Aurinko oli laskeumaisillaan; tuon tuostakin kohtasi Saulus kulkijoita, jotka kiireesti riensivät kaupunkiin ennen yön tuloa.
Miettivänä, pää kumarassa kulki hän tietä eteenpäin. Illan vienossa hämärässä kuvastui elävästi hänen tummakiharainen päänsä voimakkaine henkevine piirteineen, joilla tällä hetkellä lepäsi ikäänkuin synkkien ajatusten varjo.
Sillä jokaisena minuuttina tunsi Saulus velvollisuudekseen ottamansa toimen käyvän yhä raskaammaksi, että hän epäili, oliko hänellä todella voimia sitä menestyksellä täyttämään. Hänen voimallisen ja kyvykkään luonteensa perustuksena oli syvä tunteellisuus, joka oli tuottanut hänelle sanomattomia kärsimyksiä näinä vainon ja verenvuodatuksen aikoina. Monasti olivat hänen voimansa horjuneet noissa kuulusteluissa, noissa kivittämisissä ja raipparangaistuksissa, monasti oli hän kuiskaissut itsekseen: "ei, ei nyt enempää, älä, Israelin Jumala, enää vaadi toisia uhreja palvelijaltasi!" Mutta silloin hän oli tuntenut Herran Sebaotin käskyn ikäänkuin kalvaavana tulena, jossa hänen heikko sydämensä karastui uuteen voimaan…
Nyt vaivasi häntä taas tuollainen arkuuden puuska. Luonnon tyyni rauha herätti eloon kaikki hänen hellemmät tunteensa; hän ei voinut, vaikka toivoi, kiihoittaa itseään vihaan ja katkeruuteen. Tuntui ikäänkuin illan vieno tyyneys olisi tuonut hänelle tervehdyksen rauhasta ja rakkaudesta, tervehdyksen, jota hän ei ymmärtänyt, vaan tunsi heräävällä aavistuksella…
Äkkiä nousi hänessä kesken levottomia mietteitään aivan uusi, tuntematon ajatus…
"Jos heillä on oikein ja sinulla väärin? Jos heidän halveksitussa opissaan on kätkettynä jokin kallis salaisuus, jota et ole edes viitsinyt tutkia, ja joka salaperäisellä tavalla on yhteydessä tuon suuren lupauksen kanssa eikä kumoa sitä…"
Salaman tavoin valaisi tämä ajatus hetkeksi suuren, laajan näköalan hänelle. Hän tunsi ahtautta, rajoitettua ja tukahuttavaa siinä opissa, jonka puolesta hän oli kamppaillut niin katkeria taisteluja. Hänen henkensä tuntui kasvavan ja lyövän siivillään noita taiteellisesti liitettyjä ristikkoja, joita oppi, ylpeys ja isiltä perityt mielipiteet olivat pystyttäneet hänen ympärilleen.
Mutta hän ei voinut suvaita tuota uutta valoa. Hämmästyneenä ja lumoutuneena ummisti hän silmänsä, heittäytyäkseen jälleen suonenvedon-tapaisella innolla entiseen ajatukseensa.
Hän ei tietänyt, miten kauvas hän oli kulkenut tietä pitkin. Jerusalemin kunnaat ja vuoret hehkuivat ilta-auringon loistossa, lämmin, punainen valo levisi koko paikkakunnan yli, maiseman kaarevat viivat esiintyivät terävinä vienon lempeässä valossa, varjot yhä pitenivät, ja suloinen viileys levisi äkkiä pimenevässä ilmassa.
Saulus seisahtui hetkeksi, nosti päätään ja katsoi ympärilleen.
Tällöin hän havaitsi miehen, joka hitaasti kävi häntä vastaan toisella puolella tietä. Se oli hoikka, vähän kumara haamu; haaveksivissa, lempeissä silmissään, jotka aatoksissaan tuijottivat eteenpäin, oli ikäänkuin unihunnun ilme, ja hänen haulillaan lepäsi samalla kertaa sekä alakuloinen että valoisa hymy. Hän ei näyttänyt huomaavan Saulusta, vaan kulki edelleen ajatuksiin vaipuneena; pari kertaa aukenivat hänen huulensa kuiskatakseen muutamia äänettömiä sanoja.
Saulus tunsi heti hänet; se oli Johannes, yksi niistä opetuslapsista, joita neuvosto useita kertoja oli pannut vankeuteen rangaistukseksi heidän tottelemattomuudestaan.
Kiireisin askelin ja rypistetyin otsin meni Saulus tien poikki
Johanneksen luo ja huudahti kohottaen kättään:
"Miten uskallat näyttäytyä Jerusalemissa, kun tiedät, mihin kaikki Jehovan kiroomat natsarealaisen opetuslapset ovat tuomitut? Etkö tiedä, että minulla on valta, ja että sinä olet kurja tomuhiukkanen, jonka minä voin sekä tahdon musertaa?"
Johannes hymyili niin suurella katkeruudella, kuin hänen lempeät kasvonsa ja silmänsä myönsivät.
"Ei sinulla olisi mitään valtaa minua vastaan, jos ei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä", kuiskasi hän hitaasti ja haaveksien, kuten silloin, kun kerrotaan toisen sanoja.
Sauluksen silmät leimusivat, ja hän teki nostetulla kädellään uhkaavan liikkeen, ikäänkuin hän olisi mielinyt lyödä Johannesta.
"Israelin Jumalan kautta, minulle on annettu se voima! Niin totisesti kuin hän elää, tulet sinäkin tuomittavaksi pilkkaajana ja kansanvillitsijänä!"
"Niin", vastasi Johannes rauhallisesti, "totta puhut, sinulla on valta minun ruumiiseeni, siihen tomumajaan, jossa asun. Mutta", jatkoi hän ja kohotti katseensa avaruuteen, "minun henkeni on vapaa, sille et sinä mitään voi. Sillä hän on tehnyt meidät vapaiksi … kahleissa nääntyneinä, joka taholta ahdistettuina … vapaita olemme kuitenkin yhdellä sanalla … yhdellä ainoalla … yhdellä käskyllä … yhdellä ainoalla…
"Ja tuo sana … tuo käsky?" kuiskasi Saulus antaen kohotetun kätensä vaipua.
Tuo innostuksen ilme sammui Johanneksen kasvoilta, ja hänen silmissään loisti sama haaveksiva katse kuin äsken.
"Rakkaus", vastasi hän matalalla, uneksivalla äänellä, ikäänkuin katsoisi hän kaukaista näkyä, "uuden käskyn minä annan teille, että te rakastatte toinen toistanne … niin opetti hän meitä…"
Saulus ei voinut vastata. Hänen silmänsä seurasivat Johanneksen haaveksivaa silmäystä; hänestä tuntui ihme tapahtuvan tällä hetkellä! Eikö se ollut Johannes, joka puhui, eikö hän seisonut hänen edessään? Eikä se ollut kuitenkaan ainoastaan hän. Joku tahi jotakin leijaili hänen ympärillään tahi vieressään … jokin, joka haamoitti hänen uneksivista silmistään, joka ympäröi koko hänen olentoaan, ikäänkuin jäljelle jäänyt varjo tahi sammuvan äänen kaiku, ja joka aina, kun hän puhui tuolla yksitoikkoisella, kuiskaavalla äänellä, äkkiä loihti esiin ikäänkuin kirkkaan hohteen hänen ympärilleen.
"Sinä näit hänet … sinä tunsit hänet?" kuiskasi viimein Saulus miltei arasti.
"Minä olin se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti", vastasi Johannes harvaan, "minä lepäsin hänen rinnallaan iltaa ennen hänen kuolemaansa ja vastaanotin hänen viimeiset rakkaudensanansa… Mutta sinäkin, veljeni, olet kerran maistava hänen rakkautensa suloisuutta…"
"Minäkö!" huudahti Saulus väkivallalla riistäen itsensä tuosta suloisesta lumouksesta, joka oli hänet kietomaisillaan. "Etkö siis tiedä, kuka minä olen, etkö tiedä, että olen Saulus, fariseus, juutalaisuuden puolustaja, natsarealaisen vainooja, ijäti koko lahkonne verivihollinen…"
Johannes hymyili — syvää, hiljaista hymyilyä.
"Sinä vihaat, sinä vainoot häntä, Saulus, sinä tahdot juurinensa hävittää hänen oppinsa, ja kuitenkin sinä jo rakastat häntä, rakastat häntä siinä kaipuussa, jota et voi kuolettaa…"
Saulus säpsähti, ikäänkuin Johannes olisi lyönyt häntä kasvoihin. Epäselvä närkästyksen huuto tunkeutui hänen huuliltaan, hän astui askeleen Johannesta kohti ja kohotti kättään ikäänkuin vangitakseen hänet, mutta samalla hetkellä laskeusi hänen kätensä alas, ja hänen katseensa vaipui maahan, ikäänkuin hän ei olisi voinut katsoa noihin lempeästi tutkiviin, lemmekkäisiin silmiin.
"Hyvästi, veljeni", sanoi Johannes ja ojensi siunaten kättään Saulusta kohti, "Jumalan rauha ja rakkaus olkoot kanssasi!"
Sitte hän kääntyi ympäri sekä jatkoi matkaansa, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hänen haamunsa kadonnut pimeään.
Saulus seisoi liikkumatonna ja katsoi Johanneksen jälkeen, mutta kun ei hän enää nähnyt häntä, palasi hän kiirein askelin ja kumarassa päin takaisin Jerusalemiin.
Koko hänen sisunsa oli ankarasti kuohuksissa. Kohtaus Johanneksen kanssa näytti hänestä oudolta ja ihmeellisen kehoittavalta; tuo vaalea hahmo, käärittynä illan hämärään ja kirkastettuna tähtien loistolla, nuo samalla sekä yksinkertaiset että mahtavat sanat, jotka Johannes lausui, tuo käsittämätön, unelmantapainen, mikä leijaili hänen ympärillään, kaikki oli rajusti vallannut Sauluksen. Ja jokaisena sekuntina esiintyi tämä näky yhä selvemmin, ja määrätyt sanat kaikuivat kuin kaukaiset vienot sävelet: "Uuden käskyn minä annan teille…" "Se opetuslapsi, joka lepäsi Jeesuksen rinnalla …"
Väristys kulki hänen ruumiinsa läpi; tämä välillinen läheisyys Jeesus natsarealaisen kanssa, jolle hän oli vannonut leppymätöntä vihaa, täytti hänet tulisella mielenliikutuksella.
Samalla kertaa tunsi hän sanomatonta ikävöimistä johonkin, joka voisi rauhoittaa hänen levottomuuttaan. Väsyneellä eljeellä laski hän kätensä otsalleen, seisahtui ja katsoi ympärilleen. Miten yksinäisenä hän kulki täällä, miten pimeä oli yö, miten rajaton avaruus, miten tuo laaja lakeus, jossa jokainen ääni hävisi hiljaisuuden syvyyteen, miten vuoret ja kukkulat ikäänkuin nielivät ja mitättömäksi tekivät hänen ajatuksensa! Kaikki oli niin suurta, niin laajaa, niin kaukana. Taivaalla loisti Herran Sebaotin nimi, olihan äärettömyys, joka painosti yksinäistä vaeltajaa, tuulahdus hänen hengestään; myöskin yön pyhä hiljaisuus näytti kuiskaavan Jumalasta, mutta kaikki oli niin korkeaa, niin suurta, että sydän sitä turhaan tavoitteli.
Taipuisuus ja hellyys Sauluksen luonteessa, joita hän oli viime aikoina niin väkivaltaisesti sortanut, kostivat nyt siten, että täyttivät hänen sydämensä synkkämielisyydellä, joka tällä hetkellä anasti häneltä kaiken toimintakyvyn.
"Huomenna taistelu ja ottelu", kuiskasi hän väsyneesti, "mutta ennen sitä hetken lepo, hetkisen rakkautta…"
Hän riensi sukkelammin eteenpäin ja oli puolen tunnin kuluttua Jerusalemin muurien sisäpuolella. Jaffaportin vieressä asui Sauluksen sisar pienen poikansa kanssa, joita hän oli luvannut käydä hyvästi heittämässä ennen matkaansa. Hänen sisarensa oli leski. Viime aikoina eivät nuo molemmat sisarukset olleet nähneet toisiaan niin usein kuin ennen, ja kun he kohtasivat, sattui aina jotakin — joku sana tahi viittaus —, joka häiritsi sitä hellää suhdetta, mikä ennen oli ollut heidän välillään. Sauluksen natsarealaisten vainoominen tuotti Mirjamille syvän surun, ja kun hän nuhteli veljeään siitä, suuttui tämä puolestaan ja vastasi hänelle suuttuneena. Mirjam lopetti sitte vähitellen moitteensa, mutta muuttui sen sijaan kaihtivaksi ja kummalliseksi, ja Saulus näki usein kyyneleitä hänen silmissään, kun hän katsoi veljeään.
Saulus ei ymmärtänyt häntä, eikä hän koettanut vaivatakkaan itseään käsittääkseen häntä. Hän rakasti sisartaan lämpimästi, mutta niinkuin juutalainen mies rakastaa naista, nimittäin, kuten rakastetaan lasta, heikkoa astiaa, joka piiloittaa hellemmät, tyyneemmät tunteet, mutta joka särkyisi, jos ainoakaan hänen syvällisistä, miettivistä ajatuksistaan heitettäisiin sinne.
Mutta tällöin hän juuri kaipasi hellyyttä ja lempeyttä; mietiskelyn tahtoi hän työntää pois luotaan, hän tahtoi istua Mirjamin vieressä, kuunnella hänen ääntään — sillä vaikka se oli nuhteleva, oli siinä kuitenkin rakkauden vieno sointu — ja muutaman silmänräpäyksen levätä … levätä…
Sillä välin oli Mirjamin asuma talo tullut Sauluksen näkyviin. Kuu oli vastikään noussut, ja sen säteet valaisivat kattoa, jossa molemmat sisarukset olivat viettäneet niin monta ystävällistä hetkeä keskenään. Tämän rakkaan asunnon näkeminen tuotti hänelle haikeamielisen erotuskan tunteen, jota hän ei ymmärtänyt, ja äkillinen halu nähdä Mirjamia pakoitti hänet melkein juoksemaan viimeiset askeleet.
Hän kiiruhti ulkoportaita myöten katolle, jossa Mirjani istui kädet ristissä polvien ympärillä katse kohotettuna korkeuteen.
Kun hän huomasi Sauluksen, nousi hän ylös ja meni häntä vastaan. Mirjamin vartalo oli pitkä ja hoikka sekä kokonaan verhottu valkeaan vaippaan. Hänen mustien, kiharain hiustensa ympäri oli huivi sidottu, ja hänen silmänsä, yhtä henkevät kuin veljensä, loistivat suruisina ja kyyneleisinä kuutamossa.
"Rauha sinulle veli", sanoi hän ja ojensi hänelle kätensä, "olen odottanut sinua kauvan … kauvan…"
Saulus syleili ja suuteli häntä useita kertoja, mutta sisar irroitti itsensä hiljaa hänestä ja vältti hänen hyväilyjään hitaasti sivellen kädellään hänen otsaansa.
"Istu, veljeni", sanoi hän hellällä hymyllä ja kummallisella pidätetyllä äänellä, "minulla on sinulle jotakin puhuttavaa … jotakin, joka ehkä … olkaamme täällä ylhäällä, eikö niin…? Yö on niin tyyni ja ihana … tuolla alhaalla lampun valossa ajatukseni sekaantuvat ja sanat tukehtuvat … mutta täällä ylhäällä … täällä tulevat ajatukset niin selviksi, selviksi kuin tunteet täällä sisällä…"
Hän painoi samalla hymyllä kättään rintaansa vasten ja asetti esille tyynyn, jolle hän pakoitti Sauluksen maata. Itse hän istui hänen viereensä, ja nojaten kyynärpäitään nostettuihin polviinsa katsoi hän veljensä kasvoihin.
Saulus kuunteli Mirjamin sanoja ja seurasi hänen liikkeitään vaitonaisena. Kun sisarensa ensin vetäysi pois hänestä, olivat hänen tunteensa jäähtyneet, ja synkkä tyytymättömyys seurasi sitä odotusta, jota hän äsken tunsi. Yhteenvedetyin kulmin koetti hän hämärässä tutkia hänen kasvojensa ilmeitä. Mutta hän ei näyttänyt alakuloiselta eikä surulliselta, niinkuin usein viime aikoina, päinvastoin hän hymyili hiljaa ja vienosti, joka muistutti hänelle jotakin toista hymyä, ja joka saattoi hänen sydämeensä kärsimättömän tuskallisen pistoksen…
"No niin", sanoi Saulus viimein, kun Mirjam puhumisen sijaan painoi äkkiä päätään ja kätki kasvot käsiinsä. "Mitä sinulla oli sanottavaa?"
Saulus otti hänen päänsä käsiinsä ja pakoitti hänet väkinäisellä liikkeellä katsomaan ylös. Mirjamin silmät olivat kyyneleissä, ja hänen huulensa vapisivat.
"Oi, Saulus", kuiskasi hän arasti, "on niin vaikea puhua, vaikea antaa ajatuksilleen muotoa, yksinkertainen, oppimaton nainen ei voi lausua ajatuksiaan kuin sinä… Sydämeni on ylen täysi, monta ihanaa ajatusta ja kuvaa kulkee päässäni… Oi, jos voisin näyttää ne sinulle puhumatta … sanat ovat minulle esteenä … en voi sanoa, mitä tahdon … se on ylen ihanaa … ylen suurta…"
"Mirjam!"
Saulus tempasi hänen toisen kalvoimensa, puristi sitä, kumartui eteenpäin ja katsoi ankarasti ja tutkivasti hänen silmiinsä.
"Ei, Saulus, ei", kuiskasi Mirjam vielä arempana, "et saa suuttua … minä en voinut muuta … vaikkapa uhraisin sinun lempesi…"
Viimeiset sanat tukehtuivat vapisevaan huokaukseen, ja hän kätki uudelleen kasvot käsiinsä.
Saulus veti kiivaasti pois hänen kätensä. Aavistus jostakin hirveästä kiiti hänen sydämensä läpi; hän ei voinut ajatella, mitä se oli, sillä hänen terävää älyänsä sumenti se mielenliikutus, jonka uhriksi hän oli joutunut, mutta selittämättömästä epätoivosta, joka oli tukahuttamaisillaan hänet, tunsi hän kauhean iskun suunnattavan häneen…
"Mitä tarkoitat?" huudahti hän samalla tuimasti ja liikutettuna, "mitä tarkoitat sanoessasi 'en voinut muuta?' Mitä se on, mistä puhut…?"
Tällöin otti Mirjam hänen toisen kätensä, painoi sitä ikäänkuin rukoillen rintaansa ja kuiskasi tuskin kuultavasti:
"Veljeni, minut on kastanut Johannes, Jeesus natsarealaisen opetuslapsi…"
Sauluksen silmistä välkähti salama. Hän työnsi pois siskonsa kädet ja syöksyi ylös. Jos Mirjam olisi työntänyt keihään hänen rintaansa sen sijaan, kun hän lausui nämät hiljaiset rukoilevat sanat, olisi Saulus tuntenut vähemmän tuskaa kuin nyt. Kaikki se viha natsarealaisen lahkoa kohtaan, joka Johanneksen tapaamisesta oli miltei haihtunut, kuohahti nyt monenkertaisella voimalla hänen sieluunsa. Hänen mielensä tuntui siltä, kun olisi hän ollut mieskohtaisen väkivallan alaisena. Mirjamin, hänen rakkaan, lemmityn sisarensa, lapsuutensa leikkikumppanin, nuoruutensa ystävän, tämän he olivat ryöstäneet häneltä, nuo viekkaat teeskentelijät, jotka puhuivat ja saarnasivat sitä rakkautta, jota he eivät teoissaan osoittaneet. Mutta voi heitä, voi heitä kaikkia! Koston miekka häilyi jo heidän päittensä päällä, kalpa, terävämpi kuin mikään Damaskossa taotuista, oli kohta putoava alas ja ruhjoova heidät kaikki…
Mirjam oli myös noussut seisaalleen, ja tuokion seisoivat veli ja sisar äänettöminä ja liikkumattomina toistensa edessä. Sauluksen säkenöivät silmäykset tunkivat hämärän läpi kuin terävät valonsäteet ja kaivautuivat Mirjamin sydämeen. Tuo nuori nainen piti päätään kumarruksissa ja käsiään ristissä, ikäänkuin tuomiotaan odottaen. Mutta hänen kasvonsa olivat tyyneet, ei epäilystä eikä pelkoa ilmaantunut niiden kalpeissa, totisissa piirteissä. Tyyni, juhlallinen oli yö, avaruus korkea ja ääretön; hiljaisuus kääri kaikki salaperäiseen tunnelmaansa, ei äänähdystäkään kuulunut noina hetkinä, kun kahden sielun syvyydestä virtasi heidän korkeimmat, voimallisimmat ajatuksensa, taistellakseen elämän ja kuoleman taistelua toistensa kanssa…
Saulus katkaisi ensin äänettömyyden.
"No niin, Mirjam", sanoi hän onealla äänellä, "jos niin on, niin jääös hyvästi! Meidän tiemme täytyy erota. Jos olet antautunut natsarealaiselle, veriviholliselleni, jonka opetuslapset minä olen vannonut kukistavani, niin emme voi enää elää veljellisessä rakkaudessa. En pakoita, en taivuta enkä houkuttele sinua, sillä minä tajuan, että kun sinä vastoin tahtoani, vastoin kaikkea, mikä on minulle korkeata ja pyhää, ja tietämättäni olet antaunut noiden viettelijäin valtaan, niin todistaa se, että asetat hänen, pilkkaajan, kapinannostajan, minun ja rakkauteni edelle. Hyvästi siis, Mirjam! Mutta voi sinua, onneton vaimo, voi minua, joka olen sinua paljon rakastanut ja yhä vielä rakastan! Sillä muista, että tästä hetkestä alkaen olet viholliseni, jota minun täytyy vainoa niinkuin muita!…"
Hänen äänensä, joka oli ollut alussa ankara ja katkera, heltyi, ja kun hän lausui viimeisiä sanoja, värisi se tukahutetuista kyyneleistä.
Mirjam kalpeni vielä enemmän, ja sanomaton tuskan ja uupumuksen ilme levisi hänen kasvoilleen.
"Veljeni", kuiskasi hän vapisten ja kuroitti ristissä olevat kätensä Sauluksen puoleen, "älä lausu niin julmia sanoja! Sinä erehdyt, oi, et ymmärrä minua! Älä luule rakkauteni sammuneen, en ole koskaan, en milloinkaan rakastanut sinua niinkuin nyt…"
"Lorua, surkeata naisten lorua!" keskeytti Saulus halveksivasti ja työnsi sivulle hänen kuroitetut kätensä, "sinä tuotat veljellesi, jonka isäimme Jumala on asettanut herraksesi ja puolustajaksesi, suurimman surun ja häpeän, minkä voit ajatella, ja sitte uskallat sanoa rakastavasi minua enemmän kuin koskaan. Tuommoisia kaunisteltuja valheitako sinä opit natsarealaisilta?"
Mirjam ei vastannut. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen hiljaa silmät suljettuina, rukoukseen vaipuneena. Sitte hän katsoi ylös ja kiinnitti syvän, surullisen katseensa Saulukseen.
"Veljeni", kuiskasi hän samalla lempeällä äänellä kuin äsken, "se tuska, jota tunnen saattaessani sinulle surua, on niin suuri, että tahdon sen kätkeä sydämeeni. Se ehkä vaatii henkeni, minusta tuntuu kuin sydämeni vuotaisi kuiviin, kuin sieltä tippuisi suuria veripisaroita. Enkä kuitenkaan, Saulus, voi enkä saata kääntyä takaisin! Minä olen maistanut hänen rakkauttaan, olen tuntenut hänen elämänsä täyteläisyyttä, entinen Mirjam on kuollut hänen kuolemassaan, en voi enää peräytyä, vaan pyrkiä yhä eteenpäin ja — ylöspäin! Mutta ennenkuin poistut, ennenkuin menet luotani, anna minun kerran puhua, puhua hänen nimessään sinulle. Sinä et tunne häntä, anna minun opettaa sinua tuntemaan häntä, sitä pyydän sinulta veljellisen rakkautesi muiston kautta!"
Saulus veti levättinsä kasvoilleen salatakseen kyyneleitään. Sitte hän heittäysi tyynyille ja viittasi kädellään sisarelleen merkiksi, että hän tahtoi kuunnella. Mirjam istui jälleen hänen jalkoihinsa kädet pantuina ristiin polviensa ympäri.
"Minä tiedän, veljeni", alkoi hän tyyneesti, "että olen yksinkertainen, oppimaton vaimo, enkä voi väitellä kanssasi. Sentähden en tahdo selittää sinulle, mitä ehkä kerran tulet käsittämään paremmin kuin minä — että se, josta profeetat ovat puhuneet, Messias, jota odotamme, lunastaja ja sovittaja, se on juuri tämä Jeesus, jonka kansamme on ristiinnaulinnut ja surmannut. Mutta ei tarvitse olla kirjanoppinut voidakseen omistaa sen uuden elämän, jonka hän tarjoo meille omassa elämässään. Hänen oppinsa on niin yksinkertainen, veli, siinä ei ole mitään ankaria määräyksiä, ei mitään viisastelevia lainkäskyjä, kuten isäimme säännöissä, se sisältää vain yhden käskyn, yhden ainoan, ihanan käskyn, joka ikäänkuin ijäisyyssäteenä tunkee aikojen pimeydestä ja hajoittaa kaiken levottomuuden, kaiken epätietoisuuden…"
"Minkä käskyn?" kysyi Saulus puoleksi vastenmielisesti, puoleksi sen kaipuun pakoittamana, jota hän tunsi kohdatessaan Johanneksen.
"Että kaikkein on rakastettava toisiaan … kaikkein … rikkaan ja köyhän, herran ja orjan, ystävän ja vihollisen, kaikkein toisiaan hänessä ja hänen kauttansa!" kuiskasi Mirjam tyyneellä innostuksella. "Ah, veljeni, ennen hänen tuloaan ei ollut rakkaudenkäskyä! Me rakastimme niitä, jotka meitä rakastavat, isäämme, äitiämme, kansaamme, mutta tuo kummallinen, sanomaton tunne, rakastaa kaikkia, tuo taivaallinen autuus, antaa anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet … tuntea silloin, kun ihmiset vihastuvat ja puhuvat kovia sanoja meille, miten sydämemme kostaa heille rakkaudella, niinkuin hän teki ristiinnaulitsijoilleen … tuota, jota en voi sanoin selittää, joka on liian suurta ja korkeaa puhuttavaksi … aavistus kokonaisesta, täydellisestä rakkaudesta, joka kerran on aukaiseva meille sylinsä … vilahdus suuresta, ihanasta, meitä ympäröivästä henkimaailmasta… Ah, veljeni, minulla ei enää riitä sanoja, en voi lausua tunteitani … mainitsen noita Jumalan kätketyitä salaisuuksia, jossa vain usko ja toivo koskettavat siipiään ijankaikkisuuden portteihin … oi, veljeni, jos voisit seurata minua tuohon ihmeteltävään rajaan, missä elämän todellisuus katoaa aavistuksessa tulevasta rakkauden-elämästä Jumalassa hänen poikansa kautta…"
Hän sulki silmänsä, päänsä vaipui taaksepäin ja syvällinen hymyily levisi hänen kasvoilleen. Sauluksesta tuntui, kuin Mirjam olisi äkkiä siirtynyt kauvemmaksi hänestä, ja kuin hänen kasvonsa olisivat hohtaneet samaa ihmeellistä loistoa kuin Johanneksen. Mutta hän ei vastannut; hän ei näyttänyt kestävän sitä näkyä, sillä hän käänsi äkkiä päänsä pois.
"Oi, veljeni", jatkoi Mirjam hartaasti rukoilevalla äänellä, "jos voisin kuvailla sinulle, miten äärettömän onnellinen olen! Jos voisin selittää sinulle tuon rakkauden ihmeellisyyttä ja suuruutta, rakkauden, joka sitoo meidät kaikki toinen toisiimme kulumattomilla siteillä. Muistatko Akimia, tuota likaista kerjäläistä, jonka oli tapana käydä tästä ohitse, ja joka aina uhkasi minua sekä kiristeli minulle hampaitaan, kun en antanut hänelle sitä, jota hän vaati? Kuinka minä häntä kammosin, kuinka minua inhoitti hänen haavansa, joista luulin saavani tarttuman, jos häntä lähestyisin, kuinka olin väsynyt hänen alituisiin vaatimuksiinsa!… No niin, eilen hän kävi ohitse … minä menin ulos, otin hänen kätensä ja puhuttelin häntä ystävällisesti. Enkä tuntenut muuta kuin rakkautta ja sääliä! Mikä ihme, Saulus! Miksi en enää inhonut hänen haavojaan, miksi en tuntenut mielipahaa hänen raa'asta puheestaan? Oi, jos tietäisit, miten sydämeni riemuitsi!… Olisin voinut sulkea Akimin syliini siitä ilosta, että voin tuntea niin ihanaa, niin suurta … että olin voinut niin vapautua kaikista entisistä siteistä…"
"Vapaa … irti siteistä…" keskeytti Saulus pilkallisesti, "äskein sanoit, että natsarealaisen oppi sitoo meidät toinen toisiimme kulumattomilla siteillä. Totta tosiaan, se oppi sopii naisille ja hupsuille…"
"Älä pilkkaa minua, veli", vastasi Mirjam suruisesti, "mutta siinä olet oikeassa, että hänen oppinsa sopii hulluille, noille hengessään nöyrille — yhtä hyvin kuin viisaille ja oppineille. Se on niin korkea ja ääretön kuin taivas ja kuitenkin yksinkertainen kuin lapsen ensimmäinen lepertävä rukous. Hänen rakkautensa sitoo minut voimallisimmin kuin mikään maallinen side, mutta juuri tuossa täydellisessä rakkaudessa, hänen rakkaudessaan, olen minä vapaa. Sillä voi, veljeni, missä olemme enemmän vapaudettomia? Vihassamme, omissa tunteissamme ja ajatuksissamme, itsessämme olemme vapaudettomia. Mutta kun hänen rakkautensa päästää minut tästä kaikesta, kun vanha ihmiseni kuolee hänen kuolemassaan, ja minä nousen hänen kanssaan uuteen rakkauselämään, niin enkö silloin ole vapaa kaikista muinaisista siteistä? Mutta sinä, Saulus, sano minulle totuus, etkö tällä hetkellä ole kahleitten orja. Eikö vihasi vallitse sinua? Eikö se ole vahvempi itseäsi, eikö se voita kaikkia tunteitasi ja ajatuksiasi? Sinä olet oppinut mies, veljeni, ja minä oppimaton nainen, mutta minä olen nyt vapautettu, ja sinä olet vain orja, vihan orja, josta et voi vapautua, ennenkuin…"
"Riittää, Mirjam, lopeta", keskeytti Saulus kiivaasti ja nousi ylös, "minä en tahdo, en saata kuulla enempää. Sanasi ovat kiusaajan johdattamia nukuttaakseen järkeäni, järkähyttääkseen uskoani ja tukehuttaakseen toimintakykyäni. Anna minun mennä", jatkoi hän miltei tuskalloisesti, "väsyneenä ruumiiltani ja raadeltuna sielultani tulin tänne etsimään lepoa luonasi, mutta nälkäiselle sinä ojensit kiven ja nääntyvälle et antanut veden tippaakaan janonsa sammuttamiseksi. Väsyneempänä kuin koskaan lähden luotasi."
Mirjam ei vastannut. Hänen kasvonsa kävivät vielä surullisemmiksi, ja alaspäin luotujen silmäluomien alle kerääntyi suuria kyyneleitä, jotka hitaasti vierivät pitkin poskia.
Tällöin tarttui Saulus hänen käsiinsä, veti hänet luokseen ja kuiskasi perin muuttuneella äänellä:
"Mirjam, ei vielä ole myöhäistä … vielä voidaan sinut pelastaa veljesi rakkaudelle … ehkä kaikki onkin vain unta, hirveää unta … sano, rakas sisareni … ethän voi rakastaa oppia, jota minä, veljesi, vihaan ja vainoon … sinä olet katuva… Israelin Jumala on antava anteeksi… ja kaikki on entisellään…"
Mirjam riuhtasi itsensä äkkiä hänestä irti.
"Ei milloinkaan … ei milloinkaan … ei milloinkaan!" huudahti hän kiihkeästi.
Sauluksen kasvot jäykistyivät jälleen kuvastaen leppymätöntä katkeruutta.
"Valitse hänet tahi minut!" kuiskasi hän uhkaavasti.
Mirjam ei saattanut vastata; mielenliikutus tukahdutti hänen äänensä. Hän painoi vain toista kättään rintaansa vasten ja osoitti toisella kädellä taivasta kohden.
"No niin, tapahtukoon, niinkuin tahdot!" huudahti Saulus kovuudella, "eroitkoon tiemme ainaiseksi! Sinä et voi kuulua hänelle ja pysyä sisarenani. Mutta sinä olet murtanut sydämeni, Mirjam, ja olet heittänyt uutta virikettä koston lieskalle, joka rinnassani raivoo. Rukoile Israelin Jumalaa, ettei liian paljon verta vuodatettaisi Damaskossa!"
Mirjam säpsähti ja tarttui Sauluksen levättiin ikäänkuin pidättääkseen häntä.
"Ei, Saulus, ei, veljeni", kuiskasi hän vapisten, "sinä et saa matkustaa Damaskoon … hillitse itsesi … jää, jää…"
"En, Abrahamin Jumalan kautta, minä menen Damaskoon, vaikkapa perkele asettuisi tielleni!" huudahti Saulus leimuavin silmin. "Vainoa, vangita tahdon kaikki, jotka ovat Jehovaa vastaan, hävittää kaikki tuon pyhän kiroomat, jotka eroittavat sydämiä, kun pitäisi niitä yhdistää, jotka kylvävät epäsopua siihen, missä ennen rakkaus vallitsi. Oi, Mirjam, etkö ymmärrä, onneton, ettei se enää ole ainoastaan uskontoni, kansani vihollisia, joita aion murhata, vaan nyt tahdon myös kostaa sukuni häpeän ja hävitetyn onneni!"
Mirjam ei vastannut. Hän pani kätensä ristiin ja nosti kyyneleiset silmänsä taivasta kohden.
"Oi, Herra Jeesus, elävän Jumalan poika, vapauta hänet vihan kahleista!" kuiskasi hän rukoillen.
Muutaman silmänräpäyksen seisoivat he liikkumattomina, sisar palavaa hartautta osoittaen, veli ristiinlasketuin käsivarsin ja synkkä, uhkaava ja läpitunkeva katseensa kiinnitettynä häneen. Hiljaisuus heidän ympärillään näytti värisevän tuon sieluntaistelun viimeisestä kamppailusta, jonka he olivat taistelleet. Ei kumpikaan tahtonut heittää viimeistä, heikkoa toivoa, että jotakin tapahtuisi, joka estäisi tahi toistaiseksi lykkäisi nuo haikeat jäähyväiset.
Mutta minuutti minuutin perästä kului, ja hiljaisuus heidän ympärillään kävi syvemmäksi ja tyhjemmäksi, ikäänkuin sielunkamppailu olisi vähitellen tyyntynyt. Ei ollut enää mitään sanottavaa, ei mitään, paitsi viimeiset jäähyväissanat.
"Hyvästi, Mirjam," sanoi Saulus matalalla äänellä ja kääntyi lähteäkseen.
"Hyvästi", vastasi sisar hiljaa ja surullisesti, "isäimme Jumala olkoon kanssasi!"
Saulus kumarsi päätään ja meni hitaasti portaita alas. Kun hän oli käynyt muutaman askeleen, kääntyi hän, ja hänen katseensa kohtasi vielä kerran Mirjamin. Tutkimattomain tunteitten hyrsky syöksyi hänen sielunsa läpi, entisyyden muistot, onnellinen lapsuus, nuoruus tuttavallisine seurusteluineen ja vienoine sisarrakkauksineen kuohahtivat hänen ylitsensä, hän mieli hyökätä esille, sulkea sisarensa syliinsä ja sanoa hänelle, että hän vastoin kaikkea sittenkin rakasti häntä…
Eikä hän kuitenkaan liikahtanutkaan lähetäkseen Mirjamia; hän tunsi itsensä ikäänkuin kahlehdituksi, pidätetyksi, ei tällä erää vihasta ja katkeruudesta, vaan uudesta, kummallisesta havainnosta. Se Mirjam, joka seisoi tuossa, ei ollut hänen entinen Mirjaminsa, eikä se nuori nainen, joka oli lahjoittanut hänelle niin paljon sisarellista harrastusta, ja jota hän oli niin lämpimästi rakastanut takaisin, — eivät he milloinkaan enää, sen hän käsitti, tulisi toisilleen siksi, mitä olivat olleet. Jos hän olisi sulkenut hänet syliinsä, Mirjamia ei hän kumminkaan olisi painanut rintaansa vasten, sillä hänen muinoinen Mirjaminsa oli kuollut… Jotakin uutta ja outoa oli tullut häneen, jotakin, joka muistutti häntä siitä vaaleasta haamusta, minkä hän oli kohdannut tiellä Jerusalemin ulkopuolella. Ja hänen seisoessaan siinä ja katsellessaan Mirjamia heräsi hänessä harras halu, ei muinaiseen Mirjamiin, vaan juuri tuohon selittämättömään, outoon, joka eroitti heidät. Ikäänkuin kaukaisena kuiskauksena kuuli hän vielä kerran Johanneksen sanat: "Uuden käskyn minä annan teille…"
Hänen sydämensä vapisi mielenliikutuksesta, ja hän ojensi siunaten molemmat kätensä sisartaan kohti.
"Jääös hyvästi, Mirjam, jääös hyvästi!" kuiskasi hän tukahutetusti.
Sitte hän kääri levätin ympärilleen ja riensi kiireesti portaita alas.
III.
Jeesus natsarealaisen edessä.
Varhaisena aamuhetkenä, ennenkuin aurinko vielä oli ehtinyt imeä yön viileyttä, lähti Saulus seuralaisineen, johon kuului leviittoja, orjia ja sotamiehiä, ulos Efraiminportista aloittaakseen Damaskon-matkansa.
Hän oli laskenut, että jos hän kulkisi kahdensadan stadion paikoille vuorokaudessa, s.t.s. runsaan päivänmatkan, tulisi hän perille noin kahdeksana päivänä, ja hän kiirehti matkaansa niin paljon kuin mahdollista, sillä hänen sietämätön levottomuutensa kasvoi hetki hetkeltä.
Viljava kaste kylpi vielä maata, pensaita ja puita. Tähtikirkas yö oli ollut tyyni ja kylmähkö; luonto oli ikäänkuin uudestisyntynyt tuosta virkistävästä viileydestä. Viikunapuiden tuuheilla lehvillä kimalteli kastepisaroita, vieläpä öljypuidenkin pienet, tummanharmaat lehdet näyttivät elpyneiltä. Alhaalla laaksoteillä leijaili vielä keveää sumua, joka vähitellen hajosi ja haihtui päivänpaahteessa. Mitä enemmän aurinko nousi, sitä enemmän ilma puhdistui ja sai vihdoin ihmeellisen, harhauttavan kirkkauden, jossa etäisyys katosi, niin että kaukana olevat esineet näyttivät olevan hyvin lähellä.
Tuo pieni matkue käytti nuoria, voimakkaita hevosia ja muuleja, joten matka joutui niin nopeasti, kuin Saulus oli arvioinnut. Mitspan ja Raman ohitse ratsastivat he ripeää, tasaista juoksua tuolla miltei suoralla tiellä ja olivat jo auringon korkeimmillaan ollessa ehtineet Beteliin. Sen läheisessä metsässä pystyttivät he telttansa, ruokkivat juhtansa ja lepäsivät tukalimman puolipäivähelteen. Sitte jatkettiin matkaa samalla vauhdilla. Päivä laski länteen, ilma viileni, hämärä etäännytti esineet silmistä, pimeys levisi nopeasti alaslasketun hunnun tavoin, ja tähdet alkoivat pilkistää yhä kirkkaammin. Mutta keskeytymättä kuului illan tyyneessä ja yön hiljaisuudessa kavionkapse maantiellä, joka melkein suoraan pohjoiseen päin johti Ebalin ja Garitsimin väliseen laaksoon.
Pari kertaa olivat matkustajat leiriytyneet lyhyihin levähdyksiin, mutta kun he seuraavana päivänä väsyneinä kuumuudesta ja pölystä saapuivat Sikemin kaupunkiin, Garitsimin juurelle, pidettiin siellä pitempi seisahdus, niin että väki ja eläimet saivat tarpeeksi levähtää.
Saulus ei itse voinut nauttia hetkenkään lepoa. Toisten nukkuessa vaelsi hän laakson suulle, Jakobin lähteelle, ja koetti siellä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, edessään korkeat vuoret ja ympärillään nuo vanhat tammet, joiden alle Abraham rakensi alttarin Herralle, kutsua esille noita muinaisuuden suuria muistoja, jotka kaikkialla kuiskailivat hänelle. Mutta hänen mielensä oli kipeä, hänen sydämensä väsynyt, jäykällä katseella tuijotti hän lähteeseen, josta samarialaisten naisten oli tapana tulla vettä noutamaan; hän ei tuntenut muuta kuin polttavan levottomuuden täyttämään työtään…
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa lisääntyvällä vauhdilla, kunnes he kuulivat Jaludin puron kohinan Jisreelin lakeudella, joka ilmoitti heille, että he lähestyivät Skytopoliin kaupunkia.
Täällä vilkkaassa, kansakkaassa kaupungissa, komeine, pylväskäytävillä koristettuine temppelineen ja ihanine näköaloineen yli Jordanin laakson, levähti Saulus seuralaisineen uudelleen, aterioidakseen, vaihtaakseen hevosia ja varustuakseen ruokavaroilla seuraavaksi päiväksi.
Täyden kuun valaisemina, joka suurena ja keltaisena nousi ilmanrannasta ja kirkkaalla valollaan heitti tielle pitkiä teräväpiirteisiä varjoja eteenpäin rientävästä karavaanista, lähtivät matkustajat uudelleen matkalle.
Tällöin tulivat levähdysajat yhä lyhemmiksi ja harvemmiksi. Kun Saulus oli itse välinpitämätön levosta, ei hän tuntenut mitään sääliä seuralaisiaan kohtaan, vaan ukitti heitä lakkaamatta huolehtien, ettei minuutinkaan viipymisellä loitontaisi sitä tarkoituksen perille pääsemistä, jota hän niin kuumeentapaisesti ikävöi, koska hän toivoi sen olevan takanansa.
Varhain aamulla, kun ilmalla oli vielä jäljellä se puhtaus, minkä puolipäivänhelle karkoitti, kuljettiin Jordanin yli eräästä kaalamopaikasta vähän etelään päin sen lisäjokea Jarmukia. Koko luonto uinui rauhassa rantamilla; sen tiheistä metsistä ja varvikoista, joiden monet puulajit, hopeapoppelit, halavat, tamariskit, y.m. muodostivat ikäänkuin vihannan ja läikkyvän väriasteikon, kuului silloin tällöin metsäkyyhkyn tahi peltopyyn yksitoikkoinen ääni, muuten oli tuon ruskean veden juoksu virranuomassa ainoa ääni, joka häiritsi aamun hiljaisuutta.
Tie kääntyi nyt koilliseen Jarmukin ylitse, kulki läpi rehevien metsien, jossa kasvoi korkeita, hoikkia palmupuita, pähkinäpuita, sykomoreja ja hedelmien painosta nääntyviä viiniköynnöksiä, ohi hedelmällisten vainioitten, joissa leikkuumiehen sirppi nykyään oli käynyt. Pari kertaa, kun tie yleni, kimalteli Genetsaretin sininen pinta näköpiirin rajalla, kunnes tie teki äkkinäisen mutkan itään päin, kulkien Gaulantiin ja Aurantiin kautta, ja sitte kiepsahti kaakkoiseen rajaa kohden. Toisinaan levähti Saulus seuroineen niiden vanhojen, mahtavain tammien alla, jotka täällä levittivät lehteviä latvojaan ikäänkuin varjoisat lehdot, ja saapui viimein seitsemäntenä päivänä Jerusalemista lähtemisestä Syrian rajalle.
Matkan päämaali lähestyi yhä enemmän; kun ratsastajat Syrian auringon hehkuvain säteitten polttamina olivat kulkeneet erään ruskean ja kuivan erämaan läpi, tulivat he Farfarin virralle, joka, saaden vetensä Hermonin lumesta, lukemattomin haaroin virtasi aavikolle ja muutti sen Damaskon ympärillä keitaaksi, jota arabialaiset nimittivät "maalliseksi paratiisiksi".
Viehättävä näköala avautui täällä matkustajain silmäin eteen. Reheviä, tuoksuvain kukkain ja ihanien hedelmien täyttämiä puutarhoja levisi laajalle ympäristöön, ja keskellä tätä jättiläis-kukkavihkoa pilkoitti Abanus-virran kostuttama Damasko valkeine, päivänpaisteessa kimaltevine kattoineen. Lännessä ja luoteessa näkyi kuulakassa puolipäivänvalossa Antilibanonin vuorisarjanne ja Hermonin ikuisella lumella peitetyt huiput, ja kauvas näköpiirin rajalle levisi hiljaisena ja elottomana ääretön erämaa, ikäänkuin suuri, salaperäinen uni ijankaikkisuudesta…
Sillä aikaa kun matkustajat seisahtuivat tähän muutamaksi hetkeksi, ja Saulus synkkänä ja välinpitämättömänä katseli maisemaa, astui Joel esille ja kuiskasi malttavalla kiivaudella:
"Herra, anna meidän hetkisen levähtää tuolla puiden varjossa. Väki on uuvuksissa kiivaasta ratsastuksesta ja polttavasta kuumuudesta. Ja jos en erehdy", lisäsi hän ja osoitti itään päin, "niin on rajuilma tulossa. Kuumuus on tukehuttavaa, ilma alkaa suhista, ja näetkö pilveä tuolla kaukana! Etsikäämme suojaa, herra!"
Sauluksen silmät seurasivat sekunnin Joelin osoittamaa suuntaa; näköpiiri näytti todellakin kääriytyvän äkkiä nousevaan pimeyteen. Mutta hän kääntyi kohta ympäri; hänen kasvoilleen levisi melkein tuskan ilme, hänen synkästi kokoonvedetyt silmänsä mustenivat, ja hän huusi käskevällä äänellä:
"Ei, päinvastoin, meidän täytyy eteenpäin niin pian kuin mahdollista. En voi silmänräpäystäkään viipyä, minun täytyy olla Damaskossa jonkun tunnin päästä. Eteenpäin siis Herran Sebaotin nimeen!"
Joel katseli herraansa hämmästyneenä, niin suhdattomana ja kiivaana ei hän ollut koskaan häntä nähnyt. "Onkohan jokin saastainen henki mennyt häneen", ajatteli palvelija-raukka, kun hän hikisenä ja huohottaen ponnisti voimiaan seuratakseen kiireesti ratsastavaa herraansa.
Pian kuitenkin nähtiin, että Joel oli oikein aavistanut. Yhä kovemmaksi kiihtyvä tuuli tuli äkkiä suhisten idästä, helle tuli yhä sietämättömämmäksi, ilma oli niin kuiva, että huulet tahmistuivat yhteen ja kieli poltti kitalakea, hieno hieta, jota tuuli oli tuonut mukanaan aavikoilta, lenteli pilvinä ratsastajain ympärillä ja pimitti ilman, ja tämän hämärän läpi näkyi aurinko vaaleankeltaisena levynä sekä heitti kamalan turmaaennustavan valon tuohon äsken niin hymyilevään maisemaan.
"Sirokko!" huudahti Joel, "astukaamme alas!"
Hän vieritti itsensä alas muuliltaan, ja leviitat sekä sotamiehet seurasivat hänen esimerkkiään.
Saulus ei kuitenkaan pannut huomiota seuralaisiinsa. Tuo sokaiseva pöly kääriytyi yhä tiheämmästi hänen ympärilleen, mutta hänen katseensa tuijotti vielä itsepäisesti eteensä, ja hänen kasvoilleen oli levinnyt hurja, ajattelematon uhka.
"Meidän täytyy eteenpäin", mutisi hän matalalla, kummallisella äänellä, ikäänkuin hän puhuisi unissa, "tähän on vaarallista pysähtyä … perkele virittää paulojaan minulle…"
Hän kovisti hevostaan, mutta eläin ei tahtonut totella, se kavahti tuon tuostakin pystyyn tahi kääntyi sivulle.
Sauluksen kasvot olivat käyneet vaaleiksi kuin Hermonin huippujen lumi; hänen päänsä oli eteenpäin painunut, hartiat nostettuina, ja palavat silmänsä tuijottivat tomupilviin, ikäänkuin hän taistelisi näkymättömän vihollisen kanssa, joka tahtoi sulkea häneltä tien.
"Ratsastanko profeetta Bileamin aasilla", kuiskasi hän huokuen, ja tuskanhiki levisi suurina pisaroina hänen otsalleen. "Seisooko Herran enkeli edessäsi, muuten jatkakaamme Jehovan nimessä matkaamme!"
Hän kehoitti jälleen eläintä, mutta hevonen vavahteli ja karahti taas pystyyn…
Tällöin — hajosi äkkiä tomupilvi, ja valo, hohtavampi kuin Syrian värisevä vaaleansininen keskipäivän-ilma, ja jota seurasi kummallinen jylinä, loisti matkustajain ympärillä ja verhosi koko tienoon, vuoret, metsät, erämaan, valomereen. Tämän ihmeellisen kirkkauden tapaamana hellitti Saulus ohjakset ja syöksyi hevoselta, joka hurjalla kauhistuksella pakeni erämaahan.
Ja samana hetkenä, kun tuo valo sokaisevasti löi hänen silmiinsä ja heitti hänet maahan, kuuli hän tuossa ihmeellisessä kuminassa äänen — josko se puhui hänessä tahi hänen ulkopuolellaan, sanoilla hänen korviinsa tahi hengen äänellä hänen sydämessään, josko hän "oli ruumiissa tahi ei", sitä hän ei tietänyt eikä voinut senjälkeen milloinkaan selittää, mutta selkeinä, lahjomattomina, runnellen häntä sielun syvyyteen, jonne ne tunkivat kuin kaksiteräinen miekka, kaikuivat sanat:
"Saul, Saul, miksi vainoot minua? Työläs on sinun potkia tutkainta vastaan."
Saulus ei kyennyt nostamaan päätään. Tuo taivaallinen valo ympäröi häntä kuin kuluttava tuli, jonka liekit painoivat hänet maahan, ja nuo juhlalliset sanat kukistivat hänet.
"Kuka sinä olet, Herra?" kuiskasi hän viimein.
Tällöin vastasi sama ääni:
"Minä olen Jeesus natsarealainen, jota sinä vainoot_."
Saulus oli yhä liikkumatta paikallaan, otsa maahan painettuna. Hänen takanaan olivat leviitat ja sotamiehet kauhun valtaamina myös heittäyneet maahan, mutta kun kaikki jälleen oli hiljaista, nousi yksi toisensa perästä ylös, ja katsoivat hämmästyneinä ympärilleen epävarmoina, josko he olivat uneksineet tahi ei. Äkillinen rajuilma oli kokonaan kadonnut; taivas oli yhtä pilvetön kuin äsken, ei tuulahduskaan tuntunut, ja ainoa valo, minkä he näkivät, oli auringon säteet, jotka polttivat erämaan keltaisella hiekkamerellä…
Mutta Saulus ei noussut; hänen ruumiinsa oli hervahtanut ja hänen järkensä pimitetty. Aika oli hänestä merkityksetön; hän ei tietänyt, oliko kulunut muutamia sekunteja tahi muutamia tunteja siitä, kun hänet heitettiin maahan. Hänestä tuntui, kuin maailma olisi pirstaleiksi lyöty, hänen entinen elämänsä loppunut, kaikki muistot sammuneet, kaikki siteet katkeneet. Hänen ympärillään oli sysimusta pimeys, hänen sisässään täydellinen tyhjyys, jossa värähteli kaiku noista juhlallisista sanoista: "Saul, Saul, miksi vainoot minua?"
Hämmästyneinä katsoivat leviitat toisiaan peljäten, että Sauluksen olisi salama tappanut. Mutta kun he lähestyivät ja huolestuneina puhuttelivat häntä, huomasivat he, että hän teki liikkeen, ikäänkuin hän tahtoisi ojentaa toista kättänsä, ja Joelin avulla onnistui heidän saada hänet viimeinkin ylös.
Mutta oliko tuo murtunut, vapiseva mies, suljettuine, palaneine silmineen ja tuskanhikisine otsineen, sama mahtava herra, korkean neuvoston lähettiläs, joka äsken oli käskenyt heitä ratsastamaan eteenpäin.
Vapisten päästivät he Sauluksen; tässä seisoi mies, jota oli kohdannut
Jehovan kauhea kosto.
Kuitenkin tuli Saulus jälleen tuntoihinsa huomaten, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut.
"Miksi on täällä näin pimeä?" mutisi hän ja ojensi molemmat kätensä, "eikö ollut puolipäivän aika, ja eikö Damasko ollut varsin lähellä?"
Tällöin alkoi Joel kovasti huutaa, valittaa ja repiä tukkaansa.
"Ah, voi meitä, voi meitä, Herra Sebaot on hirmuinen Jumala! Onhan selkeä keskipäivä, ja tuolta vilahtelevat Damaskon valkeat katot. Voi meitä, voi meitä, mikä onnettomuus!"
Silloin ymmärsi Saulus, että Jumalan rangaistus oli häntä kohdannut ei ainoastaan henkisesti, vaan myös ruumiillisesti siten, että hänet oli tehty sokeaksi. Mutta samassa heräsi hänessä jotakin muinoisesta toimintakyvystään; hän antoi ojennetut kätensä laskeutua sivuille, kääntyi Joelin äänen mukaan seuralaisiinsa ja sanoi varmalla äänellä:
"Te kaikki, jotka ylimmäinen pappi Teofilus on antanut minulle kiinniottaakseni ja vangitakseni natsarealaisen opetuslapset Damaskossa, palatkaa heti kotiin Jerusalemiin ja sanokaa Teofilukselle, että luovun toimestani. Kertokaa hänelle, mitä on tapahtunut, sanokaa hänelle, että minä olen mennyt mies, jota Herra Sebaot on lyönyt. Menkää sitte sisareni Mirjamin luokse ja sanokaa, että hän rukoilee puolestani sekä että hän, niin pian kuin voin, on saava kuulla minusta; mutta älköön siihen asti kukaan etsikö tahi häiritkö minua. Minä menen Damaskoon ollakseni yksinäni Herran kanssa; Joel ja Simon vievät minut sinne. Ja nyt, Israelin Jumala olkoon kanssanne, hyvästi!" Senjälkeen nosti hän kätensä ja lisäsi äkillisen profeetallisen hengen vaikuttamana: "Saulus tarsolaista, isäin sääntöjen ja Moseksen lain kiivastelijaa ette enää tapaa milloinkaan!"
Tämän sanottuaan ojensi hän hapuillen kätensä kohti Joelia, joka yhä korkeaäänisesti valittaen tarttui siihen ja talutti Sauluksen erään muulin luo, jolle hän leviitta Simonin avulla asetti herransa ja vei hänet Damaskoon. Sauluksen muut seuralaiset leiriytyivät erääseen taatelilehtoon, virvoittivat itseään hedelmillä ja raittiilla vedellä, vaihtoivat ajatuksia siitä kummallisesta tapauksesta, mikä oli sattunut, ja lähtivät sitte paluumatkalle Jerusalemiin.
Hitaasti lähestyivät nuo kolme miestä Damaskon portteja. Ei sanaakaan vaihdettu matkalla; Saulus istui pää kumarassa, hiljaa ja liikkumatta, Joel talutti herransa muulia, ja Simon ratsasti jäljessä. Ainoastaan Joelin huudahdukset: "voi meitä", "auta Herra Sebaot", katkaisivat toisinaan hiljaisuuden.
Tultuaan Damaskon ulkopuolelle autatti Saulus itseään alas muulilta, käski Simonin ottamaan huostaansa molemmat eläimet, hankkimaan niille rehua sekä katosta ja meni sitte palvelijansa taluttamana jalan kaupunkiin.
"Mihin minä vien sinut, herra?" kysyi Joel murheellisesti, kun he olivat tulleet kaupunginportin sisäpuolelle.
"Vie minut Judaksen taloon sille kadulle, jota nimitetään 'suoraksi'", vastasi Saulus, "minä tulin tänne vainotakseni sitä kansaa, jota hän suosii ja suojelee, mutta tiedän hänen unhoittavan entisen vihollisuutemme ja ottavan minut vastaan semmoisena kuin nyt olen, sokeana ja murrettuna."
Vaitonaisina kävelivät he eteenpäin, jättivät nuo enemmän rappeutuneet kaupunginosat ja johtivat askeleensa leveämmille kaduille, ohi komeain rakennusten ja pakanallisten temppelien, joilla Damasko oli kaunistettu kreikkalais- ja roomalais-vallan aikana. Viimein tulivat he pitkällisen vaelluksen perästä sille kadulle, jota Saulus oli nimittänyt suoraksi.
Tämä useita tuhansia jalkoja pitkä ja sataa jalkaa leveä katu kulki ikäänkuin eloa ja voimaa pulppuava valtimo suoraan läpi kaupungin. Neljä riviä upeita korinttilaisia pylväitä jakoi kadun kolmeen käytävään: keskimmäinen oli jalkamiehille, sivuilla olevat ratsastajille tahi ajajille, toinen länteen toinen itään päin aikoville.
Tämä katu tarjosi koko päivän mitä kirjavimman näytelmän. Ylhäiset roomalaiset kohtasivat täällä päivänhelteen viiletessä ja kävelivät hetken pylväsrivien keskellä puhellen niistä merkittävistä tapauksista, jotka vapisuttivat länsimaita; hunnutettuja naisia kantoivat orjat tuoleissa, taikka he ratsastivat hiljaa aaseilla tahi hevosilla; vaaleapukuisia, ketteräjalkaisia arabialaisia; totisia juutalaisia pitkine partoineen ja arveluttavine kasvonpiirteineen vilisi sikin sokin, samalla kun kauppiaat tarjosivat huutaen tavaroitaan. Täällä ei ollut koskaan tyhjää tahi hiljaista; nuo molemmat vastavirtaa, kirjavia eri kansallisuutten vaihtelevista kasvonväreistä ja puvuista, aaltoilivat lakkaamatta toistensa ohitse.
Mutta noille kahdelle matkaajalle, jotka vaivaloisesti pujottelivat eteenpäin kansan vilinässä, oli tämä itämainen ylellinen vilkkaus kuollutta ja arvotonta. Saulus ei havainnut siitä muuta kuin kohinan, joka kiusasi hänen vaivaantuneita hermojaan, ja ohikulkijain tuuppaukset, kun hän ei sokeutensa tähden voinut tarpeeksi pian väistyä; Joel taas oli niin levoton ja liikutettu, ettei hän voinut ajatella muuta, kuin miten varovaisimmin voisi johtaa herraansa tungoksessa.
Sillä välin he olivat tulleet Judaksen talolle. Saulus istui tien partaalle, ja Joel meni koputtamaan ovelle. Jonkun sekunnin kuluttua aukasi oven vanha, ryppyinen ja ruskottanut vaimo, joka loi ystävälliset silmänsä kysyväisesti Joeliin.
"Rauha sinulle", sanoi tämä laskien oikean kätensä rintaansa vasten,
"Judas, herrasi, elää ja voi hyvin?"
"Kyllä, ylistetty olkoon Herra Sebaot, joka runsaasti siunaa palvelijaansa terveydellä ja menestyksellä."
"Ja hänen sisarensa ja äitinsä ovat myös terveitä?"
"Niin, he ovat terveitä."
"Ja sinä sekä omaisesi voitte hyvin?"
Joel suuteli nyt vanhusta pari kertaa ja jatkoi sitte:
"Saulus tarsolainen, minun herrani, jonka Jehova, kauhea kostaja, on rangaissut sokeudella — en tiedä mistä synnistä", lisäsi hän kuiskaten, "pyytää sinua menemään herrasi Judaksen luo kysymään, jos hän tahtoo ottaa hänet huoneeseensa ja antaa hänelle tarpeellista hoitoa?"
"Herrani Judas on matkalla", vastasi Zipora, tuo vanha palvelija, "mutta hänen nimessään lausun minä herrasi tervetulleeksi ja pyydän häntä astumaan herrani katon alle."
Joel meni noutamaan Saulusta, tarttui hänen käteensä ja talutti hänet ovelle.
Kun Zipora näki Sauluksen, kumartui hän maahan ja suuteli hänen viittansa lievettä.
"Jehova siunatkoon sinua", sanoi hän senjälkeen, "herrani on matkalla, mutta jos suvaitset, vien sinut erääseen huoneeseen toisessa kerroksessa, missä on hiljaista ja rauhallista, ja missä silmäsi varmaan paranevat."
"Kiitos Herran Sebaotin nimessä. Hän siunatkoon sinua. Vie siis minut heti ylös."
Joel ja Zipora tarttuivat Sauluksen käsiin, taluttivat hänet ylös portaita myöten ja laskivat hänet vuoteelle. Hänen voimansa alkoivat loppua; jäsenet vapisivat, ja hänen ajatuksensa sekaantuivat yhä enemmän.
"Etkö, herra", huudahti Joel peljästyneenä Sauluksen kalpeista, vavahtelevista kasvoista, "etkö suvaitse minun menevän noutamaan lääkäriä?"
"En", vastasi Saulus kärttyisellä, soinnuttomalla äänellä, "älköön kukaan tulko minua häiritsemään. Jätä minut ja lähde heti sisareni luokse, tervehdi häntä, lohduta häntä. Pian saatte kuulla minusta. Rauha olkoon kanssasi!"
"Kyllä, herra, mutta anna minun vaan tuoda ensin lääkäri", intti Joel, "sinä tiedät, nuo natsarealaiset", lisäsi hän epäröiden, "he voinevat tehdä sokeat näkeviksi yhdellä ainoalla sanalla; etkö suvaitse minun etsiä…?"
"En", keskeytti Saulus, "tee, niinkuin käskin. Mene!"
Joel ei uskaltanut esittää muita vastaväitteitä. Nyyhkien sanoi hän herralleen jäähyväiset ja poistui sitte Ziporan kanssa, jolle hän tarkoin kertoi tuon matkalla kohdanneen kauhean tapauksen.
Nyt oli Saulus yksinään. Hänen silmiensä sumeus tuntui sakenevan ja yhdistyvän hänen sielunsa läpipääsemättömään pimeyteen yhdeksi ainoaksi tuskan, epäilyksen ja omantunnonvaivan yöksi.
IV.
Kääntyminen.
Saulus nukkuu ja uneksii. Tuo ankara mielenliikutus on kutsunut vapauttajaksi unen, joka muutamiksi tunneiksi antaa hänen unehuttaa ruumiin ja sielun viheliäisyyden, mihin hän yhä syvemmälle vajoaa.
Hän uneksii, ja siinä suhteessa muistuttaa hänen unensa todellisuutta, että hän on olevinansa pimeässä, kolkossa vankihuoneessa. Ei ainoatakaan valonsädettä tunkeu sisään noista pienistä muurinaukoista, hänen kätensä ja jalkansa ovat käärittyinä kahleisiin, ja luolan näkymättömistä nurkista hän kuulee sähinän ja kahinan, ikäänkuin muurin vierustalla matelisi käärmeitä ja skorppiooneja.
Hän ei tiedä, miten kauvan hän on istunut siellä, miksi hän on sinne tullut, eikä pääseekö hän sieltä koskaan vapaaksi. Tunteet ja ajatukset olivat lamaantuneet tuskasta; hänen ainoa tunteensa oli sekava havainto jostakin hirveästä tapahtumasta, hänen ainoa ajatuksensa innokas avun rukous, väliin palava, väliin horjuva ja katkonainen.
Silloin aukaistaan ovi, ja joku astuu huoneeseen. Saulus ei voi nähdä vierasta tuossa synkässä pimeydessä, mutta hän kuulee askeleiden lähestyvän, ja kun hän jännitetyllä kiihkolla kääntää kasvonsa noita ääniä kohden, tuntee hän käden laskettavan hiljaa kasvoilleen ja silmilleen.
Suloinen rauha tuntui virtaavan hänen olentonsa läpi. Ja hänen ympärillään tulee äkkiä valoisaksi; hänen silmiensä pimeys karkoittuu tuosta keveästä kosketuksesta; hän ei tosin voi nähdä vierasta eikä tuntea hänen piirteitään, sillä ne ovat ikäänkuin käärittyinä kirkkaaseen hohteeseen, mutta tuosta hohteesta säteilee muudan katse, niin täynnä hyvyyttä ja rakkautta, että Saulus tuntee, miten jäykkä epätoivonsa alkaa sulaa.
Hän mielii puhua ja kysyä, mutta sanat kuolevat hänen huulilleen. Vieras hymyilee vain, sivelee pari kertaa hänen silmiään — ja poistuu. Saulus näkee, kuinka hän menee yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi, haamun rajapiirteet hajoavat, hetken se seisoo ovella ikäänkuin heikko valonliekki, joka vaalenee ja viimein kokonaan sammuu…
Samassa heräsi Saulus. Hänen ympärillään oli edelleen pimeä, hänen silmiensä valo oli sammunut, ja hän itse suljettu pois ulkomaailmasta. Mutta sitä hän tuskin nyt huomasi, sillä tuon ihmeellisen unen rauha oli lopussa, kun uni pakeni, ja todellisuuden myötä ikäänkuin hyökkäsi häneen ajatusten, kuvien ja muistojen uudistettu elämä. Tuntui kuin hän olisi varustaunut valtavaan sieluntaisteluun; ikäänkuin kaikki hänen henkiset voimansa olisivat heränneet elämään, valmiina kamppailemaan epätoivon taistelua toistensa kanssa.
Yhä kauvemmaksi hän tunkee sielunsa syvyyteen … yhä leppymättömämmin kokoontuvat hänen luonteensa taistelunhaluiset ainekset, ikäänkuin päättäneensä tehdä mitä kauvemmin vastarintaa … ylpeys ja itsekkäisyys asettuivat hänen sydämensä vartijoiksi, joka vaikeroi kaipuusta.
Taistelu hänen sielussaan on kamala. Hän ei voi liikutella itseään, ei nousta ylös, eikä nauttia palaakaan ruokaa; hänen kielensä on tahmettunut kiinni suuhun, huulet ovat kuumat ja kuivat. Kankeana ja kalpeana viruu hän vuoteellaan, jolla aikaa hänen poskensa käyvät kuopille, ja sieluntuskat uurtavat syviä, poistamattomia ryppyjä hänen kasvoilleen. Hän on unhoittanut ajan, hän ei muista, että on ihmisiä hänen ympäristössään, että aurinko, kuten ennen, paahtaa Syyrian aavikoille ja Damaskon puutarhoihin, hän ei muista mitään, ulkomaailma on kadonnut, hän on yksinään … ja tuossa yksinäisyydessä näkee hän kerta toisensa perästä saman näyn, minkä hän näki Damaskon tiellä, kuulee jälleen saman lempeän, nuhtelevan äänen: "Saul, Saul, miksi vainoot minua?" Ja hänen sydäntään raatelevat tuskat sellaiset, joita ei hän milloinkaan ennen ole tuntenut. Nuo nuhtelevat sanat kohtaavat hänen verta vuotavaa sydäntänsä, kuin kuumat vahapisarat avonaista haavaa.
Hänen ajatuksilleen ja mielipiteilleen leviää ikäänkuin pimeys; hän ei ymmärrä omaa tuskaansa, eikä tiedä miten sitä nimittäisi. Se tuntuu samalta, kuin omantunnonvaiva nimittämättömistä synneistä, kuin halu johonkin, jota hän ei milloinkaan voi saavuttaa, kuin epätoivo haihtuneista, rakkaista unelmista.
Tuntuu ikäänkuin murtorauta työnnettäisiin hänen sydämmensä syvyyteen ja särkisi siellä jok'ainoan liitoksen.
Ja tuon muinoin niin vankan ja korskean sekä pöyhkeydellä rakennetun ajatusluoman rakosista alkoi vähitellen pilkoittaa valonsäde, ja sen valossa voi hän tarkastaa entisen elämänsä pirstaleita.
Muistelma muistelman jäljestä vilahtaa ohitse; tapauksia, kauvan sitte menneitä — tekoja, sanoja, jotka hän oli unhottanut, suhisee hänen ympärillään kirjavassa sekasorrossa. Ja tämän yläpuolella leijailee kummallisen raukaiseva ilma, ikäänkuin tuulahduksia siitä painostavasta kuumuudesta, joka ilmaantui silloin, kun Jeesus natsarealainen ilmestyi hänelle. Hän tukehtuu siinä ilmassa; hänen mielestään kuolee siinä kaikki elo, jokainen voima veltostuu, jokainen pyrintö hervastuu.
Mutta mikä on todellakin ollut hänen elämänsä pyrintö, hänen sielunsa syvin ikävöinen, hänen henkensä hartain halu?
Järkähtämättä kaikuu tämä kysymys pimeydestä hänen ympärillään. Mutta hän ei voi siihen vastata, hän ei enää tiedä, mihin on pyrkinyt, hänen entinen elämänsä tuntuu hänestä tällä hetkellä vielä vähäpätöisemmältä kuin pirstaleiksi menneeltä, se tuntuu tyhjältä — ja kun hän vielä kerran tarkastaa sitä, tuntuu siltä, kuin tuijottaisi hän pääkallon tyhjiin silmäkoloihin.
Tällöin ilmaantuu äkkiä jotakin noiden kolojen… Se on hän itse, hänen oma minuutensa… Se kasvaa, kasvaa ikäänkuin muodoton kummitus, joka ympäröi häntä joka taholta. Ja samalla kuulee hän tuomitsevan äänen kuiskaavan: "Sinulla on ollut oma itsesi, oma menestyksesi, oma suuruutesi päämääränä!"
Mutta nämät sanat herättävät eloon itsepintaisen vastustuksen.
"Ei, ei", huutaa toinen ääni hänessä, "Israelin suuruuden minä asetin päämaalikseni, liitto Jehovan kanssa tuli rakkaimmaksi unelmakseni, kansani vapauteen ja valtaan saattamista, Messiaan tulemista, niitä minä odotin ja tahdoin jouduttaa palavalla ahkeruudellani ja lain järkähtämättömällä täyttämisellä."
"Hullu!" vastaa hänelle tuo tuomitseva ääni, "omaa itseäsi sinä tarkoitit, omaa ylpeyttäsi tahdoit tyydyttää Israelin suuruudella. Kenelle muulle, paitsi itsellesi, omistit milloinkaan ainoata ajatusta? Sinä pöyhkeilit opillasi, sinä pöyhkeilit ankarasta lainkäskyn noudattamisesta, ja armahtamatta tuomitsit heikkoa veljeäsi, joka rikkoi. Oletko koskaan edes aavistanut, mitä rakkaus on, erehtymätön, sydämetön fariseus, joka murhasit veljiäsi toimittaaksesi Israelille sitä suuruutta, joka kuvastaisi omaa kuntoasi? Oletko milloinkaan ojentanut janoovalle pikarillista vettä tahi kuivannut lesken kyyneleitä? Ei, sillä sinulla ei ollut aikaa siihen — sinun täytyi tutkia kirjoituksia ja harjoittaa itseäsi lain täyttämisessä. Voi sinua, olet elänyt itsekkäisyyden tukehuttavaa elämää, hengittänyt sen myrkyllistä ilmaa, sentähden olet ollut onnistumaton kaikessa, sentähden on koko entinen elämäsi särkynyt pirstaleiksi!"
Tuskanhiki tihkuaa suurina pisaroina hänen otsalleen. Hänestä tuntuu, ikäänkuin jokainen noista masentavista syytöksistä raastaisi hänen sydämestään palan. Koko hänen elämänsä on ollut vain suuri erehdys — voiko hän täst'edes enää elää, eikö hän hautaannu tämän tiedon taakan alle? Täydellinen toivottomuus kääriytyy kuin kylmä usva hänen sielunsa ympärille; turhaan etsii hän muistoa, joka häntä lämmittäisi, ajatusta, jolla voisi vahvistaa heikontunutta itseluottamustaan — kaikki on lopussa, kaikki heitetään armotta tyhjyyteen, ja tuon suuren, kamalan haudan yli leviää vähitellen hiljaisuus, jossa niinhyvin syyttäjän kuin syyllisenkin äänet haihtuvat pois.
Ja nyt vallitsee täydellinen pimeys ja tyhjyys hänessä ja hänen ulkopuolellaan; entinen elämä on kuollut ja ulkopuolinen on sammunut.
Se on tuo salaperäinen hetki, kun uuden elämän siemen alkaa itää sielun syvyydessä…
Tunti tunnin perästä kuluu; hän ei enää ajattele, hän vain kärsii, kärsii … ja odottaa…
Tällöin hän on huomaavinaan verta valuvan ristin nousevan eteensä. Hän näkee siihen olennon naulituksi, ja tuon kärsivän huulilta kaikuvat samat sanat, jotka hän on kuullut Mirjamilta ja Johannekselta: "Rakastakaa toinen toisianne".
Koko hänen olemustansa vihlaisee sanomaton, juhlallinen väristys — oliko se vastaus hänen tuskalloisiin kysymyksiinsä, oliko se hän, Jeesus natsarealainen, tuo niin katkerasti vihattu, joka antaisi sokealle ja murretulle uuden elämän?
Rakkaus, niin täydellinen, ettei siinä ole ainoatakaan epäilystä, niin rajaton, että se antaa kaikki eikä vaadi mitään — rakkaus, jonka vain Jumala voi tuntea, ensimmäisen kerran ilmestynyt ajassa, eikö se, ja ainoastaan se, ole niin valtava, että sielu, jota vain tuon ijäisen rakkauden kipuna koskettaa, saa voimaa nousta entisyyden yöstä uuteen elämään.
Ikäänkuin vieno kevätsade raivoisan ukkosen jälkeen laskeutuivat nämät ajatukset hiljaa ja sovittaen hänen sieluunsa.
Ei siis enää vihata … ei halveksia ja vainota … rakastaa kaikkia samaten, tuota viheliäistä kerjäläistä, joka istui "Kauniilla portilla", yhtäläisesti kuin Mirjamia, hänen sisartaan ja nuoruudenystävätään?
Muutaman silmänräpäyksen tunsi hän itsensä täysin onnelliseksi ja vapautetuksi; kaikki mietiskeleminen, kaikki epäilys ja tuska olivat kadonneet, ja tuo suloinen rakkausarvoitus leijaili, ikäänkuin juhlallinen humina autiossa temppelissä, edestakaisin hänen sielussaan.
Taas hän muisti veripisarat, jotka hän oli nähnyt välkkyvän ristillä. Eikö tämä ollut Jeesus natsarealaisen verta — ja eikö veri merkinnyt uhria — ja eikö uhri ollut sama kuin sovitus?
Niin, tässä oli tie, ainoa tie, uuden elämän, rakkauselämän täydellisentämiseen.
Eikö tässä salaisuudessa, että kostava, oikeutta noudattava Jumala, joka oli antanut järkähtämättömän, ehdottomasti täytettävän lakinsa, oli myös rakastava Jumala, joka, kun ei hän vanhurskaudessaan voinut peruuttaa ainoatakaan kirjainta, sen sijaan sovitti ihmiskunnan rikoksen — eikö tässä ollut uuden elämän voima, ei ainoastaan hänelle, Saulukselle, vaan koko ihmiskunnalle, alku uuteen hallintoon, jolle Jumala ikuisista ajoista asti on viitoittanut sen suunnitelman, minkä hän vasta nyt on saattanut täytäntöön?
Ja palavalla innolla kiitää hänen ajatuksensa takaisin läpi vuosisatojen, ja siitä toivottomuuden yöstä, joka peitti maailman, kansat, näki hän kirkasten tähtien lailla kimaltelevan profeetain ikävöivät aavistukset pelastajasta, joka oli tuleva, Messiaasta, joka, kuohuen rakkauden voimana Jumalan sydämestä, oli syynalaiselle ihmiskunnalle tuleva tieksi pyhän, vanhurskaan Jumalan luo.
Tämä on siis sovituksen salaisuus; lakia ei voi täyttää, mutta se täytyy täyttää, sillä Jumalan vanhurskaus ei anna itseänsä pilkata — näiden kahden sovittamattoman totuuden välille täytyy rakentaa silta, ja tämä silta, tämä side on odotettu Messias, Jeesus natsarealainen, tuo ristiinnaulittu ja murhattu.
Mutta kuinka se on mahdollista? Ristiinnaulittu Messias — saavuttaisiko Israel jälleen suuruutensa, täytettäisiinkö liittolupaus tuon kärsineen ja alennetun miehen kautta, tuon kuninkaan kautta, jonka valtakuntaa ei kukaan ole nähnyt?
Ei koskaan, ei koskaan, mikä mieletön, haaveksivainen unelma, joka on ilvehtinyt hänelle!
Ja vanha Saulus, joka jo oli astunut menneisyyden hautaan, nousee uudestaan koko voimallaan tehdäkseen viimeisen ankaran vastustuksen.
Sillä mitä tosiaankin hyödyttää kunnioittaa ristiinnaulittua natsarealaista Messiaana?
Samaa, kuin luopua kaikista maallisen suuruuden unelmista, kaikista ajatuksista Israelin saattamisesta mahtavaksi valtioksi ja Jumalan omaisuuskansako! — siis kieltäytyä juuri siitä, joka on antanut hänen elämälleen tarkoituksen, hänen toimillensa voimaa, hänen ajatuksilleen syvyyttä ja intoa.
Terävällä järjellään ja voimallisella luonteellaan käsitti Saulus heti, että tässä oli elinasia — tässä täytyi luopua kaikesta tahi ei mistään, tässä ei ollut varaa tinkimiseen tahi myönnytykseen.
Se oli samaa, kuin muuttaa elämän painopiste toisesta asiasta toiseen, maallisesta henkiseen valtakuntaan, sillä sen uuden valon kautta, joka oli avautunut hänelle, ymmärsi hän, että se oli siinä, kun Jumala profeettainsa kautta oli luvannut Israelille suuruuden, että se oli siinä, jossa ristiinnaulittu Messias voittaisi rakkautensa lopullisen voiton. Se oli samaa, kuin unhoittaa nuo entiset opin, viisauden ja vanhurskauden unelmat — nuo rakkaat unelmat, jotka olivat hyväilleet ja ravinneet hänen ylpeyttään — ja sen sijaan tulla oppimattomaksi, nöyräksi, hengessään köyhäksi ja järjeltään lapseksi, antaa kaiken vanhan kuolla Kristuksessa ja jälleen nousta ylös uusilla ajatuksilla, uusilla unelmilla, uusilla toivoilla. — Kerrassaan uusi ihminen, joka ei enää elä itselleen, vaan ainoastaan hänelle.
Nyt vasta nousee taistelu Sauluksen sielussa korkeimmilleen.
Se rauha, se onnellisuus, jota hän äsken oli tuntenut, oli paennut; hänen sielunsa hurjien intohimojen myrskyt kohisivat hänen sydämensä läpi ja kietoivat jokaisen tunteen, jokaisen ajatuksen vastarintaan. Sillä hän tiesi, että nyt oli valittava, että nyt oli ratkaiseva hetki. Mutta hän tunsi myöskin, että hän ei voinut tehdä päätöstä, että hän auttamattomasti horjui tuosta viimeisestä armottomasta vaatimuksesta.
Jotakin täytyi hänen säilyttää entisyydestä. Suuruus, valta, ulkonainen onnellisuus ne menköön; mutta se älyisyys, josta hän oli tullut mainehikkaaksi, se oppi, jonka saavuttamiseksi hän oli uhrannut vuosia elämästään, näitä hän ei saattanut myöntää turhiksi. Hänen oli mahdotonta tunnustaa, että yksinkertainen, oppimaton kansan mies saattaisi yhtä hyvin käsittää ja vastaanottaa Messiasta kuin hän, Saulus, tuo oppinut tutkija, jolle ei yksikään messiallisten ennustusten tarkoitus ollut tuntematon.
Ja kuitenkin se oli niin — ristiinnaulitun Messiaan verinen käsi osoittaa lakkaamatta kieltäymyksen ja alhaisuuden tietä. Ken tahtoo noudattaa hänen askeleitansa, täytyy kokonaan kieltää itsensä, sillä hänen askeleensa ovat: köyhyys, nöyryys, pilkka ja ylenkatse.
Mutta Saulus ei voi kieltää itseään, hän ei voi luopua omasta osallisuudestaan. Hän tietää, että Jeesus natsarealainen, jonka rakkauden hän jo on tuntenut ja ymmärtänyt, ei tahdo eikä voi vastaanottaa muuta kuin kokonaisen uhrin, mutta hän tuntee myös sanomattomalla tuskalla, että se menee yli hänen voimiensa. Kaikki hän tahtoo antaa, ei vain tuota viimeistä: omaa oivallisuuttaan. Yhä syvemmälle vajoo hän epätoivoon; yhä heikommin kaikuu tuo rakkaudesta rikas ääni, joka ei väsy huutamasta hänelle: "Miksi vainoot minua?" Nyt on hänen elämänsä sydänyö; yksinäisyyden tuskat kietovat hänet kuin suuret erämaan varjot. Davidin kanssa huutaa hän toivottomuudessaan: "Minun ylitseni käyvät vihasi aallot … sinä olet eroittanut minulta ystävän ja toverin, minun uskottuni ovat pimeys…" Tästä pimeydestä kuulee hän lakkaamatta, tunti tunnin — perästä, ikäänkuin taukoamattoman mainingin pauhaavan hänen sielunsa sisimmässä…
Ne ovat nuo kaksi taistelevaa valtaa: tuo väistymätön vaatimus ja itsepintainen oma vanhurskaus, jotka kamppailevat keskenään.
* * * * *
Kolme yötä ja päivää kului tällä tavalla; hänen ruumiinsa oli ikäänkuin kuollut, mutta sisällään raivosi polttava tuli. Hänen muotonsa oli kauheasti muuttunut; ei kukaan olisi tuosta laihtuneesta olennosta voinut tuntea entistä ylpeää, kenopäistä Saulusta. Hänen parrassaan ja hiuksissaan näkyi siellä täällä hopeisia juovia, ja syvään painuneet, kireästi suljetut silmäluomet, joiden takana katseen tuli oli sammunut, tekivät hänen näkönsä jäykäksi ja kuolleeksi, samalla kuin hänen kasvonsa kuvastivat sisällisten taistelujen mylleröimää sielua.
Kolmannen päivän aamuna olivat hänen voimansa niin lopussa, ettei hän voinut nousta sijaltaan. Kalmankalpeana, liikkumattomana ja kokoonpuristetuin huulin virui hän vuotellaan; ainoa liike, minkä hän teki, ainoa ääni, mikä kuului huoneessa, oli hänen heikko, vaivaloinen hengityksensä, jota tuontuostakin keskeytti syvä huokaus.