Savolainen soittaja: Romaani

SAVOLAINEN SOITTAJA

Romaani

Kirj.

KAUPPIS-HEIKKI

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.

Heinäjärvi, yksi Pohjois-Savon pienimmistä järvistä, saapi vetensä "taivahan teitä" myöten: lumihiutaleina ja vesipisaroina. Siinä ei ole avarampaa vettä, selkää, ainoastaan kolme lahdelmaa. Eteläisin näistä, Etelälahti, on suurin, ja sen kahden puolen ovat kylän huomattavimmat talot ja niiden pellot. Toinen lahdelma on luodetta, kolmas koillista kohti. Niiden rannoilla ovat kylän niityt.

Koillislahden puoli on korkeampaa maata. Siellä oli ainoastaan yksi pieni talo, järven puoleisella rinteellä. Sitä ympäröi kolmelta puolelta havumetsät. Talon nimi oli Kivimäki. Se näkyi sieltä kaikkiin muihin kylän taloihin, näkyipä Etelälahden päitse menevälle maantiellekin, jos huomasi katsoa, mutta harva sen huomasi, ja vielä harvemmat tiesivät, ketä tuolla talossa asui.

Etelälahden rantatalot olivat suurempia. Pari kolme niistä kuului rikasten kirjoihin. Itäisellä rannalla olevaa Naurisharjua pidettiin rikkaimpana ja sen isäntää, Nevalaista, kyläkunnan viisaimpana.

Siinä maineessa oli ennen pidetty Naurisharjun vastapäätä olevaa Hyttilän taloa ja siinä asuvaa Hyttisten sukua. Sen maine oli kuitenkin viime aikoina kärsinyt, kun viimeksi kuollut isäntä yli kuudenkymmenen ikäisenä leskimiehenä nai nuoren ja köyhän palvelusihmisen. Eihän sellainen naimiskauppa soveltunut sille, joka tahtoi kuulua rikasten ja viisasten kirjoihin. Niin ajatteli moni, ja naapuri Nevalainen oli sanonut sen kihlausaikana Hyttiselle itselleenkin. Mutta tämä oli selittänyt ottavansa, vanha mies, itselleen hoitajan, kun tyttäret olivat jo naimisissa eikä ollut miniätäkään. Naapuri oli tyytynyt selitykseen, vaikkei hän myöntänytkään mitään kauppaa viisaasti tehdyksi, josta ei tullut rahallista voittoa.

Naapuri Nevalainen oli solminut ainoastaan yhden naimiskaupan, mutta se olikin edullinen. Sen sijaan hän oli tehnyt monen monta maankauppaa, ostanut pakkohuutokaupoista ja sitten niitä voitolla myynyt tai vaihtanut. Hän ei ollut kateellinen, vaan toivoi, että parhaat naapurit ja sukulaiset toimisivat samalla tavalla, ja oli valmis heitä neuvoilla ja rahallakin auttamaan. Niinpä hän kymmenisen vuotta aikaisemmin oli puuhannut toisessa kylässä asuvan sisarensa pojan Kivimäen ainoalle tyttärelle mieheksi, joka sitten vanhan Kivimäen isännän kuoltua tuli varsinaiseksi isännäksi. Hän oli toivonut, että sisarenpoika muistaisi tehdyn hyväntyön ja isännäksi päästyään vaihettaisi Kivimäen tilan enolleen karjanlaitumeksi. Mutta siinä suhteessa eivät Nevalaisen suunnitelmat toteutuneet.

Lähinnä Kivimäkeä, luoteisen lahden toisella rannalla, oli rappeutunut Porraspuron talo. Sen oli ennen omistanut eräs Lipponen, joka vanhoilla päivillään köyhtyi. Talon osti pakkohuutokaupasta Nevalainen ja antoi sen vanhan, ahkeran työmiehen, Kurkisen viljeltäväksi. Tällä oli aikamies poika, ahkera ja siivo, jota pilkkakirveet nimittivät "Siivo-Simoksi". Nämä "ahkerat ja siivot kurjet", kuten heidän yhteinen arvonimensä kuului, kyntivät Porraspuron peltoja niinä vuosina, jolloin Nevalainen odotti vanhan Kivimäen isännän kuolemaa, jolloin oli sopiva aika mennä puhumaan sisarenpojalle vaihtokaupasta. Mutta kun tuo sopiva aika joutui, vaatikin sisarenpoika Porraspuron kaikkine niittyineen ja vielä tuhansittain päällisiä, vaikka eno oli suunnitellut, että hänen täytyi saada päällisiä, tai ainakin yksi niittylohko itselleen. Niin jäi vaihtokauppa tekemättä ja Kivimäki säilyi joutumasta Naurisharjun Nevalaisen karjakartanoksi.

I.

Oli tuulinen syyspäivä. Hyttilän talon kartanolta lähti kaksi naista kävelemään sänkipellon pientaretta Heinäjärven luoteisen lahdelman suuntaan.

Edellä kulkeva nainen kantoi käsivarrellaan kapalossa nukkuvaa lasta ja toinen nainen suurta vaatemyttyä. Talon isäntä katsahti tupansa ikkunasta poistuvien naisten jälkeen ja kylmästi naurahtaen virkahti:

— Täytyipä sen viimeinkin lähteä taipaleelle.

Tämän hän sanoi osiksi ijäkkäälle vaimolleen, joka levottomana ja vesissä silmin puuhaili rukkinsa ympärillä.

Ilmaisten oman ajatuksensa sanoi vaimo nuhtelevasti:

— Olisit kieltänyt lähtemästä näin tuulisena päivänä. Nyt täytyy lapsi sylissä tarpoa vetisten niittyjen poikki. Huomiseksi olisi ehkä tyyntynyt ja päässyt veneellä.

— Vai kieltänyt, vastasi mies, kasvoilla suuttumuksen värähdys. —
Olisi ollut tyyniä päiviä mennä ennenkin, vaan eipäs ole mennyt.

— Lapsi on ollut kipeänä, huomautti vaimo.

— Mitä se meihin kuuluu, tokaisi mies.

Vaimon silmään herahti vesikarpalo, ja hän lausui moittivasti:

— Älä sano noin tylysti. Ajattelehan, että Kustaava on lähes kymmenen vuotta kärsivällisesti hoitanut veljeäsi ja tehnyt muutakin työtä. Nyt hän sai noin ikään lähteä. Ei se ole mikään ilo.

— Kenenkä on syy, sanoi mies, koettaen äänestään poistaa tylyyden vivahdukset. — Olisi tässä saanut olla heidän vihkimisensä edellä tehdyn sopimuksen mukaan ikänsä loppuun, jos ei ruvennut yksinäisiä lapsia latelemaan.

Vaimo jo vähän närkästyi entisen kälynsä puolesta:

— "Lapsia latelemaan"… Etkö sinä nähnyt, että yksihän tuolla on.

Hyttinen oli jo rauhoittunut niin paljon, että voi naurahtaa.

— Yksi vielä, mutta kohta saattaa olla toinen ja kolmas. On se asia niin monesti nähty.

— Olisin sinun luullut ajattelevan parempaa Kustaavasta, sanoi vaimo nureksien ja meni toisiin huoneisiin.

* * * * *

Matkalle lähteneet naiset olivat ennättäneet peltojen taakse aholle, josta alkoi kapeampi polku. Lasta kantava nainen istahti huoahtaen mättäälle ja sanoi: — Levätään vähän.

Hän oli sama Kustaava, josta pihaan jääneet keskustelivat, ja oli matkalla Kivimäen taloon, johon oli saanut itselleen asuntoluvan.

Vaatemytyn kantaja oli hänen nuoruuden aikainen palvelustoverinsa, jota sanottiin nykyään Lipposen Annastiinaksi. Hän oli vuosia sitten tunkeutunut melkeinpä väkisin vanhan Porraspuron Lipposen vaimoksi ja emännäksi päästyään teki parissa vuodessa lopun koko taloudesta. Sen jälkeen hän kuljeskeli poikineen milloin missäkin, välittämättä vähääkään vanhasta miehestään jonka kyläkunta otti viimein hoitoonsa.

Nyt oli, vaikka aivan toisista syistä, tullut Kustaavan vuoro lähteä kylän kululle, ja tuo entinen palvelustoveri joutui sattumalta hänen majanmuutto-apulaisekseen. Sattumalta, sillä he eivät olleet vähimmässäkään määrässä toistensa kaltaisia, ei luonteensa eikä ulkonäkönsä puolesta. Kustaava oli vähään tyytyväinen, ahkera ja palvelevainen, Annastiinalla sitä vastoin oli aina valittamista, sillä kaikki mitä häneltä puuttui olisi ollut muiden hankittava.

Nyt nämä entiset talonemännät istuivat siinä tasaisen taivaan alla, kylmän kolean syksyisen tuulen puhaltaessa. Kustaava oli kävellessäänkin itkenyt pidätettyä itkua, ja nyt se pullahti ilmi melkein ääneensä. Läheltä piti, ettei Annastiinakin yhtynyt itkuun, vaikka itkeminen oli hänen luonteelleen varsin vierasta. Muutamia vesihelmiä jo pyörähti poskelle, mutta hän hotaisi ne vihaisesti pois kämmenellään ja sanoi leuka jännitettynä:

— Anna lemmon itkeä. Pure hammasta ja ajattele, että tuli tuohta tai malkaa.

Annastiinan turmelusta kaiveli palvelustoveria kohdannut vääryys niin, että hänen kulmikkaat kasvonsa kävivät pelottaviin poimuihin ja mustat silmät, jotka olivat saaneet paikkansa kovin lähelle nenänvartta, katsoa tuikkasivat tiukasti lähtötaloon päin ja sitten itkevään toveriin. Tämä oli kuullut Annastiinan kehoituksen, mutta ei voinut siihen heti vastata. Vasta kun oli aikansa itkenyt ja pyyhkinyt vedet silmissään hän sanoi:

— Kyllä minä olen näinä viime kuukausina saanut tehdä jos vaikka mitä, itkeä jos purra hammastakin, mutta karvaalta tuntuu vieläkin ajatella, että paras nuoruuden aika meni tähän kostoon.

— Täytyy sen tuntua, vahvisti Annastiina. — Mutta oliko sinun pakko lähteä siitä, jos saitkin tuon lapsen. Olisit sanonut, että ennen lähtevät nurkkakivet.

— Ei tämä asia olisi sillä korjautunut, selitti Kustaava. — Isäntä uhkasi jo kerran käskettää lautamiehellä, kun sanoin, etten lähde, jos ei makseta olovuosilta palkkaa.

— Vai lautamiehellä. Katala on sekin. Minä sinuna kostaisin.

— Mitenkä?

— Vaikka miten, kähisi Annastiina hampaittensa takaa. — Pistäisin nurkan alle tulen.

Kustaava hämmästyi apulaisensa kamalaa kehoitusta, mutta ei kuitenkaan jäänyt äänettömäksi.

— Älä toki kehoita tuollaiseen tekoon, hän sanoi. — Ei minun luonnollani pistetä tulta minkään sellaisen alle, josta tulee vahinkoa.

— Milläs niille kostaa, jos ei jollain?

— Olkoon kostamatta.

— Minun luontoni taas ei anna siihen perään, väitti Annastiina. —
Almeille ruojille täytyy kostaa, kun vain varoo, ettei joudu syyhyn.

— Leikkiä tuo puhe toki lienee, sanoi Kustaava pysytellen tyynellä mielellä. — Ei Annastiinakaan sytyttäisi tuleen toisen tavaroita.

— Ei oikeain ihmisten tavaraa, myönnytti Annastiina. — Mutta sellaisten tavara joutaa palaa, jotka ovat kokalla kourin toisen tavaraa ottamassa. Tuokin tuulimylly häkkyrä olisi pian porona, kun vain tuulisena yönä kävisi päästämässä tyhjänä pyörimään.

Kustaavan mieleen muistui Naurisharjun myllyn palaminen, joka sattui samaan aikaan kuin Nevalainen oli ostanut Porraspuron, ja hän katsoi ihmetellen Annastiinaan.

— Mitä katsot, sanoi tämä aavistaen katsojan ajatukset. — On niiltä ahneilta toisen talon ja tavaran anastajilta ennenkin mylly palanut.

— Ei puhuta sellaista, pyyteli Kustaava. — Ei minulta ole kukaan mitään anastanut. Minä olisin saanut olla Hyttilässä ikäni loppuun asti, jos en tehnyt tätä rikosta.

Hän kohensi sylissään lepäävää lasta, rikoksensa todistusta.

— Rikosta, jamasi Annastiina ylenkatseella. — Oliko se nyt sen suurempi rikos, kuin jos olisi syntynyt miehesi eläessä tai vähä jälkeen kuoleman. Silloin ei sinua olisi saanut ajaa pois kuin kerjäläistä.

Kustaava ymmärsi, että Annastiina puhui omista kokemuksistaan, ja häntä alkoi inhottaa tämä puhetoveri.

— Ei puhuta rajattomia, huomautti hän uudestaan. — Minulla oli hyvä mies, kun vain olisi elänyt pitempään.

— Hyvä hyvinsä, paha pahoinsa, pälpätti Annastiina. — Oliko siinäkin hyvä, kun houkutteli nuoren ihmisen tuollaisella välikirjalla elämään kuin mikäkin syöttösika. Olisi parempana määrännyt muutamiakaan satoja perintöä, niin olisit saanut toisen miehen. Ehkäpä olisi sekin ottanut, ja nyt olisit talossa miniänä, eikä jäisi poikasi kylän kululle, kun kuolet.

Kustaava ei tästä mielistelystä yhtään ihastunut, vaan kysyi jotenkin tylysti:

— Mistäs Annastiina tietää, kuka se "se" on? Enpä minä muista kenellekään sanoneeni.

— Kyllä minä arvaan, vaikka et sanokaan, myhähti Annastiina. — Ja kyllä sinä olet sitäkin kohtaan helppoluontoinen. Olisit "syöttänyt" itseesi niin lujasti, ettei olisi voinut erota viittaväliä kauemmaksi.

— Syöttänytkö? kysyi Kustaava ihmetellen. — Puolustatko sinä sellaistakin.

— Miksi en, jos ei muu auta. Onko parempi jäädä tuolla lailla kylän kululle?

— Ennen vaikka miten, päätti Kustaava. — Ja toisekseen, onko kukaan saanut miehen taikojen avulla.

— On niitä maailman aikaan otettu silläkin keinolla, tiesi Annastiina.

— Niin sanotaan, mutta ei yhtään tapausta tiedetä varmasti.

— Miksi ei tiedetä. Luuletko, että Simo Kurkinen olisi ottanut Agaatan ilman syöttämistä, Simo itse kuuluu joskus itkevän ja sanovan, ettei hän tuota "kalehvata" olisi ottanut täydessä järjessä ollessaan.

— Olkoon sitten niin, että Agaatta on saanut syöttämällä, myönnytti Kustaava. — Mutta jos kaikille käypi samalla lailla, että mies alkaa nimitellä "kalehvaksi", niin onkohan silloin naimisissa olosta mitään iloa.

Annastiina ryhtyi syöttö-tiedettänsä selittämään.

— Sinä et yhtään ymmärrä tätä asiaa, hän sanoi. — Jos syöttämällä alottaa, niinkuin Agaatta, niin riitainen pari siitä tulee, mutta jos sillä keinolla estää, ettei entinen rakkaus pääse kylmenemään, niin ei siitä tule pahaa sopua.

— Vai niin, naurahti Kustaava surullisesti. — Ei väkisin vävyksi eikä ylen mielin ystäväksi.

Hän nousi mättäältä ja heitti vielä viimeisen silmäyksen entiseen kotiinsa. He alkoivat astella kaitaa metsäpolkua. Annastiina oli ottanut niin suuren kuorman, että sitä täytyi kantaa hartiavoimalla, eikä siinä joutanut juttelemaan. Kustaava kulki edeltä, kantaen lastaan ja pienempää kääröä. Lahden perällä olevat niityt olivat vetisiä, joiden yli täytyi mennä levähtämättä. Mutta heti kuivan maan laitaan päästyä heitti Annastiina taakan hartioiltaan.

— Painamaanpa se rupeaa pitemmällä matkalla, hän huohotti, — Etkö sinä saanut asuntoa lähempää, kun tänne lahden taakse pitää kantaa kaikki tavarat.

— Enpä halunnut jäädä keskelle kylää kaikkien osoteltavaksi, vastasi
Kustaava kuivasti. — Eikä näiden kuljetus ole monen päivän asia.
Kerran tai kahdesti käyn noutamassa, niin silloin ovat kaikki.

— Olisit sinä ennättänyt oloaikanasi tehdä enemmänkin vaatetta, huomautti Annastiina.

Kustaava naurahti.

— Jos siihen ei olisi ollut muuta estettä kuin ennättäminen, niin eihän nämä kulkisi yhdellä hevosellakaan. Hyvä jos sai tehdä senkään verran, ettei tarvitse aivan ensi vuosina vaatteesta huolehtia.

— Tottahan kuitenkin kartutit rahaa.

— Miten minä sitä olisin kartuttanut?

— Myömällä jyviä ja mitä talosta saa.

— Ei minun luonnollani varastetakaan.

— Mitä varastamista se on, jos työstään ottaa, väitti Annastiina oikein kiivastuen. — Otin minä Porraspurolla ollessani kahviin ja sen semmoiseen enkä pidä varastamisena.

Kustaavan teki mieli sanoa, että sepä sen niin sukkelaan lopettikin, mutta ettei suututtaisi apulaistaan, myönteli:

— Se on erittäin, jolla on oman miehen tavara, mutta tässä on muitakin osakkaita.

— Olkoon vaikka kymmenen, väitti Annastiina kiivastuen. — Minä toki uskoin, että sinulla on hyvätkin takavarikot.

— Tässä ovat takavarikot.

— Niin, mutta milläs luulet eläväsi täällä syrjäsopessa?

— On minulla rukki.

— Rukki, jamasi Annastiina. — Kehräämälläkö kuin köyhät akat?

— Mikäpäs muu minä olenkaan.

— Niin olet, kun et älynnyt katsoa eteesi.

Annastiina kantoi taakkaansa loppumatkalla paljon tuskaisempana. Niin häntä harmitti Kustaavan tyhmyys ja tieto siitä, ettei sillä ollutkaan mitään säästöjä. Perillä tulokahvit ja palkaksi saatu huivi lauhduttivat sen verran mieltä, että hän lupasi käydä entistä palvelustoveriansa katsomassa. Mutta aikomiseen se jäi, sillä hän taisi huomata, että kahvipussi oli mitättömän pieni, eikä ollut omaa kahvipannuakaan.

II.

Jos nuoret, köyhät naiset joutuivat yksinäisen lapsen äidiksi, ei siinä ollut monen mielestä mitään erikoista, olihan se vain kaatumista "luudan päältä lattialle". Mutta että leskeksi jäänyt talonemäntä hairahtui samalla tavalla, sitä katsottiin putoamiseksi pöydältä penkin alle.

Kustaava myönsi tunnossaan, että ne, jotka näin ajattelivat, olivat oikeassa. Mutta hän oli huomannut, etteivät kaikki ihmiset häntä halveksineet. Yksi sellainen oli Kivimäen emäntä, Heta. Siksipä hän oli käynyt pyytämässä tämän kotiin itselleen asunnon.

Viimeksi kulunut vuosi oli ollut Kustaavalle kuin "mustassa penkissä" istumista. Nyt hän oli päässyt tästä häpeäpenkistä tänne syrjäiseen paikkaan ja alkoi vähitellen rauhoittua. Täällä oli hänellä ymmärtävä ystävä, talon emäntä, joka myös kaipasi seuraa ja apulaista töitten teossa. He olivat jotenkin saman ikäiset, ja miehelään menokin oli sattunut samana vuonna.

Monesta muusta asiasta he olivat kehrätessään ja lapsia tuuditellessaan keskustelleet, ennenkuin miehelään menoa koskevat asiat tulivat puheeksi, Kustaava olisi ne sivuuttanut ainaisesti, mutta kerran kevättalvella, kun ei ketään ollut kuulemassa, kysäisi Heta:

— Miten monta vuotta sinua vanhempi miehesi olikaan?

Jollekin muulle kysyjälle olisi Kustaava ehkä vastannut, ettei muistanut, mutta nyt hän sanoi niin lähelle kuin tarvitsikin:

— Olihan se lähes neljäkymmentä vuotta vanhempi.

Heta nauraa hymähti iloisesti ja kysyi lisää:

— Muistatko, millä tavalla näin paljon vanhempi sulhanen ensi aluksi ilmaisi rakkauttaan?

Kustaavakin naurahti, ilmaistakseen, ettei kyselyt häntä vaivaa, ja vastasi iloisella äänellä:

— Säilyy ne sellaiset asiat muistossa, olipa sulhanen nuori tai vanha… Oikeinko sinä haluaisit niistä kuulla?

— Niin, että mitenkä sellainen taitava mies… myönnytti Heta.

— Ei siinä ole mitään erityistä, alkoi Kustaava. — Minä olin Alapihan nuottakodassa vaatteita huuhtelemassa, kun ensi kerran huomasin, että on sillä jotain mielessä.

— Tuliko isäntä sinne nuottakotaan?

— Ei toki niin suoraan, naurahti toinen. — Siitä editse meloi ja hiljentäen kulkuaan pyysi, että minä tulisin hänen veneensä kokkaan painoksi, kun pienen venheen kokka kiuvotti pystyssä.

— Miten sinä niin vähästä älysit? uteli Heta. — Olisihan se voinut olla leikkiä.

— En minäkään vielä siitä, selitti toinen, — mutta kun sanoin, ettei minulla, toisen talon palvelijalla, ole lupa tulla isännän veneen painoksi, niin siihen kysyi tavallista ystävällisemmin, tulisinko, jos olisi lupa… ja silloin vasta aloin ajatella, että saapas nähdä, mikä sillä on mielessä.

— Ja sinä saitkin nähdä.

— Sainhan tuon nähdä, enkä ole sitä katunutkaan.

— Mutta on se ijän eroitus mahtanut alkuaikoina vaivata mieltä, arveli toinen.

— Eikö mitä, sanoi Kustaava. — Joka on elänyt lapsuutensa ajan niin suuressa köyhyydessä kuin minä, useimmin ajoin sekaleipä syötävänä, hän sen asian ymmärtää, minkä vuoksi minunlaiseni lähtee vanhallekin miehelle, kun vain pääsee rikkaaseen taloon, jossa on aina selvä leipä. Olinhan tottunut ajattelemaan rikkaita ja rikasten lapsia melkeinpä taivaan asukkaiksi, ja semmoiseenko ei lähtisi, kun tullaan pyytämään.

— Mitenkäs nyt ajattelet tuosta rikasten taivaasta? kysyi toinen.

— Mitäpä minä muuta, kuin että käyty on sielläkin.

— Etkö sen katkerammin ajattele?

— Kyllä pyrkii toisinaan tulemaan katkerat ajatukset vainajaa kohtaan siitä, kun teki tuollaiset kirjat, etten saa hänen kuoltuaan muuta kuin valmiin ruuan ja vaatteet ikäni loppuun asti. Mutta kun muistan, etten silloin ajatellutkaan sen suurempaa maallista onnea, niin se pakottaa tyytymään kohtalooni.

Heta halusi kääntää keskustelun iloisempaan suuntaan ja sanoi:

— Se Hyttis-vainaja ei muistaakseni ollut vielä teidän yhteen menonne aikana kovin vanhan näköinen.

— Ei ollutkaan, myönnytti Kustaava. — Monen nuoremman kasvoilla on suurempia kureita.

— Laitettiinko teille häitä?

Kustaava naurahti.

— Palvelustytölle häitä! Ei toki… Pappilassa käytiin vihilläkin.

— Missäs sitä ennen "kirjan päälle"?

— Siellä samassa paikassa, eikä siinä tarvittu syrjäisiä, ei puhemiestäkään.

— Onhan niin taitava mies osannut asiansa selittää… Kävittekös kuulemassa, kun kirkossa kuulutettiin?

— Kävin minä, mutta en vielä silloin rohjennut pyytää isäntää mukaani.

— Muistatko vielä, ketä muita kuulutettiin samana pyhänä? kysyi Heta aremmalla äänellä.

— En toki muista kaikkia, vastasi Kustaava. — Sen kumminkin muistan, että Simo Kurkinen ja Agaatta kuulutettiin aivan samoina sunnuntaina.

— Et muista, olivatko he kuulemassa?

— En muista varmasti, mutta kyllä Agaatta taisi olla.

— Ettäkö ei Agaattakaan olisi rohjennut pyytää sulhastaan enemmän kuin sinäkään?

— Kyllä Agaatta olisi rohjennut, naurahti Kustaava. — Siinä on luullakseni ollut muut syyt. Kuulin silloin, että Simo on katunut naimiskauppaansa alusta aikain.

— Vai alusta asti katunut? Mikäs hänet käski alkamaankaan.

— Sitäpä ei syrjäinen ymmärrä. Kuulin siihen aikaan sellaisia kuiskeita, että Särkiniemen isäntä oli tavannut Simon silloin juhannusyönä Agaatan aitasta, ja mitä varten lienee sitte Nevalainen alkanut uhkailla, että Kurkisten täytyy mennä pois Porraspurolta, jos ei Simo mene Agaatan kanssa naimisiin.

— Vai semmoista se olikin, sanoi Heta ajattelevana. — Vai Agaatan aittaan hän oli joutunut silloin juhannusyönä.

— Muistatko sinä sen juhannusyön? kysyi Kustaava vähän ihmetellen.

— Muistan, vastasi Heta varmasti. — Olin samana yönä etelälahtelaisten juhannuskokolla ja näkyi siellä Simokin olevan.

— Kovin tarkka muisti sinulla onkin, ihmetteli Kustaava. — Minä en tullut kokolle, kun olin parhaallaan isännän morsian, vaikka eivät sitä silloin vielä muut tietäneet. Ja Simon muistat olleen ja kumminkin hänet samana yönä löydettiin Agaatan aitasta. Sitä asiaa ei syrjäinen ymmärrä. Simostahan ei siihen mennessä kuulunut pienintäkään pahaa. Toiset pojat pitivät häntä liiankin siivona ja tekivät siitä pilkkanimenkin… En ollut Simolle sen enempi tuttava kuin muillekaan, mutta paremman onnen olisin hänelle suonut. Kurjan kurjaa kuuluu olevan niiden keskinäinen sopu.

— Niinpä on kuulunut, myönnytti Heta aivan kuin huokauksella.

Kustaava huomasi, että iloisesti alettu juttelu painui taas surunvoittoiseksi, ja nostaakseen sen entisellensä kysäisi:

— Mitenkä paljon myöhemmin teidät kuulutettiinkaan? Ei siinä pitkää väliä ollut.

— Toista kuukautta taisi olla, vastasi toinen.

— No, te kaiketi olitte kumpikin kuulemassa?

— Jos lienee Kaspo ollut, minä en muilta töiltä joutanut.

— Talon ainoa tytär ei joutanut, ihmetteli toinen.

— Niin, niin. Vähimmänhän ainoa tytär joutaa.

— En minä sitä usko, epäili toinen. — Mutta jos ei isäntäkään ole rohjennut tulla pyytämään.

Heta näytti yhtäkkiä aivan kuin harmistuvan ja sanoi:

— Mitä sinä tuosta aina isännäksi "karahteeraat". Sano Kaspoksi, niinkuin minä ja kaikki muutkin.

Kustaava aivan hämmästyi.

— Minäkö, köyhä lois-akka, sanoisin korvin kuullenkin isäntää Kaspoksi.

— Ettäkö luulet sen itsensä edes huomaavan, sanoitpa sinä isännäksi,
Kaspoksi tai Haveriseksi, tai vaikka kaikilla nimillä yhtä aikaa.

— Huomaisi toki ja käskisi pois talosta.

— Älä usko, väitti Heta. — Rikastumisen yhteyteen kuuluvat asiat Kaspo kyllä huomaa, mutta ei mitään muuta. Jos se näkee, että sinusta on penninkään edestä apua rikastumiseen, niin saat aivan pelkäämättä hänelle selittää, ettet talon töissä ollessasi jouda lausumaan niin pitkiä nimiä kuin isäntä, Kaspo ja Haverinen ovat, vaan että sinä sanot silloin "se", kuten koiralle, ja sinä saat nähdä, että Kaspo on siihen tyytyväinen, onpa oikein mielissäänkin.

Kustaava kuunteli aivan ällistyneenä. Hän ei ollut kenenkään kuullut ilmaisevan tuon tapaisia havaintoja miehestään. Hyväksyäkö ne äänettömyydellä, vai miten?

Hän pääsi pulasta, kun itse puheena oleva Kivimäen isäntä Kaspo Haverinen tulla livahti huoneeseen. Kustaava hätkähti, ei siitä syystä, että olisi pelännyt kuuntelua, vaan että hän nyt ensi kerran huomasi Kaspon tupaan tulossa ja liikkeissä olevan jotain virkeän oravakoiran tapaista. Hetaa tuo odottamaton tulo näytti harmittavan, ja hän kysyi jotenkin tylysti:

— Mistä sinut siihen nakattiin?

— Sieltä metsästä, vastasi Kaspo vikkelästi ja pyörähti samassa ikkunaan katsahtaakseen metsään päin.

— Sinnekö ne toiset jäivät?

— Sinne… Niille tuli nälkä ja minä tulin hakemaan ruokaa.

Tätä sanoessaan hän pyörähteli pöytään, oveen ja vaimoonsa päin, aivan kuin se, jolla on hirmuisen kova kiire.

— Olisit tuonut tänne syömään, sanoi Heta.

— Niistä on niin kovin vaikeata työhön lähtö, jos tuopi pihaan, selitti Kaspo, katsahtaen taas ikkunasta, ettei vain työväki tulle perästä. — Annahan leipää ja mitäpähän, niin minä vien sinne… Vai otanko minä…?

— Sinuthan minä sinne…

Heta nousi ja sanoi mennessään:

— Istu nyt tuon kiireesi aika.

Kaspo totteli kuin hyvin opetettu koira, istahti penkille, sipaisi lyhyttä, punertavaa partaansa ja mahtoi ajatella, että tekivätköhän työmiehet tällä aikaa työtä, vai istuivatko.

Ja samassa kun Heta aukaisi tuvan oven, oli Kaspo ovella ottamassa eväskonttia ja alkoi mennä puolijuoksua työväkensä luokse.

Heta katsahti ikkunasta Kaspon menoa ja virkkoi naurahtaen:

— Siinä on sinun isäntäsi, ja on sillä työmiehetkin. Ei ruokapaikan luokse uskalla tuoda enempi kuin porsaita, peläten ettei saa enää takaisin työpaikalle.

Naiset katsahtivat ymmärtävästi toisiinsa, panivat rukkinsa pyörimään ja alkoivat hiljalleen hyräillä, ajatellen omia ajatuksiansa.

III.

Aikaisin aamuisin, keväthankien kovana ollessa meni Kivimäen miesväki metsään seipäitä hakkaamaan. Emäntä Heta ja Kustaava jäivät pihatöille. Edellinen kehräsi liinoja, liikutellen toisella jalallaan puisevaa, maalaamatonta kätkyttä, jossa hänen nuorin poikansa lepäsi. Kustaava huiskutteli omaa poikaansa käsivarsillaan, kävellen edestakaisin uuninkulman ja ovinurkan väliä. Hän oli tuiki väsyneen näköinen ja virkkoi viimein tuskaisella äänellä:

— Mikä tästä elämästä nyt tulee? Olisi annettava lehmille heiniä, mutta eihän tältä pääse mihinkään.

— Kerkiäähän tuonne vielä, sanoi Heta rukkinsa takaa. — Asetappas tämän kätkyen toiseen päähän tyyny ja laske siihen, niin ehkä se nyt siihen nukkuisi.

— Vielä se mitä. Olenhan minä kymmeniä kertoja koettanut jylkyttää tuossa vanhassa kätkyessä, mutta huutaa vain kuin syötävä.

— Älä toki sano lapsesta noin rumasti, huomautti Heta hiljaisella äänellä. — Ei se vaivatta huuda.

— Eipä tässä enää muista sanojaan punnita, vastasi Kustaava. — Aivan on hupiana pääni, kun en saanut koko viime yönä nukkua minkään vertaa.

— Koetahan kärsiä. Kyllä minä käyn ruokkimassa lehmät.

— Mitäs apua tässä on minusta, jos en pääse päiväkausiin mitään tekemään.

— Olethan sinä tehnyt enempi kuin olisi tarvinnutkaan tehdä, lohdutteli Heta. — Ja pääset sinne nytkin, jos jätät lapsen minun hoidettavakseni.

— Ettäkö panisin syrjäisen tätä ristiä kantamaan. En, vaikka tuohon lattialle kaatuisin.

Heta naurahti rukkinsa takana ja virkkoi:

— Kanna sitte kärsivällisesti, kun se on niin mieleistä.

— Mieleistä, toisti Kustaava ja silmistä välähti hurja kiilto. — On tämä niin mieleistä, että jos ei olisi syytettä enempää kuin sikoporsaasta, niin tuohon uunin kulmaan sivaltaisin ja paikalla.

Viimeisissä sanoissa oli niin kolkko sointu, että Heta rukkinsa takana vavahti. Hän huomasi, että tästä on leikki kaukana, ja ajateltuansa vähän aikaa sanoi:

— Jos olet halukas sivaltamaan, niin sivalla vain, ei minusta ole pelkoa.

— Ei tämä ole leikkiä, äännähti Kustaava tuskaisena. — En ole koko päivänä joutanut syömäänkään kuin pari suupalaa.

— Mitäs leikkiä tämä olisi, myönnytti Heta pysäyttäen rukkinsa ja katsoi vakavasti puhuteltavaansa. — Sivalla vain, niin sanotaan, että lapsi putosi vahingossa ja kuoli. Silloin pääset rauhaan, eikä sitä asiaa tule kukaan tutkimaan.

Vihan ilme Kustaavan kasvoilla laukesi ja kääntyen puhetoveriinsa kysyi hän tukahtuneella äänellä:

— Antaisitko minun lyödä kuoliaaksi lapseni?

— Sittenpähän nähtäisiin, vastasi toinen vakavana.

— Ei, vaan luuletko minut niin julmaksi, kun sanot sillä lailla?

Kustaava alkoi itkeä katkerasti.

— En minä mitään luule, selitti toinen. — Itsehän sinä puhuit sivaltamisesta, ja ei se enää näyttänyt olevan mitään leikkiä.

— Niinhän minä kurja tulin sanoneeksi, mutta älä sinä, hyvä Heta, luule minua niin julmaksi, vaikka sanoisinkin.

— Älähän nyt itke, en minä ole luullutkaan.

— Mutta miksikäs sinä niin sanoit?

— Sanoin siksi, että lopettaisit lyhyeen tuollaiset puheet. —
Vihollinen saattaa ottaa niistä nenänsä sijan ja viepi pitemmälle.

— Varjelkoon toki, hyvä isä, minua semmoisesta. Mutta eikö sinua pelottanut, että minä uskon kehotuksesi todeksi ja pikastuksissani lyön kuoliaaksi.

— En minä mitenkään uskonut sinun sitä tekevän nyt, mutta ajattelin, että voisit vasta tehdä, jos kuuntelen uhkauksia äänetönnä.

— En milloinkaan, en toki milloinkaan, vakuutteli Kustaava puristaen lastaan rintaansa vasten ja pyyhkien silmiään lapsen vaatteisiin. — En minä toki ole ennen tämänkään vertaa sanonut.

— Etkö ole ajatellutkaan? kysyi Heta.

— En sanoisi muille ajatelleenikaan, mutta sinulle tunnustan, että tuli sellainenkin ajatus silloin synnyttämisen aikana. Mutta kukapa ei tällaisen häpeän ja harmin alaiseksi jouduttuaan sattuisi ajattelemaan vaikka miten.

— En minä nyt tahdo ymmärtää oikein hyvästi sinun puolustustasi, sanoi Heta seisauttaen rukkinsa, ja hänen lempeän sinisiin silmiinsä tuli tiukka katse. — Jos häpeä ja harmi tulisivat tietämättä kuin tulipalo tai hallavuosi, niin silloin olisi syytä harmitella, mutta minkä tietensä ottaa, niin siitä ei auta puhuminen mitään.

Kustaavan täytyi kävellä ja ajatella vähän aikaa.

— Sinä voit puhua sillä tavalla, kun et tunne kiusauksia, hän viimein sanoi. — Sinulle oli tarjolla vaikka kuinka monta, ja tulivat päivällä ja olivat valmiit lähtemään papin eteen vaikka paikalla. Mutta toista tietäisit, jos olisit jäänyt leskeksi niinkin nuorena kuin minä jäin, ja olisi alituisesti hyvät hylkimässä, huonot pyrkimässä.

— En sittenkään, väitti Heta. — En tosin ole ollut leskenä, mutta tyttönä ollessani jo tunsin, että kuta useampia kävi, sitä jäykemmäksi tulin. Ja viimein olin niin jäykkä, että saatoin tehdä kuin minkähän hevoskaupan.

— Sinä lienet niin luja, myönnytti Kustaava. — Ei minussa raukassa ole sellaista lujuutta.

— Eikö vielä nytkään? kysyi toinen.

— En uskalla sanoa.

— Etkö uskalla? kysyi Heta kiivastuen. — Taitaisit olla valmis kuuntelemaan, kun vain tulee joku kuiskuttelemaan.

— Älä, hyvä ystävä, sano niin, vaikeroi Kustaava. — Silloinhan saisit ajaa pois huoneestasi. Sitä niinä ainoastaan, etten ole niin luja kuin sinä.

— No, enhän minä ole sinun vannottajasi, sanoi Heta huomaten toisen väsymyksen yhä lisääntyvän.

— Mutta kyllä sinun täytyy nyt totella minua siinä, että tulet tähän istumaan ja liikuttelet kätkyttä. Minä otan pojan ja koetan saada nukkumaan.

Kustaava totteli ja asettui rukin ääreen, antaen lapsensa Hetalle, joka kääräisi sen vaatteisiin ja vei ulos Kustaava katsoi kysyvästi hänen jälkeensä, mutta ei puhunut mitään. Hän kuunteli, aukeniko ruokahuoneen ovi. "Ulos se meni", ajatteli Kustaava. "Jokohan vei minun tietämättäni". Hän kävi kiireesti sivuikkunasta kurkistamassa ja näki, että Heta vei lapsen latoon. "No jauhakoon vain", hän ajatteli. "Ei sitä syntiä minulle lueta."

Hän ei sittenkään voinut olla oikein rauhallinen. Aika alkoi tuntua pitkältä, vaikkei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia. Jo kuului askeleita eteisestä, ja ruokahuoneen ovi aukeni. "Nyt se juottaa lapselle maitoa. Saahan nähdä."

Kohta tuli Heta tupaan vähän hengästyneenä ja asetti Kustaavan lapsen oman lapsensa kätkyen jalkapuolelle ja sanoi hiljaa, mutta varmasti:

— Saapa nähdä, eikö poika nuku.

— Mitä sinä sille teit? kysyi Kustaava, vaikka aavisti asian.

Minä jauhoin pois painajaisen, koska et itse ruvennut.

— Minä en usko painajaista olevankaan, sanoi Kustaava.

— Uskoppa tai et, mutta kohta näet, että poika nukkuu kuin hako.

— Sittenpähän uskon, jos nukkuu. Mutta mitenkä se pysyi jauhinkiven päällä.

— Eihän se keskeltä kiveä mihin mene, selitteli toinen.

— Eikö se huutanut?

— Ei tuon enempää. Rapisteli vain silmiään, kun pyörittää hyrräsin vuoroon myötä- ja vuoroon vastapäivään.

— Pitikö siinä loihtia?

— Ei tarvitse muuta kuin jauhaa.

— Eihän tuo sitten taida olla mikään synti.

— Synnin pelostako sinä et itse suostunut illalla jauhamaan?

— Niin, kun taikomista sanotaan synniksi.

— Kyllä siltä synniltä saat olla rauhassa, sanoi Heta. — Mutta hae nyt ruokaa ja syö, ettet tarvitse nälkääsi valittaa.

Kustaava meni ruokahuoneeseen, mutta ei hän malttanut monta palaa haukata, kun jo kiirehti karjan ruokintaan. Heta jäi kehräämään ja tuudittamaan kätkyttä. Hän johtui ajattelemaan tavallista vakavammin apulaisensa elämän kohtaloa. Ennen elänyt huolettomia päiviä talon emäntänä, nyt leipäkannikka omaa ruokaa. Täytyy olla tyytyväinen, kun saapi keittoa kuppiinsa ja piimää tuoppiinsa. On tämä elämä kuitenkin kummaa nuijaroimista.

Hän alkoi hyräillä virttä: Ah mi' ompi elom' tääll', tuska vaiva tuskan pääll'… Sitä tulla hoilotti säkeistö toisensa perästä. Sen lurikoitteleva sävel soveltui kehtolauluksi lapsille ja oli samalla yhteinen huokaus tämän elämän kirjavuudesta.

IV.

Hetan virsi ei ennättänyt loppua, kun metsässä ollut miesväki tuli päivälliselle. Isännällä itsellään oli vielä toimitettavaa tallissa, mutta talon ensikymmenen lopulla oleva poika, Veerti, kiirehti tupaan katsomaan, oliko ruoka pöydällä. Perästä seurasi talon silloinen työmies, mustapartainen Jaakko, jota sen vuoksi sanottiinkin Parta-Jaakoksi. Tämäkin katsahti heti ovesta astuttuaan pöydälle, ja kun ei siinä näkynyt mitään, niin tiristi tyytymättömänä silmäkulmiansa ja mytisti samalla suutaan niin pitkään ja kovasti, että kulma- ja partakarvat melkein koskettivat toisiinsa. Samanlainen silmäkulmien ja suun liike seurasi aina, milloin Parta-Jaakko jotain ajatteli. Jos ajatus oli mieluinen, kohoilivat ja tiristyivät kulmat ehtimiseen, ja huulet laajenivat ja mytistyivät sitä mukaa. Jos ajatus oli oikein hupainen, pääsi yhtäkkiä kuuluva naurun posaus.

Näistä kasvojen eleistä voi jo huomata, ettei hänellä ollut "kaikki kotona". Mutta hän ei tehnyt kellekään pahaa, vaan teki työtäkin, kun oli mukana muita, jotka osasivat sävyisästi irroittaa noista pitkistä ajatuksista ja ohjata työhön. Olipa hänellä käsityötaitoakin. Uusi kätkyt, jossa lapset parhaillaan nukkuivat, oli hänen tekemänsä.

Emäntä Heta tiesi työmiehensä ruokahalun ja kohoten rukkinsa äärestä, sanoi:

— Tule, Veerti, liikuttelemaan kätkyttä, niin minä noudan ruokaa.

Poika lähestyi vastahakoisesti kätkyttä ja kysyi:

— Tuleeko äiti sitten liikuttelemaan, että minä pääsen syömään?

— Kyllä sinä pääset, sanoi Heta ulos mennessään.

Kun ei ruuan hakija heti palannut, alkoi Jaakko käydä rauhattomaksi lavitsalla istuessaan. Kulmat ja huulet myträhtelivät ehtimiseen, ja jopa täytyi nousta kävelemään ympäri tupaa.

— Tuossako se on tuokin, tokaisi hän tullessaan kätkyen lähelle, kurtistaen samalla kulmiaan. — Eikö se omassa "lotiskossaan"…

— Siinähän tuo on, ja sitten on niin raskas liikutella, virkkoi Veerti kenkänsä kärjellä kätkyen jalkaa pukkiloiden.

— Nosta pois! kehoitti Parta-Jaakko. — Mitä se akan pentu siinä.

— En minä, esteli toinen.

— Nosta vain, nosta vain! kehoitti Jaakko yhä kiihkeämmin. — Olkoon vanhassa lotiskossaan.

Veerti ei näyttänyt halukkaalta. Parta-Jaakolla oli kova kiire saada tahtonsa toteutumaan.

— Nosta nyt sukkelaan, niin minä teen taas sen…

Poika nosti ihastuneena päätään ja kysyi:

— Senkö sen?

— Sen sen, kun vain et anna äitisi särjettäväksi.

— Milloinka sinä sen teet?

— Iltasella saunassa… nosta, nosta.

Se auttoi. Liepsaus vain, niin Kustaavan poika oli vanhassa kätkyessä. Liittolaiset istuivat paikoillaan, Parta-Jaakon huulet tekivät tyytyväisyyttä osoittavia liikkeitä, ja hänellä oli kova työ pidätellessä naurun posahduksia.

Kohta tuli Heta kantaen ruokaa pöydälle. Hän ei huomannut mitään koko tapahtumasta, vaikka Jaakko samoin kuin Veertikin olivat tavallista hitaampia hyökkäämään pöydän ääreen.

— Siinä on, hän huomautti Jaakolle ja meni kätkyen luokse.

Veertikin aikoi siirtyä pöytään, mutta silloin huomasi Heta asian ja kysyi ihmetellen:

— Kuka tästä nosti pois Villen? Kustaavako?

Pojan äänettömyys ja hätääntyminen ilmoitti, ettei sitä ollut Kustaava tehnyt, ja hän kysyi lujemmin:

— Sinäkö, Veerti, nostit? Äläpä tartu leipään, ennenkuin selität, mitä varten niin teit.

Veertin silmiin alkoi kohoilla vesikarpalot, ja hän tunnusti:

— Jaakko käski nostamaan uudesta kätkyestä vanhaan.

— Vai niin, sanoi Heta tiukasti. — Pitikö sinun totella Jaakkoa? Ja mitä varten Jaakko meni sellaista neuvomaan?

Parta-Jaakko mutisti pari kertaa kulmiaan ja sanoa tokaisi:

— Mitä se talon lapsen kätkyessä… huoripentu…

— Mitä se sinuun kuuluu, tiuskasi Heta. — Minä sen siihen asetin, ja kun siitä ei minun lapseni pahene, niin anna olla siirtelemättä.

Parta-Jaakko olisi ehkä unohtanut koko asian ja syventynyt mielityöhönsä, syöntiin, mutta kun Kustaavan lapsi nostettiin takaisin, niin vielä tosahti:

— Se on minun tekemäni kätkyt.

— No eiköhän tuo saa nukkua sinun tekemässäsi, sanoi Heta naurahtaen, vaikka harmissaan. — Siitä saattaa tulla paljon parempi mies kuin sinusta, hupelo.

Parta-Jaakko oli herkkä suuttumaan "hupelon" nimestä, mutta kärsi kumminkin niiden sanovan, jotka hänelle antoivat ruokaa. Niinpä hän nytkin sivuutti sen puolen ja murahti:

— Ei tule huoripennusta.

Heta jätti Jaakon laisekseen ja kääntyi puhuttelemaan poikaansa, johon pelkäsi tarttuneen samaa halveksimista. Hän kyseli moneen kertaan, mitä tämä ajatteli nostaessaan, ja selitti, etteivät lapset saa halveksia toisiansa, sillä kaikilla on sama Jumala ja kaikki ihmiset ovat syntisiä. Hän jätti pojan rankaisematta, kun se itkusilmin lupasi hoitaa ja suojella Kustaavan poikaa yhtä hyvin kuin omaa pientä veljeänsä.

Parta-Jaakko ei enää kuunnellut tätä keskustelua, vaan puri ja nieli niin tempomalla kuin nälkäinen lehmä, joka on päässyt apilaspeltoon.

V.

Kuu valaisi hämärästi Kivimäen tuvan, jossa kaikilla joukoilla oli nukkumapaikkansa, paitsi Parta-Jaakolla, joka nukkui mieluimmin saunassa. Heta oli herännyt ennen puolta yötä ja käynyt ulkona jäähdyttelemässä. Sieltä palattuaan hän huomasi, ettei Veerti ollutkaan vuoteellaan, ja meni hätäisenä herättelemään Kustaavaa, joka nukkui lapsensa kanssa uunin kupeella.

— Nouse, hyvä Kustaava, minun toverikseni katselemaan, mihin Veerti on joutunut. Sitä ei näy koko tuvassa.

Kustaava nousi siunaillen ja kysyi, onko katseltu uunilta.

— En ole vielä sieltä katsellut, sanoi Heta ja kävi käsillään haparoimassa uunin päällyksen, mutta ei siellä ollut ketään.

— Jos se on vain käymässä ulkona, arveli Kustaava.

— Jo se olisi ennättänyt tulla tavalliselta käynniltään. Eikä se ole ottanut kenkiä eikä mitään vaatteita päälleen. Voi hyvä Jumala! Nyt se parhaansa teki.

— Niin mitä sinä luulet? kyseli Kustaava.

— Sen on ottanut painajainen kuljetellakseen, ja nyt se raukka paleltuu, voivotteli Heta. — Ota sinäkin päällesi vaatetta, niin mennään yhtenä katselemaan jälkiä.

Kohta oli kumpaisellakin kengät jalassa ja turkit päällä. He hyppäilivät kuutamossa huoneitten ympäristöllä ja tirkistelivät jalan jälkiä kartanosta lähtevien teiden suilta.

— En minä näe mitään, sanoi Kustaava. — Jos olisi mennyt Parta-Jaakon luokse saunaan.

— Eihän Veerti ole ennenkään mennyt yöllä saunaan. Kyllä se painajainen otti nyt minun oman lapseni kostoksi siitä, kun kävin jauhamassa pois sinun lapsestasi.

Kustaavakin alkoi jo kauhistua, että hänen lapsensa tautta lienee tuollainen kirous tarttunut talon lapseen. Hän ei kuitenkaan ilmaissut tätä ajatustaan, vaan koki uskotella pahaa paremmaksi ja sanoi:

— Minä käyn kuitenkin katsomassa saunasta.

Hän juoksi sinne ja palasi takaisin ilosta läähättäen.

— Siellä se on! Minä vilkaisin ikkunasta, niin tuli näkyi ja puhelu kuului.

— Sepä oli hyvä, ihastui Hetakin. — Mutta mitä varten se on näin keskellä yötä mennyt sinne.

— Mennään ja kuunnellaan hiljaa oven takaa, ehdotti Kustaava.

He hiipivät oven taakse, jossa oli harvat raot, joista näki ja kuuli, mitä saunassa tehtiin. Jaakko istui selin oveen ja vuolla tohelti niin työhönsä syventyneenä, että pinnistyksestä pullistuneet huulet puksahtelivat käden liikkeen mukaan. Veerti piteli palavaa pärettä ja katsoi tarkasti työhön.

— Noinko vahvaksi sinä jätit kaulan? kysyi Veerti.

— Vuollaan vielä, vuollaan vielä.

Alkoi taas kuulua säännöllinen puh… puh…

— Nyt se kaula välttää.

— Jo nyt, myönnytti Veerti.

Kustaava suhki oven takana Hetalle, että puuhevosta ne varmaan tekivät.
Heta ei ennättänyt vastata, kun Veerti sanoi:

— Rallatappas vielä sitä "littuttaata", että minäkin oppisin.

— Etkö sinä vielä muista, tokaisi Parta-Jaakko. — Ei tässä joutaisi.

— Rallattele vuollessasi.

— No kuuntele sitten:

Littuttaa liukkaalla jäällä, ei ole kuka mua auttaapi täällä… toiset köyhät toisia köyhiä armossansa auttavat.

Jaakko aikoi kiekutella saman sävelen toiseen kertaan, mutta Heta keskeytti sen tempaisemalla auki saunan oven. Saunassa olijat säikähtivät, ja Jaakko piilotti veistoksensa selkänsä taakse.

— Mitä renkutusta täällä Jaakko opettaa Veertille? kysyi Heta kiivaasti.

— En minä mitään, en minä mitään, pulpatti Jaakko hätäisenä.

— Vai et mitään. Minä kuuntelin oven takana.

— Itse pyysi… itse pyysi.

— Niin teki. Mutta mikä se on se kapine, jota pitää yöllä tehdä?

— Sitä ei akoille näytetä, tosahti Parta-Jaakko.

Enempää puhumatta sivalsi Heta tuon piilotetun kapineen ja nähdessään sen viulun tekeleeksi, löi yhtä kyytiä kiukaan kiveen kappaleiksi. Parta-Jaakon huulet ja kulmat mutistuivat niin kamalan näköisiksi, että Heta kiirehti ulos ja kutsui Veertin mukaansa. Saunan edessä hän riipaisi vanhasta vastasta varvun ja alkoi piiskata poikaansa. Mutta tuskin oli ennättänyt kahta kertaa hotaista, kun saunan ovi aukeni ja nyrkin kokoinen kivi lennähti Hetan hartioita kohti. Kustaava huomasi kiven heiton ja kiljaisi: nyt se hullu… mutta Heta makasi jo suullaan poikansa jaloissa. Kustaava alkoi huutaa ja käski Veertin mennä kutsumaan isäänsä. Peljäten Jaakon heittävän toisella kivellä, alkoi Kustaava kainaloista kannattaen vetää Hetaa saunatietä pitkin tupaan päin. Rappusille päästessä tuli Kaspo unenpöpperöisenä vastaan ja alkoi kysellä, mikä Hetalle on tullut. Kustaava selitti, että Parta-Jaakko, hullu, heitti kivellä selkään.

— Missä heitti kivellä ja mistä syystä? tiedusteli Kaspo ihmetellen.

— Se oli Veertin kanssa tekemässä saunassa viulua, selitteli Kustaava.
— Ja kun Heta särki viulun, niin silloin se…

— Se siitä sitten tuli, alkoi Kaspo kiukutella. — Mitä varten sinne tarvitsi mennä. Olisi antanut hupelon pitää viulunsa.

Kustaavakin jo tuskastui.

— Se asia ei enää tule sen paremmaksi, hän sanoi. — Tarpeellisempi on katsoa, miten kävi emännälle, jääneekö henkiinkään. Ja pitäisi kaiketi sekin hupelo sitoa köysiin.

— Vaan minäpä en mene saamaan kiveä otsaani, niinkuin te menitte.
Olkoon ja menköön minne hyvänsä.

Heta alkoi tointua sen verran, että sai jotain sanotuksi, vaikka veri valui suusta. Kivi oli sattunut kylkeen ja nähtävästi runnellut kylkiluita. Ettei toki henki mennyt, oli turkin ja kumaran aseman ansio. Hänet täytyi viedä vuoteeseen, josta ei voinut nousta koko kevännä eikä terveenä milloinkaan. Lapset ja kaikki jäivät Kustaavan hoitoon.

Vasta aamupuoleen yötä nukkui Veertikin, itkettyään ensin itsensä väsyksiin. Äidin surkeutta hän enimmän itki, mutta kyllä särjetty viulu-rottelo muistui yhtä usein mieleen.

Samana yönä hävisi Parta-Jaakko Kivimäen kuuluvilta. Se oli Kustaavalle ja Hetalle mieleinen tieto, mutta Kaspo käveli harmissaan, kun meni palkaton työmies, eikä ollut toista saatavissa. Kustaava oli vielä, mutta sillekin täytyi tästä puoleen antaa talon ruoka.

VI.

Kaksi talvea ja yhden kesän oli Kustaava asunut Kivimäen talossa. Toinen kesä oli kauneimmillaan. Heinäjärvi lekotti melkein tyynenä. Ainoastaan sen verran kävi tuulen henki, että kukkiva ruispelto hiukan nuojahteli, ja tähkistä irtautunut kukkaspöly leijaili savun tavoin pellon päällä. Vanhettunut, harmaa kartano oli puoleksi ruisvainion ympäröimänä. Pieni vaateaitta kekotti kivisellä kummulla ruispellon laiteella.

Aitan ovi oli auki ja sen kynnyksellä istui Kustaava, laulaen kaiuttomalla, surullisella äänellä: Nyt on meill' Herran sapatti.

Aitan sisäpuolelta sängystä kuului vähänväliin yskimistä. Siellä lepäsi
Heta heikkona sairaana. Tämän pitkiä, ikäviä hetkiä viihdyttääkseen oli
Kustaava tullut aitan kynnykselle istumaan ja sunnuntaivirttä laulamaan.

Virren loputtua seurasi äänettömyys. Kuului vain pääskysten suritusta räystään alta.

Sairas teki taas säännölliset yskähdyksensä ja sanoi heikolla äänellä:

— Missähän lapsetkin lienevät, kun ei kuulu ääniä.

Kustaava nousi seisoalleen ja kuulosteltuaan lasten ääniä, vastasi:

— Ei niitä kuulu nyt, mutta kyllä ne äsken olivat Veertin mukana.

— Ei siihen Veertin hoitoon ole luottamista näin kesällä, sanoi sairas. — Jos kävisit katsomassa, etteivät menisi metsään eksymään, ja tule sitten tänne.

Kustaava laski kirjansa aitan kynnykselle ja lähti kiertelemään huoneiden ympäristöä. Kun ei siellä näkynyt eikä kuulunut, niin jatkoi etsimistään ruispellon pientarille.

Pellon takimainen reuna päättyi kiviröykkiöön, joista suurimmat kivet olivat melkein uunin kokoisia ja lepäsivät longallaan pienempien kivien päällä. Kivien välit kasvoivat vaarainten ja mansikkain varsia, ja siksi se paikka oli lapsille hyvin tuttu. Nyt ei ollut vielä marjoja, mutta Kustaava arveli, että Veerti ehkä oli mennyt katselemaan marjain joutumista. Lähemmäksi tultua alkoikin kuulua pienempien lapsien ääniä. Mutta näiden äänien lisäksi kuului vielä omituista vingahtelemista ja kitinää. Kustaava hidastutti askeleitaan ja siirtäen huivia korvansa päältä kuunteli, mitä se mahtoi olla. Ja nyt hänelle selvisi, että vingahteleva ääni tuli huonosta viulusta ja tapaili jotain tanssisäveltä.

Kustaava peljästyi. Hän oli sairaalle sunnuntaivirsiä veisatessaan tullut vakaviin ajatuksiin. Ja kun hän nyt muisti, että kirkossa parhaillaan vietetään jumalanpalvelusta ja heidän lapsensa vinguttelevat viulua, niin hän aivan kauhistui. Kuka tietää, vaikka Jumala näyttäisi minkälaisen kamalan ihmeen hyvänsä. Kuuluuhan niitä ennenkin tapahtuneen. Hän otti jo muutamia kiireitä askelia siepatakseen pois oman poikansa tällaista kuulemasta kirkonaikana, mutta pysähtyi kumminkin ajattelemaan, mikä häiriö siitä syntyisi lasten kesken. Veerti säikähtäisi, ja talon pienempi poika jäisi itkemään leikkitoveriansa. Muistuipa mieleen tuokin toissa talvena tapahtunut kohtaus saunassa. Jos hän nyt yhtäkkiä ilmaisee tietävänsä Veertin viulusalaisuuden, niin siitä seuraa, että Veerti alkaa peljätä häntä ja ehkä rupeaa vihaamaan hänen poikaansakin. "Mitähän piti tehdä", ajatteli Kustaava. "Ei sitä ainakaan uskalla Hetalle sanoa. Se tulisi siitä yhä enemmän ikävälle mielelle, eikä paraneminen edistyisi ollenkaan."

Hän kulki kumarassa lähemmäksi lapsia ja asettui salaa tarkastelemaan lasten toimia. Veerti istui suuren kiven kupeella, hartaana hangaten omatekoisen viulunsa rihmakieliä. Pienemmät laittelivat riviin pieniä mukulakiviä ja kävivät välillä pyytelemässä: "Minä toitan, minä toitan," Mutta Veerti ei heitä kuunnellut, kitkutti vain pysähtymättä ja kääntyili selin pyytäjiin, kun ne pyrkivät sormillaan ramputtelemaan kieliä.

Kustaava ei hennonut häiritä heidän puuhiansa. "Eihän tuo päreviululla kitkuttaminen mahtane olla kovin kauhea synti", hän lohdutteli itseään. "Eikähän nuo toiset ymmärrä sitä peliksi eikä miksikään."

Kustaava kääntyi takaisin, mutta katsahti vielä kävellessään taivaanrannalle, ettei sieltä kohoaisi ukkospilvi, jonka salama saattaisi iskeä tuonne kiven kupeelle ja surmata lapset. Mutta tyynen ja kauniin näköinen oli taivaanranta.

Aitan ovea lähestyessä kuului Hetan heikkoa rykimistä.

— Löytyikö ne lapset? hän kysyi Kustaa van tultua.

— Löytyi, selitti Kustaava mennen sairaan sängynlaidalle istumaan. —
Tuolla olivat ison kiven kupeella talosilla.

— Sinnekö ne jäivät?

— Sinne jätin. Kyllä Veerti pitää niistä huolen.

— Hyvähän on, kun malttaa olla niiden mukana. Mutta pitäisihän Veertin lukeakin, ettei kesän aikana entinen aivan lopen unohtuisi.

— Kyllä se sitten talvella lukee sitä enemmän, lohdutteli Kustaava.

— Vaikeatapa se on ollut Veertille lukeminen talvellakin, valitti Heta. — Tuleva talvi saattaa mennä aivan lukematta, kun en ole enää käskemässä.

— Olet sinä toki, ehätti Kustaava sanomaan. — Minä laitan tästä lähtien monesti päivään uusia hauteita rinnan päälle, ja kun otat aina tervavettä, niin kyllä sinä paranet.

— Ei ne hauteet eikä muut enää auta, sanoi sairas. — Minä tunnen, että loppu lähenee.

Kustaava tuli aivan levottomaksi ja huomautti:

— Mutta vielähän sinä eilenkin uskoit paranevasi.

— En minä ole enää pitkään aikaan uskonut, vaikka olen niin sanonut, ettet hyvin hätäilisi, tunnusti Heta rauhallisesti.

— Tietääkö sen isäntä? kysyi Kustaava.

— Mitä se sillä tiedolla tekee.

— Kyllä se sille pitää sanoa, että menee viimeinkin noutamaan rohtoja. Onhan se aivan hänen syynsä, jos sinä kuolet sen tautta, ettei ole rohtoja.

— Ei ruveta ketään syyttelemään, kielteli sairas.

— Ollaan hätäilemättä tämä loppukin aika. Minun kuolemaani ei ole kukaan syrjäinen syyllinen, vaan ehkä minä itse.

— Eihän oma mies ole syrjäinen, väitti Kustaava.

— Kyllä sen täytyy hakea rohtoja, vaikka menköön viimeiset pennit, mutta eihän siltä menekään.

— Ei pakoteta, sillä syrjäinen se on ja joutaa olla syrjäisenä loppuun asti.

— Mitä sinä nyt puhut, ihmetteli Kustaava. — Hourailuahan tuo on.

— En minä houraile, vakuutti sairas. — Minulla on selvempi ymmärrys kuin milloinkaan ennen. Jos olisin ennen ollut näin selvällä ymmärryksellä, niin minulla olisi mies, joka sairaana ollessani istuisi tässä luonani eikä ainakaan sunnuntaina juoksentelisi tuohien kiskonnassa.

— Tuohien kiskontaanko isäntä sanoi menevänsä? kysyi Kustaava.

— Niin. Ei kuulunut arkipäivinä joutavan. Olisi vienyt Veertinkin, mutta heittihän, kun sanoin, ettei toki opettaisi lastansa noin julki jumalattomaksi.

Kustaava ei tahtonut puhua pahaa isännän ahkeruudesta.

— Tokkopa tuo sunnuntaipäivänä kovin paljon kiskonee, hän sanoi. — Se minusta on pahempi, kun ei raski ostaa rohtoja. Se ei usko sinun kuolevan tähän tautiin: Kyllä se muuten rakastaa sinua, ja kyllä sinäkin rakastaisit häntä, jos se ymmärtäisi ja tietäisi olla luonasi. Vai etkö sinä ole rakastanutkaan, kun äsken sanoit, että jos olisit ymmärtänyt, niin sinulla olisi mies, joka istuisi tässä?

— Niin sanoin ja niin olisi, myönnytti sairas.

— Vai niin, ihmetteli Kustaava. — Oliko se puhe sittenkin totta, että sinä pidit Kurkisen Simosta?

— Saatanhan minä tuon nyt jo sinulle sanoa: totta se oli, hänestä minä pidin.

— Sepä kummallista, ihmetteli Kustaava uudestaan. — Kaikki ihmiset sanoivat silloin, että sinä hylkäsit Simon.

— En minä hylännyt, sanoi sairas. — Mutta minkä minä taisin, kun Simo takertui Agaattaan.

— Siinä on varmaan tullut Simolle suora erehdys, päätti Kustaava.

— En tiedä, mikä lienee tullutkaan, mutta niin se päättyi, ja totta oli niin päättyväkin, sanoi sairas huokaisten raskaasti.

— Niin on ollut, myönnytti Kustaava. — Ja kyllähän Kaspo on kunnollinen mies. Tuskinpa Simo olisi osannut niinkään hyvästi hoitaa taloa. Sanovat, että se ryyppäisikin, jos olisi varoja. Mutta eihän Kaspo isäntä osta milloinkaan viinaa.

— Onhan siinä hyvääkin, myönnytti Heta ja kysyi: — Ottaisitko sinä
Kaspon mieheksesi?

Kustaava aivan ällistyi.

— Minäkö? Mitä sinä nyt. Mikä otettava se on.

— Kyllä se on jo ensi kesänä, vahvisti sairas.

— Vaikka olisikin, sanoi toinen — niin mitä sinä mainitsetkaan minusta, köyhästä akasta.

— Älä pahastu, pyyteli sairas. — En minä sano tätä leikillä enkä kadehtien. Toivoisin vain, että lapseni saisivat sellaisen äitipuolen kuin sinä olet.

Tämä oli kovin suuri luottamuksen osoitus Kustaavalle, ja häneltä pääsi itku. Jos hän oli ennenkin pitänyt tästä asuntotalonsa emännästä, niin nyt hän olisi tehnyt vaikka mitä sen mieliksi. Hän ei osannut pitkään aikaan vastata mitään, itki vain ja siveli sairaan jalkoja.

— Etkö tahtoisi olla minun lapsillani äitipuolena? kysyi sairas. —
Älä kysele tuollaista, kielteli Kustaava. —

Arvannethan tuon kysymättäkin, että mielelläni minä olisin ja tekisin, mitä sinä vain toivot. Mutta jos sanotaan suoraan, niin Kaspo on siksi rakas rahaan, että se etsii vaikka mistä asti sellaisen, jolla on perintöä.

— Niin taitaa olla, myönnytti sairas huoahtaen. — Mutta lupaa kumminkin minulle, että asut tässä niin kauvan, kuin vähänkin voit.

— Sen minä lupaan, sanoi Kustaava. — Mutta jos Kaspo käskee, niin silloin minun täytyy muuttaa toiseen paikkaan.

— Älä muuta ensi käskylläkään, neuvoi Heta. — Minä puhun vielä ennen kuolemaani Veertille, että sekin pitää sinun puoltasi ja houkuttelee isäänsä.

Sairas oli tullut puhuneeksi niin paljon ja kiihkeästi, että sitä seurasi kova rykimispuuska. Hiki valui suorastaan otsalta. Kustaava auttoi syrjälleen kääntyessä ja pyyhki hikeä otsalta. Sitä tehdessä kuohahti hänessä harmi niitä kohtaan, joita piti syyllisinä Hetan sairauteen. Hän oli tähän asti uskonut, että ehkä on Kaspossa ollut jotain miellyttävää, koska Heta on sen ottanut. Mutta kun hän nyt oli kuullut, miten tuo asia oli tapahtunut, niin hyvät luulot loppuivat ja hän sanoi:

— Kyllä minä vielä väitän, että sinä raukka kuolet tuon Kaspon saituruuden tautta. Sitä hullua piti työmiehenä, ettei tarvitsisi maksaa palkkaa, mutta kallis työmies siitä sittenkin tuli. Siitä kivenheitostahan tämä tauti sai alkunsa.

— Sallittu se oli, huomautti sairas. — Ei se olisi heittänyt, jos ymmärsin kohdella taitavammin.

— Ettäkö ei olisi saanut lyödä sitä viuluntekelettä kappaleiksi?

— Niin, ja vielä siinä oli sen edellä yksi asia, jota en ole sanonut kellekään.

— Niinkö. Mikä se oli? uteli Kustaava.

— Ei se ole tarpeellinen tietää.

— Eikö? Vaan minäpä arvaan, sanoi Kustaava: — Parta-Jaakko oli suuttunut sinuun minun tauttani, koska et sanonut silloin etkä sano nytkään.

— Ei sinun tauttasi, vakuutti Heta.

— Aivan varmaan, vakuutti Kustaava huolestuneena. — Et sinä sitä muuten salaisi. Mutta miksi se ei heittänyt minua sillä kivellä? Minä olisin paljon paremmin joutanut kuolemaan.

— Entäs lapsesi? sanoi sairas.

— Herra on orpojen isä.

— Niin on minunkin lasteni, huokasi sairas. — Mutta ettet tyhjää arvaileisi etkä huolehtisi, niin sanon senkin toisen asian: Parta-Jaakko suuttui minuun siitä, kun nostin sinun poikasi hänen tekemäänsä uuteen kätkyeeseen.

Kustaavan silmistä välähti viha Parta-Jaakkoa kohtaan, mutta se meni pian ohitse, ja hän alkoi haikeasti valittaa, että hänen ja hänen lapsensa piti olla syyllinen Hetan ennenaikaiseen kuolemaan.

— Älä voivottele suotta, sanoi Heta. — Ei se ole sinun syysi, eikä voivotellen parane.

— Ei parane, ei parane, mutta kyllä tuo koskee, kun hyvästä teostasi sait tuollaisen palkan. Millä minä sen sovitan?

— Jo se on sovitettu, lohdutteli sairas. — Ja jos tahdot vielä sovittaa, niin hoidahan lapsiani, varsinkin nuorinta.