Savolainen "neekeri" kesäreissulla

SAVOLAINEN "NEEKERI" KESÄREISSULLA

Pakinoita kesämatkalta Turusta Savoon

Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1925.

I.

Kuinkas taas Suomen kansa sanookaan: odottaa kuin hepo kesää.

Kyllähän hevonen on hauska ensi kerran väljänmetsään päästessään, se myönnettäköön, mutta samainen luontokappale on hauska joskus muulloinkin, kun se on saanut jättää setolkat, länget ja mäkivyöt. Silloin se kirmaisee oikein riemuisan laukan. Sillä on, hevosella, vanhuuteen asti poikamaista verta suonissaan, sellaista riuhtovaa elämäniloa, josta ei ole vapaa ylimystöön kuuluva kilpaorikaan. Mutta lehmä, se on jo kerran poijittuaan ikävä ja surumielinen, se ottaa elämän aivan liian vakavalta kannalta ja kulkee koko kesänkin tylsän harkitseva ilme naamassaan. Keväällä laitumelle laskettaessa unohtaa sentään ikälehmäkin arvokkuutensa, tai sanoisiko maailmantuskan, joka sitä painaa kesät talvet. Se tekee huikeita ilmahyppyjä voittaen melkeinpä keväisen vasikkansakin.

Sellaista laitumelle laskettua lehmää muistuttaa talvikauden raatanut kynämies kesälomalle lähtiessään. Hän ei ehkä tee ilmakeikkoja, mutta hän viheltää. Ihan totisesti viheltää, eikä kukaan ole nähnyt hänen sitä varten talvella huuliaan suppuun vetävän. Hän viheltelee "Mustalaisruhtinatarta" tai "Bajadeeria" matkalaukkuaan täyttäessään ja huomaa sitten ensimmäisessä yöpaikassa unohtaneensa pois yöpaidat ja hammasharjan, vaikka hän juuri niiden takia laukkunsa mukaan otti. Sensijaan on hänellä runsaasti mukana maalaisoloihin aivan sopimattomia kovia kauluksia ja puoli tusinaa kaulaliinoja, lievimmin sanoen koko hänen senlaatuinen omaisuutensa..

Sangen murheellisin mielin läksin Turusta. Eipä silti eikä sen vuoksi, että minun olisi ollut surku jättää Turku, vaan siksi, että kohtalo (ja rahakukkaro, joka ei myöntänyt kiertotietä Helsingin kautta) oli määrännyt minut matkustamaan Toijalan rataa. Tämä viimemainittu on yks murheen kryyni jokaiselle matkustavalle Suomen kansalaiselle.

Kerran minä oikein kauhistuin, kun muuan ulkolainen päivitteli, että onpa tämä kaunista. Minä en näet missään Suomessa ole nähnyt mitään niin yksitoikkoista kuin Turun—Toijalan radan varsi. Tuntuu niinkuin Isä Jumala — jos nyt hän lie tämän maailman luomista hoitanut — olisi pahasti fuskannut näitä seutuja luodessaan. Taikka ehkä hän on antanut liikaa suloa Turun saaristolle ja itselleen kaupungillekin, niin että Kärsämäkeen päästessä ovat jo aineet loppuneet. Kun ei edes yhtä järvipahasta tai lammensilmää ole liiennyt!

Ja sitten kulkee juna vielä mahdollisimman hiljaa, että nyt vain herkeäisit kaiken yksitoikkoisuuden nähdä ja sitä tarpeeksesi sadatella.

Entä matkustajat! Heissäkin olet huomaavinasi jonkinlaista uneliaisuutta ja velttoutta. He näyttävät olevan itseensä sulkeutuneita ja katselevat lähimmäistään karsain silmin. Älä mene Turun—Toijalan radan matkustajalta kysymään, onko paikka hänen vieressään vapaana. Jollei hän sinua juuri lyö, niin hän ainakin näyttää sen näköiseltä, kuin voisi hän vain äärimmäisin ponnistuksin hillitä haluansa hivauttaa sinua tukevasti korvalle.

Loimaan asema on koko radan varrella ainoa paikka, joka tarjoaa virkistävää vaihtelua. Siellä näet saa aikaan paremmanpuoleisen tappelun verraten vähällä vaivalla. Juna seisoo ainoastaan kaksitoista minuuttia, ja jokaisen on kerjettävä ensimmäisenä ravintolaan ärjymään itselleen kahvikupponen. Siellä ei pyydetä, kuten muualla, vaan huudetaan törkeästi kuin hevosmarkkinoilla, sillä tyly ja räyhäävä käytös kuuluu täällä perinnäistapoihin. Ja hyvin luultavaa on, että ravintolan henkilökunta karkaisi tiskinsä takaa kuuksi päiväksi, jos joku vahingossa esiintyisi siivolla. Tai sitten häntä luultaisiin ulkomaalaiseksi, joka on oppinut maan jompaakumpaa kotimaista kieltä.

Mutta joskus voi Turun—Toijalankin radalla löytää helmen matkustajien joukosta. Minä tapasin sellaisen. Vastapäätäni istui muuan rouvasihminen, joka näytti minusta tämän rataosan matkustavaiseksi tavallista nöyräluontoisemmalta, vieläpä kanssakäymiseen taipuisalta, minkä vuoksi minä uskalsinkin ryhtyä hänen kanssaan mielipiteiden vaihtoon esittäen aluksi ajatukseni ilmoista, huomauttamalla, että vihdoinkin on tullut kesä. Kun tähän oli vastattu myöntäen ja lausuttu erinäisiä arveluita kauniitten säitten jatkuvaisuudesta, siirtyi keskustelu koskettelemaan minun matkani määrää.

— Menen Savoon kotiseudulle.

— Vai niin, siellä mahtaa olla kaunista?

— Kyllä, kovasti. Sattuuko rouva tuntemaan Savoa?

— En muuta kuin ohimennen. Menette Kuopioon, onko siellä meri lähellä?

Rouva oli tuntunut minusta alunperin hyvin sivistyneeltä, mistä seikasta minä nyt täydellisesti vakuuttauduin. Vastasin arvelematta:

— Kyllä. Kaupunki sijaitsee luonnonihanalla paikalla aivan Tyynen
Valtameren rannalla.

Rouvan silmissä tuntui tuikahtavan pieni epäilys, mutta lopulta olin minä melkein varma siitä, että hän laskeutuessaan junasta eräällä väliasemalla tunsi suuresti rikastuneensa henkevästä seurustelusta Tyynenmeren rannalta kotoisin olevan savolaisen kanssa.

Siltä asemalta lähtien murjotin yksivakaisena nurkassani ja heräsin vain hetkeksi lähempänä Toijalaa, Sotkian pysäkillä, siinä kun on ihan oikea järvi; suuri, jylhä ja ihana järvi. Luojamme on siis Turun—Toijalan rataa ylimääräisellä junalla matkustaessaan ja luomisprosessia hoidellessaan vihdoin löytänyt vesikarahviininkin. Vahinko vain, että se on sinne asti ollut kateissa.

Toijalassa ei enää tapella. Siellä ovat ihmiset paljon rauhallisempia, oikeita gentlemanneja. Etelästäpäin tulleet ovat tuntia aikaisemmin matkustaneet Hämeenlinnan kukkakerhona ylpeilevän idyllisen kaupungin ja sen ohitse puikkelehtivan vesinauhan sivuitse; pohjoisesta matkaansa pitävät taaskin ovat juuri hiljan jättäneet Lempäälän lumoavat seudut taakseen. Heille on siis kaikille jäänyt hyviä muistoja, ja meidät turkulaiset on Sotkian järvi ihan viime tingassa siihen määrin lepyttänyt, ettemme ilkeä tapella vieraitten ihmisten kanssa. Toiseen junaan siirtyminen käy täydessä sovussa, ja pian olen iloisessa juttelussa tamperelaisen liikemiehen kanssa. Minä en häntä tunne, vaan se ei asiaa pahenna. Keskustelemme reippaasti kaikista taivaan kannen alaisista asioista, ja hän taitaa toisinaan sinutellakin.

Hän näkyy tietävän, että tulen Turusta, mutta kysyy kuitenkin sitä, ikäänkuin kohteliaisuuden vuoksi. Myönnän.

— Ikävä taival se Turun—Toijalan rata. Ei ole muita nähtävyyksiä kuin sahoja kuivalla maalla. Muualla sellaiset tehdään vesien varsille. Mitenkähän mahtavat pärjätä? Vaikka johan ne ovat vanhoja laitoksia, tottapa ovat toimeentulleet.

Hän kysyy ja vastaa itse, joten minä en ehdi muuta kuin nyökytellä ymmärtäväisesti päätäni sekä kysymyksille että vastauksille ja ottaa mahdollisimman vaihtelevan ilmeen kasvoilleni aina asian laadun mukaan. Itsestään Turun kaupungista hän kuuluu pitävän, koska hän nyttemmin katsoo voivansa antaa sille ainakin osittain kulttuurikehdon merkityksen. Hänelle tuntuu olevan tuttu vanha vitsi, että Turku on kulttuurikehto vain sikäli, että siellä kulttuuri on kehdossaan, mutta hänen mielestään on moinen sanonta kevytmielisesti ja vahvasti liioiteltu. Tämä liikemies on tulossa messuilta, missä sanoo uhranneensa kolmetoistatuhatta markkaa tyhjään reklaamiin, mutta ei suostu lähemmin selittämään, minkälaista on "tyhjä reklaami". On tavannut messuilla turkulaisiakin liikemiehiä, joitten kanssa kertoo tulevansa yleensä hyvin toimeen, vaikkakin he kuuluvat olevan jonkin verran jäykkiä ja epäluuloisia kaiken uuden suhteen. Tampereella sensijaan käy kauppa kuin siimaa; siellä yritetään, se on pääasia, vedetään milloin mistäkin nuorasta, mutta aina ollaan vain hienossa touhussa. Tampere kuuluu olevan Suomen ensimmäinen liikekaupunki, ja sitten vasta Helsinki. Turku on muuten fiini ja aristokraattinen.

Hän kertoo hyvin paljon afääriasioista, ja minä kuuntelen pelkkänä korvana, koettaen näyttää niin asianymmärtävältä kuin suinkin mahdollista. Sitten ryhtyy matkatoverini kehua riuhtomaan Tampereen merkillisyyksiä, mainitsematta kuitenkaan mitään erikoisesti mielenkiintoista.

Tampereella oli minun odotettava Pohjanmaan junaa neljä tuntia, minkä tein verraten keveällä sydämellä. Tampereella vartoilee aina ilman suurempaa katkeruutta kaikkia muita paitsi Porin junaa. Minulla on näet vakiintunut käsitys, että Poriin matkustaminen on hirveän suuri rangaistus, joka voi seurata ainoastaan millään muulla tavoin sovittamattomista synneistä. Pori on, nähkääs, maailman ikävin kaupunki, josta hyvällä syyllä voisi tehdä vaikka rangaistussiirtolan.

Siitä on jo kauan aikaa, taitaa tulla viisitoista vuotta, kun olen käynyt Porissa, enkä muista kaupungilla olleen juuri muita hyviä ominaisuuksia kuin että se sijaitsee Kokemäenjoen varrella, minkä seikan hyvällä tahdolla voi todeta Porissa käymättäkin Tietosanakirjasta tai alkeiskoulujen maantiedon oppikirjasta. Yksi kätevä ajuri Porissa siihen aikaan eli ja ammattiaan harjoitti. En tiedä, elääkö hän vielä, mutta jos voisin olla siitä varma, että hän yhä edelleen istuu pukillaan vanhassa ominaisuudessa, lähettäisin hänelle virallisella postikortilla sydämellisimmät terveiseni. Hän näet hyvin fiksusti ansaitsi minulta markan, Suomen silloin ennen vanhaan hyvässä kurssissa olleen hopeamarkan.

Tapaus oli seuraava. Meitä harhaili suurempi retkue (sanan hyvässä merkityksessä) Porin teatteritalolta asuntoomme, erääseen, matkailijakotiin, mutta kun hetki oli sangen myöhäinen ja vallitsi oikea Egyptin pimeys sekä Kokemäenjoesta nousi synkkä syksyinen sumu, emme millään opilla tahtoneet löytää majapaikkaamme. Silloin keksimme eräästä kulmasta yksinäisen ja nähtävästi surullisiin ajatuksiin vaipuneen pika-ajurin. Ja koska tämä löytö, kuten sanottu, oli pika-ajuri, kysyimme häneltä, voisiko hän hyvin pikaisesti toimittaa meidät asuntoomme, jonka osoitteen onneksi muistimme.

— Kyllä, pian se käy, vastasi löytö. — Mutta ei herrasväki kokonaisuudessaan sovi minun roskaani.

— No, ajakaa te edellä, me kuljemme pikamarssissa jäljessä, ehdotti herrasväki.

Niin siitä lähdettiin, ja porilaisen pika-ajurin kunniaksi — vai Porin kaupungin asemakaavanko eduksi, siitä ei riidellä — on mainittava, että löysimme asuntomme hyvin pian. Se oli vain kymmenkunnan askeleen päässä. Taksa kuului olevan yksi markka, jonka me kiltisti suoritimme.

Niin, tämä nyt oli syrjähyppy, mutta suotakoon anteeksi, niitä voi tulla useampiakin, eikä tämä Pori-hyppy ehkä ole niin ikävä kuin Pori yleensä. Sillä ajurilla oli ainakin huumorintajua.

II.

Kun on ottanut tavaransa Tampereen aseman "Säilytystavarain talletuksesta" — mikä ihmeellisen omintakeinen osoite! —ja sulloutunut niitten kanssa Pohjanmaan yöjunaan, huomaa joutuneensa kokonaan uuteen maailmaan. Kävelit Tamperetta iltatunnit ja tunsit itsesi vapaaksi kaupunkilaiseksi, jolla on ympärillä välkeyttä ja raitista ilmaa, sillä tehdashirviöitten kiukkuinen savu leijailee jokseenkin kauvatse yläpuolellasi, sinä maanpintaa polkevana saat ilmaa keuhkoihisi iltasella ihan kylläksesi. Ja Tammerkoskikin on tänä kesänä ollut tavallista uhkeampi, se on jaksanut leväyttää ympärilleen oikein hyvän annoksen näsijärveläistä vedenhenkeä. Se on tämän suven leikitellyt Imatraa ja ihmetyttänyt itseään tamperelaistakin, saatikka muukalaista, joka ottaa sen melkein todesta, oikeasta patoja sietämättömästä koskesta. Tämä kesä on ollut koskien kesä. Imatrakin on pauhannut mielipuolena, ikäänkuin osoittaen voimaansa viimeisen kerran, koska ensi kesäksi ihmiskäsi — ja kone, jonka senkin ihmiskäsi panee liikkeeseen — on jo kai alistanut sen talouden palvelukseen.

Mutta minähän työnnyin äsken juuri sisälle Pohjanmaan yöjunaan ja tapasin siellä uuden ja oudon maailman. Se on se matkustavaisten maailma. Mikä siinä lie, että ihminen aina muuttuu toiseksi matkalla. Hermostunut ja huonouninen ihminen nukkuu rautatievaunussa melkoisen rauhallisesti, ja laivassa häntä ei tahdo saada ylös millään. Mies, joka pehmeillä patjoillaan pyöriskelee levottomana aamupuolelle yötä, ja kun vihdoin pääsee unen päästä kiinni, ähkyilee hirveän painajaisen kourissa nähden kymmenpäisiä lehmiä ja kammottavia merikäärmeitä muulloinkin kuin mätäkuussa, torkahtaa kohta junan liikkeelle lähdettyä penkilleen ja vetelee pian hirsiä nojautuneena vaunun ikkunan laitaa vasten, tai kuorsaa syvässä ja rauhallisessa unessa kysymysmerkkinä lyhyellä penkillä. Kovallakin alustalla kykenee hän liitelemään höyhensaarille, eikä edes matkatoveri voi sellaista kansalaista pitää hereillä pitempää aikaa, vaan hukkuu tämä hyvinkin vilkaskielisen kanssaihmisen käsiin.

Mutta annas kun junaan tulee levollinen lähimmäisemme, jota tavallisessa elämässä ei nähdä oikein valveilla milloinkaan ja joka kammoaa kaikkea kirjallisuutta siinä määrin, että nukkuu hermoja tärisyttävän jännitysromaanin ensimmäiselle sivulle, jota pitemmälle hän harvoin kotona ollessaan pääseekään, niin tämä ahmii parin ensi aseman välillä sen monesti turhaan aloitetun romaaninsa ja yhden yön matkalta kerääntyy hänelle kokonainen kirjasto mitä vaihtelevinta hengen herkkua.

Tietysti on olemassa suuri joukko välimuotoja, mutta nämä kaksi tyyppiä ovat kaikkein edustavimmat.

Pohjanmaan yöjuna on siitä ominainen, ettei siinä koskaan ole yhtään istumapaikkaa vapaana, jos joutuu tarkastelemaan tilannetta noin silmämäärällä. Riippuu hyvin paljon kohtalosta, saako siinä junassa matkustaa luonnollisella, tavalla istuallaan, vai pitääkö seisoskella ja asianmukaisesti huojua junan vauhdin ja kurvien mukaan. Jos kohtalo on sinulle suopea ja ohjaa sinut sellaiseen vaunuun, johon on majoittunut enemmistö koto-oloissaan sulkeutuneita ja umpimielisiä kansalaisia, jotka siellä tekevät sen vaikutuksen kuin hautoisivat vähintään itsemurhaa ja joista, jos mahdollisesti sen tekisivät, sanomalehtien uutisissa mainittaisiin, että "vainaja oli jo pitemmän ajan ollut synkkämielinen", niin löytyy aina istumapaikka. Nämä itsemurhaajakanditaatit, jotka tavallisissa oloissa eivät huomaa lähimmäistään olevankaan, ovat rautatievaunussa mitä herttaisimpia ja kohteliaimpia olentoja. He ovat aivan kuin auttavaisuus itse. He sovittavat itsensä vaikka kuinka pieneen tilaan, kunhan vain voivat auttaa toista. Usein nostavat he kapsäkkisi hyllylle ja sieltä taas pois ja koettavat tehdä olosi niin onnelliseksi kuin mahdollista. Jos sinua nukuttaa, lainaavat he mielellään olkapäänsä tyynyksesi; jos sinä taas pysyt hereillä, kertovat he suunnattoman joukon meheviä juttuja lieventääkseen matkasi yksitoikkoisuutta, ja heidän mielikuvituksellaan on matkalla sellainen lento, ettei tavallisessa elämässä osaisi aavistaakaan.

Mutta jos kohtalo haluaa sinua kiusata, johdattaa se sinut ärtyisten ja itsekkäitten ihmisten valtakuntaan, sellaiseen vaunuun, jota enemmistönä hallitsevat kotonaan sävyisät ja auttavaiset olennot, mutta täällä ilkeät, villiytyneet, pahansuovat. He tuskin kesälomalleenkaan mennessään suvaitsevat muita kuin itseään. He katsovat oikeudekseen matkustaa tasavallan rautateillä pitkin tai poikin, miten milloinkin haluttaa, ja junailijakin on heidän suhteensa voimaton. Heissä herää kohta matkalle lähdettyään tyranni, diktatuuri-ihminen, neuvostokommunisti tai fascisti, eikä heihin vaikuta miehen sulavasanaisuus, ei naisen hymy eikä lapsen itku. He leviävät kauheasti rautatievaunussa ja ovat valmiita tappeluun, jos joku aikoo heitä kaventaa luonnolliseen muotoonsa.

Meillä puhutaan paljon vaunupulasta ja tungoksesta Suomen valtion rautateillä, S.V.R:llä, jotka kirjaimet ennen ryssäläisaikaan oli aikomus muuttaa S.R.R:ksi, Suomen Ruunun Rautateiksi, koska Suomi ei muka saanut olla mikään valtio. Kuitenkin riippuu pääasiassa ihmisen, matkustajan, onnesta, joutuuko hän tungoksen uhriksi, vai saako hän matkustaa säädyllisesti, niinkuin edellä olen osoittanut.

* * * * *

Siinä mennään yön hiljaisuudessa ohi Kangasalan, jätetään taakse Orivesi. Tämän aseman nimeä sanoessaan ei enää tarvitse hihkaista, sillä se ei enää ole Orihvesi, kuten ennen sotaa. Vanhan suomenkielen muisto, h-kirjain, on poistettu muutama vuosi sitten.

Vähitellen alkaa valjeta heinäkuun alkupuolen aamu. Se lupaa olla sees ja houkuttelee miehen hikisestä vaunusta sillalle.

Siinä sen sitten näki auringon komean nousun. Oikein piti aukaista ovi, että silmälle olisi ollut enemmän vapaata alaa. Se tämä ihminen, joka on kasvanut maalla, mutta sitten joutunut turhamaisen ja hoppuisen kaupunkilaiselämän pyörteisiin, joissa ei milloinkaan jouda näkemään edes kesäisen auringon kehrän juhlallista kohoamista taivaanrannalle, joutuu ihan synnintuntoon sen ihanuuden joskus tavatessaan.

Oikein tuli mieli kiitolliseksi, kun en torkahtanut ja menettänyt tätä näkyä, jota ei rahalla makseta. Koettaisitpa kerran, kaupunkilainen, uhrata yhden kuulakan kesäaamun ja nousta jollekin korkeammalle paikalle, jommoinen toki jokaisessa kaupungissa löytyy, niin et usko, miten valtavan vaikutelman saisit. Voit mennä jonakin iltana vähän aikaisemmin nukkumaan ja panna herätyskellosi pärisemään puolisen tuntia sitä ennen kuin almanakastasi olet havainnut auringon nousevan. Mutta sitten sinulla pitää olla myöskin niin paljon tahdonlujuutta, että todella nouset, etkä viskaa herätyskelloasi nurkkaan, mikä seikka aiheuttaisi sinulle, paitsi aineellista vahinkoa, myöskin suuren ja korvaamattoman henkisen menetyksen.

Se aurinko taisi nousta jossakin Vilppulan tienoilla. Tapaus kiinnitti huomioni siinä määrin, etten joutanut panemaan merkille edes Vilppula—Mäntän kapearaiteista rataa, ennenkuin vasta jälkeenpäin. Ne ovat nämä kapeat raiteet sellaisia merkillisyyksiä, joista Suomen kansa tekee humoristisia huomioita. Forssan pikkujunan veturissa oli ennen — taitaa olla vielä nytkin — vain yksi silmä keskellä. Kun tämä veturi pahasti keinuen tulla vohkasi pimeässä, niin sanoi kansa, että se kulkee kuin juopunut mies sikari suussa. Ei muuten ennen vanhaan oltu niin kovin nuukia pysäyttelemistenkään suhteen. Otettiin maitotonkka ja matkustavainenkin mukaan sieltä, missä sellaisia tavattiin. Kerrottiinpa, ehkä sentään hiukan liioitellen, junailijan käyneen taloissakin kuulostelemassa, olisiko mahdollisesti mukaan lähtijöitä.

Kirjailija Aleksander Kuprin kertoo vanhan Venäjän radoista, että kun junan seistyä asemalla viisikolmatta minuuttia — aikatauluun merkityn kahden asemasta — lopulta ruvettiin puuhaamaan sitä taipaleelle, niin ei kuljettajaa löytynyt mistään. Joku matkustajista tiesi selvittää tämän pulman siten, että kuljettaja oli mennyt kolmen virstan päässä asemalta asuvan tätinsä luo teetä juomaan. Hänen sieltä palattuaan saatiin juna onnellisesti liikkeelle.

Meidän pikku ratojemme kulkunopeudesta antaa sopivan kuvan seuraava tunnettu tapaus.

Muuan vanha mies kävellä vihkasi aika kyytiä maantietä pitkin radan vartta pikku junan ajaessa sivulla. Kuljettajan tuli sääli kovassa kuumuudessa talsivaa miestä. Hän huomautti:

— Tule pois ukko junaan, pääset ilmaiseksi.

Johon ukko vastasi:

— Kiitoksia vaan, mutta ei minun passaa, on vähän kiiru.

Semmoisia juttuja. Niitä kulkee kansan suussa paljon. Tässä ei kuitenkaan riitä tilaa kaikille, eikä puolillekaan.

III.

Pohjanmaan yöjunaa ei tarvitse sietää muuta kuin Haapamäelle asti. Lyhyen kesäisen yönnikaman siinä parahiksi taittaa. Ei ole muuten ollenkaan hullumpi matka, vaikka sillä ei ole antaa sitä tunnelmaa kuin Haapamäen—Pieksämäen radalla. Haapamäeltä alkaa aamu, ja vaunussa on kodikas tuntu. Nämä vaunut ovat sellaisia toisesta luokasta yksinkertaistutettuja laitoksia. Ulkoväri, istuinten muoto ja verkot ylhäällä muistuttavat entisestä komeudesta, istuinlihaksia vastaava pehmennys vain on poistettu ja vaunun kupeeseen maalattu yksi roomalainen ykkönen lisää. Sieltä on katsottava vielä kertaalleen, ennenkuin uskoo sijoittautuneensa oikeaan "rankiin". Tottumattoman päähän pistää epäilys, että täällä maan sydämessä katsotaan kovan "reikätuolin" — istuimessa on näet paljon pieniä reikiä — riittävän mainiosti keltaisenkin lipun omistajalle. Toiskertainen vilkaisu vaunun sivuun kuitenkin vakuuttaa, että on oikeutettu astumaan tähän puoliluokkaan.

Sitten se alkaa. Nytkytetään hiljaista lönkkäjuoksua ja jokaisessa pienessäkin ylämaassa ähkytään, täsmällisemmin sanoen: veturi ähkyy, kauheasti. Mutta aina päästään ylös, ja aikaa on varattu riittävästi. Vaikk'ei vauhti päätä huimaakaan, on tällä Haapamäen—Jyväskylän rataosalla sentään eräänlainen sivistynyt leima. Jokaisen aseman seinässä on matkustajalle opettavaisia tietoja. Niissä osoitetaan numeroilla, miten kaukana kulloinkin ollaan Helsingistä, ja miten korkealla mikin kohta on meren pinnasta. Muuten ei matkalainen tulisi näihin asioihin huomiota kiinnittäneeksikään, ja hyvä on toki tietää Keski-Suomen mittasuhteita, kun siitä nyt taitaa tulla oma maakuntansa ja vielä ihan oma omituinen lääninsäkin. Keskisuomalaisen ei siis kohta tarvitse epäröidä sanoessaan olevansa kotoisin Keski-Suomesta. Ennen joku näet saattoi ylimielisesti huomauttaa, ettei hän tiedä sellaisen maakunnan olemassaolosta. Ja pölyisestä Jyväskylästä tulee läänin pääkaupunki. Sitten siellä pitää kivetä kadut ja ruveta ajamaan kumipyöräisillä rattailla, ettei maaherran sieraimia pöly sulje eikä rattaiden rämy halkaise hänen korvakalvoaan. Jyväskyläläisille itselleen se on "kansallinen onnettomuus", perinnäistapojen menetys, mutta sitä pitää tulla perässä, vaikka yleinen kehitys loukkaisi kaikkein pyhintäkin.

Mutta pysytään nyt vielä siinä sekasikiöisessä vaunussa, joka on joskus kuljettanut hienompiakin matkustajia, Jyväskylän yhteiskuntaelämän pylväitä. Ne ovat nykyään pylväätkin muuttuneet, känsäkouraisia miehiä istuu jo kuntien neuvospöydissä järäyttelemässä julki yksinkertaisen kansanmiehen ajatuksia kunnallisesta huushollista. Tämä seurakunta tässä Jyväskylän vaunussa on aivan toisenlaista kuin pääradalla. Siellä istuttiin eriseuraisina ja jutusteltiin korkeintaan omanpenkkiläisten kanssa, mutta täällä innostuu koko vaunu, kun oikein mielenkiintoinen kysymys esille putkahtaa. Kerran jouduin minä Haapamäen ja Jyväskylän välillä väittelyyn erään tuttavan kanssa kapinasta ja sen seurauksista. Siitä syntyi huomattava valistustilaisuus. Mutta kun koko vaunu kerääntyi meidän ympärillemme, ja kun sillä tavalla syntyi tungos, samanlainen kuin entisissä torikokouksissa, ja kun molempien asianomaisten väittelijäin selässä makasi tiedonjanoinen kansa, täytyi arvokas tilaisuus keskeyttää terveydellisistä syistä.

Tälläkin kertaa herää kysymyksiä, jotka vaativat kaikkien matkustajain huomion, joskin nyt pysytään rajoitetummalla alalla ja jutellaan ylipäänsä vuodentulosta y.m. kansantaloudellisista kysymyksistä, horjahtamatta politiikan livettäville poluille.

Tällä radalla ei junailijakaan tee yhtä virallista vaikutusta kuin äskeisellä, hän on puvultaankin paremmin proletaarin näköinen, sillä virkatakkiin on aika jättänyt ahneitten hampaittensa jälkiä. Hän jää mielellään, kun ei mitään erikoisempaa kiirettä ole, juttelemaan kyydittäviensä kanssa, lausuen silloin tällöin omankin mielipiteensä esilläolevista kysymyksistä.

Niin, yleensä tuntuu täällä hyvin kodikkaalta ja hauskalta. Kaikki ihmiset junailijaa myöten ovat kuin vanhoja tuttavia, ja kun jollakin asemalla juna seisoo kauemmin, poikkeamme pienelle tervehdyskäynnille veturin ääreen. Siltä käynniltä jää sellainen vaikutelma, että niin kuljettaja kuin lämmittäjäkin mieluummin istuisivat meidän seurassamme kolisevassa vaunussa, jossa arvaavat pohdittavan jokaiselle aikaansaseuraavalle kansalaiselle tärkeitä ja mielenkiintoisia kysymyksiä, kuin istuvat veturinsa ikävässä yksinäisyydessä, ainoana seuranaan kello ja kilometrintolpat.

Sitten päästään Jyväskylään, Suomen Ateenaan. Meillä oli tällä kertaa ollut verraten virma höyryhevonen edessä, sillä emme pysähtyneet laittomasti yhtään kertaa. Äijälänjoki näkyi melkein savuna ja Jyväsjärvestä, jota jokainen alkuasukas pitää vähintään valtamerenä, pisti silmään vain pieni ja epäilyttävä pilkku.

Kerran saavuin Jyväskylään paljon huonommalla kyydillä. Siitä on nyt jo aikaa. Oli hämärä syksyinen päivä, mielessäni uinui hiljainen rauha, ja se sama näkyi saaneen vallan myös junaa vetävässä koneessa. Tämä viimemainittu ei tuntunut olevan lainkaan halukas vierittämään eteenpäin allekirjoittaneen kallista persoonaa. Haapamäen ja Jyväskylän välillä on muistaakseni vain yksi kahviasema, mutta tällä puheenaolevalla matkalla niitä sattui tuon tuostakin, tai, jos suoraan puhun, ei juuri kahviasemia, vaan puolukkapysäyksiä, sillä valtion kyyti antoi minulle tilaisuuden täyttää ei niinkään vaatimattoman vatsani metsän tuoreilla antimilla. Asian laita on näet niin, että me seisoimme kolme, neljä kertaa jokaisen aseman välillä. Jyväskylään vihdoinkin päästyämme käännyin kuljettajan puoleen kysymyksellä:

— Mistä tämä tämmöinen etevä vauhti?

Johon kuljettaja vastasi minuun ymmärtäväisesti silmäten:

— No, kun juuttaat, en paremmin sano, poltattavat vanhoja ratapölkkyjä.
Ymmärtää sen herra itekki, ettei niillä höyry pysy.

Kaupunkiin vihdoin päästyäni ei minulla ollut selkoa vanhan hyvän ystäväni asuinpaikasta, minkä vuoksi käännyin haukottelevan ja ankarasti ikävystyneen asemamiehen puoleen näin kysyen:

— Missä se ja se asuu?

— Kyllä se jossai tiällä assuu.

Tämän sangen vähän lohduttavan vastauksen saatuani marssin laukkuineni ynsiällä mielellä läpi koko Jyväskylän tatsuunan, kunnes löysin ainokaisen ajurin asemahuoneen edustalta.

— Tiijättäkö työ, missee se ja se assuu?

— Tiijänhän minä. Mänkee tuosta nyt tätä sammoo katua ja sitten kiäntäkee tuolle toiselle kaulle.

— Ettekö työ sentään ois niin hyvä ja ajasija sinne?

— Ruahtiihan tuonnii tehä.

Ja sitten me läksimme ajamaan. Matkalla kääntyi ajuri puoleeni:

— Outtako työ sen vel?

— Oun. Mistee sen arvasija?

— Näystä vuan piättelin.

Todellisuudessa on asianlaita niin, että me emme ole veljeksiä ja että kahta niin erinäköistä ihmistä kuin minä ja se tuttava Luoja harvoin lienee luonut. Mutta ehkä kysymyksessä olikin vain jyväskyläläinen kohteliaisuus. Sellaiseksi minä ainakin sen käsitin.

IV.

Keski-Suomen pääkaupunkiin jää joukko matkustajia, mutta onneksi tulee uusia tilalle, vieläpä yhtä lahjakkaita keskustelijoita, niin että seurustelua vaunussa jatkuu. Aluksi kiertyy keskustelu Pönttövuoren tunnelin ympärille. Se on tämän seudun ylpeys ja nähtävyys, sellaista ei ole missään muualla koko maassa. Joku koiranleuka muistaa, että sen siloitustyöhön on käytetty punavankeja ja siksi siitä on tullutkin niin etevä, paras tunneli Pohjoismaissa, koska kapinakin oli paras kapina, mitä yleensä täällä tunnetaan, sillä minkään muun kapinan jälkeen ei ole seurannut niin monta armahdusta. Taitaa olla puhuja itse kokenut, koskapa laskettelee semmoista hevosleikkiä! Seurakunta on kuitenkin sekalaista: joku naurahtaa, toiset pysyvät totisina, ja tunnelin läpi päästyä siirrytään taas puolueettomille aloille.

Tämän radan varsi on kaunista, hymyilevää luontoa. Se on toki kaikille yhteistä, ja siihen lopulta jäädään, katsellaan ja lausutaan ilmi ihastus. Täytyy antaa tunnustus sen puolen ihmisille, heillä on yleensä silmää luonnon ihanuuksille, mikä kiitettävä ominaisuus eräiltä Suomen heimoilta puuttuu. Uusimaalainen ei ole kovin herkkä tässä suhteessa, ja varsinaissuomalainen ei ymmärrä luonnosta kerrassaan mitään. Viimemainitun esi-isä hämäläinen on jo koko lailla herkempi, puhumattakaan keskisuomalaisesta ja eritoten savolaisesta, jolle tämän maailman luoja onkin tuhlannut täysin käsin antimiaan. Pohjalaista en tunne, hänen sanotaan kyllä rakastavan lakeuttaan, mutta kärkäs hän on Amerikkaan muuttamaan ja usein pysyykin siellä. No, mitäpä näistä viisastella, itsekullakin on omat ajatuksensa heimo-ominaisuuksista, ja toinen voisi tehdä kokonaan toisenlaisen erittelyn. Tämän kirjoittajaa saatettaisiin ehkä syyttää savolaisrakkaudesta, ja minkäpä sille mahtaa, että on savolainen, vaikka olen erinomaisesti tullut toimeen Hämeessä ja Vanajaveden kivikkorantoihin asuu rinnassani edelleenkin salainen rakkaus. Nyt ollaan kuitenkin matkalla oman heimon luo, ja pitää mennä otollisella mielellä.

Joskus toiste sitten ylistetään Hämettä ja vaikka Satakuntaakin vuorollaan, jos sinnepäin satutaan kesäretkelle.

Jyväskylästä se oikeastaan alkaakin "meijän mua". Täällä puolen on lähimmäisen rakkaus jo siksi kehittynyt, että on tehtävä tarkka selvä henkilöllisyydestään toisille saman vaunun matkustajille, jos aikoo säilyttää kansalaisluottamuksensa vikaantumattomana. Kaikki tapahtuu eräänlaisen yleisen maantavan kautta melkeinpä laiksi hyväksytyn kaavan mukaan. Ensin on selvitettävä sukupuu suoraan alenevassa ja ylenevässä polvessa mahdollisimman kauaksi ja sitten kaikki sivusukulaisuudet, minkä vuoksi kehoitan kaikkia Haapamäen—Pieksämäen reitille aikovia tutustumaan erikoisen huolellisesti sukuluetteloonsa, voidakseen tehdä matkansa nostattamatta ylleen yleistä halveksumista. Sukuselvityksen perästä on annettava tarkat tiedot kaikista asuinpaikoistaan ja ammatistaan ja, jos suinkin mahdollista, tiedettävä ainakin yleispiirtein kaikkien työtoveriensa elämäkerta.

Jos näin kykenet tyydyttämään kanssamatkustajiesi ehtymättömän tiedonhalun, ja — vielä parempi — jos pistäydyt ainakin läheisimmissä vaunuissa molemmin puolin esitelmämatkalla samoista aineista, niin saavutat lähimmäistesi jakamattoman luottamuksen ja voit olla varma, että omatkin tietosi tällä matkalla huomattavasti laajentuvat, sillä sinulla on tilaisuus syventyä vuorostasi naapuriesi elämään aivan yksityiskohtia myöten. Näin kuluu matka rattoisasti Pieksämäkeen asti, ja saat taas olla varma, ettei tiedonjano mainitulta asemalta Kuopiota kohti lähtiessäsi ainakaan vähene. Päinvastoin on hyvin mahdollista, että sinulle jo Suonenjoella on ilmestynyt muutamia samassa junassa matkustavia sukulaisia. Ellet heitä näet jo ole tavannut Pieksämäellä.

Pieksämäen asema on yksi suuren maailman keskuksia, joissa aina tapaa tuttavia, Kouvola on toinen sellainen ja Riihimäki kolmas. Sensijaan esimerkiksi Toijala harvoin näyttää niitä, ja muut risteysasemat vieläkin harvemmin. Kun allekirjoittanut yhteen aikaan elämässään joutui matkustelemaan melkoisen paljon, pidettiin Kouvolassa ja Riihimäellä aina kongresseja tuttavain kanssa, satuttiinpa niihin mihin vuorokauden aikaan tahansa. Pieksämäki oli vielä silloin hiljainen saloseudun asema, jolla ei ollut sanottavaa kulttuurimerkitystä, mutta nyt siitä on tullut koko savolaisen matkustuksen napa, ja aseman ympärille on kasvanut iso paikkakunta.

Pieksämäellä näkee tavallisesti Savosta siirtyneitä helsinkiläisiä liikemiehiä pasteerailemassa arvokkain askelin pitkin asemasiltaa. He ovat joskus lähteneet kotipitäjistään "piällysmiehen paikkaa" hakemaan ja lopulta sen löytäneet. Mutta samalla on heistä karissut hyvätuulinen ja lupsakka savolaisuus, heidän ei enää passaa sanoa: meijän puojissa, vaan hienon maailman tapaan: meitän puotissa, eivätkä he katsele ympärilleen siinä mielessä, että tuttavan näkisivät. He kuvittelevat, että heidän ulkomuodostaan jo näkyy, minkälaisia "vinanssineroja" siinä menee, ja että jo toki poskeinenkin huomaa, kuinka tasavallan taloudellisen elämän ankara paino ja edesvastuu on laskettu heidän harteilleen. Mutta, kuten sanottu, he eivät enää ole savolaisia, vaan sekarotuisia kauppasaksoja, joita nousee joka heimosta ja jotka menettävät heimonmerkkinsä.

Ja miten kunnollista väkeä näiden nousukkaiden vanhemmat vielä olivatkaan! Heidän kotonaan kukoisti mitä kaunein kestiystävyys. Vieraalle annettiin ilomielellä mitä talossa parasta löytyi, ja jos hintaa kysyi, niin pahastuivat ja silmistä loisti tyytymättömyys: miksi te meitä luulette… Mutta pojasta polvi muuttuu, sanotaan, ja pojat ovat varmaan osanneet antaa rahalle toisenlaisen arvon. Eivätköhän vanhempansa häpeisi näitä luiruja poikiaan, jos eläisivät ja kaikki heidän matkansa tietäisivät, aivan niinkuin nämä nykyiset "Monacon konsulit" ja muut häpeävät reiluja vanhempiaan ja saapuvat vasta heidän hautajaisiinsa. Nyt reissuavat nämä rikkaat liikemiehet kerran kesässä köyhtyneiltä raatajilta halvalla ostamiansa maatiloja katsomassa.

Menkööt menojaan, nämä yhteiskunnan pylväät, kulkekoot kulkuaan asemasillalla, siirtykööt siitä rauhassa vieteröityihin "kupeihinsa" torkkumaan niin levollisesti kuin heidän omatuntonsa sallii — tuleehan siellä junaa muuttavata vastaan "oikeita immeisiäkin", ja heidän seurassaan sopii jatkaa matkaa.

Siellä onkin eri seura taas koolla vaunussa. On vankkoja kokoomukselaisia, tunkiopuhtaita maalaisliittolaisia, ehkä siemeneksi edistysmielisiäkin, ja tietysti savolaisessa kolmannen luokan vaunussa matkustaa aina kirkkaan luokkataistelun kannattajia, Moskovan oikeauskoisen kirkon pellavatukkaisia opetuslapsia. Mutta he ovat erinomaisen kilttejä ja tekevät yhteiskuntaa säilyttävän aineksen kanssa kompromisseja ilmoista, vuodentulon toiveista y.m. luokkarajoja epäselventävistä seikoista. Olen nyt kolmena kesänä perättäin kulkenut Savossa ja saanut sen käsityksen, että kommunistinen herätys siellä ei ole kaikkein äkäisintä laatua.

Maalaisessa asustaa itsepintaisesti entinen halu isäntämieheksi, jollainen monesta on tullutkin lunastuskin nojalla, ja hän antaa palttua maan yhteiskunnallistuttamiselle. Yritäppähän ottaa maatilkkua pois oppilaaltasi, Moskovan maailmanvallankumouksen kirkkoherra, niin tulee varmasti tupenrapinat! Ei, oma sen olla pitää, olkoonpa häntä kuinka vähän hyvänsä. Eivätkä nämä savolaiset porhotkaan ole yhtä ärhäköitä kuin esimerkiksi jossain Etelä-Suomessa. Nämä ikäänkuin ymmärtävät, että samoja pulliaisia se on tuokin moskovalainen, vaikka se väliin "ruukkoo suutaan", kun ei ole parempaakaan hommaa; mutta mitäpä tuosta: ainahan täällä meidän puolessa on sana kukkinut.

Oivallisesti toimeentullaan vaunussa. Kukin koettaa leikata mahdollisimman leveän vitsin, ja riita ja tora ovat kaukana.

V.

Kuopion asema!

Siihen liittyy monta muistoa. Ennen pienenä, alle kymmentalviaana punkerona, laskettiin minut väliin kesäisin maalta vierailemaan syntymäkaupunkiini, ja minulle kehittyi siellä kaksi intohimoa: pyytää Pappilanpurosta paljain käsin nahkiaisia, joita turhaan "Talstin saunalle" kaupittelin — mistä lienee levinnyt perätön huhu, että niitä siellä ostettaisiin 10 pennillä kappale… ja istua pitkät tovit asemalla katselemassa junan "vekslausta". Se oli ihanaa aikaa, ja minusta tuli niin täydellinen tärkeimmän kulkulaitoksemme tuntija, että edelleenkin hyvällä syyllä uskoisin olevani itseoikeutettu kulkulaitosministerin paikalle. Niin usein kuin hallitukset ovat vaihdelleetkin, ei persoonaani kuitenkaan, valitettavasti, ole hoksattu.

Minun lapsuuteni aikana oli Kuopion asemalla aina riittävästi "vossikoita". Pulaa ei syntynyt vahingossakaan. Nyt on toisin. Jos keltä tahansa ajurilta kysyt, vastaa hän säännöllisesti:

— Minn oun tilattu.

Kuka ihme heidät sitten lie kaikki tilannutkin, mutta jo kolmannen kerran jouduin toteamaan saman seikan. Nyt tuli kuitenkin sattuma avuksi. Olin muitten samanlaiseen tilanteeseen joutuneitten kanssa sadatellut poliisia, jonka velvollisuus on tämänkaltaisissa asioissa kestää kaikkien ahdingossa olevien kansalaisten pahantuulen ilmaukset, mikä muuten on hyvin luonnollista, kun kerran mies on poliisiksi ruvennut. Silloin kääntyi muuan vanha ajuri puoleeni kysyen:

— Outtako työ sen entisen al’upsier Heikki-vainoon poikia?

— Ounpa tietennii…

— Se on niät jo isässii hauvassa. Myö oltiin ennen hyvättii tutut, palaveluskampraatit. Yhtä aikoo oltiin tualla Kuopijan pataljoonassa.

Minusta tuntui tämä odottamaton tuttavuus muuttavan tilanteen koko lailla valoisammaksi. Katsoin uskaltavani ryhtyä jo suoraan asiaan:

— Vai outta niiv vanahoja tuttuja. No, ettäkö veis kaupuntii?

— Vienpä tok hyvinnii, Annappahan tänne laukkus…

Ja niin me lähdimme kaikkien kyydittä jääneitten kateellisin, melkeinpä vihaisin katsein seuratessa. Lukija kuitenkin huomatkoon, ettei matkamme käynyt kovin joutuisasti, sillä me pääsimme perille vasta sen jälkeen, kun minun kertomukseni isäni elämästä — sotaväessäoloajasta hamaan kuolinpäivään saakka — sekä omista sekavista vaiheistani oli onnellisesti loppuun suoritettu.

Maksua ei kuitenkaan kannettu ajan, vaan matkan mukaan, ja niin minä olin näyttänyt maailmalle sen ihmeen, että olin ajanut ajurilla Kuopion asemalta kortteeriini.

Tässä sitä nyt ollaan Kuopiossa. Toistakymmentä vuotta vierähti maailman markkinoilla, ettei tullut käydyksi synnyin- ja koulukaupungissa. Nyt on tie suuntautunut tänne jo kolmantena kesänä perätysten. Maailma kuljetteli moninaisilla teillä, eikä oikeastaan ennen päässytkään. Olisi aikaisemmin vielä ollut siteitäkin: emo elossa, mutta poika kierteli vain muita mantereita. Toista vuotta sitten kävin hänet kuoppaamassa äitinsä ja esikoisensa viereen. Ja nyt vasta on maailman matkalainen tullut varsinaiseen synnintuntoon, kun hänellä ei ole heimostaan ketään läheistä jäljellä. Täytyy kuitenkin edes myöhästyneenä maksaa verivelka synnyin- ja kotiseudulleen, uhrata edes yksi kesäkuukausi lapsuuden leikkitanterille, minun, isän, jonka pojat kai jo tulevat lukemaan itsensä toiseen heimoon syntymäpaikkansa ja lapsuudenmuistojensa mukaan. Ja lukekoot, samaa kansaahan se on muuallakin, Hämeen nummillakin, eihän nyt enää heimosotia käydä, joskin hiukan totutusta tavasta "toiskirkkoista" leikillisesti nälvitään. Vähitellen häviää sekin heimoerotus ja jää jäljelle vain yksi kansa, jonka jäsenet kuitenkin palastavat edes käymäsiltään kotipuoleensa — joskus kun elämä pahasti kolhaisee.

Niin niin, nyt ollaan Kuopiossa. Ollappa nyt oikein hyvä kynästään, kun muistot mieleen palautuvat! Mutta niitä tulee niin tulvimalla, ettei käypäläisen kynä, hyväkään, niitä kerralla kuvaisi. Pitäisi oleutua, kulkea läpi kaikki ennen juostut paikat. Pitäisi mennä Pappilanpurolle nahkiaisia kourin koukkimaan — niitä lienee siellä vielä. Olisi ehkä asemallakin istuttava 'vekslausta' katselemassa. Kukaties, vaikka siihen vieläkin eläytyisi. Tullessa oli huoli ajurista, mutta ehkä omia aikojaan sinne kuljettuaan pääsisi kiinni entiseen tunnelmaan.

Niin mutta tosiaan: sittenhän olisi mentävä paljasjaloin kadulle ja tapella nujuutettava kaupunkilaispoikain kanssa, ennenkuin aikaisemman poikuusajan muistojen kertaaminen olisi täydellistä. Muistan vielä Tatu Kolehmaisen leveän naaman niiltä ajoilta. Tatulta minä taisin saada selkääni muutaman kerran. Mitenkähän kävisi nyt? — Mutta herranen aika, eihän se sovi. Tatu on Helsingissä, eikä siksi toiseksi tämänikäisen miehen sovi lähteä tappelua hakemaan.

Olisi kai juostava Puijolle ja uudistettava "kasteenliitto" — niin lienemme me poikaset luokkaliittoamme nimittäneet. Voi sentään, kuinka silloin suu "pakularretassa" ja punaisen limonaadin vaahdossa vannottiin ja vakuutettiin, että sinä ja sinä vuonna, aikamiehinä ja akoittuneina, suurina herroina, tavataan Punkaharjulla. Se vuosi oli visusti merkitty luokan liitonmerkkiin ja meillä oli kaikilla suuri halu nähdä omaa maatamme, minkä vuoksi se kokous merkittiinkin Punkaharjulle. Niin no, moni meistä lie nähnyt laajalti omaa maata, joshan vierastakin, lie usea sattunut pistäytymään Punkaharjullakin, mutta tulikohan kukaan siihen luokkakokoukseen — suurena herrana tai suurena narrina, sama se, mutta tulikohan? Eikö liene useammalta hävinnyt koko merkki rinnasta ja vuosiluku mielestä? Sellaista on elämä ja tämän maailman meno. Poikuusajan ystävyys ja yhteenkuuluvaisuus tahtovat loppua jo koulun yläluokilla. Ainakin ystäväpiiri supistuu ja melkein aina olemassaolon taisteluun jouduttua muuttuu aivan toiseksi. Onhan hauska tavata luokkatoveria ja verestää joku vanha kouluaikainen vitsi, mutta mikä siinä lie, että luokkatovereilla myöhemmin elämän torulla tavattaessa on usein niin hirmuisen kiire?

Ei toki Väinölännientäkään sopisi jättää käymättä. Ei millään. Jos oikein poikuusaikaan tahtoisi eläytyä, niin pitäisi kaiketi kertaalleen vielä käydä kaatamassa penkit Kallaveteen, vaikkapa nyt yhdeltä puolelta, esimerkiksi Kuopionlahteen. Mutta mikä niitä enää keski-ikää lähentelevänä yhteiskunnallisena toimihenkilönä kaikkia vierittää jaksaisi! Voi voi, kuinka me sentään olimme vallattomia. Mennäppä kuulaana kevätyönä sellaiseen puuhaan! Kuinka moni meistä sittemmin on joutunut yhteiskunnallisella toimialallaan nuhtelemaan toisia ihmisiä ilkivallasta? Mikä on pappina saarnatuolista paukuttanut maailman pahuutta vastaan, mikä sanomalehtimiehenä pauhannut lehdessään meidän sivistyneelle vuosisadallemme sopimattomasta vandalismista, kuka taas tuomarina mätkäytellyt sakkoja ilkivallasta. Miehiäpä tuota on tullut meistä, vaikka poikasena elämänilo joskus puhkesi esiin hieman raisulla tavalla.

Niin, ja sitten suurena poikana käytiin Niemellä palokunnan juhlissa, joihin säätyläiset maksoivat 75 penniä, muut 50 penniä, koululaiset ja sotamiehet à 25 penniä. Yläluokilla oli se piikin maksu oikeastaan loukkaus, siihen aikaan kun näet kouluun mennessäkin kirjat ajettiin palttoon taskuihin, ettei kukaan sivullinen vain olisi erehtynyt koulupojaksi luulemaan. Niin oli mennyt meihin ylpeyden henki, vaikka savukkeensa piti polttaa nurkan takana "jaakopstaattiin asti" ja housun puntit pakkasivat nousemaan polvia kohti huolimatta siitä, että muoti siihen aikaan suosi enimmäkseen pitkiä housuja. Niin, se oli loukkaus se piikin pääsymaksu, mutta kukkaro ei sitä pannut pahakseen, pikemmin päinvastoin.

Mutta miksi mennä Puijolle? Siellä on uusi näkötornikin, korkea ja uudenaikainen. Se vanha, joka seisoi neljän rautalangan varassa, oli kotoisempi, huojuikin niin lempeästi.

Ja minkä takia tallustella Väinölänniemelle? Tuskin sieltä enää löytyisi sitä ensimmäistä runoanikaan, jonka minä toisen yltäkylläisen sydämen kanssa rinnatusten seisten piirtelin erään paviljongin tolppaan. Ei se ollut sillä hetkellä syntynyt, vaikka minä niin väitin ja sain siitä syvän ja paljon puhuvan huokauksen ynnä kostean katseen palkakseni. Kyllä se oli minua hikoiluttanut monta yötä, minkä seikan minä nyt voin huoleti tunnustaa, koska hän ei varmaankaan enää minua muista — enkä minäkään häntä. Mutta runo on yhä mielessäni, se kuului näin:

Me tässä valan vannoimme, toiselle toisemme annoimme, lemmelle kaiken kannoimme.

Jaa jaa, niinhän sitä siihen aikaan kannettiin, mutta siitä onkin niin äärettömän kauan.

Kas niin, nyt ne tulevat kaikki: Kotkankalliot, Huuhanmäet, Haapaniemet, sotaiset harjoitukset seiväs olalla pitkin katuja ja osaksi juuri äsken mainituilla kallioilla, mäillä ja niemillä, keväiset laivojen koematkat — kuopiolaisten senaikainen suurin keväthuvi — ja mitä kaikkea sieltä rupeaa tulemaankaan muiston kätköistä.

Mutta eihän minun tarkoitukseni, Herra nähköön, ollut romaania kirjoittaa. Piti pitää vain pientä pakinan pärinää yhdestä kesäreissusta, josta on vielä paljon jäljellä.

Hyvästi siis Kuopio, ehkä joskus vielä tavataan!

VI.

    Kukkuu, kukkuu,
    Kokkonen nukkuu
    kasarmin pitkällä penkillä.
    Vänrikki tulloo ja nykäsöö,
    Kokkonen kiäntyy ja rykäsöö.

Näin lauleskeli tunnetulla nuotilla alakuloinen sotamies minun lähtiessäni jälleen synnyinkaupungistani Kuopiosta lapsuudenkotiani Karttulan pitäjää kohden. Hän istui, se sotamies, vaunun penkillä aivan niin vakavana, kuin olisi hän juuri ollut menossa uhraamaan henkensä ja verensä isänmaan ja kotiseudun puolesta. Poika oli tuskin kyyneleittä jaksanut erota kauniista kotikylästään Kehvosta ja lähteä matkalle kesäleirille, mutta savolainen huumori oli pistänyt sittenkin hänen suuhunsa hiukan koomilliset sanat surumielisen kansanlaulun säveleeseen.

Näin matkoilla joutuu monesti hyvin kiusallisiin tilanteihin. Varsinkin kun kuudenkintoista vuoden kuluttua, kuten nyt minä, tekee pitemmänpuoleisen kierroksen kotiseuduillaan. Olot ovat muuttuneet, paikat muuttuneet, kaikki ihmiset muuttuneet — ainakin muistisi on heistä monen monta kadottanut, ja sitten onnettomuudeksi sinä itse olet muuttunut kaikkein vähimmän, joten jokainen samaan päämäärään matkustava tulee kysymään kuulumisia ja keskustelemaan kanssasi herttaisen avomielisesti. Olin jo Kuopiossa tavannut monta veljeä ja ystävää, joitten nimestä minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, eikä taida tullakaan, jollei suopea kohtalo jollakin seuraavalla matkalla tuo heitä jälleen eteeni ja johdata sitten mieleeni kaikkia niitä mahdollisesti hyvinkin tärkeitä edesottamisia, joihin viheriän nuoruuteni päivinä olen kenties näitten tuttavieni kanssa tehnyt itseni vikapääksi. Luojan kiitos, että ihmisellä on edes jonkin verran luontaisia näyttelijätaipumuksia, joitten avulla tällaisistakin kohtalokkaista yhteensattumista miten kuten selviytyy. Asia on verraten yksinkertainen silloin, kun tuntematon ystävä kutsuu sinuksi. Hän on siinä tapauksessa avomielinen ja puhelee itse niin paljon kaikenlaisista sinulle kylläkin arvoituksellisista yhteisistä muistoista, ettei sinun tarvitse muuta kuin ymmärtäväisesti myönnellä ja nauraa höräyttää iloisesti aina, kun ystävä itsekin suvaitsee nauraa. Mutta vanhasta tuttavasta, joka teitittelee, on paljon konstikkaampaa selviytyä. Hän on koko-lailla pidättyvämpi ja näyttää vartoilevan, että sinäkin kyselisit häneltä hänen elämänsä vaiheita. Tämä on hyvin arkaluontoinen tehtävä. Et tahdo löytää sopivaa lähtökohtaa, kun ei sinulla ole edes aavistuksen hiventä hänen aikaisemmista puuhistaan, yhtä vähän kuin nimestäänkään. Koeta siinä nyt keksiä jokin napa, jonka ympärillä taitavasti pyörittelisit keskustelua.

Onneksi alkaa Kurkimäen asemalta tulla parempia tuttuja seuraan. Niitä on piileskellyt toisissa vaunuissa, joista nyt vasta vääntäytyvät esille. Osuuskaupanhoitaja seisoo asemalla. Häneen ei aika pysty. Yhtä punakka on kuin ennen kansakoulussa, jossa hän voitti vanhempien hiihtosarjan, minä nuorempien. Mutta kovin on pönäköitynyt, tullut yksityiskauppiaan näköiseksi. Yhteishyvän palvelijan pitäisi olla kuiva kääkkä, jotta pysyisi kaikkien epäilysten ulkopuolella. Yhteishyvän palvelijaahan aina epäillään kaikesta. Mahtaisiko osuustoimintamies pysyä vielä suksilla? Minun on jo aikoja täytynyt jättää unelmat palkinnoista. Kovin on tullut tätä ruhoa.

Mikäs se on tuo partaleiju, joka häärää linja-auton luona? Eikö vain paistakkin parran takaa entisen sepän Matin hymyilevä muoto? Onpa Herra hänelle karvoja siunannut, ihan on koko naama kuin turvepehku-osuuskunnan osoitekilpi. Mutta sama hyvätuulinen, hieman hidas ja venkoileva savolainen hän on kuin ennenkin.

Sitten sitä lähdetään Matin postiautossa.

Ne nykyajan mukavuudet, ne ovat jo kotiutuneet suloisen Suomen jokaiseen kolkkaan. Missä ennen köryytettiin kymmenet kilometrit hiljaisella hevoskyydillä, siellä nyt auto mennä vilistää saman matkan muutamassa tuokiossa. "Autopussilla" ajetaan nyt jo melkein jokaiseen kylään. Vastaantulevat akat ja ukot vielä viime kesänä töytäilivät raviojan tuolle puolen ja sieltä siunustelivat uuden ajan kummitusta. Nyt siirtyvät he vakaisesti vain sen verran, ettei auton kurasiipi hipaise.

Aika vetää mukanaan, se on etevä koulumestari, antaa havainto-opetusta sellaisella voimalla ja väellä, että pitää kovaankin päähän mahtua. Ja niin ukkonen ja akkanen, joka vielä viime kesänä piti autoa sellaisena rakkineena, ettei siihen selväjärkinen ihminen lähde, ajaa nyt itsekin samalla vehkeellä, eikä pahimmassakaan mäessä edes parkaise. Hevoset vielä maansydämessä säikkyvät tätä uudenaikaista ammattinsa sortajaa, mutta vähitellen nekin mukautuvat ja oppivat myöntämään bentsiinihevon etevämmyyden kakaramasiinan rinnalla. Kaupunkilainen kulttuurihevonen katselee jo välinpitämättömästi konetta ja heilauttaa ylenkatseellisesti häntäänsä maalaisen ammattiveljensä ja -sisarensa arkuudelle. Lehmä taas luontonsa mukaisesti asettuu samalla tavoin poikkiteloin auton kuin hevosenkin eteen, ja lammas juosta läähättää lyhyen kilpajuoksunsa kummankin kanssa. Ne ovat niitä luomakunnan vähäisimpiä, jotka luultavasti säilyttävät tylsän suhtautumisensa kaikkiin ihmisen ajoneuvoihin halki aikojen. Mutta mitäpä tuosta, antaa noiden ikuisten protesteeraajain olla muistuttamassa niistä vanhoista hyvistä ajoista, jotka elävät enää vain runoilijain haaveilevassa mielessä.

Siellä elääkin niin monta valheellista ajatusta. Runoilija kaihoaa aina sinne, minne hän ei pääse. Kamarissaan laulaa hän kaipuutaan merelle myrskyävälle, mutta uskaltaa tuskin tyynelläkään astua kalastajapaattiin. Samoin manaa hän ukonnuolta särkemään kaikkea, mikä ei ole hänelle mieleen, mutta ukkosilmalla sulkee hän ikkunat ja pellit ja painautuu mielellään kirjoituspöytänsä alle, saman pöydän, joka on ollut alasimena taottaessa niin monia uhma-aseita.

Kyllä on tuttu tämäkin tie, jokainen mäennyppylä ja kivi tuntuvat nyökkäävän tervehdyksensä. Tästä sitä ennen kuljettiin kouluun ja koulusta kotiin. Puut vain ovat kasvaneet, mikäli eivät tukkiyhtiön miehet ole entisiä komeita honkia kaataneet. Ja pyöreää puista savutorvea kantavat mökit ovat menneet kaiken maailman tietä. Ennen kyytimies niiden kohdalla vitsaili, että separaattori on tuotu tuohonkin tölliin, koska kirnu on joutanut katolle. Nyt niistä monesta on merkkinä vain soraläjä, toisten tilalle taas on kohonnut uusi ja nätimpi.

Sitten alkavat lapsuuden, leikkikentät. Tuossa rannalla minä opin uimaan, tuosta ongin ensimäisen ison ahveneni, jonka johdosta minulla oli tilaisuus sanoa kalakeitolle kotiin saapuneelle isälleni: Syö poikas saalista! Tuossa mäentöyräässä minut ensi kerran tavattiin tupakalta. Vanhemmat pojat kiersivät kessuista sätkän, ja minä imin. Kulki ohitse tuttu mies, kieli isälle, joka selkäsaunan asemasta sytytti minulle kotiin palattuani sikarin. Se sikari vei minulta tupakoimisen halun isommaksi aikaa. Liekö hänen kasvatusmenetelmänsä ollut kaikkein uusiaikaisimpia — mutta hyvin se tehosi. Sen sikarin käry on välistä vieläkin sieraimissani.

Pian saavutaan perille.

VII.

Nyt tulee mies kotiseudulleen kuin hiljan sieltä lähtenyt, onhan tämä jo toinen kesä peräkkäin. Viime suvena, oltuani poissa kokonaista kuusitoista vuotta, tulin arkaillen kuin johonkin syyllinen. Mies, joka asuu lapsuudenkotiani, tuli auton pysäyspaikalle vastaan ja otti huostaansa matkalaukkuni. Hän oli ystävällinen ja yleensä niinkuin olisi eilen tavattu. Mutta kun hän matkalla pyysi muuatta yhteistä tuttavaa puistoonsa kahville, jouduin minä ymmälle. Olinko jo todellakin niin unohtanut lapsuudenkotini? Eihän siellä minun muistini mukaan pitänyt olla mitään puistoa.

Olipas kuitenkin. Keskellä pihaa kasvoi komeita puita, koivua, kuusta ja pihlajaa. Kyllä on kummallinen otus tämä ihminen! Hän on pitävinään jotakin pyhänä, palaavinaan siihen johonkin yhäti muistoissaan, ja kuitenkin saattaa hän niin perusteellisesti ja paljon unohtaa. Niinkuin esimerkiksi minä nämä puut. Kuusikolmatta vuotta sitten olin ne itse pienenä poikasena istuttanut, sitten niitten juurella kymmenen vuotta kuppelehtanut ja nuoruuden kukoistuksessa niiden luota poistunut. Sinne olivat ne sekaantuneet uusien vaikutelmien suureen ryöppyyn. Niitten pienoisten pihlajien kuva saattoi elää jossakin sielun pohjalla, mutta ne pihlajat eivät olleet siellä kasvaneet niinkuin pihamaallaan. Mies oli kasvanut, ajatukset varttuneet, suuret kokemukset painaneet alleen lapsuuden pyhät pihlajat ja elämäänsä aloittavat koivut. Siinä sai sitten mies hävetä muistinsa lyhyyttä.

Mutta tuttavuus solmittiin uudestaan, ja niitten oman käden istuttamien puitten alla vietettiin ihania heinäkuisia iltoja.

Tänä kesänä ollaan jo taas hyviä vanhoja ystäviä. Puut ovat vuoden kuluessa ikäänkuin entisestään komistuneet, vai mahtaako niitten istuttaja vain olla tekevinään sellaisen huomion korvatakseen entisen laiminlyöntinsä. Ainakin lausuu hän puitten nykyiselle omistajalle sellaisen kohteliaisuuden.

Jaa, sitä ollaan nyt sitten taas "omassa" pitäjässä. Tästä lähdettiin opin teille ja käydä juntattiin kansakoulua pienestä seitsenvuotisesta vekarasta. Se kansakoulu täytti viime syksynä kolmekymmentä vuotta. Ensimmäinen oli pitäjässä, muuatta tehtaan koulua lukuunottamatta.

Kovin epäillen ukot siihen silloin suhtautuivat. Aluksi ei koululle tahdottu saada sopivaa huoneistoa, mutta sitten muuan rahanahne körttiläinen antoi sille suojan. Niin oli kuitenkin hänkin sydämissään opinahjoa vastaan, ettei pannut omia poikiaan siihen. Olivathan ne jo kylläkin jonkin verran sivuitse tavallisen kansakouluiän, mutta eipä vanhuudesta ollut väliä silloin. Muutamia valistushaluisia isäntiä oli kirkon lähimmässä ympäristössä, ja he lähettivät vieläpä kuudentoistakin vanhoja perillisiään oppimaan. Mutta toiset jurrottivat sivussa. Tuumivat vain, että antaa joutavien touhuta, kyllä siitä tarpeensa saavat; on tässä ennenkin toimeen tultu ilman kouluja ja tullaan edelleenkin, herroja ja tyhjäntoimittajia niissä kasvatetaan, ei kuonnu käsi aatran kurkeen koulun käyneellä.

Niin silloin. Mutta lähinnä seuraavat vuodet aikaansaivat suuren muutoksen. Turhaa olisi puhua, että muutos tapahtui ihmisten mielissä. Vielä mitä! Ei Savon ukkoihinkaan — poikkeuksista tietysti puhumatta — mennyt mikään erityinen basilli, joka sitten levitti sivistyskaipuuta kuin kulkutautia. Eipä toki, heitä elähytti vain jalo keskinäinen kilpailu: kun kerran siellä ja sielläkin koulu on, niin sittenpä hitto, ettei sitä saada meidän kulmakunnalle. Ja saatiinhan se. Tuskin oli kahdeksaa vuotta kulunut kirkonkylän koulun perustamisesta, kun pitäjään oli niitä ilmaantunut kolmetoista. Ja nyt niitä on kaksikymmentä, niin että lisäys viimeisenä verraten pitkänä ajanjaksona ja vielä oppivelvollisuustaistelun aikakaudella ei ole enää mikään erinomainen.

Sillä tavoin tässä Suomessa on kansansivistys eteenpäin kulkenut: vähemmän sisällisen halun pakotuksesta kuin aivan tavallisesta ihmisen pahasta tahdosta, varsin ulkonaisista kunniavaikutteista. Ei sitä kukaan ole niinkään koulun tuomasta opin siunauksesta piitannut, mutta omaan kylään se on pitänyt saada, koulu, kun kerran naapureillakin on, siinä kaikki. Mutta numerot puhuvat huimaa kieltä. Niitten valossa tämä kansa on maailman valistuneimpia, niin että sopii laulaa kuin vanhassa piirilaulussa:

Tuoppas kultas rinnalle, niin kaunihimp' on mun, on mun, on mun…

Kun sitten ulkomaalainen vieras saapuu maahamme, leväytetään hänelle auki tilastot ja sanotaan: mitäs vieras tykkää, eikö ole komeata? Käytetään häntä vielä suurimmissa kaupungeissa ja maaseutua ihailemassa Imatran valtion hotellissa sekä erinäisissä matkailijayhdistyksen samanlaisissa paikoissa, ja ihmepä on, ellei hän omaan maahansa palattuaan kirjoittele kauniita legendoja julmetun valistuneesta kansasta kaukana Pohjolan erämaissa. Ja jos sitten vielä tulee onnellinen sattuma avuksi, niin kuva on sitä loistavampi.

Ehkä puolisentoistakymmentä vuotta sitten vieraili muuan saksalainen matkustaja Helsingissä. Kempin hotellin nurkalla kääntyi hän omalla kielellään passipoliisin puoleen ja sai myös saksalaisen vastauksen. Ihastuneena kirjoitti hän kotimaansa lehtiin, että jo tapasi kerrankin sivistyneen maan, kun kaikki poliisitkin osaavat saksaa. Tosiasia kuitenkin oli, että Helsingin poliisilaitoksen silloin ehkä kahdeksaansataan nousevasta miehistöstä tämä yksi osasi jonkin verran mainittua kieltä. Mutta Suomea oli kuitenkin "tehty" tunnetuksi ulkomailla.

Vaikka miten lienee tunnetuksi tulemisen laita? Yhtä mittaa valitetaan sanomalehtien pikku-uutisissa, että kirjeitä saapuu Helsinkiin Moskovan kautta, vaikka tämän tasavallan pitäisi olla tunnettuna barrikadina Moskovan ryönää vastaan. Suomalaiset juoksevat joka neljäs vuosi maataan tunnetuksi olympialaisissa, mutta erehdyksiä tapahtuu sittenkin. Tällä en tahdo vähimmässäkään määrässä halventaa olympialaisia kisoja, jotka nostattavat, silloin kun niissä voitetaan, vähän itsekunkin harjaksia, ja hyvähän olisi, jos tasavallan laina-asiat saataisiin järjestykseen maratonilla ja keihäällä.

Ja vielä parempi, että maa olisi todella sivistyneitten kirjoissa. Raakojen veritöitten jokapäiväinen luettelo sanomalehdissä ei kuitenkaan anna meistä hyvää todistusta.

Kyllä kai meidän kulttuurimme sittenkin on toistaiseksi pääasiassa numeroissa? Härmän ajat ja tavat ovat vielä liian likellä, ja Hanssin Jukat ja Rannanjärvet elävät muuallakin kuin kansanballadeissa.

Mutta olkoonpa, että merkityksemme kulttuurikansana vielä onkin heikko. Olkoonpa, että meillä vielä, niin Savossa kuin muuallakin, mieluummin tanssitaan valistusseuroille rahaa kokoon kuin valistutaan ja valistetaan, niin monessa maalaisessa asuu kuitenkin valtava tiedonjano. Savon sydämessä kuunnellaan usein puhujaa henkeä vetämättä, ja sama on laita muissakin maakunnissa. Todellista valistusta harrastavan ja hakevan joukon ei tarvitse olla suuren, koska sen on seurattava opetusta aivoillaan eikä tunteillaan. Opintokerhot alkavat vähin menestyä kaikkialla. Ne tekevät siunauksellista työtä. Jos valistustyötä saadaan jatkaa häiritsemättä, voidaan ehkä piankin esittää täältä Pohjolasta sivistyskansa muutenkin kuin kylmillä numeroilla.

VIII.

Meillä oli myös olympialaiskuume täällä maalla. Se on tarttuva tauti, jota Suomen kansan suuri enemmistö potee joka neljäs vuosi, paitsi suurien sotien aikana, jolloin kuumetta ei tavata. Sen tuntomerkit ovat jonkin verran erilaiset eri ihmisissä. Tavallisesti tunnetaan potilas kuitenkin siitä, että hän alkaa huutaa: hei, hei, hei, ja tehdä ilmahyppyjä. Varsinkin kaupunkipaikoissa on olympialaissairailla taipumusta kokoontua yhdeksi raivoavaksi ja meluavaksi laumaksi ja riekkua pitkin öitä häiritsemässä terveitten ihmisten unta. Yhteiskunta on tätä tautia vastaan voimaton. Ainoa lääke sille olisi, sikäli kuin se Suomessa esiintyy, suomalaisten häviö joka neljäs vuosi uudistuvissa olympialaiskisoissa, mutta sekään ei ole toivottavaa.

Meissä täällä maalla ei olympialaiskuume esiintynyt yhtä voimakkaana tai ainakaan ei sellaisena joukkohumauksena, joka muistuttaa meidänkin maassamme levinnyttä uskonnollista helluntailiikettä. Sehän kuuluu panevan hengen saaneet piehtaroimaan ja potkimaan. Mutta omat vaikutuksensa oli olympialaistaudilla täälläkin. Satuin matkalle juuri olympialaisten edellä ja muutamaan kertaan jo vaunussa jaettiin mitalit. Minuunkin vakiinnutettiin se luja usko, että keihäänheitto on kokonaan Suomen ja kymmenentuhannen metrin juoksu niinikään, jollei se Witte (Wide), ruoja, satu pakkautumaan väliin. Mutta senkin varalle oli keksitty selitys, joka jo junassa tunnettiin, että Witte on jyväskyläläinen — vähintään. Ne olivat niitä ensimmäisen päivän otteluja, pitemmälle ei matkalla muistettu yksityiskohtia, mutta noin ylimalkaan määrättiin Suomelle melkein kaikki mitalit. Minkä nyt ehkä joku "ronssinen lätkä" annetaan Amerikalle.

Sitten meni ensimmäinen kilpailupäivä, ja vasta toisen päivän iltapuolella tuli tieto, että Myyrä oli saanut keihäässä ensimmäisen palkinnon, mutta muita ei ollut luonannut. Emme tunteneet erityistä pettymystä, joskaan ei riemuakaan. Mutta sitten saatiin kuulla, että kymmenellätuhannella oli ollut monta suomalaista etupäässä. Silloin innostui meidän isäntä ja sanoi:

— Pojat, menkääpäs mittaamaan kymmenentuhatta metriä tuonne maantielle, niin juosta hiipastaan matka, että nähdään, mitenkä paljon parempi se Ritola on tavallista miestä.

Pikkupojille järjestettiin kolmen metrin pituinen ongenvapa ja neuvottiin, että kun otatte tämän 3333 kertaa, niin siinä se suunnilleen on ja sitten juostaan joka mies.

Pojat olivat tehneet uuden jakolaskun ja tulivat takaisin sen tiedon kanssa, että he olivat pistäneet vapansa sata kertaa ja päässeet Tuppurin tienhaaraan. Siellä on käännekohta, startti tapahtuu meidän veräjältä. Rata on selvää maantietä, eikä mitään pariisilaista koksia, ja se on juostava kymmenen kertaa edestakaisin.

Isäntä kyseli, että olisikohan tarpeen oikein piikkikengät, mutta kun talon urheilutarvevarastossa ei sellaisia ollut, tyytyi hän tavallisiin savolaisiin lapikkaihin. Myöskään ei meistä kukaan edustanut maan värejä, vaan kukin omaansa. Kahdella kaupunkilaispojalla vain oli epämääräisen punaiset uimahousut. Muut lähtivät tavallisen pituisissa nimettömissä. Niitä kahta kaupunkilaispoikaa nimitimme Neuvosto-Venäjän edustajiksi, koska heidän uimahousunsa olivat yhtä haalistunutta punaista kuin mainitun maan väri. Punaisella värillä on, silloin kun se yrittää esiintyä liian kirkkaana, se ominaisuus, että se päivänvalossa muuttuu valkoiseksi. Isäntä itse sanoi olevansa Ritola ja näyttävänsä, miten sitä oikein juostaan. Hän kehui pojasta pitäen olleensa mainio juoksija, ja samoilla lapikkailla, joilla hän nyt aikoi startata, oli hän vielä viime talvena hiihtänyt ainakin yhtä kovaa vauhtia kuin aikoinaan nykyisen suurjuoksijan kaima, hiihtäjä Ritola.

Lähtöviivalle asettui ikäjärjestyksessä nuorimmasta vanhimpaan: kolme poikasta, allekirjoittanut ja isäntä. Me muut olimme avojaloin, isäntä vain lapikkaissa. Palkintotuomarina, lähettäjänä ja ajanottajana, samoin kuin tavallaan kisojen järjestäjänäkin, toimi isännän veli, räätäli ja aktiiviurheilija, jonka erikoisalana olivat lyhyet matkat, minkä vuoksi hän ei harjoituksen puutteessa sanonut voivansa lähteä näin pitkälle matkalle. Asiantuntijana antoi hän meille erinäisiä neuvoja: parasta on lähteä hiljanverkkaan, jotta riittää voimia loppukiriin, samoin ei ole terveellistä nauttia matkalla virvokkeita, koska ne voivat vaikuttaa vahingollisesti suolistoon. Sitten me lähdettiin, ja palkintotuomari-lähettäjä-ajanottaja-järjestäjä jäi maaliviivalle kädessään viisitoistakivinen hopeakapselinen Tobias.

Minä asetuin johtoon, sitten tulivat pikkupojat ja viimeisenä isäntä. Vauhti tuntui hyvänpuoleiselta, ja pian aloin tehdä huomattavasti kaulaa. Lähellä Tuppurin tienhaaraa, jonne oli kolmesataa metriä ja jossa oli käännekohta, sain lievän pistoksen ja katsoin parhaaksi keskeyttää. Pikkupojat juoksivat yhdessä rykelmässä sivuitse ja huomauttivat, että matka on juostava takaisinkin, vieläpä useampaan otteeseen. He luulivat minun erehtyneen matkan pituudesta, mutta minä sanoin, että pistoksen vuoksi on minun valitettavasti luovuttava kilpailusta.

Vasta hyvän ajan kuluttua tuli isäntä nähtävästi hyvissä voimissa. Minä istuin silloin kivellä ja kysyin, olisiko hänellä mahdollisesti savukelaatikko taskussaan, koska minä olin unohtanut omani kotiin. Hän katsoi minuun halveksivasti ja sanoi, että sellainen mies, joka ei jaksa juosta kymmentätuhatta metriä, kun Pariisissakin on kolme suomalaista ollut ensitiloilla, eikä halua tuottaa kunniata maalleen saavuttamalla uutta maailmanennätystä, ei ansaitse tupakkaa. Lisäksi huomautti hän, että hän tuntuu olevan kunnossa ja epäilee kymmentä kilometriä liian lyhyeksi matkaksi, pitäisi olla vähintään maraton. Tällä matkalla hän tuskin kerkiää lyödä Ritolan uutta maailmanennätystä, mutta toivoo sentään saavuttavansa sangen hyvän ajan.

Isäntä läksi hölkyttelemään edelleen, ja minä jäin kivelle, vähän nolostuneena saamastani läksytyksestä, mikä kylläkin saattoi olla hyvin ansaittu. Pikkupojat tulivat sitten takaisin yhä edelleen samassa ryhmässä ja sanoivat, että kierrosajaksi — kuusisataa metriä — oli ilmoitettu siinä kolmen minuutin korvilla.

Kului epäilyttävän pitkä aika, eikä isäntää näkynyt. Minä kiroilin hiljakseen — kun se tupakkalaatikko jäi kotiin, olisi tässä joutessaan vedellyt savut. Lopulta saapui isäntä hikisenä ja läähättäen.

— Piru tätä juosta lötköttäköön, kun ei ole mitään pakkoa, sanoi
Ritola. — Siirräppä vähän takapuoltasi. Tuossa on tupakka!

Me pistimme sauhuksi, ja suurjuoksija alkoi vähitellen tointua.

Raskasta on tuokin homma. Tulikohan edes puoli matkaa juostuksi?

— Ei, hyvä mies, vakuutin minä. — Sinä juoksit justiin yhdeksänsataa metriä, et siis kunnolleen kymmenettä osaakaan.

— Vai ei sitä tullut enempää. No jo pitää olla hevosen kaviot sillä miehellä, joka koko matkan pistelee puolessa tunnissa.

— Ei sitä hevosen kavioilla juosta, mies siinä pitää olla, mutta ei näy meistä olevan näihin reissuihin. Joko on Ritola saanut henkensä takaisin, mennäänkö pois?

Me lähdettiin kävelemään. Pojat olivat keskeyttäneet maaliin, juostuaan tuhatkaksisataa metriä. Heillä olisi kyllä riittänyt voimia pitemmällekin, mutta jostakin tuntemattomasta syystä oli heille tullut tappelu aivan maaliviivan lähellä, jolloin palkintotuomari oli katsonut välttämättömäksi sulkea heidät pois kilpailuista sopimattoman käytöksen vuoksi.

Senjälkeen me emme enää kilpailleet, mutta seurasimme kyllä olympialaisten menoa edelleenkin suurella mielenkiinnolla.