muuta joukkoa kuin pahan joukkoa.

— Kun pahan peliin menee, saa sen mukaan ollakin, ajatteli mies.
Kyllähän minä kiroillakin osaan. Mieshän minä olen.

Ja hän otti talkkunavadin ja heitti sen sisällön uunin perälle. Ja sitä tehdessään hän kiroili niin huikeasti kuin suinkin saattoi.

Sen jälkeen hän istui hetkeksi miettimään, kuinka hän nyt tekee, meneekö levolle vai odottaako kunnes paha häneen kynteensä iskee.

— Ei sitä kumminkaan pakoon pääse, jos se oikein pahalle päälle yltyy, ajatteli hän. Yhtä hyvin sitä sitten nukkuukin. Ei tuo kuolemakaan mahda sen kummempi olla, on ihminen sitten valveilla tai unessa.

Näin tuumittuaan vaipui hän penkilleen ja oli piankin vaipunut uneen.

Aamulla tulla tupsahti tupaan se paha mies.

Nähdessään vieraan miehen makaavan tupansa penkillä kysyi hän:

— Mikä mies tämä on?

— Metsämieshän minä olen.

— Vai sellaista joukkoa sinä olet? No ei sitten muuta kuin tapetaan pois.

Mutta silloin pahan vaimo huusi uunin perältä:

— Ei sitä miestä tappaa saa. Se antoi minulle ruokaa.

Sen kun kuuli paha, niin sanoi:

— Mitäs minä hänelle sitten teen?

— Lahja lahjasta annetaan, niinhän se tapana on meilläkin, vastasi uuninperäinen. Sillä miehellä on kyttyrä selässä, otetaan se pois.

Silloin paha otti mieheltä kyttyrän ja mies tuli aivan terveeksi. Kun mies sitten läksi taas metsälle, kuljeksi hän siellä ja tuli viimein kotiaan.

Hän meni veljensä asunnolle ja tämäpä vasta kummeksi, kun näki veljensä sellaisena sorjana miehenä. Hänelläkin oli kyttyrä ja hän kysyi sen vuoksi:

— Millä ihmeen keinolla sinä olet saanut kyttyräsi pois?

— Minä olin metsässä ja jouduin pahan mökille. Siellä minä keitin keitoksen ja kun uuninperäinen huusi ja tahtoi ruokaa, niin annoin. Se oli pahan kakara tai lieneekö ollut vaimo. Kun mies, se pääpaha, tuli aamusella kotia, niin hän palkaksi siitä, että olin sille uuninperäiselle ruokaa antanut, otti minulta kyttyrän pois.

— Sinne minäkin menen, sanoi toinen veli.

Hän otti leiviskän mallasjauhoja konttiinsa ja läksi pahan mökkiä hakemaan. Illalla hän tuli mökille, astui sisään ja teki aivan niin kuin hän oli veljensäkin kuullut tehneen, pilkkoi puut, sytytti takkaan tulen ja pani sille oikein suuren kattilan, jossa keitti mallasjauhoista keitoksen. Aikoessaan ryhtyä syömiseen, kuului sieltä uunin perältä ääni, joka pyysi talkkunaa itselleen.

— Mikä ihmeellinen sinä olet, kysyi mies, oletko sinä ihminen vai muu paha?

— Se ei kuulu sinuun, vastasi ääni. Kiroile ja anna minulle ruokaa.

— Minne sinä tätä panet, kun tämä on aivan tulikuuma.

— Anna koko kattila tänne, vastasi ääni.

Mies antoi koko kattilan ja sen tehtyään hän laskeutui levolle.

Aamulla se pääpaha tuli kotiaan ja aikoi miehen tappaa, mutta uuninperäinen sanoi:

— Ei sitä miestä pidä tappaa, se antoi minulle ruokaa.

— Mitä me sitten sille annamme? kysyi pääpaha.

— Annetaan hänelle se, mitä toiselta otimme pois. Sittenkai hänen mielensä on hyvä.

Kyllähän mies koetti vastustella, mutta eihän siinä mikään auttanut, ja hänelle pantiin toinenkin kyttyrä oman kyttyränsä lisäksi.

Kun hän sitten kantaen tätä raskasta taakkaa saapui veljensä luo, niin sanoi hän:

— Katsohan nyt minua, katso ja ihmettele. Minä olin siellä mökillä ja tein aivan kaikki niin kuin sinäkin olit tehnyt. Mutta sainkos minä sen palkan kuin sinä. Kaikkia vielä. Minulla oli ennestään jo kyttyrä ja uuden ne antoivat minulle entisen lisäksi. Miksikähän ne minua sillä tavoin palkitsivat?

— Sinä taisit antaa liian paljon syömistä, sen vuoksi sinulle annettiin toinenkin kyttyrä.

— Ehkäpä se menee minulla toinenkin, antaa vain olla molempien, sanoi veli eikä hän sitä asiaa sen enempää surrut.

— Ei niitä pahoja pidä palvella. Eivät ne tiedä oikein tarkoin eroittaa, mikä on hyvää, mikä ei.

PAHOLAINEN JA JÄNIKSENPYYTÄJÄ.

Olipa kerran mies, jäniksenpyytäjä ammatiltaan. Hän tapasi kerran metsässä paholaisen ja teki hänen kanssaan sellaisen sopimuksen, että paholainen ajaa jäniksiä miehen jänislankoihin, pankoon mies ne sitten vaikka mihinkä. Palkaksi tästä lupasi mies itsensä paholaiselle.

Nytpä kelpasi miehen elää ja pyydystää. Pani hän lankansa minne tahansa, niin aina tuli niihin jäniksiä. Hän piti niitä pihalla aivan ikkunansa alla ja katseli, miten niitä sinne tuli aivan kuin kilvalla, toisinaan ne ihan tappelivat siitä, kuka sai pistää päänsä ansaan.

Mies tuli rikkaaksi myydessään jäniksen nahkoja. Mutta vähitellen hän alkoi käydä levottomaksi muistaessaan paholaiselle antamaansa lupausta ja hän alkoi miettiä keinoa, millä tavoin hän voisi saada välikirjan puretuksi.

Hän alkoi panna noitalankojaan tupaansa, mutta auttoikos se, kaikkea vielä. Kyllähän jänikset sinnekin pääsivät, kun paholainen piti ovea raollaan ja ajoi niitä sisään. Mies mietti ja tuumaili, miten hän voisi asettaa langat sellaiseen paikkaan, ettei jänis millään keinolla sinne pääsisi.

Eräänä päivänä hän viritti langat tupansa katolle, ja siellä oli sellainen paikka, ettei sinne olisi luullut jäniksen millään keinolla pääsevän. Paholainen tuli pihalle ajaen suurta jänislaumaa edellään ja kysyi mieheltä:

— Missä sinun lankasi nyt ovat?

— Tuolla ne ovat katolla.

Silloin alkoi paholainen lyödä jäniksiä ja huusi:

— Tippasteijaa. Tippasteijaa.

Jänikset koettivat hypätä, minkä parhaiten taisivat, mutta eiväthän ne millään keinolla päässeet sinne.

Paholainen löi ja huitoi, mutta kaikki hänen hommansa olivat turhia.

— Ne sinun jäniksesi eivät taidakkaan enää mennä minun lankoihini, sanoi mies.

Paholainen tuli niin pahalle mielelle siitä, ettei saanutkaan miestä omakseen, että hän poraten ja parkuen meni tiehensä.

Ja niin pääsi mies paholaisesta vapaaksi.

LÖYDETTY AARRE.

Olipa kerran ukko ja akka, vanhoja molemmat ja köyhiä. Akka oli viisas, mutta ukko ei ollut millään erityisellä järjellä varustettu. Akka kutoili sarkaa ja ukko kävi sitä kauppaamassa, ja siten ansaitsivat he toimeentulonsa.

Saatuaan taas kerran kudotuksi kokonaisen pakan sarkaa, lähetti akka miehensä sitä myymään. Mies otti pakan kainaloonsa ja läksi astella tallustelemaan maantietä pitkin. Hän asteli ja kaupitteli, mutta kukaan ei häneltä ostanut. Hänen illalla kotiin palatessaan kysyi akka:

— Saitko saran myydyksi?

— En saanut. Kyllä minä tarjosin, mutta kukaan ei siitä huolinut, vastasi ukko.

Seuraavana päivänä lähti ukko taas matkalle.

Hän asteli tietä ja sanoi itsekseen:

— Jos en minä sitä sarkaani saa myydyksi, niin akkani antaa minulle selkään. Sen se on ennenkin tehnyt ja muistanpa hyvin, miltä se tuntuu. Tänne minä jätän koko pakan, niin saan ainakin yhden päivän rauhassa elää. Tulkoon sitten seuraavana päivänä sitä runsaammin selkäsaunaa.

Tien vieressä oli lahonnut koivun kanto. Ukko kääri saran sen ympärille ja sanoi:

— Ota sinä sarka, jos mielesi tekee!

Sen tehtyään hän alkoi astella kotiaan kohden.

— Myitkö saran? kysyi hänen akkansa.

— Myin.

— Missä rahat ovat?

— Käskettiin huomenna tulla noutamaan.

Seuraavana päivänä sanoi akka ukolle:

— Nyt me yhdessä menemme sitä saran maksua noutamaan.

— Mennään vain, sanoi ukko, mutta itsekseen hän ajatteli, ettei se akka siellä maantiellä kuitenkaan kehtaa häntä ruveta pieksämään.

Tullessaan kannon luo, sanoi ukko:

— Tässä se ostaja on!

Akka vimmastui ja sanoi:

— Vai kannolle sinä minun kauniin sarkani myit. Millä sinä luulet kannon sen voivan maksaa?

— Kysytään. Ehkä hyvinkin maksaa.

Ukko meni kannon luo ja sanoi:

— Tuleeko siitä maksusta mitään, vai ei?

Kun ei kanto vastannut, suuttui ukko ja löi sitä kylkeen. Kanto kaatui ja sen sisältä tuli näkyviin kokonainen padallinen rahoja.

— Maksoihan se ja maksoikin oikein runsaasti, sanoi ukko.

— Nyt me viemme padan kotiamme, sanoi akka, mutta sinä et saa tästä kertoa kenellekään mitään.

— Enhän minä, vakuutti ukko.

Mutta seuraavana päivänä meni ukko lakipaikkaan ja kertoi tuomarille, että hänen akkansa oli löytänyt padan, jossa oli rahoja.

— Tule huomenna, niin me tutkimme tätä sinun asiaasi, sanoi tuomari.

Ukko palasi kotiaan ja sanoi akalleen:

— Nyt minä olin tuomarin luona sanomassa, että sinä olit sen padan löytänyt.

— Sinä löylynlyömä! Etkö luvannut olla siitä kertomatta?

— Enhän minä kertonutkaan, minä vain sanoin, vakuutti ukko.

Koko yön akka mietti, millä keinoin hän padan ja rahat kuitenkin saisi itsellään säilymään. Aamusella, ennenkuin ukko oli havahtunutkaan, läksi hän hommailemaan asian puolesta. Ukolla oli pyydyksiä metsässä ja katiskoita järvessä. Akka meni metsään pyydykselle ja pani siihen suuren hauin ja katiskaan hän pani teeren. Sitten hän meni kotiaan, laittoi kiireimmän kautta taikinan ja ripotteli sitä tuvan kynnykselle ja pitkin aitoja.

Sitten herätti hän ukkonsa ja sanoi hänelle:

— Ennenkuin menet tuomarin luo, niin käy kokemassa pyydyksiäsi.

Ukko teki sen ja löysi pyydyksestään metsästä hauen ja katiskastaan teeren. Mutta niin tyhmä hän oli, ettei hän sitä laisinkaan ihmetellyt. Kun hän sitten tuli kotiaan, niin huomasi hän, miten taikinaa oli kaikkialla, mutta ei hän sitäkään minään ihmeenä pitänyt.

Kun ukko tuli tuomarin luo, niin tämä kysyi häneltä:

— No, mihin aikaan sinun vaimosi löysi rahapadan?

— Kyllähän minä sen aivan hyvin muistan, sanoi ukko. Se oli päivää ennen, kun minä sain loukustani hauen ja katiskastani teeren. Ja se oli siihen samaan aikaan, kun taikinaa satoi taivaasta niin paljon, että kaikki aidat olivat siitä aivan märkinä ja pirtin portailla oli sitä suuret lätäköt.

Silloin koko käräjätupa rupesi nauramaan, ja tuomari sanoi:

— Se mies puhuu joutavia! Eihän se tiedä yhtään mitään!

Ja he ajoivat ukon pois. Ja sillä tavoin akka sai pitää padan ja rahat ja tuli rikkaaksi ja eli äveriäänä elämänsä loppuun asti.

TIETÄJÄEUKKO.

Olipa kerran ukko ja akka ja köyhiä kumpikin. Eräänä päivänä sanoi akka ukolleen:

— Mitä me tässä suotta köyhinä elää kihnutamme, kun voimme rikkaiksikin tulla.

— Sinä puhut sen mukaan kuin sinulle on järkeä annettu, sanoi ukko.
Millä me rikkautta voisimme saada?

— Kyllä minä siihen keinon tiedän, vastasi akka. Tuolla vainiolla on linnan herran kaksi hyvää hevosta. Mene ja ota ne ja vie ne syvälle metsään piiloon sellaiseen paikkaan, minkä hyvin itse tiedät. Kun sen olet tehnyt, niin rupea sitten tietäjäksi ja neuvo heille, missä hevoset ovat. Siitä sinulle palkka maksetaan.

Ukko teki niinkuin hänen akkansa oli neuvonut ja vei hevoset metsään piiloon.

Aamusella meni akka linnaan ja kuuli kartanolla, että linnan parhaat hevoset olivat kadonneet.

— Kyllähän minä tietäisin, millä tavoin ne takaisin saataisiin, sanoi akka.

— Millä tavoin? kysyi linnan herra, joka oli sattunut kuulemaan tämän puheen.

— Lähettäkää hakemaan minun ukkoani, kyllä se tietää. Se on niin hyvä tietäjä, että se tietää kaikki salatut asiat.

Linnan herra lähetti kiireimmän kautta hakemaan ukkoa. Tämä tuli, teki kaikenlaisia temppuja ja sanoi lopulta:

— Menkää metsään, siellä ne hevoset ovat!

Ja hän selitti tarkoin sen paikan, jossa ne olivat.

Heti lähdettiin hakemaan ja aivan oikein, hevoset löytyivät siitä paikasta, jossa ukko oli sanonut niiden olevan. Linnan herra maksoi ukolle hyvät palkinnot, ja iloisena tämä palasi kotiaan.

— Sanoinhan minä sen, että kyllä sitä rahaa aina saa, kun osaa hommata, sanoi akka ukolleen. Nyt meillä on kaikellaista hyvyyttä ja voimme elää lellottaa aivan herroiksi.

Tyytyväinen oli ukkokin, arvaahan sen, suunsoitolla ansaittuaan itselleen hyvän toimeentulon.

Katosipa sitten linnan herran tyttären sormus. Se sormus oli hyvin kallis, se kun oli koristettu kaikenlaisilla ulkomaankivillä. Linnan herra lähetti heti ukkoa noutamaan, jotta tämä hänelle ilmaisisi, missä sormus oli.

Niin hän palasi kotiinsa ja sanoi vaimolleen:

— Siinä sitä nyt ollaan! Kyllä minä arvasin, että ei tämä lopulta hyvin pääty. Mistä ihmeestä minä sen sormuksen hankin?

— Kyllä aina jonkin keinon keksii, kun ajatusaikaa saa.

Ukko tuli linnaan ja linnan herra kysyi heti:

— Voitko hankkia takaisin minulle sormuksen, jonka tyttäreni on kadottanut?

— Voihan tuota koettaa, sittenhän nähdään, kuinka käy, sanoi ukko.
Antakaa minulle viikkokausi aikaa miettiäkseni.

Sen hän sai. Hänet pantiin yksinäiseen kammioon elämään, jotta hän siellä rauhassa saisi miettiä, missä sormus oli.

Eräänä päivänä, kun ukko oli kartanolla kävelemässä, ja aika, jonka kuluessa hän oli luvannut sormuksen hankkia takaisin, jo alkoi olla hyvinkin täpärällä, puheli hän itsekseen taputellen paljasta kaljua päätään:

— Ai, ai, kuinkahan sinunkin tässä vielä käy!

Sen sattui kuulemaan linnan palvelija, joka oli myöskin kaljupäinen. Ja kun juuri hän oli tuon sormuksen varastanut, niin hätääntyi hän kovasti ja ajatteli, että nyt tuo ukko jo tietää, kuka sen sormuksen on varastanut. Hän tuli ukon luo ja sanoi.

— Voi, hyvä ystävä, armahda nyt minua. Kas, minähän sen sormuksen otin niinkuin sinä tiedät. Mutta elä kaikkien hyvien nimessä anna ilmi.

— En anna, en anna, vastasi ukko.

— Mutta mitä me nyt teemme, jotta sormus tulee niinkuin löydetyksi? kysyi palvelija.

— Kyllä minä siihen keinon tiedän, sanoi ukko. Me panemme sen leipään ja heitämme leivänpalan tuohon kartanolle, jossa kanoja tepastelee. Sitten panemme tarkoin silmälle, mikä kana sen suuhunsa kaappasee.

He tekivät sen tempun, ja katselivat, mikä kana sormuksen leipäpalassa suuhunsa sieppasi.

Linnan herra tuli mieheltä kysymään, kuinka asian laita oli, joko hän tiesi, missä sormus oli.

— Kyllähän se sellainen aina lopulta selviää, vastasi ukko. Minä olen tässä salaisia tiedustellut ja olen saanut ilmi, että sen sormuksen pitäisi olla tuon kanan vatsassa.

— Eihän kana paljoakaan maksa, sanoi linnan herra. Kyllä sen aina voi vaikka koetteeksikin tappaa.

Kana tapettiinkin ja sieltä sen vatsasta sormus löydettiinkin. Silloin linnan herra palkitsi ukkoa runsaasti, ja iloisena läksi tämä kotiaan. Ja kun hänellä nyt oli kaikenlaista hyvyyttä, rakensi hän itselleen oikein komean talon ja eli siinä akkoineen suruttomia päiviä.

Sillä linnan herralla oli toinen linna vieraalla maalla, mutta sen olikin toinen herra ottanut haltuunsa, eikä millään ehdolla luovuttanut takaisin. Olihan sitä koetettu valloittaa, mutta turhaan olivat ne hommat menneet. Silloin johtui linnan herran mieleen, että ehkä tuo ukko voisi linnan hänelle hankkia takaisin. Hän lähetti ukon luo sananviejät ja käski hänen tulemaan luokseen.

— Minnekäs minua nyt taas tarvitaan? kysyi ukko.

— Sotaanhan sinut aijotaan lähettää, vastasivat noutajat.

Silloin ukko tuli onnettomaksi ja sanoi akalleen.

— Se siitä nyt tuli! Sinä tahdoit itsellesi rikkautta, ja nyt saan sen kaiken hengelläni maksaa. Kyllä pää minulta nyt menee aivan järkiään.

— Elähän siinä ruikuta, sanoi akka. Kyllä tästä aina jollain tavoin suoriudutaan.

Ukko meni linnan herran luo. Tämä sanoi hänelle:

— Ota sotaväkeä niin paljon kuin tahdot ja mene siihen minun linnaani, joka on tuolla vieraalla maalla ja koeta päästä sinne sisään.

Ja linnan herra antoi ukolle suuren joukon sotilaita. Ukolle annettiin hevonen, samoin kaikille hänen seuralaisilleen. Ja sellaisen ankaran määräyksen antoi linnan herra kaikille, että jokaisen oli tehtävä samoin kuin ukko tekee.

Koko joukko läksi sitten matkalle. Heidän jonkun matkaa kuljettuaan ukko arveli:

— Mitä minä tässä suotta hevosella ajan, mennyt se henki kuitenkin on minulta!

Ukko kapusi alas hevosen selästä ja sotilaat, joitten oli kaikessa käsketty noudattamaan hänen esimerkkiään, olivat pakoitetut tekemään samoin. Mutta eivät ne suinkaan ihastuneita olleet saadessaan siten jalkaisin astua. Heidän taas kulettuaan vähän matkaa, arveli ukko:

— Mitä minä näissä raskaissa saappaissa astelen, minä teen itselleni virsut.

Hän heitti saappaat jalastaan ja meni metsään alkaen kiskoa tuohta puista. Tämän nähdessään sotilaat tekivät samoin, sillä olivathan he saaneet käskyn noudattaa kaikessa ukon esimerkkiä. Kylläpä metsässä kuului aika rapina, kun sellainen lauma miehiä yhtaikaa oli tuohia kiskomassa. Se, joka osasi, hän teki niinkuin ukkokin itsellensä virsut. Mutta eiväthän kaikki osanneet, ja ne saivat kietoa tuohia jalkojensa ympärille.

Ukko alkoi sitten astella metsää pitkin, poiketen syrjään tiestä. Koko sotaväki asteli hänen jälessään. Tiellä näki ukko paljon kuivia risuja. Eihän hän voinut olla niitä kokoamatta selkäänsä, ja kaikkien täytyi tehdä kuten hänkin.

Metsän toisella puolella tuli heidän vastaansa lahti, ja sen toisella puolella oli tuo kyseessä oleva linna.

— Tuolla se linna nyt on, jota me tulimme valloittamaan, huusivat sotilaat ukolle.

— Se nyt on ihme ja kumma, sanoi ukko itsekseen. Tässä minä nyt olen kaikin keinoin koettanut päästä sitä linnaa pakoon, ja eikös mitä, siinä se tulee aivan nenän eteen. Niin kiukuttaa, että ei tiedä, mitä sanoisi.

Ja ukko heitti risukimpun selästään veteen. Nähdessään sen, noudattivat sotilaat ukon esimerkkiä. Ja kun heitä oli suuri määrä, niin syntyi siitä oikea silta lahden poikki linnaan asti. Silloin sotilaat ihastuivat.

— Tämä ei olekaan mikään tyhmä ukko, sanoivat he. Kyllä se mies keinot keksii. Ilman häntä olisimme nyt menneet kiertämään lahtea, ja se olisi kestänyt pitkän aikaa. Nyt päästään suoraa tietä linnaan.

He jäivät sillalle kaloja onkimaan ja saivat lahdesta kaikellaista kalaa, suurta ja pientä. Ukko meni linnan portin pieleen, laittoi siihen pienen tulen ja rupesi lakissaan kaloja keittämään. Toiset tekivät niinkuin ukkokin, ja pian oli linnan ympärillä illan hämärässä suuri määrä pieniä tulia.

Siinä ukon keittäessä tuli linnan portin alatse pieni koira, sellainen rakki, ja nappasi ukon lakista kalan. Ukko sieppasi kekäleen ahdistaen sillä rakkia. Esimerkkiä noudattaen sieppasivat kaikki sotilaat kekäleet käsiinsä.

Se kun linnasta nähtiin, syntyi siellä tavaton pelko ja kauhistus, kun linnan ympärillä oli sellainen tulikehä. Linnan herra tuli ukon luo ja sanoi:

— Elä hyvä mies linnaa meiltä polta, kyllä me vähemmälläkin suostumme antamaan linnan sinulle.

Hän antoi linnan kaikki avaimet ukolle, joka näin oli huomaamattaan linnan valloittanut.

Ukko palasi sinne kotikyläänsä, antoi avaimet linnan herralle ja sanoi:

— Herra ottaa nyt vastaan! Tässä ne avaimet olisivat. Se linna on nyt otettu takaisin!

Ukko sai suuret palkinnot ja eli rikkaana ja onnellisena vaimonsa kanssa.

— Järki ja kekseliäisyys se on, joka tässä maailmassa kaiken määrää, sanoi akka ukolleen.

Ja kyllähän ukko sen myönsi.

RANNALLA KYLPEVÄ NEITO.

Olipa kerran kuningas, joka oli saanut vaimokseen Syöjättären tyttären. Tämä nainen tahtoi saada kaiken kuninkaan vallan ja kaikki rikkaudet itselleen ja piti neuvoa äitinsä kanssa siitä, millä tavoin hän tämän saisi aikaan.

Äiti sanoi hänelle:

— Mene miehesi luo ja väitä, että aurinko noustessaan ensin paistaa puihin eikä taivaaseen. Kun mieheni väittää sen paistavan taivaaseen, niin vaadi häntä silloin tekemään sellainen kirjallinen sopimus sinun kanssasi, että jollei hän voi väitettään oikeaksi todistaa, hakataan häneltä pää poikki.

— Mutta jos hän sen voikin todistaa, sanoi siihen tytär.

— Sitä sinun ei tarvitse pelätä, vastasi Syöjätär. Sellaista paikkaa ei maailmassa olekaan, jossa ei näkisi auringon ensin paistavan puihin.

Syöjättären tytär noudatti äitinsä neuvoa tehden kuninkaan kanssa sellaisen sopimuksen, että jos kuningas ei voi todistaa auringon ensin paistavan taivaaseen ja sitten vasta puihin, leikataan häneltä pää poikki. Jos hän voi sen todistaa oikeaksi, niin leikataan kuningattarelta.

Kun tämän kirjallisen sopimuksen alle oli kirjoitettu, nousi kuningas aamulla aivan varhain ja odotteli auringon nousua. Mutta vaikka hän kuinka tarkkaan tahansa olisi katsonut taivaalle, niin hän jo sitä ennen näki auringon kajastuksen puiden latvoissa.

Alakuloisena läksi hän kävelemään, sillä millä todistaisi hän väitteensä oikeaksi ja pelastaisi henkensä.

Metsässä kävellessään tuli hänen tielleen lesken poika. Nähdessään kuninkaan murheellisena kulkevan, kysyi hän syytä siihen.

Kuningas silloin purki hänelle sydämensä ja kertoi huolensa.

Kuultuaan, mistä kuninkaan huoli johtui, sanoi lesken poika:

— Kyllä minä kuningastani palvella tahtoisin ja menisin hänelle hankkimaan tarpeellisia tietoja. Mutta minulla ei ole varoja.

— Jos sinä voit mennä minulle tietoja hankkimaan, niin kyllä minä sinulle matkarahat annan, vastasi kuningas.

— Antakaa minulle sitten ensimäiseksi suitset, sanoi poika.

Kuningas antoi pojalle suitset.

Tämä vei ne kuninkaan talliin, ripusti ne seinälle ja sanoi:

— Kun olet hyvä minun puolellani, niin tule näihin avuksi.

Pojan mennessä aamulla talliin, olivat suitset pudotetut lattialle.

Pojan seuraavana aamuna katsomaan mennessä, oli suitsissa jo hevonen. Mutta huono oli, oikea koni, pattipolvi. Jos sen selkään meni, hoiperteli hevonen ja mies näytti kovin surkealta sellaisen ratsun selässä.

Poika meni kuninkaan luo ja pyysi häneltä rahoja ostaakseen nisuja yhdeksän nelikkoa.

Kun hän oli rahat saanut ja nisut ostanut, ruokki hän niillä hevosta ja piehtaroitti sitä yhdeksänä aamuna aamukasteisella niityllä. Siitä hevonen kovasti komistui.

Poika nousi hevosen selkään ja läksi ajamaan. Hän ajoi kauan, hyvin kauan. Viimein hän saapui sinisen meren rantaan.

Siinä rannalla kasvoi kolmeakymmentä syltä korkea tammi. Aurinko alkoi juuri parahiksi nousta.

Poika sitoi hevosen tammeen kiinni lähtien kapuamaan tammen latvaan.
Päästyään sinne, näki hän, että aurinko noustessaan paistoi taivaaseen.

Pojan siinä katsellessa alas mereen, näki hän sieltä kohoavan neljä kaunista neitosta, jotka laineilla leikkivät.

Poika tuli puusta alas ja palasi ratsunsa selässä kuninkaan linnaan.

Kun tämä sai kuulla että aurinko sittenkin paistoi ensiksi taivaaseen, niin tuli hän hyvälle mielelle, sillä olihan hän voittanut vedon. Ja kuningas antoi leikata Syöjättären tyttäreltä pään poikki.

Mutta eipä aikaakaan, niin tuli kuninkaan ikävä, kun hänellä ei ollut vaimoa luonaan ja hän murehti kovasti yksinäistä elämäänsä.

Hänen taas kerran alakuloisena kävellessään metsässä, tuli lesken poika hänen luokseen ja kysyi, mikä murhe kuninkaan mieltä painoi.

Tämä kertoi hänelle silloin kaikki huolensa. Kun poika kuuli kuninkaan kaipaavan itsellensä kuningatarta, kertoi hän auringonnousua katsomassa käydessään nähneensä merestä nousevan neljä kaunista neitosta.

Kuultuaan näistä neitosista puhuttavan, heräsi kuninkaassa halu saada yksi niistä vaimokseen.

Hän pyysi poikaa noutamaan niistä yhden kuninkaan puolisoksi.

Poika otti matkaansa neljä pulloa juomaa, joka vaivutti uneen jokaisen, joka niistä maistoi. Ne hän kääri silkkiseen huiviin ja otti mukaansa.

Sitten nousi hän ratsunsa selkään ja ajoi sinisen meren rannalle.

Hän laski nuo silkkiseen huiviin käärityt pullot hiekkarannalle kiiveten itse tammeen sen tuuheitten oksien suojaan vartioimaan.

Aamu tuli ja neitoset nousivat merestä. Kun he olivat tulleet rannalle ja siinä leikkiä ilkamoivat, näkivät he silkkiseen huiviin käärityt pullot ja alkoivat niistä maistella.

Pian alkoi juoma vaikuttaa, ja neidot vaipuivat sikeään uneen.

Silloin kiipesi poika puusta ja astui neitosten luo. Hän katseli kauniita neitosia ja valikoi heistä kaikista kauneimman, nosti satulaan eteensä ja ajoi pois.

Puolitiessä neitonen heräsi. Huomattuaan olevansa kaukana merestä ja ratsastavansa satulassa, alkoi hän haikeasti valittaa kohtaloaan.

Mutta poika rauhoitti häntä sanoen:

— Elä itke, neito nuori, ei sinua surman suuhun viedä. Komea kuningas odottaa sinua vaimokseen.

Sen kun neitonen kuuli, rauhoittui hänen mielensä.

Kun poika oli päässyt kuninkaan linnaan, ilahtui tämä ikihyväksi nähdessään kauniin neitosen.

Kuningas antoi valmistaa suuret juhlat viettääkseen häitä.

Mutta tyttö sanoi hänelle:

— Kuinka minä voisin häihin mennä, kun minulla ei ole täällä sopivia vaatteita. Ne olisivat noudettavat kotoani minulle.

— Mutta missä on sinun kotisi? kysyi kuningas.

— Kyllä se poika, joka minut tänne toi, osaa käydä vaatteenikin hakemassa, sanoi neito.

Neito olikin siitä asti, kun poika oli hänet kuninkaan luokse tuonut, alkanut pitää tuota poikaa mielessään ja olisi paljoa mieluummin mennyt hänen vaimokseen kuin kuninkaan.

Neito antoi pojalle leivon ja sanoi:

— Tämän kun lasket rannalle, niin tulevat sisareni.

Poika nousi ratsunsa selkään lähtien ajamaan sitä rantaa kohden, josta hän neitosen oli kuninkaalle tuonut.

Matkalla alkoi hevonen puhua:

— Kun tulet perille, niin laske leivonen rannalle ja sitten kiireimmän kautta nouse tammeen. Silloin alkaa meri suurina laineina kohota. Ensimäisen aallon päältä ota silloin vasu. Ota toisenkin aallon päältä, mutta kolmannen aallon päältä elä ota, ellet ennätä.

Pojan tultua rannalle, teki hän työtä käskettyä.

Hän asetti hevosen niin valmiiksi, ettei muuta tarvinnut kuin hypätä selkään ja ajaa tiehensä, jos tarvittaisiin. Sitten nousi hän tammeen. Leivosen jätti hän rannalle.

Silloin alkoi meri nousta.

Ensin tuli yhdeksän sylen korkuinen aalto. Se heitti rannalle vasun. Tuli sitten toinen aalto, joka oli yhdeksäätoista syltä korkea, se heitti vielä kauemmaksi uuden vasun.

Nähdessään kolmannen aallon tulevan, joka oli niin korkea, että oli aivan kuin meren kaikki vedet olisivat tulossa, kapusi poika kiireesti puusta alas, sieppasi nuo molemmat vasut ja alkoi ratsastaa kiireimmän kautta pakoon.

Jo olikin aika, sillä meren väki tuli poikaa takaa ajamaan.

Mutta niin nopeasti hevonen kiisi, että meren väki ei saanut poikaa kiinni, vaikka laine roiskahtikin hyvin pitkälle.

Poika tuli kuninkaanlinnaan laskien vasut neitosen eteen.

Nyt joudutti kuningas häitä, mutta neitonen sanoi:

— En minä sinulle voi tulla, kun sinä olet niin vanha. Jos olisit nuori, niin silloin minä sinulle tulisin.

Tämän neito sanoi, jotta pääsisi menemästä kuninkaan kanssa naimisiin.

Mutta kuningas oli jo niin ennättänyt ihastua neitoon, että hän kaikin tavoin tahtoi saada hänet omakseen. Hän kutsui pojan luokseen ja käski hänen mennä etsimään elävää ja kuollutta vettä voidakseen niiden avulla tulla nuoreksi jälleen.

Poika läksi ajamaan hevosellaan. Ajaessaan siinä alakuloisena, alkoi hevonen taas puhella kysyen pojalta, mitä suruja hänellä oli.

Poika kertoi silloin hevoselle, että kuningas oli lähettänyt hänet etsimään kuollutta ja elävää vettä.

Sen kun hevonen kuuli, sanoi se:

— Leikkaa minun kaulastani pitkä karva.

Poika teki sen ja silloin hevonen kaatui kuolleena maahan ja sen maha halkesi ja kaikki sisälmykset tulivat ulos.

Poika itki siinä hevosen vieressä kotvasen. Illan tultua otti hän hevosen nahan ylleen ja kietoutui siihen.

Hänen siinä maatessaan, tuli kaksi korppia eri ilman suunnilta.
Kummallakin oli kolme poikaa.

Ensimäinen korpin poika sanoi:

— Tuossahan on hevosen raato, mennään sitä nokkimaan.

Mutta korppi sanoi:

— Ei mennä. Voimme tappaa ihmisen.

Mutta toisen korpin pojat menivät nokkimaan hevosta.

Silloin hevosen nahan sisään piiloutunut poika sieppasikin kaksi, kolme poikasta kiinni.

Korpi alkoi pyydellä poikiaan takaisin, mutta poika sanoi:

— En anna, jollet tuo minulle elävää ja kuollutta vettä.

Korppi läksi lentämään ja etsimään, mitä poika oli vaatinut.

Kun se toisena päivänä palasi, eikä tuonutkaan mukanaan sitä, mitä poika oli vaatinut, niin suuttui poika ja paiskasi korpinpojat kuoliaaksi.

Silloin tuli korpille hätä ja tuska. Se läksi uudelleen etsimään.

Toisena päivänä se palasi ja sillä oli toisen siiven alla pullossa elävää vettä ja toisen siiven alla pullossa kuollutta vettä.

Poika voiteli ensimäiseksi elävällä vedellä korpin pojat, jotka heti läksivät lentoon ja olivat niin iloisia kuin eivät koskaan olisi kuolleita olleetkaan.

Sitten poika pani kaikki hevosen sisälmykset takaisin sen vatsaan ja voiteli haavan elävällä vedellä ja hevonen nousi pystyyn ja hirnui.

Poika nousi hevosen selkään ja läksi kuninkaan linnaan.

Kun kuningas näki hänen tulevan, riensi hän poikaa vastaan ja kysyi:

— Saitko?

— Sain, vastasi poika.

Silloin kuningas ihastui ikihyväksi ja kutsui suuren määrän ylhäisiä herroja katsomaan, kun hänestä nuorta tehtiin.

Kuninkaalta leikattiin pää poikki ja aijottiin ruveta voitelemaan.
Mutta silloin tulikin neito ja sanoi:

— Mistä te sellaisia hulluja olette oppineet, että vanhan ihmisen voitelemalla voisi nuoreksi tehdä? Te olette tappaneet kuninkaan, eikä hän siitä enää henkiin virkoo.

Kovasti herrat pelästyivät, mutta eihän siinä mikään auttanut, kuningas oli kuollut kuin olikin.

He valitsivat silloin lesken pojan kuninkaakseen ja neito meni hänen kanssaan naimisiin. Siellä ne taitavat vieläkin hallita.