XVII.
Mestari Tarvaisen oppilaaksi Kivimäen Veerti joutui kuin joutuikin. Ja paremmat päivät hänellä siellä elannon ja työn puolesta olikin kuin viime vuosina kotonaan.
Mestarilla ei ollut lapsia, ja vaikka hänen vaimonsa täytyikin olla kuin "hyypiän hävitetyssä kaupungissa", niin oppipoikaa hän säälitteli ja palasteli ehkä liiaksikin. Olivatpa he työssä kotona tai kylässä, valitsi mestari oppilaalle huokeimmat työt ja piti huolen, että, sille annettiin kahvia yhtä usein kuin hänellekin.
Aappo-setä kävi silloin tällöin sivu kulkiessaan tietämässä, miten veljenpoika oppii ja viihtyy. Ensimäisen oppivuoden loppupuolella tuli Aappo-setä tilaamaan hevoselleen länkiä, joiden tekijänä Tarvaisella oli suuri maine, vaikka myllymestarin nimeä hän enimmän suosi.
Aappo-setä oli eläinrakas ja halusi saada länget, jotka sopivat hevosen olkapäihin kuin "valetut". Mutta sellaisia länkiä valmistaessa täytyy ottaa monta lastua, ja että ne tulisivat otetuksi oikeista paikoista, siitä tarvitsi länkimestarin kanssa keskustella. Ja jotta keskustelu kävisi sujuvasti, oli Aappo-setä varannut mukaansa kielenvoidetta, jota he nyt mestarin pienessä kamarissa kahvin seassa maistelivat. Sedän kieli ja mielikin olivat jo aivan herkimmässä vireessä. Hänen pysty nykerö nenänsä melkein hipui mestarin leveätä nenää, kun hän selitti:
— On meillä länkiä, en minä niitä sen vuoksi tarvitse. Mutta kun sinun kehutaan osaavan tehdä länget, jotka eivät hankaa karvaa eivätkä nouse kurkulle, niin minä tulin aivan asiakseni sanomaan, että tee sinä sellaiset länget. Minun hevoselleni sinä et saa tehdä sopimattomia länkiä.
— Olenkos minä ennenkään tehnyt? kysyi mestari maiskutellen huuliaan.
— Et minun hevoselleni. Mutta tuo Hyttilän nuori isäntä sanoi, että sinultakin tulee huonot.
— Niinkö sanoi?
— Niin sanoi.
— Sanokoon. Pitäisikö minun saada käyvät länget, jos joku tuolta tieltä tai lahden takaa huutaa tekemään hevoselleen länget! Tuokoon hevosensa tänne nähtäväksi, niinkuin sinä toit, ja tulkoon tänne huoneeseen sanomaan ja selittämään, niinkuin sinä tulit, ja moittikoon sitten, jos on moittimista.
— Se on oikein, vahvisti Aappo-setä. — Hevonen pitää tuoda nähtäväksi. Minä toin, ja me katsomme vielä uudestaankin sen olkapäät… Mutta opeta sinä minun veljenipoikakin tekemään länkiä.
— Minä olen jo opettanut, kehui mestari. — Sinä saat nähdä, että se osaa jo nytkin tehdä.
Mestari raotti tuvan ja kamarin välistä ovea ja hoihkasi:
— Veerti! Tuoppa tänne setäsi nähtäväksi ne pienet länget.
— Mitä se setä niillä, esteli Veerti, joka parhaillaan höyläsi jotain lautaa.
— No, tuohan pois, kiirehti mestari.
Veerti otti höyläpenkin laatikosta vaaksan pituiset länget ja antoi mestarille.
Mestari asetti länget sedän eteen pöydälle ja sanoi mahtavasti:
— Katseleppas näitä. Ne ovat veljesi pojan valmistamat, ja mitäs sanot?
Aappo-setä otti länget käteensä ja nostaen ne aivan nenänsä tasalle katseli niitä niin ihastuneena kuin pieni lapsi jotain harvinaista koristusta.
— Ovatko nämä Veertin tekemät? hän ihmetteli.
— Ovat, vahvisti mestari yhä mahtavampana. — Minä en ole niistä irtauttanut yhtään lastua. Ja katsele sinä joka puolelta, miten palat ja rahkeen reiät ovat säännölliset, aivan kuin oikeissa längissä.
— Niinpähän on, ihasteli setä käännellen länkiä. — Minun pitää saada nämä mukaani, kotijoukoille näytettäväksi… Veerti, kuulehan! Annatko sinä nämä länget minulle, jotta vanha mummosikin näkee, mitä sinä olet oppinut.
Veerti vain höyläsi.
Mestari suhahti jotain sedän korvaan.
— Kuulehan, Veerti! uudisti setä. — Minä annan näistä sinulle 50 penniä. Tule tänne, niin saat heti.
Veertin höylä seisahtui.
— Tule, tule ottamaan, kehoitti mestari. — Onhan meillä puita tehdä toiset.
Veerti tuli ovelle ja otti rahan, jonka setä oli kaivanut kukkarostaan.
Setä katseli uudestaankin länkiä ja puheli:
— Nyt näkevät kotijoukot, että minä tein viisaasti, kun annoin sinut oppiin. Länkiä tarvitaan joka talossa.
— Etkö luule Veertin oppivan täällä muutakin! kehahti mestari. — Tulehan käymään viikon kuluttua, silloin saat nähdä kelkan, niin siron, ettet ole ennen nähnyt.
— Sitäkö se siellä yksinään höyläilee? kysyi setä.
— Minun töitäni se näin keskellä päivää höyläilee, selitti mestari. —
Toivat tähän ruumisarkun tekeet.
Aappo sedän muoto muuttui vakavaksi ja hän kysyi:
— Kuka on kuollut?
— Se entinen Porraspuron Lipponen.
— Vai jo kuoli Lipponenkin, huokasi setä kallistaen päänsä surulliseen asentoon. — Niinhän täältä mennään yksi toisensa perästä. Kuka teettää Lipposelle arkun?
— Kylän ruotukunta.
— Vai kylän ruotukunta.
Mestari alkoi kalistella tyhjiä kuppeja ja raottaen kamarin ovea hoikkasi:
— Tuoppa kuumaa kahvia ja anna Veertillekin.
— Se on oikein, se on oikein, myönteli setä kohottaen päänsä. — Veertille välttää paljas kahvi. Ei sen ikäisen tarvitse vielä tätä väkevämpää, saattaisi taipua tavaksi. Se on erittäin, kun on elänyt meidän iälle, silloin se ei haittaa mitään. Veli vainaja se ei maistanut… Mutta kuulehan, kun minä kysyn sinulta yhtä asiata, mutta niin etteivät muut kuule: onko Veerti puhunut täällä ollessaan siitä Kivimäen myöntijutusta?
— Ei ole puhunut. Joko se nyt myödään?
— Ei myödä, mutta kuulehan. Se asia on sillä lailla, että minä olisin myönyt, mutta kuka lienee käynyt herroille kielimässä, ettei sitä saa myödä, kun ei ole pesässä velkaa. Sieltä ilmoitettiin, että myönti kielletään vanhimman perillisen vaatimuksesta. Mutta kuulehan, onkohan Veerti ollut niin rohkea, että on käynyt kieltämässä?
— No, en ymmärrä, arveli mestari. — Ei se vielä antaudu aikamiesten kanssa pitkiin puheisiin. Tuo Kustaava Laulaisen Ville näyttää olevan sen paras ystävä, ja sille se mahtaa tuota kelkkaakin valmistaa. Mutta mitä se haittaa, jos kysytään Veertiltä itseltään, onko hän käynyt kieltämässä?
— Ei kysytä, ei kysytä, epäsi Aappo-setä. — Alkaisi ehkä epäillä, että minä moisin omaksi hyödykseni, vaikka arvaathan sinä, että veljeni poikien etua minä katsoisin.
— Tietääpä tuon, vahvisti mestari. — Mutta kukahan sillä olisi ollut asiamiehenä? Minua ei tarvitse epäillä, joskin on minun opissani ja vaikka minä pidän Veertistä kuin omasta pojastani.
— En minä toki sinua, sanoi Aappo. — Enimmän minä epäilen äitiäni, poikien mummoa. Hän se jo heti Kaspo-veljen kuoltua alkoi höpistä, ettei pitäisi poika raukkojen taloa myödä. Ja nyt se huolehtii ja höpisee Veertistä, että se jääpi lukemattomaksi eikä saa rippikouluaan käydyksi.
— Suotta huolehtii vanha ihminen, sanoi mestari. — Kyllä meillä saapi lukea.
— Sitähän minäkin sille sanoin, mutta ei se usko. Tänne lähtiessäni moneen kertaan muistutti, että pitäisi käskeä menemään siihen kiertävään kouluun, kun se tulee tälle kylälle. Ja anna sinä Veertin käydä siinä koulussa, jotta mummo pääsisi rauhaan. Oppiihan jotakin. Kyllä minä maksan, jos siellä jotakin kuluu.
— Käyköön vain jos haluaa, myönteli mestari. — Vaikka kyllähän minun luonani oppii niin paljon ja enemmänkin kuin sellaisessa koulussa. Oletko sinä kuullut, miten mainiosti Veerti osaa soittaa viulua?
— En ole kuullut. Soittaako se?
— Soittaa ja kauniisti soittaakin. Mielelläsi sitä kuuntelisit.
— Käskeppäs soittamaan!
— Ei se niinkään minun käskylläni, mutta jos itse pyydät.
— Kuulehan Veerti! alkoi setä hoikkia kamalin ovelta. — Sinä kuulut soittavan viulua. Soitappa nyt sedällesi yksi polska, tai minkä parhaiten osaat.
— En minä, kuului ujosteleva kielto, eikä höylä pysähtynyt.
— Anna joku lantti, suhahti mestari.
— Kuulehan vielä, jatkoi setä. — Soitatko, jos annan 10 penniä?
— En minä osaa, esteli Veerti ja höyläsi.
— Soita niinkuin osaat. Saat 25 penniä.
Mestari meni Veertin luokse ja silmää iskien supatti:
— Soita vain, ehkäpä antaa enemmänkin. Soita sitä hukkuneen pojan valssia.
Jo siirtyi Veerti viulunsa luokse nurkkaan. Mestari oli mielissään ja muistutti:
— Sipaise pihkalla jousen jouhia, ettei luisu.
Nyt hän meni kamariin ja työntäen oven aivan selälleen selitti supakalta:
— Ujostelee vähän sinua, mutta kyllä se kohta soittaa.
Veerti asettui aivan etäisimpään nurkkaan, selin kuulijoihin, ja alkoi vetää oppi-isänsä opastamaa valssin säveltä. Siinä jousen nytkähtelevillä liikkeillä jäljiteltiin hukkuvan kiihtyvää voivotusta, johon yhtyi rannalla ilkkuvan rallatus. Soittaja oli päässyt kiinni mielityöhönsä ja tuskin enää muistikaan kuulijoitaan. Setä oli aivan ihastuksen vallassa ja hoki:
— Katsohan veljenpoikaa, mitä säveliä se saapi. Älähän mitään. Ollapa toveri, niin vielä minä valssin hölkäyttäisin.
— Onhan tuossa mun muorini, huomautti mestari.
Muori pelkäsi toden tulevan ja kiirehti ulos.
— Pakoonpa meni, nauroi mestari. — Mutta onpa meidän niin huokea kuunnellakin. Se poika päästelee vielä soitollaan markkoja. Jo se nytkin on matkustavaisilta saanut ainakin kolmisen markkaa. Vähäkös se on muun työn lomassa.
— Onko sillä oma viulu? kysyi setä.
— Oma, mutta nyt sillä on into kerätä rahaa, että saisi paremman.
— Pitääpä minunkin antaa, muisti setä.
— Anna 50 penniä, että tulee yhteensä täysi markka, kehoitti mestari.
Setä ei ollut kitsaalla päällä.
— Kyllä minä veljenpoikaa autan ja hänestä pidän huolen, hän puheli mennen holhottavansa luokse, joka oli lopettanut soiton ja kääri viulunsa ympärille vaatetta. — Tässä on vielä 50 penniä. Ole sinä vain ahkera ja tottelevainen. Ja kun oppi-isäsi antaa soittaa, niin soita vain. Mutta se mummosi sanoi, että sinun pitäisi mennä kiertokouluun. Mestari on luvannut, ja muista nyt mennä… Mitä sinä tässä höyläät?
— Arkun laitalautoja.
— Niin, niin, sen Lipposen arkun lautoja. Niin, niin, sinnehän täältä mennään. Vieläköhän sinä höylännet minunkin arkkuni lautoja… Minun pitääkin lähteä. Hyvästi nyt, veljenpoika. Käy katsomassa veljeäsi ja vanhaa mummoasi. Eihän sitä tiedä milloin täältä lähtään.
Ja vesissä silmin poistui setä.
XVIII.
Naurisharjun pirtin lattialle oli levitetty polven korkuinen kasa harmaaksi sekoitettuja lampaan villoja. Talon vanha emäntä ja Kustaava hämmentelivät ja hakkasivat villakasaa pitkillä, ohuilla kepeillä. Nuoremmat naiset poimivat kepeistä singonneita villatukkoja takaisin kasaan. Kun kasaa oli hetkinen hämmennetty ja pieksetty, heitti emäntä kepin kädestään ja virkkoi:
— Jopa niiden nyt pitäisi olla tarpeeksi sekaisin. Saatte koota vakkoihin ja nostaa orrelle. Minä en jaksa enää. Alkaa näin iltapäivällä väsyttää.
— Kyllä minä kokoon, sanoi Kustaava ja ryhtyi nostelemaan.
Talon tyttäret tulivat tovereiksi, ja vanhin tytär sanoi:
— Kun äitiä raukaisee, niin menkää hämärän ajaksi kamarin sängyn päälle pitkällenne. Kyllä me osaamme täällä järjestää.
— No, minäpä menen, myönnytti emäntä. — Mutta mihinkäs Kustaava heittäytyisi levähtämään.
— Kylläpähän minä löydän, sanoi tämä.
Mutta samassa kun emäntä poistui tuvasta, sai nuorempi naisväki aivan kuin toisen luonnon, ja yksi sanoi riemastuen:
— Nyt sukkelaan villat vakkaan… ja sitten… ennenkuin miehet tulevat.
Lattia tyhjeni villoista ja muista irtonaisista esineistä sellaisella sutakalla, että se tuskin sulhasten tullessakaan tapahtuisi sukkelammin.
— Ville, tule sinä tähän ikkunan eteen, hommasi vanhin talon tytär. —
Katso sinä, päätäsi kääntämättä, milloinka miehet tulevat mutahaudalta.
Sano heti meille, kun näet tulevan.
Jotta vahti hoitaisi virkansa uskollisesti, kävi tytär, varpaisillaan juosten, noutamassa leipäpalasen Villen käteen. Heti se asettuikin polvilleen ikkunan eteen, ja leuka alkoi liikkua.
Kohta oli toistenkin työ käynnissä. Paljaat jalkapohjat hiepruttivat ja sipsuttivat lattiata vasten, ja kuului kiihkeä, pidätetty tahtisäveleen sohotus: riittuti rallaa, riittuti rallaa, raittuti rillaa, riittuti rallaa, josta se ei vaihtunut.
Ville tökötti vartiopaikallaan ja ainoastaan hameen helmojen huiskahtaessa kovin lähellä yltäili vilkaisemaan taaksensa, mutta heti joutui palasen antajakin varoittamaan, ettei katselisi sivuilleen. Ville uskoi, että toimi oli todellakin niin tärkeä, ettei sopinut päätään käännellä, vaikka siihen oli aivan toiset syyt. Yhdellä tyttärellä ei ollut hyppytoveria, ja se suhki ja supatti Kustaavalle, että tämä lähtisi hänelle toveriksi.
— Ville on täällä tuvassa ja näkee, esteli Kustaava.
— Ei se katso, kun minä varoitan, supatti tyttö, ja kiskoi kädestä.
— Enhän minä, näin vanha, enää osaakaan.
— Kyllä te osaatte. Lähtekää vain, että saataisiin kaksi paria.
Jo täytyi Kustaavan taipua, ja kun oli tehnyt muutamia kierroksia, niin ei se enää kovin vastenmieliseltä tuntunutkaan.
Ville kiintyi vahtimisensa ohella tähystelemään tähtiä, joita illan hämärtyessä ilmeni yhä enemmän. "On siellä kirkasta", hän ajatteli: "Sinne ne autuaat pääsevät… Tuolla aukeni taivas, välähti vain. Silloin sinne pääsi joku autuas sielu. Vieläköhän päässee toinenkin tänä iltana."
Vaikkei Ville ensinkään epäillyt välähdysten merkitystä, niin sittenkin ne häntä hiukan pelottivat. Se oli niin ihmeellistä ja tapahtui aivan tietämättä. "Niinhän se kuuluu maailman loppukin tulevan, aivan tietämättä", hän jatkoi ajatuksiaan. "Saattaa tulla vaikkapa jo tänä iltana, ennen iltaisen syöntiä. Ja saattaa se tulla vieläkin sukkelammin, jo ennen miesten pihaan tuloa… Voi, kun ei kuitenkaan tulisi tänä iltana eikä koko talvena… tulisi ennemmin kesällä."
Ei Ville osannut itselleen selittää, miksi juuri kesä oli sopivin aika maailman lopulle. Ehkäpä sen vuoksi, ettei kesällä näkynyt tähtiä eikä ollut pakkanen. Häntä alkoi vähän pelottaa tuo selän takaa kuuluva jalkojen sipsutuskin, ja hän rupesi kiihkeästi toivomaan, että miehet ajaisivat kartanolle, ennenkuin tulee aivan pimeä. "Ja jos ne joutuvat ennen", hän ajatteli, "niin silloin ei tule maailman loppukaan." Hän aivan riemastui, kun alkoi kuulua jäätyneen reen ratinaa ja hevonen pisti tallin solasta näkyviin.
— Nyt tulevat miehet! hän kuiskasi niin yhtäkkiä, että itsekin sitä vavahti.
Samassa hän käännähti lattialle päin ja ennätti nähdä, miten tanssijat lennähtivät penkille istumaan. Hämärässä ei oikein selvästi nähnyt, kuinka monta penkille pyörähtäjää oli, mutta hänelle jäi pieni epäilys, että niitä oli neljä. Se asia ei päässyt sen pitemmälle Villen mieltä vaivaamaan, sillä naiset alkoivat sytytellä tulta lamppuun ja katsella karttaus- ja kehräyskapineitaan.
Emäntäkin oli havahtunut rekien ratinaan ja tuli silmiänsä siristellen tupaan.
— Ennättikö emäntä nukahtaa? kysyi Kustaava rukkinsa takaa.
— Jo minä jonkun verran, vaikkei se enää tällä iällä tartu niin näpäkästi kuin ennen nuorempana, puheli emäntä. — Se on tuo ruumis jo niin raihnautunut, että vaate päällä pitkällään ollessa tuntuu, kuin lattia ja sänky vähän tutiseisivat.
Tupanaiset eivät yhtään ihmetelleet emännän raihnautuneen ruumiin kolinoita. Kustaava veti vakavana lankaa ja tyttäret myhäillen, kasvot punoittavina, karttasivat villoja.
* * * * *
Ville oli edellisenä talvena Simon ja Kivimäen Veertin mukana ollessaan mielistynyt katselemaan miesten töitä. Niinpä hän nytkin, nähdessään Naurisharjun vanhan riihen kupeella hirsien pintaajan, meni sinne hirren päälle istumaan ja katsomaan, miten pyöreän puun pinta irtautua loksahtaa leveän piilun putoillessa. Hän katseli kumminkin vähän ulompaa, sillä mies ei näyttänyt niin ystävälliseltä kuin Simo. Tällä oli tukkakin leikattu lyhyeksi samaan tapaan kuin tietä kulkevilla, ja piippu roikkui pitkässä letkavarressa. Ville aikoi aikansa katseltuaan lähteä pihaan, mutta mies pysäytti työnsä ja sanoi:
— Älä mene vielä! Rupea minun toverikseni riihtä tekemään.
Miehen ääni oli karkea, siinä ei ollut ystävällistä sointua, vaikka
Ville ymmärsi, että se koettaa puhua leikkiä.
— Etkö halua ruveta? jatkoi mies. — Sinä taidat olla laiska. Rupea minun pojakseni, niin minä opetan sinut tekemään huoneita. Eipähän sinua oma isäsi opettane. Minulla ei ole poikaa eikä mitään joukkoa, joten meidän sopii ruveta yksiin töihin.
Jos mies olisi pyytänyt ainoastaan huoneiden tekoon, niin siihen olisi Ville heti mielistynyt, mutta kun mainitsi isästä ja pojaksi rupeamisesta, niin se puhe pilasi asian, ja hän siirtyi vielä ulommaksi.
— Etkö aiokaan suostua? sanoi mies. — Minäpä otan äitisi.
Mies nauraa hohautti niin ilkeästi, ettei Ville halunnut enää olla lähistöllä, vaan lähti pihaan.
— Pakoonko lähdet? huusi mies jälkeen. — Otan minä äitisi, vien yöllä, ja kyllä sinunkin täytyy tulla perästä.
Villelle tuli kiire joutua pois miehen näkyvistä, ja hän katsahti vasta huoneiden suojaan päästyään taaksensa. Pihassakin vaivasivat miehen uhkaukset hänen mieltänsä. Niissä oli jotain pahaa ja ilkeätä.
Kun sama mies tuli toisena päivänä käymään pihassa, niin Ville jo ennakolta nousi uunin päälle. Hän tunsi vihaavansa tuota ilkeätä miestä ja seurasi tarkalleen sen kaikkia liikkeitä. Nyt se väänteli piippunsa letkavartta, nyt siveli partaansa, nyt sylkäisi ja kenoili niin kummasti. Pahimmin häntä vaivasi, kun mies katsoi hänen äitiinsä ja aikoi puhutellakin. Ja Villestä tuntui, että äiti oli oikein paha, kun vastaili tuolle miehelle aivan ystävällisellä äänellä. Ja kun mies siirtyi istumaan vieläkin lähemmäksi, harmitti se niin kovasti, että itku pakkautui kurkkuun. Jos olisi ollut voimia, olisi hän mennyt ja lyönyt kuoliaaksi tuon ilkeän miehen. "Tuon näköinen 'mulipää' joutaisi kuolla", hän ajatteli vihaisena.
Tuvasta lähtiessään kulki mies niin lähitse rukkia, että soljautti nyörin pyörältä. Kustaava oli suuttuvinaan ja sanoi:
— Jos sinä, ukko, et ole kujeilematta — —
Villen mielestä ei äidin ääni ollut niin vihainen, kuin sen olisi pitänyt olla. Hän olisi suonut, että olisi heittänyt halolla jälkeen.
Miehen poistuttua laskeutui Villekin uunilta ja meni kamarihalkoja katkomaan, mikä oli hänen vakituinen työnsä. Se oli tullut päivä päivältä huvittavammaksi, sitä mukaa, kuin tottui kirvestä liikuttelemaan. Mutta nyt tuntui kirves raskaalta ja tylsältä. Puolet aikaa kului seisoessa ja ajatellessa. Väliin täytyi kurkistaa nurkan suojasta riihelle, oliko mies vielä siellä, ja ettei se vain taas tullut pihaan. Illan hämärtäessä hän meni pirttiin ja kyhnähti ikävällä mielellä nurkkaan pitkälleen.
— Älä rupea nukuttelemaan näin aikaisin, sanoi Kustaava. — Kerkiät vielä hyvin hyvästi käydä mestarin mökillä kysymässä, milloinka se kelkka valmistuu.
Kelkka-asia sai Villen mielen virkistymään, ja hän oli kohta matkalla. Mutta vaikka kelkan valmistuminen olikin lähempänä kuin ennen, niin ei mieli ollut iloisempi. Jouti kävellessään katselemaan tähtiäkin, ja siitä johtuivat taas ajatukset taivaan kirkkauteen, josta oli kuullut Simon ja Naurisharjun emännän laulavan. "Siellä ei varmaan ollut ilkeitä miehiä eikä ketään ilkeitä ihmisiä", hän ajatteli. "Jos sinne pääsisi kävelemällä, niin lähtisin aivan paikalla astumaan." Muistui mieleen kelkka. "No, sen saisi joku toinen. Entäs äiti, Simo ja Veerti?" Vielä muistui mieleen Olkakin. "Ehkäpä sen on hauskempi olla kotonaan. Mutta Simo lähtisi varmasti, jos vain joutaisi ja pääsisi perille."
* * * * *
Mestarin mökki alkoi näkyä. Siellä oli sytytetty tuli kattolamppuun. Kuului jo tiukujen kilinää, ja Ville huomasi lähemmäksi tultuaan hevosia rekensä kupeella syömässä. Ne olivat mökkiin yöpyneitten matkamiesten hevosia. Samassa alkoi kuulua Veertin viulun vingahtelu. Ville pysähtyi oven taakse, epäillen, menisikö huoneeseen, kun siellä on tuntemattomia ihmisiä. Jos alkavat kysellä, kenenkä poika, ja sitten nauravat, kuten usein ennenkin. "Mutta jospa kelkka on jo valmis ja saan sen jälkeeni."
Ville voitti pelkonsa. Viulun äänikin houkutteli. Mutta kun hän avasi oven ja astui huoneeseen, vihlasi sydäntä niin pahasti, että hän olisi kaatunut, jollei joutunut oven pieluspunta vasten seisomaan. Oli vaikea hengittää, ja hän katsoi kauhistuneena vuoroon ruumisarkkuun, joka mustaksi maalattuna seisoi höyläpenkillä, ja vuoroon Veertiin, joka sen kupeella, selin oveen, soitti "littuttaa" säveltään. Ville ei näin yhtäkkiä nähdessään voinut ymmärtää muuta kuin että arkussa oli kuollut, ja tuo kuollut kuvastui Veertin isäksi, Kivimäen isännäksi, jonka hän oli nähnyt saman näköisessä arkussa.
Ville oli viipynyt tuvassa tuskin minuuttiakaan, kun jo pujahti kenenkään huomaamatta ulos ja alkoi juosta minkä jaksoi Naurisharjulle päin. Mäkeä noustessa tuli niin vaikea, että täytyi pysähtyä kävelemään. Hän luuli kuolevansa. Tuo kauhea viulun ääni oli yhäkin kuuluvinaan, ja mieleen iski ajatus, että nyt tulee maailman loppu. Jumala ei enää voi nähdä ja kärsiä tällaista maailmaa, joka on näin huono ja paha. Jospa kuitenkin joutuisi huoneeseen, ennenkuin se viimeinen välähdys tulee, jolloin kaikki loppuu.
Ville ei uskaltanut katsoa taaksensa, ettei vain sieltä mitään kauheata näkyisi ja kuuluisi. Tuntui oikein hyvältä, kun pääsi Naurisharjun pellolle ja siitä kartanolle.
Miehet eivät olleet vielä pihassa eikä lamppuakaan oltu sytytetty. Ville pysähtyi oven taakse. Sisäpuolelta kuului hiljaista jytinää. Hän tiesi, mitä se oli, ja tämä herätti uuteen eloon tuon maailmanlopputunteen. Pitääkö hänen mennä sinne ja yhdessä joutua tuliseen järveen. Jos uskaltaisi mennä saunaan, mutta sekin oli pimeä ja kylmä. Hän aukaisi hyvin hiljaa tuvan oven. Vaikka tanssijat huomasivatkin Villen melkein samassa, ennätti hän kumminkin nähdä aivan varmasti, että äitikin oli yhtenä pyörimässä. Ja mikä vieläkin katkerampaa: tuo riihen hirsien hakkaaja oli täällä samassa joukossa.
Kustaava kiirehti poikaansa puhuttelemaan.
— Etkö sinä mennytkään mestarin mökille?
Villen korviin kuului tämä kysymys nuhtelulta, ja hän urahti jotain sinne päin, että oli käynyt.
— Mitenkä sinä näin sukkelaan. Eikö kelkka vieläkään ollut valmis?
— Ei ollut, urahti Ville taas ja meni nurkkaan pitkälleen.
Hänen mielensä oli niin raskas ja olo niin ikävätä ja vaikeata, että olisi toivonut äidin tulevan luoksensa istumaan. Mutta se näytti kokonaan unohtavan hänet, alkoi vain kehrätä ja siinä kehrätessään puheli iloisesti nauraen tuon ilkeän miehenkin kanssa.
Ville kääntyi seinään päin ja antoi kyynelten valua vastustelematta.
Vaikka Kustaavan elämässä oli taas iloisempi ajanjakso alkamassa, ei hän kumminkaan ollut välinpitämätön poikansa mielentilasta. Kun hän huomasi, että Villen äänettömyys ja yksinään itkeminen alkoi tuosta illasta, jolloin se kävi viimeksi mestarin mökillä, ajatteli hän, että sitä oli siellä jollain tavalla loukattu tai pahasti kohdeltu, ja meni muutamana päivänä Villen tietämättä tiedustelemaan asiaa. Mutta hän palasi sieltä pettyneenä. Mestari ja Veerti eivät olleet nähneetkään Villeä. Mestarin emäntä sanoi huomanneensa, että jokin poikanen pistäytyi pikimmältään oven sisäpuolella, mutta ei sattunut katsomaan ennenkuin ovesta mennessä.
— Mitenkä sinä kävit niin sukkelaan, ettei talon väki ennättänyt sinua nähdäkään? kyseli Kustaava tultuaan.
— Siellä oli vieraita, vastasi Ville alakuloisella äänellä.
— Vai niin, sanoi Kustaava ja ajateltuansa vähän aikaa lisäsi: —
Mutta miksikä sinä olet sen illan jälkeen niin usein yksinäsi itkenyt?
Siihen ei Ville enää voinut vastata, vaan alkoi nytkin itkeä.
Kustaava ei pakottanut vastaamaan. Hän ajatteli toista, häntä itseään koskevaa asiaa itkun syyksi ja koetti lohdutella omalla tavallaan.
— Älä sinä ajattele pahaa ihmisistä. Kyllä me tulemme toimeen. Tee vain töitäsi ja lue. Kiertokoulukin tulee kohta tuonne Hyttilään. Ja kohta se kelkkakin kuuluu valmistuvan.
Nämä kaksi viimeistä tietoa virkistivät hiukan Villen mielialaa, mutta salaisuudessa hän itki vielä sittenkin.
XIX.
Naurisharjun tuvassa olivat joukot aamiaisunella. Kustaavan Ville yksin valvoi ja tähysteli levottomana keväthangen peittämän lahden ylitse, jossa kiertävän koulun piti alkaa ja jonne muutamia lapsia näkyi jo menevän. Ville ei malttanut odottaa, vaan meni äitinsä korvaan supattamaan:
— Äiti, kuulkaahan, joko minä saan lähteä kouluun?
— Älähän nyt hätäile, sanoi Kustaava päätänsä kohottaen. — Sinulla ei ole ehyttä nuttua. Kun emäntä nousee ruokaunelta, niin se antaa poikien nutun lainaksi.
— Niin, mutta minä en ennätä kouluun alkuun, nurisi Ville. — Simon
Petter ja Annastiinan Ansu jo menevät.
— Antaa niiden mennä, lohdutteli Kustaava. — Ei sinne ole vielä koulumestarikaan tullut. Parempi on, että menet yksinäsi. Ansu ei malttaisi olla sinuakaan tyrkkimättä.
Kustaavan pelko ei ollut turha. Annastiina oli alituisella ylistelyllään saanut poikansa siihen luuloon, ettei hänelle löytynyt vertaa ruumiinvoimissa, kauneudessa eikä viisaudessa. Ville ei sitä vielä tietänyt, mutta ennenkuin ennätti koulutalon kartanolle, tuli hän sen huomaamaan. Ansu liehui siellä kuin "susi puhteella", kaateli ja nakkeli pienempiä poikia kuin rukkasia. Se oli olevinaan leikkiä ja voiman näytettä. Kohta hän kiirehti näyttämään viisauttaankin, milloin vain siihen tilaisuutta ilmestyi. Ja kun Ville, peläten myöhästyvänsä, kiireesti astua vippasi, lainatakin pitkät hihat huiskaen, oli Ansu solalla vastassa ja huusi toisille:
— Katsokaapas, kun Kustaavan Ville on ottanut isänsä nutun. Tule, niin solmitaan nuo hihat yhteen kiinni.
Villeä hävetti tavattomasti, kun pojat katsoivat häneen ja muutamat nauroivatkin. Hän kiirehti juoksujalassa tuvan ovea kohti eikä ollut kuulevinaankaan, mitä toiset sanoivat.
— Pakoonpa mennä vupestaa, ivaili Ansu jälkeen.
Kartanolla seisoi suurempiakin poikia, Veerti niiden joukossa. Tämä huomasi Villen tukalan tulon ja ehkäistäkseen Ansun ivailun jatkumista, sanoi:
— Anna sinä huonompiesi kulkea rauhassa ja tule "turpailemaan" aikamiehille.
— Sinäkö olet se aikamies? kysyi Ansu rehennellen.
— Sen verran aikamies kuin sinulle tarvitaan.
— Laihapa tuo on vielä naamasi, vaikka olet ollut vuoden Tarvaisessa syötillä, pisteli Ansu uskaltamatta lähestyä.
— Onhan sinulla lihava naama, kun olet ollut ikäsi Annastiinan syöttösikana, vastasi toinen.
Poikain sananvaihtoa olisi jatkunut pitemmältäkin, mutta joku huomasi opettajan kyytimiehen ajavan mestarin mökiltä päin. Silloin riitapuheet ja huiske kartanolla loppui ja kaikki kiirehtivät pirttiin, ollakseen valmiina koulun alkaessa.
Ville oli ensimäistä kertaa kiertävässä koulussa, ja nyt alkua odotellessa pelotti kovasti. Mitenkä siinä osaa olla. Äiti oli jo edeltäpäin selittänyt, ettei siellä tarvitse peljätä eikä hätäillä, menee vain istumaan, kun käsketään, ja sanoo nimensä, kun kysytään. Mutta siinäpä olikin pelon aihetta kylliksi. Nimensä sanominen näin suuren joukon kuullen tuntui vaikeimmalta.
Ville oli tätä ajattelemassa, kun Kivimäen Veerti tuli hänen luoksensa ja kysyi:
— Onko sinulla virsikirjaa?
— On täällä nutun taskussa, vastasi Ville.
— Minulta unohtui kotiin, selitti Veerti. — Mutta istutaan rinnakkain, niin saadaan katsoa samasta kirjasta.
Pari viikkoa aikaisemmin olisi rinnakkainistuntaehdotus ollut Villelle iloisin asia, mutta nyt hän otti aivan äänetönnä kirjan taskustaan ja antoi Veertille. Muistui taas selvästi mieleen tuo mestarin mökissä nähty kuva: musta ruumisarkku ja Veerti sen kupeella soittamassa. Ja vaikka hän muisti senkin, että Veerti on tämän jälkeen tuonut hänelle uuden pienen kelkan ja ollut aina hänelle erittäin hyvä, niin sittenkin hänen lähellä olonsa toi vastustamattomasti mieleen kuoleman ja maailman lopun.
Veertikin ajatteli heidän yhteisiä asioitaan ja vilkaistuansa kirjan lehtiin kysyi:
— Oletko laskenut mäkeä sillä uudella kelkalla?
— Olen, vastasi toinen.
— Luistaako hyvästi?
— Luistaa.
Tätä sanoessa täytyi jo vähän naurahtaakin.
— Höyläsinhän minä sen jalakset niin sileiksi, että pitäisi sen luistaa, kehui Veerti.
He keskustelivat tästä tuvan ovinurkassa, toisten takana. Veertillä oli toinenkin asia, josta hän halusi kertoa.
— Kuulehan, hän alotti vieden suunsa aivan Villen korvan eteen. — Minä olisin saanut toissa päivänä oikein hyvän viulun, jos olisi ollut rahaa viittä markkaa enempi. Siinä mestarin mökillä kävi sellaisia kometiialaisia, konstin näyttäjiä, ja niillä oli niin hyvä viulu, ettei minun viuluni ollut mitään sen rinnalla. Se mies tahtoi kaksikymmentä markkaa väliä, mutta minulla ei ollut kuin viisitoista. Ei helpottanut siihen, eikä mestarikaan antanut velaksi, eikö liene ollut. Se mies sanoi, ettei hän möisi sitä viulua neljälläkään kymmenellä, jos osaisi soittaa. Niillä oli ollut soittaja, muita se oli karannut pois. Sanoihan se mies lähtiessään, että hän antaisi viulun ja maksaisi palkkaakin, jos tulisin heidän mukaansa soittamaan. Vaan enhän minä toki tuntemattomien matkaan. — Mutta kyllä se viulu oli kerrassaan hyvä. Ei sanonut mestarikaan nähneensä parempaa. Sillä oli kiiltäväksi maalattu laatikko.
Veerti olisi varmaan jättänyt kertomatta koko asian, jos olisi huomannut, millä mielellä toinen kuunteli. Ville ei itsekään ymmärtänyt, mistä se tuli, mutta hän olisi halunnut olla aivan yksinään. Vesikarpalot pakkautuivat silmiin, ja hän istui niin surkean näköisenä, kuin toinen olisi kertonut jotain hyvin surullista tarinaa.
Kohta tuli opettaja kamarista ja asettuen pöydän päähän kehoitti lapsia kokoontumaan pöydän ympärille. Villellä ei ollut mitään vaikeutta istumapaikan valinnassa, asettui vain Veertin rinnalle. Tämä haki virren numeronkin. Virressä puhuttiin kauniista kukkasesta, joka ei ole halpa. Saman sävelen oli Ville kuullut Kivimäellä hautajaisissa, ja hän ihmetteli, miten rohkeasti tytöt lauloivat, vaikkapa opettajan mukanakin.
Opettajan rukoukset ja alkupuheet menivät sivu korvan. Tarkkaavaisuus heräsi vasta sitten, kun opettaja alotti nimien kirjoittamisen. Sama oli lasten vanhempienkin laita, joita oli tullut ensi kertaa kouluun tulevia lapsiansa tuomaan ja katsomaan koulun alkamista.
Olipa tullut Annastiinakin, vaikka vähän jälempänä.
— Nyt kirjoitetaan lasten nimet, ilmoitti opettaja. — Alotetaan yhden numerosta, ensin talollisten lapset, sitten torpparien ja loisten.
Alapiha oli numero yhtä, ja siitä kirjoitettiin Antti ja Esteri. Antti olikin pojista etevin ja rohkein ja muisti parhaiten toistenkin talojen numerot. Hän oli asettunut poikien puolelle ensimäiseksi, lähimmäs opettajaa. Luettelo oli jo lopullaan, kun opettaja kysäsi:
— Miltäs numerolta on tämä paksu, punakka poika?
— Se on Annastiina Poikosen Ansu, mutta en minä tiedä sen numeroa, sanoi Antti.
Silloin hyökkäsi Annastiina pöydän luokse ja kivahti:
— Mitä se tuo Alapihan poika vätystelee. Minun poikani se on, mutta se on syntynyt vihityssä välissä ja sen nimi on kirkonkirjoissa Anshelmi Lipponen eikä Ansu Poikonen. Minun oma sukunimeni on Poikonen, mutta se on Aapram Lipposen poika, entisen Porraspuron Lipposen, joka vietiin hautaan viikko takaperin. Ja oikeastaan me kuuluttaisiin Porraspuron numerolle — sillä väkisin se meiltä vietiin pakkohuutokaupalla, ja tämä Naurisharjun Nevalainen sillä rikastui kuinka monta tuhatta lienee rikastunutkaan — mutta kirjoittakaapa nyt mihin hyvänsä.
Opettaja oli hymyillen odottanut lausunnon loppumista ja sanoi sitten:
— Olisin minä tämän asian ymmärtänyt lyhemmälläkin selityksellä.
— En minä sano tätä opettajalle, oikaisi Annastiina. — Sehän minua harmittaa, kun kaikki maitosuutkin tolkuttavat oikeain ihmisten kuullen ja oikeassa asiassa Annastiinan Ansusta, vaikka sillä on ollut isä.
— No, annetaan jo tämän asian loppua, huomautti opettaja uudestaan. —
Siellä pitkän pojan, Ferdinandin takana on vielä yksi poika.
— Tämä on Kustaava Laulaisen Ville, ilmoitti Veerti.
— Eihän vain tulle tässä sama erehdys kuin Anshelmin kohdalla, arveli opettaja.
— Ei tule siinä, sanoi Annastiina.
Villen nimi pääsi paperille näin vähillä puheilla, ja se olikin viimeinen.
Nyt menivät lasten kyytimiehet kotiinsa, ainoastaan Annastiina jäi jälemmäksi kuulemaan, huomaako tämä vasta tullut opettaja hänen Anshelminsa erinomaista lukutaitoa. Mutta hän saikin kuulla, ettei kenenkään lukua oikaistu eikä pysäytetty niin usein kuin juuri hänen Anshelminsa.
Tämäpä jo harmitti niin, että hän meni välitunnin aikana kamariin opettajan puheille.
— Mitä kirjoja ne ovat nuo, joista täällä luetaan? hän kysyi.
Opettaja oudoksui kysymystä, mutta vastasi kumminkin tyynesti:
— Ne ovat kiertokoulun lukukirjoja.
— Jos lienevät, sanoi Annastiina, — mutta mitä varten täällä luetaan tuollaisia joutavia lorpatuksia? Eihän niitä lapset osaa. Jos minun Anshelmilleni annetaan käteen oikea kirja, katekismus, niin se osaa toiseen pääkappaleeseen asti joka luvun, kenenkään neuvomatta ja vasartamatta. Atanasiuksen tunnustuskin menee kuin vettä valaen.
— Hyvä on, että menee, myönnytti opettaja. — Tällä viikolla se kuullaan tarkemmin. Mutta täytyy lasten oppia lukemaan muutakin kirjaa eikä yksistään katekismusta, ja sitä varten ovat nämä lukukirjat eli aapiset.
— Olkoot, mutta minun poikani ei tarvitse enää aapisia eikä lukukirjoja, se osaa lukea katekismustakin, sanoi Annastiina ja lähti.
Tällä aikaa olivat rohkeimmat pojat kerääntyneet tallin eteen karttupiilosille. Piiloon juosseet pilkistelivät nurkkien takaa kuin kärpät kivien koloista, milloin kartunvahti loittonisi niin etäälle, että ennättäisi juosta kartun luokse ja itse kapahuttaa nimensä "kirjaan". Jo oli kolmas kierto menossa, ja Simon Petter määrättiin kartun vahdiksi.
— Minä olisin ennättänyt lyödä nimeni kirjaan, jos en kaatunut, väitti
Petter.
— Oma syysi, kun kaaduit, sanoivat toiset. — Jää vain etsimään.
— Ei ollut minun syyni, Ansu tyrkkäsi, selitti Petter.
— Jääköön sitten Ansu.
— Ettekö muista, pojat, sanoi Alatalon Antti, ettei Ansua saa sanoa
Ansuksi.
— No miksikäs?
— Anshelmukseksi.
— Eli Annastiinan hameenhelmukseksi, lisäsi Veerti.
Ansukin ennätti koota sanavarastonsa ja nyrkki puristettuna intosi
Veertille:
— Miksikäs sinua, kitupiikki Haverisen päreviulua, pitää sanoa: kalmakoppolin tekijäksi vaiko längenpainimeksi.
— Etpäs uskalla tarttua painimeen, vaikka kehut olevasi lihava kuin syöttösika, ilkkui Veerti.
— Kyllä minä jo ensi talvena uskallan, teristeli Ansu.
Siihen liittoon joutui Annastiinakin ja alkoi kysellä:
— Mitä ne taas sinulle tekevät?
— Tuo Haverisen päreviulu haukkuu minua syöttösiaksi ja vaikka miksi.
— Ketäpä ne kitupiikin koirat haukkuisivat, jos eivät köyhempiään, lohdutteli Annastiina. — Mutta anna sinä niiden haukkua, se se on koirain työtä. Sanohan sitten, jos silmillesi tulevat, niin kyllä minä oikaisen. Ja saattaa tämän eksaamipaikan heittää aivan koirain haltuunkin. Tule vain pois, milloin ei koirilta rauhaa saa.
Annastiina olisi erotessaan antanut enemmältäkin näitä hyviä neuvojaan, mutta se keskeytyi, kun opettaja tuli kutsumaan lukutupaan.
XX.
— Osasitko sanoa nimesi ja ikäsi? kysyi Kustaava ensimäiseksi Villen koulusta palattua.
— Ei siellä ikää kysyttykään, ja Veerti sanoi nimen, selitti potka.
— Muistaa se Veerti auttaa sinua, missä vain tarvitaan. Mutta oliko siellä poikien kesken riitaa, kun Annastiina valitti palatessaan, että Veerti on ollut koirana?
— En minä ollut siinä, kun Ansu ja Veerti olivat riidelleet, selitti
Ville.
— Hyvä, ettet ollut, äläkä ole vastakaan. Mutta mitä kirjaa siellä luetaan, kun Annastiina moitti sitäkin lorukirjaksi?
— Aapinen se oli, selitteli Ville. — Sen kannessa on kukon kuva ja siitä luettiin, että "aita on kallellaan, voi huonoa aikaan" ja "lautamies haastaa käräjiin ja lauttamies kuljettaa joen ylitse".
— Eikö se ollutkaan sen kummempaa, naurahti Kustaava, eikä kysellyt enempää.
* * * * *
Ensimäisen päivän tapahtumat olivat vieneet Villeltä halun kulkea toisten mukana. Kun kostea lumi viikon vaiheilla koveni hangeksi, otti Ville kelkkansa ja kulki sen varassa hankia myöten koulupaikkaan. Täten ei tarvinnut kohota pihaan leveätä rantatietä, jossa ensiksi tulleet laskivat mäkeä ja jouten katselijat ilakoitsivat mäen päällä.
Pahin huoli oli saada piilotetuksi kelkkansa, etteivät toiset pojat löytäisi ja mäkeä laskiessaan särkisi. Ensimäisen päivän se säilyikin karjakujassa havukasan takana, mutta kun hän meni toisena päivänä lähdön edellä katsomaan kelkkaansa, olikin se aivan eri paikassa, sepipaju irtopoikki ja jalas viassa.
Villeltä pääsi haikea itku. Puolen talvea odotettu, ainoa maanpäällinen tavara tuollaisena. Kohta tiesivät toisetkin pojat, että Villen kelkka oli säretty ja kerääntyivät katsomaan. Kukaan ei nauranut vahingolle.
— Kuka sen on särkenyt?
— Ansu sillä laski välitunnin aikana mäkeä tuolla verkkohuoneen luona, tiesi joku.
Veertiä harmitti enimmän, ja hän kysyi tiukasti Ansulta:
— Sinäkö särit Villen kelkan?
— En ole särkenyt, väitti Ansu.
— Sinäpähän kuulut laskeneen mäkeä, tiukkasi toinen.
— Eikö tuolla saa laskea. Mutta särkenyt en ole. Sanokoon, joka on nähnyt.
Ansu aikoi mennä pakoon, mutta Veerti tarttui kaulukseen ja sanoi:
— Et sinä pääse pakenemalla. Se on minun tekemäni kelkka ja se on sinun korjattava tai maksettava.
— Oleppa vaikka itse sinä, päreviulu, mutta minä en korjaa enkä maksa, reuhasi Ansu ja löi nyrkillään Veertin nenään, niin että veri alkoi juosta.
Mutta samassa oli lyöjäkin havukasan kupeella kontallaan, ja niskasta pidellen sujautteli Veerti kuusen oksalla takapuolelle, niin että Ansulta pääsi surkea huuto, vaikka se häipyi havukasaan. Toiset pojat lähtivät pakoon kuin lampaat. Unohtui Villeltäkin itku, ja hän alkoi rikkinäisen kelkkansa kaustoista pidellen juosta vehveltää Naurisharjulle päin minkä kerkesi. Kohta pääsi Ansukin ja huutaen, että "Haverisen päreviulu pieksi", lähti taivaltamaan avustajansa luokse.
Ei viipynyt Veertikään. Hän ymmärsi tehneensä enempi kuin olisi pitänyt tehdä, mutta katumus oli myöhäistä. Pieksämistä hän ei katunut, mutta kun tämä sattui koulupaikassa ja kouluaikana, niin siitä seuraava selonteko ja opettajan nuhteet häntä huolettivat. Omasta puolestaan ei Veerti aikonut valittaa, vaikka nenä menisi, mutta Annastiinan hän tiesi varmasti tulevan opettajalle kantelemaan.
* * * * *
Aamulla se tapahtuikin. Astunnasta jo huomasi, että Annastiinalla oli tärkeä asia. Ääni vapisi vihasta, kun hän alotti:
— Tokko täällä tiedetään mitään siitä, kun minun poikani oli eilen illalla piesty tämän talon kujassa niin pahaksi, että vähissä hengin pääsi kotiin.
— Ei täällä ole niin pahaa kuultu, sanoi opettaja.
— Joku kyllä kertoi Anshelmin huudelleen jotain pieksämisestä, mutta ei sitä osattu pitää totena.
— Vai ei osattu pitää totena, kivahti Annastiina.
— Ei taittaisi pitää totena, vaikka köyhän orpolapsi hakattaisiin kappaleiksi. Mutta kyllä minä opetan sille rikkaan kitupiikin perilliselle, kenen lasta hän on piessyt. Jos ei täältä tule apua, niin tulee muualta. Neljä vierastamiestä on katsonut, minkälaiset mustelmat ovat vieläkin poikaraukan takapuolissa. Ei saanut koko yönä nukkuakaan. Kun aina vähän väliin kysyin, koskiko, niin valitti koskevan. Ja siihenkin on kaksi vierastamiestä.
— Onpa se sitten paha asia, sanoi opettaja. — Onko Anshelmi täällä, että toimitetaan oikein virallinen tutkimus tapahtumasta.
— Kyllä se täytyy osata pitää tänne tuomatta, kivahti Annastiina. — Jos ketä sillä lailla piestään, ei se kykene kävelemään. Halolla tuota lienee hakattu.
— En tiedä, kun en joutunut siihen kahakkaan, mutta ehkäpä se selviää.
Opettaja kutsui saapuneita oppilaita kuulusteltavakseen.
— Näittekö Ferdinandin pieksävän Anshelmiä?
— Näimme.
— Millä se pieksi?
— Havurangolla.
— Löydättekö sen rangon?
— Siellä se on havuläjän kupeella.
Kohta juoksutti poika kaivatun oksan.
— Eihän tämä ole halko, sanoi opettaja käännellen oksaa. — Onpahan aikamiehen sormen vahvuinen.
— Onko se sitten ollut tämä? epäili Annastiina. — Mistäpä nämä sen tunteilevat?
— Tämä se on, väitti poika. — Siinä näkyy vieläkin verta.
— No niin! no niin! innostui Annastiina. — Nyt sen kuulitte. Siinä on vertakin! Ei uskota poikaan koskeneen, vaikka on verille asti hakattu.
— Ei se ole Ansun verta, oikaisi oksan noutaja poika. — Veertin nenästä sitä juoksi, kun Ansu siihen aluksi nyrkillään löi.
— Anshelmikö löi ensin? kysyi opettaja.
— Ansu löi ensin, todisti poika.
— Valehtelee, väitti Annastiina.
Opettaja alkoi päästä asian perille ja sanoi varmemmin:
— Eivät lapset tällaisessa asiassa valehtele. Poikanne on lyönyt nyrkillään ensin ja vieläpä nenään. Jos ymmärtäisitte, niin puhuisitte aivan toisella tavalla tai ette puhuisi mitään.
Annastiinakin selvisi nolostumisestaan ja kivahti:
— Minäkö en saa puhua oman lapseni puolesta! Minä puhun! ja minä en tuollaisia todistajia pidä minään. Minulla on neljä aikaihmistä todistajana. Ne ovat nähneet, että pojan selkä on mustelmissa. Enkä minä heitä vielä siihenkään. Se Haverisen rötkylä kuuluu käyvän tätä koulua siinä toivossa, että pääsisi rippikoulun läpi, mutta minä menen ja sanon itselleen rovastille, ettei rippikouluun saa ottaa sellaista linnaan vietävätä, toisten ihmisten lasten pieksäjätä.
— Käykää vain sanomassa, jos haluatte, sanoi opettaja. — Mutta kyllä minäkin kirjoitan tämän tapahtuman paperille, ja tutkikoon sitten kihlakunnanoikeus ja rovastikin, kuka on minkin verran syyllinen.
— Suullani minä sanon, uhkasi Annastiina. Kukapa köyhän orvon puolesta kirjoittanee, Kyllähän rikasten puolesta on kirjoittavia.
Annastiina erosi hyvästelemättä.
* * * * *
Lasten mukana levisi ympäri kylää tieto, että Annastiina manuuttaa Veertin käräjiin poikansa pieksämisestä ja käypi sanomassa rovastille, ettei häntä saa ottaa rippikouluunkaan. Eikä sillä hyvä, vaan opettajakin on aikonut kirjoittaa tappelusta kertomuksen ja lähettää tuomarille ja rovastille.
Veerti, joka pieksämistutkinnon pelolta ei tullut enää kouluun, uskoi nämä uhkaukset ja päätti paeta. Alapihan Antille oli salaisuutena sanonut, että hän häviää näiltä kuuluvin. "Pitkään minua haikailevat niin käräjiin kuin rippikouluunkin." Mestarille oli ilmoittanut menevänsä setien luokse kyläilemään ja ottanut viulunsakin. Kun pakeneminen muutamien päivien perästä selvisi, oli mestari kovasti huolissaan ja katui, ettei lainannut viulun päällisiksi tarvittavaa viittä markkaa. Hän oli salaa kuullut, että konstin näyttäjä houkutteli mukaansa ja lupasi viulun. Nyt se mahtoi mennä sitä tavoittamaan.
* * * * *
Samaan aikaan paloi keskellä yötä Kivimäen riihi ja sen vierellä oleva olkilato, vaikkei riihtä oltu lämmitetty koko talvena. Talossa asuva osaviljelijä ei halunnut joutua epäilyksen alaiseksi huolettomasta valkean liikuttelusta ja ryhtyi aamun valjetessa todistajain kanssa palopaikan ympärystä tarkastelemaan. Ensimäiseksi löytyi oikean käden pienoinen parsittu lapanen. Jalan jälkiä oli vaikeampi löytää kovalta hangen pinnalta. Kylmä tuulen vihuri oli kumminkin juoksuttanut notkelmapaikkoihin sen verran irtonaista lunta, että jo viimein huomasivat paikattujen kenkien jäljet ja pellon alta vesakosta toisetkin, vähän suuremmat. Miesten täytyi kulkea kumarassa kuin vainukoirien pysyäkseen jäljillä, jotka kiertelivät ja kaartelivat milloin minnekin päin. Ja kun ne lopulta veivät Annastiinan asunnolle, niin miehet uskoivat osuneensa oikeaan.
Poika nukkui, mutta Annastiina oli valveilla ja heitettyään vihaisen silmäyksen tulijoihin kysyi:
— Mitäs miehet ovat näin aikaisin liikkeellä?
— On vähän asiata, vastasi Kivimäen viljelijä. — Tuolla kun minun asuntoni lähellä oli viime yönä liikkunut ihmisiä, joilta oli putoillut tavaroita, niin tultiin niitä tuomaan.
— Ei minulta ole putoillut mitään eikä minulla ollut asiaa siellä päin moneen vuoteen, sanoi Annastiina.
— Sen parempi, sanoi mies, nostaen samassa naulaan ripustetun nutun taskusta lapasen ja lisäsi: — Tässäpä näyttää olevan lapanen, joka ehkä soveltuu pariksi tälle meidän löytämälle.
— Siinäkö! kivahti Annastiina. — Tuollaisia turvakoita on joka pojan taskussa.
Toinen mies oli nostanut penkin alta pojan kengät ja alkoi niitä taskustaan otetulla tikulla mittaella. Annastiina huomasi sen ja kivahti:
— Mitä tekemistä teillä on minun poikani lapasten ja kenkien kanssa?
Tänne heti, ja menkää sitä tietä, jota olette tulleetkin!
— Ei tästä nyt mennä, ennenkuin katsellaan ja mitataan, sanoi Kivimäen mies. — Ja kyllä me tahdomme mitata Annastiinankin kengät.
Tämä oli kahden vaiheella mitä tekisi. Mutta sitten hän riipaisi kengät jalastaan, löi miesten eteen ja reuhasi:
— Siinä ne ovat. Punnitkaa ja syökää!
— Emme me näitä tarvitse syötäväksi emmekä inyötäväksi, tuumaili mies rauhallisesti. — Tämän lapasen me otamme muutamiksi päiviksi lainaan. Ja sitten me tahdomme tietää, onko Annastiina ollut tässä viime yön liikkumatta.
— Mitä se teihin kuuluu, liikuinko minä vai olinko liikkumatta?
— Kuuluu se tällä kertaa, sanoi mies. — Kivimäestä paloi viime yönä riihi, ja tämä lapanen löytyi palaneen riihen läheltä hangelta. Ja jos ei Annastiina suostu meille selittämään, missä on viime yönä ollut ja liikkunut, niin täytyy kutsua kruununmies.
— Kutsupa vaikka mikä mies, mutta minä en tiedä mitään teidän riihenne palamisesta.
— No, tottapahan nämä toiset asukkaat tietävät ja muistavat, sitten kun tarvitaan, missä Annastiina on ollut yötä, sanoi mies.
Mukana olevat miehet olivat saaneet kenkien pohjat ja paikkaukset mitatuiksi, ja nyt he lähtivät.
* * * * *
Malkamäen Aappo ja mestari Tarvainen olivat tulleet Naurisharjulle tuumittelemaan päivän tapahtumista. Kun asia ei ollut mikään salaisuus, niin he istuivat tuvassa.
— Mitäs eno ajattelee Veertistä, alotti Aappo. — Pitäisikö minun ryhtyä sitä etsimään tai perään kuuluttamaan.
— Mitä joutavaa, sanoi Nevalainen. — Kyllä se tulee, kun aikansa kävelee.
— Tulee milloin tulee, vuosien kuluttua, huomautti mestari, joka oli ehkä enimmän huolissaan. — Veerti ei tiedä, ettei siitä selkäsaunan antamisesta ole mitään pelkoa, kun Annastiina itsekin on pakosalla.
— Tottapahan pääsee Veertikin tietämään, sanoi Nevalainen. — Hyvä vain, että päästiin siitä Annastiinasta, tulikekäleestä, ja sen pojasta. Kun vain nyt pysyisivät tietymättömissä eivätkä tulisi kruununkyydillä tänne takaisin.
— Mutta se riihen poltto jääpi siten rankaisematta, sanoi Aappo,
Kivimäen poikien holhooja.
— Anna jäädä, sanoi Nevalainen. — Mitä siitä hyötyisi, jos rankaisisi: polttaisi sitten sinunkin riihesi. Se sama Annastiina se poltti minulta myllynkin. Nyt sen uskallan sanoa suoraan, enkä luule erehtyväni.
Kustaava, joka kehrätessään kuunteli miesten keskustelua, olisi voinut vahvistaa Nevalaisen luulon aivan varmaksi, mutta koska se oli tarpeetonta, niin hän jaksoi malttaa mielensä ja kielensä kutittelun tyydytykseksi virkkoi:
— Minkäpä se Annastiinakaan pahalle luonnolleen voinee. Se se on ikävintä, kun opettaa poikansakin samanlaiseksi. Ja se poika kuuluu viekoitelleen nyt mukaansa Simo Kurkisen Petterin, siivon pojan.
— Niinpä on viekoitellut, tarttui mestari Kustaavan alottamaan puheeseen. — Siitä Simon pojasta olisi tullut nikkari ja hyvä nikkari. Minä näin sen vuolemia puuhevosia, ja niillä oli pää, jalat ja joka kohta melkein niinkuin elävällä hevosella. Kyllä se olisi oppinut vuolemaan länkiäkin.
— Jospa se Kurkisenkin poika palaa, kunhan aikansa kävelee, sanoi Nevalainen. — Mutta olipas tuo Annastiinan poika räähkä viisas. Nyt se antaa Kurkisen pojan elättää itseänsä, vuolettaa sillä hevosia ja on mies syömään, mitä niillä saavat.
— Olisikohan osannut niin pitkälle ajatella? epäili mestari.
— On se ajatellut. Ei se ole tuhma.
— Jospa siitä siellä maailmanrannan koulussa tulee mieskin, kunhan joutuu oma otsa eteen.
— Mene tiedä.
Toisetkin jättivät asian avonaiseksi ja myöntelivät: mene tiedä, mene tiedä.
XXI.
Sisävesistön vilkasliikkeisessä laivasatamassa varustautuivat laivat lähtökuntoon. Höyrykattilain varaluukut sähisivät ja vinkuivat, niin että arempikorvaisten täytyi suojata sähinän puoleista korvaa kädellään. Laivojen miehistöt liikkuivat jännittyneinä, sillä ankara kilpailu oli lähellä, kilpailu siitä, kenen laivan kokka on etumaisena aaltoja halkomassa.
Vanhempi väki oli mennyt laivaan, mutta nuoremmat seisoksivat rannalla, toisiin laivoihin meneviä tuttaviansa puhuttelemassa.
— Pojat ja tyttäret, tulkaa laivaan, kehoitteli "Ahti"-laivan päällikkö lipein sanoin. — Kohta lähdetään, ja nyt mennään jokaisen edelle.
Usean pojan taskussa oli kello. Nyt se ainakin oli tarpeen. Sai nähdä omasta kellostaan, oliko laivojen lähtöaika, ja tytöt saivat tämän lisäksi nähdä, että pojilla oli kellot.
— Eipä ole vielä kiirettä, vastasi poikien joukosta rohkein ja solautti kellon taskuunsa.
— Katsos, kun soittajakin on laivaan tulossa, huomautti toinen poika iloisena.
Poikien samoin kuin tyttöjenkin huulet vetäytyivät hymyyn, kun he kääntyivät mainittua tulijaa katsomaan.
Se astui verkalleen, pää pystyssä, suorana kuin seiväs, joten näytti keskikokoista miestä pitemmältä. Soikeita, älykkäitä kasvoja kaunisti korkea otsa, ja totisuutta teeskentelivät harmaat silmät. Hän oli parhaassa miehuuden iässä ja olisi ollut kaikin puolin miesten kauneimpia, ellei huolettoman kirjava puku ja selässä kannettava musta viululaatikko olisi ulkoasua rumentanut. Mutta hän ei näyttänyt kainostelevan pukuaan, eivätkä sitä ajatelleet nekään, jotka rannalla seisoen hänen tuloansa katselivat. Ne vain hymyilivät.
Jo huomasi laivan päällikkökin tulijan ja antaen sanoillensa tuttavallisen soinnun huusi:
— Tervetuloa meidän laivaan, soittaja Havurinne. Matka ei maksa mitään.
Puhuteltava pysähtyi kuin sotamies ja nostaen kaksi sormea hatun reunaan kiinni vastasi juhlallisesti:
— Ymmärrän, herra kapteeni.
Samassa hän jatkoi matkaansa toisten laivojen luokse.
Siellä huiskutti "Vellamon" päällikkö hattuansa:
— Tänne, tänne, konserttimestari Havurinne, täällä iloa tarvitaan.
Täällä ovat tyttäret suruun pakahtumaisillaan.
Taas samat sotilastemput kuin toisellekin ja juhlallinen vastaus:
— Ahkeruus on ilomme, herra kapteeni.
Hän teki vielä lyhyen kierroksen laivojen luona ja tuli sitten
"Vellamoon".
Nuori väki seurasi perässä, ja joku niistä kysäisi toiselta:
— Käypikö tämä laiva nyt teidän laiturissa?
— Eikä käy, selitti toinen, — mutta kun tuo soittaja tuli tähän laivaan, niin menen tässä ja juoksen vähän matkaa takahankaan.
Kohta oli soittajan ympärillä joukkoa. Eivät ne joutaneet katsomaan, mikä laiva pääsi edelle, mikä jäi jälkeen, kuten tavallisesti. Ne olivat nyt vapaassa "konsertissa", soittajaisissa, jossa oli raha pääsylippuna ja ohjelmanumeroista sovittiin suusanalla.
— Tässä raha, nyt minulle.
Soittaja solautti rahan taskuunsa ja kysäisi:
— Mitä pitäisi olla?
— "Kymmenen penniä pojalla rahaa".
— No soitetaanpa "Kymmenen penniä pojalla rahaa, ei ole poika köyhä".
Kun soitto pysähtyi, oli samassa toinen käsi ojennettuna.
— Minulle "Lypsäjän laulu", soittaen ja laulaen.
Soittaja vilkaisi rahaan. Se oli hopeata. Käsi käväisi taskun suulla, ja samassa sormet ramahuttivat viulun kielistä äänen, joka oli erehdyttävän yhtäläinen kuin useasta lehmän kellosta lähtenyt ääni. Ja laulu alkoi:
— "Tuoltapa kuuluu karjan kellot, truikut, truikut ranttan, tali tula tila tula, tila tula tram."
Kuulijain silmät säteilivät ilosta, ja rahaa tuli tuiskunaan.
Näin jatkui näitä soittajaisia tunnin ja toistakin, kunnes kaikki halulliset olivat kuulleet mielilaulunsa tai "jenkkansa".
Jo sai soittaja levähtää. Hän asetti viulunsa laatikkoon ja alkoi kierrellä laivan kannella, puhellen milloin minkin kanssa.
Pari kainoa tyttöstä istui erillään muista, supatellen keskenään. Jopa huomasi soittaja ne ja kiepsahtaen rinnalle istumaan kysyi:
— Mistäs nämä "nessukat" ovat?
— Tuolta ollaan Venerannan kylältä, vastasi toinen tyttö punastuen.
— Talon tyttäriäkö?
— Ei toki talon.
— Onko teillä jo sulhaset?
— Mitäs nyt…
Tytöt katselivat toisiinsa.
— Taitaapa olla. No eivät ole varmaan täällä, koska niin yksin tässä istutte. Ovatko ne kaukana?
— Ei niitä olekaan, väittivät tytöt kainostellen.
— Kyllä minä näen, että on teillä, puheli soittaja. — Jos lienee viety sotaväkeen. Se on ikävää, mutta kyllä ne sieltä tulevat ja ovatkin tultuaan paljon suorempia ja pulskempia, aivan niin kuin minäkin. Minä olin siellä kolme vuotta ja näytänkin nyt näin komealta.
Soittaja suoristi itsensä, että tytöt saisivat katsella sivulta. Mutta ne katselivatkin takkia eivätkä kasvonpiirteitä. Sen huomasi soittaja ja naurahti.
— Älkää katselko takkia. Tämä on torikauppiaalta ostettu kuuden markan takki, kun minulla ei ole "nessukkata", jolle koreilisin. Kasvot ja ryhti miehen kaunistaa. Ovatko teidän sulhasenne kauniita?
— Emmehän me ole niitä nähneetkään…
— … nyt vähään aikaan, lisäsi soittaja. — Mutta kyllä ne tulevat, kun saavat lomaa… Minä soitan teidän puolestanne, että tulisivat jo ensi sunnuntaina.
— Ei meille tarvitse soittaa, estelivät tytöt kiihkeästi. — Ei meillä ole rahaakaan, millä maksaa.
— Ei "nessukkain" tarvitse maksaa, lohdutteli soittaja. — Pojat maksakoot, ne veisivät rahansa turhempaan, tupakkaan, viinaan ja sen semmoiseen.
Hän otti viulunsa ja alkoi soiton säestyksellä laulaa:
— "Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla." Siinä ei ollut äskeistä kiirettä, ja se kuului sen vuoksi niin kauniilta ja surulliselta, että vanhempikin väki kokoontui kuuntelemaan.
Laiva kulki myötätuuleen. Päällikkö oli antanut peräsimen hoidon laivamiehelle ja tuli soittoa kuuntelemaan.
— Kenellekä se niin surullisen kaunis soitto oli? hän kysyi soiton lakattua.
— Se oli näille tyttö-"nessukoille", jotka tässä istuvat.
— Vai tilasivat tytötkin soittoa, naurahti päällikkö.
— Eivät nämä ole tilanneet, joutui soittaja selittämään. — Kieltelivät kovasti, mutta minun täytyy hyvitellä näitä, että laittaisivat vuoteen, kun satun näiden kotiin yöpymään ja kenties huuhtelisivat paitanikin, kun sattuvat olemaan pesurannassa.
— Vai sillä tavalla, nauroi päällikkö. — Saisittepa niin suloisesta soitosta huuhdella hyväksikin ja saippuan kanssa… Mutta jos nyt soitettaisiin parasta, mitä tuosta viulusta löytyy, oikea konserttikappale.
Päällikkö pisti salavihkaa markan soittajan kouraan. Soittaja nyökkäsi ja tarttui jouseen.
Nyt tuli säveliä, jotka todellakin muistuttivat taidesoittajan kappaleita. Kuulijain päät kohosivat, ja eräs tasatukkainen maalaisisäntä läheni askel askelelta aivan soittajan eteen ja soiton lakattua lausui:
— Olen minä joskus ennenkin kuullut viulua soitettavan, mutta en ikinä olisi uskonut, että siitä tuollaiset sävelet lähtevät. Onko se aivan tavallinen viulu?
— On tämä vähän parempi tavallista viulua, selitti soittaja. — Minä sain tämän kymmenkunta vuotta sitten eräältä kometialaiselta, konstin näyttäjältä.
— Miten paljon piti maksaa?
— Ei minun tarvinnut antaa yhtään markkaa, olin vain muutamia kuukausia konstinnäyttäjäin mukana soittamassa.
— On ollut hyvä kauppa, tuumaili isäntä. — Tuskin täälläpäin on kellään tuollaista viulua.
— Ei se riipu viulusta, puuttui päällikkö puheeseen. — Sormien liikkeet siinä ovat kaikkein tärkeimmät. Näkihän isäntä miten ne hyppelivät.
— Kyllä näin, sanoi isäntä. — Eivät nämä työmiehen sormet, joilla puristetaan milloin kirvesvartta, milloin kuokanvartta, hyvin hyppele.
Isäntä levitti lyhyet pökyläsormensa ja niitä liikutellen näytti havainnollisesti, miten työmiehen sormet hyppelevät. Se muistutti jokiäyriäisen jalkojen liikettä.
— Puristan minäkin kirvesvartta ja veitsen päätä, sanoi soittaja. —
Mitäs nämä ovat?
Soittaja näytti puristamisesta syntyneitä "kylkiä" sormissaan.
— Katsos kummaa, ihmetteli isäntä. — Minä luulin tuota soittoa ainoaksi ammatiksi.
Päällikkö ryhtyi selittämään:
— Eikö isäntä ole kuullut, että tämä soittaja on meidän paikkakunnan paras länkien tekijä.
— Vai niin, ihastui isäntä. — Sittenpä minä tulen rinnalle istumaan.
Meillä on neljä hevosta, eikä niillä ole yhdelläkään käypiä länkiä.
Jos vain soittaja joutaisi, niin minä teettäisin jokaiselle, vieläpä
särkymisen varaltakin.