XI.
Viikon lopulla otti Kustaava puheeksi, että sunnuntaina pitäisi viedä valmistuneita kehruutöitä ja tuoda ruoka-aineita, mutta Ville jäisi taaskin ikävöimään.
— En minä ikävöi, kun Simo on täällä, sanoi Ville.
— Simo menee mökilleen, selitti Kustaava.
— Sinnehän täältä pitäisi mennä, virkkoi Simo huoahtaen. — Mutta voisinhan olla sunnuntain täälläkin, kun havu-urakka näkyy ensi viikon alkupäivinä päättyvän.
Kustaava oli salaisesti ajatellut juuri samaa ja nyt hän iloissaan siitä, kun saisi kerrankin toimittaa asiansa kiirehtimättä, ryhtyi kaikkiin valmistuksiin, Simon paita oli pestävä ja kuivattava lauvantai-iltana, perunat kuorittava ja niin edespäin. Henkisen puolen ravinnoksi löytyi virsikirja ja katekismus.
— Olihan meillä ihmisen sydämen kirjakin lainassa, mutta se piti viedä pois, valitti Kustaava.
— Kyllä minä tunnen sen kapineen, sanoi Simo naurahtaen.
— Onko teillä se kirja?
— On, mukana on, mutta ei sitä huvikseen selaile.
— Niin sydän, hymähti Kustaava huomatessaan, mitä kirjaa Simo tarkoitti. — Kelläpä tuo kovin kaunis lienee.
— On se toisilla, huokasi Simo. — On ollut Kristityllä, josta Bunyan kertoo "Kristityn vaelluksessa".
— Kirjako se on?
— Kirja on, hyvin kaunis kirja.
— Onko siinä kuvia? kysyi Ville.
— Ei ole kuvia, mutta ihmeen kauniita lukuja. Kyllä minä niitä kerron sunnuntaina.
— Kertokaa jo nyt.
— Ei vielä, sitten ei jää mitään sunnuntaiksi. Mökissä ei ollut koko talvena odotettu sunnuntaita näin iloisin mielin. Pysyväiseksi sen muisto jäikin jokaiselle.
Aikaisin he söivät aamiaisen. Sitten Kustaava lähti kylään, ja kotimiehet rupesivat ruoka-unille. Simo nukkui heti, mutta Villen mielessä oli luvattu kertomus, ja hänen täytyi viettää aikansa kapineitaan katselemalla. Mutta samassa kun Simo nosti päätään, meni Ville pyytämään:
— Kertokaa nyt sitä satua.
— Ei se ole satu, vaikka samalla tavalla se alkaa, sanoi Simo.
Ja hän rupesi kertomaan.
— Täällä maailman korvessa vaelsi kerran Kristitty niminen mies, jolla oli likaiset vaatteet ja raskas syntitaakka selässä. Se mies oli asunut kaupungissa, jonka nimi oli Turmelus, ja saanut sitten kuulla, että se kaupunki aivan kohta palaa tulessa ja tulikivessä. Se mies oli silloin lähtenyt pois kotoaan ja seisoi siellä vähän matkan päässä kuorma selässä, kirja kädessä ja itki. Se itki sentähden, kun ei tietänyt minnepäin pakenisi, ja itki se sitäkin, kun sen miehen vaimo ja lapset eivät lähteneet sieltä kaupungista eivätkä uskoneet, että kaupunki palaa, nauroivat ja pilkkasivat vain Kristitty parkaa.
Tähän tapaan Simo jatkoi kertomusta aina loppuun asti. Ville kuunteli suu auki. Äidistä suurine kontteineen tuli tuo raskasta kuormaa kantava vaeltaja. Epäilyksen suo, johon Kristitty alkumatkallaan upposi, oli aivan lähellä, niityn laidassa. Ahdasta porttia ei löytynyt mökin kuuluvilta, mutta jossain huoneiden solassa hän oli kesällä äidin kanssa kylässä käydessään nähnyt senkin. Portin saranat olivat narisseet surkeasti. Siellä samassa talossa oli se hirveä Apollokin, suuri musta koira, jonka hirveän suurta suuta ja kovaa ääntä muistaessaan Ville vieläkin vapisi. Kaikista pelättävin oli kumminkin tulinen järvi. Ja kun Simo oli päässyt loppuun, kysyi Ville ensimäiseksi:
— Heitetäänkö siihen tuliseen järveen lapsiakin?
— Ei siihen heitetä, jos on pappi ennättänyt kastaa ja siunata, selitti Simo.
— Heitetäänkös, jos ei ennätä kastaa? uteli Ville.
— Ei niitä sittenkään heitetä tuliseen järveen, mutta ne eivät pääse taivaaseenkaan. Ne asuksivat kirkkomaalla ja odottavat, että pappi heitä siunaisi. Kerrankin, kun pappi ajoi pimeänä yönä kirkkomaan ohitse, ne seisauttivat hevosen. Pappi luuli valjaiden lauenneen ja laskeutui korjaamaan, mutta valjaat olivat kunnossa. Pappi nousi taas kärryihin ja käski hevosta, mutta se ei liikahtanutkaan. Silloin pappi rukoili Jeesusta siunaamaan kaikkia kristityltä. Ei auttanut sekään, vaan kirkonaidan sisäpuolelta kuului lapsen ääni: "Entäs meitä?" "Ja teitä myös", sanoi pappi, ja samassa lähti hevonen juoksemaan.
— Pääsivätkö ne lapset sitten taivaaseen? ehätti Ville kysymään.
— Ovat ne sitten päässeet.
— Kuinka vanhat lapset pääsevät taivaaseen? Pääseekö kymmenennellä?
— Pääsee sinne vähän vanhemmatkin, jos eivät ennätä tehdä syntiä, selitti Simo.
Iltapuolella päivää veisaili Simo virsiä ja olisi opastanut siihen Villeäkin, mutta tämä ei voinut irtautua siitä vaikeasta kysymyksestä, joutuisiko hän tuliseen järveen, jos nyt kuolisi. Ville muisti katselleensa "sydämen kirjaa" hattu päässä ja syöneensä kakkuakin panematta ensin käsiänsä ristiin. Teki mieli kysyä Simolta, joutuisiko näiden syntien tautta tuliseen järveen, mutta ei rohjennut.
Illan hämärtäessä tuli Kustaava kylästä, tuoden kantokuorman leipä- ja särvinaineita. Hän olisi voinut olla iloinen matkastaan, mutta oli kuullut surullisen uutisen. Kivimäen Kaspo Haverinen oli kuollut.
— Vai jo kuoli Haverinen, virkkoi Simo. — Olisihan se ehkä mielellään elänytkin.
— Kukapa täältä halulla lähtisi, sanoi Kustaava. — Haveriseltakin jäi kovin päätöntä perettä, niin että kyllä olisi tarvinnut elää.
— Mikäpä niillä on hätänä, sanoi Simo. — Vanhin poika tulee muutamien vuosien kuluttua aikuiseksi.
— Tulleeko siitä Veertistä työmiestä, epäili Kustaava. — Sitä viulua kuuluu myötäänsä kiikuttelevan. Kunpa edes nyt herkeisi, kun isäkin kuoli.
— Nytkö, hymähti Simo. — Vähän taitavat sen ikäiset pojat surra minun ja Haverisen laisia isiään. Eiköpä vain Veertikin soitelle ilopolskaa, kun on päässyt.
— Ei tuo niin jumalaton liene, virkkoi Kustaava. Hän oli vähän pahoillaan siitä, että Simo otti tämän kuolemansanoman näin kylmästi. Olivathan nuo orvoiksi jääneet pojat Hetan lapsia.
Ville oli jännityksellä odottanut kuulevansa, mihinkä Kivimäen isännän sielu on kuoleman jälkeen joutunut, tuliseen järveen vaiko taivaaseen. Miksi eivät äiti ja Simo maininneet mitään siitä asiasta? Vai eivätkö he sitä tietäneet? Onkohan saanut kuolla niin, ettei ollut ketään katsomassa eikä kuulemassa?
XII.
Simon urakkatyö alkoi olla lopussa. Sen tiesi Ville ja pyrki vielä kerran käymään havumajalla. Hän oli sinne lähdössä, kun huomasi naisen hiihtäen lähestyvän mökkiä. Ville juoksi ilmoittamaan äidilleen:
— Tänne tulee vieras.
— Tuleeko! ihastui Kustaava ja meni katsomaan ikkunasta. — Näkyy olevan Petterin äiti. Sillä on varmaan jotain asiaa Simolle.
Ville jäi odottamaan vierasta eikä mennytkään metsään. Mutta eipä tämän vieraan näkeminen ilostuttanut mieltä. Sen katse muistutti vihaista nuuppolehmää. Ei sanonut hyvää päivääkään tupaan tullessaan. Kustaava meni kumminkin tervehtimään ja kysyi kuulumisia.
— Mitäpä näin köyhälle mökin akalle kuulunee, vastasi Agaatta niin suuttumusta ilmaisevalla äänenpainolla kuin vain osasi. — Eikähän tuota emäntäihmisten kannata kysyäkään.
— Mitäs kieltä se on? kysyi Kustaava ihmetellen.
— Se on sitä "nälkäkurjen" koulussa opittua kieltä, mutta eiväthän emännät sitä ymmärrä, jatkoi Agaatta.
— Ymmärtänevät tuon emännät, mutta en minä ymmärrä, vastasi Kustaava hiukan tivakammin.
Samassa vaihtoi Agaattakin äänilajia.
— Kyllä sinä… ymmärrät. Tunnetaan sinun jälkesi. Ethän sinä ole ikänäsi muuta tehnytkään kuin onkinut ukkoja, milloin leskiukkoja, milloin toisten ukkoja. Kyllä sinä olet jo valmis helvettiin heitettäväksi. Mutta vähä taitaa olla vielä mielestäsi tovereita helvettiinkin. Kuulutaanhan tuonne taas Haverinenkin kutautetun. Mutta etpäs päässyt sen rikkauksilla rehentelemään, vaikka siinä toivossa tapoit siltä akankin.
Kustaava väänteli itseänsä harmista ja virkkoi Villelle:
— Mene, hyvä lapsi, ulos tuota kuulemasta.
— Anna pojan olla, kivahti Agaatta. — Sittenpähän kuulee korvillaankin, minkälainen hänellä on äiti. On kaiketi se näinä päivinä silmillään nähnyt, jos on älynnyt katsoa.
— Mene nyt, Ville, uudisti Kustaava, kun ei poika lähtenyt kyllin sukkelaan.
Kun poika oli painanut oven kiinni, sanoi Kustaava tiukasti:
— Ja nyt, Agaatta, saat uskoa sen, ettei minulla ja Kurkisella ole ollut yhtään haureellista ajatustakaan, saati sitten muuta. Minä puolestani uskallan sen vaikka Jumalan edessä vannoa.
— Kyllähän sinä… uskallat vaikka sata kertaa vannoa, terhenteli Agaatta vastaan. — Mutta mitäs varten se ei tullut sunnuntaiksi kotiinkaan? Kyllä niiltä eväiltä olisi pitänyt kelvata kotimökin keitot, eivät ne niin rasvaisia olleet. Muut imelät siinä on ollut estämässä.
Kustaava päätti jättää vieraan yksin ja sanoi mennessään:
— On siinä ollut se, että olen antanut joka päivä keittoa. Lukenetko sen hyväksi vaiko pahaksi.
Hän tapasi poikansa tuvan oven takaa itkemästä.
— Kun et mennyt metsään Simon luokse.
Ville ei puhunut mitään.
— Älä muistele tuon vieraan puheita, sanoi Kustaava. — Mennään saunaan pakoon.
Vähän aikaa odotettuaan nousi Agaatta suksilleen, ja kohta hänen äänensä kuului metsästä, Simon työpaikalta. Kustaava otti tukon saunan ikkunasta ja kuunteli. Metsä oli yhtenä pauhuna, josta erotti vain tutuimmat makusanat ja aina uusiutuvan "nälkäkurjen" nimen.
Mutta täällä ei Agaatta saanut yhtään sanaa vastaansa. Simon kirveen kapse kuului pysähtymättä koko saarna-ajan.
Kun pauhu lakkasi kuulumasta, tukki Kustaava saunan ikkunan. Mutta Agaatta ei tullutkaan enää huoneeseen, anteli vain kartanolta käsin muutamia sanavarastonsa sakeimpia jätteitä ja lähti takaisin.
Tänä iltana viipyi Simo työpaikallaan tavallista pitempään. Kustaava kävi illan hämärtäessä kuuntelemassa, oliko se hengissä, mutta kun kuuli kirveen kapseen, niin palasi odottelemaan. Hän ennätti jo asettua nukkumaan, kun Simo viimeinkin tuli hiipivin askelin ja alkoi tulta tekemättä kaivella konttiaan. Hän nähtävästi toivoi olevansa yksin valveella.
Kustaava halusi päästä puhumaan päivän tapahtumasta ja kohottaen päätään virkkoi:
— Pitkäänpä Simo viipyikin tänä iltana metsässä.
— Niin viivyin, ja jos arvasin edeltäpäin, niin olisin jo ennen viipynyt.
— Oliko sillä Agaatalla mitä asiaa?
— Asiaako! toisti Simo. — On kaiketi se asiansa sanonut täälläkin.
— Sanoihan se, mutta en minä uskonut, että se on aivan sitä varten hiihtänyt tämän matkan.
Simo poikkesi aivan toiseen asiaan ja kysyi:
— Joko Ville nukkuu?
— Jo.
— No, hyvä. Minun on täytynyt tämän saman jupakan tautta hävetä niin monta kertaa, etten aukaise suutani omien enkä muiden lasten kuullen siitä asiasta.
— Mutta eikö se äänettä oleminen pahenna asiaa? arveli Kustaava. —
Lapset voivat jäädä siihen luuloon, että se on totta.
— Niin ne jäävät ja niin ne jäisivät, vaikka minä jokaisen haukkumasanan perästä huutaisin, että se on valhe. Agaatalla on kymmeniä keinoja uskotella lapsille, että se, mitä hän sanoo, on totta. Se hyvittelee niitä uskomaan paremmilla muillakin ja kehoittaa niitäkin haukkumaan minua.
— Haukkuvatko ne? kysyi Kustaava.
— Eivät vielä, mutta ne haukkuisivat äitinsä mieliksi, jos minä sanallakaan sanoisin vastaan… Kustaava kysyi viime viikolla, mitenkä kukaan voipi ryöstää toiselta hänen omat lapsensa. Niin ne voipi ryöstää, ja niin on minulta ryöstetty.
— On, on tässä matoisessa maailmassa jos jotakin, ihmetteli Kustaava.
— En minä ole muiden sanomalla uskonut Agaattaa tuollaiseksi.
Epäileekö se kaikkia?
— Aivan kaikkia yksinäisiä naisia ja jokaista, joka sattuu sanomaan minulle yhdenkään ystävällisen sanan.
— Mistä se on saanut alun luulolleen?
— Mistäkö? Siitä, että se itse olisi sellainen, jos olisi olemassa kukaan niin itseensä suuttunut, että tulisi tarjolle.
— Eiköhän noita ole? naurahti Kustaava.
— Ei ole vielä ollut kuin yksi ainoa, vakuutti Simo.
— Kukahan tuo on? kysyi Kustaava. — Tuntisinko minä sen?
— Tunnethan tämän.
— Itseäänkö Simo tarkoittikin? Niin, minkäpä sille enää voinee. Ja tottahan siinä on siihen aikaan ollut jotain viehättävää.
— Viehättävää, äännähti Simo. — Onhan pirussakin viehättävää siihen asti, kun se kyntensä paljastaa. Ja enhän minä viehätystä ajatellutkaan. Hirteen menoa, kurja, haudoin mielessäni ja katselin jo oksaa.
— Aivanko todella! huudahti Kustaava hämmästyen. — Milloinka?
— Totta se on ja sattui samana juhannusyönä, josta jo ennen puhuttiin, vastasi Simo, painaen alas päänsä. — Kun erosin sieltä ivaajain joukosta ja kotiin tultuani koetin soitella virsikanteleella virsiä, niin tuntui, ettei niistäkään löydy enää lohdutusta, ja silloin se kamala elämänlopettamisajatus tuli mieleen. Saadakseni siihen rohkeutta, join salaa isä vainajani viinan ja menin hoiperrellen rannalle katselemaan oksaa, mutta löysinkin itseni juhannusaamuna Agaatan aitasta. Ja siitä lähtien tätä hirressä riippumista on kestänyt… Ja totta minä en parempaa ansainnutkaan.
— Vai niin, vai niin, huokasi Kustaava. — Kukapa täällä ei erehtyne. Mutta sitä minä en ymmärrä, mitä iloa ja hyötyä on Agaatalla alituisesta luulemisesta ja haukkumisesta.
— Se on Agaatan suurinta huvia, sanoi Simo surullisesti naurahtaen. —
Vielä se käypi täällä toisenkin kerran haukkumassa.
— Tulisipahan vielä sille asialle, niin näyttäisin "koikaletta", uhkaili Kustaava.
— Näytä vain, mutta minä en anna sille sitä iloa.
— Miten se sille iloksi tulisi. Jos nytkin olisit antanut tuolla metsässä oikein miehen kädestä, niin muistaisi käyneensä.
— Eipä Kustaava tunnekaan vielä Agaatan luonnetta, sanoi Simo. — Iloa se olisi sekin. Kerran sai minun tauttani pienen mustelman käsivarteensa, ja heti juoksi huutaen hoilaten jokaiseen naapuriin näyttämään, että tuolla lailla se nälkäkurki rusikoipi. Ja kun se edes olisi ollut minun tekemäni, mutta itse pakkasi kätensä oven väliin, kun en olisi antanut tulla perässäni haukkumaan.
— Kyllä on ikävää sekin elämä, huokasi Kustaava. — Minä olen tähän asti luullut omaa elämääni kaikkein surkeimmaksi.
— Väärä luulo, sanoi Simo. — Mikä sinulla on hätänä! Täälläkin, näin syrjässä, näyt tulevan hyvin toimeen. Jospa muutatkin asumaan keskemmä kylää ja kuljet poikinesi talosta taloon kehräten ja kankaita kutoen, niin elät vieläkin paremmin.
— Samaa ovat monet muut sanoneet, myönnytti Kustaava. — Mutta olematon arvo on siitä estänyt, ja toisekseen joutuisi poika enemmän juoksulle ja saisi kuulla ja oppia jos mitä ilkeyttä.
Simo oli vähän aikaa äänetönnä ja sanoi sitten:
— Eikö tuo Ville liene nytkin saanut kuulla Agaatan suusta jos vaikka mitä.
— Ei se kuullut pitkältä, lohdutteli Kustaava. — Me menimme saunaan pakoon. Eikä se mahtanut ymmärtääkään.
— Kyllä ne lapset ymmärtävät enemmän kuin luullaankaan… Ohoi, ohoi, huokasi Simo kyhnähtäen kovalle penkille pitkälleen. — Sunnuntaina puhelimme Villen kanssa parhaina ystävinä "Kristityn vaelluksesta", ja nyt tuskin ilkeän enää silmiäni näyttää.
— Ei pidä niin synkästi ajatella, kielteli Kustaava. — Minä kestän Agaatan vihat, vaikka Simolla olisi täällä työtä kuinka pitkäksi ajaksi. Ja Ville on Simon täällä olosta niin mielissään, ettei se muistele mitään.
— Niin on ollut, mutta nyt se on jo mennyt… Ohhoi, ohhoi… unipa jo tuntuukin tulevan, köyhän kurjen ainoa elämän ilo.
Kustaava oli keskustelun alussa sytyttänyt päreen palamaan ja pistänyt uunikivien rakoon, että Simo näki syödä. Nyt oli päre palanut loppuun, ja tuli kaiveli sen viimeistä tynkää kivien kolosta. Kun kaikki puuaines oli hiiltynyt, tuikahti tulikin sammuksiin, ja hiili pudota rapsahti pankolle. Siinä se vielä muutamia kertoja risahteli, jonka jälkeen seurasi hiljaisuus.
XIII.
Simon pois mentyä tuli Villen ikävä. Nyt ei ollut ketään, joka olisi tehnyt päre vakkoja ja rekiä. Ville katseli usein kylälle päin, näkyikö ketään tulevaksi. Joskus näkyi heinämies, mutta se kääntyi ulompana olevan ladon luokse ja täytettyään häkkinsä meni takaisin.
Eräänä päivänä huomasi Ville hevosen, jolla ei ollut häkkirekeä.
— Tulkaa katsomaan! hän tolkkusi äidilleen. — Tänne tulee hevonen, jolla on punainen reki.
Kustaava tunnusteli tulijaa ja virkkoi:
— Se voisi olla Kivimäen ruuna, ja niin se onkin. Veerti on ajamassa.
— Mitä se tänne tulee? uteli Ville.
— En tiedä, mutta ehkä minä arvaan.
— No sanokaa.
— Ole nyt rauhassa ja istu hiljaisesti, kielteli Kustaava. — Ei vieraan tullessa pidä joutavaa riemastella eikä jäädä ikkunasta katsomaan.
Veerti oli ennättänyt pihaan ja asetteli hevosensa eteen heiniä.
Kustaava meni rukkinsa taakse, mutta ei pannut sitä pyörimään. Ville oli epätietoinen, mihin sovittaisi kätensä: povelleko vai polville. Selän taakse ne viimein vieraan tupaan tullessa sujahtivat.
Kustaava nousi tervehtimään ja kyseli kuulumisia.
— Ei tuonne mitään, vastasi Veerti, kuten oli kuullut muidenkin sanovan.
— Eikö mitään? huomautti Kustaava. — Tänne kerrottiin, että Veertin isä on kuollut.
— Kuolihan se toisella viikolla, myönnytti Veerti.
— Siinäpä sitä onkin. Orvoksi jäitte, poikaraukat.
Kustaavalle nousi vedet silmiin, ja samaa hän odotti näkevänsä Veertiltäkin, mutta ei siinä huomannut pienintäkään mielenliikutuksen merkkiä.
"On mahtanut itkeä itkettävänsä", ajatteli Kustaava ja auttaakseen poikia vanhaa tuttavuutta verestämään sanoi:
— Tule Villekin tervehtimään entistä leikkitoveriasi. Tämä tuskin tuntenee enää, mutta Veerti toki muistanee.
— Muistan minä, sanoi Veerti naurahtaen ja tarttui ujostelevan Villen käteen. — Tule tähän istumaan.
Kustaava meni rukkinsa ääreen ja katseli poikain tutustelemista.
— Oletko sinä ajanut hevosella? kyseli Veerti supattaen.
— En, vastasi toinen.
— Lähtisitkö minun kanssani ajamaan?
— Ei äiti laske.
— Mutta jos äitikin lähtisi?
— Sitten minäkin.
Villeä jo nauratti.
Kustaava arvasi, että Veerti oli häntä noutamassa kotiinsa, ja jouduttaakseen asiaa kysyi:
— Tuliko Veerti minua hakemaan?
— Niin. Laittoivat pyytämään, että lähtisitte pesemään huoneita ja olisitte saman tien hautajaisissa keittäjänä.
— Pitää lähteä, myönnytti Kustaava. — Veertikö siinä on hautajaisia puuhannut?
— Enhän minä niistä tiedä, sanoi Veerti ujostellen, kun kuuli itseänsä näin suurten puuhain alkuunpanijaksi ajateltavan.
— Kukapa siinä senkään vertaa, rohkaisi Kustaava.
— Aappo-setä siellä kävi kutsumassa arkun tekijän ja haki hautajaistarpeita.
— Vai niin. Onko ollut setien kanssa puhetta, miten teillä ruvetaan taloa hoitamaan hautajaisten jälkeen?
— Niinhän se setä sanoi minulle, että annetaan arennille, mutta muille kuuluu sanoneen, että myötäväksi se tulee.
— Antaisiko Veerti myödä?
— Minkäpä minä sille taitanen, jos myövät?
— Kyllä sinä taidat, sanoi Kustaava osaaottavasti. — Se on äitisi perintötalo, ja isäsikin on siinä tehnyt työtä niin paljon, että sanot vain, ettei sitä saa myödä, ja rupeat itse hoitamaan, niinkuin olet nähnyt isäsikin hoitavan.
— En minä osaa, epäili Veerti.
— Osaat sinä, innostutti Kustaava. — Otat taitavan rengin. Minä tulisin mielelläni karjanhoitajaksi, ja Ville alkaisi opetella rengiksi. Jo tämä saapi halot tupaan.
Veertiä alkoi esitys miellyttää.
— Jos setä suostuisi, mutta ei se ehkä suostu, koska aikoi ottaa pikku
Oton luoksensa ja minun sanoi pitävän ruveta renkipojaksi tai oppiin.
— Kumpaanko rupeat, jos et saa kotiin jäädä?
— Ennen minä oppiin.
— Rupea vain oppiin, vaikkapa sepän oppiin, jotta osaat takoa työkaluja, kun joudut isännäksi.
— En minä sepän oppiin, siinä pitäisi olla monta vuotta. Mutta mestari
Tarvainen ottaa yhdeksi vuodeksi, kun saapi tynnyrin rukiita.
— Joko siitä on puhuttu? kysyi Kustaava.
— Jo setä puhui, kun Tarvainen oli isälle arkkua tekemässä.
— En minä toivoisi Veertiä mestari Tarvaisen oppiin, säälitteli
Kustaava. — Saisivat muut tehdä kuolleiden arkkuja ja länkiä.
— Tekee se tuulimyllyjäkin ja vaikka mitä, kehui Veerti vilkastuen. —
Sanoi nuorempana tehneensä viulujakin.
Kustaava ei sittenkään ihaillut tätä oppipaikkaa. Hänelle jo selvisi, miksi Veerti oli enimmän taipuvainen mestari Tarvaisen oppiin. Olisi halunnut kieltää koko viulu-harrastuksesta, mutta kun oli yhteen matkaan lähtö ja vieläpä hautajaisiin, niin jätti sanomatta.
Hän kävi ottamassa halkoja tuvan uuniin kuivamaan. Palatessa on tupa kylmä, joten on hyvä saada puut heti palamaan. Muita valmistuksia ei ollutkaan. Parempana säilyneet vaatteet oli vielä otettava mukaan hautajaisten ajaksi.
— Mutta mitenkähän Ville tarkenee istua reessä nyt mennessä?
— Toin minä siltä varalta turkin, ilmoitti Veerti.
— Muistit toki ottaa.
— Arvasinhan minä, ettei ole, selitteli Veerti ja meni reestä noutamaan.
"Aivan yhtä avulias ja hyväsydäminen kuin äitinsäkin", ajatteli
Kustaava liikutettuna. Hän laitteli kiireesti Villen ylle vaatteita,
ja kun turkkia vähän lämmitettiin liedellä, oli kaikki matkakunnossa.
Viimeksi pönkkä oven taakse merkiksi, ettei ole ketään kotona.
Tie kulki heinäladon ohitse.
— Onko tämä — Ville käynyt talvella heinässä? kysyi Veerti.
— Kenenkäpä kanssa tämä olisi käynyt? selitteli Kustaava.
— Nyt me käymme joka päivä, hyvitteli Veerti.
— Kylmä saattaa tulla, arveli Kustaava. — Taitaa olla parempi, jos pysyttelee Oton toverina tupasalla.
— Ei sen Oton kanssa ole hyvä olla, se on niin eripurainen, valitteli Veerti. — Parempi meidän on olla yhtä matkaa. Ja kyllä tämä tarkenee turkin sisässä.
— Sittenpähän näkee, myönnytti Kustaava. — Hyvähän on oppia hevostakin ajamaan. Ei tarvitse sitten opetella, kun tulet Veertille rengiksi.
Veerti kurkisti turkin kauluksen aukosta Villeen ja kysäisi:
— Rupeatko sinä minulle rengiksi?
— Jos äitikin jääpi, myönnytti toinen.
Kustaava nauraa hymähti:
— Siinä on sinun renkisi, jolla pitäisi olla äiti mukana. Toisin mahtaa olla kymmenen vuoden kuluttua.
Perille tultua tahtoi Veerti ilahuttaa renkinsä mieltä valkealla leivällä, jota oli juuri ikään hautajaisia varten leivottu. Kakkua oli tavallista suurempi kimpale ja voita vahvasti päällä. Rengin suu vetäytyi mitä makeimpaan hymyyn. Antajakin oli tyytyväinen, kun huomasi osanneensa valita mieluisen "pestin". Mutta talon nuorempi isäntä katseli kierosti voikakun matkalle lähtöä, ja kun Ville aikoi haukata, niin jo ärähti: se on meidän leipää.
Ville peräytti palasen suustaan, mutta Veerti joutui avuksi:
— Älä kuuntele tuota, syö vain pois.
Villen kasvoilta oli hymy kadonnut, ja hän katseli epätietoisena, kumpaako piti totella. Isäntien vartalon pituus ratkaisi asian, ja Ville siirtyi pöydän taakse nurkkaan. Kieltäjän katseet seurasivat sinnekin, ja kun se huomasi, että Ville alkoi syödessään käännellä pöydällä olevan aapisen lehtiä, niin jo murahti: älä ota, se on minun kirjani.
Ville irroitti kätensä kirjasta, mutta erehtyi hetken kuluttua kurottamaan kätensä seinänraossa olevaan veitseen päin.
— Älä koske siihen, se on isän vuoluveitsi, kuului kohta.
Nyt jo alkoi Villelle selvitä, että tässä maailmassa on tarkat rajat, mikä kuuluu kullekin. Hän oli hyvin halukas seuraamaan Veertiä, joka kutsui mukaansa luudanvarpuja noutamaan, kun seuraavana päivänä pestiin tupaa.
Veerti otti kelkan, johon Ville sai turkkiin käärittynä istua kupottamaan. Veerti hyppäsi kelkan kannaksille ja antoi juosta tietä myöten pellonalusvesakkoon. Varpuja kärsiessään alkoi Veerti puhella:
— Jää sinä tänne meille niin kauvaksi kuin minäkin olen. Setä viepi hautajaistiellä Oton sinne setälään, ja sitten meidän on täällä hauska olla.
— Jos äiti lupaisi.
— Minä kysyn. Jäätkös, jos lupaa?
— En tiedä.
— Jää vain. Minulla on nyt oikea, hyvä viulu. Oletko sinä nähnyt viulua?
— En.
— Vai et. Se soipi hyvin kauniisti. Ja kun et sano Otolle etkä kenellekään, niin minä huomenna näytän sinulle.
— Missä se on nyt?
— Se on tuvan lakassa piilossa, ettei Otto löydä ja särje.
— Minkätähden se Otto särkisi?
— Isä oli käskenyt etsiä ja särkeä.
— Missä se on nyt sinun isäsi?
— Se on tuolia riihessä arkussa. Mutta särkisi se Otto vieläkin. Se tekee yhäkin, kuten isä neuvoi sairastaessaan. Vahtii kaikkia eikä antaisi muiden syödäkään.
Ville ei osannut tähän sanoa sitä eikä tätä. Hänen huomionsa kiintyi riiheen, jossa kuuli kuolleen olevan. Nämä, kuollut ja viulu, olivat hänelle käsittämättömiä ihme-asioita. Viulua hän kuvitteli mielessään pitkäksi ja hoikaksi kuin putkipilli, jonka oli kuullut soivan ja itsekin soittanut. Veertin päreviulu oli jo mielestä unohtunut.
Heillä oli kelkka kukkurana koivun varpuja ja alkoivat vetää vastamäkeä pihaan. Riihen kohdalle päästyä kysyi Ville:
— Näitkö sinä isäsi kuoleman?
— Näinhän minä, vastasi toinen.
— Mitenkä se kuoli?
— Se vain herkesi huokumasta.
— Entä sitten?
— Sitten haettiin mökin Ulla mummu pesemään ja vietiin riiheen.
Veerti antoi nämä selitykset yhtä reippaalla äänellä kuin viulustakin kertoessaan. Ville olisi toivonut kuulevansa tuvan ruskamisesta, ja mihin sielu joutui, mutta ei osannut enää kysellä.
XIV.
Kivimäen Kaspo Haverinen kelletteli riihen kiukaalla arkussaan eikä tietänyt hituistakaan, mitä menoa vaimoväki piti hänen huoneissaan. Vettä ja hiekkaa lattiat hulaisillaan, ja kolme kovakätistä naista hankasi sumilla, pitkävartisilla luudilla niin, että vesi pärskyi ja luutien sussutus kuului kartanolle asti.
— Tokkohan näitä lattioita on sitten Hetan hautajaisten pesty kertaakaan, arveli Kustaava.
— Ei ainakaan viiteen vuoteen, sanoi toinen, talossa viimeksi palvellut nainen. — Jos mainitsikaan pesemisestä, niin heti pani vastaan. Sillan niskapuut kuuluivat lahoavan.
— Osasi se isäntä vainaja säästää puitaankin.
— Jopa osasi. Ei tietänyt, että oman arkkunsa lautapuun kaatoi viimeksi.
— Siitäkö puusta se arkku tehtiin? kysyi Kustaava.
— Siitä, selitti toinen. — Se oli ruvennut kallistumaan pellon aidan päälle, ja ettei puu särkisi aitaa, oli ponnistanut niin viime tinkaan vastaan, että alkoi tulla verta suun ja sierainten kautta ja oli ollut vähällä rutistua puun alle. Pääsi kuitenkin omin apuinsa pihaan, mutta kuolemahan siitä viimein tuli. Ja kyllä siinä ei enää kuollessaan ollut verta monta tippaa. Enin osa oli juossut sinne kannon juurelle ja viimeinen vähitellen sairastamisen aikana.
Sillä aikaa kun naiset pesivät huoneita ja juttelivat vainajan kuolemasta ja ominaisuuksista, olivat Veerti ja Ville menossa naapuritaloihin astioita lainaamaan.
Otto jäi kotiin vaaniskelemaan, ettei kukaan koskettelisi isän tavaroita. Ja tuskinpa olisi vanhempi veli häntä ottanutkaan mukaansa, sillä isä oli ennättänyt eläessään opastaa pitämään huolta siitäkin, ettei Veerti aja hevosella juosten. Nytkin se katseli jäälle, jossa toiset menivät, ja nähdessään hevosen juoksevan vänisi vanhalta muistilta: "Kyllä minä sanon…"
Matkatoveriansa ilahuttaakseen ajoikin Veerti tavallista kovemmin ja kyseli:
— Oletko milloinkaan ollut näin kiivaassa kyydissä?
— En milloinkaan, vastasi toinen pidellen reen laidasta.
— Pelottaako?
— Ei pelota, vakuutti toinen, vaikka ääni vavahti.
Yhtä kyytiä he ajoivat aina Naurisharjun kartanolle asti. Siellä oli isäntä Nevalainen kopistelemassa rekeä ja virkkoi:
— Minä tässä katselin, kuka sieltä niin porhakasti ajoi, mutta
Kivimäen nuoret isännäthän sieltä tulivat.
— Ei tämä ole Otto, selitti Veerti hevosta kiinni sitoessaan.
— Kukas se on?
— Kustaavan Ville.
— Minkä Kustaavan?
— Sen, joka asuu Raivion mökissä.
Nevalainen tuli reen luokse ja Villeä leuasta kohottaen puheli:
— Vai sen Hyttilän entisen Kustaavan poika. Joko tämä on näin suuri.
Eipä näyttäisi naamaansa.
Ville oli kovasti hämillään, kun häntä noin katseltiin, ja koetti vetäytyä turkin kauluksen suojaan.
— Terveen näköinen poika, sanoi Nevalainen irroittaen kätensä Villen leuasta. — Ketä sinun isäksesi sanotaan? Vai etkö sinä tunnekaan isääsi?
Nevalainen näki, ettei tullut vastausta, ja kääntyi Veertiä puhuttelemaan.
— Mitä sinä tulit noutamaan?
— Pannua ja astioita.
— Pitää antaa astioita. Tulkaahan tupaan, niin tytöt katselevat.
Veerti seurasi kehoitusta, mutta kun huomasi Villen jäävän rekeen istumaan, niin kääntyi takaisin.
— Tule tupaan lämmittelemään, hän kehoitti.
— Ei minun ole kylmä, urahti Ville.
— Vaikkapa ei olisikaan.
— En minä.
— Miksikä et?
— Siellä kenties kyselevät isää, ilmaisi Ville esteensä.
Veertille uudistui vanha muisto: kätkyestä nostaminen ja äidin nuhteet, jotka eivät koskaan unohtuneet. Hän ymmärsi nyt Villen estelyn ja sanoi viihdytellen:
— No, jää sitten tänne, minä koetan joutua kiireesti.
Kohta toivatkin talon tyttäret rekeen suuren kahvipannun ja alkoivat houkutella Villeä huoneeseen. Tämä piiloutui vain turkin kauluksen suojaan eikä olisi näyttänyt silmiään.
— Sinäpä taidat olla kovin ujo, puhelivat tyttäret ja kaivoivat Villen kasvoja näkyviin.
Mutta kun he huomasivat, että pojalla oli vedet silmissä, kääntyivät pois, ja toinen sanoi:
— Vätyspä olet, kun pelkäät ihmisiä.
Nyt ei enää tullut kukaan puhuttelemaan, ja hän oli hyvillään, kun viimeinkin kaikki astiat olivat reessä ja Veerti alkoi kääntää hevosta.
Isäntä oli tullut katsomaan poikien lähtöä.
— Minnekkä sinä siitä? hän kysyi, kun ei Veerti kääntänytkään hevosta sinne, josta olivat tulleet.
— On asiaa Simo Kurkisen mökille, selitti Veerti.
— Mitä asiaa? tiedusti Nevalainen.
— Kutsun hautajaisiin veisaamaan.
— Älä kutsu Simoa, kielsi Nevalainen. — Kutsu joku muu.
— Sitä Kustaava käski kutsua.
— Vaikkapa. Kustaava ei ole ajatellut. Simo saattaisi veisailla sopimattomia virsiä.
— Kuuluu se ennenkin veisanneen hautajaisissa.
— On veisannut, mutta jos veisaa isällesi rumia pilkkavirsiä.
— Kirjastahan se veisannee, huomautti Veerti.
— Kirjastapa kirjasta, mutta kyllä sieltä löytyy pilkkavirsiäkin, selitti Nevalainen.
Veerti ei muuttanut päätöstään, vaan alkoi ajaa Simon mökille.
Kartanosta ulommaksi tultua kohotti Villekin päätään ja kysyi:
— Mitä se isäntä sanoi Simosta?
— Sanokoonpa mitä hyvänsä, tänne me menemme, vastasi toinen.
Simo oli metsässä, mutta Veerti ilmoitti asiansa Petterille, joka hakata nyhräsi halkoja mökin lastukolla.
Nyt oli nämä asiat toimitettu.
Kivimäen rinnettä pihaan kohottaessa alkoi Veerti puhua iltapäivätöistä.
— Puolisen syötyä me lähdemme noutamaan hyviä heiniä Kytöroiviolta, ja minä otan sinne mukaan viulun, että kuulet, miten se soipi. Mutta lupaathan, ettet puhu tästä kenellekään.
Muistihan Ville entisenkin varoituksen. Nyt vain halutti tietää, minkä näköinen tuo viulu on.
— Puhalletaanko siihen niinkuin putkipilliin? hän kysyi.
— Ei siihen puhalleta, selitti Veerti. — Se on puusta ja siinä on oikeat kielet.
Ville ei päässyt selville noista "oikeista" kielistä, jotka soivat puhaltamatta.
Tupa oli heidän kylässäkäyntiaikanaan pesty niin puhtaaksi, että kajahteli puhellessa.
Veerti valmisteli heinään lähtöä. Piti vahtia, milloin saisi kenenkään huomaamatta otetuksi viulun tuvan lakasta. Viimein se onnistui, vaikka kyllä oli Otosta vastusta, kun se alituiseen karnutti, että Veerti ajoi ruunalla juosten. Samaa juonta tuli pitämään silloinkin, kun toisilla oli heinään lähtö, mutta silloin Veerti suuttui ja ajoi piiskalla tupaan. Nyt hän piilotti viulun Villen suuren turkin povelle, joka ei uskaltanut oikein huokuakaan tätä ihmekapinetta suojellessaan. Toisen piti auttaa tyhjään häkkiin mennessä ja asettaa istumaan.
Kustaava huomasi, että poikien lähtöpuuhassa oli jotain salaperäistä, mutta ei mennyt siitä ottamaan selvää. Illalla nukkumaan asettuessaan hän alkoi udella Villeltä, mikä sen turkin povella oli heinään lähtiessä.
Poika muisti lupauksensa eikä vastannut mitään, ennenkuin Kustaava vakavasti selitti, että äidille pitää ilmoittaa aivan pelkäämättä ja peittelemättä.
— Ettekös sano Otolle? pyyteli Ville.
— En kenellekään, vakuutti Kustaava.
— Se oli Veertin viulu.
— Viulu, ihmetteli Kustaava. — Mitä se teki viululla heinässä käydessään?
— Se soitti siellä ladossa minulle, että sain kuulla, mitenkä viulu soipi, selitti Ville.
— Soitti sinulle, ihmetteli Kustaava yhäkin. — Sanoiko Veerti sinulle, mitä hän soitti.
— Valssia sanoi soittavansa ja kaakkuria, mutta sitten rupesi paleltamaan sormia.
— Vai niin. No, oliko se sinusta kaunista?
— Oli, myönnytti poika.
— Kuulehan nyt, Ville, alkoi Kustaava puhua vakavasti. — Kyllähän Veerti on muuten hyvä poika, mutta syntiä se tekee siinä, kun soittelee viulua ja vieläpä näin isänsä hautajaisten aikana. On näet, lapsi raukka, sillä lailla, että viulun soittajat ja tanssijat eivät pääse taivaaseen, vaan joutuvat kuolemansa jälkeen kadotukseen, elleivät sitä ennen tee parannusta. Sielunvihollinen on aina siellä, missä viulua soitetaan tai tanssitaan. Sentähden älä mene vasta sitä kuulemaan. Ethän?
— En, lupasi Ville ja kyhnähti tuvan penkille nurkkaan nukkumaan.
XV.
Kustaavan Ville heräsi aamulla siihen, että kuului virren laulua. Tuvan ovi oli auki. Sieltä ulkopuolelta se laulukin kuului. Tuvassa liikkui tuntemattomia ihmisiä, jotka katsoivat ovelle päin. Kohta sieltä alkoikin tulla miehiä, jotka kantoivat pitkää, mustaa kirstua, jonka sitten asettivat kahden lyhyen jakkaran päälle.
Pöydällä paloi kaksi kynttilää ja kolmas uunin pankolla. Leveänenäinen mies alkoi väännellä kirveen terällä kirstun kantta auki. Sitä tehdessään se alituisesti naputteli huuliaan. Kun kansi oli irtaantunut ja nostettu syrjään, kerääntyivät kaikki kirstun ympärille, ja muutamat pyyhkivät vesikarpaloita silmistään.
Villekin lähti nurkastaan mennäkseen lähempää katsomaan, mutta kun huomasi joukossa saman isännän, joka oli kysynyt hänen isäänsä, niin palasi nurkkaan takaisin.
Katselijat siirtyivät pöydän ympärille syömään. Muutamia jäi vielä kirstun ympärille, niiden mukana Simo, jonka Ville nyt tunsi, vaikka sillä olikin ehyemmät vaatteet kuin silloin hänen havunhakkuussa ollessaan.
Kustaava liikkui ruuan laittajain toverina. Siinä lomassa hän poikkesi nurkkaan Villen luokse ja virkkoi:
— Tule nyt katsomaan isäntää. Kohta et näekään, kun arkun kansi naulataan kiinni. Sitten lähtevät viemään kirkolle.
Äidin hameesta pidellen ja silmää räpäyttämättä seurasi Ville kirstun kupeelle. Kuolleen keltaiset kasvot ja kuopalle painuneet silmät kammottivat, eikä hän joutanut ajattelemaan mitään muuta, kuin ettei vain kuollut liikahtaisi.
— Tuon näköiseksi ihminen menee, kun henki lähtee, puheli Kustaava surullisella äänellä. — Tule vain tähän lähelle. Ei se tee mitään. Kosketa kättä, tällä lailla, niin sitten ei pelota.
Koskettelukehoitus vain lisäsi Villen pelkoa, ja hän vetäytyi ulommaksi. Muistui mieleen "sydämen kirjan" kuvat, joista ei yksikään ollut noin pelottava.
Kun Kustaava meni noutamaan juomista ruokapöytään, kiirehti Ville takaisin nurkkaansa. Hänen oli jo nälkä ja teki mieli katsella muiden syöntiä, mutta kun kirstun reunan ylitse näkyi kuolleen otsa, niin ei uskaltanut kääntää katsettaan muuanne, ettei silloin liikahtaisi. Väliin täytyi kumminkin vilkaista pimeään paikkaan tuvan uunin päälle, ettei vain sinne milloin musta enkeli ilmestyisi vahtimaan kuolleen sielua.
Ruokapuuhakaan ei unohtunut. Vieraat olivat syöneet, mutta istuivat kumminkin äänettöminä paikoillaan. Mitähän ne odottivat? Tuotako pientä Ottoa, joka viimeisenä purra jauhatte!i pöydän nurkalla?
Samassa alotti Simo virren. Ville säikähti pahemmin kuin silloin siellä metsässä havumajalla. Hän alkoi aavistaa, että hautajaisissa on tällaista, ja katseli pelonsekaisella kunnioituksella Simoa, joka uskalsi laulaa, vaikka kuolleen kirstu oli auki ja noin paljon joukkoa oli läsnä. Virsi loppui, ja joukotkin nousivat pöydästä.
Leveänenäinen mies meni kirstun luokse, nosti kannen paikoilleen ja alkoi lyödä nauloilla kiinni. Vasaran pauke kuului niin kovalta ja kammottavalta, että Ville hytkähti joka lyönnillä. Viimeisen naulan lyötyä pääsi Villeltä helpotuksen huokaus. Ei ollut enää pelkoa kuolleen liikahtamisesta.
Joukot alkoivat vetää päällysvaatteita päällensä. Kustaava kääri Oton isävainajansa turkkiin ja sitoi vyöllä kiinni.
Simo alotti virren: Kohta joudun minä matkaan, jolloin miehet kantoivat kirstun rekeen, jonka edessä oli Nevalaisen musta ori.
Leveänenäinen mies puuhasi etumaisena naputellen huuliaan.
— Kuka tuopi luokkiin merkin?
Kustaava kävi etsimässä valkean liinan.
— Ovatkos eväät matkassa?
— Ovat tuolla toisessa reessä.
Villekin oli tullut eteisen ovelle lähtöä katsomaan, ja hän pääsi kuin mistähän pihdistä nähdessään tuon pitkän mustan kirstun katoavan kartanolta. Muutkin kotiin jääneet ihmiset alkoivat puhella iloisemmin. Parasta kaikesta oli, että pääsi syömään valkeata leipää ilman että Otto oli vihaisesti katselemassa. Ja Simo lauloi näillekin viimepöytäläisille ruokavirren, joka nyt kun kuollut oli pois viety kuului Villenkin korviin aivan yhtä kauniilta kuin siellä mökin tuvassa.
* * * * *
Nyt aamupäivällä alkoi Kustaavan varsinainen toimi, hautajaisväelle keittäminen. Sitä varten täytyi puhdistaa navettakodan suuri karjapata, johon tyhjennettiin sukulaisten ja naapurien tuomat maitoastiat. Simo pienenteli keittopuita ja valmisti leveän melan, jolla pataa hämmennettiin. Ville hääräsi kolmantena.
Siinä pataa hämmennellessään alotti Kustaava keskustelun.
— Kukahan tähän taloon tullee asumaan poikien alaikäisenä ollessa? hän arveli.
— Eikö tuo Nevalainen ostane, sanoi Simo. — Sehän tätä on mieluillut pitkin aikaa karjansa laitumeksi.
Kustaava raapasi kipakasti nenäänsä.
— No eikö siihen kauppaan ole orvoilla itsellään mitään sanomista?
— Mitä ne välittävät alaikäisistä! Poikain setä, lähin sukulainen, asetetaan holhoojaksi ja hän luultavasti myöpi Nevalaiselle.
— Mistä pakosta? tiukkasi Kustaava. — Ei tässä ole velkoja.
— Holhoojan on huokeampi hoidella rahoja, ja ehkä itsekin tarvitsee, selitteli Simo, korjaillen tulta padan alle.
— Mutta saapiko setäkään niin vain ottaa orpojen rahoja omikseen?
— Ei muuten kuin velaksi. Mutta se on parempaa velkaa kuin syrjäisen velka. Oton elatuksella kuittautuvat korot.
— Entäs Veerti?
— Olen kuullut, että Veerti pannaan tämän myllymestarin, kirstuntekijän oppiin.
— Kyllä minä jo sen puuhan tiedän, mutta ei suinkaan se siinä monta vuotta ole.
— No sitten saapi olla missä haluttaa.
Kustaavan nenää kutkutti yhä kipakammin.
— Tietääkö Simo varmaan, että niillä on sellaiset hommat?
— Mestari Tarvainen sitä kertoi ja hän tietää, kun on kummankin talon hyvä ystävä.
— Onpa kaunista sukulaisten hommaksi, harmitteli Kustaava. — Mutta jos ei muu auta, niin minä rupean pahapääksi ja käyn tuomarille kantelemassa, että siellä aiotaan tehdä suoraa vääryyttä. Tuomarin täytyy estää kauppa.
— Mutta sukulaisetpa suuttuvat eivätkä anna sinulle työtä eikä ruokaa, huomautti Simo.
— Olkoot antamatta. Minä lupasin Hetalle hänen kuolinvuoteellaan, että pidän lapsista huolta, niin paljon kuin voin. Ja nyt minun täytyy pitää ja pyytää muitakin avukseni.
— Ehkä Veertinkin kielto jotain vaikuttaisi, huomautti Simo.
— Pitäisi sen vaikuttaa, jos sillä vain olisi rohkeutta mennä sanomaan.
— Menkää yhdessä, kehoitti Simo.
— Se on hyvä neuvo, tunnusti Kustaava. — Mutta vielä varmemmin se asia tulisi selvitetyksi, jos Simo olisi kolmantena.
— Minäkö? sanoi Simo hämmästyen, — En minä kykene enkä uskallakaan tästä asiasta puhua kuin enintään nyt, jolloin ei ole ketään muita kuulemassa.
— No miksikä?
— Ymmärräthän tuon. Ajaisivat pois koko kylästä.
— Eivät ne kylästä saa ajetuksi, mutta voisi siitä olla jotain haittaa, jos tietoon pääsisivät, myönnytti Kustaava. — Mutta pidetään salassa. Kyllä Veerti on niin luotettava, ettei se puhu kenellekään. Veerti voisi vielä auttaa Simoa pääsemään tähän lampuodiksi.
— Minäkö tähän! sanoi Simo. — Ei toki ajatellakaan sellaista.
— No miksei? Onhan Simo ollut suuremmallakin paikalla.
— Ei puhuta, ei puhuta, pyyteli Simo tullen aivan levottomaksi. — Se oli toinen paikka ja toinen aika. Mutta nyt, ja vielä tähän Hetan entiseen kotiin. Ei siitä tule mitään. Minun ajallinen onneni on ainaisesti mennyttä, miten käynee iankaikkisenkaan.
Kustaava huomasi ajattelemattaan koskettaneensa vanhoihin haavoihin ja alkoi varovasti lohdutella:
— Ei niitä entisiä auta muisteleminen. Ne täytyy unohtaa ja koettaa vain mennä eteenpäin. Soisin teidän pääsevän vielä paremmille päiville, sanokoonpa Agaatta minusta mitä hyvänsä.
— Kyllä minä ymmärrän, huokasi Simo. — Sinä jaksat köyhänä ja parjattunakin olla vihaamatta toisia. Niinhän täällä pitäisi jaksaa kaikkien muidenkin.
Kustaava aikoi torjua liikaa kiitosta, mutta ei joutanut, sillä velli rupesi kuohumaan yli laitojen.
XVI.
Jospa vain Kivimäen Kaspo Haverinen olisi nähnyt, miten hänen miespuoliset saattajansa samassa jättivät surunaamarin, kun saivat hänet mullan alle kuopatuksi, niin hän olisi heti aavistanut, mikä niillä oli nyt mielessä. Ja jos hän sitten illemmalla olisi tullut kotiinsa ja saanut kuulla, miten ne hänen talostaan ja tavaroistaan puhelivat ja päättelivät aivan kuin omistaan, niin kyllä hän olisi toisenkin kerran sipaissut leukapartaansa ja pyöräyttänyt päätään. Ja jos hän kaiken tämän lisäksi olisi saanut tietää, että tuo kielen kostuke, jota miehet pöydän ympärillä istuen ahkerasti maistelivat ja joka heistä teki näin puheliaita, oli hänen rahoillaan ostettu, niin olisi siitä naapureille ja veljillekin tullut lähtö yön selkään. Mutta kolmen kyynärän syvällä maan alla makasi nyt Kaspo, ja hänen talonsa ja tavaransa varsinaiset perijät katselivat hämillään tätä hautajaisten lopputoimitusta.
Vainajan vanhin veli muisti joskus ryyppy-touhunsa lomassa orpojakin ja tullen toisen tai toisen rinnalle istumaan, päätä taputellen tolkkasi:
— Ei teillä, pojat, ole mitään hätää, kyllä minä pidän teistä huolen. Te olette minun veljeni poikia, minun rakkaan veljeni poikia, ei teillä ole mitään hätää, kyllä minä teistä pidän huolen. Jos te tarvitsette mitä, niin kyllä minä pidän teistä huolen, ei teillä ole mitään hätää.
Otto otti tämän sedän sydämellisen huolenpitopuheen aivan täydestä, mutta Veerti jo ymmärsi sen ympäripyöreäksi ja siirtyi yhden kierroksen kuultuaan toiseen paikkaan istumaan.
Kustaavasta oli mieleen, ettei Veerti ruvennut tuota joutavaa puhetta pitkältä kuuntelemaan. Hän pelkäsi enimmän sitä, että setä alkaa osoittaa ystävyyttään tarjoamalla ryyppyjäkin, ja oli varustautunut nostamaan toran, jos sellaista kuulisi. Kustaavaa harmitti aivan kylliksi sekin, kun sama huolenpitäjä oli haudalta palattuaan tyrkytellyt Simolle viinaa niin paljon, että se kurja pehmeni aivan kokonaan, ei kyennyt syömään, vielä vähemmin ruokavirttä laulamaan ja hänet täytyi taluttaa saunaan nukkumaan. Siellä se hänen suosittamansa hautajaisvirsien laulaja nyt lepäsi. Kyllä Kustaava oli pelännyt niin käyvän, mutta ilkeätä oli mennä toisten kuullen aikuisia miehiä varoittamaan. "Mutta jos Veertille tarjotaan pisaraakaan, niin silloin minä sanon suoraan", hän päätteli harmissaan ja piti silmällä, mitä nämä hellät sukulaiset ja hyvät naapurit tuumivat ja touhusivat.
* * * * *
Toisen hautajaispäivän aamupuolella menivät enimmät vieraat kotiinsa, ainoastaan orpojen sedät ja Naurisharjun Nevalainen jäivät tuumimaan, milloin perunkirjoitus ja tavarain huutokauppa pidetään.
Veloista enempi kuin saamisistakaan ei ollut huolehtimista, sillä Kaspo vainaja oli maksanut vanhat velat, ja mitä rahoja oli, ne hän oli säilyttänyt takanaan.
— Mutta isännän kuoltua saapi rovasti lehmän, muisti joku. —
Rahallako se maksetaan, vai lehmäkö annetaan?
— Ei rahalla, sanoi holhoojana toimiva Aappo setä. — Viepi pienimmän ja huonoimman lehmän. Myötäviksi ne kumminkin tulevat.
— Kukas se viepi?
— Osaahan Veerti viedä.
Mutta Veerti muisti, millainen hätä hänellä oli lukukinkerillä, kun rovasti torui huonosta ulkoluvusta, ja jouduttautui sanomaan:
— En minä lähde yksinäni, en ollenkaan.
— Pitää ottaa joku poikanen toveriksi, sanoi setä.
— En sittenkään, väitti Veerti melkein itku kurkussa. — Minä en osaa sanoa mitään.
Keskustelua kuunnellessa johtui Kustaavan mieleen toinenkin asia, jonka voi samalla tiellä toimittaa, ja hän sanoi:
— Jos minä kelpaisin toiseksi, niin ei Veertin tarvitsisi puhua mitään, kyllä minä saisin asian toimitetuksi.
— Jo toki, myönsi holhooja. — Ja tottahan Veerti lähtee Kustaavan kanssa.
— Lähden minä sitten, lupasi tämä.
Asia oli päätetty, ja aikaisin seuraavan päivän aamuna alkoi lehmän talutus.
Ville jäi Oton kanssa Kivimäelle, eivätkä he enää joutuneetkaan tavaroiden tautta niin usein ristiriitaan kuin ensi päivinä. Oton isäntä-luonto oli suuresti masentunut, kun sai omin silmin nähdä, minne isä vietiin ja miten monet kymmenet tuntemattomat ihmiset häneltä lupaa kysymättä söivät ja joivat heidän pöydässään ja veivätpä jo lehmänkin. Hän alkoi aavistaa, että isän mukana meni valta häneltäkin, ja tyytyi hiljaisuudessa piilottelemaan omia tavaroitaan, ettei niitä vietäisi.
Alakuloisella mielellä oli Veertikin, kun hän pieni vitsa kädessä asteli lehmää kiirehtien. Kustaava luetteli ajan kuluksi tielle näkyvien talojen ja mökkien nimiä, mutta yksinään hän enimmäkseen sai puhella.
He olivat jo kulkeneet puolen matkaa, kun Kustaava kysäsi:
— Arvaako Veerti, miksi minä halusin tätä lehmää viemään?
— Enhän minä, urahti toinen.
— Sen vuoksi, selitti Kustaava, — kun kuulin hautajaisten aikana, että setäsi todella aikoo myödä Kivimäen. Sitä ei toivonut äitisi eikä varmaan isäsikään. Ja nyt minä aion tästä asiasta puhua rovastille, että hän estäisi. Ja kyllä rovasti saapi sen kaupan estetyksi, jos vain sanot omasta puolestasi, ettet anna myödä.
— En minä osaa sanoa, esteli Veerti. — Minä olisin siellä tuvassa sen aikaa, kun Kustaava käypi sanomassa.
— Ei minun sanomiseni yksinään auta, selitti Kustaava. — Pitäisi sinun olla kuulemassa, kun minä selitän. Ei sinun tarvitse puhua monta sanaa, kunhan myönnyt siihen, mitä minä sanon. Minä en saa tunnon rauhaa, jos jätän tämän asian puhumatta. Äitisi pyysi pari päivää ennen kuolemaansa, että pitäisin teistä huolta, kun hän kuolee. Ehkäpä Veertikin muistaa sen sunnuntaipäivän, kun olit Oton ja Villen kanssa siellä ruispellon pientarella, ison kiven kupeella päreviulua soittamassa, vai etkö muista?
— Muistan, yrähti Veerti.
— Vai muistat, jatkoi Kustaava vilkkaasti. — Aivan samana päivänä hän puhui minulle monesta asiasta. Oli huolissaan teistäkin, että jäätte lukemattomiksi, kun ei hän ole muistuttelemassa. Sanoi, että siitäkin huolehtisin, mutta enhän minä ole voinut eikä minun ole tarvinnut isänne elinaikana puhua mistään mitään. Mutta kun kuulin isäsi kuolleen, niin aloin ajatella, mitenkä pääsisin niin lähelle, että voisin olla vähänkään neuvona ja ohjaajana. Etkä sinä arvaa, kuinka iloiseksi minä tulin, kun näin, että tulet noutamaan hautajaisiin. Sainhan siten kuulla tarkemmin, minne teidät siirretään asumaan ja miten pitkäksi aikaa. Ja nythän tuo on tiedossa niin teillä kuin minullakin. Mutta jos äitisi olisi aavistanut, että joudutte näin nuorena aivan orvoiksi, niin varmasti hän olisi puhunut Veertillekin, että hänen perintötalostaan ei saa luopua. Äitisi olisi päässyt emännäksi suuriinkin taloihin, mutta hän tahtoi olla vanhan isänsä luona Kivimäessä. Se oli hänen syntymäkotinsa, ja se onkin niin rauhallinen paikka, etten minäkään missään asuisi mieluummin. Eikö Veertikin tunne mielessään, että se on paras paikka? Sanoppa nyt.
— On se, myönnytti Veerti hiukan ilostuen.
— Niin on, vahvisti Kustaava. — Se on niin erillään kaikesta kylän melusta, että jos olisi ollut hiukkasenkaan toivoa saada setänne taipumaan, niin olisin pyytänyt, että saisitte olla kotonanne liikkumatta. Minä olisin mielelläni hoitanut teidän talouttanne aivan ruokapalkalla, ja kovimmat työt olisi teetetty urakkalaisilla, elleivät olisi antaneet ottaa vakituista renkiä.
Veerti ymmärsi Kustaavan puhuvan täyttä totta ja mielistyi tuumaan.
— Jospa ne sedät antavatkin olla, kun Kustaava käypi puhumassa, hän sanoi näpäyttäen vitsalla lehmää lautaselle.
— Ei, eivät ne luota minuun, sanoi Kustaava, ollen iloinen Veertin myöntyväisyydestä. — Meillä ei ole muuta keinoa kuin saada myönti estetyksi, jotta pääsisit viiden tai kuuden vuoden kuluttua kotisi peltoja kyntämään. Jos olisin silloin elossa ja tässäkään terveydessä, niin, leikkiä puhumatta, minä ja Ville olisimme ensimäiset työmiehet, jos vain kelpaisimme.
Kustaava ei kysynyt tätä asiaa tämän tarkemmin, katsahti vain Veertin silmiin ja nähdessään, että se hymyili, jatkoi tyytyväisenä:
— Onhan melkein turhaa suunnitella asioita monta vuotta eteenpäin, mutta joutaahan tässä kävellessä juttelemaan. Luoja se viimeksi määrää, miten mikin asia on menevä. Minäkin voin jo silloin olla haudassa, sillä tänä talvena olen alkanut tuntea hartioissani outoa vihleksimistä ja hengenahdistusta. Ei tiedä, milloin Villekin saapi turvautua aivan syrjäisten ihmisten armoihin. Ja hyvin tyytyväinen olisin, vaikkapa Veerti olisi silloin siinä asemassa, että voisi antaa työtä ja ruokaa ja kohtelisi ja neuvoisi niin ystävällisesti kuin näinäkin päivinä. Siihen mennessä ennättää jo vakavoitua ja heittää pois turhat lasten leikit, niinkuin viulun soitot ja sen semmoiset, joista on vain turhaa ajan kulua.
Kustaava ei halunnut tarkastaa puhetoverinsa kasvoja, sillä hän aavisti, ettei se tätä toivomusta kuullessaan hymyile, jatkoi vain rauhallisesti:
— En minä sillä, että viulun soitto olisi niin erittäin pahaa, jos sitä tekee omaksi huvikseen. On paljon pahempia tapoja. Mutta Veertilläkin alkaa olla rippikoulunkäynti-ajat ja silloin olisi luettava ahkerasti, ettei tarvitsisi käydä monena syksynä tarjolla.
Kustaava ymmärsi, että tämä toivomus oli kaikkein — vähimmän miellyttävä, mutta kuolevalle äidille annettu lupaus pakotti sanomaan senkin. Ja lievennykseksi hän jatkoi:
— Kyllähän Veerti osaakin lukea sisältä, mutta siellä rippikoulussa vaaditaan ulkolukuakin. Enkä minä ollenkaan ihmettele, jos ei ole ennättänyt oppia, kun isäntä vainajalle piti olla joka tunti työssä. Niin ainakin minun teillä ollessani piti olla, mutta mitenkä on ollut sen jälkeen?
Nyt taas katsahti Kustaava puhuteltavaansa, odottaen vastausta, joka tulikin.
— Työssähän minun on pitänyt olla joka päivä.
— Niin, sitähän minä. Mutta jos nyt joudut mestari Tarvaisen oppiin, niin sano edeltä päin, että sinulle täytyy antaa aikaa lukea. Ja jos ei siinä ole aikaa, niin sano sedällesi, että hänen pitää antaa rahaa tai ruokaa, jotta voit olla muutamia viikkoja aivan sillä töin.
Kustaava ymmärsi, että hänen täytyi jo lopettaa ja jutella jotain hauskempaa. Taloton taivalkin loppui ja kylän kohdalla täytyi puhella mistä milloinkin ja lähimpien talojen kohdalla olla aivan äänettä, Kustaava viittasi kädellään erästä suurta taloa kohti ja kysyi:
— Onko Veerti kuullut, miten tuo Laitilan talo on rikastunut?
— En minä ole kuullut, vastasi Veerti vilkkaasti. — Mitenkä?
— Siitä kerrotaan, lieneekö sitten totta, että näiden nykyisten asukasten ukkovaari on sota-aikana saanut piilotetuksi sotaväen raha-arkun.
— Kokonaisen arkun? Kuinkahan suuri lienee ollut?
— Kukapa sen tietänee, enempi kuin sitäkään, että onko se aivan totta. Mutta sen minä olen kuullut monelta, että siinä on vielä nytkin vanhoja hopearuplia ja että ne säilytetään eloaitan ylisillä suuressa maitopytyssä.
— Minnekähän ovat panneet sen arkun?
— Minne lienevät kätkeneet, tai ehkei ole ollutkaan. Rikastuvat ne muutamat talot muutenkin.
— Onko tästä vielä pitkältä sinne pappilaan? kysäsi Veerti.
— On tästä muutamia virstoja. Miksikä sitä kysyt?
— Eiköhän ennätettäisi käydä siellä ja tulla tuohon taloon yöksi? selitti Veerti.
— Sittenpähän nähdään, miten ennätetään, vastasi Kustaava ja jäi yksinänsä ajattelemaan, mistä se johtui, että Veerti halusi juuri tuohon taloon tulla yöksi. Ehkäpä on rahojen ihailu jäänyt isän perintönä pojallekin.