Saul: Murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä näytöksessä

SAUL

Murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä näytöksessä

Kirj.

Tuokko [Antti Törneroos]

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, 45 Osa.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1868.

Näytetty: L. Heimbürger.

JÄSENET:

Saul, Israelin kuningas. Jonathan, hänen poikansa. Samuel, profeeta ja tuomari Israelissa. David, sankari. Agag, Amalekin vangittu kuningas. Abner, Saulin sotapäällikkö. Joab, | Abisai, | Zerujan pojat, Davidin seuraajat. Asahel, | Abjatar, pappi, Ahimelekin poika. Doeg, Ebomealainen, Saulin palvelija ja salainen neuvon-antaja. Ammiel, eräs kansalainen. Eräs vanha Israelita. Saulin aseenkantaja. Sanansaattaja. Kaksi Sifiläistä tien-neuvojaa. Eräs Amalekilainen nuorukainen. Merab, | Saulin tyttäret. Mikal, | Noitavaimo Endorissa. Pappia, kansan vanhimpia, hovi- ja sotaväkeä, kansaa ja neitoja.

Ensimäinen Näytös.

Ensimäinen kohtaus.

Gilgalissa.

(Sotamiehiä, jotka koroittavat voitonmerkkejä, Israelin vanhimpia, pappeja ja kansaa, joka rakentaa kunniaporttia, eräs vanha Israelita, Ammiel, Doeg).

1:n vanhin (vanhalle Israelitalle).

    Viel' eläminen mailla matkustat
    Sa vanhus, vaikka sadan vuoden kuorma
    Sun hartioitas haudan puolehen
    Ruvennut on jo kallistelemaan.
    Ma olen kuullut joskus kerrottavan
    Miehuuden päivän olleen sulla silloin,
    Kun Eli oli ylimmäinen pappi
    Ja tuomari — ja siitä aikoja.
    Kuin olet vaivat vanhuutesi nyt
    Unohtanut ja tänne lähtenyt?

Vanhus.

    Oletko kuullut maata kylmempää,
    Miss' ilma tuottaa lunta, missä jää
    Kuukautta kuusi aallot järvien
    Sitoopi? Josko olet kuullut sen,
    Niin tiedät kyllä, kuinka keväimen
    Tullessa taaskin kaikki virkiää
    Ja kuinka tainnoksista perhonen
    Elohon uuteen jälleen heräjää,
    Kuink' elon henki vihreänä puuhun
    Surkastuneesen ilmestyypi julki,
    Ja kuinka laulu lankee linnun suuhun,
    Jost' äänen sorjan kylmä talvi sulki,
    Ja kuinka, sitten maasta rauettua,
    Turpeesta nostaa matonenkin päänsä,
    Ja kuinka, meren jälleen auettua
    Ja järven jätettyä kylmän jäänsä,
    Jonk' alla peitoss' oli veden karja,
    Ruo'istohon, kun on se viheriä,
    Taas kilvan kiitää suuri kalasarja
    Iloa ilman ja sen ihmehiä
    Ihailemaan ja maata näkemään.
    Ja elävää lie tuskin yhtäkään,
    Jot uus' ei henki silloin virvottaisi,
    Jok' uutt' ei voimaa ruumiilleenkin saisi.
    Senlainen kevät meille tullut on,
    Se kevät on, kuin tiedät, vapaus,
    Jok' ihmiselle niin on verraton,
    Kuin kukkaselle päivän kirkkaus.
    Ja rauenneet nyt ovat raskahat
    Ikeemme, joilla painoi henkeämme
    Filistea ja muutkin pakanat.
    Jo loppui orjuus ja se häpeämme,
    Jok' oli katkerampi kuolemaa.
    Nyt rauhassa ja la'in turvan alla
    Kukoistaa taaskin armas synnyinmaa;
    Ei vääryyden, ei väkivallan halla
    Nyt kahlehdi sen hengen vainioita.
    Nyt ymmärtänet heikommankin voiman
    Keväimen töitä käydä mainioita
    Tarkastamahan. Vielä kerran soivan
    Ma kuulla toivoin vapauden äänen
    Ehk' aik' ei pitkä, joksi tänne jäänen
    Sen sointoisuutta kuulemaan. Kun kauan
    Ma olen elämätä syksyistä
    Vaan viettänyt, niin otin matkasauvan
    Ja läksin katsoon kevätpääskyistä.

1:n kansasta.

Tosiaankin, se vanhus puhuu asiat paikoilleen. Siitä ei kauan, kun meillä oli sellainen orjuuden, vääryyden ja väkivallan aika. Muistathan, missä alennuksen ja häväistyksen tilassa olimme joku aika sitte ja turvattomat kuin lampaat, kun ei meillä ollut puolustus-aseitakaan, sillä Filistealaiset olivat ne ryöstäneet meiltä ja hävittäneet pajatkin. Tarpeellisimmat työkalutkin meidän täytyi mennä Filistean pajoihin teroittamaan ja saimme siellä kärsiä pilkkaa ja rääkkäystä. Muistanet myös, kuinka Saulin ensimäisessä kahakassa Filistean kanssa kaiken kansan kädestä ei löydetty miekkaa eikä keihästä; ainoastaan kuninkaalla ja Jonathanilla olivat nämät aseet, joista sitte vapaus läksi Israelille.

2:n kansasta.

Niin, se aika oli sellainen, että sitä muistellessa nävyn tuli poskia vielä polttaa. Katsopa tätä kirvestäni. Se on omien takojien tantereella tehty. Tulkoonpa nyt joku Filistealainen sitä ottamaan, niin saakeli soikoon! saa otsallansa tuntea, että se on kalu, joka kelpaa.

1:n vanhin.

    Kiireesti, miehet! muuten keskoiseksi
    Jää työnne saapuessa sankarin.
    Kuningas tänne voittokunniassaan
    Uroinensa jo kuuluu kulkevan.
    Ei portin sovi olla vaillinaisen,
    Kun täydellinen onpi kunnia:
    Se täyttää kaikki Israelin ääret
    Ja kaikuu niiden ulkopuollakin.
    Ei löydy kieltä, joka kieltäis sen.
    Nyt tällä haavaa Amalekilaisten
    Tuhannet kielet jähmettynehet
    Myös kunniata Saulin kuuluttavat.

2:n kansasta.

No, no ystävä! Hätäellen ei kunnon työtä tehdä. Portin pitää tulla korkeaksi ja avaraksi, ja siihen aikaa tarvitaan. Ei, "nostakaatte portit päänne, ja ovet korkeentukaat kunnian kuninkaan mennä sisälle". Eihän "kunnian", joka "täyttää kaikki Israelin ääret ja kaikuu niiden ulkopuollakin", tarvitse eikä sovi tunkeimalla ahtaasta portista Gilgaliinkaan kontata.

3:s kansasta.

Ken lienee tuo kavalan näköinen mies, joka tuolla puiden varjossa kurkistelee?

Ammiel.

Jumal' avita! Doeg, pirun sikiöhän tuo onkin. Olonja täällä ennustaa tapahtuvan jotakin koiramaista. Doeg, mitä hiiden käteen siellä varjossa kuhnustelet? Tule näkyviin, mies, pelotta ja näytä naamasi, jos kohtakin hävyllä ja pahalla omatunnolla. Ei täällä sulle hirsipuuta vielä pystytetä, jota kumminkin toivon kohta saavani sulle nostaa. Jalo kuninkaamme, joka Israelista hävitti kaikki velhot, noidat ja muut perkeleen palvelijat, ei suinkaan sinua, sen likimäistä ystävää, säästä. Kuultuaan konnatyösi hän mielellään lahjoittaa kunniaksi sulle korotuspuusta vaikka viisikymmentä kyynärää, lähettäin samalla sielusi Gehennan syvimpiin kammioihin. Hän on oikeuden mies ja suopi varmaan perkeleellekin, mikä perkeleen on. Silloin, Doeg, sinussa toteentuu vanha sananlasku: "joka yletään, se aletaan, ja joka aletaan, se yletään".

Doeg.

    On hauska nähdä sua elävänä
    Viel' elävitten laitumella.

Ammiel.

"Eläimitten laitumella"! Kirottu kompeilija, sanasi kimmoi itseesi. Mikä eläin olet itse "laitumella"? Jos tunnet luontokappaleen käärmettä häijymmän, tunnet itsesi.

Doeg.

Hah, hah! Se mies laskee sukkeluuksia niin paksuja kuin se kallo, josta ne lähtevät. Kun elävät täällä ovat silmissäsi eläimiä, mihinkä luokkaan eläintiedossasi luet kuninkaasi, joka kohta myös on tällä laitumella.

1:n sotamiehistä.

Uskallapas vaan, kurja, kuningasta parjata!

Doeg.

Tuon pöllöpään sanojahan vaan punnitsin.

3:s kansasta.

Jotakin pahaa lie Doeg sulle, Ammiel, tehnyt, kun kohta nähtyäsi hänen jouduit vihan vimmaan.

Ammiel.

Ilkeytensä tunnen perin pohjin. Hän, muukalainen Edomeasta, häpäisee ja pilkkaa kaikkea, mitä Israel kunnioittaa ja pyhänä pitää, milloin vaan voi tehdä sitä rangaistuksetta. Ma asuin naapurinansa siihen aikaan, kun Samuelin pojat, Joel ja Abia, olivat tuomarina Bersabassa. Jokainen tietää, kuinka silloin, Samuelin jo vanhettua, oikeutta Israelissa poljettiin.

1:n vanhin.

    Jaa, silloin oli aika ahneuden,
    Se tuomioista poisti oikeuden;
    Ja maassa silloin vääryys vallitsi,
    Se tuomareinkin henget hallitsi.
    Vanhurskas oli miltei hukkumassa,
    Kun jumalaton eli hekkumassa.
    Sill' oli silloin valta avara,
    Joll' oli rikkaus ja tavara;
    Ja joka lahjat tuomareille antoi,
    Hän oikeuden kukkarossaan kantoi,
    Vaan köyhä kärsiä ja surkeutta
    Eik' etsienkään saanut oikeutta.
    Näin Herran laki silloin poljettiin,
    Totuus kun tuomioista suljettiin.
    Nyt, Herran kiitos, kuningas on meillä,
    Hän tuomiten käy oikeuden teillä.
    Jo loppunut on vääryydeltä valta
    Ja onnen päivä jumalattomalta.
    Kun johtuu mieleen aikain näiden muisto,
    Käy kirkkaammaksi kunnian sen loisto,
    Joll' oikeus valaisee kuninkaamme,
    Jonk antoi Herra turvaks' isänmaamme.

Ammiel.

Aivan oikein lausuttu, kunniallinen isä! Vääryyttä sain minäkin kyllä kärsiä juuri tuon Doegin kautta. Hän oli kavaluudella päässyt profeetan poikain ystävyyteen. Monta lihavaa oinasta ja härkää vei hän silloin vääryydellä ja väkivallalla minulta yhteiseltä laituimelta, luottaen tuomarien suosioon ja niihin runsaisin lahjoihin, joita hän riistämästänsä tavarasta heille kantoi. Lahjoillaan käänsikin hän tuomarein mielet ja saattoi vääryyden oikeudeksi.

Doeg.

Parjausta, pelkkää parjausta korkeata esivaltaa kohtaan, jota soimaus enimmäksi koskee. Minä otin, mitä katsoin oikeudekseni ja maan tuomaritkin sitte siksi vahvistivat. Mitä tämä kiukkusisuinen parjaaja sanoo lahjoiksi, ei, hyvät ystävät, olut muuta, kuin uhriksi vietyjä lihakappaleita. Hän, saivaren-nylkijä, ei olisi oinaistansa saparoakaan raaskinut panna uhriksi, kun minä sitä vastaan kannoin kokonaiset takajalat pappi-tuomarein käsiin. Eikö se ollut ikäänkuin Herran sallimusta, että eläimet tulivat minulle omaksi? Josko papit sitte kuluttivat Herran kunniaksi ne makeana hajuna tai makupaloina, ei ole minun asia. Mitkä olemme me, miehet mitättömät, tutkimaan ja tuomitsemaan pyhien pappien uhri-oikeuksia ja -tapoja.

Ammiel.

Pilkkasi, koira, kyllä ymmärrän. Rosvo olet, sen rohkenen kaikille julistaa ja voin kuninkaallekin todistaa.

Doeg.

Haikean mielesi lohdutukseksi saan ilmoittaa, ettei sulta sinä ilmoisna ikänä puutu sarvi-eläintä. Abia, nuorempi parjaamistasi tuomareista, piti juuri samaan aikaan nuoren ja lihavan vaimosi kanssa siitä hellää huolta. Tuskin uskot, millä lämpimällä lemmellä he Bersaban pensastoissa iltavarjolla peitettyinä keinottelivat, ettei Ammiel ystävänsä koskaan tulisi olemaan sarvinaudatta. Milloin härkä tai oinas sulta katoo, tee näin: mene lähimmän lammikon reunalle, kyykisty suin veteen, niin silloin kohtaa sinua sellainen sarvijaakko, jonka rinnalla suurinkin härkä on vaan vasikan vertainen.

1:n kansasta.

Miestä en tarkoin tunne, mutta hävyttömältä heittiöltä hän näyttää.

1:n sotamiehistä.

Pidä puoles, Ammiel, muuten hän suunsa sauvalla pieksee sinun pahan-päiväiseksi.

Ammiel.

Te kuulette, Israelin miehet, kaiken hänen pilkkansa ja hävyttömyytensä. Olkaatte minulle todistajat kuninkaan edessä. Vielä tänä päivänä rukoilen kuningasta kallistamaan korvansa valitukselleni. Se olisi häpeäksi Israelille, jos sellainen konna saisi elää Herran kansan keskellä.

Doeg.

Te'e niin, ystäväiseni. Tähänkin annan sulle hyvän neuvon. Mennessäsi kuninkaan luo ota mukaan vaimosi, jonka posket vielä hehkuvat ja silmät säkenöimät. Jos Saul on vähänkin sukuunsa, Benjaminiin, vaikuttavat punaiset posket ja säteilevät silmät hänessä enemmän, kuin, luulosi mukaan, naudan-jalat tuomareissa. Kenties saat sarvesi kullatuksi kuninkaallisessa loisteessa.

Benjaminin sotamies.

Selitä, kirottu, sanasi, muutoin paikalla pääsi halkaisen.

Doeg.

Eläköön urhous! Hillitsehän sentään sankar-intoasi edes siihen määrään, mihin sotatantereella olet tottunut. Mieleeni muistuivat Benjaminin lasten kummalliset naimaseikat tuomarein aikana, erittäin se mielestäni vähän törkeä naimiskauppa, jota Gibean sulhot hieroivat levitan jalkavaimon kanssa — niinkuin sanat seisovat ylöskirjoitettuina Tuomarein kirjan —

Benjaminin sotamies.

Emme ansaitse miehiksi mainittaa, jos kauemmin kärsimme tuon kirotun pilkkaamista. Tukitkaamme pilkkaava suunsa iäksi.

(Sotamies, Ammiel ja moniaita muita lähtevät Doegia ahdistamaan, mutta kohtaavat tiellä 2:sen kansan vanhimman, joka nyt tullessansa esiin hillitsee heitä).

2:n vanhin.

    Mi meteli se, joka pauhaa täällä
    Ikäänkuin koski tyyneelläkin säällä?
    Maan täällä rauhan vallass' oleman
    Nyt pitäisi ja ilman kaikuvan
    Vaan riemun äänist? eikä kirouksen.
    Viel' ettekö te tiedä siunauksen
    Ja onnen aamun meille koittaneen
    Ja sankarimme Saulin voittaneen
    Tuon Amalekin julman hallitsijan
    Ja kansan, joka Herran palvelijan
    Mooseksen aikoin' Israelin kansaa
    Jo ahdisti ja kadotuksen ansaa
    Viritti isillemme korven tiellä,
    Kun kotimaatta kulkivat he vielä.
    Ei ollut silloin ainoa se kerta,
    Kun janosi hän Israelin verta;
    Vaan Herran kansaa aina siitä asti
    Kätensä usein painoi raskahasti.
    Mut eripurainen ja tyhmä kansa
    Unohtaa riemunsa ja kunniansa.
    Työ mainioinkin halvaks sille näyttää,
    Jonk' kaiken mielen riidan-henki täyttää.
    Se luulo mulla aina ollut on,
    Mist' ilon löydät, siellä sovinnon.
    Jos, niinkuin uskon, luulossan' on totta,
    Ei tosi ole riemu sovinnotta.
    Kun keskinäinen viha teissä vielä
    Asuupi, ette oikealla miellä
    Iloitse Israelin kunniasta
    Ja isänmaanne onnest' armahasta.
    Ja onko voitto, jonka Saulin kalpa
    Sai, kunnianeen teistä niin nyt halpa,
    Ettei se, nyt kun uutena se loistaa,
    Voi hetkeks' eripuraisuutta poistaa?
    Ei tietä kunnian voi kansa käydä,
    Sydäntä jonk' ei maine moinen täytä.
    Ei maa se kasva riemun kukkia,
    Jok' onpi täynnä viholaisia;
    Ja kansa, jok' on riitahengen orja,
    On sankar'töihin saattamaton kurja.

Ammiel.

Sanasi ovat aivan oikeat, mutta tänne sopimattomat. Erehdyt, jos luulet täällä kansariitaa löytäväsi. Ainoastaan me muutamat tahdoimme kurittaa tuota kelvotonta miestä, joka hävyttömästi parjasi kuningasta ja kaikkia kunniallisia ihmisiä. Siitä syntyi pieni melske, joka lienee vähän pahalta kuulunut teidän arvollisiin korviinne. Ei vaaraa sen suurempaa.

2:n vanhin.

    Sa olet ollut aina rauhan mies,
    Ja ennen aina, Ammiel, sun näin
    Niin lauhkeana, kuin se lammaslauma,
    Jot' omanasi kaitsit, kulkevan,
    Vaikk' aika oli silloin vallaton.
    Nyt nyrkilläsi etsit oikeutta,
    Kun loppunut on maasta nyrkkivalta.
    Jok' ennen luullut oisi vihan vimman
    Sydämehesi voivan syttyä,
    Hän verenhimon olis uskonut
    Myös lammastesi luonnoss' asuvan.
    Tää itsevaltaisuutes', ystävä,
    Häpäisee maamme oikeutta vaan.
    Ei, asiasi anna haltuhun
    Kuninkahan, kyll' oikeuden saat
    Ja tuomion.

Ammiel.

                Se aivan oikein on.
    Nyt sua, Doeg, käsken kaikkein kuullen
    Etehen kuninkaamme oikeuden.

Doeg.

    No olkoon niin, se munkin tahton' on.
        (Itsekseen).
    Mä tyhmin tein, kun annoin kurjan tuon
    Vietellä itsen' ilni antamaan
    Nyt katkeruutta, mitä mielessäin
    Salassa olen kauan kantanut.
    En kadu sitä juuri peläten,
    Min rangaistuksen tahi tuomion
    Vois' antaa mulle varjokuningas
    Saul, Samuelin palvelija-parka.
    Jos tietäisivät nämät kurjat miehet,
    Jotk' ylpeilevät Saulin kunniasta,
    Min tiedän mä ja mitkä temput täällä,
    Viel ennen aurinkoisen laskemista
    Saul, narrein narri, saapi koitella.
    Ei raukan mieli taida tuomioihin
    Päivällä tällä liioin pyrkiä;
    Häll' itsellä on täällä tuomarinsa.

Benjaminin sotamies (2:selle vanh:lle).

    Nyt, vanhus, sulle tahdon lausua
    Sanoja muutamia nuhteistasi.
    Sa soimaat meitä halpamielisiksi
    Ja sankar'-töihin saattamattomiksi,
    Kun keskinäisen riidan vallinneen
    Nyt luulit meissä päivälläkin tällä,
    Jok' Israelille on ilohetki.
    En neuvoisi ma miestä nuorempaa
    Sun soimauksiasi kertomaan;
    Ei välttäisi hän palkkaa parjaajan.
    Vaan vanhuutes' on sulle valtuuskirja,
    Niin luulet varmaan, jonka valalla
    Voi soimauksiakin syyttä tehdä
    Ja nuhdesaarnoillasi viisastella,
    Jos sopiva on aika tahi ei.
    Vaan ällös siihen liioin luottako;
    Ei valtaa löydy maassa ääretöntä.
    Kutk' olivat ne, jotka Amalekin,
    Kuin Filistean ennen, äsken löivät?
    Ne olivat sen kansan lapsia,
    Jok' urhotöihin niin on "saattamaton",
    Joka ei voi käydä kunniankaan tietä!
    Vaan paitsi muita vanhain vikoja
    Vanhuutta vaivaa myöskin sokeus,
    Ett' aika, jonka töihin, rientoihin
    Hän riutuvine voimineen ei pysty,
    On hänen nähden musta, pimeä
    Ja tyhjä töistä niinkuin synkkä yö.
    Ei sokeuttaan tunne kurja hän,
    Ei tiedä, että pimeyden peite
    Varjostaa hänt' eik' ajan hartioita.
    Vaan nuoruutensa aika mielestään,
    Se jalouden oli aamuhetki!
    Kah, silloin löytyi kuntoa ja silloin
    Käetkin kunniata kukkuivat;
    Vaikk' olisi se aika sellainen,
    Kuin vedenpaisumuksen aika, ollut
    Niin täynnä syntiä ja saastaisuutta.

2:n vanhin.

    En menoja ma aikain menneitten
    Nyt kiitellyt, kun lausuin vahingosta,
    Min tuottaa maalle eripuraisuus.
    Se toimet poistaa mielist' ylevämmät.
    Myös kunniast' iloitsin aikamme.
    Vaan antaa sulle järjen käsitystä
    Ei hyväks' ole Herra hyvä nähnyt.
    Ja minäkin nyt sulle, nuorukainen,
    Myös antaa tahdon neuvon tärkeän:
    Pois lauseistasi jätä uhkaus,
    Ei miehelle se kykemättömälle
    Parempi ole narripukua.
    En osuettas tiedä kunniasta,
    Vaan seuraksesi suonut kumminkin
    Äpärälapsensa on kunnia.
    Se lapsi on, kuin tiedät, ylpeys.

Doeg (itsekseen).

    Viel' ovat vienot tuulen vihurit,
    Vaan mielikseni niistäkin voin nähdä,
    Ett' ilma myrskyinen on nousemassa.
    Ja toivossa nyt sitä odotellen
    Täss itsekseni seison vihellellen.
    Hyyyh! Paisu sää ja ilma raivoudu,
    Ja kahleistansa pääskööt tuulen henget!
    Maan kaiken peittäköhön synkeys,
    Niin paksu kuin Egyptin pimeys!
    Kah, tuolta saapi tuuli sytykettä.
    Tuolt' astuu tänne Judalaisten vanhin,
    Mies pöyhkeimpiä pöyhkein. Hän ei suinkaan
    Hiljaisten joukkoon kuulu maamme päällä.
    No, annas ääntä!

Judan vanhin (tultuaan).

Herran rauha teille!

Kansa.

Ja sulle, isä!

Doeg (itsekseen).

Olkoon perkeleille Myös rauha suotu silloin kun on teille!

Judan vanhin.

    Mä leirin läpi kuljin soturein
    Ja eloansa hetken tarkastelin.
    Siell' ilo-äänet kaikuivat ja siellä
    Hupaista voiton juhlaa vietettiin;
    Teurasta tehtiin, keitettiin ja syötiin,
    Viinoilla sydämiä virvoitettiin.
    Siell' olivat niin runsaat liharuoat,
    Kuin olisivat olleet kaikki koossa
    Egyptiläisten lihapadat heillä.
    Mist' olette ne herkut kaikki saaneet
    Ja runsauden juhlavarojen?

Benjaminin sotamies.

    Ne miekall' ovat kaikki ansaitut,
    Ja Amalek sen kestin kustantaa,
    Jonk' kanssa sun ei ole tekemistä.

Judan vanhin.

    Tuo sanojesi tuima tiuskaus
    Jo ilmoittaa, ett' omatuntonne
    Ei puhdas ole herkkuin nautinnassa.
    Ma arvoisuudeltasi kysyä
    Viel' uskallan nyt: onko tosi se,
    Mink' äsken kuulla leirissänne sain
    Ett' elävänä Agag vielä on
    Ja ystävyyttä Saulin nautitsee?

Benjaminin sotamies.

Se totta on.

Kaikki.

Eloss' on Agag vielä!

Benjaminin sotamies.

Vaan vankina.

Judan vanhin.

                  Saul Herran käskyn sai
    Profeetan, pyhän Samuelin, kautta,
    Ett' yhtäkään ei Amalelilaista
    Hän säästää saisi jättäin elohon,
    Ei vanhaa vaipuvaist', ei nuortakaan
    Kukoistavaista elon aamu-koissa,
    Ei miestä miekan kantajata eikä
    Kehdossa liekkuvaista lastakaan.
    Myös kuulin, kuinka käskyn Samuel
    Saulille antoi hukuttamahan
    Karjankin kaiken Amalekin maalta
    Ja tekemään sen maan niin autioksi,
    Ett' äänt' ei voisi kuulla kukonkaan
    Maan-ääriltä tään kansan kirotun.
    Näin kiivas kävi käsky Herralta.
    Ja kuitenkin on Agag elävänä
    Ikäänkuin uhaks' Israelin Herran;
    Vaikk''Agag oli kirottuiden pää,
    Siis likimpänä Herran koston tulta,
    Joll' uhkasi Hän Amalekin kansaa.
    Ja karjalla, jok' oli turmioon
    Jo tuomittuna, tyydytätte nyt
    Te himojanne hekkuvaisia.

Benjaminin sotamies.

    Kentiesi jälleen Herra käskyn on
    Profeetan Saulin kautta antanut
    Kun kaikki tiedät, myöskin tietänet
    Profeetain joukoss' olleen Saulinkin
    Ett' elohon sais' Agag vielä jäädä.
    Kun kuningas on Saul, on hällä valta
    Vankeinsa kanssa, jotka miekallansa
    Hän voittanut on, tehdä kuin hän tahtoo.
    Ja karjan kanssa sekä tavaran,
    Jotk' omiamme miekall' ansaituita
    Nyt ovat, valta meill' on menetellä
    Kuin tahdomme. Te karjalaumojanne
    Levossa kaitsette ja peltojanne,
    Joist' usein ennen vihollinen viljat
    Poroksi poltti taikka turmeli,
    Te viljelette, viljat korjailette;
    Me hengellämme teitä suojelemme.
    Ja kuitenkin te häpeäksi meille
    Ja itsellenne meitä tahtoisitte
    Niin kohdella kuin jahtikoiria,
   Jotk' eivät saamastansa saalihista
    Osaksens' ottaa muuta saa kuin sen,
    Mink' antaa heille metsämiehen armo.
    Ma olen valmis henken' antamaan
    Edestä onnen armaan synnyinmaan,
    Vaan kunniasta teitä puolustella
    En käsiänne tahdo nuoleskella.
    Ma tahdon ennen olla sitä vailla
    Kuin käskyjänne käydä koiran lailla.
    Min miekalla ja verelläni voitan,
    Sit' omanani puolustaakin koitan.
    Kuin kotihinne leipää syömään jäätte,
    Olkaatte viisaat, siihen tyytykäätte,
    Mink' aikaan saa ja työllänsä se voittaa,
    Jok' edestänne vaivat, vaarat koittaa.

1:n papeista (3:nelle ja Judan vanhimmalle).

    Tää kuuluu kaikki sangen kamalalta.
    Minusta näyttää niinkuin miekan valta
    Nyt olisi jo maassa paisumassa
    Ja kuuliaisuus se jo loppumassa,
    Joll' ennen kuultiin Herran käskyä.
    Ei pidetä nyt pappein säätyä,
    Kuin ennen, Herran tahdon saarnaajina.
    Maailmallinen valta tuomarina
    Nyt tahtoo olla sulle, Israel!
    Ja näkijämme pyhä Samuel
    On halveksittu. Herra Saulin mieltä
    Varjelkohon tält' erhetyksen tieltä!

3:s vanhin.

    Sä sydämeni mietteet kätketyt
    Nyt ilmoitit. Jo kauan huomanneeni
    Muutoksen Saulin mielessä ma luulen.
    Ei noudata hän Herran neuvoja
    Niin hartaasti kuin ennen. Mahtavuus
    Ja ruhtinainen valta rientons' on,
    Kun pakanoitten ruhtinasten kanssa
    Hän ystävyyttä rakentaa ja etsii.
    Ei oikeuden tunto ylevä
    Niin ole hällä kuin se oli ennen.
    Hän ennen poikansakin Jonathanin
    Jo kerta kuolemaankin tuomitsi,
    Kun tämä, ehkä tietämättänsä,
    Sodassa Filistean rikkoi vastaan
    Isänsä kieltoa, ja tuomionsa
    Hän olisikin toteuttanut,
    Jos vaan sen kansa oisi sallinut.
    Ja kuitenkaan ei miestä rakkahampaa
    Hänelle eikä kansallensa ollut,
    Kuin Jonathan, jonk' urhouden kautta
    Löi Filistealaiset Israel.
    Nyt Agagin hän jätti henkihin,
    Jonk' itse Herra kuoloon tuomitsi.

Judan vanhin.

    Vast' onnen päivä silloin meille koittaa,
    Kun ennustusten jälkeen Juda voittaa
    Itsellens' Israelin valtikan.

Joku kansasta.

    Kuningas lähenee, jo torvet soivat
    Ja soiton helinästä leiri kaikuu.

Toinen kohtaus.

Samalla paikalla.

(Edelliset. Saul, vangittu Agag, Abner ja osa sotaväkeä tulevat torvien soidessa ja leirin kaikuessa riemuhuudoista).

Kansa.

    Kuningas eläköön, Saul eläköön,
    Siunattu Herran, voiton sankari!

Saul.

    Herralle kiitos! Hänen voitto on
    Ja kunniakin; ase kelvoton
    Vaan armottansa olisin ma ollut.
    Häneltä apu teille nyt on tullut.
    Siis kiittäkäätte Herraa, Herran kansa!
    Hän Jumalanne taas ol' armossansa.

Vanhus.

    Suo, sankari nyt, voittojuhlanas
    Mun kauttan' aikain kantaa menneitten
    Sun etehesi kiitoksen, ett' onpi
    Sun urhoutesi ja Herran armon
    Kautt' Israel nyt alhaisuudestansa
    Taas koroitettu siihen kunniaan,
    Jonk' oli Herra hälle määrännyt,
    Jos käskyjä hän Herran noudattaisi.
    Ja riemuiten ma haudan partahalta
    Nyt lähden tietä kaiken maailman,
    Kun Israelin kunnian sain nähdä.
    Ain' omaksi suo, Herra Zebaoth,
    Se kansalles' ja johtajallensa!

Saul.

    Se totta on, Hän näihin aikoihin
    On kurittanut kansaa syntistä.
    Vaan myöskin, vanhus, tätä ennenkin
    Sä todistajan' olet saanut olla,
    Kuink' altis on hän kansans' apuhun,
    Kun katuen se etsii häntä vaan.
    Sa olet kuullut, varmaan nähnytkin
    Työt suuret, jotka jalo Samuel
    Sai Herran voimall' ennen aikahan.

(Vanhus lähtee).

Benjaminin sotamies (muutamain muiden kanssa kuninkaan eteen astuen).

    Kun kuninkaaksi ennen Gilgalissa
    Sa valittiin ja valtaan vahvistettiin,
    Jok' oli Herran kuin myös kansan tahto,
    Niin monikahta Belialin joukko
    Sun syntyäsi halveksien lausui
    Sanellen: "Saulko meitä hallitsisi".
    Nyt kuninkuuttas' aik' on heille näyttää
    Sa herrauttas, heitä rangaisten
    Kuin alamaisiasi niskureita.
    He hengellänsä häväistyksensä
    Nyt maksakoot; jos niin on tahtosi,
    He kuolemansa kohta saavuttavat.

Ammiel (kuningasta lähestyen).

    Nyt tällä haavaa poika Belialin
    Yks onpi täällä, Doeg nimeltä,
    Maast' Edomean, muukalaisna täällä
    Hän kulkenut on kansan keskellä.
    Ei Jumalata eikä kuningasta
    Hän kunnioita, kirotulla suulla
    Hän kuninkuuttas' äsken parjaili,
    Ja sen hän teki ilmi kansan kuullen.
    Vääryyden teitä hän on kulkenut
    Ajoista asti vanhan Samuelin.
    Ja vääryyttänsä olen kärsinyt
    Mä monta kertaa. Herra kuningas,
    Et sallia voi häijyn parjaajan
    Viel' Israelin maita matkaavan.

Saul.

    Ei pidä, veljet, kuolon julmuuden
    Nyt tätä päivää töillään himmentämän,
    Joll' Israel sai Herralt' autuuden
    Ja kunniansa näki ylenemän.
    Ja pilkkaajien kaikki parjaukset
    Jo itse Herra saatti häpiään,
    Kun vihollisten ylpeet aikomukset
    Hän miekkani soi tyhjäks' tekemään.
    Ma kunnioitan armoans' sen verran
    Ett' oman koston' annan haltuun Herran.

(Kansa ilmoittaa suostumuksensa riemuhuudoilla).

1:n papeista (3:nelle vanhimmalle).

    Voi tyhmä kansa sekä sokea!
    Et ymmärrä sä, että armotöissä,
    Joit' oikeuden polkemalla tehdään,
    Vaan paljasta on itsevaltaisuutta.

Agag.

    Saul, onnen lapsi, sodan lemmetyinen!
    Nyt suurentaa voit kansas' suosiota,
    Jok' kannattaja korkeutes on,
    Tukena jonk' ei suku ruhtinainen
    Eik' kuninkainen synty ole sulla,
    Jos uhriks' annat heille henkeni,
    Jok' arvonsa on kaiken kadottanut.
    Tee niin, ja kunniasi kaikuvan
    Saat kuulla kaiken Israelin suusta.
    Mä sitä pyydän. Meille kummallekin
    Se voitoks' onpi. Kuolemaa en pelkää.
    Se elämä on raskas, arvoton,
    Jot' orjan kahleiss' eläminen on
    Tai vangin.

Saul.

                Mielesi ma katkeruuden
    Voin ymmärtää, se aivan luonnollist' on.
    Tää kosto oli Israelin Herran.
    Hän kansalles ja sulle kunniansa
    Näin kostaa tahtoi, jota poljitte.
    Ja kuinka turhat ovat jumalanne
    Ne, joihin kuitenkin te turvasitte,
    Hän näyttää tahtoi. Herran sulle toivon
    Sen voiton suoman onnettomuudessas,
    Ett' etsimähän opit häntä täällä
    Ja tuntemahan vankeutes maalla.
    En henkeäsi pilkaks' armahtanut.
    Vaan sielusi lie liian rasitettu
    Ja rauhaa kauan kaivannut.
        (Muutamille sotamiehille).
                               Te miehet
    Tie ruhtinaalle näyttäkäätte sinne,
    Miss' asunto on hälle valmistettu
    Kuin arvonsa on —

(Agag lähtee muutamain sotamiesten seurassa).

Kolmas kohtaus.

Samalla paikalla.

(Edelliset. Samuel astuu esiin kolkolla katsannolla, jonka nähdessään Saul ensin hämmästyy, vaan rohkaisten mieltänsä käy kuitenkin häntä vastaan-ottamaan).

Saul (itsekseen).

                       Samuel on täällä!
    Tuo katsantonsa kolkkous ei suinkaan,
    Mi merkitys sill' olla mahtaneekin,
    Voi hyvää mulle ennustaa; se synkkä,
    Kuin salamoita täysi ukonpilvi,
    On.
        (Samuelille).
        Terve, Herran uskollisin mies
    Ja siunattu! Ma Herran käskyn täytin,
    Kun Amalekin perikatohon
    Nyt hävitin.

Samuel.

                  No, mitä merkinnee
    Se lammasten ja karjan määkynä,
    Jonk' äsken kuulin käyden leirissänne?

Saul.

    Ne kans' on tuonut Amalekin maalta.
    Hän karjast' otti kaikkein parhaimmat
    Ja uhrata ne aikoi Jumalalle.
    Muut saatimme me kaikki häviöön.

Samuel.

    En käskyjä ma Herran tarvinne
    Nyt muistutella sulle uudestaan;
    Ne kyllä tunnet, vaikka hylkäsit.
    Ehk' oma valtasi ja kunnias
    Nyt suuremmasta arvost' ovat sulle,
    Kuin Herran sana, salli kuitenkin
    Mun kertoa, mit' Israelin Herra
    Mun kanssani on puhunut tän' yönä.

Saul.

No, puhu.

Samuel.

              Eikö ole näin? Kun halpa
    Viel' arvos' oli itse nähdäksesi,
    Sun Herra nosti Israelin pääksi,
    Kansansa kuninkaaksi koroitti.
    Ja silloin vakavalla mielellä
    Kun kunnioitit Herran käskyä,
    Hän henkens' antoi tulla päällesi
    Ja salli töitä sankarein sun tehdä.
    Niin Edomin, Moabin, Ammonin
    Kuin Filistean kansat ja muut kaikki,
    Jotk' ahdistivat Israelia,
    Hän antoi miekkas' voittaa voimallaan.
    Ja viimeiseksi täst' hän sun mennä
    Ja hukuttaa kaikk' Amalekin maalta
    Eik' kirotuiden karjojakaan säästä.
    Miks' et nyt kuullut Jumalasi ääntä,
    Vaan itses annoit saaliin puolehen?

Saul.

    Jos uhratakseen kansa säästikin
    Paraimmat lampahista kirotuista,
    Ma Herran tahdon täytin kuitenkin,
    Kun kuoletin kaikk' Amalekilaiset.
    Vaan kuninkaansa jätin elohon
    Ja hänen tänne vangittuna toin.
    Hän aseheton, voimaton on mies,
    Jok' Israelille ei vahingoksi
    Voi tulla, jos hän hengissäkin on.
    En kurjaa henkeä mä armon Herran
    Hält' uhriksensa usko vaativan.
    Jo kylliksi on Agag kuritettu,
    Ja kurjuuttansa säälien mä hengen
    Hänelle mitättömän lahjoitin.

Samuel.

    Et tunne Israelin Jumalata,
    Halaavan hänen enemmän jos luulet
    Sun poltto-uhriasi lihavata,
    Kuin että tarkoin Herran äänen kuulet.
    Ja otollisemp' oinaan lihavuutta
    On sydän, jon Hän löytää kuulevaksi.
    Hän silt' ei kärsi vastahakoisuutta,
    Jonk' asettanut toteuttajaksi
    Hän tahtons' on. Kaikk' uhriteurastus,
    Min jumalaton Herralle voi tehdä,
    Vaan Herran silmissä on kauhistus,
    Jot' ei Hän voi vihastumatta nähdä.
    Jos käskyjäns' et tahdo totella,
    Et Herraa taida oikein palvella.
    Kun näytät Hälle vastahakoisuutta,
    Niin silloin seuraat epäjumaluutta.
    Jok' ei työns' ohjeit' ota Jumalalta,
    Sen jumalana om' on mielivalta.
    Kuink' ihmistaito onpi soennut,
    Kun korjaamaan se Herran tuomioita
    On tunteittensa jälkeen ruvennut,
    Kuink' oikeuskaan siit' ei suinkaan voita,
    Sen seliin työlläs äskeisellä näytit.
    Ett' imeväist' et lasta säästänyt,
    En moiti, siinä Herran tahdon täytit;
    Vaan Agagin ett' olet päästänyt
    Kourista kuolon, vääryys oli suuri,
    Sill' Agag, ollen päämies Amalekin,
    Myös oli kaikkein kärsimysten juuri,
    Jotk' Amalek toi maalle Israelin,
    Hän koston kaiken ansaits' ankaruuden,
    Kun syyllisin hän oli syyllisistä;
    Vaan pilkaksi teit Herran oikeuden,
    Kun koston sijaan sulta säälimistä
    Hän sai. Vaan vielä töistäs' laupeuden
    Saat koston Amalekin jäännöksistä:
    Näin Herran sana kuului mulle yöllä,
    Ja sanansa hän aina täyttää työllä:
    Tään kansan, joka Herran kunniaa
    On pantu ilmi tuomaan ihmisille,
    Pois pitää pakanat ne hukuttaa,
    Jotk' esteen' ovat Herran päätöksille.
    Ei kuolevaisen pidä tarttuman
    Parannustöillään Herran tuomioon.
    Hän kansan, jossa synnin karttuvan
    Alati tietää, saattaa turmioon
    Jo päätti iankaikkisuudesta. —
    Kun Herran mieliksi et hallinnut,
    Päämiehen kansalleen Hän uudesta
    On sydämensä jälkeen valinnut.
    Ei valtakuntas ole seisovainen,
    Hän kruunuas' ei suo sun kauan kantaa,
    Hän miehen, jok' on Hälle kuuliainen,
    On etsinyt ja sille kruunun antaa.
    Saul, murhehtien luotas' erkanen,
    Ja mieleni käy aivan raskahaksi,
    Kun nuoruutesi aikaa muistelen,
    Kuink' olit Herrallesi rakkahaksi
    Jo tullut silloin. Kuinka muuttuneeksi
    Nään kohtamme nyt: perimisestään
    Hän luovutti sun, kun sun suuttuneeksi
    Hän käskyjänsä näki täyttämään.
    Kun silmäsi loit korkeutta kohti,
    Ne kruunus' ensin nähdä kerkesivät
    Ja, mieltyin loistoon, joka siitä hohti,
    Sielt' etsimästä Herraa herkesivät.
    Ei tullut mielees' että kruunus' kulta,
    Sen kantajalle jos ei Herra suo
    Voimaansa, valkeuttaan, vaan on multa,
    Mi kantajalleen vaivaa, tuskaa tuo.

Saul.

    Ma sulle, jonka hurskaan sydämen
    Ain' uskolliseksi on Herra nähnyt,
    Nyt tunnustan, syvästi katuen,
    Ett' olen synnin Herraa vastaan tehnyt.
    Ma kurja heikko kansaa pelkäsin
    Ja ääntänsä ma kuulin turhamaista,
    Näin Herran sanan pyhän hylkäsin
    Ja laeistansa luovuin vanhurskaista.
    Jos anteeksi tää synti vielä kerran
    Suotaisiin mulle, kaiken voimani
    Mä pyhittäisin palvelukseen Herran,
    Näin näyttäin Hälle parannustani.

Samuel.

    Jos oikeata kannat katumusta,
    Sen töilläsi sä vielä taidat näyttää.
    Ja kuulemattomuutes pahennusta
    Voit parantaa ja Herran tahdon täyttää.
    Oletko valmis tätä tekemähän?

Saul.

Ma voimani kaikk' täyttää tahdon tähän.

Samuel.

Suo Agagin nyt tulla esihin.

Saul (teeskennetyllä kiireellä muutamille sotamiehille).

    Nyt kiirehtien käykää leirihin,
    Sielt' Agag tuokaa tänne.
        (Itsekseen).
                              Jotakin,
    Kun onnettoman muistin Agagin,
    Ma tapahtuvan kauheaa tääll' luulin
    Jo ennenkuin tuon uhka-äänen kuulin.
    Mit' aikonee hän Agagille nyt,
    En ajatellakaan ma uskalla,
    Vaan varmaan saan, kun hetk' on päättynyt,
    Sen vielä tuta sielun-tuskalla.

(Agag vartioittensa seurassa astuu rohkeasti Samuelin eteen).

Agag (Samuelille).

    Ken lienet sä ja mitä aikonet,
    Jonk' katsannos' on kuolon uhkaus?
    Pois paennut mult' on sen kauhistus;
    Sa mua turhaan sillä uhkailet.
    Ei kuninkahan armo-lupaus
    Se ole, josta sain tään rohkeuden;
    Se Amalekin oli lankeemus,
    Mi multa poisti kuolon katkeruuden.

Samuel (temmaten miekan eräältä vartialta).

    Kuin moni vaimo nyt on lapseton
    Sun miekkas kautta, niinpä äitis' on
    Myös luettava niiden joukkohon,
    Joill' onnellisemp' olis elo nyt,
    Jos kohtuns' olis ollut suljettu
    Ja sikiöt' ei siitä syntynyt.
    Nyt matkas määrä maass' on kuljettu,
    Sun käydä täytyy tuonen asuimille.

(Pistää miekalla Agagia, joka kuolevana lankee maahan).

Näin käyköön aina Herran vihaajille!

Saul (tuskissaan itsekseen).

    Tää liekö unta vaiko hourausta,
    Tää tunto halvennuksen tuskasta?
    Ei unta voi se olla, valveilla
    Ja täysi-järkisenä seison tässä.
    Voi, että niin on, ettei hourauksen
    Vaan sikiötä ole tämä tunto!
    Mua kuninkaaksi kutsutaan, mut mulla
    Ei halvimmankaan ole oikeutta,
    Ett' omahan voin sanahani luottaa,
    Jonk' koiran lailla sain nyt rikkoa.
    Ma Agagille hengen lupasin,
    Mut miten täytin tämän lupauksen
    Ma "kuningas!" — voi pilkkaa helvetin!
    Jos kumminkin maa vankka halkeaisi
    Tään halvennuksen raskaan kuorman alla
    Ja syvyyteensä pohjattomaan veisi
    Mun kuninkaine kunnioineni!
    Kuink' elävänä mull' on muistossa
    Se silmäilys niin ylenkatsovainen,
    Jonk' Agag puoleeni loi kuollessaan!
    Ja muisto siit' on mato kuolematon,
    Se poveani polttaa sekä kalvaa,
    Kuin sammumaton tuli tuomittuin.

(Samuel kääntyy lähteäkseen pois. Saul tarttuu hänen hameensa liepeesen niin kiivaasti, että lieve repeää).

Samuel (kääntyen Sauliin).

    Haa, mitä tämä, onko väkivaltaa?
    Niin paljon en sun luullut paatuneen.
    Mä ymmärrän, sä kuninkuutes arvon
    Syvästi tunnet loukatuksi nyt.
    Näin Herran sana on, jonk' ilmoittaa
    Hän sulle kauttan' ehkä viime kerran:
    Niin huokeasti Israelin Herra
    On valtakunnan sulta repivä,
    Kuin repiä ja taidat heikon vaatteen.
    Sen sanonut on Sankar Israelin,
    Jok' ei voi valhetella eikä pettää,
    Sill' ei Hän ole heikko ihminen.

Saul.

    Nyt erhetyt, en aio väkivaltaa
    Ma kohtahasi käyttää, mutta pyydän,
    Ett' Israelin vanhimpien nähden
    Ja kaiken kansan todistajan' ollen
    Käyt kanssain Herraa rukoilemahan
    Ja uhraamaan sovinto-uhria.

Samuel.

    Et katuvaiselta nyt juuri näytä.
    Sa muistanet, mit' äsken ilmoitin:
    Vilpittömällä jos et sydämellä
    Voi lähestyä Herraa, paremp' on
    Ett' uhrias et ollenkaan vie Hälle;
    Sa Jumalaasi sillä suututat.
    Kun katumuksen tunnet totisen
    Ja kaipaat Herraa vakavalla miellä,
    Käy luokseni mun Ramatahan, siellä
    On huoneeni ja Herran alttari,
    Ja katuvana löydät Herrasi.

(Samuel lähtee. Kansa hajoo riidellen mikä Samuelin, mikä Saulin puolesta).

Neljäs kohtaus.

Samalla paikalla.

(Saul, Abner ja Doeg, joka likeltä on tapauksia tarkastellut).

Saul (ajatuksiinsa vaipuneena).

    Nyt häväistyksen kalkin pohjahan
    Mun annoit juoda, pappi pöyhkeä!
    Mut malta, malta —

Abner.

Herra kuningas!

Saul (viitaten sinne, jonne Samuel läksi).

    Tuoll' on sun kuninkaas, se nimi mulle
    Vaan pilkkanimeks' suotta pantu on.

Abner.

    En ihmettele, että solvatuksi
    Nyt tunnet kuninkuutes kunnian.
    Myös mieleni mun kävi karvahaksi,
    Kun häpeällisen näin loukkauksen,
    Mill' arvoasi polki Samuel,
    Jok' ylpeytens' äärettömän peittää
    Käskyillä Israelin Jumalan,
    Jonk' kanssa kerskaa seurustelevansa.
    Vaan istuimes' suupuheista ei kaadu,
    Ei särje sitä pappein röyhkeys.
    Mit' urhoisint' on Israelin maalla,
    Se kasvanut on sankar'-hoitos alla,
    Ja rakkaus tuo kaiken urhouden
    Sen hoitajan luo, milloin vaara uhkaa,
    Tueksi hälle, jonka turvissa
    Se kunnian on tietä käydä saanut.
    Sen mielestäni teit sa viisahin,
    Ett' annoit myötä Samuelille;
    Sen vaatii kansan taika-uskoisuus.
    Näin vakavammaks saatit valtas vaan;
    Sill' aikasi ei liene vielä tullut.

Saul.

    Ma sua pyydän, mene leirihin
    Ja sotajoukko käske kotihin.
    En julkee äskeiseltä häpeältä
    Mä näkyä nyt heille käskijänä.
    Mä viivyn sua täällä vartomassa.
        (Itsekseen Abnerin mentyä).
    Jaa, Abner lienee ehkä oikeassa:
    Ett' aikani ei vielä ole tullut.

Doeg (sivulla).

    Vaan mulle lienee aikani jo tullut
    Nyt tai ei koskaan.
        (Saulille).
    Herra kuningas, Suo palvelijas sana sanoa.

Saul.

    Ken olet sa ja mitä tekemistä
    On sulla täällä? Sala-nuuskijana
    Liet menojani täällä tarkastellut.

Doeg.

    Ma Doeg olen, Edomealainen,
    Jonk' kurjan päälle äsken kanneltiin.
    Vaan, kuningas, sit' ällös uskoko,
    Se vihamiesten vaan on valhetta,
    Jotk' aina ovat mua vainonneet
    Mun muukalaisen syntymäni tähden,
    Vaikk' Israelin Herran sääntöjä
    Ain' olen kuuliaisna noudattanut
    Jo lapsuudesta, jolloin vankina Ma
    Jouduin Samuelin huoneen orjaks'.
    Sa jalomielisnä mun, kuningas,
    Käsistä päästit vihamiesteni.
    Se jaloutes', armollisin herra,
    Jonkalaist' Israelissa en enne
    Viel' ole nähnyt, voitti sydämeni,
    Ja halu harras nousi mieleheni
    Eloni sulle palveluksekses
    Ja työni kaikki saada uhrata.
    Oi kuninkaani, älä halveksi,
    Ett' olen halpa, ehkä vielä sulle
    Voin heikkoudessainkin hyödyks' olla.

Saul.

    No missä voit sä tehdä palvelusta,
    Sa hyötyäni miten tartuttaa?

Doeg.

    Kuin äsken lausuin, lapsuudessani
    Jo jouduin vangiks' Israelin maalle
    Ja palvelijaks' Samuelin huoneen.
    Siell' uskollisen palveluksen kautta
    Profeetan poikain uskotuksi pääsin
    Ja heiltä aina kuullakseni sain
    Salaisimmatkin neuvot Samuelin
    Ja menot kaikki pappein säädyssä.
    Ja uskottunansa ma olen vielä.
    Kun äsken näin mä, kuinka häpeäksi
    Kääns' Samuel sun jaloutesi —
    Suo, armollisin herra, anteheksi,
    Ett' uskalsin mies halpa, mitätön
    Näin tarkastella töitä ylhäisten —
    Niin mieleheni johtui ajatus,
    Ett' apua voin tehdä herrallein,
    Jos ilmi saatan Samuelin neuvot
    Ja pappein juonet, joista tiedon saan,
    Kuin ennenkin, omilta huoneiltaan
    Jo ennenkuin ne työhön ehtivät
    Ja kapinahan istuintasi vastaan.
    Siin' ehkä taidan sulle hyödyks' olla.

Saul (itsekseen).

    Mi henki miehess' ilmoittaiksekin,
    En tiedä, mut hän mietteet mieleni,
    Joit' itse tuskin tunsin, ilmi toi.
    Se kumma on, ett' aivan sillä hetkell',
    Joll' ajatus se syntyi mieleheni,
    Miss' saavuttaisin miehen sellaisen,
    Jok' aikeet kaikki kapinoitsijain
    Vois' ilmoittaa jo niiden syntyessä,
    Tää ilmestyi, kuin henki armias,
    Mun neuvotonna nähden, olisi
    Sen askeleita tänne johtanut.
        (Doegille).
    Jos halu sull' on harraas palvella,
    Voit Gibeahan tulla, siellä saat
    Työn määrätyn ja työstä palkinnon,
    Jos palvelukses' uskollinen on.

Doeg.

Ain' onni kuningasta seuratkoon!

(Yksinään, Saulin lähdettyä palanneen Abnerin kanssa).

    Lieneekö vihdoin hetki toivottu
    Se tullut mulle, jota vartoessa
    Kurjuudet kaikki tähän asti kärsin
    Ja toimetonta mietin elämää.
    Jo koston tie lie mulle auennut,
    Kun portin siihen, luulen, löysin nyt
    Mä epä-luuloss' Saulin loukatun.
    Nyt toivon teille, papit pöyhkeät
    Ja tekopyhät, kostaa saavani
    Sukuni surman ja sen halvennuksen,
    Jot' aina luonanne ma kohtasin.
    Nyt etehenne katsokaatte, kurjat
    Te teurastajat kaiken heimoni,
    Te, jotka kotimaani ihanan,
    Kuin jumaloiden iki-yrttitarha,
    Niin autioksi teitte asujista,
    Kuin erämaan — eteenne katsokaatte!
    Kun kuuliaisuuden nyt pukimen
    Saul yltään riisui herran' ollakseen
    Ja luonnoltaan on kiivas, luulevainen,
    Niin, päässynnä nyt ystävyytehensä,
    Ma tarinoilla pappein vehkeistä
    Ja hankkehista häntä yllytän
    Ja koston raivoon heitä kohtaan saatan.
    Näin koston nuolet myrkytetyt ammun
    Salassa teihin mutta sattuvasti. —
    Oi onnen aika oli mullakin,
    Se ihanassa oli isänmaassa,
    Se kaivattu ja kauan kadotettu!
    Aik' armas, jolloin rinnass' oli rauha
    Ja sydämessä asui sovinto.
    Mut aika se ei kauan kestänyt,
    Kun myrsky-ilma nousi tältä maalta,
    Jonk' omaksensa oli valloittanut
    Egyptin vanha orja-suku tää.
    Sen raju-ilman raivotessa multa
    Iäksi hukkui onnen maailma.
    Ne Israelin laumat olivat,
    Jotk', uskonnostaan riivattuina raivoon,
    Sanoista pappiensa innostuin
    Jotk' opettivat, että murhatyöt
    Ja tappo pakanoissa olisi
    Vaan palvelusta julman jumalansa —
    He olivat ne, jotka arvaamatta
    Sukuni päälle syöksyivät kuin karhut
    Ja hukuttivat heimoni. Mä yksin
    Jäin elohon ja vietiin vangiksi —
    Se sallimus oli ehkä jumaloiden.
    Ja silloin piennä poikasna viel' ollen
    Ma Samuelin vietiin huoneesen,
    Ja päästimeksi pääni täytyi siellä
    Mun itsen' antaa ympärleikata
    Ja kirotuiden uskontokin ottaa.
    Näin teeskeltyllä nöyryydellä vihdoin
    Sain kansalaisen oikeudetkin.
    Mut isieni jumaloissa vannoin,
    Ett' ainoastaan kostoks' eläisin.
    Se lupaus nyt mun on täyttäminen
    Ja kaikki kunto siihen täyttäminen;
    Ja ankara nyt alkaa mulle työ,
    Vaan kätkeköön sen kavaluuden yö.

(Menee).

Toinen Näytös.

Ensimäinen kohtaus.

Saulin huoneessa Gibeassa.

(Saul, Jonathan, David, jonka kanteleesta esiripun noustessa viimeiset sävelet kaikuvat, Merab, Mikal, sittemmin kammaripalvelija ja eräs sanansaattaja).

Saul (Davidille).

    Jo herjetkös, kun päivä vaipunut
    On lepohon, ja kohta kaikunut
    On viime sävel satakielisenkin,
    Ja parvi kaikkein laululintujenkin
    Jo uneksii yön hiljaisuudessa
    Sit' unelmaa, jost' eloss' uudessa,
    Mi alkaa taas kun aamu armas koittaa,
    Se sulokielin maailmalle koittaa.
    Suloisen soittos' tauottaa saat nyt,
    Kun sielussan' on myrsky viihtynyt.
    Mi lumouden voima soitossasi
    On, poikani, mi tenho laulussasi!
    Ne syntyjänsä ovat taivahasta.
    Ei saada tästä murheen maailmasta
    Voi alkuaan se kieli taivahan,
    Mi sielun vaipunehen vaivahan,
    Kuin mun ol' äsken, voipi virvoittaa
    Ja öiset haamut sieltä tarkoittaa.
    Kyll' useasti ennen aikanani
    Ma Herran äänen luulin kuulevani.
    Sen ukkoisen ma kuulin jylinässä
    Kuin vienoisessa tuulen hyminässä.
    Ma kunniaansa linnun laulussa
    Myös kuuntelin ja kosken pauhussa.
    Vaan sitte kun tää murheen aik' on tullut,
    En enää Herran ääntä niissä kuullut.
    Mut ääni niiss' ei vertaamista kestä
    Kanss' soinnun sen, jok' ihmissydämestä
    Voi kaikua, joss' alkusointu vielä
    On säilynyt, se enkeleitten kiellä
    Suruista sielua voi puhutella.
    Oi josko saisi soitto kaikuella
    Tänlainen näillä taivaisilla kielin
    Siell' aina, missä sielu raskain mielin
    Kuormaansa kantaa, josko lohdutusta
    Sais laulus' saattaa sinne, missä musta
    On murhe mieltä kurjain vaivaamassa,
    Ei murehella valtaa maailmassa
    Niin avaraa sill' aikaa olla voisi,
    Kun kanteleesi kanssa laulus' soisi.

(Kammaripalvelija tulee).

Palvelija.

    Tuoll' ulkona on muuan sanantuoja,
    Jonk' Abner tänne lähettänyt on.
    Häll' asioita aivan painavia
    Lie Abnerilta ilmoitettavana.

Saul.

Hän tänne saata.

(Palvelija lähtee ja sanansaattaja tulee kohta sen jälkeen sisälle).

                     Abner, kuulen, on
    Sun sanansaattajaksi tänne pannut.
    Sull' asioita aivan ankaroita
    Lie ilmoitettavana, kun sä näin
    Yöselkiin matkas' olet pitkittänyt.
    No, kuinka voipi orpanani Abner?
    Elääkö siellä uljas päällikköni
    Rauhassa vaiko rauhattomuudessa?
    Ja mitä käski hän sun sanomaan?

Sanansaattaja.

    Päämiehemme ja sankarimme Abner
    Hyvästi voi ja kaikki toimittaa.
    Vaikk' en ma saata rauhan sanomia,
    Suo uskollisen palvelijasi
    Ain' armoissasi olla kuitenkin.
    Näin käski hän mun sulle kertomaan:
    Taas alkeissa on sota ankara;
    Filisteasta suuri sotalauma
    Yl' Israelin rajojen on syössyt.
    Kun väki varsin vähälukuinen
    On Abnerilla, että sillä kauan
    Hän vastustella voisi vihollista,
    Niin pyytää hän sun kokoon kutsumaan
    Kaikk' kelvolliset miehet tappeluun
    Ja itsenkin sun sinne rientämään;
    Sill', arvelee hän, kussa kuningas
    On saapuvilla, siellä miehuuskin.

Saul.

    Kun väsynehet voimas' virkistänyt
    Tääll' olet, riennä kohta sanomaan
    Ett' apua on Abner kohta saava.
    Ma huolestansa häntä paljon kiitän.
        (Sanansaattaja menee).
    Mist' urhosuus ja tämä rohkeus
    Filisteaan yht'äkkiä on tullut?
    Unohtanutko kurja kansa on
    Sen kurituksen, jolla rankaisimme
    Me ennen häntä ylpeydestään?
    Mit' arvelet sä tästä, Jonathan?
    Mun luuloni on, että täältä sinne
    On joku lintu viekas viestit vienyt,
    Ett' eripuraisuus on maassamme.
    Hän luulee, että riita pappein kanssa
    On sotavoiman meiltä heikontanut.
    Ma toivon heille kohta näyttäväni,
    Ett'ei viel' ole tylsä Saulin miekka,
    Vaan terävä kuin kalpa kostajan.
    Nyt verisehen sotisopahan
    Me pukeuta saamme, Jonathan,
    Koht' aamukoissa valmiit ollaksemme
    Ja sotaisihin toimiin käydäksemme.

Jonathan

    Se oikein on, ja suosiollasi
    Käyn tärkeähän työhön valmistaimaan.

(Menee).

Saul.

    Levolle saatte, lapset, lähteä.
    Ma antaa tahdon teille jäähyväiset
    Ja siunauksen, koska aurinkoinen
    Silmänsä säkenöivät maalle luo.

(Merab ja Mikal menevät).

David.

    Jos armon olen, herra kuningas,
    Sun silmissäsi löytänyt, niin suo
    Mun käydä kanssas' sotatanterelle
    Ja rinnallasi siellä taistella.
    Nyt Israelin kaikkein ystäväin
    Työvainio on sillä tanterella.

Saul.

    En, poikani, voi siihen myöntyä.
    Sun saadakseni tänne luokseni
    Ma kuninkaallisen tein lupauksen,
    Ett' yhtä tervehenä saattaisin sun
    Kotiisi jälleen, kuin sun tänne sain.
    Ma saattomiehet sulle toimitan.
    Isääsi multa paljon tervehdi
    Ja kiitä häntä, ett' on suonut mulle
    Sun lohdutuksen enkelinä olla.
    Kun myrsky-ilma tää on lauhtunut,
    Taas rauhassa ma toivon saavani
    Suloista soittoasi kuunnella.
    Siks' olkoon Herran henki kanssasi!

(Menee).

David (yksinään).

    Ma olen tullut hälle rakkahaksi
    Ja suosionsa kaiken saavuttanut,
    Ja rakkautensa on riemuni.
    Hän jalo mies on, häntä kunnioitan,
    Kuin joskus lapsi sitä vanhempaa,
    Joss' ylevyyden kuva kirkkahin
    Ja lempi loistaa hälle lämpimin.
    Vaan tyhjäks' elo tuntuu toimeton
    Ja silloin milt'ei tukalaksikin,
    Kun synnyinmaamme onni kutsuu meitä
    Kaikk' uhraamaan, niin toimemme kuin työmme.
    Ja sielussani soipi kovemmin
    Se kutsumus, viel' ääntä lemmenkin.

(Mikal tulee hiljaan ja lähestyy ujosti Davidia).

Mikal.

    Niin surullisna, David! Mitä murhe
    Nyt voitti itsen murheen-voittajan?
    Ma mielessäni luulin murehen
    Majansa ottaneen niin kokonaan
    Pereessä Saulin, ettei tarvinne
    Se asumusta muualt' etsiä.
    Ei syytä sulla, David, huolia,
    Kotihin omaistesi kohta pääset.
    Mut toisin laita meill' on vaivaisilla.
    Isämme lähtee kanssa veljemme
    Nyt vaaran teille tietämättömille.
    Me orpoina sen ajan elämme,
    Vaan kaipaus jää meille kumppaniksi
    Ja epätiedon tuska toveriksi.
    Ei kanteleesi sulo soittokaan
    Jää murhettamme lievittelemään;
    Niin määrännyt on kova kohtalo.

David.

    Suloinen ruhtinatar, suruni
    Se juur' on, että kodin lämpimässä
    Vaikk' kyllä löydän siellä rakkautta
    Mun viettää täytyy aika, jolloin kaikki,
    Mit' Israelissa on miestä vaan,
    Edestä maamme saavat kilvoitella.
    Ei kunniata sitä mulle suo
    Isäni tahto eikä kuninkaan.

Mikal.

    Ahaa, jo tunnen sairautesi;
    Se, huomaan nyt, on himo kunniaan.
    Ai, ai, se kappale on vaarallinen,
    Se kunnia, niin siitä kerrotaan.
    Se loistollaan on monta vietellyt
    Peräänsä juoksemaan ja kadoten
    Vaan valjun varjon heille heittänyt.
    En himon luullut koskaan minkään-laisen
    Sijaansa voivan sielussasi saada;
    Niin puhtaalta se näytti maallisista
    Riennoista mulle, aina taivaallista
    Se muistutti kuin pyhä temppeli.
    Mi kunnian himohon vietteli
    Sun mieles' ylevän?

David.

                        Oi ruhtinatar
    Sit' ällös luulko, sill' ei kunniatar
    Mult' ole mielen rauhaa ryöstänyt.
    Sen ääni rinnassan' ei kai'u nyt,
    Vaan tunnon ääni vilpitön se on,
    Jok' ei mun kurjamaiseen lepohon
    Suo vaipua. Se mies on kelvoton
    Jonlaista tuskin Israeliss' on —
    Jok' ei nyt soisi siellä olevansa,
    Kuss' oikea ja jalo Herran kansa
    Edestä maansa Herran lahjoittaman
    On sotimassa, valmis antamahan
    Sen hinnaksi verenkin rinnastaan.
    En ansaitsisi asujana maan
    Näin kalliin olla, jos en pisaroita
    Vereni voisi vastaan pakanoita
    Sotiessani sen eteen vuodattaa.
    Siit' estämys mun murheiseksi saa.

Mikal.

    Sen uskonkin, jos oikein tunnen sun;
    Se olisi mun tietää pitänyt
    Alusta kohta. Ällös murheinen
    Siit' olko, ett'et sankarina saa
    Ajalla tällä verta vuodattaa,
    Se Jumalan on ehkä sallimus.
    Hän tuomioissans' onpi tutkimaton
    Ja kuoleville käsittämätön.
    Vaan runsahilla hengen lahjoilla,
    Joit' antanut on sulle yltäkyllin,
    Hän näyttänyt on työnsä tekijäksi
    Ja sankariksensa sun määränneensä.
    Siis loistava on sulle tulevaisuus
    Ja sankar'-aika vielä nouseva,
    Jot' isänikin Saul on ennustanut,
    Ja ennustaissa sitä luulen ma
    "Profeetain joukoss' olleen Saulinkin".
    Nyt unen muistan aivan kummallaisen,
    Jonk' äsken yöllä näin mä, mutta jolle
    En selitystä minkäänlaista tiedä.
    Sen kertoisin nyt, David, sullekin,
    Kentiesi jonkun merkityksen siinä
    Sun viisautes' voisi älytä,
    Mut unelma näin nuoren neitosen
    Lie mielestäsi liian lapsekasta.

David.

    Se uni kerro, sulo neitonen.
    Kun kuulen äänes, murhe vaikenee.
    Jos selittäjää Davidist' et löydä,
    Niin kiitollisen löydät kuulijan.

Mikal.

    Tänlainen oli näkö uneni:
    Minusta näytti niinkuin olisin
    Ma virran reunall' ollut ihanalla
    Ja luonnon helmass' aivan huoletonna
    Sen hempeyttä täysin henkäyksin,
    Kuin lasna ennen, saanut huokua.
    Se aamun aika oli autuas,
    Joll' aurinkoinen valkeutens' antaa
    Itäisen taivaan akkunoista juosta
    Herättämään taas kirkkaudellaan
    Yön varjon alle nukkunutta maata,
    Ja jolloin valovirran tunteissansa
    Ilosta itse ilma värisee
    Ja luonnon lapset lukemattomat
    Heräävät elämänsä nautintoon.
    Täst' yhteisestä luonnon riemusta
    Mä sydämeni tunsin täytetyksi
    Ja hekkumasta melkein hermotonna
    Nurmella istuin kaste-pirskuisella,
    Jost' aurinkoisen valkeutta vastaan
    Tuhansin kiilsi kastehelmiä,
    Niin kirkkaita kuin päärlyt kallihimmat.
    Näin luonnon viettäessä riemujuhlaa
    Äkisti kuulin siiven suhinan.
    Kun syytä siihen sitte tarkastin,
    Niin hongistosta läsnä olevasta
    Näin nuoren kotkan lentons' alkaneen
    Keveillä siivin kohden korkeutta
    Ja noussunna jo yli setripuiden
    Sen lentelevän siivin välkkyvin
    Vapaana päivän valkeudessa.
    Minusta tuntui niinkuin olisi
    Se siivillänsä liehuvilla mulle
    Suloista vilvoitusta löyhytellyt,
    Kun helteisemmäks' alkoi päivä käydä.
    No, David, kuule! sillä kuulemaan
    Ma sua pyysin, enkä katsomaan.
    Sa tarkastellen mua silmäilet,
    Ikäänkuin köyhä kertomukseni
    Olisi kasvoissani nähtävänä.
    Kuink' uskallankaan unta lapsekasta
    Mä sellaiselle tarkastelijalle
    Kauemmin kertoa.