Savolainen soittaja: Romaani

— Onkos luonnonvääriä länkipuita? kysyi soittaja.

— Ei ole ennen varattuja, mutta on meillä koivuja, kehui isäntä. — Ja ehkäpä niitä saisi kaskestakin, siinä on kasken hakkuu alulla.

— Sehän vetelee, innostui soittaja vuorostaan. — Minä tulen aivan kohta. Mutta kun menette kotiinne, niin älkää antako kaataa yhtään koivua, ei suurempaa eikä pienempää muuten kuin juurineen. Sitten kaadettua katkaistaan jokainen juurikka erilleen rungosta. Siitä on monenlaista hyötyä, juurikoista tulee länkipuita, kärrin käyräpuita, tuolin selustimia ja vaikka mitä. Huonoimmista riihipuita. Kannot eivät ole kyntäjän vastuksina, ja niiden paikalle tarttuvat puuntaimet puolta näpsemmästi kuin rikkomattoman kannon juurelle.

— Sepä oli aivan älykäs neuvo, kiitteli isäntä. — Onko soittaja tehnyt halmetyötä?

— En kymmeneen vuoteen, mutta näin minä tehtävän poikasena isän kotona, ja nyt jälkeenpäin olen ajatellut, miten sitä pitäisi tehdä, jos tekee.

— Onko soittajalla koti?

— Onhan se kotirähjä siellä Heinäjärven kylän takana, mutta se on nyt vieraan viljeltävänä.

— Vai niin, vai vieraan. Kuulin tässä joltain, että soittaja on sukuisin Havurinne. Minä en ole ennen kuullut sen sukuisia.

— Eihän niitä taida muita ollakaan. Isäni oli Haverinen, mutta kun hulluimmat haluavat olla jotain muuta, kuin mitä oikeastaan ovat, niin minäkin sotapalveluksessa ollessani otin nimekseni Havurinne. Se muistuttaa paljon alkuperäistä nimeä ja kotipaikan maisemaa. Se on juuri kivikkoisella havurinteellä.

Isäntä mielistyi uuteen tuttavaansa niin, että pyysi laivan keittiöön kahville.

— Eihän nyt ole juonnin aikoja, esteli soittaja. — Mutta ehkäpä se on laivan emännöitsijälle mieleen, joten käydään vain.

Isäntä oli erittäin anteliaalla tuulella.

— Jolta kahvi, siltä tupakkakin, hän puheli ja lisäsi, niin etteivät muut kuulleet: — Olisi minulla tuolla eväskorissa viinaakin.

— Ei kaikkia yhtaikaa, sanoi soittaja. — Ja minä olen ryyppyaineen käyttämisessä poikkeus muista "pelimanneista". Enkä minä näin loppurupeamalla ole halukas tähän tupakkaankaan. Saanko säilyttää toiseen aikaan?

— Jo toki, myönnytteli isäntä. — Mitäpä sitä vetämään, milloin ei haluta.

Kahvileivistä antoi soittaja solahtaa enimmän osan taskuunsa.

Isäntä olisi istuksinut keittiössä pitemmältäkin, mutta soittaja kiirehti kannelle.

— Mennään vain kannelle, myöntyi isäntä.

Palatessaan huomasi soittaja keittiön oven takaa pienen pojan, joka siinä ikävissään olevan näköisenä istui.

— Eikö sinulla ole toveria, kun niin yksin istut? kysyi soittaja.

— Ei ole, kuului surullinen vastaus.

— Missä sinun äitisi on?

— Se on siellä kylällä työssä.

— Entäs isäsi?

— En minä tiedä.

— Eikö sinulla isää olekaan?

— Ei.

— Mikä on äitisi nimi?

— Leena Huovinen.

— Entäs itsesi?

— Erkki.

— Vai Erkki. Onko sinulla evästä?

— Ei ole.

— Vai ei ole evästäkään.

Soittaja otti taskustaan säilyttämänsä kahvileivät ja antoi pojalle.

— Mistä kylästä sinä olet?

— Venerannan kylästä.

— No, kyllä minä muistan: Venerannan kylästä Erkki Huovinen. Onko äidilläsi muitakin lapsia.

— On pienempi tyttö.

— Ohhoh, vai on tyttökin.

Isäntä oli noussut kannelle, mutta soittaja lähti kiertelemään alakerran suojia. Hänen huomionsa kiintyi iäkkääseen emäntään, joka parhaillaan kaiveli eväskoriaan. Soittaja istuutui ulommaksi ja piti silmällä emännän ruokapuuhia. Kalakukosta oli pohjapuoli koskematta ja rieskasta melkein puolet tähteenä. Voivakkasen sisällystä ei nähnyt ulommaksi. Soittaja siirtyi lähemmäksi ja aivan kuin leikillään virkahti:

— Onpa teillä makean näköinen kalakukko.

Emäntä naurahti.

— Onhan tässä kalakukon "liisteet" eikä muuta.

Mutta kyllä minä tätä antaisin muillekin, ken vain haluaisi.

— No sepä vetelee, ihastui soittaja. — Tässä on jo yksi, joka haluaa, ja ehkäpä löytyy muitakin.

— Älähän sentään rupea huutelemaan muita tällaisille tähde-eväille, kielteli emäntä. — Mutta jos sinulla itselläsi ei ole, niin on tässä lisäksi rieskaa ja vielä voitakin.

— Jopas minä taas löysin hyväntahtoisen emännän, kiitteli soittaja. — Ei tähän tarvitse voita eikä rieskaa. Tässä kukon pohjassa on vielä kahdelle miehelle syömistä. Vieläkö emännän pitää syödä kotiin mennessään?

— Mitä siitä kysyt?

— Niin että miten suuria viipaleita minä saan tästä leikata?

— Leikkaa vain miten suuria hyvänsä, en minä tarvitse enää.

— Olinpa minä taas onnen poika, kiitteli soittaja suu täynnä.

— Mutta mikä mies sinä oikeastaan olet, alkoi emäntä kysellä. — Alkumatkan sinä huusit ja remusit tuolla laivan kokalla hullujen huviksi, ja nyt olet onnen poika, kun saat kuivaa kukonkuorta.

— Eikö emäntä ole sattunut kuulemaan, kuka minä olen?

— Vähänkö sinusta kuulee noilta nuorilta hulluilta, mutta minkä selvän minä siitä saan, jos ne kehuvat ja kiittelevät, että se Havurinne se soittaa. Minä vähät semmoisesta, mutta sitähän minä tahtoisin tietää, mikä sinä muuten miehiäsi olet.

— Uskaltaisikohan sanoa, ennenkuin olen syönyt.

— Sano vain, en minä tule ottamaan leipäpalasta suustasi, oletpa vaikka kuinka kumma.

— No, sillä luvalla. Minä olen tottelematon, kovakorvainen, uskomaton, laiska, vihainen, rietas… Vieläkö pitää jatkaa syntiluetteloa?

— Jo riittää tuokin, sanoi emäntä. — Mutta oletko sinä todella rietas?

— Enhän minä tiedä sanoa, onko se todella vai leikillä, mutta niin äitivainaja opetti lukemaan.

— Tottelitko sinä äitiäsi?

— Ei, hyvä emäntä, en minä totellut, tunnusti soittaja. — Minun tottelemattomuuteni tautta äiti taisi kuollakin.

— Puhutko sinä nyt totta? kysyi emäntä.

— Se on totista totta, totesi soittaja.

— Voi sinua kurjaa, surkutteli emäntä. — Miten se tapahtui?

— Se on pitkä ja ikävä juttu, josta ei mielellään kerro kenellekään. Sanon sen verran, että minun tavaton haluni saada itselleni viulu tuli surmaksi äidille.

— Suriko äitisi sitä niin kovasti?

— Ei, vaan eräs hupelo mies paiskasi suurella kivellä äitiäni kylkeen, kun hän särki viulun tekeleen, jota se minulle valmisteli.

— Silloinko äitisi kuoli?

— Ei silloin, vaan parin vuoden perästä.

— Et sinä taida aivan paatunut pakana ollakaan, koska tunnustat vikasi, puheli emäntä vakavana. — Sinulla on mahtanut olla hyvä äiti.

— Liika hyvä näin kovakorvaiselle, sanoi soittaja näennäisesti leikillä, vaikka totta hän tarkoitti. — Kuolemansa jälkeenkin on hän minusta huolehtinut.

— Nyt sinä poikkeat kesken syönnin totuudesta, huomautti emäntä. — Ei hyväkään äiti voi kuolemansa jälkeen huolehtia.

— En minä puhu nyt leikkiä. On minun äitini huolehtinut. Eläessään oli palkannut toisen, joka on hänen puolestaan huolehtinut.

— Se on erittäin. Mutta oletkos sitä äitisi palkkaamaa huolehtijaa totellut?

— En uskalla kehua, sanoi soittaja.

— Voi voi, kun sinulla on vielä paljon korjattavaa elämässäsi, surkutteli emäntä. — Ala jo nyt mieltyä ja heitä ensi töiksesi tuo viulurottelo nurkkaan.

Soittaja väänsi kasvonsa surkeatakin surkeammaksi ja päätänsä pudistaen selitti:

— Voi, hyvä emäntä, mitä te vaadittekaan. Ennen minä voin luopua toisesta silmästäni kuin viulustani.

— Ei tullut sinusta kalua.

Kannelta tuli joku pyytämään "pelimannia" soittamaan.

— Mene sanomaan, että se tulee heti kohta. Nyt, emäntä, tuhannet kiitokset ruuasta. Vielä minä käyn teidän kotonannekin juttelemassa… Mutta joutaisikohan tuo kukonkuoren loppu minulle?

— Jo minä annan tämän mielelläni, sanoi emäntä, — Mutta missä sinä tätä säilytät?

— Älkää sitä kyselkö, kunhan annatte.

Ja kun emäntä oli pistänyt kukonkuoren soittajan käteen, niijasi ja kumarsi tämä yhtaikaa ja läksi kyyryissään juoksemaan laivan keittiöön päin kuin pieni lapsi, joka on saanut erittäin mieleisen kapineen. Keittiön oven takana hän suikkasi kukonkuoren Leena Huovisen Erkin käteen ja oli samassa laivan kannella laulamassa: "Tuoltapa kuuluu karjan kellot."

XXII.

Vuosia sitten oli Villekin joutunut pois Heinäjärven kylältä ja istui nyt pienen kamarin pöydän ääressä, laskuoppi ja laskuvihko edessään. Hän oli moneen kertaan lukemalla oppinut ulkoa murtolukujen yhdennimisiksi tekemisen säännön ja sitä seuraten laskenut huokeimpia laskuja. Mutta sitten tuli monimutkaisempia laskuja, ja niissä meni Villen "pää pyörälle". "Nuora leikataan viideksi palaksi. Ensimäinen pala on 2 1/6 syltä ja kukin seuraava pala 1 7/12 syltä pitempi kuin edellisensä."

— Ota siitä selvä, hän tuskaili ja heitti kynän kädestään. — Kukahan tuotakin tietoa tarvinnee… Taitaisi olla viisainta heittää koko homma ja ruveta taas rengiksi.

Oli pimeä syysilta. Pöydällä paloi pieni lamppu. Ville oli tuijottamassa lampun liekkiin, kun oven takaa kuului kolinaa, ja kohta astui huoneeseen pitkä solakka mies, jokin kantamus selässä. Hämärässä näytti mies aivan oudolta ja hiukan epäilyttävältä.

— Hyvää iltaa, lausui mies. — Tokko tunnetkaan enää?

Ville nousi ja astui lähemmäksi.

— Jo minä nyt tunnen… Veertihän se on.

Äänessä enempi kuin kädenpuristuksessakaan ei ollut erityisempää painoa. Varmaan tulija huomasi sen ja arastellen irroitellessaan viululaatikon kannakehihnaa kysyi:

— Saapiko tähän huoneeseen tuoda tällaisia kapineita?

— Jo toki… Onhan siinä oven pielessä naula.

Ville koetti sanoa tämän ystävällisesti, mutta Veerti kuuli sittenkin, ettei täällä tarvitse laatikkoa avata. Hän otti kuitenkin heti kohta iloisen ryhdin ja istuutuen Villen osoittamalle paikalle alkoi puhella:

— Löysinpäs minä sinut. Siitä on vuosia, kun olemme tavanneet toisemme. Sinä olet asunut sellaisissa paikoissa, joita nämä "pelimanni"-miehet kaartavat. Eikä sinua ole näkynyt missään nuorten kokouksissakaan.

— Enhän minä ole niihin rientänyt, myönnytti Ville.

— Se on aivan oikein, sanoi Veerti. — Harvoin kuulut käyneen syntymäkylälläsikään. Minä tulen nyt sieltä päin, ja kun kuulin, ettet ole enää renkinä, niin kyselin asuntosi ja poikkesin kertomaan, että nyt minä olen Kivimäen omistaja, minä yksin.

Villekin jo vilkastui.

— Niinkö! Entäs Otto-veljesi?

— Minä ostin tällä tiellä Otolta. Hän tuli nyt lailliseen ikään, ja me teimme kaupat. Kivimäki on minun.

— Olkoonpa onneksi, toivotti Ville. — Mutta mitenkä Otto niin heti paikalla suostui myömään?

— Minulla oli keinot, kehahti Veerti iloisena. — Minä levitin Oton eteen kolmekymmentä uutta satamarkkasta, ja "se naula veti".

Villekin aivan hämmästyi.

— Kolmekymmentä satamarkkasta! Mistä sinä sait niin paljon rahaa?

— Tuosta viululaatikosta.

— Viululaatikosta! Entäs viululaatikkoon?

— Viulusta ja hevosen längistä.

— Ihanko todella?

— No ihan todella. Ja on niitä vielä tähteenäkin, vaikka et niistä tarvitse huudella ympäri maailmaa.

— Mitäpäs minä, lupasi Ville. — Mutta jos pääsevät tietoon ja ryöväävät.

— Saapi minut ryövätä, naurahti Veerti. — Ei minun mukanani ole rahoja muulloin kuin nyt. Ne ovat pankissa, korkoa kasvamassa.

— Vai pankissa… Niin niitä säästyy, jolta tulee säästetyksi…
Milloinka asetut Kivimäelle asumaan?

— Minäkö Kivimäelle asumaan! Mitä minä siellä tekisin.

— Tottahan sinä jolloinkin menet, koska ostit.

— Sitten jolloinkin, kun ei enää käsi käänny eikä jalka nouse.

— En minä ollenkaan ymmärrä sinun suunnitelmiasi, sanoi Ville. — Ostat talon, etkä ajattelekaan mennä asumaan. Lienetkö käynyt katsomassakaan.

— En tällä kerralla käynyt. Oli kiire jouduttaa tähteeksi jääneet rahat pankkiin. Ja nyt syksyllä on oltava liikkeellä, viulua laulattamassa. Renkipojillakin on tänä vuodenaikana rahaa.

Nyt vasta Ville oikein selvästi käsitti, mistä nuo satamarkkaset olivat suurimmaksi osaksi kootut, ja hän, tunsi taas saman tapaista vastenmielisyyttä kuin kymmenisen vuotta sitten kiertokoulun penkillä rinnatusten istuessaan. Silloin oli istunut äänetönnä, mutta nyt hän katsoi olevansa oikeutettu huomauttamaan, koska kuului samaan renkiluokkaan. Hän tahtoi kuitenkin säilyttää iloisen muodon ja kysyi kuin leikillä:

— Eikö sinua yhtään säälitä ottaessasi renkipoika raukoilta rahoja tuollaisella keinolla?

— Onko sinusta minun keinoni huono? kysyi Veerti.

— Ei ole hyväkään, vastasi Ville.

— Vähäpä sinä ajattelet, ihmetteli Veerti. — Onko renkipojille mitään sen viattomampaa ja iloisempaa kuin soitto ja laulu? Sinä sanot ehkä, että ostaisivat niillä rahoilla vaatetta tai veisivät pankkiin. Mutta kyllä ne saavat vaatetta tarvitakseen ja pankkiin niiltä ei tule viedyksi, ei yhdeltä sadasta. Mutta jos sinä kerrankaan näkisit, miten iloisia ne ovat ja miten niiden silmät loistavat, kun minä soitan ja laulan, niin et sanoisi rahojen menevän turhaan.

— Turhaan minä sanon menevän, väitti Ville. — Ei ne niiden "kättä lämmitä" sen päivän perästä. Sinulle niistä kassa karttuu, ja sinä viet pankkiin ja ostelet maita.

— Nyt sinä sanoit oikein, riemastui Veerti. — Minä vien pankkiin ja ostelen maita. Voitko sanoa renkipoikien rahojen olevan missään sen paremmassa asiassa.

Villeä alkoi harmittaa kuunnellessaan näin kylmäkiskoista omanvoiton pyyntöä, mutta hän koetti pysyä tyynenä ja uudisti äskeisen väitteensä.

— Onhan ne oikeassa asiassa sinua hyödyttämässä.

— Minuako yksistään, sanoi Veerti. — Saisivatpahan nähdä, että ne hyödyttäisivät muitakin, jos vain olisi äitisi elossa. Minä muistan, mitä me puhelimme silloin, kun kävin hakemassa sinua ja äitiäsi Raivion mökistä hautajaisten laittajaksi. Etkö sinä enää muista?

— Enpä paljon, vastasi Ville tullen entistään tarkkaavaisemmaksi.

— Minä muistan, sanoi Veerti uudestaan. — Muistan vielä nekin puheet, mitä puhuimme silloin, kun äitisi kanssa veimme lehmää rovastille. Äitisi toivoi aivan tosissaan, että minä tulisin Kivimäen isännäksi, sinä rengiksi ja hän itse karjanhoitajaksi. Ja niinkuin sanoin, jos äitisi olisi elossa, niin nyt se suunnitelma toteutettaisiin, sillä poikkeuksella vain, että sinä olisit isäntänä ja äitisi vanhana emäntänä… ja minä itse silloin tällöin käypäläisenä, joka kantaisin rahaa, jolla teettäisit työtä ja rakennuttaisit kartanoa.

Ville hämmästyi sanattomaksi. Tämä kammoksuttu lapsuuden tuttava kohosi ajatuksissa aivan toiseen asemaan. Että Veerti muisti hänen äitinsä puheet ja esitykset näin tarkalleen, se vaikutti kaikkein enimmän, eikä hän voinut salata mielenliikutustaan. Hän ponnisti pysyäkseen tasapainossa ja pyyhkäisten valahtaneet kyynelet kasvoiltaan kysyi:

— Mistä hyvästä sinä asettaisit minut ja äitini ikäänkuin isänniksi?

— Enpä sano vielä kaikkia syitä, vastasi Veerti iloisesti aivan kuin ei olisi huomannut mitään. — Tärkein on se, että ilman äitisi huolenpitoa olisi Kivimäki aikoja sitten myöty ja ehkä syötykin. Lehmän vientimatkalla puhui äitisi myöntiasiasta rovastille. Minä olin omin korvin kuulemassa. Rovasti otti asian huolekseen ja toimitti kuin mies, ettei setä saanut myöntilupaa.

— Vai oli teillä niin paljon yhteisiä puuhia, sanoi Ville. — Mutta olisihan teillä veljeksillä sitä enemmän rahoja.

— Sedänkö tallessa olisivat rahat säilyneet? epäili Veerti. — Omankin omaisuutensa kuuluu juoneen ja retustelleen vähiin kantoihin. Siinä ne olisivat menneet meidänkin perinnöt.

— Niinkö arvelet. Mutta mitenkä se on hoitanut Oton osaa?

— Niinkuin omaansakin. Mutta nyt siellä vaihtui holhoojat. Sedän
täytyi kirjoittaa myönnytys, että Otto saapi ottaa kiinnityksen
Malkomäen tilaan, ja saat kuulla, ettei siihen ole monta vuotta kun
Otto on siinä isäntänä. Siitä tuli työmies ja tavaran kokooja…
Muistatko, miten se etsi minun ensimäistä viuluani särkeäkseen?

— Muistan vähän, vastasi Ville reipastuen yhä enemmän näistä vanhoista muistoista.

— Oli siinä alusta alkaen isän poika, naurahti Veerti. — Emme me soveltuneet saman talon haltijoiksi isompinakaan. Ja nythän tuosta pulasta selvittiin… Mutta muistanet sinä niitä myöhemmän vuoden tapahtumia. Viimeinenhän olikin se, kun sujutin selkään Annastiinan Ansua siellä Hyttilän kujassa. Siitä se alkoi tämä minun kiertolaiselämäni.

— Muistan minä sen, sanoi Ville. — Kyllä minuakin silloin pelotti. Mutta sitä ennen oli eräs toinen tapahtuma, joka on minua vaivannut vuosikausia, melkeinpä tähän iltaan asti.

— Mikä se oli, mikä se oli? kyseli Veerti uteliaana.

— Se oli se, kun sinä soitit viulua vanhan Lipposen ruumisarkun kupeella, mestarin mökissä. Se jätti minuun sellaisen kammon, etten saanut alkuaikoina rauhassa nukkuakaan. Siitä lähtien olen kammonut viulun ääntä ja viulun soittajia.

— Ja minuako myös? kysyi Veerti.

— Kun sanon kaunistelematta, tunnusti Ville.

— No jotakin sitä tapahtuu, ihmetteli Veerti. — Minä muistelen kuin pahaa unta, että äitisi pistäytyi muutamana päivänä kyselemässä, kävitkö sinä edellisenä iltana siellä mökillä… Täytyihän siinä soittaa ruumisarkunkin lähellä, kun niitä arkkuja tehtiin joka viikko… Mutta kun tässä taas kantautui puhe äitiisi, niin minäpä kysyn, olitko sinä äitisi kuollessa hänen luonaan, vai joko olit palveluksessa?

— Jo minä olin käskyläispoikana, selitti Ville.

— Vai ennen hänen kuolemaansa sinun täytyi lähteä, sanoi Veerti surkutellen. — Äitisi mainitsi sillä samalla lehmänvientimatkalla, ettei hän ehkä elä monta vuotta. Mutta sitten minä kuulin, että äitisi oli mennyt miehelään.

Villen kasvot vaihtuivat taas surullisiksi ja hän virkkoi:

— Niinhän se kävi, ja siitä aiheutui minunkin lähtöni.

— Kummallista, ihmetteli Veerti. — Minä en olisi uskonut, että äitisi otti sen miehen, jonka oli ottanut.

— En minäkään, sanoi Ville. — Mutta niin se näkyi käyvän, ja totta se oli niin menevä.

— Etkö ollut vastaan?

— Kukapa lapsi ei vastustaisi isäpuolen tai äitipuolen tuloa.

— Ei aina tarvitse olla vastaan, sanoi Veerti. — En minä olisi vastustanut äitipuolen tuloa.

— Eipä sinun isäsi ehkä aikonutkaan ottaa.

— Sepä minua harmitti, kun ei ottanut, jonka toivoin ottavan.

— Ketäs sinä toivoit?

— Sanonenko sinulle, jos suutut?

— Hm, niinkö, äännähti Ville aavistaen, ketä toinen tarkoitti.

— Näyt ymmärtävän, naurahti Veerti. — Mutta ajatelkoot muut mitä hyvänsä, sen minä vain sanon vieläkin, että meillä, minulla ja sinulla, oli hyvä äiti. Sellaisia saisi olla useitakin.

— En minäkään tahdo moittia, sanoi Ville. — Äidin ansio se on, että minusta on tullut tällainenkaan. Äiti piti huolen siitä, että pääsin hyvään palveluspaikkaan, jossa sain oppia kunnon ihmisten tapoja sekä paljon muuta lisäksi.

— Sinähän olit hyväoppinen, muisteli Veerti. — Minun oppipaikkani oli sotapalvelus. Siellä kävin rippikoulunikin ja opin oikealla tavalla soittamaan.

— Niin, sinä olet ollut sotapalveluksessa. Sinulle nousi arpa.

— En minä odottanut arvannostoa, vaan menin tarjokkaana, ennenkuin olin siinä iässäkään. Eikä siitä ole katumista. Nyt minä soitan nuotistakin. Etkö halua kuulla. Eihän täällä ole ruumisarkkuja.

— Eipä olekaan, naurahti Ville myönnytykseksi. — Ja onhan minun ajatuskantani siitä ajasta paljon muuttunut, vaikka tuskin milloinkaan tulen viulun ystäväksi. Kantele on aivan toinen asia.

— Vai suosit sinä kanteletta, sanoi Veerti viululaatikkoa avatessaan. — Kanteletta äitivainajakin kiitteli. Mutta tämä se sittenkin on soittokone.

Hän hyväili viuluaan kuin äiti lastaan.

Ville katseli uteliaana laatikon sisustaa ja alkoi ihmetellä:

— Täällähän on jos mitä tavaraa: sikareja, leivoksia ja sokeripalojakin. Mitä varten sinä näitä tähän keräät?

— Taskussa tuhrautuvat ja murenevat, selitti Veerti.

— Pistäisit suuhusi ja polttaisit, huomautti toinen.

— Ei, ei niin ylellisesti, puheli Veerti viulua viritellessään. — Sikarit annetaan tarvitseville, viisi penniä kappale. Ja tuolla maailmassa on monta, monta poikaa ja tyttöä, joille eivät isät tuo milloinkaan ei leivosta eikä sokeripalaakaan.

— Niillekö sinä näitä jakelet?

— Niille. Ja näkisitpäs, miten niiden mieli ilostuu.

Veertillä oli viulu vieressä. Hän katsahti tuttavaansa ja alkoi soiton säestyksellä laulaa: "Älä itke äitini, älä äiti kulta, vaikka vaan jo isäni on jo musta multa."

Ville istui ja kuunteli. Soitto herätti muistojen kätköistä ne kauniit suunnitelmat, joita hänkin oli äidin iloksi ajatellut: lehmät ja pienen mökin, ja hänen silmiinsä kohosi taas kyyneleet. Lisäksi tuli aivan kuin silmien eteen äsken mainitut lapset, joiden isät eivät olleet "musta multa", vaan niinkuin kylmät kivet.

Veerti soitti useitakin kansanlauluja, valiten asteittain iloisemman ja iloisemman, ja viimeksi "Lypsäjän laulun".

— Mitäs sanot? hän kysyi lopetettuaan.

— Sanon kiitokset ensiksi, vastasi Ville. — Ja sitten sanon, että nyt minä jo alan ymmärtää sinua… Me olemme tosin lapsuuden tuttavat, mutta ehkä kuitenkin lyödään vahvikkeeksi veljenkättä. Sinä olet sittenkin toinen mies, kuin mitä olen ajatellut.

— Sepä on minulle mieleen, sanoi Veerti ojentaen iloisena kätensä. — Toinen minulla on nimikin: Havurinne. Ja Kivimäelle annetaan myös nimeksi Havurinne, sillä jos minä elän toisetkaan puolet ikää, niin ei sen pelloilla ole kiviä. Niistä rakennetaan huoneita ja ensimäiseksi kivinavetta.

— Jokohan tuonkin ihmeen näkee? naurahti Ville.

— Näkee sen, kun on luja usko, päätti Veerti. — Mutta ei paljas usko auta, täytyy olla puuhassa… Ja kun olen saanut sinusta pois sen luulon, että olisin vain renttuileva "pelimanni", niin nyt minä lähden entistä iloisemmalla mielellä Kivimäkeä rakentamaan Havurinteeksi.

— Ei tänä iltana lähdetä minnekään, kielsi Ville. — Saadaan tähän nukkumapaikka, ja ruokaa on myös.

— Ei syömällä eikä nukkumalla rikastuta. Tänä iltana on soitettava vähintään viisi markkaa, ja jos onnistuu, niin enemmänkin.

— Minä maksan tuon viisi markkaa, sanoi Ville.

Veerti kääntyi katsomaan tiukasti.

— Sinäkö maksat… Sanoit ymmärtäväsi minua, ja tarjoat viittä markkaa… Ei tämän taivahan kannen alla se tule tapahtumaan… Kyllä sinun täytyy osata hoitaa rahasi minun olematta "kasöörinä", muuten en minä ymmärrä sinua.

— Niin… mutta meillä olisi vielä paljon puhelemista, selitti Ville.

— Niistä puhelemme joutilaampana aikana, sanoi Veerti asetellen viulua laatikkoon. — Yksi asia vielä keritään… Mitä sinä oikeastaan puuhaat?

— Minä luen, vastasi Ville. — Eikä se ole tällä kertaa lukemistakaan.
Olen opetellut murtolukuja laskemaan.

— Missä sinä sitä tarvitset? kysyi toinen.

— On toivo päästä kiertäväksi lasten opettajaksi, selitti Ville.

— Opettajaksi?… Osaatko sinä opettaa. Menisit ennemmin maanviljelyskouluun.

— Mihinkäs minä sieltä?

— Mihinkä?… Peltoja levittämään ja kiviä särkemään.

— Täytyisi olla ainiaan toisen käskyläisenä, huomautti Ville.

— Et ainakaan Kivimäellä tarvitseisi olla kenenkään käskyläisenä.

— Kivimäelläkö?… Siitähän jo puhuttiin, että se on myöhäistä, kun ei äiti ole elossa.

— Ei ole myöhäistä elossa oleville, sanoi Veerti nakaten viululaatikon selkäänsä. — Mutta siitä puhutaan toisella kerralla. Nyt on kiire. Minua odotetaan… Hyvästi vähäksi aikaa!

Ville jäi yksinään. "Siitä on tullut omanlaisensa", hän ajatteli asettuessaan murtolukuja laskemaan.

XXIII.

Ville oli vielä laskento-puuhissaan, kun taas eräänä iltana hänen huoneensa oven takaa kuului raminaa, ja huoneeseen astui vanha, kuihtuneen näköinen mies, kaltevalla kannella varustettu pärevakka kädessä.

— Jumalan rauha, lausui tulija hartaalla äänellä.

Villelle oli tällainen tervehdys outoa ja hän joutui hämille. Meni kuitenkin lähemmäksi, ja vaikkei ollut aivan varma tuntemisesta, ojensi kätensä tervehdykseen. Tulija tarttui siihen ja pitäen löyhästi omassaan alkoi selittää asiaansa:

— Kuulin talonväeltä, että tässä huoneessa asuu lasten opettajaksi aikova, ja tulin tarjoamaan sitä tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa.

— Vai niin. Mitä se on? kysyi Ville katsoen miehen silmiin.

— Se on väärentämätöntä Jumalan sanaa, sanoi mies irroittaen kätensä ja kääntyen samalla vakkansa kantta aukaisemaan. — Täällä on minulla kaupan pieniä kirjasia, mutta ei sellaisia, joita hengellisesti kuolleet ja riettaan hengen palvelijat haluavat lukea, vaan sellaisia, jotka johdattavat Golgatan ristin juurelle, jossa meidän syntimme pois pyyhittiin ja täydellinen sovinto ja anteeksiantamus valmistettiin.

— Vai kirjasia, sanoi Ville. — Milloinka te olette ruvennut kirjakauppiaaksi?

— Tunnetko minut? kysyi mies vähän ihmetellen.

— Tunnen minä toki Simo Kurkisen, sanoi Ville niin tuttavallisesti kuin suinkin osasi. — Kun näin tuon kirjavakan, niin heti johtui mieleeni se melkein saman mallinen vakka, jonka teitte minulle silloin, kun asuin äitini kanssa Raivion mökissä ja te olitte siellä havuja hakkaamassa.

Simon kasvot ilostuivat, ja hän kysyi:

— Oletko sinä sen Kustaava vainajan poika?

— Kyllä minä olen se Kustaavan Ville.

— Vai niin, ihmetteli Simo. — Minä olen kyllä kuullut, että sinä olet täällä päin, näissä herrastaloissa, renkinä.

— Niin olen ollutkin, selitti Ville. — Mutta nyt on ollut aikomus antautua lasten opettajaksi.

— Mistä sinä sait ajatuksen ruveta lasten opettajaksi?

— En osaa sanoa, mutta ehkä siihen on alkujuuret sieltä Raivion mökistä.

— Sieltäkö asti?

— Sieltä asti. Muistaneeko Simo, kun opetitte minua virsiä laulamaan ja kerroitte Kristityn vaelluksesta?

Ville odotti tämän muiston innostuttavan enemmän kuin kopsavakan teon, mutta kävikin toisin. Simon kasvoille palasi äskeinen hartaan kiihkeä ilme.

— Hengetön huutaja minä silloin olin, hän lausui. — Armosta osaton helvetin kekäle, riettaan hengen palvelija, joka täytin vatsani sillä ravalla, jota siat syövät.

Ville oli vähällä joutua neuvottomaksi. Hän ymmärsi, että Simossa on tapahtunut suuri muutos, mutta ei käsittänyt, mistä se johtui ja mihin se perustui. Muutamista sanoista hän jo huomasi, että noita entisiä aikoja on varovasti kosketeltava.

— Jos ei ole kiirettä, niin istutaan, sanoi hän ottaen kirjavakan katseltavakseen. — Omilla varoillako olette ostanut nämä kirjat?

— Ei minun näistä tarvitse antaa rahaa ennenkuin olen myönyt, selitti Simo. — Varakkaammat uskonveljet näitä painattavat, ja köyhät, muuhun työhön kykenemättömät uskonveljet kuljeksivat myymässä.

— Ettekö olekaan enää siinä mökissä?

— En siitä asti, kun tulin uskovaiseksi.

— Missäs Agaatta asuu?

— Agaatta on mennyt sijallensa niinkuin Juudas Iskariot.

Ville käsitti Simon sanat semmoisinaan ja kysyi hämmästyen:

— Ettäkö itse lopetti päivänsä?

— Ei tuo itsekään, mutta eipä jumalattoman kuolema ole muutenkaan sen kauniimpi.

— Mistäpä sen niin varmaan tietää? huomautti Ville.

— Tietää sen, sanoi Simo. — Agaatta ei pyytänyt pelastusta eikä anteeksiantoa, ja sellainen menee sijalleen.

— Jospa se on pyytänyt ja saanutkin, puolusti Ville. — Ja minkä minä muistan, ei Agaatta ollut jumalattomampi kuin muutkaan. Ei hän tehnyt kenellekään vahinkoa. Toista oli Lipposen Annastiina, joka poltteli ihmisten riihiä ja eikö tuo liene muutakin poltellut.

— Sokea olet vielä, poika parka, surkutteli Simo. — Sinä tuomitset töitten mukaan. Pidät Annastiinaa suurempana syntisenä, mutta vaikka hän olisi sata kertaa suurempi, niin Annastiina on nyt Jumalan lapsi, sillä minä tiedän, että hän on tunnustanut syntinsä uskonveljille ja saanut anteeksi.

— Niinkö? ihmetteli Ville. — Onko tunnustanut senkin riihen polton?

— On senkin ja paljon muuta.

— Onko tunnustanut Veertille, jonka riihen poltti?

— Veertillekö? Mitä se jumalaton mieronkiertäjä niistä asioista ymmärtäisi?

— Ymmärsipä tai ei, väitti Ville — mutta niin minä ymmärrän, että rikos on ensiksi tunnustettava sille, joka on vahingon kärsinyt.

— On sillekin, myönnytti Simo, — mutta uskonveljelle tunnustaminen on tärkeintä, sillä hän voipi todistaa synnit anteeksi.

Nyt oli Ville jo selvillä Simon uskonnollisesta suunnasta, eikä halunnut jatkaa väittelyä.

— Onpa se kaunista, että Annastiinakin on kääntynyt, sanoi Ville. —
Onko hän tullut takaisin Heinäjärven kylälle?

— Ei. Annastiina asuu Pohjalassa poikansa luona.

— Vai poikansa luona. Minkälainen mies on Ansusta tullut?

— Tavallinen sahan työmies. Kehui tuo olevan itsellään virankin.

— Vai virankin, ihmetteli Ville. — Minkähän viran?

— Jokin palkaton virka siellä suruttoman työväen kokouksessa.

— Eikö Ansu ole tullut uskovaiseksi?

— Ei. Maailman mies se on vielä.

— Entäs Petter? jatkoi Ville kyselyään. — Nehän lähtivät muistaakseni yhteen matkaan.

— Petteristä on tullut vielä enemmän maailman lapsi, eikä se asu siellä päinkään.

— Missäs Petter asuu?

— Tuolla N:n kaupungissa. Minä tulen nyt sieltä.

— Tuletteko Petterin luota? ihastui Ville. — Mikä mies hänestä on tullut?

— Semmoinen mies, ettei tekisi mieli mainitsemaan, jos vain sillä saisi korjatuksi.

Villen mieleen vilahti vankilat ja muut iljettävät paikat.

— Onko Petter joutunut niin huonoille teille, hän sanoi surkutellen.

— Huonoille, sanoi Simo, kohottaen kokoonpainuneita hartioitaan. —
Maailman mielestä saattanee olla hyvälläkin.

— No mikä ammatti sillä on? uteli Ville.

— Kurja ammatti… epäjumalain tekijä.

— Epäjumalain tekijä? ihmetteli Ville. — En minä nyt ymmärrä. Ettehän liene erehdyksessä?

— Enkä ole. Näyttihän tuo niitä tekeleitään minullekin.

— Mitä ne olivat?

— Kuvia, kaikenlaisia veistettyjä kuvia, joista on selvä kielto Herran laissa: "Älä tee itsellesi kuvaa äläkä jonkun muotoa", ei taivaassa eikä maan päällä olevien.

Asia alkoi hiukkasen selvitä Villelle ja hän kysyi:

— Oliko sillä erityinen huone, jossa niitä kuvia valmisteli?

— En minä käynyt sen työpaikalla, vaan tottahan siellä on erityiset huoneet, koska kuului olevan opettajakin, joka opettaa niitä epäjumalain kuvia tekemään.

— Nyt minä jo vähän ymmärrän, sanoi Ville. — Se on sellainen koulu, jossa opetetaan veistämään kuvia. Mutta mitenkä en ole sattunut ennen kuulemaan, että Petter on siellä.

— Ei tuosta ole vahinkoa, jos ei kuulekaan, sanoi Simo. — Ja mikäpä ne tuntee, kun ei huonon isän nimikään enää kelpaa.

— Onko Petter ottanut toisen nimen?

— Toisen toki… Kurkela sanoi olevansa.

— No mitenkä te löysitte Petterin, kun sillä oli toinen nimi?

— Löysinhän minä, kun kirjoitti ja neuvoi kirjeessä kadun ja talon nimen.

— Eihän tuo sitten ole hyljännyt isäänsä, eikä nimeäkään kokonaan, lohdutteli Ville. — Minä uskon, että Petteristä tulee etevä mies, kunhan joutuu. Olen kuullut, että kuvanveistäjät ovat arvon miehiä. Ne saavat töistään hyvän palkan.

Tästäkös Simo kiivastui, vaikka Ville oli toivonut aivan toista.

— Hyvänkö palkan! Niinkö sanot, vaikka aiot lasten opettajaksi. Onko helvetti hyvä palkka?

— Minä tarkoitin työpalkkaa, sovitteli Ville sanojaan. — Ja voipikohan kaikkia kuvia nimittää epäjumalain kuviksi, sillä olen kuullut, että muutamissa kirkoissakin on apostolien kuvia ja pieniä Kristuksen kuvia olen nähnyt jumalisten ihmisten huoneissa.

Simo kiihtyi niin, että silmät ja tuo kutistunut vanha ruumis värähteli.

— Saattaa olla tekopyhäin kirkoissa ja kotonakin, mutta Jumalan lapsilla on Kristuksen kuva sydämessä. Kaikki muut ovat epäjumalain kuvia.

— No, enhän minä tahdo väittää, myönteli Ville. — Haluaisin vain tietää, mitä kuvia Petter veistelee: eläintenkö vain ihmisten.

— Alastomia ihmisiä ne olivat, joita minulle näytti, sanoi Simo hiukan rauhoittuen. — Niitähän ne riettaan hengen palvelijat tarvitsevat.

— Mutta kertoiko Petter, miten hän oli yhtynyt siihen oppipaikkaan?

— Kyllä rietas pitää huolen, että hänen ammattiinsa yhtyy, vastasi Simo. — Ansusta erottua oli joku hovinherra ottanut palvelukseensa, ja kun sillä pojalla oli pienestä pitäin kiihko vuoleksia hevosten ja lehmien loivia, niin oli siinäkin joutoaikanaan vuoleksinut, ja herrat siihen vain yllyttivät ja viimein puuhasivat päämestarin oppiin.

— No, älkäähän huolehtiko Petteristä, lohdutteli Ville. — Ehkä siitä on iloa teillekin. Kykenikö nyt antamaan vanhalle isälleen apua?

— En minä mennyt apua pyytämään, vaan antamaan, vastasi Simo. — Menin siinä toivossa, että saisin pojastani uskovaisen ja että hänkin pääsisi siitä riettaan kahleesta, johon olimme kaikki kytketyt siellä Heinäjärvellä (siinä ajallisessa helvetissä), mutta petyin surkeasti… Ei kelvannut pojalle apu. Naurahteli vain ja sanoi isän tyhjää kiihkoilevan… Niin sanoi oma poika… Joko sinä olet riettaan palvelukseen kyllästynyt, joko jaksat uskoa syntisi anteeksi?

— En osaa sanoa, virkkoi Ville hämillään.

— Milloinka sitten? jatkoi Simo hengen innostamana. — Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä… "Tänään jos kuulet hänen äänensä, niin älä paaduta sydäntäsi"… Jos sinulla on syntiä tunnollasi, niin tunnusta ne, ja minä vanhempana ristiveljenä todistan anteeksi. Ne ovat silloin pyyhityt pois, kun vain tunnustat ja uskot… Uskotko?

Simo toi käsiään Villen pään päälle, mutta tämä siirtyi ulommaksi ja sanoi:

— Jumala on anteeksiantaja.

Simon jännitys laukesi. Hän huokasi syvään ja hartaasti:

— Voi, voi tätä palkkapaimenten sokaisemaa ihmiskuntaa. Suuren majesteetillisen Jumalan pitäisi tulla tänne alas, vaikka hänen poikansa sanoi lunastustyönsä päätettyään opetuslapsilleen, että "teille on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä… joille te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut"… Palkkapaimenten sokaisemat ihmiset sanovat, että apostolit ovat kuolleet. Mutta jokainen uskovainen on herran apostoli, minä ja sinäkin, jos vain uskot.

Ville olisi halunnut kysellä vielä yhtä ja toista, mutta tämän anteeksiantamistarjouksen perästä tuntui kovin nololta jatkaa entiseen tapaan. Hän otti aivan valikoimatta yhden kirjan ja antoi rahan.

Simonkin huomio kääntyi kaupan tekoon.

— Tässä olisi vielä toinen hyvä kirja. Siinä selitetään autuuden tie väärentämättömänä. Osta tämä!

— En nyt tällä kerralla, esteli Ville. — Olisi paljon muutakin lukemista.

— Mitä varten lukea muuta, kuin mikä on tarpeellista? sanoi Simo. —
Se on itsensä ravitsemista ravalla.

— Eihän toki kaikki muukaan liene "rapaa", sanoi Ville hyvin hellävaroen. — Vai onko raamattukin?

— Ei raamattu ole rapaa, jos vain sieltä löydät sen, mikä on tärkeintä. Luehan roomalaisepistolan kymmenes luku, niin näet, ettei ole muuta tietä autuaaksi tulemiseen kuin suun tunnustus ja usko syntein anteeksi saamiseen… Vai onko täällä raamattu, niin minä luen.

— On täällä uusi testamentti, mutta se on jossain kirjojen joukossa.

Simokin huomasi, ettei testamentin löytämiseen ollut erityistä halua, ja alkoi kokoilla kirjasiansa vakkaan.

— Meneekö näitä miten paljon kaupaksi? kysyi Ville osoittaaksensa jotain osanottoa Simon harrastukselle.

— Vähä täällä päin ostetaan, kun on kovin harvassa uskovaisia. Pohjanmaalla menee enemmän ja siellä minä suurimman osan vuodesta liikunkin.

Simo otti vakkansa.

— Hyvästi nyt, vanhan tuttavan poika, ja muista, että sinunkin puolestasi on Kristus riippunut ristinpuussa.

Simo meni, ja Ville jäi muistelemaan Raivion mökin aikoja. Siinä muistellessa alkoi omatunto kolkutella, ettei hän tänä iltana tehnyt, niinkuin olisi pitänyt tehdä. Veertille, tuolle rikkaalle viulunsoittajalle hän oli tarjonnut yösijaa huoneessaan, vieläpä ruokaakin, mutta tämän vanhan, köyhän tuttavan hän antoi mennä puhumatta mitään. Missä nyt saanee levätä, luultavasti kovalla penkillä… Eipä ollut halukas hakemaan testamenttiakaan. Hänelle tuli ajatus, että menisi kysymään, oliko jäänyt talon puolelle yöksi, ja selittäisi, ettei huomannut pyytää luokseen. Mutta siitäkin voisi seurata ikävyyksiä. Ihmiset alkaisivat puhua, että se suosii "villiläisiä" ja on varmaan itsekin villiläinen. Ehkei saisi olla opettajanakaan.

Hänen täytyi hakea tuo Simon mainitsema paikka testamentista, ja kyllä siinä oli sanottuna, että "suun tunnustuksella me autuaiksi tulemme". Mutta siitä puhuttiin vain tässä yhdessä luvussa. Siinä oli kymmeniä jopa satojakin lukuja, joissa puhuttiin muista asioista. "Toiset ottavat toisen paikan ja sanovat, että tämä on tärkeintä ja että he ovat oikeassa ja muut väärässä. Onko sitten Simo väärässä?" ajatteli Ville yhä edelleen ja tuli lopputulokseen, että "olkoonpa suorassa tai väärässä, mutta onnellinen hän on, paljoa onnellisempi kuin ennen, sillä hän uskoo olevansa onnellinen."

XXIV.

Mestari Tarvainen sai vanhoilla päivillään rakentaa Heinäjärven seudun tukkipuille laudoitetun alkutien Etelälahdesta lähtevän puron suuhun. Ennen oli uskottu, ettei niin pientä puroa pitkin voitu tukkipuita uittaa, mutta nyt se asia oli korjattu sulkulaitoksella ja uittorännillä, jotka olivat aivan lähellä mestari Tarvaisen mökkiä. Ja kun sulkulaitoksen rakentaminen oli päätetty, silloin Heinäjärven ympäristön suurimmat havupuut alkoivat kaatuilla. Ainoastaan Kivimäellä kasvavat hongat ja kuuset seisoivat vielä entisillä paikoillaan ja pohjatuulten puhaltaessa nyökkäilivät jäähyväisiä kaatuneille naapureilleen, jotka lähtöä odotellen alastomiksi kolottuina kelluivat Heinäjärven pinnalla. Ne täyttivät melkein kokonaan tuon pienen järven, vaikka se olikin entistään suurempi, kun niitytkin olivat veden alla.

Niittyjensä kasvusta huolehtien lähti Alapihan nuori isäntä Antti solikoimaan puiden lomitse lahden yli vanhan Nevalaisen puheille. Nuoremmilla isännillä oli vielä ehdoton luottamus Nevalaisen älykkäisyyteen, vaikka tämä olikin jaloistaan köpelöitynyt niin, ettei omin apuinsa voinut liikkua muualla kuin huoneen lattialla. Mutta ajatukset olivat vielä virkeät.

— Tulitpa hyvään aikaan, hän sanoi iloisena Antille, kun tämä saapui huoneeseen. — Minulla on sinulle asiaa.

— Asiaa minullakin oli, vastasi Antti.

— Ehkä onkin sama asia, sanoi Nevalainen. — Minä halusin puhua sinulle tuon Simo Kurkisen hoidosta. Siitäkö sinäkin?

— En minä ole ajatellut Kurkisesta, vaan noista tukkipuista, kenelle niistä pitäisi sanoa, jotta veisivät pois, muuten saattaa vesi turmella kaikki rantaniityt, etteivät kasva mitään. Eikä noilta saa verkkojakaan lasketuksi.

— Nyt huolehdit joutavaa, selitti Nevalainen. — Niityt kasvavat puolta paremmin, kun ovat keväällä veden alla. Ja mitä pitemmän aikaa tukkimiehet viipyvät kylässä, sitä enemmän tulee rahaa. Kaloja otetaan kesällä.

— Mutta milläpä tukkimiehiltä enää rahaa ottanee, kun lihat ja kalat ovat kaikki myötynä ja syötynä? arveli Antti.

— Lyö huonointa lehmää lihaksi, neuvoi Nevalainen. — Silloin sikaa säkkiin, kun se on päin. Niin minä olen antanut tehdä.

— Se tässä täytynee muidenkin tehdä, myönnytti Antti. — Mutta mikä se
Simo Kurkista koskeva asia olikaan?

— Niin, minun täytyi tällä viikolla maksaa ensi kerran kyläkunnan kassasta palkka Simon hoitajalle, selitti Nevalainen. — Silloin muistin, että Simollahan on poika, Pekkako sen nimi olikaan?

— Petteriksi sitä sanottiin, muisti Antti.

— Pekka tai Petter, sama se. Pääasia on, että meidän pitäisi osata menetellä niin viisaasti, että hän lähettäisi rahaa isänsä hoitoon ja elatukseen.

— Missä asti asuneekaan ja lähettäisikö, jos saisi sanankin, epäili
Antti.

— Asuinpaikkaa pitää kysyä Simolta. Luultavasti hän tietää. Ja jos poika on kohonnut jonkun verran herrasmieheksi, niinkuin olen kuullut, niin kyllä hän lähettää ja ottaa velkaakin, jos ei olisi itsellään. Mutta meidän täytyy kirjoittaa hyvin kauniisti. Kertoa ensiksi, että isä sairastaa täällä entisessä mökissään ja on sairastanut talvesta asti, jolloin hänen omat uskonveljensä toivat tänne kotikylälle. Senkin voisi vanhan tuttavan tavalla kertoa, että se kaupitsi kirjoja, josta saaduilla säästöillä on elänyt melkein näihin asti, mutta nyt on jo kyläkunnan täytynyt antaa apua ja palkata hoitaja… Näin, tähän tapaan sille pitäisi kirjoittaa, ja minä ajattelin, että sinä, Antti, lapsuuden tuttavana kirjoittaisit.

— Minäpä kuulen, että isäntä itse osaa kirjoittaa tai kirjoituttaa kaikkein parhaiten, sanoi Antti.

— Asia menee pilalle, jos minä kirjoitan, selitti Nevalainen. — Poika muistaa minut ja ymmärtää heti, että nyt häntä kyläkunnan puolesta aiotaan pakottaa isäänsä hoitamaan.

— Ymmärtäköön, sanoi Antti. — Onhan, siihen selvä laki, että lapsi on vanhempansa hoitaja.

— Ei sillä lailla, ei sillä lailla, puheli Nevalainen. — Ei se ole niin varakas, että saisi pakotetuksi. Mutta jos se on jonkun verran herrasmies ja kenties uskovainen, niin varmaan maksaisi hoitokustannukset. Nyt se on hyvin täpärällä. Otahan ja kirjoita, niinkuin minä neuvoin, niin ehkä saataisiin kyläkunnan kassa säästetyksi.

— No, pitää koettaa, lupasi Antti.

XXV.

Se päivä, jolloin heinäjärveläisten ensimäiset tukkipuut alottivat vesimatkansa maailman markkinoille, oli merkkipäivä koko kyläkunnalle. Ken suinkin kotitoimiltaan pääsi, tuli katsomaan sulun avaamista ja miten puut lähtivät sulkuränniä ja puroa pitkin juoksemaan.

Rantatyöt ja puron perkkaus oli lopetettu ja otettu kymmenittäin lisämiehiä uittotyöhön. Sileäksi kolottuihin keksinvarsiin nojaten seisoivat miehet sulkupenkereellä, odotellen uittopäällikön viimeisiä määräyksiä.

Ei tällä päälliköllä ohut mitään ulkonaisia arvonmerkkejä, paitsi mitä luonto oli hänelle lahjoittanut. Mutta ne olivatkin oivallisimmat: musta, muhkea parta, tukeva vartalo ja juhlallisen kuuluva ääni, jota hän oli totutellut käyttämään niin tyynen vakavasti, etteivät rajuimmat yltiöpäätkään rohjenneet tehdä vastaväitteitä.

— Meille alkaa huolellinen työ, sanoi päällikkö. — Puut eivät ui kapeassa purossa niinkuin leveässä joessa. Siinä vaaditaan vikkelyyttä ja valppautta. Pitäköön nyt jokainen mies huolen, milloin työssä ollaan, että puut ovat aina liikkeessä. Helluntai on lähellä. Jos kaikki puut ovat siihen mennessä sulun alapuolella, niin silloin se tuketaan ja helluntaipäivät ovat vapaapäiviä, jolloin saatte käydä kotonanne tai varustella ruokaa seuraavan viikon varalle. Ja palkka juoksee niillekin päiville.

Miehet vilkastuivat, ja rohkein kysäsi:

— Onko se varmaa puhetta?

— Milloinkahan minä olisin sanastani peräytynyt? vastasi uittopäällikkö.

— Silloinpa yritetään, kuului useasta suusta.

— Ei tullut siitä mitään, epäili joku vanhempi mies.

— Siitä täytyy tulla, ellei puron vesi käänny toisinpäin juoksemaan, tenäsi rohkein.

— Sulku auki ja kötysmiehet puron rannalle ja vikkelimmät puita sulun suulle haalaamaan.

Kohta olikin sulkuportti auki, ja puuta alkoi mennä, että vilisi. Puron varrelle määrätyt miehet kiirehtivät puiden perästä, ja kyllä keksinvarret huiskivat.

Uitto oli alkanut, ja päällikkö jouti vaihtamaan muutamia sanoja kyläläisten kanssa.

Vanha Nevalainenkin oli tullut hevosella tätä merkkitapahtumaa katsomaan. Hän oli huomattavin henkilö päällikönkin puhutella.

— Saa nyt nähdä miten tämä onnistuu, sanoi päällikkö partaansa sivellen.

— Näkeehän tuon jo alusta, että puut menevät huristen, rohkaisi
Nevalainen. — Mutta saavatkohan helluntaipäivät vapaiksi.

— Jos vain vettä riittää, niin kyllä saavat, sanoi päällikkö. — Näkeehän isäntä, että miesten työaseet liikkuvat eri tavalla kuin päiväpalkkalaisen.

— Eikö liiku päiväpalkalla tuohon tapaan?

— Kyllä melkein, jos olisi jokaisen työtä katsomassa, mutta repeänkö minä joka paikkaan. Nyt ne tekevät, vaikka en olisi tällä kylälläkään, eivätkä pidä pitkiä ruokatunteja.

— Eihän siitä näin ollen tule yhtiölle mitään vahinkoa, jos miehet voittavatkin pari päivää, arveli Nevalainen.

— Voitoksi molemmille, myönnytti päällikkö. — Miehet saavat helluntain pyhinä levätä ja vesi kohota järveen, jotta viimeisetkin puut pääsevät purosta alas.

— Nyt minä jo huomaan, että se oli viisaasti ajateltu urakka, myhähti
Nevalainen.

Päällikkökin myhähti ja siirtyen lähemmäksi Nevalaista sanoi, niin etteivät muut kuulleet:

— Eihän näissä viroissa ole kukaan sellainen vanhentunut, joka ei ymmärtänyt edeltäpäin ajatella, miten milloinkin on tehtävä. Minulle on tässä virassa ollessa ennättänyt parta kasvaa, jopa muutamat haivenet harmetakin.

— Sittenpä saapi jo väliin levähtää, sanoi Nevalainen. — Mennään meille. Minulla on täällä hevonen.

— Ei vielä. Halustakin tehty työ menee pilalle liialla kiireellä… Näyttää, että tuolla sillan luona tarvitaan minun apuani… Täytyy mennä katsomaan.

Muutkin katselijat alkoivat hajaantua.

Heinäjärven nuorten enimmän odotettu juhlapäivä oli helluntai ja erittäinkin sen aattolauantai. Silloin naapurusten nuoret yhtyivät iloisiksi ryhmiksi ja riensivät pitäjän kirkolle, jossa kauppapaikkojen ympärillä liikuskeleminen ja siellä toistensa tapaaminen oli matkan hupaisin puoli. Mutta nyt, jolloin reippaita tukkipoikia oli kylän alueella kymmenittäin ja kaikki tiesivät, että ne aikovat saada helluntaipäivät vapaiksi, jota seuraisi iloiset huvit kylän vanhalla kisakentällä, ei moni halunnutkaan lähteä kirkkomatkalle. Tiesivät senkin, että tukkipojat valmistavat niin suuren kokon, ettei sellaista ole ennen nähty. Ja kaiken tämän lisäksi oli lähetetty kutsumakirje soittaja Havurinteelle, että hän tulisi tähän helluntain kokkojuhlaan soittamaan.

Eipä siis ollut ihme, jos tällä juhlalla oli vetovoimaa.

* * * * *

"Tukkipojat ovat voittaneet. Sulku on tukossa."

Tällainen tieto levisi lauantai-iltana niihinkin taloihin ja mökkeihin, jotka eivät olleet järven rannalla.

Mutta miehet olivat viime päivien ponnistuksista niin väsyneitä, etteivät samana iltana ajatelleetkaan juhlansa alottamista. Olipa muitakin esteitä. Soittajaa ei kuulunut, vaikka hänelle oli kirjoitettu, että tulisi aivan heti, "maksoi mitä maksoi".

— Kyllä se tulee huomenna, ja jos ei tule, niin soitetaan "hanurilla", lohduttelivat hypynhaluiset itseänsä.

Vielä oli yksi laji odottajia, jotka eivät löytäneet lohdutusta. He olivat päälliköltä salaa palkanneet hevosmiehen noutamaan helluntaiviinoja, eikä noutajaa näkynyt tulevaksi. Kaikkein "kipeimmät" miehet seisoivat liki puoleen yöhön maantieltä kääntyvän tien haarassa ja kuuntelivat korvat pörhöllään. He olivat jo pari kertaa pettyneet, mutta kun taas alkoi kuulua rattaiden jyrinää, olivat he varmoja, etteivät näin myöhällä enää muut ajaneet.

— Tuleepas se viimeinkin! ihasteli kiihkein odottaja. — Ja kylläpäs ajaa tulista kyytiä.

— Ajaapa ajaa, säesti toinen. — Kunhan ei vain menisi "nassakat" rikki.

— Mutta kaksi miestähän tuossa on, huomasi toinen.

— Ehkä on ottanut jonkun kärryihinsä.

— Ei per… ärähti edellinen. — Muu matkustaja on tuokin, koska on toisella valkea olkihattu.

— Niin on saa…

Miehet väistyivät harmistuneina maantienojan toiselle puolelle.
Kohdalle tultua pysäytti ajaja hevosen, ja herraksi arveltu mies kysyi:

— Oletteko tämän paikkakunnan miehiä?

— Emme ole hyvin etäältäkään, vastasi kiihkein odottaja. — Mitä sitten?

— Niin, että tietäisitteköhän, onko Simo Kurkinen entisessä mökissään ja vieläkö hän elää?

— Emme me semmoisia… murahti mies ja kääntyi poispäin kävelemään.

Toinen ei ollut niin äreällä päällä, vaan jäi paikalleen ja sanoi:

— Kuulin minä eräästä Kurkisesta, että se sairastaa jossain mökissä eikä sen kuolemasta ole kuulunut mitään.

Matkustaja sanoi kiitokset selityksestä ja käski kääntää hevosen syrjätielle. Miehetkin lähtivät yöpaikalleen.

— Mikähän Kurjen kyselijä tuokin lienee ollut? mutisi toinen, aivan kuin tämä olisi ollut syyllinen "nassakoitten" viipymiseen.

— Saattoi olla pappi, jota vietiin sairaan luokse, arveli toveri.

— Pappiko tuollainen "kaiturainen"? väitti toinen. — Eihän tuolla ollut sellaiset vaatteetkaan kuin papilla.

— Olkoon sitten mikä hyvänsä.

Miehet eivät tällä asialla tämän pitemmältä päätään vaivanneet, vaan alkoivat apein mielin astella yöpaikkaansa.