RAHAKAUPPIASTA TERVEHTIMÄSSÄ.
Isäntä Rantanen ajaa ratuutti keveässä pärelaitareessä kaupunkia kohti. Hevonen hölkkäsi tasaista tahtia ja kolmikielinen kuppitiuku soida liritteli luokissa. Matka oli puolitiessä. Alkoi jo kaupunkitunnelmat kuvastella mielessä, varsinkin sikaarit ja naukut, joita vielä siihen aikaan annettiin puotiloissa kaupanpäällisiksi.
Ollapa jo nyt hyvä ruunariima hampaissa savuamassa, hän ajatteli siinä mukavasti istuissaan. Ja saanhan minä sen, kun poikkean tuonne kauppias Kuperaiselle hevosta syöttämään. Onhan se vähän syrjässä, mutta ei kovin paljoa. Ehkäpä kutsuu ukko puheilleen ja tarjoaa tupakat aivan ilmaiseksi… Nälkäjärveläisten rahajumala… Eipäs kuollut, kiskuri, vaikka kuuluu huonona sairastaneen… Jospa menen aivan kutsumatta ukon puheille, sanon olevani rahan tarpeessa… Niin minä teenkin.
Rantanen myhäili keksinnölleen ja kiirehti ruunaansa. Kohta hän olikin kauppiaan kartanolla. Sinne oli varustettuna ulkorakennuksen seinämälle apelaatikot ja kiinnipitimet ostajain hevosille.
Ollapa joka talossa näin mukavasti, hymähti Rantanen kauroja kaataessaan. Jospa olisi kauratkin valmiina, niin ei ainakaan hevoset kanteleisi ukon päälle viime tilissä.
Hän ennätti parhaiksi saada hevosensa ruokituksi ja peitellyksi, kun itse kauppias Kuperainen kömpi rappuja alas. Rantanen kohotti hattuansa oikein juhlallisesti ja lausui:
— Hyvä päivä, herra kauppias!
— Päivää, päivää, vastasi Kuperainen ja alkoipa erityisen uteliaana tirkistellä tunteaksensa tätä näin kohteliasta ja arkailematonta tervehtijää.
— Terveisiä sieltä meidän puolelta, Savonlahdelta, lisäsi Rantanen auttaakseen kauppiaan muistia.
— Kiitoksia, kiitoksia! Nythän minä alan olla jäljillä. Onko se isäntä Rantanen?
— Sillä nimellä ne ovat muutkin nimittäneet.
— Niin, aivan oikein. Tutut miehet, tutut miehet. Minnekä matka?
— Kaupunkiin on matka, poikkesin vaan tuttuun taloon hevosta syöttämään.
— Oikein, aivan oikein. Sopii se hevonen talliinkin.
— Hyvä sillä on tuossakin.
— No mennään sitten huoneeseen. On oikein hauska tavata senkin puolen ihmisiä.
— Eikö täällä ole sattunut muita käymään?
— Kyllä, kyllä niitä aina käypi… käypi niitä väliin enempi kuin toivoisikaan… Mutta niillä on väli miehillä ja miehillä… Turkki naulaan ja sitten istumaan… Tässä on tupakkaa… Eipä kestä kiittää… Niin, mistä minä puhuinkaan?
— Että miehillä on väli.
— Niin, aivan oikein. Miehillä on väli. Jos kysyt yhdeltä, miten on se ja se asia, niin rehellinen mies katsoo rohkeasti silmiin ja sanoo yrkäilemättä, että niin on asia. Tulee toinen mies, kysyt siltä miten on se asia. Niin ja niin hyvästi on muka asiat. Mutta tämä mies ei katso suoraan silmiin eikä sano sanottavaansa rohkeasti. Se on niitä miehiänsä, joille en tarjoa tupakkatakaan, jopa että rahoja uskoisin.
— Niitä ehkä ujostuttaa ilmaista köyhyyttään.
— Vielä niitä mikä ujostuttaa. Valehdella vaan pitää rahaa saadakseen. Mutta minä näen miehen silmistä, milloin se valehtelee. Ne Savonlahden pitäjään miehet ovat yleensä rehellisiä miehiä.
— Onhan siellä koetettu totuuden tynkää säilytellä, vaikka paha se on kulumaan, nauratteli Rantanen. Monella on suuri halu hiukan kaunistella tai korjailla muilta kuulemiansa asioita. Nytkin tänä talvena liikkui siellä huhu, että kauppias on sairastanut ja vielä hyvin huonona. Olikohan siinä puheessa mitään perää?
— Se on ollut ihan totista totta, tunnusti Kuperainen. Minä olin niin huonona, että kaikki, yksin tohtorikin, luuli kuoleman tulevan.
— Niin puhuttiin sielläkin yleisesti. Nyt ovat siihen lisänneet, että kauppias on tämän sairauden perästä ruvennut lainaamaan rahaa tavallisella korolla. Ehkä on sekin totta.
— Se ei ole enää totta, kielsi Kuperainen päätään pudistellen. Se on jo puhdasta valetta. Sitä en tee elämässä enkä kuolemassa… Ja vähätpä siitä, onko ne sen seutulaiset vaurastumaan vaiko köyhtymään päin?
— Jotkut vähän vaurastuvat, mutta enin osa taitaa pysytellä tasapainossa.
— Hyvä se on sekin, jos tasapainossa. Täällä on monen miehen paperi.
Ovatko ne Niemen Niiraset vaurastumaan päin?
— Ehkä vähän sinne päin.
— Hyvä, hyvä. Entäs Lammin Nousiaiset?
— Tasallaan taitavat pysytellä.
— Kunhan pysyisivät, kunhan pysyisivät.
— Muistaako kauppias kaikki velkamiehensä näin ulkoa, kirjasta katsomatta? kysyi Rantanen.
— Mikä ne kaikki muistaa.
— Onkohan se Heikki Hentiläinen maksava tänne?
— En jaksa muistaa. Vaan miksikä sitä kysyt? Mikä sillä on?
— Ei erittäin mitään. Näyttää vaan siltä että se köyhtyy.
— Vai köyhtyy! Se saattaisi olla maksava ja köyhtyy.
Kuperainen otti hyllyltä paksun nimikirjan, selaili sen lehtiä ja sormeansa vetäen poikki nimien toisteli harvakseen:
— Heikki Hentiläinen… Heikki Hentiläinen. Mikähän helvetin Heikki Hentiläinen sekin on, joka köyhtyy… Heikki Hentiläi… ja tuossa se nyt on sama kappale… Onhan se vielä velkaa, sata markkaa, ja nyt köyhtyy. Millä juuttaan kurilla se on saanutkin? Enpä minä usein anna niin köyhtymisen partaalla oleville ilman takausta. Sillä on ollut aikaisemmin puolustuslause varallisuudesta. Se on merkittynä tänne kirjaan. Mihinkähän minä olen sen pistänyt, että näkisi kuka sen on antanut? Minä olen luottanut sen Savonlahden papin antamiin varallisuustodistuksiin tähän asti.
— Jospa tämä Hentiläinen on saanutkin todistuksensa muilta, huomautti Rantanen. Se muutti Nälkäjärven seurakunnasta viime syksynä.
— Nyt minä sen ymmärrän! huudahti Kuperainen. Nälkäjärven papit ovat pässinpäitä teidän papin rinnalla. Ne kirjoitella lotikoittelevat todistukseensa, että tämä on hyvämaineinen, rokotettu ja ripillä käynyt. Mitä helvettiä minä näillä tiedoilla teen! Se on minulle yhdentekevä, vaikka ei olisi nähnytkään ripillä käynyttä. Se on pääasia, että onko sillä varoja lunastaa vekselinsä. Ja teidän pitäjään pappi on kunnon mies. Se ei kirjoittele muuta kuin että tämä mies vastaa niin ja niin suuren velan.
— Ehkä ne Nälkäjärven papit arvelevat, että kyllä se hyvämaineinen ja ripillä käynyt mies maksaa velkansa, virkkoi Rantanen salaa naurahdellen.
— Nähdään se nyt tuosta Hentiläisestä, kiivastui Kuperainen. Minä en ota pennin arvosta niitä rokotuksia ja ripityksiä, jos sillä ei muuta ole. Onko sillä oma maa?
— On sillä ollut, vaan se on jo muiden nimissä.
— Entä eläimiä?
— Muiden nimissä ne ovat nekin.
— No eikö sillä ole enää mitään omissa nimissään?
— On sillä lapsia.
— Lapsia! Mikä hyöty minulle niistä on?
— Eipä tiedä, jos lapsista tulee niin kykeneviä, että maksavat isänsäkin velat.
— Ei minun rahani jouda siellä seisomaan, niiden pitää olla liikkeessä.
— Mutta kun ne pyrkivät liikkeessä häviämään, niin eikö olisi parempi pitää pankissa.
— Minäkö tyytyisin niihin rippeisiin, mitä pankki antaa! Ei ikinä.
Nahjukset pitäkööt rahojaan pankissa, vaan en minä.
— Ennenkö lainaatte Heikki Hentiläisellekin!
— En toista kertaa sille, mutta on niitä muitakin miehiä.
— Jokohan minäkin saisin?
— Arvele tuota. Vaikka tuhansia, jos tarvitset.
— En minä tuhansiin asti, vaan viisisataa otan, jos korolla sovitaan.
— Sovitaan niillä. Kun otat siihen yhteen sen Hentiläisen paperin täydestä arvostaan, niin saat puoleksi vuodeksi kahdeksalla korolla. Voitko sanoa nylkyriksi?
— Ei pahasti, jos vaan sovitaan Hentiläisen paperin täysiarvosta.
— Se on selvä paperi. Siirretään sinulle… Jatka tupakkata.
Kuperainen meni laatikolleen ja selaili tyytyväisenä papereitaan. Rantanen sytytti uuden sikarin ja otti hatun käteensä, ettei olisi hakemisessa, jos tulee kiire lähtö.
— Tuossa se on, virkkoi Kuperainen. Joko kirjoitan siirron… voiton ja tappion uhalla?
— Eikä tarvitse kirjoittaa, jos se arvostaan tulee.
— Mutta ei tämä ole siirtämättä sinulle mistään arvosta.
— On se roskapaperin arvosta.
Kuperainen katsoi tuimasti.
— Mitä sinä puhut? Tämähän on sadan markan arvopaperi.
— Ei sen numeroilla ole mitään arvoa, väitti Rantanen.
— No otatko vai…?
— Otan paperin arvosta.
— Mene hiiteen paperin arvoinesi. Ei sinulla ole rahantarvista.
Kuperainen vei laatikkoon arvopaperinsa ja katseli vähän kierosti vieraaseensa. Tämä arvasi viisaimmaksi lähteä tielle ja nousten seisomaan virkkoi:
— Ei taida siitä rahan lainuusta tulla mitään.
— Ei tule. Eläkä vasta mainitse leikilläsikään rahan lainaamisesta, jos et tarvitse.
— Eikö siihen asiaan leikki sovi? kysäsi Rantanen naurahtaen.
— Ei siihen sovi. Minä en halua puhella raha-asioista niiden kanssa, jotka uskaltavat tinkiä.
— Minä luulin, ettei kauppias pane pahaksi tinkimistäkään.
— Se on toista muun tavaran kaupassa, ostajalla on lupa tinkiä, mutta ei myöjällä. Ja puhtaan rahan kaupassa olen minä ostajana.
— Siinä se on meillä erimielisyys, virkkoi Rantanen. Minäkin luulin olevani Hentiläisen paperin ostaja.
— Niin, niin; olithan sinä tavallaan, mutta kun minä ennätin ajatella toisin, niin ei sitä käy muuttaminen. No poikkea talossa vastakin, että saisi tietää kuka rikastuu.
— Onhan se luottamustoimi, naurahteli Rantanen. Saanenko antaa varallisuustodistuksiakin?
— Anna vaan, lupasi Kuperainen. Mutta muista se, ettei siinä saa olla joutavia laverruksia lapsista ja muista.
He erosivat hyvinä ystävinä, ja Rantanen lähti ajelemaan kaupunkia kohti vedellen sikariansa.
KUNNAN "ROHTOSATSI".
I.
Kusto Kesänen oli viidenkymmenen vuoden ikään asti "terve kuin puteli", kuten hän itse usein kehuskeli. Sillä jos kenenkään, niin sopi Kuston ainakin pitää pulloa terveytensä esikuvana. Se oli hänen ystävänsä, sanoisinko rakkaimpansa, ainakin täysinäisenä ollessa. Armahin äiti ei kanna pienokaistaan hellemmin kuin Kusto kantoi pulloansa, olipa se sitten olut- tai viinapullo. Tämän hellyyden huomasivat muutkin, jotka Kustonkin tunsivat. Ja jos jonkun sydämen hellyys oikein tunnetaan, ei se voi olla vaikuttamatta, varsinkaan niihin, joilla on samoja taipumuksia. Heidän täytyi tuntea sääliä, nähdessään Kuston seisovan tai kävelevän suruissaan joko ilman pulloa taikka tyhjä pullo kainalossa, joka merkitsi sitä, että nyt ei ole Kustolla rahaa. Mutta vaikka näinkin sattui, ei Kustosta tullut matelevaista anelijaa. Anoa kyllä täytyi, mutta se ei saanut tapahtua kerjäläisen eikä ryövärin tavalla. Hänen ei tarvinnut tehdä monta kertaa turhaan tätä kysymystä: "onko olutpullon hinta Kustolle?" kun murhe poistui vähäksi aikaa. Ja tyytyväiseksi jäi avunantajakin. Hän sai näin pienellä rahalla nähdä, miten jykevätkin kasvot voivat kaunistua, kun sydämen pohjasta pulpahtanut ilo niitä koskettaa. Ainoastaan antamalla Kustolle olutpullon hinnan, voi nähdä tällaisen ilon pulpahduksen ja päälliseksi askeleita niin varmoja ja harkituita, ettei katsoja jäänyt epätietoiseksi minne ne vievät.
Mutta sitten tapahtui Kuston terveydessä harmillinen käänne. Siinä ei ollut enää kehumisia, ei "ropparin" otettuakaan, jolloin hän terveenä ollessaan aina virkkoi: "nyt taas se syntinen ruumis jaksaa rynnistää!" Rynnistäminen muuttui kyhnimiseksi, ja viimein täytyi kokonaan lakata työnteosta. Ja tämä tapahtui juuri silloin, kun Kustolla olisi ollut edessä oikeat onnenpäivät. Hän oli näet saanut vakinaisen ja tuottavan työpaikan, vielä päälliseksi läheltä olutkauppaa, jossa ei tarvinnut olla yhtään rupeamata ilman "ropparia". Mutta kun terveys petti, täytyi jättää tämä "mesimätäs" ja siirtyä kotikylälle, hyvien ihmisten turviin. Siellä hän sitten kyhnysteli, muistellen menneitä paratiisin päiviä. Tuttavat säälittelivät hauskaa ja rehellistä Kusto-rukkaa.
"Kyllä sinun täytyy mennä lääkäriin", neuvoi asuntotalon isäntä osaaottavaisesti.
"Milläpä varoilla minä sinne mennen", sanoi Kusto.
"Pitää käydä kunnan varoilla."
Isännän sanat lähtivät ikäänkuin painon alta ja Kusto ymmärsi syynkin siihen. Siksipä hän virkkoi:
"Tokkopa ne minulle mielellään kunnan varoja antanevat."
"Mikäpä siinä auttanee", sanoi isäntä. "Kalliimmaksi se tulee kunnalle, jos täytyy työtönnä elättää."
"Antakoot kuolla", tuumaili Kusto.
"Ei Kustoa nälkään tapeta", naurahti isäntä. "Mene vaan nyt voimain aikana kylänmiehen luokse, niin se antaa köyhän todistuksen. Siihen käyt ottamassa vaivaishoitohallituksen esimiehen nimen, ja silloin se on valmis."
"Paljopa siinä taitaa olla puuhaa", epäili Kusto.
"Eihän se niin sukkelata ole kuin jos omasta kukkarostaan maksaisi.
Mutta ovat taitaneet Kustonkin rahat mennä siihen suurusjuomiseen."
"Siihenpä ne ovat menneet", tunnusti Kusto.
"Sitten siinä ei auta muu kuin käveleminen", päätti isäntä.
Kustoa ei jokainen pyöräyttänyt sormensa ympäri, mutta jos asia tuli oikein selitetyksi, ei hän ollut taipumatonkaan. Hän laittautui taipaleelle, ja matka sujui paremmin kuin oli alussa luullutkaan. Sekin pelko, että kylänmies juonittelisi todistusta antaessaan, näyttäytyi aivan turhaksi. Pyytämättä kutsui syömään ja erotessa selitti oikein juurta jaksain miten on meneteltävä.
"Kun sinä saat tähän paperiin sen toisen nimen, niin mene sinä kunnan lääkärin luokse. Kustokin ymmärtää, että niitä rohtoja antaa vain kunnan lääkäri. Äläkä sinä yhtään hätäile, vaan selitä tautisi aivan tarkalleen. Se on hyvin taipuvainen mies, vaikka on tohtori. Saapi sille selittää asiansa. Eikä se pahastu siitäkään, jos taitavasti mainitset, että sinut on laitettu siinä toivossa matkalle, että tulisit terveeksi, ja että jos tohtori antaisi oikein kunnollisen 'rohtosatsin'. Ei siitä tule kunta sen köyhemmäksi. Ja ehkäpä tohtori sinut tunteekin."
"Tuntee se", sanoi Kusto. "Olenhan minä käynyt joskus kysymässä työtä."
"Kaikessa tapauksessa tohtori koettaa parastaan", vakuutti kylänmies. "Mutta ei se pahentaisi asiata, jos somisteleisit jonkun verran ulkomuotoasi. Partasi törröttää aivan pahimmoillaan ja tukkakin on liika pitkänä."
Näin paljoon puuhaan ei Kusto taipunut.
"Lyhenteleepä heitä sitten, jos paranee", tuumaili vaan.
Sen verran hän kumminkin sirosteli, että pesi silmänsä ja kampasi pitkän tukkansa.
* * * * *
Hyvillä toiveilla lähti Kusto astumaan, kunnan lääkelippu taskussaan. Alkuhankkeet olivat onnistuneet hyvin. Hän tunsi voimainsakin vahvistuvan, vaikka oli lähteissään peljännyt uupuvansa tielle. — Ihmeellinen voima näillä kunnan rohdoilla taitaa ollakin, ajatteli Kusto kävellessään. Jos vain saisi sen toisen nimen yhtä vähällä vaivalla ja sitten tuon kunnan "rohtosatsin", niin ehkäpä minusta vielä mies tulisi…
Samana päivänä hän joutui vaivaishoitohallituksen esimiehen kotiin eikä tämäkään kohdellut tylysti. Nurisematta kirjoitti nimensä ja sen tehtyä kysäsi:
"Onko Kustolla ollut ruokaa?"
Kustossa heräsi toivo raha-avusta ja hän selitteli:
"Onhan nuo hyvät ihmiset antaneet sen verran kuin on ollut syöjääkin, mutta tästä puoleen saattaa tulla tiukempi, niin että hyvän tekisi, jos saisi parisen markkaa ruokaan."
Esimies naurahti.
"Tulisikohan nuo käytetyksi ruokaan. Eivätköhän vaan menisi olusiin."
Kusto ei ryhtynyt väittelemään, tuumaili vaan:
"Jospa päätettäisiin olla ostamatta olusia näillä rahoilla."
"Eivät ne niin pikaiset päätökset tahdo pitää paikkaansa", epäili esimies. "Eikä rahan antaminen olekaan minun vallassani. Mutta voisin minä luvata hoitolaan, jos on kova puute."
"Koetanmahan vielä kiertää sitä taloa", sanoi Kusto ja aikoi lähteä pitemmittä puheitta astumaan.
Esimies huomasi hoitolatarjouksensa pahoittaneen Kuston mielialaa ja kehoitti odottelemaan illallista ja olemaan talossa yötä. Alakuloisuus vaivasi sittenkin koko yöseudun. Hän koetti syödä kovasti, että voimistuisi. Eikä se taitanut aivan hukkaan mennäkään. Aamusella nousi jalka jonkun verran keveämmin kuin edellisenä päivänä. Saattoi siihen vaikuttaa sekin, että nyt oli varma tieto "rohtosatsin" saamisesta ja sieltä kautta hyvä toivo päästä taaskin omalla rahalla ostamaan olusia.
II
Ennättääkseen ensimäisenä lääkärin vastaanottotunnille, astui Kusto niin kaiken voimansa perästä, että hiki kohosi hattuun. Melkein ensimäiseksi hän joutuikin.
Lääkäri näkyi tuntevan Kuston erittäin hyvin, koska vuoron tultua ensi sanakseen kysäsi: "Mikäs Kustoa vaivaa?"
Kusto alkoi selittää juurta jaksain, kuten kylänmies oli neuvonut.
Lääkäri ei jaksanut kuunnella loppuun, vaan sanoi:
"Heitähän vaatteita vähemmäksi." Sitten hän alkoi kuunnella ja kysellä joka puolelta. Kustosta eivät kaikki taudin tutkimustavat olleet oikein mieleisiäkään, mutta täytyi niihin taipua, kun lääkäri varoitteli, ettei täällä saa jupistella. Tähän kaikkeen kului aikaa pitkäkin puolituntinen. Kusto tuli vakuutetuksi siitä, että kyllä hän nyt saapi tuon kunnollisen "rohtosatsin", vaikkapa ei erityisesti pyytäisikään.
Sitä enemmän hän hämmästyi eikä tahtonut uskoa omia korviansa, kun lääkäri antoi tällaisen määräyksen:
"Kusto ei tarvitse mitään lääkettä, kun vaan lopettaa väkijuomain nauttimisen."
"Silläkö se sitten", virkkoi Kusto nyreänä.
"Sillä se on autettu", vahvisti lääkäri.
"Mutta mikä tästäkään tulee, kun minä en kykene työhön!"
"Kohta kykenet, kun vaan et juo ja hankit sen verran vaatetta päällesi, ettet vilustu."
"En minä nyt oikein sitä usko", alkoi Kusto väitellä vastaan. "Olisi nähnyt parantua. Olen ollut jo parisen viikkoa aivan maistamatta."
"Aivanko maistamatta?"
"Yksi vaivainen olutpullo taisi tulla ostetuksi ja siihen sekaan vähän hokmannia."
"Siinä nyt oli se maistamattomuus. Vieläpä parasta herkkua, kun olutta ja hokmannia."
"Sehän on rohtoa", puolusteli Kusto.
"On se sitä Kuston rohtoa. — Mutta muista nyt se, että varsinkaan olutta et saa maistaa moneen kuukauteen tippaakaan, ja sen parempi terveydellesi, jos et maista milloinkaan."
Kusto halusi lopettaa tällaiset joutavat puheet ja virkkoi:
"Mitäpä me noista. Antakaahan sitä oikeata rohtoa ja parasta lajia.
Jospa se kuitenkin…"
"Etkö usko minua?" kysyi lääkäri.
"Uskon minä sitten, kun saan sitä rohtoa."
Lääkäriltä alkoi loppua kärsivällisyys.
"Nyt on Kuston mentävä ulos. En minä jouda tässä väittelemään."
Ei Kustokaan ollut oikein tyytyväinen, vaan jupisi:
"Silläkö koputtelemisella ja kuuntelemisella minä paranen. Vai semmoistako se kunnan rohto on kaikille muillekin."
"Nyt on Kuston mentävä ulos", sanoi lääkäri päättävästi ja työnsi työntämällä ulko-ovelle asti.
Mutta kun jonkun tunnin kuluttua viimeinen sairas oli tutkittavana, työntäytyi sieltä taas Kusto. Lääkäri katsoi jo lujemmin ja kysyi:
"Sitäkö samaa asiata Kusto tuli vielä jankuttamaan?"
"Niinhän minä tulin, kun minulla on tämä kunnan rohtolippu."
"Sekö se säälittää. Työnnä uuniin, joten pääset tuosta vaivasta."
"Enkä työnnä. Kävelemistäpä sitä hankkiessa oli."
"Ei sinun tautisi ole kävelemisestä pahentunut."
"Paheni tai parani, mutta on tässä vaan ollut sen verran vaivaa, että täytyy tällä saada edes yksi satsi koetteeksi."
"Eikö Kusto usko muuten?"
"Enpä osaa uskoa."
"Sitten tulet saamaan."
Samassa oli lääkärin käsi Kuston tukassa ja pyöritti sitä niin, ettei äitivainajakaan liene antanut parempaa tukkapöllyä.
"Mitä tämä! Mitä tämä!" ökisi Kusto.
"Tämä on nyt se 'rohtosatsi'", sanoi lääkäri pidellen vielä tukasta kiinni. "Joko nyt uskot, vai tahdotko toisen?"
"Jo tuota taisi tullakin täksi kerraksi", sanoi Kusto.
"Niin minäkin luulen", virkkoi lääkäri irrottaen kätensä. "Ja nyt ala mennä hakemaan työtä äläkä juo."
"Pitää lähteä."
Kusto osasi taluttamatta ovelle. Ulkona hän painoi hatun päähänsä ja alkoi kupeilleen katselematta astua kotikylää kohti.
Alkumatkalla tahtoi suuttumus pullistella mokomata rohtosatsin antajata vastaan. Mutta kun tukan juurruksia herkesi kirvelemästä, leppyi Kustokin vähitellen ja ajatteli, että olihan siihen hänenkin syytänsä.
Asuntotaloon päästyä hän kysyi ensimäiseksi työtä ja turkkia.
"Ettäkö työhön kykenet", ihmetteli isäntä.
"Täytyy tässä yrittää", sanoi Kusto.
"Taisipa sattua hyvät lääkkeet", arveli isäntä. "Antoiko miten monta lajia?"
"Yhtä lajia tuo antoi."
"Onpa se sattunut hyvää, kun niin heti tehosi. Näytäpä tuota minullekin."
"Ei sitä tullut mukaan. Se otettiin siellä", selitti Kusto.
"On se ollut ainetta", päätteli isäntä. "Siinä on mahtanut olla myrkkyä lujasti, koska ei ole uskaltanut antaa mukaan. Maistoiko tuo pahalle?"
"Pahalle pakana maistoi."
"Ei se mitään, kun apu tulee", lohdutteli isäntä. "Oli meillä sentään hyvä onni kunnan lääkäriä valitessa. Siinä on mies omalla paikallaan. Uskot sen nyt Kustokin, että lääkäristä on apua, vaikka ennen lähtöä epäilit, ettei sieltä mitään tule. Vai etkö usko vieläkään?"
"Kyllä minä nyt uskon", tunnusti Kusto.
Seuraavina päivinä oli isännästä erityisen haluista kertoa naapurien isännille, että Kusto on melkein terve ja että se parani kunnan lääkärin yhdestä lääke- annoksesta. Sattuipa sitten kylänmieskin käymään ja kun tämä sai tietää asian, innostui hän siitä vielä enemmän kuin muut. Hän oli vakuutettu, että tämä erinomainen tulos on ainakin puoleksi hänen ansionsa. Eikä hän tätä ajatustansa salannutkaan.
MITEN VESAPURON VELJEKSET PYSYIVÄT YHTENÄ TALONA.
Vesapurolla oli kaksi veljestä, Antti ja Aapeli. He eivät olleet vielä kahdenkaan kymmenen ikäisiä, kun isä kuoli ja heidän täytyi oppia hoitamaan taloa omin neuvoin. Hyvin se kävikin, sillä he olivat ahkeria ja tekivät ja päättivät kaikki asiat yhteisen sopimuksen perästä. Viimein he tekivät senkin sopimuksen, etteivät koskaan eroa eri taloksi. Siihen antoi aihetta, kun vanhinta veljestä olisi halulla toivottu erääseen hyvin velkaantuneeseen taloon kotivävyksi. Tämä olikin jo jonkun verran tuumaan taipuvainen ja esitteli, että nuorempi veli, Aapeli, ostaisi hänen osansa, jotta saisi maksetuksi appiukon velat. Mutta silloin huomasi nuorempi veli joutuvansa pahaan rahapulaan ja alkoi ensimäisenä pyydellä, että olisivat ainaisesti yhdessä, sillä onhan heillä tässä maata molemmille. "Jos tuo tyttö on mieleisesi, niin tuo tähän", hän lisäsi lopuksi. Sillä tavalla se asia tuli päätetyksi ja pysyi muuttumattomana heidän ikänsä loppuun asti. Mutta vaikka veljekset eivät koskaan joutuneet riitaan, niin olipa heillä sittenkin monta kiusauksen hetkeä. Molemmat ottivat vaimon ja nämäpä eivät sopineetkaan veljesten tavalla neuvottelemaan. Vanhemman veljen vaimo olisi tahtonut ensiksi tulleen oikeudella olla emäntänä ja käskeä toista. Mutta tämä toinen oli tuonut taloon suuremmat myötäjäiset ja katsoi niiden perusteella olevansa oikeutettu olemaan emäntänä. Siitä syntyi riita. Antin vaimo valitti miehelleen, että Aapelin vaimo on laiska, ei lähtisi navettatöille, pihatöihin vaan työntäytyy ja pitää itsellään paremmat ruuat.
— Sepä on paha, sanoi Antti. Mutta järjestäkää nyt eteenpäin siten, että käytte yhdessä navettatöillä ja sitten tulette pihatöille.
— Käynhän minä lypsämässä, mutta se tahtoisi, että minun pitäisi luoda lanta, ruokkia ja juotella lehmät ja hän vaan leketteleisi kepeimmillä töillä.
Niin puhui Antin vaimo.
— Teidän täytyy oppia pitämään työt ja ruuat yhteisinä, niinkuin mekin veljekset pidetään, sanoi Antti vakavasti. Minä sanon Aapelille, että sekin puhuu samaa vaimolleen.
— Puhukoon vaan, mutta se on niin ruoja akka, että eri töissä se saapi olla.
— Ei toki sanota niin pahasti oman talon ihmisestä, kierteli Antti.
Vaimo oli äänetönnä.
Tästä puoleen keskustelivat veljekset usein vaimojensa riitaisuudesta ja aina välillä kehottelivat niitä sovintoon. Mutta Aapelin vaimolla oli aivan samat syytökset kuin Antinkin ja vielä lisäksi sellainen herjaus, että se on köyhä rutale hänen rinnallaan.
— Ei toki rutaleeksi nimitellä, kierteli Aapeli. Ei se saa sinun perinnöstäsi yhtään penniä. Kyllä teidän täytyy elää sovinnossa, eikä me veljekset erota vaikka päällänne pyörisitte.
Puheet eivät auttaneet yhtään, riita vaan kiihtyi. Veljesten läsnä ollessa he kyllä olivat sanasotaan ryhtymättä, ainoastaan vihaisesti mulkoilivat toisiinsa, mutta kun joutuivat kahden kesken, niin silloin olivat ruojat ja rutaleet siivoimpia sanoja satojen joukossa.
Veljekset olivat joutua neuvottomiksi.
— Mitä nyt tehdään, sanoi Aapeli veljelleen, kun olivat salaisesti kuunnelleet vaimojensa sanasotaa. Me ei erota ja tuotakaan ei jaksa vuosittain kuunnella.
— Annetaan selkään, ei tässä muu auta, sanoi Antti.
— Sitä olen minäkin ajatellut, sanoi Aapeli. Mutta se pitäisi sattua yhtä aikaa ja yhtä kovasti ettei kumpikaan pääsisi kehumaan.
— Sattuuhan se yhtaikaa, kun kuunnellaan milloin ne ensi kerran kylpytiellään riitelevät, niin annetaan silloin.
— Niin kyllä, myöntyi Aapeli. Ja vielä tasaisempi siitä kuivasta kylvystä tulee, kun antaa samalla vitsalla, samasta kädestä, vuoroon toista ja toista.
— Kumpiko siihen rupeaa? arveli Antti.
— Vanhemman veljen se on tehtävä.
— Kyllä minä, jos vaan luotat, että se tapahtuu tasaisesti.
— Kehenkä minä sitten luotan.
— No, se on päätetty. Mutta sinun pitää olla ovea pitelemässä ja sanomassa, että kylvetys tapahtuu kumpaisenkin tahdosta.
— Mitenkäs muuten.
Veljesten mieli virkistyi. He olivat niin varmoja suunnitellusta parannuksestaan, että olisivat varmaan olleet pahoillaan, jos heidän vaimoiltaan olisi seuraavalla kylpymatkalla torailu unohtunut. Mutta ei se toki unohtunutkaan. Aapeli oli tahallaan varustanut vähän virikettäkin kolistelemalla saunassa käydessään toisesta pesuastiasta vanteet, joten ei ollut tilaisuutta peseytyä erillään. Siitä kinastelu syntyikin. Mutta sanojen parhaillaan sinkoillessa astui Antti saunaan, kädessä sujakka vitsa, jolla alkoi sanaakaan puhumatta sätkiä vuoroon toista ja toista. Parkuen töytäsivät vaimot ovea kohti, vaan siinä seisoi Aapeli takana ja sanoi:
— Ei ulos ennenkuin tora ja huuto loppuu.
Tora oli kyllä loppunut, mutta huudon lopettamiseksi sai vitsa vielä useita kertoja heilahtaa. Viimein kuului vaan tuskaista ähkimistä. Silloin pysäytti Antti vitsansa ja virkkoi:
— Nyt sen tunnette selässännekin, että ollaan Pajupurolla, jossa täytyy taipua yhtä hyviksi sisaruksiksi kuin mekin ollaan veljeksiä.
— Velimiehen sana on totta, vahvisti Aapeli. Ja kun joudutte, niin tulkaa tupaan hyvinä ystävinä.
Tupaan he kyllä tulivat, mutta ystävyys näytti hyvin epäilyttävältä. Veljet huomasivat, etteivät emännät enää menneetkään yhtä aikaa kylpemään, tuvassakin harvoin istahtivat samalle penkille, vaikka se olisi ollut kuinka pitkä. Hyvä niinkin, kunhan eivät riitelisi, ajattelivat he.
Ei kuitenkaan kulunut monta kuukautta, kun kuiva kylpy unohtui ja riita oli entisellään. Veljekset kävivät tuumailemaan.
— Nyt on sinun vuoro keksiä keino, sanoi Antti. Ei niitä enää saa yhtä aikaa saunaankaan.
— Eipä näy saavan vitsan voimalla, myönnytteli Aapeli. Pitäisi löytää joku tepsivämpi keino.
— Mikäpä sen tepsivämpi olisi.
— Nälkä tai vilu.
— Mitenkäpä niillä toinen ihminen voisi rangaista.
Niin juttelivat veljekset ja viimein he keksivätkin keinon, jonka panivat heti toimeen. He valitsivat apulaisekseen vilun. Kun oli kylmän puoleinen talvi-ilta, niin talutti kumpikin vaimonsa kylmään riiheen, jonne jättivät yöksi, kova pönkä oven päälle ja yhden lammasnahkaisen peiton, jota ei voinut paljain käsin kahtia jakaa.
Vihaisina miehilleen ja ehkei kovin suopeina toisilleenkaan, jäivät vaimot kylmään riiheen yöksi. Siellä täytyi pahankin sisun lauhtua. Kun veljekset hiipivät aamulla varhain sydänkäpysiään katsomaan, kupottivat ne selkä selkää vasten samojen nahkasten alla. Vilu oli heidät viimeinkin yhdistänyt sisaruksiksi ja tämän yön perästä ei Pajupuron veljesten tarvinnut kuunnella vaimojensa riitelyä, eikä myöskään alituista kuihnuttamista, että pitäisi erota eri taloksi.
Tämä tapahtui vanhaan aikaan, jolloin miehet olivat itsevaltiaita.
KOHTAUS.
Pekka Rytkösellä oli valtamaantien varrella pieni mökki, jossa hän on Karoliinansa kanssa asunut aina siitä lähtien, kun kävivät "vannetta puristamassa" ja lupaamassa auttaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä. Kun he ovat pysyneet uskollisina toisilleen ja hyvissä väleissä naapuritalojensa kanssa, joiden palvelijoina olivat ennen olleet, niin ei heiltä ole työ eikä leipä puuttunutkaan. Mutta heidän keskinäinen hyvä sopunsa, varsinkin yksimielisyys, yritti mennä aivan pilalle, kun nykyajan aatteiden mukaan köyhät nousivat vaatimaan oikeuksiansa. Pekka kuunteli niitä puheita ainoastaan toisella korvallaan, mutta Karoliina oli kiihkeämpi ja kiepsautti pois huivinkin korviensa päältä, kun mökkiin poikennut puoluepuhuja alkoi kaivella rikasten syntiluetteloa. Vähitellen hän edistyi niin paljo tiedossa, että kykeni puhumaan "roletaarien" taistelusta "kapitalisteja" vastaan. Jopa hän kerran selitti aivan tolkussaan Pekalle, miten nuo kapitalisti-porvarit anastavat heidän vaivannäkönsä.
— Hym, vai niin, hymähti Pekka. Mitä ne ovat sinultakin anastaneet?
Karoliinaa harmitti tämä Pekan porvarillisuus ja hän kivahti:
— Minultako! Vähäkö minä niille tein työtä nuorena ollessani.
— Joutenko sinua olisi pitänyt elättää?
— Ennemmin jouten kuin sellaisella palkalla, päätteli Karoliina. Ja vähäkö sinä olet tehnyt ja yhäkin teet, kun vaan rikkaat sinua hyvittelevät.
Pekka vain hymähteli ja virkkoi:
— Niinhän minä olen tehnyt ja teen edeskin päin, sillä tehdystä näkyy aina jotain tulevan, vaan tekemättömästä ei mitään.
— Tulee siitä rikkaille…
Karoliina keskeytti lauseensa, sillä vieras, tuntematon mies pistäytyi tupaan. Se oli nuori, jotenkin hyvissä vaatteissa oleva mies. Karoliinaa vähän hävetti, että jos se luulee hänen riidelleen, ja alkoi hyvin sävyisällä äänellä kysellä mistä vieras on.
— Tuolta minä olen Etelä-Suomesta, vastasi tämä.
Kyselyjen kautta selvisi, että mies palautui Pohjolasta ja oli poikennut mökkiin pyytämään ruokaa rahalla.
— Ne on niin kuivat ruuat näin pienissä paikoissa, selitti Karoliina. Olisihan tässä lähellä suuria taloja, joissa on antaa uutta jos kystäkin.
— Niin, jos antavat, sanoi vieras. Ja vaikkapa antaisivatkin, niin en sittenkään mene heitä pokkuroimaan, sillä minä tunnen rikkaat liiankin hyvin. Ne ovat kaikki niitä proletaarien sortajia.
Karoliina naurahti mielissään ja virkkoi:
— Vai on vieras tullut sellaiseen käsitykseen rikkaista. Tämä meidän mies se ei niitä moiti. Niistä tämä on hyvänsä löytänyt ja niiden takinliepeessä tämä kulkee.
Vieras ei tahtonut kovin kovasti painostaa mökin isäntääkään, joskin on jäänyt jälelle ajastaan, vaan puheli rauhallisesti.
— Niinhän täällä on moni muu kulkenut, kunnes on saanut silmänsä auki. Harvassa sentään löytyy enää proletaareja, jotka eivät oivaltaisi, että luokkarajat ovat pidettävät selvinä. Tuolla suurissa savottatöissä sen oppii, jos ei missään muualla. Oletteko ollut koskaan niissä?
Vieras teki tämän kysymyksen Pekalle, joka oli noussut jonnekin lähteäkseen.
— En ole ollut savottatöissä, vastasi Pekka.
— Tarvitsis olla, vakuutti vieras.
— Mahtaisipa tarvita.
Pekka ei joutanut pitempään keskusteluun. Hänellä oli parin virstan päässä asuvan sepän pajalla viikate vasarrettavana, ja se oli haettava sieltä, sillä heinäaika lähestyi. Paluumatkalla tuli mökkiin jäänyt vieras vastaan. Pekka ei tuntenut erityistä vetovoimaa seisahtua sitä puhuttelemaan, mutta vieras pysähtyi ja virkkoi:
— Minä söin ja vaimonne määräsi vain viisitoista penniä ruuasta. Mutta minulle sattui kaksikymmentäviisi penniä pientä rahaa ja vaimollanne ei ollut vastata.
— Eipä taitanut olla, sanoi Pekka. Ehkäpä minulla on.
Hän kaivoi kukkaronsa ja löysi sieltä kymmenpennisen, jonka pisti miehelle. Nyt he erosivat ja Pekka käveli mökilleen.
Karoliina oli siellä pyyhkimässä pöytää ja heti oven avattua kääntyi kysymään:
— Tuliko se mies sinua vastaan?
— Tuli, vastasi Pekka, ja minä annoin sille kymmenpennisen, kun sinulla ei kuulunut olleen vastata viisikolmattaisesta.
— Mistä viisikolmattaisesta? Maksamatta se roikale meni.
— Niinkö, ihmetteli Pekka. Maksaneensa minulle sanoi ja uskonhan minä miestä tuon verran.
— Niin, sinä uskot kaikkia, torui Karoliina. Nyt se söi minulta ilmaiseksi ja sinulta vei kymmenen penniä. Jo sinäkin olit…
— Tuo yksi lantti ei ansaitse pitkältä puhua, keskeytti Pekka. Oppia tämä on minulle ja pitäisi sen olla sinullekin. Tuo mies, jota nyt nimitit roikaleeksi, oli tunti takaperin parhaita miehiä ja minä tuollainen pilkattava rikasten turkinhelmassa ryömijä. Sinä olet koko viime talven ja tämän kesää ihaillut noiden tuonlaisten, muka köyhien ystävien puheita ja niiden mukana panetellut talollisia, jotka kovalla työllä koettavat rehellisesti elättää itseänsä ja muitakin. Minä olen ollut tyhmä ja tollo, kun en ole huutanut samaa. Sinä olet puhunut proletaareista, miten ne elättävät muita. Nyt näit sen oikean proletaarisi, ja näit senkin, elättääkö se muita. Tehneekö vieläkin mielesi kulkea niiden turkinliepeessä. Minä en kulje ja ennemmin jään tyhmäksi, ennenkuin lähden savotoihin oppimaan miten työansiot juodaan ja sitten köyhistä mökeistä syödään ilmaiseksi. Minä toivoisin, että sinäkin pysyisit erilläsi koko sakista.
Karoliina ei virkkanut myöten eikä vastaan. Häntä harmitti, että sattuikin tuon vieraan tupaan tullessa olemaan puhe näistä asioista. Nyt tuota Pekkaa ei käännytä enää mikään, vaikka itsekin pysyisi aatteelle uskollisena. Jos voisi saada selville, ettei tuo mies ollut oikea proletaari, joksi sitä Pekka väittää. Mutta jos se on oikea, niin mitä tässä osaa uskoa.
Karoliinan kuunteluhalu laimeni, eikä hän enää ollut oikein hetas ruokaa laittamaan, vaikka pyytäjä olisi osannut puhua proletaaristakin.
SUUTTUU SUUNNANKIN MIES.
Kun Kalle Kovanen erosi palveluspaikastaan ja otti vaimon, ei hänellä ollut sen suurempia takavarikoita kuin vaatteensa ja kirves. Mutta hän tunsi jäntevyyttä jäsenissään ja arveli, että ehkäpä tässä eletään, kun puristaa kovasti kirvesvartta. Sitä hän sitten puristikin talven ajat läpeensä ja kesät lapion ja viitakkeen vartta. Hän eli näillä ryskätöillä yhtä hyvästi kuin nekin, jotka kykenivät kirvestään käyttelemään tuottavammissa rakennustöissä. Mutta kun leipäkannikan kuluttajain luku alkoi hipua yli puolen tusinan, niin jopa kohosi Kovasen käsi korvalliselle. Ennen oli jauhosäkillä päässyt kuukauden ja enemmänkin, mutta nyt siitä alkoi pohja paistaa parin, kolmen viikon perästä. Olihan hänellä apulaisia joutumassa, terveitä ja virkeitä poikia, mutta ne olivat nuoria ja tarvitsivat käydä kansakoulua. Viimein sai vanhin oppimääränsä suorittaneeksi. Nyt meni Kovanen lähistöllä asuvan sahanomistajan luokse kysymään olisiko täällä hänen pojalleen sopivaa työtä.
— Onhan täällä työtä, jos vaan poika haluaa tehdä, sanoi sahan isäntä.
— Sittenpähän näkisi haluaako, sanoi Kovanen. Sen kumminkin lupaan, että jos poika on laiska tai tottelematon, niin lähettäkää pois samana päivänä.
— Onko niin, sanoi sahan isäntä. Sellainen lupa panee aavistamaan, että poika on kunnon poika.
— En rupea kehumaan, mutta kunnollisesti tuo kävi kansakoulun.
— Se on aina parempi, virkkoi sahan isäntä. Antaa pojan tulla aivan heti.
Asia oli sillä päätetty.
Viikon kuluttua kävi Kovanen kysymässä miten hänen poikansa on käyttäytynyt.
— Ahkerampaa ja kunnollisempaa poikaa meillä ei ole ollut milloinkaan, sanoi lähin työnjohtaja.
Kovanen ei ollut koskaan palannut kotiinsa tyytyväisemmällä mielellä. Ja viikko eteenpäin hän oli vieläkin tyytyväisempi, kun sai tuoda vaimolleen poikansa ansaitseman jauhosäkin.
— Ei näy tarvitsevan katua nuorena naimistaan, hän virkkoi iloisena.
— Joko sinä yritit katua? kysyi vaimo.
— Jopa yritin. Mutta nyt kun meitä on kaksi miestä hankkimassa, niin laulellaan taas.
Se ei ollut tyhjää kehumista. Elämä todellakin alkoi taas tuntua elämisen arvoiselta. Jo ylettyi joku markka henkisiinkin harrastuksiin. Kun tarjottiin työväen lehteä, niin hän tilasi sen. Hän alkoi tuntea olevansa yhteiskunnan jäsen niinkuin muutkin ja melkein häpesi sitä, ettei ollut edellisinä vuosina joutanut ajattelemaan juuri muuta kuin joukolleen leivän hankkimista. Nyt saattoi pistäytyä työväen kokouksissakin, jonne niin halulla pyydettiin tulemaan. Kuuntelijana hän siellä tosin oli, eikä alussa oikein ymmärtänyt, mitä varten ne pitivät niin kovin suurta melua. Kaikki valta pitää tulla työväelle, joka tekee raskaimmat työt. Niin ne huutivat. Ja sitten alas porvarit.
— Eikö tämä ole joutavata tällainen touhu, hän arveli naapurimökin
Kustolle. Mitä valtaa me tarvitaan, kunhan tullaan hyvästi toimeen.
— Sinussa on vielä porvaria, sanoi Kusto, joka oli kiivaimpia sosialisteja. Valtaa me etupäässä tarvitaan, muuten porvarit laativat lait oman mielensä mukaan, joilla sortavat ja näännyttävät köyhälistöä.
— Eihän nuo ole ennenkään tehneet niin hulluja lakeja, sanoi Kovanen.
— Vähäkö ovat tehneet, väitti Kusto. Kaikki porvarien lait ovat puristuslakeja. Ainoat oikeat lait ovat ne, jotka sosialidemokraatit laativat. Lue enemmän meidän kirjallisuutta, niin tiedät paremmin.
Kovanen huomasi joutuvansa vihattavaksi, jos yhäkin väittää vastaan, ja taipui ostamaan niitä kirjasia, joissa selitettiin samaa asiaa. Hän alkoi vähitellen taipua uskomaan, että oikeassa ne taitavat olla.
* * * * *
Oli tullut entistä enemmän vilkkautta pieniinkin mökkeihin, sillä eduskunta oli taas hajoitettu ja määrätty uudet vaalit. Tuskin kului yhtään iltaa, ettei joku tullut Kovasenkin tuvalle selvittämään miten nyt on tehtävä, miten toimittava.
— Nyt otetaan porvareilta viimeisetkin edustajapaikat ja lähetetään oman paikkakunnan miehiä, intoili naapurimökin Kusto.
— Kukapa täällä niin viisas olisi, uskalsi Kovanen epäillä.
— Kuka tahansa, joka vaan ajaa meidän asiata, päätteli Kusto. Sinäkin olisit monta vertaa kykenevämpi kuin viisainkin porvari. Et ainakaan äänestäisi puristuslakien puolesta.
— Ei minusta ole sinne, sanoi Kovanen. Mutta sinä siellä kyllä kykenisit puhumaan, jos valitsisivat.
— Mitä sinä minusta, esteli Kusto mielissään. Kuka se oman kylän miestä äänestäisi. Mutta lähtäänhän sunnuntaina sinne suureen kokoukseen, jossa ehdokkaita asetellaan. Ja meidän pitää asettaa ehdolle uudet miehet. Viime kerrallakin valittiin äänettömiä tuppisuita. Mikä sen tietää mitä ne äänestävätkin. Nyt asetetaan tiettyjä oman seudun miehiä, jotka uskaltavat puhua suunsa puhtaaksi. Niin kai sinäkin tahdot.
— Niin toki.
He menivät suureen kokoukseen ja Kustoa todellakin mainittiin siellä varamiehenä. Tästä tämä niin innostui, että riensi ulkokylien kokouksiin, ja Kovanen oli saatava mukaan. Jos ei muuten saanut lähtemään, niin Kusto pani hevosensa, ja tottahan nyt valmiiseen kyytiin piti lähteä.
Tämän touhun kanssa supistuivat ansiot niin vähiin, että Kovanen viimein kyllästyi ja virkkoi:
— Ei tällä eletä. Nyt täytyy lähteä tukinhakkuuseen.
— En minä vielä malta lähteä, sanoi Kusto. Mutta tulen minä sinne pariksi viikoksi vaalien edellä.
Kovanen ei odottanut. Hän nakkasi kontin ja kirveen olalleen ja painautui Suojärven salolle. Mutta sama touhu oli sielläkin. Tuon tuostakin tuotiin ilmoitus, että lähikylälle on tullut etevä työväen puhuja, jota pitää mennä kuulemaan. Kovanenkin meni ensimäisellä kerralla, mutta kun sai pari pitkää tuntia seista ja peninkulman verran hiihtää pimeässä yössä, niin päätti vasta painautua nukkumaan.
Ehkäpä hän olisi muiden kehoituksilla pysynytkin päätöksessään, mutta kun Kusto joutui ja vaalien edellisellä viikolla tuli vielä yksi puhuja, niin pitihän sinne lähteä. Se olikin kaikista puheista kiivain. Siinä kasattiin kaikki kurjuus ja köyhyys porvarien niskaan. Ne olivat petojakin pahempia. Peto raatelee ainoastaan kynsillään ja hampaillaan, mutta porvareilla on kymmenetkin kiristyslait, vankilat ja poliisit. Peto on armelias, se lopettaa uhrinsa kärsimykset, mutta porvari ei ole niin armollinen. Se rientää auttamaan sen verran, että henki vielä säilyisi ja kärsimystä kestäisi. Sitä varten se rakentaa köyhäintalot ja palkkaa lääkärit ja papit, jotka pitävät henkeä yllä ja kehoittavat kärsimään.
Alkupuoli oli tuollaista ja lopussa lausuttiin hirveitä tuomioita niille, jotka jäävät pois äänestyksestä taikka äänestävät porvareita. Ihan viimeiseksi näytettiin se lista, johon punainen viiva on vedettävä.
Täynnä vaali-intoa palasivat tukkimiehet majapaikoilleen.
— Menikö hukkaan jalkavaivasi? kysyi Kovasen naapuri, Kusto. Nyt kuultiin mitä on porvarit, niiden lait ja laitokset. Nyt ei ole kukaan epätietoinen ketä äänestetään.
— Olisi tuon uskonut vähemmälläkin, virkkoi siihen Kovanen.
* * * * *
Vaalipäivän aattona palasivat naapurukset tukkityöstä ja Kovanen pyysi poikkeamaan sahan isännän kaupassa, että saisi jauhosäkin menemään hevosessa. Kusto taipui siihen mielellään. Mutta kun kaupan kartanolla sattui olemaan miehiä, jäi Kusto sinne väittelemään vaaliasioista sinä aikana, kun Kovanen osteli ostoksiaan.
Kovanen osti ensiksikin sarkaa itselleen ja pojilleen, sitten palttinata ja kenkätarpeita.
— Jauhosäkin minä otan pojan työn nimiin, ei näy siihen rahat riittävän, hän virkkoi lopuksi.
— Kyllä se sopisi muuten, mutta poika ei ole ollut enää pariin viikkoon meidän työssä, sanoi puotimies.
— Lähtikö se pois vai tuliko kipeäksi? kysyi Kovanen ihmetellen.
— Ei, mutta muuten se on täytynyt laittaa pois.
— Minkä vuoksi?
— Isäntä sen parhaiten tietää, käykää häneltä kysymässä.
Kovanen meni kiivaana miehenä isännän puheille.
— Poisko minun poikani kuulutaan laitetun sahan työstä?
— Niin täytyi laittaa, ikävä kyllä, sanoi isäntä. Nyt juuri on astunut voimaan sellainen laki, ettei saa pitää alaikäisiä tehtaan työssä. Tänne tuli sellainen ammattitarkastelija, joka käski pois ja uhkasi sakottaa, jos vastakin otetaan.
— Kuka on laittanut sellaisen lain ja sellaiset tarkastelijat? kysyi
Kovanen kiivaasti.
Isännän selitellessä oli hänen mieleensä iskenyt ajatus porvarien puristuslaista, joista oli viime aikoina niin paljon kuullut.
— Kyllä ne ovat teidän itsenne laatimia niin lait kuin tarkastelijatkin, sanoi sahan isäntä rauhallisesti.
— Kenenkä teidän?
— Teidän työväen, eli toisin sanoen sosialistiakitaattorien, joita työväki äänestää eduskuntaan.
— Niidenkö laatimia… en usko.
— Jos et usko, niin lue tästä, sanoi isäntä ja otti hyllystä painetun vihkosen. Tässä se laki on ja katso vaan vuosiluvuista, niin näet että se on laadittu aivan sosialisti-eduskunnan aikana ja juuri heidän kiivaista vaatimuksistaan. Ja eikä se siihen pääty, saat uskoa, vielä ne laativat sellaisiakin lakeja, ettei aikuisetkaan saa tehdä työtä niinkuin itse tahtovat.
— Kaikkia minä kuulen, tuskaili Kovanen. Mitä ne aikoo…
— Ne suojelevat työväkeä rasittumasta. Poika muka rasittuu siinä, kun latoo pieniä rimahalkoja pinoon.
— Vie… Kovaselta pääsi kirous.
— Saanko minä lainaan tuon vihkon?
— Saat tämän aivan omaksesi, on täällä toinenkin.
— Hyvä on… Vieläköön nuo… minua sokaisevat.
Hänen täytyi päästä väljempään paikkaan. Kartanolle tultuaan hän alkoi kiroilla niin karvaasti, että kaikki keräytyivät hänen ympärilleen.
— Mikä sinulle tuli? kyseli Kusto ihmetellen.
— Mikä… Kun poika on ajettu pois työstä ja nyt jäi jauhosäkki saamatta.
— No niin, ilakoi Kusto. Sitä ne porvarit tekevät.
— Porvaritko… Pidä sinä turpasi kiinni… Siinä ei ole porvarien syytä, vaan niitä h—n halunkkeja, niitä sosialistien akitaattoreja minä haluaisin tavata ja kysyä, että tämäkö se on sitä nälkäisille leivän laittamista, kun heidän asetuksiensa tautta minun poikani ajetaan pois työstä.
— Nyt sinua ovat porvarit narranneet, väitti Kusto. Ei sosialistit laita sellaisia lakeja.
— Sinäkin muka tiedät, kivahti Kovanen. Se on tuossa se asetus, jonka tähden minun poikani on ajettu työstä, ja se laki on sosialistien laittama, siitä et pääse mihinkään. Se kuuluu muka suojelevan työväkeä rasittumasta liika nuorena. Ne eivät saa enää halkojakaan latoa, saanevatko tuoda tupaankaan. Niitä pitää elättää aivan jouten ja kasvattaa niistä yhtä laiskoja roikaleita kuin ne akitaattorit itsekin ovat. Tokko saanevat kättä työhön laskea, ennenkuin ovat ensi työkseen äänestäneet heitä eduskuntaan yhtä hyviä uusia lakeja laatimaan. Ne ovatkin vaahdossa-suin huutaneet miten porvareilta otetaan valta ja sitten tehdään ne ihanat lait. Siinä se nyt on jo yksi ihana laki, ja sen siunauksesta minä saan kävellä kotiini ilman leipäjauhoja.
— Ereys siinä on sinulla, väitti Kusto.
— On siinä se ereys, että harmittaa, kun minäkin noita kuuntelin, vieläpä uskoin, että ne, oikeita asioita ajavat. Mutta kyllä minä ne nyt tunnen ja toivoisin, että joku armelias ihminen upottaisi joka ikisen akutaattorin järven syvimpään paikkaan, jossa eivät olisi nuotta-apajiakaan pilaamassa.
— Älä puhu liikoja, kielteli Kusto.
— En ole puhunut tarpeeksikaan, kivahti Kovanen ja lähti astumaan.
Kusto meni kääntämään hevostaan tielle ja huusi:
— Tule rekeen!
— Omia matkojanipa olen taas ajatellut kävellä, virkkoi Kovanen eikä kääntänyt päätänsäkään.
EI SE OLLUTKAAN KONE.
Pieni Kattilaharjun kylä oli maaemon pinnalla sattunut säkeytymään niin pahaan pohjukkaan, ettei siellä uudenaikaisemmista harrastuksista tiedettynä ennenkuin aikojen kuluttua, jolloin jo muualla maailmassa ajateltiin aivan toisia asioita. Suuren vapaaviikonkin ne vetää kiskoivat muikunnuottaa, ja kylän kansakoulussa jämättiin todistuksen-majan mittoja, sanavartalon päätteitä ja kertotaulua niin totisella toimella, kuin ei koko maailmassa olisi mitään tämän tärkeämpää. Sekä nuottamiehet että koulukkaat pääsivät vasta viikon loputtua tietämään, että muualla on oltuna lakossa. No, kernaasti hekin olisivat suoneet tuon levon muikuille ja sanavartalon päätteille, mutta tehty seisoo.
Tulipa sitten talvemmalla Kattilaharjun kylään puuseppä Purhonen. Hän suosi uudenaikaisempia, vapaampia harrastuksia ja ihmetteli kovasti miten takapajulla tässä kylässä oltiin. Tyttäret esimerkiksi haukkuivat puuseppää akalliseksi ukoksi ja tarjoilivat halolla, jos meni niitä hyväilemään. Eivätkä ne ollenkaan ottaneet viisastuaksensa, vaikka Purhonen selitti, ettei sosialistisessa yhteiskunnassa pidetä tuollaisia pikkumaisia rajoituksia. Ne ovat vaan ahneiden pappien keksimiä, jotka tahtovat hyötyä kaikellaisista toimituksistaan. Ja yhtä tyhmiä olivat tämän kylän miehetkin. Ne märehtivät vanhettuneita lakipykälöitään ja suosivat virkavaltaa. Pappi muka tarvitaan ja nimismieheltä pitää hakea lupa iltaman pitoon. Purhonen ei sanonut tarvitsevansa kumpaakaan herraa. Jos hän pitää tanssi-iltaman ja kantaa sisäänpääsymaksun, niin se ei ole varastamista, eikä siinä ole kellään sanan sijaa.
Mutta tyhmyys ei ole niinkään sukkela eroamaan. Purhonen arveli oppinsa tehottomuuteen suurimmaksi syyksi sen, että on ennättänyt tulla liika tutuksi. Profeetta ei näet ole minkään arvoinen omalla maallaan. Tämän asian hän sai tietää siihen aikaan, jolloin oli vielä niin houkka, että luki tuota kirottua kristinoppia. Sitä oppiahan nämäkin moukat sanovat seuraavansa, mutta eivätpäs olleet siitä sitäkään vähää viisastuneet, että osaisivat antaa arvon oman puolen profeetalle. Jos mistään, niin tästä sen näki, että koko oppi oli aivan tarpeeton.
Purhosen täytyi ruveta puuhaamaan mahtavammaksi luultua miestä puhumaan näille puupäille. Hän meni kaupunkiin ja selitti siellä sosialistiaatteen harrastajille, millaisessa pimeydessä tuo Kattilaharjun kylä vielä vaeltaa. Ei hän tosin tullut maininneeksi tarkalleen kaikkia yksityiskohtia tuosta pimeydestä, kuten naisten halolla tarjoilemista ja ukkojen väitteitä omin luvin pidetyistä iltamista, vaan selitti siihen suuntaan, että jos siellä näin vähäarvoinen kansalainen rupeaa opettamaan uuden ajan aatteita, niin ne miltei päälle käyvät.
— Ohoh, kylläpä siellä ollaan vanhoillisia, surkuttelivat kaupungin sosialistit. He eivät voineet kieltäytyä tulemasta esitelmän pitoon, sillä tämän miehen pyyntö muistutti paljon sitä avun huutoa, jonka Paavali muinoin kuuli Aasian puolelle europpalaiselta Makedonian mieheltä.
Esitelmäpäiväkin määrättiin, eräs sunnuntai-ilta. Purhonen lupasi pitää huolen kokoushuoneesta ja joukon kutsumisesta.
Hän palasi nyt Kattilaharjun kylälle rehtevänä miehenä, kuten ainakin se, joka on jotain tehnyt kansan valistamiseksi. Saatuansa kokoushuoneen hän alkoi joutohetkinä levitellä tietoa ja selitti, että nyt sieltä tulee oikea sosiaalitemokraatti puhumaan, jollaista ei ole ennen kuultuna koko kylällä.
— Mikä se on se sosialitemokraatti? kyselivät kyläläiset.
— Sitäpähän minä rupean selittämään, vastasi Purhonen mahtavasti. Eihän se minun selitykseni ole ennenkään teille kelvannut. "Susilistiksi" olette vaan nimitelleet. Nyt sieltä tulee mies, jota ette uskalla sanoa "susilistiksi", sillä se on oikea temokraatti, sosiaalitemokraatti ja vielä paras niistä. Tulkaa kuuntelemaan, niin sitten sen tiedätte.
Kaikkien täytyi uskoa, että Purhosen puheessa on perää, ja nyt ei mennyt yhtään päivää, ettei olisi puhuttu temokraatista.
Sunnuntaina, puolisen syötyä alkoi lähtötouhu. Kylän poikasilla sinne oli kaikkein kovin kipa päästä. Joilla ei ollut itsellään rahaa, ne ruikuttivat äidiltään kymmenpennistä.
— Jospa se antaa poikasten kuunnella 5 pennillä, kitsaili Joppilan emäntä pojille lanttia katsellessaan.
— Ei se ehkä anna, epäilivät pojat. Kymmenen penniä se otti sekin ukko, joka syksyllä kuljetti sitä ramohvoonia.
— Mutta soittaako se vai laulaa tämä temokraatti? kyseli emäntä tietääkseen, ettei poikain raha menisi aivan hukkaan.
— Ei se Purhonen sitä ole sanonut, vaan hyväksi on kehunut.
Pojat saivat kun saivatkin kymmenpenniset ja nyt he henki hampaissa laukkasivat Pylkkölätä kohti, jossa olivat syksylläkin kuulleet tuota ihmeellistä "ramohvoonia". Pian tulivat tuvan penkit täyteen miehiä. Purhosen täytyi ajella poikasia seisomaan. Kohta saapui odotettu puhuja. Kaikki katsoivat siihen kuin ihmeolentoon. Ja pulska mies se olikin: tukka pystyyn kammattu, kova, kiiltävä kaulus punaisine rusetteineen, sekä muutkin pukimet aivan vasta neulalta heitetyt. Purhonen tomelehteli toverina turkkia naulaan nostamassa ja asettui sitten nähtävimmälle paikalle pöydän eteen. Temokraatti meni istumaan pöydän päähän ja alkoi ystävällisesti puhella:
— Onhan tänne kokoontunut kansalaisia siksikin runsaasti. Täytyy vaan ihmetellä, ettei ole yhtään naista saapunut.
Kaikki kurkistivat kupeilleen ja nyt hekin huomasivat, ettei siellä ollut hameväkeä. Muutamat naurahtivat, ja vanha Lassi Lappalainen virkkoi:
— Jospa tämä Purhonen ei ole niitä kutsunutkaan.
— Kyllä minä niitä kutsuin, mutta tämän kylän naiset ovat niin ylpeitä, ettei ne näin halvan kutsumalla tule, selitti Purhonen.
— Kaupunkipaikoissa jo ymmärtävät naisetkin nousta etujansa valvomaan, lisäsi temokraatti.
Lassi tahtoi pitää kylänsä naisten puolta ja sanoi:
— Valvoo ne täälläkin sillä vanhalla tavallaan.
— Mitenkä ne valvovat, sanoi Purhonen vastaan. Eivät toki ymmärrä mitään sosialistiaatteista.
— Kyllä Purhonen tuntee sen asian parhaiten, sanoi sivupenkillä istuva Reittu Tapaninen. — Tämähän niitä on koettanut neuvoksia paremmalle tielle.
Miehet purivat huultaan ja Purhonen istui punakkana, mutta ei vastannut mitään.
Temokraatti ei oikein käsittänyt keskustelun sisältöä ja nousten seisomaan virkkoi:
— Jospa minä asiallisemman keskustelun pohjaksi puhun muutamia sanoja.
Hän alkoi Suomen vanhasta eduskuntalaitoksesta, tehden selkoa jokaisen eri säädyn kokoonpanosta ja tuli lopullisesti siihen tulokseen, että koko laitos on kelvottomana hyljättävä ja laitettava aivan uusi, kansanvaltaiselle pohjalle, jossa jokaisella puhdasmaineisella, täysi-ikäisellä miehellä ja naisella on yhtä suuri sananvalta. Kun puhuja puheensa perästä kehoitti keskustelemaan tämän asian johdosta, niin ei kellään ollut siihen lisättävää eikä pois tingittävää. Kaikki myönnyttivät, että se on aivan oikein.
Purhonen yksinään olisi kaivannut vielä jotakin tämän lisäksi ja alkoi tehdä kysymyksiä.
— Täällä ei olla oikein selvillä siitä sosiaaliaatteesta, hän virkkoi. Tuleeko se olemaan sillä lailla, että kun tämä aate pääsee valtaan, niin kirkot poltetaan ja papit ajetaan muihin maihin.
— Ei se niin ole, selitti temokraatti. Kirkot saavat olla paikallaan ja kukin saapi palkata itselleen papin, jos tarvitsee sitä.
— Tämäkö kristinoppi se sittenkin tulee olemaan uskontona? kysyi
Purhonen.
— Ei sitten pakoiteta ketään mihinkään uskoon. Jokainen saapi valita minkä uskon haluaa, vaikka uskoisi kiven tai kannon päälle.
— Niin, mutta nämäpä täällä Kattilaharjun kylällä sanovat, että kristinusko on ainoa, joka tekee ihmiset onnellisiksi.
— Ei se asia ole aina niin, selitti temokraatti. Kyllä kristinuskon nimessä on tehty hirveitä töitä, on poltettu elävältä ja piinattu ihmisiä vuosikausia. Monet pakanat ovat paljo onnellisempia kuin kristityt.
Lassi Lappalainenkin tarttui taas keskusteluun ja virkkoi:
— Niinpä taitavat olla. Pakanat vaan nutistavat pois hengen ja pistelevät poskeensa paistamatta.
— Eivät läheskään kaikki pakanat ole raakoja ihmissyöjiä, eivätkä vanhat suomalaisetkaan ole olleet, huomautti puhuja.
— Ovatpa voineet silloin parempain puumetsäin aikana vähän tulitella nuotiossa, sanoi Lassi vetäen suutansa veulaan. — Mutta nyt uuden pakanuuden aikana saattaa tulla raakana syönti, kun nuo tehtaalaiset vievät kaikki puut.
— Jättää ne tänne oksat. Saapi niillä pisimmät ihokarvat käryytetyksi, virkkoi Reittu Tapaninen.
— Ja onhan täällä Purhosella kuivia lastuja, lisäsi kolmas.
— Ei Purhosen lastut jouda paistopuiksi, sanoi Reittu. Tämä tarvitsee ne kirkkoja sytytelläkseen.
Puheenjohtaja pahastui näin sopimattomasta leikistä ja lopetti keskustelun. Joukot alkoivat hajaantua, tuumaillen toisilleen, että nyt se on sekin kuultuna.
Poikaset eivät olleet ensinkään innostuneita kotiin palatessaan.
Jotenkin noloina toivat Joppilankin pojat takaisin rahojansa.
— No oliko siellä se temokraatin näyttelijä? kyseli emäntä.
— Oli se mies, mutta ei sillä ollut temokraattia, selitti poika.
— Olipahan, väitti toinen poika. Temokraatti se kuului olevan.
— Sekö mies?
— Niin se mies, joka sieltä pöydän päästä huusi ja haukkui herroja, ja jolta Purhonen kyseli siitä…
— Nyt sinä hupatat joutavata, keskeytti toinen poika. Karrinen sen sukunimi kuului olevan eikä temokraatti.
— Mutta jos se on temokraatti-koneiden tekijä, arveli emäntä. Jospa
Purhonenkin aikoo ruveta niitä tekemään.
— Tokko tuo tämäkään osannee niitä koneita tehdä, sanoi vanhempi poika.
— No mitä se Purhonen siltä kyseli?
— Kirkkojen polttamista.
— Kirkkojenko polttamista! huudahti emäntä. Kuka niitä aikoo polttaa?
— Se Purhonen sitä taitaa tahtoa.
— No nyt te vätystelette joutavia, alkoi emäntä epäillä.
— Eikä vätystellä, väittivät pojat. Kysyi se, ja Anttilan renki-Pekka, vielä arveli että Purhosen tekee sentähden mieli kirkkoja polttamaan, kun sillä nikkarimiehellä on hyvät sytyt.
— Nyt te poika-rukat olette höperönä, taikka on maailma aivan mullinmallin, päivitteli emäntä. Ihan pitää mennä kyselemään tietävämmiltä ihmisiltä, että joko on maailman loppu tulossa, vai ovatko ihmiset tulleet hulluiksi.
Emäntä sitasi huivin päähänsä ja kiirehti naapuritaloon. Ei toki kuuluttu päätetyn kirkkoja poltettaviksi, mutta kylläpä häntä sittenkin huokasutti, jos pitänee vanhoilla päivillään pakanaksi ruveta ja palvella kiviä ja kantoja, kuten, kokouksessa olleet hänelle selittivät.
Keväällä 1906.