Kustaavalle oli tullut niin ikävä mieli, ettei jaksanut paljon puhuakaan. Ja osoittaakseen, että hänellä on halu täyttää sairaan pyyntö, lähti hän taas katsomaan kiven luona leikkiviä lapsia. Mennessään hän jo kuuli oman poikansa kimakan itkun. Se oli kaatunut kiveen ja loukannut otsansa, jota Veerti parhaillaan hatullaan paineli. Siihen liittoon joutui Kustaavakin, ja kun Veerti huomasi tämän huolestuneet kasvot, alkoi hän lohdutella, ettei otsaan tullut verihaavaa.
— Mitäpä siitä, jos olisi tullutkin, sanoi Kustaava ottaen lapsen syliinsä. — Taluta sinä veljeäsi, niin mennään lähemmäksi pihaa, ettei äitisi tarvitse niin paljon huolehtia.
— Onko äiti nyt kipeämpi? kysyi Veerti katsoen Kustaavan silmiin.
— Ei ole tavallista kipeämpi, vastasi Kustaava odotellen, että Veerti alkaisi taluttaa veljeänsä.
Mutta tällä oli huolenaan viulu, joka oli jäänyt huonoon korjuuseen, ja hän koetti viihdytellä veljeänsä jäämään jälemmäksi, että voisi Kustaavan huomaamatta käydä pistämässä varmempaan piiloon. Kustaava ymmärsi asian ja sanoi:
— Käy vain korjaamassa talteen viulusi, en minä puhu siitä kellekään.
Veertiä näytti hävettävän, kun kuuli, ettei se ollutkaan enää salaisuus. Hän kävi kiireesti kätkemässä viulunsa ison kiven alle ja palattuaan veljeään taluttamaan varmemmaksi vakuudeksi pyyteli:
— Älkäähän, hyvä Kustaava, sanoko äidille.
VII.
Kivimäen Heta kuoli kohta sen jälkeen, kun hän oli uskonut salaisuutensa ja toivomuksensa Kustaavalle. Yhä suuremmalla valppaudella Kustaava jatkoikin vainajan poikien vaalimista ja teki muutakin työtä, niin paljon kuin jaksoi ja kerkesi. Moni syrjäinen alkoi uskoa, että kiihoittimena tähän oli toivo päästä emännäksi.
Lipposen Annastiinakin tuli nyt entistä palvelustoveriansa tervehtimään. Kustaava ei hänen tulostaan ihastunut, sillä hän aavisti siitä seuraavan ikävyyksiä. Kun Kaspo oli epäillyt omaakin vaimoaan, että se jakeli talon ruokavaroja kylän köyhille, niin tottahan ventovieras joutui vielä enemmän epäilyksen alaiseksi.
Annastiina ei alkupuheista päättäen näyttänyt olevan oman voiton pyynnöstä matkalla. Hän vain hymyili merkitsevästi Kustaavalle ja, saatuaan kahdenkeskisen tilaisuuden, alkoi kiitellä:
— Sinulle on nyt taas onni tarjona, kun vain et anna luisua läpi käsien.
— Onpa tämä hyväkin onni, sanoi Kustaava välinpitämättömästi. — En ole ikipäivinä tarvinnut näin aamusta iltaan ahertaa kuin tässä.
— No jaksathan sinä tämän vähän ajan, puolen vuotta, aivan valittelematta, lohdutteli Annastiina.
— Mikä helppo se sitten puolen vuoden perästä tulee? kysyi Kustaava.
Annastiina tuuppasi Kustaavaa olkapäähän ja silmää iskien supakalta soplatti:
— Katsos tätä, kun ei ole ymmärtävinään. Puolen vuoden kuluttuahan miehet saavat ottaa toisen emännän.
— Ottakoon vain vaikka vähän ennenkin, sanoi Kustaava ääntänsä alentamatta. — Tämän viran luovuttaa mielellään milloin hyvänsä.
— Älä sinä puhu leikilläsikään tuolla tavalla, supatti Annastiina. —
Hyvä tässä, velattomassa talossa, on olla emäntänä.
— Eivätpä tuon Heta vainajankaan päivät kovin kadehdittavilta näyttäneet, sanoi Kustaava.
— Mitä tuosta Hetasta, virkkoi Annastiina halveksien. — Isältä peritty koti ihmisellä ja sittenkin totteli Kaspoa niin, ettei keittänyt kahviakaan kuin suurimpina juhlina.
— Mistäpä keittänee, jos ei isäntä tuo, sanoi Kustaava antaen huomata, ettei ole nytkään kahvin toivoa.
— Sen nyt tietää, ettei Kaspo tuo, jos ei itse hanki. Mutta luulisi tuon sinulle tuovan, kun tietää, että olet emäntänä ollessasi juonut joka päivä.
— Missä pakossa se minua herkuttelisi enemmän kuin omaa emäntäänsä. Ja hyvin näkyy tulevan toimeen ilmankin.
— No, eihän sinun auta siitä valittaminen, myönteli Annastiina. — Mutta älä toki rapea riekkumaan yksinäsi kaikkia töitä ja olemaan kahvitta, jos pääset tähän emännäksi.
Kustaava kiivastui.
— Mitenkä minä tähän pääsen, sillä jos isäntä ottaakin toisen vaimon, niin ei se näin köyhää ota, ei vaikka…
— Älä puhu sillä lailla kellekään muille, sohisi Annastiina, — Sano Hyttis-vainajan antaneen muiden tietämättä muutamia satoja, jotka ovat velkana, niin ei Kaspo mene edempää etsimään.
Kustaavan täytyi nauraa, vaikka harmittikin.
— Ettäkö minä rupeaisin valehtelemaan. Ja uskoisiko sitä kukaan, saati sitten Kaspo Haverinen.
— Annetaan asian kuulua muualta päin, niin kyllä uskoo, sanoi Annastiina salaperäisesti. Ja iskien silmää hän lisäsi: — Sellainen puhe on jo kiertämässä, ja arvannethan, kuka sen on alkanut.
Kustaava katsoi ihmetellen ja kysyi:
— Mutta arvaako Annastiina, mikä elämä siitä sitten seuraisi, kun ei rahoja löytyisikään?
— Vieläpä siitä mikä. Ei sen tautta vihkimistä pureta. Sanot vain, että ne ovat olleet ja menneet. Ei niiden itarain ukkojen kanssa pääse eteenpäin, jos ei kaunistele asioita. Eikä sinun itsesi tarvitse mainitakaan rahoista. Koeta vain saada Kaspo uskomaan, että sinun ollessasi emäntänä talo rikastuu ihan silmin nähtävästi. Kahvistakin voit sanoa, että jos tämä terveys pysyy tallella, niin ei keitetä juhlinakaan. Kyllä sinä sillä keinolla voitat.
Kustaava vain kuunteli. Jos tämä neuvonantaja olisi ollut luotettavampi ihminen, niin hän olisi tuntenut suurtakin iloa. Mutta hän aavisti, että tälle hyvän toivojalle pitäisi olla jotain antamista, ja mitäpä hänellä olisi. Vaatteetkin, ainoa omaisuus, olivat jo vähentyneet ja kuluneet. Ei ollut hyvä luopua viimeisistään, kun tarvitsi lapselleenkin. Kustaava toivoi, että Annastiina palaa tyytyväisenä, kun sitä ystävällisesti puhuttelee.
— Onko isäntä ollut terveenä? hän kysyi tarkoittaen vanhaa Lipposta.
— Mikä isäntä tuo on, vanha, taloton ruoti-ukko, tokaisi Annastiina.
— Onhan se ollut isäntä, lohdutteli Kustaava. — Ja niin minä olen kuullut, että sitä kaikissa taloissa kohdellaan ja hoidetaan kuin talon vanhusta.
— Jospa hoitanevat, mutta mitäpä hyötyä siitä lienee minulle ja pojalle.
— No, kyllähän Annastiina yhden lapsen kanssa tulee toimeen.
— Olenhan minä tähän asti tullut, mutta kun ottivat sen ukon elättääkseen, niin nyt ne ympäristön emännät eivät anna kuin hyvin toisinaan ja leipäainetta senkin. Nythän minä läksin kiertelemään näissä laitataloissa, että jokainen osaltaan pistäisi pienenkään kipenen voita talven varaksi.
"Nyt se on pula edessä", ajatteli Kustaava, mutta ääneen sanoi:
— Antanee nuo toki lehmilliset, ja voisihan tämänkin talon isännältä kysyä.
— Siltä ei saa silmäänsäkään, jos et sinä anna, sanoi Annastiina.
— Enhän minä uskalla antaa toisen tavarata.
— Tuon verran, naulan tai puoli. Kuka sitä älyää, kun ottaa viisaasti. Jos sitten kääräiset tuohilevyn sisään ja pistät tuonne halkopinon päälle, niin ei kukaan huomaa minun saaneen mitään.
— Kyllä minä antaisin mielelläni, jos olisi, selitti Kustaava aivan kuin anteeksi pyytäen. — Mutta minulla on sellainen luonto, etten voi liikutella toisen tavarata.
— No, eihän sille sitten voi mitään, myönnytteli Annastiina.
Hänen kasvoistaan ja katseestaan huomasi, että ystävyys on loppumaisillaan. Hän näki joutavansa pois ja asettaen äänensä surulliseen sointuun alkoi puhella matkastaan.
— Pitääkin tästä lähteä kiertelemään tuolla Heinälahden mökeissä. Siellä ovat ennen yksilehmäisetkin pistäneet voikipenen, ja jos ei ole ollut voita, niin on niillä ollut jotain muuta, mitäpä milläkin. Ne muistavat vielä, ettei minun kotonani tarvinnut käydä kuivin suin.
Kustaava ymmärsi yskän ja hänelle tuli vaikea olla.
— Jo piti sattua ikävästi, kun ei ollut kahviakaan, hän valitti aivan vilpittömästi. — Ottaisiko Annastiina, jos hakisin miesvainajaltani jääneen silkkisen kaulahuivin puoliskon?
— Mitäpä minä silläkään, sanoi Annastiina jurosti ja lähti matkalle.
Kustaava jäi taistelemaan omantuntonsa kanssa. "Olisiko sittenkin pahasti, kun en antanut voita? Olisihan sen voinut mitata puntarilla ja kuitata palkasta. Nyt jäi Annastiina pahalle mielelle, ja kuka tietää, mitä se puhuu. Tuskin hänkään toivoo enää, että pääsisin tähän emännäksi."
VIII.
Heinäjärven koillisen lahdelman pohjasta alkoivat kyläkunnan laajat niityt, joiden takana oli muutamia mäkitupia ja torppia. Heinänkorjuun aikana oli niityllä vilkasta liikettä, mutta muuna aikana olivat nämä takaliston asukkaat erillään muusta maailmasta. Sydäntalven aikana ei ollut pienempiin asuntoihin muuta tietä kuin suksenlatu tai jalkapolku.
Tällaiseen torppaan oli Kustaavakin joutunut asumaan yksin poikansa kanssa. Talvi oli parhaillaan. Kustaava kehräsi tappuroita, ja poika Ville lukea jutisti käskyjä aapisestaan. Lukeminen alkoi poikaa väsyttää, ja hän kysyi:
— Milloinka Olka tulee pois?
— Ei se tulekaan, oli vastaus.
— Minkätähden ei tule?
— No etkö sinä ole vielä päässyt sitä asiaa ymmärtämään? Olkan isä ja äiti menivät pitkän matkan päähän asumaan, eivätkä ne tule enää tähän.
— Minkätähden ne menivät? uteli poika.
— Ne menivät sentähden, kun siellä on parempi mökki, selitti Kustaava.
— Minkälainen on parempi mökki?
— Et sinä sitä vielä ymmärrä.
— Sanokaahan, äiti. Onko se niinkuin Kivimäki?
— Ei Kivimäki ole mökki. Se on talo, jossa on kymmenen lehmää ja hevosia. Mutta se Olkan isän nykyinen mökki on parempi tätä mökkiä sentähden, että siinä voipi elättää neljä lehmää ja hevosen.
— Eikö Olka tule käymäänkään? kysyi taas poika.
— Ei se tule, kun ovat aikoja sitten vieneet pois kaikki tavaransa.
— Mennään me sinne.
— Ei, hyvä lapsi, ei ne huoli meitä köyhiä sinne toiseen kylään.
Meidän täytyy olla täällä. — Ja luehan vain, äläkä ajattele muuta.
Poika alkoi väkinäisesti tavailla, vaikka ajatuksissaan muisteli mökin entisen asukkaan pientä tyttöä, jonka kanssa oli ennen kilpaa opetellut lukemaan. Nyt, jolloin ei ollut kilpatoveria, tuntui lukeminen aivan tarpeettomalta ja ikävältä.
Kustaava jatkoi kehräämistään. Hänen kasvonsa olivat viime näkemästä paljon vanhentuneet ja surkastuneet. Vaatteetkin olivat toden perään niinkuin "köyhällä akalla", jolla nimellä hän oli joskus itseänsä nimittänyt. Silloin oli vielä ollut ylpeyttä jäljellä, mutta nyt oli köyhyys painanut pään alas. Huolestunein katsein hän seurasi tappurain kiertymistä rihmaksi ja oli taas omissa ajatuksissaan.
Poika oli päässyt käskyjen päätössanoihin ja tavaili: mi-minä he-herra sinun ju-jumalasi olen ki-kiuvas jumala…
— Mitenkä sinä luet? kysyi Kustaava havahtuen ajatuksistaan. Ei siinä ole "kiuvas". Katso sinä tarkemmin.
Poika alotti uudestaan, mutta "kiuvas" siitä sittenkin pyrki tulemaan.
— Ajattele sinä mitä luet, neuvoi Kustaava. — Ei kirjassa puhuta saunan kiukaista. Siinä luetaan Jumalasta ja sanotaan, että hän on kiivas Jumala, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Ymmärrätkö sinä, mikä on sana "kiivas" ja mikä "etsiskelee"?
— En minä, vastasi poika.
— Kiivas on sama kuin vihainen, jota pitää peljätä, selitti Kustaava. — Ja Jumala etsiskelee silloin, kun rankaisee lapsia vanhempien syntien tähden. Niin on rangaissut minua, ja kuinka kovasti sinua, raukkaa, rangaisseekaan. Et ole vielä tähän asti tarvinnut nähdä nälkää, mutta nyt ei ole enää leipää eikä mitään, tuskin huomispäiväksi. En sanoisi tätä sinulle muuten, vaan että tietäisit ja ymmärtäisit, minkätähden minun pitää taas aamulla lähteä käymään kylällä ja sinun olla sen aikaa yksinäsi.
Ville ei ymmärtänyt äitinsä selityksestä muuta, kuin että leipä loppuu ja hänen täytyy jäädä yksin. Siinäpä olikin kerrakseen. Vedet alkoivat valua silmistä, eikä lukemisesta tullut mitään tolkkua.
Kustaava koetti lohdutella:
— Minä käyn hyvin sukkelaan. Ja kun tulee sileät tiet ja kesä, niin käydään aina yhdessä.
Nämä hyvittelyt eivät paljoa auttaneet. Ville sai ensi kerran elämässään tietää, että äidilläkin oli surua, ja tämä tieto painoi niin, että hän painautui itkusilmin penkille ja nukkui siihen.
Nyt oli Kustaavan vuoro itkeä, ja hänkin itki nyt erityisemmän tunteen pakotuksesta kuin koskaan ennen. Ei se ollut häpeän eikä köyhyyden itkua, vaan vastuunalaisen äidin itkua. Se oli niin raskasta, että hänenkin täytyi lyhyeksi hetkeksi heittäytyä pitkälleen. Mutta siitä piti nousta kohta ylös, sillä iltaan mennessä olivat entiset kehruukset kehrättävät loppuun.
Kun kuontalon viimeinen kuitu oli rullassa, tekaisi Kustaava vuoteen ja nosti Villen siihen, aikeessa antaa nukkua aamuun asti. Mutta poika valpastuikin ja virkkoi:
— Äiti, minulla on nälkä.
— No, pitää ottaa vähän kakkua.
Kustaava otti uunilta oman kiskomansa päretikun, johon teki tulen, ja haki sitten pienen, kuivan leipäkannikan ja vettä, johon oli sekoitettu lusikallinen kesällä säästettyä, jäätynyttä piimää.
— Joko äiti on syönyt? kysyi Ville, kun Kustaava natusteli vain leipää leikatessa karisseita muruja.
— Jo, kuului hiljainen vastaus.
Poika katsoi äitiinsä epäillen ja kysyi taas:
— Onko äiti itkenyt?
— En, muuten ovat silmäni kipeänä.
Poika katsahti vielä äitinsä silmiin, mutta ei puhunut enää mitään.
Äänettöminä he pureskella ratustelivat, ja Kustaava toivoi, että
Villeltä unohtuisi omakin itkunsa ja ettei se aavistaisikaan hänen
itkeneen.
He asettuivat yöunelle ja sammuttivat päreen, mutta uni ei tullut kumpaisenkaan silmiin.
— Nuku pois, kehoitti Kustaava poikaansa.
— Täällä on ikävä yksinään… pelottaa, valitti poika.
— Ethän sinä ole yksinäsi, olenhan minä täällä.
— Niin, mutta sitten päivällä, kun menette kylään.
— Eihän päivällä pelota eikä yölläkään, rauhoitteli Kustaava. — Pane nytkin kätesi ristiin ja lue, niin sitten ei tapahdu mitään pahaa.
Ville alkoi lukea äidin opettamaa virren värssyä: "Silmän' nyt kiinni painan" ja sitten: "Levit' nyt siipes päällen'", joka päättyi sanoihin: "Kun saatan' pyytää paulaan, niin anna enkelit laulaa ja olla Vartian'". Virressä olisi ollut vielä yksi säkeistö, mutta se oli jäänyt opettamatta ehkä siitä syystä, ettei Kustaava uskaltanut poikansa mukanakaan sanoa: "viimein täältä auttaa taivaan iloon vissist'".
Herransiunauksessa ei ollut niin vaativia sanoja, ja sen he lukivat viimeksi.
— Jos päivälläkin alkaa pelottaa, niin lue Herransiunaus, ja silloin ei sinun tarvitse pelätä mitään, neuvoi Kustaava.
Kohta he kumpikin nukkuivat rauhallisesti.
* * * * *
Ville heräsi aamulla siihen, että ovesta tuleva kylmä ilma puski hänen päähänsä. Kustaava oli pannut uunin lämpenemään ja asettanut oven raolleen, ettei savu painuisi aivan lattiaan asti. Ville käpristäytyi kokonaan peiton alle ja hytkähteli hyvästä mielestä, kun ei pakkanen päässyt sinne. Hän kohotti hiukan peitonreunaa nähdäkseen, huomaisiko pakkanen hänet. Hetipä huomasi ja olisi tullut, mutta Ville lupsautti alas peitonreunan eikä raottanut, ennenkuin kuuli padan sangan kalahtelevan. Hän tiesi, että äiti asettaa nyt perunapadan liedelle vedettyjen hiilten päälle, jolloin oli suurin huvi istua pankolla ja odottaa perunain kypsymistä. Uunin suusta leiskahteleva tulenlieska pyrki kuumentamaan kasvoja, mutta ei siitä sittenkään hennonut laskeutua alas.
— Katsohan, ettet polta vaatteitasi, varoitti Kustaava kieputellessaan viimeisen rullan rihmaa viipsinpuulle.
— Ei tässä pala, sanoi Ville siirtyen pankon ulommalle reunalle.
Perunapata alkoi kiehua ruplattaa. Ville lohkaisi päreestä tikun, koettaakseen sillä perunan kyljestä, joko olivat pehmeitä. Mutta käsi ja tikku oli lyhyt, eikä sillä ylettänyt, ellei mennyt lähemmä pataa. Hän kurkotti ja taas kurkotti, mutta uunin lieska pyrki polttelemaan kasvoja. Ville käänsi päänsä takapuolen tuleen päin ja aikoi kiireellä kurkotuksella ylettää pataan, mutta nukkuissa pörröttynyt tukka hipaisi uunin lieskaa ja tuprahti tuleen. Villeltä pääsi älähdys, ja Kustaava hyökkäsi siunaten tempaamaan poikaa pankolta.
— Nyt jotakin, kun poltappas pääsi.
Kustaava pelkäsi käyneen pahemminkin, mutta kun näki, ettei iho vahingoittunut, niin hän rauhoittui ja alkoi torua.
— Nyt sen näit, miten tottelematonta rangaistaan tulellakin. Kiitä
Jumalaa, ettet palanut pahemmin.
— Ei sitä kipeloi, lohdutteli Ville.
— Ei kipeloi, mutta jos olisivat silmäsi palaneet, niin silloin olisit tullut sokeaksi. Muista vasta, ettet mene tulen lähelle, vaikka en minäkään olisi kieltämässä. Jumala kuitenkin näkee.
— Kasvaako siihen tukka? kysyi Ville sivellen palanutta paikkaa.
— Kasvaa se, kun leikataan joka paikasta yhtä lyhyeksi.
Kustaava otti keritsimet ja lyhenteli heti kohta aivan päätä myöten.
— Sillä lailla ne keritään vankienkin päät linnassa, hän sanoi lopetettuaan työnsä.
Ville sipaisi tukkaansa ja meni nurkkaan istumaan, vetäen hatun aina korviin saakka. Hän sai kovin vähän aikaa painaa häpeätään, kun täytyi ruualle ruvetessa ottaa hattu pois päästä. Kustaava huomasi, miten kovasti se hävetti poikaa, eikä hän sen vuoksi puhunut enää mitään koko tukka-asiasta.
Ennen oli Ville vielä viime hetkelläkin pyrkinyt mukaan, mutta nyt hän heti syötyään siirtyi nurkkaan ja vetäen hatun silmilleen alkoi itkeä. Kustaava näki, ettei sitä nyt tarvinnut houkutella kotiin jäämään. Silläkin oli nyt ensi kerran elämässään häpeämerkkinsä kannettavanaan. Kuinkahan monta ja kuinka katkeraa häpeän merkkiä saaneekaan suuremmaksi tultuaan kantaa. Hänen täytyi vielä ennen lähtöään mennä poikaa lohduttamaan.
— Älähän nyt itke. Minä tulen ennen iltaa takaisin. Ja jos ei satu perillä viivytyksiä, niin tulen heti puolisen jälkeen.
— Älkää menkö, äiti, pyyteli poika.
— Voi kun sinä et ymmärrä vieläkään, vaikka minä jo illalla sanoin, että minun täytyy mennä, muuten kuollaan nälkään.
Nyt ei poika enää puhunut mitään ja Kustaava otti konttinsa, pyyhkien salaa vettä silmistään. Hän oli joskus uhmaillut, että parempi on elää yksinään kuin huonon toverin kanssa, mutta nyt täytyi tuntea, ettei köyhän ole hyvä asua ei joukossa eikä yksinään. "Kun tuo poika kasvaisi vähänkään suuremmaksi ja saisi sillekin sukset", hän ajatteli.
Nyt oli vain yhdet sukset, huonot lotiskot nekin.
Ville siirtyi ikkunaan katsomaan äitinsä jälkeen. Viettävän pellon ylitse luisuivat sukset lykkimättä. Siellä äiti katsahti vielä kerran jälkeensä ja alkoi sitten painaa pitkin niittyä ja näytti vähitellen pienenevän ja pienenevän. Viimein katosi metsäniemekkeen taakse, jolloin Ville siirtyi taas nurkkaan itkeä tuhertamaan, jonne nukkui.
Nukkuessa hämmentyi Villeltä ajankulku aivan kokonaan ja hän hypähti heti herättyään katsomaan, joko äiti tulee. Ei näkynyt muuta kuin suksenlatu ja tuo metsäniemeke. Täytyi kääntyä katselemaan metsän puita, joita oli ennenkin odotellessaan katsellut. Lähteen luona kasvava, suuri, pitkäoksainen kuusi kiinnitti enimmän huomiota. Se oli nojallaan niitylle päin, ja Ville ei voinut koskaan käydä vettä noutamassa katsomatta kuuseen. Se voisi kaatua päälle milloin hyvänsä, ja Ville tunsi vasta sitten olevansa turvassa, kun oli niin etäällä, ettei kuusen latva mitenkään ylettäisi, jos se kaatuisikin. Lähellä pellon aitaa oli toinen huomattava puu, suuri, tuuhea koivu ja pellon pientarella kaksihaarainen pihlaja. Nämä kolme puuta anastivat suurimman huomion Villen kasvimaailmassa. Ja nämä puut muodostuivat hänen lapsellisessa mielikuvituksessaan korkeammiksi olennoiksi ja ihmisiksi. Tuo suuri, pelottava kuusi, sehän oli Isä, joka katseli vihaisesti ympärillensä ja tuulella huitoi kymmeniä käsiään. Koivu olisi ollut herransiunauksessa opitun aivojärjestyksen mukaan Poika, mutta Villen ajatuksissa se soveltui paremmin äidiksi, jolla oli ikävä ja kylmä talvella, eikä sen lähelläkään saa olla aina. Mutta kesällä se oli kaunis ja lehdillä koristettu. Pihlaja olisi ollut Villen Pyhähenki, mutta sille hän nyt vasta löysi vastineen. Sehän oli Olka, jonka kanssa oli lukenut kilpaa ja joka kesällä taittoi voikakustaan hänellekin. Miten hyvältä se voikakku maistuikaan! Jospa äiti toisi tullessaan voita. Hän ei ollut saanut sitä maistaa pitkään aikaan. Hän haki kakkunsa ja alkoi sitä pureskella. Äiti oli luvannut tulla takaisin ennen iltaa, ehkäpä puolisen aikana. Nythän on puolisen aika, kun hän syöpi. Täytyi mennä kesken kakun syönnin katsomaan. Ei näkynyt. Eiköhän olisikaan vielä puolisen syönnin aika. Itku pyrki taas tulemaan.
Tästä päivästä tuli Villelle pitkä päivä. Hän ennätti syödä toisen ja kolmannenkin puolisen, ja kun äiti viimein illan hämärtäessä tuli, oli hän nukkumassa.
Aivan kuin pahasta unesta selvinneenä, itkun ja naurun riidellessä, joutui Ville kyselemään, mitä äiti oli saanut kylästä.
— Maltahan, maltahan, kun tyhjennän kontin, puheli Kustaava hiihtämisestä hengästyneenä.
Hän oli aivan näännyksissä, sillä kontti oli täynnä ruokatavaraa ja sen päällä suuri nyytti villoja ja liinoja.
— Saitteko voita? kyseli Ville.
— Sain hyvin vähän, mutta jauhoja ja lihaa sain niin, että nyt päästään keittämään. Ja sitten minä sain lainaksi kuvakirjan.
— Kuvakirjanko! huudahti Ville unohtaen voi-ikävänsä.
— Niin, se on hyvin kaunis kirja, ihmisen sydämen kuvakirja, selitti
Kustaava.
Hän aukaisi kirjan ja alkoi kesken kiireen näytellä kuvia. Ne olivat kämmenen kokoisia, sydämen muotoisia pyörylöitä. Kuvan yläpuolella oli sydämen omistajan kasvot ja pyörylän keskellä hänen suosimansa asukkaat eläinten muodossa.
— Tässä on jumalattoman ihmisen sydän, selitteli Kustaava. — Tuo sydämen keskellä seisova sarvipää on piru. Sammakot, käärmeet ja kaikki pahat henget ympärillään. Ja katsohan miten turjakkeen näköiset ovat tuon syntisen kasvot ja tukka tuolla lailla silmillä.
Villen käsi kohosi omaan tukkaansa, mutta eihän sitä ollut hatun allakaan. Kustaava käänsi lehden ja alkoi selitellä toista kuvaa.
— Tämäkin on syntisen sydämen kuva, mutta tämä taistelee syntiä vastaan. Tuossa tuo sarvipää kallistuu mennäkseen pois, kun pyhähenki puhaltaa tuolta ylhäältä sydämen keskelle. Tämän syntisen kasvot eivät ole enää niin turjakkeet.
Hän katseli poikaansa, nähdäkseen, ymmärtääkö tämä kuvien merkityksen. Ja huomatessaan, että Villellä oli päässä hattu, hän tempasi sen kiireesti ja sanoi:
— Älä milloinkaan katsele kirjaa hattu päässä… se on synti.
Ville häpesi ja vetäytyi äitinsä taakse ja katseli sieltä kainalon alitse.
— Katsotaanhan kiireesti loppuun asti, puheli Kustaava. — Tässä on hurskaan ihmisen sydän. Siellä asuu pyhähenki. Tuolta kaukaa katselee sarvipää. Tässä toisessa kuvassa se on jo tulossa. Pukin ja käärmeen pää on jo sydämen sisäpuolella, ja pyhähenki pakenee tuolla lailla. Tässä ne ovat tulleet takaisin ja niitä on nyt seitsemän. Tuossa kuolee jumalaton, ja pirut ovat ympärillä odottamassa sielua viedäkseen tuliseen järveen.
Tässä viimeisessä kuolee autuas. Se on aivan Kivimäen Heta-vainajan näköinen. Piru lentää pois tyhjä kirja kädessään.
Kustaava pani kirjan kiinni ja huokasi.
— Näkeekö sen sarvipään silloin, kun ihminen kuolee? kysyi Ville arasti.
— Ei sitä näe, mutta sanotaan sen joskus lähtevän niin, että seinät rusahtelevat, selitti Kustaava.
— Tämäkin tupa rusahti, kun minä olin yksinäni, sanoi Ville katsoen pelokkaasti äitiinsä.
— Rusahtelee se vanha huone muutenkin, kiirehti Kustaava selittämään.
Hän huomasi, että Villeä pelotti, ja haihduttaakseen sitä alkoi purkaa eväitä kontista.
— Tässä on voita.
Villen katse kirkastui, vaikka voikäärö oli tuskin kananmunaa suurempi.
Se oli sittenkin voita.
Elantohuolet olivat taas vähäksi aikaa väistyneet, mutta henkinen köyhyys ja hätä tulivat entistään lähemmäksi. Ja nukkumaan ruvetessaan Ville painautui kokonaan peiton alle ja niin lähelle äitiänsä kuin suinkin pääsi.
IX.
Kustaava kehräsi ja Ville istui lattialla, vuolla tokertaen huonolla kääntöveitsellä päretikkua. Yhtäkkiä poika huudahtaen kysyi: — Mikä kolahti?! ja hyppäsi ikkunaan katsomaan.
— Siellä on suuri konttimies! ilmoitti poika hätäisenä ja juoksi äitinsä viereen istumaan.
Pojan pelko tarttui Kustaavaankin. Hän ennätti muistaa monta kammottavaa kertomusta rosvoista, jotka ovat yksinäisissä mökeissä pidelleet pahoin tai surmanneetkin ihmisiä. Tosinhan nyt oli vielä talvi, jolloin niistä ei ole niin suurta pelkoa, mutta kuka tietää. Hän kerkesi ajatella puolustusasemakin, joihin hädän tullessa turvautuisi.
Nyt tuo tuntematon tarttui ulkoa oven ripaan ja nyhtäsi. Pojan pelko yhä vain suureni, mutta Kustaavan kasvoilta jännitys laukesi kuin siivellä pyyhkäisten. Tulija olikin Simo Kurkinen, nuoruuden aikainen tuttava, vaikka vuosien kuluessa paljon vanhentunut. Simo sanoi hyvän päivän ja meni penkille istumaan, Hän näytti entistä enemmän saamattomalta hivelolta, ja odottaessaan keskustelun alottamista suuntasi surunvoittoisen katseensa tuvan lakeen.
Kustaava oli seisauttanut rukkinsa ja pyyhki kehrätessä karisseita rikkoja helmastaan, aikeessa mennä tulijaa tervehtimään. Mutta hänelle mahtoi muistua mieleen jotain ja hän alkoikin puhutella paikaltaan nousematta.
— Mitäs on Simolle kuulunut? hän kysyi.
— Eipä kuulu entistä enempää; — mitä tänne? vastasi Simo hiljaisella äänellä, kääntäen katseensa puhuttelijaan.
— Terveenäkö ovat kotijoukot?
— Terveeksi nuo jäivät.
— Mitä sinne kylälle muuten kuuluu?
— Ei sinnekään erikoista. Kivimäen Kaspo Haverisen sanovat huonona sairastavan.
— Vai niin, vai on Kivimäen isäntä sairaana.
Kuullessaan Kivimäkeä mainittavan, säpsähti Kustaava, sillä hän oli jo keskustelun alussa ennättänyt ajatella, että nyt vihdoinkin täytyy hänen kertoa Heta vainajan terveiset.
— Mitähän tautia sairastanee?
— Tiesivät kertoa, että se on hirsiä hakatessaan ponnistanut niin yli voimainsa, että on alkanut tulla verta suun ja sierainten kautta.
Kustaava oli huomaavinaan, ettei Simon äänessä ollut surkuttelevaa sointua, mutta hän itse ei tuntenut aivan samaa ja alkoi valitella.
— Vai niin ovat Kaspo Haverisenkin asiat. Veren vuodollahan Hetankin sairaus alkoi, kun se hullu Parta-Jaakko heitti kivellä selkään. Muuten olisi saattanut elää kauemmin kuin miehensä. Ja kyllä se Heta olisi saanut elää. Niitä on vähä niin hyviä ihmisiä.
Simo kuunteli eikä puhunut mitään. Kustaava oli kahden vaiheella, sanoisiko jo nyt, mutta kun tuli ajatelleeksi, että ehkä Simo viipyy enemmänkin, niin kysyi:
— Tulitteko tänne töihin?
— Työtä vartenhan minä tulin. Otin hakojen hakkuuta, että pääsevät kelin aikana tunkion tekoon. Saanenko olla tässä yötä ja muutenkin lämmitellä?
Kustaava naurahti.
— Eihän sitä tarvitse kysyäkään tällaiselta asukkaalta. On oikein mieleinen asia, että vähänkään aikaa olisi Villellä toveri, jotta pääsisi noutamaan työtä ja ruokaa.
— Eikö tämä Ville olisi yksinään?
— Onhan tämän täytynyt olla, mutta mikä tällä lienee, kun kuta suuremmaksi tulee, niin sitä enemmän ikävöipi. Toin kuvakirjankin, että sitä katsellessa kuluisi aika paremmin, mutta ei sekään auttanut. Viime viikolla jouduttiin jo nälkäkuoleman rajalle, ennen kuin sain jäämään. Valittaa vain pelottavan.
— Mikä tätä Villeä pelottaa, alkoi Simo puhella ystävällisellä äänellä ja niin lapsellisen viehättävästi hymyillen, ettei sellainen onnistu kuin hyvin harvoilta. — Tuleppas tähän minun rinnalleni istumaan, niin kyllä me yhdessä saadaan tuollainen pelko haihtumaan.
Villeäkin jo nauratti, mutta ei vielä uskaltanut poistua äitinsä viereltä.
— Mene nyt, kun vieras niin ystävällisesti kutsuu, kehoitti Kustaava ja antoi kädellään alkua pojan askelille.
Simo nosti pojan rinnalleen istumaan ja alkoi leperrellä:
— Eihän näin suuren pojan pidä ikävöidä, jos äiti pikimmältään käypi kylässä. Kohta, minun pituiseni mies. Mikä sinua pelottaa? Sano nyt, äläkä ujostele.
— Tämä ruskaa, sanoi Ville ujosti.
— Mikä ruskaa?
— Tämä tupa ruskaa.
— Eihän tämä nytkään ruska.
— Ruskaa, kun on yksinään ja hiljaa kuuntelee, väitti Ville jo vähän rohkeammin.
— Älä kuuntele, äläkä ole hiljaa, neuvoi Simo.
Simo huomasi, ettei Ville ymmärtänyt neuvoa, ja selitti:
— Veisaile virsiä, kun olet yksinäsi. Minä opetan uusia nuotteja.
Osaatko sinä minkään virren sanoja?
— En minä osaa.
— Älä nyt sano niin, oikaisi Kustaava. — Osaathan sinä "Armostas o isä lainaa" ja "Silmän nyt kiinni painan".
— Nepä minä nyt veisaankin, että kuulet nuotit.
Simo laski kuluneen karvalakkinsa penkille ja alkoi sointuvalla äänellä laulaa kiekutella viimeksi mainittua iltavirttä.
Kustaava seisautti rukkinsa ja kuunteli. Hänen päänsä taipui kallelleen, ja tuntui siltä kuin tuo laulun sävel karkoittaisi loitolle kaikki talven kuluessa kertyneet surut ja huolet. Mieleisempää vierasta ei olisi voinut odottaakaan. Kyyneleet pyrkivät vierähtelemään silmistä ajatellessa, miten onnellinen Kivimäen Heta vainaja olisi voinutkaan olla tämän Simon kanssa.
Laulun loputtua haki Simo oven ulkopuolelle jättämänsä eväskontin ja rupesi syömään. Kustaava kävi noutamassa tuoppiin piimävettä.
— Ei toki pidä tuoda vähiä särpimiä minulle, kielteli Simo.
— Ei se ole vettä viisaampaa, lohdutteli Kustaava.
— Onpa hyvinkin. Ja kyllä se on vaivan panttina näin etäällä asuvalle. Viikon tai parin perästä olisi meilläkin toivo omasta lehmästä. Nyt on aivan kuivin aika. Eikö Kustaava ole ajatellut hankkia lehmää. Olisihan täällä heinämaita ja hyvä laidun lähellä.
— Vai lehmä, naurahti Kustaava. — Näkyy olevan tietämistä, kun saan leipääkin, niin millä minä sen lehmän ostaisin.
— Niin, myönnytti Simo. — Eihän sitä lypsävää lehmää saa rahatta. Mutta puhuivathan ihmiset silloin yhteen aikaan, että Kustaavalla olisi säästössä.
Kustaava joutui vähän hämille.
— Vai ovat niinkin puhuneet… Ei ole säästössä, ja kyllä Simo saapi uskoa, että se ja monet muut jutut ovat "hyväin" ystäväin nostelemia. Ei minulla ole toivoakaan päästä lehmän omistajaksi.
Simo huomasi, ettei luulluilla säästöillä hyvitteleminen ollutkaan mieleistä, ja kääntyi puhelemaan lähellä istuvalle pojalle.
— Kyllä tämä Ville hankkii äidilleen lehmän ja kaksikin, kunhan kasvaa aikamieheksi.
— Hyvä olisi, jos tulisi sellainen, että vähemmälläkään kykenisi auttamaan, sanoi Kustaava.
Ville ei näyttänyt epäilevän kahdenkaan lehmän hankkimista, koska suu meni nauruun ja täytyi painaa pää pöydän alle piiloon. Enimmän sittenkin miellytti Simon lausuma "aikamiehen" nimi.
Ville olisi jo ensi päivänä halunnut päästä metsään katsomaan, miten halkoja hakataan.
— Miten sinä sinne pääset? esteli Kustaava.
— Suksilla Simon latua myöten.
— Minne asti lienee mennytkään.
— Ei se ole kaukana. Hakkuu kuuluu.
— Kylmä tulee, ja mitäpä sinä siellä tehnet.
— Katsoisin, kun Simo hakkaa.
— Kyllä siihen ennätät oppia. Tarpeenpahan olisi, jos oppisit karttaamaan villoja. Mutta eihän sinusta, pojasta, ole siihenkään. Jos olisit tyttö, niin kohta elettäisiin kuin rikkaatkin. Sinä karttaisit, ja minä kehräisin.
Villellä ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Ihanat ajatukset lehmistä ja aikamiehestä menivät menojaan. Äidillä on köyhyys sentähden, että hän on poika. Se ajatus vaivasi koko iltapäivän. Ei miellyttänyt lukeminen eikä mikään. Simokin huomasi metsästä palattuaan, ettei Ville ollut reippaalla mielellä, ja kyseli:
— Mikä tälle on tullut, kun istuu niin pahoilla mielin?
— Sitä saattanee pahoitella, kun en laskenut Simon luokse metsään paleltumaan.
— Minunko luokseni metsään! huudahti Simo ihastuen. — Pitää toki antaa Villen tulla. Ei siellä palele, kun minä laitan havuista majan ja saadaan sinne tulikin.
Villen huulet visahtivat nauruun, mutta se loppui lyhyeen.
— Eikö sinusta olekaan havumaja hyvä? kyseli Simo. — Tehdään tervaksista tuli majan eteen, niin kyllä äitisi antaa sitten tulla.
Ville alkoi tuhertaa itkua ja urahti:
— Minä en osaa kartata.
— Mitä kartata? uteli Simo.
Kustaavaa nauratti.
— Nyt minä ymmärrän, että se väpelö itkee sitä, kun sanoin, että saisi olla tyttö, niin karttaisi villoja minun toverinani.
— Mitä sinä nyt siitä itket, lohdutteli Simo. — Leikilläänhän se äitisi on niin sanonut.
— Leikillä niinkin, myönnytti Kustaava. — Poikalapsesta on vain elatushuolet, mutta jos olisi tyttö, niin anna surra ja huolehtia siitäkin, ettei se raukka joutuisi katalain narriksi ja samoille teille kuin minä ja moni muu köyhä tyttö. Poika pitää aina paremmin puolensa eikä joudu niin helposti maailman jalkoihin.
Kustaava odotti, että Simo sanoisi jotakin, mutta se oli yhtäkkiä muuttunut merkillisen äänettömäksi ja painaen leukansa käsien varaan katseli vain alas. Kustaava halusi saada tukea mielipiteilleen ja herättääkseen Simon huomiota lisäsi:
— Iloinen minä olen aina ollut siitä, kun on poika. Eivät pojat joudu milloinkaan niin onnettomiksi kuin tytöt. Vai mitenkä?
Ilman näin suoraa kysymystä olisi Simo nähtävästi sivuuttanut koko asian äänettömyydellä.
— Hyvä niin, hyvä näin, hän nyt virkahti. — Ei ole kehumista kummassakaan. Joutuu se poikakin onnettomaksi.
— Ei niin onnettomaksi kuin tyttö, väitti Kustaava.
Simo nosti päätään ja kysyi:
— Senkö Kustaava pitää onnettomuutena, että joutuu yksinään lapsen äidiksi?
— Niin. Ja voipiko sen suurempaa onnettomuutta ollakaan?
— Eikö sekään olisi suurempi onnettomuus, jos et saisi olla tuon poikasi äitinä? kysyi Simo surullisen näköisenä.
— Ettäkö jos kuolisi?
— Ei, vaan pojan eläissä.
— Kuka minut estää olemasta lapseni äiti, jos minä elän, ei kukaan.
— Niin, niin, myönteli Simo. — Mutta jos joutuu niinkin onnettomaksi, ettei saa olla omainkaan lastensa isä.
— Kuka sen voipi estää… En minä ymmärrä…
Kustaava tarttui hyvin topakasti työhönsä, jotta näyttäisi, kuin se olisi syynä keskustelun pysähdykseen. Hän oli ymmärtänyt, kuka näin onneton isä on.
Simo otti esiin iltatyönsä, pärehalot, jotka oli tuonut metsästä tullessaan ja pistänyt uuniin sulamaan. Kumpikin askarteli vähän aikaa äänetönnä. Kustaava ajatteli, miten saisi Heta vainajan myöhästyneet terveiset sopivimmalla tavalla sanoneeksi. Kotvan aikaa kehrättyään hän ikäänkuin muun puheen puutteessa arveli:
— Onkohan Kivimäen Kaspo Haverinen haettanut itselleen rohtoja?
— En ole kuullut, sanoi Simo. — Mutta tuskinpa on raskinut panna rahojaan.
— Niin minäkin luulen, myönnytti Kustaava. — Eihän se Hetallekaan hommannut mitään.
— Eikö ihan mitään? kysyi Simo vilkkaammin.
— Ei ihan mitään, vahvisti Kustaava. — Eikä Heta kaivannutkaan. Sanoi vain, että "mitäpä häntä — näet Kaspoa — niillä vaivaamaan, kun ei omasta halustaan hae". Se oli pari päivää ennen kuolemaa. Muisteli silloin Simoakin ja käski sanoa terveisiä.
Simolta seisattui päreen kiskonta.
— Käskikö sanoa? Mitenkä käski sanoa?
— En muista enää tarkalleen sanoja, mutta sellainen ajatus niissä oli, että Simon olisi pitänyt olla hänen miehensä.
— Niinkö? Milloinka sanoi ruvenneensa niin ajattelemaan?
— Minä ymmärsin, että se on aina ajatellut niin, selitti Kustaava.
— Ainako? Ei suinkaan. Vai jokohan minä olisin erehtynyt. Minä luulin, että Heta halveksi minua.
— Ei se ole halveksinut.
— Eiköhän. Jopa sitten, jopa sitten… Ohhoh… ohhoh…
Simo ei jaksanut istua. Täytyi heittäytyä penkille pitkälleen.
— Ohhoh, huokasi hän taas katsellen mustaan kattoon. — Se asia alkoi jo unohtua… ohhoh… Kunpa olisi tuon tietänyt silloin… ohhoh… Kuulehan Kustaava. Onko sinuun milloinkaan oikein kipeästi koskenut?
— Turmelusko kohonnut, pistänyt vihaksi?
— Ei, vaan koskenut, koskenut niin karvaasti, ettei sen perästä mikään koske.
— Ei minuun sillä lailla koske. Minun pistää vihaksi, suututtaa. Mikäs
Simoon koski? Sekö, kun Heta otti Kaspon?
— Ei se enää koskenut, mutta se koski, kun Hetakin nauroi silloin, kun muut pilkkasivat.
— Kuka pilkkasi ja missä?
— Siellä Etelälahden juhannuskokolla silloin minun elämäni onnettomimpana iltana.
— Juhannuskokolla, muisteli Kustaava. — Se on varmaan sama juhannusaatto, josta Heta vainajakin mainitsi. Mitä siellä tapahtui?
— Joku renkipoika alkoi minua pilkata lehmän lypsystä, kun minun täytyi äidin sairauden aikana lypsää lehmät ja tehdä muitakin naisten töitä.
— Ja muut sille nauroivat, Hetakin?
— Niin. Minä näin sen.
— Naurakoot muut millä mielellä hyvänsä, sanoi Kustaava. — Mutta Simo saapi olla siitä aivan varma, ettei Heta ole nauranut pilkatakseen.
— Niin, niin, huokasi Simo. — Siinäpä minä taisin erehtyä surkeasti… Mutta mitä niitä enää muistelee. Ne ovat menneitä asioita, jotka eivät tule takaisin… Ville jo nukkuu. Nukkumaan tässä pitää minunkin.
Istualleen kohoten hän alkoi riisua vaatteitaan.
— Ei tullut tässä keitetyksi, sanoi Kustaava.
— Ei minun tauttani pidä milloinkaan keittää. Ei ole nyt nälkäkään.
Simo kokoili vaatteensa päänalaiseksi ja kyhnähti penkille nukkumaan.
Kustaavakin pysäytti rukkinsa ja sanoi:
— Jääköönpä minunkin osaltani iltaisen ottaminen toiseen kertaan.
Hän nouti ulkoa lyhteen kokoisen olkikuvon, hajoitti sen lattialle karsinan puolelle tupaa, heitti päälle leikkelyksistä kudotun alusvaatteen ja höyhentyynyn, ainoan, joka oli vielä muistona paremmilta päiviltä. Siihen hän nosti nukkuvan poikansa, laskeutui itsekin ja veti kuluneen täkin peitoksi.
X.
Kustaava heräsi varhain aamulla ja säikähti, kun tuvassa näkyi tulen valoa. Samassa hän kumminkin muisti, ettei ollutkaan pojan kanssa kahden, ja painoi päänsä vuoteeseen. Tuntui kovin varhaiselta nousta. Simolla mahtoi olla tarkoitus, että saisi yksinään valvoa, koska oli asettunut selin nukkuviin, varjoten siten edessään palavasta päretikusta tuikkavaa valoa. Kustaava ensin ihmetteli, mitä se siinä niin liikkumatonna kuullotti, kunnes käden liikkeistä ja hammasten rasahtelusta huomasi, että se oli ruvennut syömään. Miksikä näin aikaisin ja aivan kuin muilta salaa? Onkohan tullut niin kova nälkä, vai muutenko aikansa kuluksi?
Kustaava katseli liikahtamatta, silmät hiukan raollaan, ja näki, miten Simo syöntinsä lopetettuaan nosteli hyvin hiljaa eväät konttiinsa, vei sen hiipivin askelin ovinurkkaan penkille ja vasta sitten asettui päreitten kiskontapaikalle. Kustaavakin alkoi liikahdella, ikäänkuin juuri nyt olisi herännyt unesta, ja nousi rukkinsa ääreen.
— Saiko Simo hyvästi nukutuksi?
— Nukuin aivan tarpeeksi asti, vaikka kyllä iltayöstä pyrki vähän valvottamaan.
Villekin heräsi tavallista aikaisemmin ja kipaisi heti pärekasan kupeelle istumaan. Näin kauniita ja leveitä päreitä hän ei ollut nähnyt koko talvena. Äidin kiskomat olivat kapeita ja lyhyitä tökeröltä.
— Saisiko näistä pienen vasun? kysyi Ville sivellen päreitä.
— Saapi näistä. Eikö sinulla ole entistä? kysyi Simo.
— Ei.
— Minäpä teen oikein seinällä pidettävän kopsavasun, lupasi Simo ja alkoi heti sovitella päreitä ristikolle vasun pohjaksi.
Ville oli niin hyvillään, ettei oikein osannut miten olla. Piti pyörähtääkin lomaan ja samassa joutua katsomaan, miten päreitä taivuteltiin. Kustaavakin oli mielissään, kun hänen lapsellaan oli kerran oikein hauska. Hän aikoi kuoria perunoita keittääkseen lihakeittoa. Siitä piti tulla Simollekin, joka ei saanut jäädä palkitsematta.
Mutta kun keitto oli joutunut ja Kustaava asetti kupillisen Simon eteen, niin tämä piti sitä aivan liika paljona antimena ja virkkoi:
— Eihän vain Kustaava ajattele minun palkan toivossa ruvenneen kopsavasua tekemään.
— Mitäs nyt joutavia puhutaan, kielsi Kustaava. — Tuon verran tekee mielellään hyvää siitä ilosta, kun saapi talven yksin oltuaan jonkunkaan kanssa puhella. Ja mitä sitten, kun Ville sai noin hyvän säiliön tavaroilleen.
Villellä oli syödessäänkin uusi vakka niin lähellä, että yletti kädellään kosketella.
— Saanko nyt lähteä metsään ja ottaa vasun mukaan? kyseli Ville.
— Mitä sinä vasua sinne veisit?
— Poimisin siihen kuusenkäpyjä.
— No mene vain, jos Simo ottaa, ja muuten tarennet, lupasi Kustaava.
— Otanhan minä, ja kyllä siellä tarkenee, kun tehdään maja, lupasi
Simo.
Työpaikka ei ollut monenkaan viittavälin päässä mökistä, mutta paljon oli sittenkin puuhaa matkavalmistuksessa. Mitä löytää verhoksi käsiin, mitä jalkoihin? Niin tuli Villestä pukimien puolesta puoleksi poika, puoleksi tyttö. Äidin nuttu oman nutun päälle, äidin huivi hatun alle. Miehiä he silti sanoivat olevansa, lähtiessään perätysten entistä suksenlatua pitkin hiihtää nytkyttelemään, Villellä varrellinen luuta sauvana ja Simolla kirves kainalossa ja kopsavasu kädessä.
Kustaava katseli hymyillen tätä matkantekoa ja ajatteli, että kunpa riittäisi Simolle työtä koko kevättalveksi. Mutta samassa muistui mieleen, miten vähille keittovaroille kävisi, jos joka päivä antaisi Simollekin. Jo ensimäistä kertaa keittolihaa leikatessa oli huomannut, että on puolta huvempi, jos täytyy leikata yli oman tarpeen sellainen nokare, jonka viitsii aikamiehen eteen asettaa. Mutta eihän Simo joka kerta ottaisikaan. Ja kohtahan se alkaa tuoda mökiltään keittämistä, kun lehmä joutuu lypsämään. Nythän sille saattaisi olla hyvin tarpeen. Mahtaneeko olla juuri muuta kuin leipää.
Kustaavalle tuli halu katsoa Simon eväsvaroja. Eihän se ollut oikein, mutta tuskinpa tuo on niin pahakaan, kun ei ole ajatellut omin käsin ottamista. Hän irroitti varovasti kontin kielinuoran, etteivät tavarat siirrähtelisi toiseen järjestykseen. Mutta hän aivan hämmästyi, kun ei siellä ollutkaan muuta kuin vajaa leipä ja pieniä särenrasseja vakkasessa. Eihän näillä eväillä elä kuin ehkä parhaiksi yhden päivän, ei ainakaan sunnuntaihin asti. Kustaava painoi kiireesti kontin kielen kiinni, eikä oma köyhyys enää niin paljon painanutkaan.
* * * * *
Hetkisen kuluttua kohosi jo metsästä savu ilmoille. Simo oli löytänyt tervaskannon, potkinut jalallaan lumen kannon ympäriltä ja tehnyt siihen tulen. Vähäinen havusuojuskin oli kohta valmis, naavaisimpia oksia alustana lumen päällä. Siihen jäi Ville iloisena kellimään.
— Joko sieltä saapi käpyjä? hän huuteli Simolle, joka vähän matkan päässä hakkasi.
— Ei vielä, kuului vastaus. — Odotahan siellä, ettei mene lunta kenkiisi, kyllä minä tuon.
Vähän ajan kuluttua Simo kantaa paarusti kokonaisen kuusen latvuksen, jossa oli käpyjä kirjavanaan. Loppui nyt Villeltä käpyjen puute. Eivät ne olleet enää niin sujakoita ja kauniita kuin kesällä kasvaessaan, mutta hyviä lehmiä niistä tuli, kun laittoi kuivista kuusen oksista jalat. Hitaasti sujui työ kinnaskäsin, mutta kun käytti hampaita apuna, niin tikku tarttui.
— Tulkaa Simo katsomaan, jo on viidellä lehmällä jalat.
— Teehän vielä viidelle, niin sitten tulen katsomaan.
Määrän täyteen tultua täytti Simo lupauksensa, lisäsi samalla puita valkeaan ja istui sitten havujen päälle levähtämään.
Ville rupatteli lehmistään, asetellen niitä riviin, ja vilkaisi väliin, katseleeko Simokin hänen karjaansa. Mutta Simo tähysteli puiden latvoihin, jonne savu kohosi, ja sitten aivan aavistamatta alotti virren:
"Kosk' ajattelen ahkerast' mun entist' elämääni, niin karvastelee katkerast' suruista sydäntäni; se tulee ratki raskahaks' ja aivan paljon painavaks', pois poistaa luistan' rauhan."
Ville aivan vavahti ja hapuili ottaakseen hattua päästään, mutta kun huomasi huivin sittenkin jäävän, eikä Simokaan ollut avopäin, niin jäi hattu päässä kuuntelemaan. Laulettuaan vielä toisenkin säkeistön lähti laulaja kiireesti, mitään puhumatta työpaikalleen. Loppurupeamalla ei Ville häntä enää niin usein vaivannut vähäisiä askareitaan katsomaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Ville tuvassa järjestelemässä käpyjään, kun Simon poika, Petter, tuli suksilla hiihtäen tuomaan isälleen evästä. Pojat eivät ennestään tunteneet toisiaan, mutta kun Ville sai tietää, että se oli Simon Petter, niin pitihän sille heti ruveta näyttelemään uutta kopsavasua ja käpylehmiä. Vaikka uusi toveri oli muutamia vuosia vanhempi, mukautui se pian hyväksi ystäväksi, keksipä kaikenlaisia parannuksia karjalle, asetellen niille korvia ja sarvia ynnä muita merkkejä.
— Oletko sinä täällä montakin päivää? kysyi Ville.
— Tänä päivänä minun pitää mennä pois, selitteli Petter.
— Älä mene vielä pois tänä päivänä, pyyteli Ville. Käydään havumajalla. Se on siellä metsässä, lähellä isääsi.
— En minä sinne, vastusteli Petter.
— Mennään vain, siellä on tulikin.
Petter ei puhunut mitään.
— Mene käymään Villen kanssa, kehoitti Kustaava. — Siellä saat nähdä isäsi, jos et malta odottaa pihaan tulevaksi.
Petter myöntyi, ja nyt alkoi Villen vaatettaminen. Mutta eivätpä kaikki entiset pukimet enää kelvanneetkaan.
— En minä ota huivia.
— Miksi et ota?
— Ei ole Petterilläkään.
— Jos ei korviasi palella, niin mene vain.
Eihän toki korvia paleltanut. Villen piti päästä menemään edellä.
Ulompaa hän jo huusi:
— Simo! Kuulkaa Simo!
— Villekö sieltä tulee? kuului Simon ystävällinen ääni kuusikosta.
— Niin ja Petterikin tulee. Se on tuonut teille kaksi leipää.
— Kuka on tuonut?
— Petter, teidän Petter. Se on täällä tulossa. Onko siellä majan luona valkea?
— Ei siellä ole valkeata.
— Tulkaa tekemään. Me menemme sinne.
Ei kuulunut enää vastausta.
He menivät majalle, mutta ei siellä ollut hauska ilman tulta. Kanto oli palanut loppuun, eikä siitä löytynyt kipinöitä kaivamallakaan. Ville uudisti huutonsa.
— Tulkaa nyt tekemään tuli, meille tulee kylmä.
— En minä jouda, menkää pihaan, kuului kuiva vastaus.
Ville aikoi huutaa vieläkin, mutta Petter sanoi hiljaa:
— Älä huuda enää, ei se tule kumminkaan.
Ville katseli ihmetellen, mistä Petter sen tiesi, ja väitti:
— Tulee, jos vielä kutsutaan. Eilenkin kävi täällä monta kertaa.
— Ei tule nyt, vakuutti Petter.
Heidän täytyi niine hyvineen lähteä hiihtää nytkyttelemään pihaan.
Suksia pystyyn laitellessaan sanoi Petter:
— Pyydä äidiltäsi minulle vähän kakkua.
— Antaa se isäsikin, kun tulee metsästä.
— En minä isältä, sanoi Petter. — Pyydähän äidiltäsi, minun on nälkä.
Saat tämän "riskun".
Petter otti taskustaan vähäisen vyössä pidettävän vaskihelan. Ville olisi muutenkin ollut valmis pyytämään, mutta tämä koristus lisäsi kiirettä. Hän kipaisi edeltä tupaan ja alkoi äidilleen toimittaa, että Petterin on nälkä ja se antoi "riskun". Kustaava joutui vakaviin ajatuksiin ja Petterin tupaan tultua kysyi:
— Etkö sinä odota isääsi, että söisitte yhdessä?
— En minä, jos saisin teiltä, nurahti Petter allapäin.
— No, kyllä minä annan, mutta ei sentähden tarvitse "riskua" antaa.
Petter näki, että Ville olisi jäänyt pahoilleen, ja kiiruhti selittämään:
— En minä tätä riskua tarvitse, saapi Ville tämän.
Kustaava valmisti ruokaa pojalle, joka heti lähti hiihtämään takaisin.
Kohta tuli Simokin päivälliselle. Kun hän oli asettanut eväät konttiin, tuli Ville näyttelemään uuteen kuntoon pantua käpykarjaansa. Kustaava sattui olemaan ulkona.
— Nyt nämä ovat oikeiden lehmien näköisiä, kun teidän Petter laittoi, tuumi Ville. — Tämä on kellokas. Sillä on kellokin kaulassa. Tämä pitkä käpy on suuri härkä. Sillä on oikein pitkät sarvet.
— Härkäkö, virkkoi Simo ottaen häräksi nimitetyn kävyn käteensä. —
Petterkö tämän teki?
— Niin, Petter, teidän Petter.
— Vai niin, virkkoi Simo nousten seisoalleen. — Minä vien tämän metsään ja tuon tullessani paremman.
Ville katsahti kysyvästi Simoon ja huomasi, että tämä oli vihaisen näköinen, ja kuuli, kun hän ovessa mennessään jupisi:
— … lapsillekin se poika saatana niitä kujeitaan…
Kustaavan tupaan tultua alkoi Ville, vesissä silmin kertoa:
— Simo otti sen härän ja sanoi Petteriä saatanaksi.
— Mitä sinä nyt hupatat? ihmetteli Kustaava. — Ei Simo ole niin rumasti sanonut.
— Sanoi ovessa mennessään ja oli vihaisen näköinen, väitti poika.
— No, jospa on sattunutkin sanomaan, niin älä sinä sitä muistele äläkä kerro kenellekään muille.
Kustaava oli huomannut, että pojat palasivat hyvin pian havumajalta eikä heillä ollut mitään hauskaa kerrottavana. "Mitähän semmoinen merkinnee, ettei omaa lastaan yhtään hyvittele", ajatteli Kustaava. "Jos on siitä, kun ei tuonut muuta kuin paljasta leipää. Mutta eihän se ole pojan syy… Eipä taida olla kaikistellen isästäkään iloa".
Hän odotti uteliaana, melkeinpä peläten, millä mielellä Simo palaa illalla metsästä. Mutta ei siinä mitään suuttumisen merkkiä huomannut. Tasku oli tuomisiksi täynnä käpyjä. Lupaamansa häränkin oli veistellyt puusta, jossa jalkoina tökötti kasvannaiset oksat. Kun Simo sitä veitsellä vähän muodosteli, niin ei Ville lainkaan kaivannut metsään vietyä härkäänsä.