IX.
Elsan kertomus.
Eisenachissa, Huhtikuulla.
Viimeiset sanat, jotka minä kirjoitan rakkaassa vanhassa sälyhuoneessamme, Fritzin ja minun! Minä en kuitenkaan kaipaa sitä suuresti nyt, kun meidän hämy-ajan puheemme ovat ijäksi loppuneet. Me lähdemme huomenna varhain aamulla Wittenbergiin. Tuntuu kummalliselta, kun katson ulos vanhalle kadulle ja ajattelen, kuinka kaikki siinä huomis-iltana näyttää aivan samalta — munkit parittain verkalleen astuen eteenpäin, pojat hyökäten ulos koulusta, niinkuin juuri paraikaa, palvelustytöt seisoen ovilla pienet lapset sylissään tai vääntäen pesuriepujansa — ja me menneinä. Kuinka vähäinen sentään se tyhjä paikka on, jonka ihmiset jättävät jälkeensä, kun ovat poissa, oli se paikka kuinka suuri hyvänsä, jonka he näyttivät täyttävän, kun olivat läsnä — paitsi kahdessa, kolmessa sydämessä! Minä huomaan tämän Fritz'in suhteen. Minusta näytti siltä, kuin meidän pikkuinen mailmamme varmaan luhistuisi kokoon, kun hän, sen pääpylväs, temmattiin pois. Kuitenkin näyttää kaikki nyt käyvän samaa menoa kuin ennenkuin hän rupesi munkiksi — paitsi mitä äitiin, Evaan ja minuun tulee.
Äiti näyttää yhä enemmän varjon kaltaiselta, joka liikkuu edestakaisin meidän joukossamme. Hän ottaa hellästi kantaakseen kaikki, mitä hän voi, meidän kotoisista huolistamme; mutta kotoisten ilojen suhteen hän näyttää innottomalta ja kuolleelta. Niistä ajoista asti, kuin hän puhui minulle luostari-elämän taipumuksestansa, jonka hän luulee laiminlyöneensä nuoruudessaan, minä ymmärrän hänet paremmin — sen vapisevan pelon, jolla hän vastaan-ottaa kaikki hyvät asiat, sen toivottoman nöyryyden, jolla hän taipuu jokaiseen suruun, ikäänkuin häneen koskisi joku alati uhkaava vitsa, jota vaan silloin tällöin armosta hillitään.
Fritzin meno oli semmoinen isku, joka sattui hänen sydämensä arimpaan kohtaan. Äiti oli, sen minä tiedän varmaan, ajatellut hänen elämäänsä aivan toisenlaiseksi. Minä havaitsen sen siitä erityisestä hellyydestä, jolla hän on liittynyt Evaan. Hän lausui minulle tänään, kun panimme sisään muutamia Fritzin kirjoja: "sen uhrin, jota minä olin liian itsekäs tekemään, on poikani tehnyt minun puolestani. Voi Elsa, lapseni, anna kohta, kohta, mitä ikinä Jumala sinulta vaatii. Mitä Hän vaatii meiltä, se on kuitenkin annettava; ja jos se lopulta väkisin otetaan meiltä, Jumala yksin tietää, millä kauhealla korolla velka on maksettava."
Nämät sanat rasittavat minua, niinkuin kirous. Minun täytyy toisinaan tuntea, mitä tietääkseni äiti aina tuntee, että meidän perheemme on jonkun turmiollisen noidun alaisena.
Mutta voi, kuinka kauhea se ajatus on, että Jumala tällä tavalla vaatii meiltä korvausta! — on velkoja, joka kiristää meiltä viimeisen äyrin vähäpätöisimmän rikoksen tähden; ja jos maksua viivytetään, vie hengen tai jäsenet taikka mikä vielä kalliimpaa on. Minun on mahdoton ajatella sitä. Sillä jos äitiäni näin koetellaan siitä, että hän on jollakin lailla erehtynyt, että hän on laiminlyönyt jonkun epäiltävän hengellisen kutsumuksen, minun hurskasta, suloista äitiäni, mikä toivo lienee minulla, joka melkein joka päivä saan katua, että olen lausunut jonkun ankaran sanan noille pojille (jotka totta puhuen usein ovat kovin kiusalliset) taikka että teen, mitä minun ei olisi tullut tehdä, taikka jätän pois jonkun uskoni velvollisuuden taikka ainakin kadehdin jotakuta rikkaampaa taikka itsekseni nureksin kohtaloamme — vieläpä välisti katkeruudella muistan isäämme ja hänen keksintöjänsä!
Meidän rakas isämme on viimein järjestänyt ja pannut sisään kaikki aarteensa ja on, paitsi lapsia, ainoa, jota muuton hankkeemme näyttävät täydellisesti ilahuttavan. Koko päivän on hän asetellut ja siirrellyt ja jälleen asetellut koneitansa johonkin erittäin turvalliseen nurkkaan isoihin vaunuihin, jotka serkku Konrad Cotta on matkaa varten lainannut meille.
Eva toiselta puolelta näyttää yhtä vähän, kuin äitikään, kuuluvan tähän mailmaan. Ei niin, että hän näyttäisi alakuloiselta taikka toivottomalta. Hänen kasvojansa kirkastaa usein täydellinen rauha; mutta se ei näy ollenkaan riippuvan mistäkään täällä alhaalla, se ei häiräänny niistä vastuksista, jotka kohtaavat meitä, eikä enene, jos joku asia meiltä menestyy. Minun täytyy tunnustaa, että tämä suututtaa minua melkein yhtä paljon kuin pojat. Minä pelkään kovasti, että hän jonakin päivänä jättää meidät, niinkuin Fritz, ja menee luostariin. Vaan kuitenkin minun on mahdoton löytää mitään vikaa hänessä. Luullakseni se juuri suututtaa äidin-äitiämme ja minua niin suuresti. Nykyisin on hän jättänyt kaikki latinaiset kirjansa erään saksalaisen kirjan tähden, nimeltä "Theologia Teutsch" eli "Theologia Germanica", jonka Fritz lähetti meille, ennenkuin hän jätti Erfurtin luostarin ja matkusti Romaan. Tämä kirja näyttää tekevän Evan hyvin onnelliseksi; mutta minusta se on vaikeampi ymmärtää kuin latina. Vaikka se on aivan toisenlainen, kuin kaikki muut jumaliset kirjat, joita koskaan olen lukenut, se ei sovi minulle sen paremmin. Näyttää todella siltä, kuin minä en milloinkaan löytäisi sitä uskontoa, joka soveltuu minulle. Kaikki tuntuu niin ylevältä ja epämääräiseltä ja niin peräti käsittämättömältä — ainoastaan soveliaalta semmoisille, joilla on aikaa kiivetä kukkuloille, sillä välin kuin minun tieni näyttää käyvän laaksoissa ja kaduilla ja keskellä kaikenlailla vähäisiä, jokapäiväisiä velvollisuuksia ja huolia, joita uskonto on liian korkea huomioonsa ottamaan.
Minulle jää vaan se toivo, että joskus elämäni lopulla Jumala armollisesti antaa minulle vähäisen joutoaikaa, että saan ruveta jumaliseksi ja valmistaa itseäni kohtaamaan Häntä, taikka että Evan ja Fritzin esirukoukset ja ansiot riittävät minunkin edestäni.
Wittenbergissä, Toukokuulla 1510.
Me rupeamme vähitellen oleentumaan uudessa kodissamme, joka on samalla kadulla kuin yliopiston rakennukset. Martin Lutherilla elikkä veli Martin'illa on suuri maine täällä. Sanotaan, että hänen luentonsa miellyttävät enemmän kuin kenenkään muun. Ja hän saarnaa myöskin usein kaupungin kirkossa. Äidin-äitimme ei ole tyytynyt muutokseen. Hän nimittää kaupunkia viheliäiseksi savikyläksi ja kummastelee, mikä oli saattanut Sachsin vaaliruhtinaat asettamaan pääkaupunkiansa ja perustamaan yliopistoansa tämmöiseen hiekkaiseen erämaahan. Hänen luullaksensa se on jotenkin Arabian hieta-aavikkojen kaltainen.
Mutta Kristofer ja minä ajattelemme toisin. Täällä löytyy useita hyvin komeita rakennuksia, kauniita kirkkoja, yliopisto, linna ja Augustinin-luostari; emmekä epäile ollenkaan, että aikaa myöten koko muu kaupunki kohoo samanlaiseksi. Minä olen kuullut äidin-äitimme sanovan, että semmoisista lapsista, joitten kasvot ovat liian suuret heidän ikäänsä katsoen, usein tulee mitä kauniimpia ihmisiä, kun he pääsevät täysikasvuisiksi. Ja niin käy varmaan Wittenberginkin, joka tosiaan tätä nykyä vivahtaa lapseen, jolla on aika-ihmisen silmät ja nenä. Saviseinät ja matalat, oljilla katetut huoneet eriävät kummallisella tavalla uusista rakennuksista, vaaliruhtinaan palatsista ja kirkosta kaupungin läntisessä päässä, kaupunginkirkosta keskikohdalla, Augustinin-luostarista ja yliopistosta itäisessä päässä likellä Elsterin porttia ja asuntoamme.
Se on totta, että täällä ei näe mitään honkametsiä eikä jylhiä vuoria eikä myöskään ihania, viheriöitä laaksoja niinkuin Eisenachin ympärillä. Mutta ei äidin-äidin tarvitse sanoa tätä miksikään erämaaksi. Pohjoisessa notkot ja viidakot keskeyttävät valkoisia hietasärkkiä; ja etelässä, tuskin kahdentuhannen sylen päässä kaupungista, leveä, nopea Elbe juoksee poikki nummen.
Tämä suuri joki ilahuttaa minua. Se saattaa minun ajatukseni takaisin tyventen lähteittensä luo vuorten keskelle, ja eteenpäin kotiinsa isoon mereen. Meillä ei ollut mitään suurta jokea Eisenachissa, niin että tässä on Wittenbergillä etu. Lisäksi rannat kasvavat matalia tammia ja pajupensaita, jotka lempeästi kallistuvat veden ylitse ja joitten välissä on hupainen istua kesä-iltoina.
Kun minä en vaan pelkäisi ihmisiä! Isä ei tahdo, että Eva ja minä käymme yksinämme ulkona. Ylioppilaat ovat kovin vallattomat. Tänä vuonna on rehtori kuitenkin kieltänyt heitä aseita pitämästä, joka lohduttaa minua vähän. Mutta kaupunkilaiset ovat itsekin sotaisia ja väkivaltaisia, ja juovat paljon olutta. Täällä löytyy sata seitsemänkymmentä oluttehdasta, vaikkei ole muuta kuin kolme sataa viisikymmentä taloa. Harva asukas lähettää lapsensa kouluun, vaikka yliopistossa on viisi sataa ylioppilasta kaikilta tahoilta Saksanmaasta.
Osa niistä maalaisista, jotka lähipaikoilta tulevat torille, puhuvat semmoista kieltä, jota minä en ymmärrä. Äidin-äitimme sanoo, että he ovat Vendejä, ja että tämä kaupunki on viimeinen paikka sivistyneen mailman rajalla. Sen toisella puolella, arvelee hän, ei ole muuta kuin barbareja ja Tartareja. Totta puhuen, hän ei ole varma, ovatko naapurimme itsekään kristityitä.
St. Bonifacius, Sachsilaisten suuri apostoli, ei ulottanut tointansa edemmäksi kuin Sachsiin; ja äidin-äiti sanoo, että ne teutonilaiset ritarit, jotka valloittivat Preussin ja maat tuolla puolen meitä, olivat vaan kristityitä kolonistejä, jotka elivät keskellä puoli-pakanallisia villejä. Minusta tuntuu jokseenkin surulliselta, kun ajattelen, että Wittenbergin ja Turkkilaisten ja Tartarien, vieläpä villien välillä Indiassa, jonka Kolumbus on löytänyt, on muka vaan muutamia puoli-sivistyneitä Vendejä, jotka elävät noissa kurjissa kylissä, jotka pilkehtivät sieltä täältä hiekkakankailla kaupungin ympärillä.
Mutta isä väittää, että se on oivallinen ajatus; ja että, jos hän olisi hiukan nuorempi, hän panisi toimeen maa-matkueen ja vaeltaisi manteren poikki, siksi kuin hän yhtyisi niihin Espanjalaisiin ja Portugiseihin, jotka merta myöten purjehtivat samaan paikkaan.
"Ajatteleppas vaan", hän sanoo, "että muutamina viikkoina taikka korkeintaan kuukausina saapuisimme Cathay'iin, El Dorado'on taikka vieläpä itse Atlantis'iin, jossa huoneet ovat katetut ja lattioitut kullalla, ja palaisimme runsailla aarteilla!" Näyttää siltä, kuin hän nyt katsoisi hitaisiksi ja pitkällöisiksi niitä kokeitakin, joita hän on tähän saakka retorteillaan ja tiikeleillään tehnyt ja joitten kautta hän aina oli vähällä muuttaa lyijyä hopeaksi. Siitä asti kuin tulimme tänne, on hän ajaksi luopunut alkemian aaveistaan ja istuu tuntikaudet, iso kartta levitettynä edessänsä, laskien tarkimmalla ja huolikkaimmalla tavalla, kuinka kauan kestäisi, ennenkuin pääsisi uusiin Espanjalaisten löytömaihin vendiläisen Preussin kautta. "Sillä", hän arvelee, "jollen minä itse koskaan voi toteuttaa tätä tuumaa, se ehkä kerta tuottaa jollekulle pojalleni ikuisen maineen ja rikastuttaa ja koroittaa koko meidän perhettämme!"
Matkamme Eisenachista oli lakkaamaton juhla ja pikku lapselle — joka nyt on kahden vuoden vanha — teimme sänkyvaatteista mukavan sijan vaunuihin. Äidin-äiti istui suorana yhdessä kulmassa huonekalujen välissä. Pikku Thekla oli nostettu, niinkuin kuningatar, tyynykasan päälle, jossa hän istui, syleillen omia aarteitansa — särkynyttä nukkea, puuhevosta, jonka Kristofer teki hänelle, koko joukkoa käpyjä ja limsiöitä, joita oli koottu metsästä, ja kovin pörhöistä, pahan-näköistä kulkukoiraa, jonka hän on ottanut huostaansa ja josta häntä ei saa millään lailla luopumaan. Hän nimittää koiraa Nix'iksi ja on varma, että tämä syvämietteisillä silmillänsä aina pyytää häntä opettamaan itseänsä puhumaan ja antamaan itselleen sielun. Kun hän vaan sai nämät, perhejumalansa, mukaansa, hän ei näyttänyt suuresti kaipaavan koko muuta Eisenachin mailmaamme, josta juuri erosimme.
Ei isäkään kerinnyt huolimaan muista kuin folianteistaan, kaavoistaan ja koneistaan, joita hän kateellisesti vartioitsi.
Evalla oli vaan yksi aarre, josta hän ei hellittänyt, "Theologia
Germanica", jonka hän on ottanut omaksensa.
Äidin erityisenä huolena oli pikku lapsi. Chriemhild oli kovasti suruissaan, kun piti erota Polluxista, joka jätettiin serkku Konrad Cottan luo; ja Atlantis oli niin riihaton ilosta, kun ajatteli sitä uutta mailmaa ja sitä uutta elämää, josta hänen luullaksensa kaikki entisen elämän huolet poistuisivat, että, jollei Kristoferia ja minua olisi ollut, minun täytyy tunnustaa, että perheen yhteiset edut olisivat joutuneet jokseenkin syrjään.
Tällä välin Kristofer ja minä pidimme sotilakkoa "Reinecke Fuchs'in" ja muitten riitakysymystemme suhteen. Kaikki hänen luonnonlahjansa — jotka ovat olleet niin hedelmälliset kiusaa synnyttämään — näyttivät yhtäkkiä kääntyneen hyödyllisille teille, niinkuin talojen ja taikojen häijynkuriset harliat, kun heidän mieleensä joukahtaa tehdä hyvää köyhälle ihmisraukalle. Tuskin hän kertaakaan koko matkalla koetteli kärsivällisyyttäni. Siitä ajasta saakka, kuin saavuimme Wittenbergiin, minä en kuitenkaan voi sanoa samaa. Minä pelkään niitä kumppaneita, joita hän on saanut ylioppilaitten joukossa, ja usein, usein minä soisin, että Fritzin uskonto olisi sallinut hänen jäädä meidän luoksemme, kumminkin siksi kuin pojat olisivat kasvaneet suuriksi.
Minä olin edeltäpäin lujittanut mieltäni vanhojen ystävien ja vanhan kodin hyvästijättöä varten, mutta kun muutto todella alkoi, ei ollut aikaa ajatella muuta, kuin mitenkä panisimme sisään viimeiset kalut, jotka olivat melkein jäämällänsä, ja asettaisimme itsekunkin paikallensa.
Minä tuskin ennätin viimeistä kertaa katsahtaa vanhaan taloomme, sillä sinä hetkenä, jolloin poikkesimme kulmasta, putosi joku isäni kone alas ja melkein teki ennen aikaansa lopun Theklasta ja hänen aarteistaan; joka niin säikäytti Theklaa ja kiihdytti äidin-äitiämme, ja pikku lasta, että sain kyllä heitä hyväillä, ennenkuin kaikki jälleen rauhottuivat; vaan sillä välin olimme poikenneet kulmasta ja rakas, vanha talomme oli kadonnut näkyvistä. Minä tunsin pistoksen, niinkuin olisin tehnyt väärin sille — tälle vanhalla kodille, joka on suojannut meitä niin monta vuotta ja ollut niin monien ilojen ja huolten ja surujen äänettömänä todistajana!
Ensimäisenä päivänä ei tapahtunut juuri mitään erinomaista, paitsi että Theklan rauha usein häirittyi niitten rettelöin tähden, joihin Nix itseensä-luottavaisen, vaikkei aivan urhoollisen luontonsa kautta monesti joutui kylän kissojen ja koirien ja näitten omistajien kanssa.
Ensimäinen ilta metsässä oli hupainen. Me asetuimme yöksi vähäiselle aukealle paikalle. Risuja kerättiin ja tehtiin valkea, jonka ympärille levitimme semmoiset sänkyvaatteet ja huonekalut, joita kävi vaunuista irti saaminen. Lasten ilo oli ääretön, kun saivat näin samalla haavaa toimittaa totisia askareita ja leikitellä, sillä välin kuin Kristofer ruokki ja liekkasi hevosia.
Kun olimme syöneet, rupesimme kertomaan satuja, mutta äidin-äitimme kielsi meitä kovasti mainitsemasta mitään metsän haltian nimeä taikka muutoin mitään pahaa tai epäiltävää olentoa, oli se mikä hyvänsä.
Yöllä minä en saanut unta. Kaikki oli niin kummallista ja suurenlaista meidän ympärillämme, ja minusta tuntui kuin honkien välistä olisi kuulunut valituksia ja huokauksia ja kaukaisia voivotuksia, joita ei juuri sopinut otaksua tuulen kautta syntyneeksi. Minua alkoi kammottaa, ja minä nostin viimein päätäni, katsoakseni, onko kukaan muu hereillä.
Vastapäätä minua istui Eva. Hänen kasvonsa olivat käännetyt tähtiä kohden, hänen kätensä ristissä, ja hänen huulensa liikkuivat ikäänkuin rukouksessa. Hän oli minusta niinkuin suojelus-enkeli, ja vaistomaisesti siirryin likemmäksi häntä.
"Eva", minä kuiskasin viimein, "kuuletko sinä outoa ja käsittämätöntä tohinaa meidän ympäriltämme? Olisi hyvä tietää, lieneekö totta, että kummallisia olentoja asuskelee metsissä."
"Luullakseni löytyy aina henkiä ympärillämme, Elsa serkku", hän vastasi, "hyviä taikka pahoja henkiä, jotka käyvät ryöstöllä meidän ympärillämme taikka palvelevat meitä. Tuntuu siltä kuin he olisivat likempänä meitä yksinäisyydessä, ja ehkä ne ovatkin."
Tämä ei ollenkaan rauhoittanut minua.
"Lausu nyt, Eva kultani", minä sanoin, "muutamia rukouksia; minä pelkään, etten osaa valita oikeita. Mutta etkö sinä todella lainkaan ole peloissasi?"
"Miksi minä pelkäisin?" hän vastasi lempeästi. "Jumala on aina lähempänä meitä kuin mitkään henget, hyvät taikka pahat — lähempänä ja suurempana kuin kukaan. Ja Hän on itse hyvyys. Minä rakastan erämaata, Elsa serkku, koska se näyttää kohottavan minut kaikkien luontokappaleitten yli yhden puoleen, joka on kaikki ja kaikissa. Ja minä rakastan jylhiä metsiä", hän jatkoi ikäänkuin itseksensä, "koska Jumala on niitten ainoa omistaja ja minä selvemmin tunnen, että me ja luontokappaleet ja kaikki, mitä omaksemme sanomme, on Hänen ja ainoastaan Hänen. Kaupungeissa kartanot nimitetään ihmisten mukaan, ja kaikki kadut ja rakennukset ovat jaetut osiin, joista jokaisesta joku sanoo: 'se on minun.' Mutta täällä on ilmeisesti kaikki ainoastaan Jumalan, kaikki on jakamatonta, kaikille yhteistä. Täällä on vaan yksi pöytä, ja se on Hänen; kaikki luontokappaleet elävät, niinkuin vapaat ruoka-vieraat, Hänen anteliaisuudestaan."
"Emmekö syntiä tekemättä saa nimittää mitään omaksemme?" minä kysyin.
"Minun kirjani sanoo, että tämä itsekkäisyys juuri oli syy Adamin lankeamukseen", hän vastasi. "Muutamat arvelevat, että Adam joutui perikatoon eli lankesi sen vuoksi, että hän söi omenan; mutta minun kirjani sanoo, että se oli sentähden, että hän vaati jotakin omakseen; ja sentähden, että hän käytti sanoja: minä, minun, minulle ja niitten kaltaisia."
"Tätä on varsin vaikea ymmärtää", minä lausuin. "Enkö minä saa sanoa: minun äitini, minun isäni, minun Fritzini? Tuleeko minun rakastaa kaikkia yhtä paljon sen vuoksi, että kaikki ovat samassa määrässä Jumalan omat? Jos omaisuus on synti, miksi sitten varastaminen on synti? Eva, tämä uskonto on kokonaan yli- ja ulko-puolella minua. Minusta tuntuu, kuin tällä tavalla olisi melkein yhtä väärin kiittää siitä, mitä meillä on, kuin kaivata sitä, mitä meillä ei ole, koska me emme saa ajatella, että meillä on jotakin. Se hämmentää minua kauheasti."
Minä panin uudestaan maata ja päätin olla kokonaan näitä ajattelematta. Fritz ja minä näimme kerta, kauan aikaa takaperin, kuinka turha ainakin minun on pyrkiä Kymmeniä Käskyjä ulommaksi. Mutta sillä välin kuin koetin ymmärtää, mitä Eva oli puhunut, sekaannuin minä niin, että ajatukseni ennen pitkää pyörivät sinne tänne enkä minä voinut niitä hallita. Minä en kuullut mitään enää Evasta eikä tuulesta, vaan nukuin sitkeästi ja näin unta, että Eva ja yksi enkeli koko yön puhuivat latinaa minun vieressäni, jota minun olisi mielestäni pitänyt ymmärtää, mutta tietysti en ymmärtänyt.
Me emme olleet kauan matkustaneet seuraavana päivänä, kun syvässä laaksossa, jossa tie oli kapea, joukko ratsumiehiä äkkiä syöksähti alas eräästä linnasta, joka kohosi oikealla kädellämme, ja ojennetuilla keihäillänsä esti meitä edemmäksi kulkemasta.
"Kuulutteko Erfurtiin?" kysyi johdattaja, kääntäen hevostemme päätä ja pyssynperällä sysäten Kristoferia syrjälle.
"Ei", vastasi Kristofer, "Eisenachiin."
"Tie auki, miehet", huudahti ritari seuralaisillensa; "me emme ole riidoin Eisenachin kanssa. Nämät eivät ole ne, joita varromme."
Ratsastajat väistyivät meidän edestämme, mutta nuori ritari, joka näytti johdattavan heitä, kulki tuokion aikaa meidän vieressämme.
"Ajoitteko minkään tavara-vaunujen ohitse matkallanne?" hän kysyi Kristoferilta, puhutellen häntä niinkuin hän olisi talonpoikaa puhutellut.
"Se ei ole luultavaa, että tämmöisellä kuormalla ehtii kenenkään ohitse," vastasi Kristofer jyrkästi.
"Mitä teillä on kuormassanne?" ritari kysyi.
"Koko meidän maallinen tavaramme", vastasi Kristofer lyhyesti.
"Mikä teidän nimenne on, ystävä, ja minne matka?"
"Cotta", Kristofer vastasi. "Isäni on vaaliruhtinaan painon hoitaja
Wittenbergin uudessa yliopistossa."
"Cotta!" kertoi ritari suuremmalla kunnioituksella, "hyvä porvarisnimi." Tämän lausuttuaan hän ratsasti takaisin vaunujen luo ja tervehtien isäämme katseli meitä kaikkia kylmäkiskoisella rohkeudella, ikäänkuin hänen huomionsa olisi kunnioittanut meitä, siksi kuin hänen silmänsä pysähtyivät Evaan, joka istui, käsivarsi Theklan ympärillä, viihdyttäen pelästynyttä lasta ja auttaen häntä järjestämään muutamia orvonkukkia, jotka Kristofer oli noukkinut vähäistä ennen. Hänen äänensä aleni, kun hän näki tämän, ja hän sanoi:
"Tämä ei suinkaan ole mikään porvaristyttö? Sallikaat minun kysyä teidän nimeänne, ihana frökinä?" hän lausui, nostaen hattuansa ja puhutellen Evaa.
Eva ei vastannut mitään, vaan järjesteli yhä kukkiansa eikä muuttanut muotoansa, paitsi että hänen huulensa rypistyi ja värisi hiukan.
"Frökinä ajattelee vaan kukkakimppuansa; minä soisin, että olisimme lähempänä linnaamme, että saisin tarjota hänelle kukkia, jotka soveltuvat paremmin hänen käsillensä."
"Puhutteletteko minua?" kysyi Eva viimein, nostaen isot silmänsä ja kiinnittäen niitä häneen vakavalla katsannolla; "minä en ole mikään frökinä; mutta vaikkapa olisin kuningatar, olisi jokainen Jumalan kukka kylläksi kaunis minulle. Ja todelliselle ritarille", hän lisäsi, "talonpoikaistyttö on yhtä pyhä kuin kuningatar."
Ei kukaan uskaltanut koskaan pitää Evan kasvojen vakavaa katsantoa leikkinä. Nyt oli ritarin vuoro hämmentyä. Hänen rohkeutensa heltesi kokonaan, ja hän lausui hiljaisesti: "minä olen ansainnut tämän moitteen. Nämät kukat ovat liian kauniit, kumminkin minulle. Jos suvaitsisitte antaa minulle yhden, minä säilyttäisin sitä uskollisesti, niinkuin jotain äitini lahjaa taikka pyhimyksen relikiä."
"Teidän sopii poimia niitä joka paikasta metsässä", Eva lausui, mutta pikku Thekla otti molemmat pienet pivonsa täyteen orvonkukkia ja antoi ne hänelle.
"Te saatte jos tahdotte", hän sanoi. "Kristofer noukkii kyllä uusia meille."
Ritari otti ne huolellisesti lapsen kädestä ja, kumartaen syvälle, yhtyi jälleen etumaisiin seuralaisiinsa. Hän palasi sitten, lausui muutamia sanoja Kristoferille, vetäytyi joukkoinensa vähäisen matkan päähän meidän taaksemme ja seurasi meitä, siksi kuin olimme aivan likellä Erfurtia. Silloin hän kannusti hevostansa, ratsasti isäni viereen ja sanoi kiireesti: "te olette nyt turvassa ettekä tarvitse enää mitään saattoa." Kun hän vielä oli kumartanut meitä kunnioituksella ja ajanut miestensä luo, katosi pian heidän hevostensa kavion kopina kuuluvistamme, kun he täyttä laukkaa laskivat takaisin metsän kautta.
"Mitä ritari sinulle sanoi, Kristofer?" kysyin minä, kun me sinä iltana astuimme vaunuista Erfurtissa.
"Hän sanoi, että metsä näillä seuduin tätä nykyä oli vaarallinen jonkun riidan vuoksi ritarien ja porvarein välillä ja että, jos sallisimme, hän saattaisi meitä likelle Erfurtia."
"Se kumminkin oli kohteliaasti tehty häneltä", minä arvelin.
"Semmoista kohteliaisuutta kuin porvari saa odottaa ritarilta", vastasi Kristofer jäykästi; "ensin hän loukkaa meitä ilman syytä ja sitten hän suosion osoitukseksi varjelee meitä omasta väkivallastaan! Mutta naisia lumoo aina, mitä miehet ratsun selässä tekevät."
"Ei kukaan ole lumottu keneltäkään", minä vastasin. Sillä se suututtaa minua aina erinomaisesti, kun tuo poika puhuu sillä tavalla naisista. Ja äidin-äiti säisti: "älkäät riidelkö, lapset; jollei iso-isänne olisi ollut onneton, te olisitte itse kuuluneet ritarinsäätyyn; sentähden teidän ei sovi aatelisia solvaista."
"Minä en olisi koskaan ruvennut ritariksi", intti Kristofer, "eikä papiksi eikä rosvoksi." Mutta se lohdutti äidin äitiä ja minua, kun ajattelimme, kuinka ylhäinen meidän asemamme olisi ollut, jollei muutamia vähäisiä vastuksia olisi kohdannut. Äidin-äitimme ei koskaan laskenut isäni nimeä suku-luetteloonsa.
Kun tulimme Leipzigiin, jätimme lapset sinne ja lähdimme jalkaisin, äidin-äiti, äiti, Eva ja minä käymään täti Agnesin luona Nimptschenin luostarissa, johon hän oli muutamia vuosia sitten siirretty Eisenachista.
Me näimme hänet ainoastaan luostarin ristikon takaa. Mutta minusta tuntui, kuin hänen äänensä, käytöksensä ja kasvonsa eivät ensinkään olisi muuttuneet siitä, kuin viimein yhdyimme, jolloin hän peloitti minua lapsi-parkaa ja pyysi minua rupeamaan sisareksi ja luopumaan Fritzistä.
Hänen äänensä vaan soi minusta vielä enemmän kuin kääritty kello, jota käytetään ainoastaan hautajaisissa, erittäin, kun hän sanoi Fritzin luostariin menosta: "ylistetty olkoon Jumala ja Pyhä Neitsyt ja kaikki pyhimykset. Hän on siis vihdoin kuullut halvat rukoukseni; yksi kumminkin on pelastettu."
Kylmät väreet kävivät pitkin selkääni, kun hän lausui nämät sanat. Oliko hän siis todella kaikki nämät vuodet rukoillut, että meidän onnemme raukeisi ja meidän kotimme joutuisi autioksi? Ja oliko Jumala kuullut häntä? Lähtikö siis se turmiollinen tenho, joka äidin luullen rasitti meitä, ainoastaan täti Agnesin kauheista rukouksista?
Jos milloinkaan näyttivät hänen kasvonsa nyt hengettömiltä sen valkoisen liinan poimuissa, joka sitoi ne säännölliseksi ovaliksi. Hänen äänensä oli metallinkaltainen ja kuollut; hänen kätensä tuntui hermottomalta, ja kylmältä kuin marmori, kun hyvästi jättäessämme koskimme siihen. Äitini itki ja lausui: "kallis Agnes, ehkä emme milloinkaan enään yhdy tässä mailmassa."
"Ehkä ei", oli vastaus.
"Sinä et unhota meitä, sisar?" äitini sanoi.
"Minä en koskaan unhota teitä", hän lausui samalla syvällä, hiljaisella, vakavalla, kai'uttomalla äänellä, joka ei näyttänyt milloinkaan heltyneen inhimillisistä tunteista, vaan ainoastaan gregorianisissa virsissä urkujen soidessa.
Ja sanat kaikkuvat sydämessäni vielä tänä hetkenä niinkuin ruumiinkellot.
Hän ei koskaan unhota meitä.
Öisin valvoessaan, päivin kirkossa ja kammiossaan hän muistaa meitä ja rukoilee Jumalaa, ettei Hän antaisi meidän olla liian onnelliset.
Ja Jumala kuulee häntä ja täyttää hänen rukouksensa. Se on aivan selvä, että Hän niin tekee! Eikö hän ollut pyytänyt Jumalaa tekemään Fritziä munkiksi ja eikö Fritz ole ijäti meistä eroitettu?
"Mimmoiselta sinusta luostari tuntui, Eva?" minä kysyin häneltä sinä iltana, kun olimme kahden kesken.
"Se näytti hyvin hiljaiselta ja rauhalliselta", hän vastasi. "Luullakseni siellä voisi olla sangen onnellinen. Siellä olisi niin hyvä aika rukoilla. Kenties voisi helpommin unhottaa itsensä siellä ja päästä likemmäksi Jumalaa."
"Mutta mitä sinä täti Agnesista arvelet?"
"Hän miellytti minua. Arvatakseni hän on kärsinyt paljon."
"Hän näyttää olevan yhtä kuollut ilolle kuin kärsimiselle", minä sanoin.
"Mutta kivutta ihmiset eivät näin kuole", lausui Eva hyvin totisesti.
Meidän talomme Wittenbergissä on vähäinen. Yläkerran akkunoista näemme tuolla puolen kaupungin valleja nummen ja Elben, joka kimaltelee ja säteilee pajupensaitten ja vaivaistammien välistä. Rakennuksen takana on tilkka kylmää maata, jota Kristofer joutohetkinä ojittaa ja lapioitsee yrttitarhaksi. Meidän on aikomus istuttaa muutamia kukkia sen suoran käytävän reunoille, joka kulkee sen lävitse — keltaisia narsisseja, lempikukkia, ruusuja, kevät-orvokkeja, neiliköitä ja kultalakkoja. Yrttitarhan päässä on kaksi omenapuuta ja perunapuu, jotka juuri, ennenkuin me saavuimme tänne, olivat varistaneet kukkansa maahan punaiseksi ja valkoiseksi peitteeksi. Näitten siimekseen minä vien ompelukehäni, kun askareet ovat toimitetut; ja välisti pikku Thekla tulee ja juttelee kanssani, välisti Eva lukee ja laulaa minulle. Minun täytyy oikein paheksia, että Eva nykyisin on niin paljon kiintynyt "Theologia Germanica'ansa." Minä en ymmärrä sitä niin hyvin, kuin noita latinaisia virsiä, kun hän kerran on kääntänyt ne minulle; sillä nämät puhuvat Jesuksesta, Vapahtajasta, joka jätti taivaallisen kotinsa ja istui väsyneenä tien vieressä, etsien meitä; taikka Mariasta, Hänen kalliista äidistänsä; ja vaikka ne välisti mainitsevatkin vihaa ja tuomiota, minä kumminkin tiedän, mitä niillä tarkoitetaan. Mutta koko tuo toinen kirja on minulle niinkuin häikäisevä sumu ilman aurinkoa, kuuta ja tähtiä, ilman taivasta, maata, merta taikka muuta varmaan tunnettavaa — kaikkialta hohtaa yhtäläinen kirkkaus, joka on Jumala; tuo Ainoa, joka on kaikki — ikäänkuin joku hyvyyden meri, johon meidän tulee jollain salaisella tavalla uppoontua. Mutta minä en ole mikään meri eikä mikään meren osa; enkä minä voi rakastaa mitään merta, koska se on rajatonta taikka pohjatonta taikka itsekylläistä taikka jotakin muuta.
Kyllin kauhea on se äitini ajatus Jumalasta, että Hän valvoo, ettemme ole liian onnelliset emmekä rakasta ketään enemmän kuin Häntä itseä, sekä että Hän muistaa nuoruutemme erehdykset ja synnit, mutta viivyttää niitten rankaisemista juuri siihen hetkeen saakka, jolloin rangaistus tuntuu kaikkein kipeämmältä. Mutta ei tämäkään hämmennä ja kammota minua niin, kuin tuo kaikki käsittävä Olento Evan kirjassa. Sillä Jumalalla, jota äitini pelkää, on tosin kyllä ankarimman oikeuden silmät ja vihan katsanto syntistä vastaan; mutta jos kerta oppisimme, kuinka Häntä miellytämme, Hänen silmänsä ehkä hymyilisivät, Hänen katsantonsa ehkä kirkastuisi. Meidän edessämme on kasvot, on sydän, joka kohtaa meidän sydäntämme! Mutta kun Eva lukee kirjaansa minulle, tuntuu minusta, kuin katselisin ylös taivaasen enkä näkisi mitään muuta kuin taivasta — valkeutta, avaruutta, äärettömyyttä, ja yhä vaan äärettömyyttä ja valkeutta; siveydellistä valkeutta tosiaankin — täydellisyyttä, puhtautta, hyvyyttä; mutta ei mitään silmiä, joihin voisi katsoa, ei mitään sydäntä, joka kohtaisi minun sydäntäni — ei ketään, jota minä voisin puhutella taikka koskea taikka nähdä!
Tänä iltana me avasimme akkunamme ja katsoimme ulos poikki nummen Elbeä päin.
Kaupunki oli kokonaan hiljennyt. Taivas, joka kaareutui meidän ja lakean ylitse, näytti niin avaralta ja korkealta. Oli ikäänkuin olisimme nähneet lukemattomia tähtitarhoja toinen toisensa takana selkeässä ilmassa. Ainoa ääni oli leveän, siellä täällä välkkyvän virran kaukainen, yksivakainen solina.
Eva katseli ylöspäin tyvenellä, kirkkaalla katsannollansa. "Sinun!" hän lausui hiljaa, "kaikki nämät ovat; ja me olemme Sinun, ja Sinä olet täällä! Kuinka paljoa onnellisempi on, kun voi katsahtaa ylös ja tuntea, ettei ole mitään halvan omaisuutemme aitaa meidän ja Hänen, taivaan ja maan Haltian, välillä! Kuinka paljoa kurjemmat olisimme, jos olisimme tämän maan isännät, niinkuin vaaliruhtinas, ja sanoisimme: 'kaikki nämät ovat minun!' ja niin kaikissa mielestämme olisi vaan minä ja minun eikä Jumala ja Jumalan!"
"Niin", minä sanoin, "jos päättäisimme siihen, että vaan sanomme minä ja minun; mutta minä olisin hyvin kiitollinen, jos Jumala antaisi meille pikkuista enemmän kyllyydestänsä tarpeisimme. Vaan kuitenkin, kuinka paljoa paremmalla kannalla asiamme ovat nyt kuin ennen! — isä on määrätty vaaliruhtinaan painon hoitajaksi emmekä enää taistele epävakaisen elatuksemme tähden; ja minulla on niin paljon ompelutyötä! Minusta tuntuu välisti, Eva, kuin meistä vielä voisi tulla onnellinen perhe."
"Minun kirjani", hän vastasi miettiväisesti, "sanoo, ettemme koskaan ole todellisesti tyytyväiset Jumalassa eikä todellisesti vapaat, jollei meidän ole kaikki yhtä, ja Yksi ole kaikki, ja jotakin ole sama kuin ei mitäkään. Luullakseni minä en ole kokonaan ja todellisesti vapaa, Elsa serkku, sillä minä en voi rakastaa tätä paikkaa aivan yhtä paljon kuin vanhaa kotiamme Eisenachissa."
Minua rupesi jo suututtamaan ja minä sanoin: "ei minusta eikä kenestäkään muusta meidän joukostamme voi mikään koti tuntua aivan samalta enää, kun Fritz on mennyt. Mutta mitä siihen tulee, että jotakin tuntuisi samalta kuin ei mitäkään, minä en voi koskaan tuntea sitä enkä aio milloinkaan koettaakaan. Saisi yhtä hyvin ihminen kuolla kerrassaan."
"Kyllä", vastasi Eva vakavasti; "minä luulen, ettemme koskaan ymmärrä sitä kokonaan emmekä ole kokonaan tyytyväiset eikä vapaat, ennenkuin kuolemme."
Me emme puhuneet sen enempää sinä iltana; mutta minä kuulin hänen laulavan yhtä mielivirttänsä: [Ad perennis vitae fontem mens sitivit arida etc.]
Runsaan elonlähteen luokse
Sielu kaipaa sanoissaan,
Henki kahlehdittu pyrkii
Ruumiin siteet murtamaan,
Taistellen ja huoaten se
Halaa helmaan kotimaan.
Murheissaan ja tuskissaan se
Syyllisyyttään valittaa,
Reimuj' aatteleepi, joista
Synti hänet vieroittaa,
Menneen onnen muistot kurjuus,
Nykyinen vaan suurentaa.
Kenpä selvitellä taitaa
Riemut rauhan-kaupungin,
Jossa temppelit ja linnat,
Loistaa helmin hohtavin,
Huoneet välkkyy, asunnoista
Kulta kiiltää kirkkahin.
Siellä kirkkaan päivän lailla
Autuaatkin kulkevat,
Seppel päässä voitoissansa
Keskenänsä riemuvat,
Taisteluita kestetyitä
Muistelevat, nauttivat.
Joit' ei synti tahraa, ne ei
Riitaa tunne himojen,
Liha heillä hengen kanssa
Ain' on sopu-sointuinen,
Kiusauksist' ovat vapaat,
Rauhaa täysin nauttien.
Vapaat vaiheista he kaiken
Alku-juurta tutkivat,
Totuudenkin olemusta
Perin pohjin tarkkaavat,
Tästä lähteest' elämän näin
Elin-nesteen noutavat.
Siitä olon saavat lujan,
Kestävän ja ikuisen,
Jaloina ja kirkkain' ei he
Joudu alttiiks muutosten,
Tuskat, taudit heist' on poissa,
Sekä vaivat vanhuuden.
Näin he elää ikuisesti,
Kaikki muu kun katoaa,
Loistavat ja kukoistavat:
Turmelus se raukeaa,
Kuolemattomuuden voima
Kuolon vallan masentaa.
Niille, jotka kaikki tietää,
Mikä tietämätönt' on?
Heidän katsantonsa tunkee
Sydämenkin piilohon,
Yks' on tahto, yksi toivo,
Yksi mieli heillä on.
Aina uutta sävelettä
Autuaat ne säveltää,
Soidintensa vieno ääni
Sydämetkin viihdyttää,
Vertaistansa kuningastaan
Voittajat kun ylistää.
Onnellinen se, jok' eessä
Herran seisoa näin saa,
Asemalta korkealta
Maailmoita katsastaa,
Auringon ja kuun ja tähtein
Vaellusta valtavaa.
Kristus, rauhan kaupungissa
Voitonmerkki voittajain,
Minutkin sa sinne saata,
Kahleet vangilt' irroittain,
Minutkin tee osalliseks
Lahjoituksist' autuain.
Viel' ei lopuss' ole riita,
Voimaa loppuun asti suo,
Saata sitten rauhaan lapses,
Taistelu kun päättyy tuo,
Katso mua ansainneeksi
Päästä autuaitten luo.
Piinaviikolla.
Wittenberg on ollut täpötäynnä väkeä tällä viikkoa. Kaupungin kirkossa on toimitettu suuria hengellisiä näytelmiä; ja vaaliruhtinaan kirkossa (Linnankirkossa) asetettiin kaikki relikit juhlallisesti näkyviin. Pilgrimejä oli tullut joukottain kaikista naapurikylistä sekä Vendistä että Sachsista. On ollut varsin ikävä kulkea kaduilla, sillä olutta on juotu runsaasti, ja ylioppilaat ja talonpojat ovat tapelleet monessa paikassa. Se on todella hyvin lohduttava asia, että saa suuria synnin päästöjä, kun käy relikejä katsomassa, sillä pilgrimit näyttävät tarvitsevan paljon synninpäästöjä.
Pyhät hengelliset näytelmät olivat erittäin komeat. Judas oli kovin inhottava — hän oli kyttyräselkäinen ja puettu rikkaaksi juutalaiseksi saituriksi; ja perkeleet olivat kylläksi kauheat pelästyttämään lapsia vuodeksi aikaa. Pikku Theklalla oli valkoiset vaatteet ja harsikkosiivet. Hän oli mitä suloisin enkeli — ja koko asia huvitti häntä mahdottomasti. He tahtoivat, että Eva rupeisi yhdeksi noista pyhistä naisista ristin vieressä, mutta hän ei suostunut siihen. Hän todella melkein itki, kun ajatteli sitä, eikä näytä hyväksyvän koko näitä juhlamenoja ollenkaan. "Kaikki nämät ovat todesti tapahtuneet!" hän lausui; "he todesti ristiin-naulitsivat Hänet! Ja Hän on nousnut kuolleista ja elää taivaassa; enkä minä julkene katsoa, että sitä näytetään niinkuin tarinaa."
Toisena päivänä oli näytelmissä tosiaan enemmän pilkkaa ja ivaa, kuin minä olisin suonut. Kristofer sanoi, että hänen mieleensä tuli "Reinecke Fuchs."
Keskivaiheilla toista päivää kaipasimme Evaa, ja kun minä muutamien tuntien perästä palasin kotiin etsimään häntä, oli hän polvillansa vuoteemme vieressä ja nyyhkytti, niinkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumallansa. Minä vedin häntä puoleeni, mutta minun oli mahdoton huomata, että mitään muuta oli tapahtunut, kuin että se nuori ritari, joka esti meitä kulkemasta metsässä, oli suurella kunnioituksella kumartanut häntä ja näyttänyt hänelle muutamia kuivettuneita orvonkukkia, joita hän sanoi aikovansa aina säilyttää hänen ja hänen sanojensa muistoksi.
Tämä ei näyttänyt minusta aivan anteeksi antamattomalta loukkaukselta, ja minä sanoin sen hänelle.
"Hänellä ei ollut mikään oikeus säilyttää mitään minun tähteni!" hän nyyhkytti. Ei kenelläkään ole mitään oikeutta säilyttää mitään minun tähteni; ja jos Fritz olisi ollut täällä, hän ei suinkaan olisi sallinut sitä."
"Evaseni", minä sanoin, "mihin sinun 'Theologia Teutsch'isi' on joutunut? Sinun kirjasi käskee sinun leppeästi mukaantua kaikkiin asioihin eikä huolia enemmän, luullakseni, muitten ihastelemisesta kuin moitteestakaan."
"Elsa serkku", vastasi Eva hyvin totisesti, samalla kuin hän nousi ja seisoi kädet ristissä minun edessäni, "minä en ole vielä oppinut 'Theologia'ani' täydellisesti, mutta minä aion koettaa. Mailma näyttää minusta sangen pahalta ja murheelliselta. Eikä siinä näy olevan mitään sijaa minun kaltaiselle orpotytölle. Ei ole mitään lepoa, jollei ole naitu taikka nunna. Naimisiin minä en koskaan mene, ja sentähden, rakas Elsa", hän jatkoi, langeten jälleen polvillensa ja laskien käsivartensa minun ympärilleni, "minä olen juuri päättänyt — minä menen luostariin, jossa täti Agnes on, ja rupean nunnaksi."
Minä en yrittänytkään panna vastaan; mutta seuraavana päivänä minä kerroin sen äidille, joka sanoi vakavasti: "lapsiparka tulee onnellisemmaksi siellä! Meidän täytyy antaa hänen mennä."
Mutta hän kävi vaaleaksi kuin kuolema, hänen huulensa vapisi, ja hän lisäsi: "niin, Jumalan täytyy saada kaikki, mitä parasta on. Turhaan todesti taistelemme Häntä vastaan!" Sitten hän, peläten, että hän oli loukannut minua, suuteli minua ja sanoi: "siitä asti kuin Fritz lähti, on Eva tullut niin erittäin rakkaaksi minulle! Mutta kuinka minun sopii nureksia, kun oma Elsani on säästetty meille?"
"Äiti", minä kysyin, "luuletko, että täti Agnes taas on rukoillut tätä?"
"Arvattavasti!" hän vastasi hämmentyneellä muodolla. "Hän katseli hyvin tarkasti Evaa."
"Siinä tapauksessa", minä lausuin, "kirjoitan minä kohta täti Agnesille ja sanon hänelle, että hänen ei tarvitse lukea semmoisia rukouksia sinun ja minun puolestani. Sillä, mitä minuun tulee, se ei maksa vaivaa. Ja jos sinä tekisit niinkuin St. Elisabet ja jättäisit meidät, se musertaisi meidän kaikkien sydämemme, ja perheemme hajoisi tykkönään."
"Mitä sinä ajattelet, Elsa?" vastasi äitini lempeästi. "Minun on todella liika myöhä ajatella pyhimyksen tilaa. Minä en voi milloinkaan toivoa enempää, kuin että Jumala suuresta laupendestaan kerta antaa minulle minun syntini anteeksi ja vastaan-ottaa minut niinkuin alhaisimman luoduista olennoistaan kalliin Poikansa vuoksi, joka kuoli ristinpuussa. Mitä sinä tarkoitit sillä, että minä tekisin niinkuin St. Elisabet?"
Minä tunsin itseni rauhoittuneeksi enkä jatkanut keskustelua, varoen, että se johdattaisi äitini mieleen juuri sitä, mitä minä pelkäsin.
Wittenbergissä, Kesäkuun 14 p.
Ja niin Eva ja Fritz ovat menneet — perheen molemmat jumaliset. He ovat menneet kumpikin luostariinsa, pyhimykseksi päästäkseen, ja jättäneet meidät mailmaan taistelemaan ilman heitä. Heidän kanssaan on kaikki, mikä esti meitä peräti maalliseksi joutumasta, riistetty meiltä. Minusta tuntuu kuin joku armas Pyhän Äidin kuva olisi muutettu pois huoneesta, sitten kuin Eva lähti, eikä meille olisi jäänyt muuta, kuin perhekuvat ja tavalliset maalliset taulut; taikka kuin matala katto olisi peittänyt akkunan, joka katsoi tähtiä kohden. Eva oli aina niinkuin palanen taivasta meidän joukossamme.
Minä kaipaan häntä öisin vähäisessä huoneessamme. Hänen rukouksensa näyttivät pyhittävän sitä. Minä kaipaan hänen suloisia, hurskaita laulujansa ompelutyössäni; eikä minulla nyt ole mitään, joka kääntäisi ajatukseni huomispäivän hankkeista taikka eilispäivän murheista tai tämän päivän vastuksista. Minä en huomannut ollenkaan, kuinka paljon hän tuki minua. Hän näytti aina olevan niin lapsellinen ja niin tuolla puolen minun pikku surujani — käytännöllisissä asioissa minä varmaan ymmärsin paljoa enemmän; vaan kuitenkin milloin hyvänsä minä keskustelin hänen kanssaan jostakin, se näytti aina jollakin lailla poistavan taakkani — muuttavan huoleni velvollisuudeksi ja ihmeellisesti selvittävän ajatuksiani — juuri sen kautta, että sydämeni huojentui. Hän ei sentään neuvonut mitä tehdä; vaan hän opetti minun tuntemaan, että kaikki asiat tarkoittivat hyvää eikä pahaa — että Jumala jollakin tavalla sääsi niitä — ja niin näyttivät oikeat ajatukset tulevan minulle aivan luonnollisesti.
Minä varon, että äitimme suree Evaa yhtä paljon kuin Fritziäkin; mutta hän koettaa salata sitä, ettemme luulisi häntä kiittämättömäksi lastensa rakkauden suhteen.
Minä pelkään toisinaan kauheasti, että täti Agnesin rukoukset täytetään myöskin kalliin äitimme puolesta — vaikkei tällä tapaa, kuitenkin toisella. Hän näyttää niin vaalealta ja alakuloiselta.
Kesäkuun 20 p.
Kristofer on juuri palannut Evaa luostariin viemästä. Hän sanoo, että Eva itki kovasti heidän erotessaan, joka paljon lohduttaa. Minä en kärsinyt sitä ajatusta, että jotakin hänen mielestään jo oli yhtä kuin ei mitäkään! Kristofer kertoi minulle myöskin toisen asian, joka on tehnyt minut jotenkin levottomaksi. Matkalla Eva pyysi häntä pitämään vaaria isämme näöstä, joka hänen luullakseen oli viime aikoina vähän huonontunut. Ja juuri ennenkuin he erosivat, toi hän hänelle vähäisen ruukun tisleerattua silmävettä, jota nunnat osaavat laittaa, ja lähetti sen isällemme ynnä terveisiä sisar Avelta.
Totta on, että isäni on nykyjään lukenut vähemmän; ja kun oikein muistan, on hän pari kolme kertaa aivan oudolla tavalla käskenyt minun noutaa kaluja ja auttaa kaavojen pitelemisessä.
Se on kummallista, että Eva syvillä, vakavilla, tyvenillä silmillänsä, jotka eivät näyttäneet paljon katsovan ympärillensä, aina havaitsi, ennenkuin kukaan muu meistä, mitä kukin kaipasi. Rakas lapsi! hän muistaa varmaan meitä ja vähäisiä huoliamme. Ja hän valmistaa silmävettä, ja se on paljoa parempi hänelle, kuin jos hän päiväkaudet lukisi synkkämielistä "Theologia Teutsch'iänsä."
Mutta pitääkö meidän sanoa Evaamme Aveksi? Hän antoi nämät omalla kädellään kirjoitetut värsyt Kristoferille, että hän toisi ne minulle. Hänen oli tapa laulaa niitä, ja hän on selittänyt sanat minulle:
Ave, elon tähti,
Pyhä äiti Jumalan,
Puhdas, hurskas neitsyt,
Ovi kirkas taivahan.
Enkeli toi sullen
Ave-tervehdyksen tään,
Aven Evaks muuttain
Saata meidät elämään.
Synnin kahleet päästä,
Sokeoille valo tuo,
Pahat meistä poista,
Kaikki hyvät meille suo.
Sinun kauttas, äiti,
Pyyntömme Hän kuulee nyt,
Joka meidän tähden
Maailmaan on syntynyt.
Neitsyt ainokainen,
Sinä kaikkein puhtahin,
Päästä syistä, saata
Puhtain kirkkaiks meitäkin.
Puhtaaks' elämämme,
Turvalliseks tiemme tee,
Että Jesuksessa
Iloita me saisimme.
Kiitos Jumalalle,
Kristukselle ylistys,
Pyhän hengen osaks,
Kunnia ja pyhitys.
Ave ei ole, tietääkseni, mikään tavaton nimi nunnien joukossa.
No, vaikka minä suuresti rakastin hänen vanhaa nimeänsä, on minun mahdoton moittia muutosta. Sisar Ave on oleva minulle yhtä kallis, kuin serkku Eva; hän on vaan vähän kauempana ja taivasta lähempänä.
Hän eli lähellä taivasta, kun hän oli meidän parissamme, mutta se ei näyttänyt saattavan häntä kauemmaksi meistä, vaan lähemmäksi meitä kaikkia.
Nyt tietysti ei enään ole samoin.
Äidin-äitimme pitää lujasti kiinni hänen ristimänimestänsä.
Kun Pyhä Äiti vastaan-otti Ave'n Gabrielin huulilta, muutti hän äitimme
Evan nimen! Nyt meidän lapsemme Eva on muuttumallansa pyhäksi Aveksi —
Jumalan enkeliksi Aveksi taivaassa!
Kesäkuun 30 p.
Se nuori ritari, jonka tapasimme metsässä, on käynyt meillä tänään.
Minä tuskin sain ääntäni hallituksi, kun kerroin hänelle, missä Evamme on. Sillä osaksi täytyy syyttää häntä siitä, että Eva viimein jätti meidät.
"Nimptschen'issä!" hän lausui; "hän oli siis sentään aatelia.
Ainoastaan aatelisneitsyt päästetään sinne."
"Niin", minä sanoin, "äitimme on aatelis-sukua."
"Hän oli liian taivaallinen tälle mailmalle!" hän lausui hiljaisesti. "Hänen kasvonsa ja jotakin hänen sanoissaan ja äänessään on pysynyt minun mielessäni, niinkuin pyhä näky taikka kirkkohymni, siitä hetkestä saakka, kuin minä näin hänet."
Minä en hennonut suuttua nuorelle ritarille, niinkuin Eva. Ja hän katseli niin uteliaasti isämme kaavoja, ettemme voineet kieltää häntä tulemasta uudestaan meille.
Evamme oli, luullakseni, niinkuin ritari sanoi, liian jumalinen ja liian taivaallinen tälle mailmalle.
Ainoastaan sen vuoksi, että niin moni meistä kuitenkin jää elämään tähän mailmaan, jollei mailma kokonaan häviä, olisi suuri siunaus, jos Jumala olisi asettanut jonkun uskonnon meille mailmallisille ihmisraukoille yhtä hyvin kuin munkeille ja nunnille.
X.
Fritzin kertomus.
Romassa, Augustinin-luostarissa.
Vaikka tämä kaupunki on pyhä, niinkuin sen välttämättömästi täytyy olla, koska kirkon hurskaimpien kuolleitten relikit löytyvät siinä, vieläpä sen elävä Pää asuu siinä, luulen minä tuskin, että uskonto on juurtunut yhtä syvästi näitten Italialaisten sydämeen, kuin meidän Saksalais-raukkojen tuolla kylmässä pohjassa.
Mutta ehkä minä erehdyn; ihmisten tunteet ilmestyvät niin eri tavalla eri luonteissa.
Tosin kirkot ovat täpösen täynnä jokaisessa suuressa tilaisuudessa, ja juhlat ovat loistavat. Mutta kansa näyttää pitävän niitä pikemmin lupapäivinä ja näytelmäntapaisina huvina, kuin vakavina ja hiljaisina juhlina, joksi me Sachsissa katsomme niitä. Tänä aamuna esimerkiksi kuulin kahden naisen arvostelevan yhtä juhlakulkua tämmöisillä sanoilla, sitä myöten kuin se vähäinen Italian kieli, jota minun on onnistunut sivumennen oppia, salli minun ymmärtää heitä.
"Voi, Nina mia, enkelit eivät kelpaa mihinkään tänään; sinun olisi tarvinnut nähdä Luciamme viime vuonna! Kaikki sanoivat, että hän oli taivaallinen. Jollei papit pidä parempaa tointa, tuskin ihmiset viitsivät tulla katsomaankaan. Paitsi sitä oli soitto inhottava."
"Cisterciensin-luostarin nunnat ne vasta ymmärtävät, kuinka juhlamenoja järjestetään. Heilläpä on tuumia! Näitkö sinä heidän Bambinoansa viime jouluna? Semmoisia pitsejä! ja kehto kilpikonnan kuoresta, joka olisi sopinut vaikka keisarille! Entä heidän Madonnan vaatteensa juhlatiloissa! Kultakangasta, joka hohtaa helmistä ja briljanteista ja maksaa kokonaisen aarre-aitan!"
"Kyllä", vastasi toinen matalammalla äänellä; "minä olen kuullut näitten vaatteitten jutun. Eräs nainen, jolla oli suuri valta Pyhän Isä vainajan hovissa, sanotaan lahjoittaneen sen puvun, jota hän käytti jossakin julkisessa tilaisuudessa, aivan samanlaisena kuin se silloin oli."
"Rupesiko hän siis katuvaiseksi?"
"Katuvaiseksi? sitä minä en tiedä; mutta tämänkaltainen katumuksen työ ostaisi varmaan aneita ja messuja, ainakin melkoiseksi ajaksi."
Veli Martin ja minä emme rakasta paljon noita pulskeita juhlasaattoja. Nämät Italialaiset, joitten taivas on niin kirkas ja maa niin ihana, vaativat enemmän loistoa uskonnossansa, kuin meidän saksalaiset silmämme juuri voivat häikenemättä katsella.
Meitä kummastutti jotenkin, kun näimme kardinalein hevosten koreat satulavaipat; ja vielä enemmän, kun näimme Pyhän Isän ratsastavan kauniilla hevosella ja kantavan pyhää hostiaa. Saksassa korkeimmatkin maalliset ylimykset lankeavat maahan tämän Sanomattoman edessä.
Mutta minun ajatukseni hämmentyvät. Taivas varjelkoon minua sanomasta Kristuksen sijaista maalliseksi ylimykseksi! Eikö hän ole Jumalan edusmies ja orakeli maan päällä?
Tästä syystä — ja vaikka häntä epäilemättä tuskastuttaa se kunnioittava vavistus, jota varmaan jokainen kristitty tuntee Pyhän Sakramentin edessä — Pyhä Isä myöntyy istumaan valta-istuimella kirkossa ja vastaan-ottamaan Luojamme ruumiin kultaisen putken kautta, jonka polvillansa oleva kardinali ojentaa hänelle.
Hänen lienee hyvin hankala eroittaa virka ja persona toisistaan. Onpa meidänkin hankala. Mutta semmoinen ihmishenki, joka ei vielä ole kypsynyt vastaan-ottamaan näitä uskonnollisia kunnian-osoituksia, masentunee kokonaan.
Kun Pyhä Isä öisin yksinäisyydessään nöyryyttää itseänsä, on epäilemättä hänen itse-alennuksensa tavallisten ihmisten rinnalla samassa määrässä syvempi kuin hänen koroituksensa on suurempi.
Minun täytyy myöntää, että tuntuu sanomattoman huokealta, kun illalla palaan yksinäiseen kammiooni ja rukoilen Häntä, josta veli Martin ja minä puhuimme Schwarzwaldissa; jolle koko mailman kunnioitus ei ole mikään rasitus, koska se ei ole yksistänsä viran kunnioittamista, vaan personan palvelemista. "Pyhä, pyhä, pyhä Herra Jumala Kaikkivaltias! taivas ja maa ovat täynnä sinun kunniaasi."
Pyhyys — johon kaikkivaltaisuus on paljas lisäsana — Pyhä, joka olet rakastanut ja ottanut pyhän Poikasi syntisen mailman tähden, miserere nobis!
Romassa, Heinäkuulla.
Me olemme ahkerasti käyneet kaikkia pyhiä relikejä katsomassa ja rukoilleet sekä omasta että muitten puolesta kaikilla alttareilla, joilla erityisiä aneita jaetaan.
Veli Martin arveli kerta, että hän melkein soisi, että hänen isänsä ja äitinsä (joita hän suuresti rakasti) olisivat kuolleet, jotta hän saisi käyttää tämän pyhän kaupungin etuoikeuksia ja vapauttaa heidän sielunsa kiirastulesta.
Hän toimittaa messuja milloin hyvänsä vaan sopii. Mutta italialaiset papit väsyvät usein häneen, koska hän lausuu rukoukset niin hitaasti. Minä kuulin kerta, kuinka yksi heistä ylpeästi kehui, että hän toimittaisi kolmekymmentä messua sillä aikaa, kuin veli Martin suorittaa vaan yhden. Ja lakkaamatta he jouduttavat häntä sanoen: "passa! passa!"
Minä olen kummallisella tavalla pettynyt, mitä näihin juhlamenoihin tulee, ja niin on, luullakseni, usein kyllä veli Martin'inkin laita. Tuntuu siltä, kuin odottaisin niin paljoa enemmän — ei enemmän prameutta, josta täällä on yltäkyllin; mutta kun juhlamenot itse alkavat, joihin koko tämä komea soitto, nämät ritarijoukot, kalliisti puetut papit ja uhkeat alttarit ovat vaan edellä käyviä varustuksia, ne näyttävät minusta kovin köyhältä! Koko tämän kauniin kuoren sydän näyttää hengen silmällä katsottuna vähäiseltä, kutistuneelta tomun hiukalta.
Hengen silmällä! Niin, minä unhotan. Se on uskon komeus, jota vaan usko voi katsoa.
Tänä päivänä me näimme Veronican — sen pyhän merkin, jonka Vapahtajamme kasvot jättivät siihen vaatteesen, jonka St. Veronica tarjosi hänelle, että hän pyyhkisi otsaansa, kun ristin kuorma painoi hänet maahan. Me olimme päiväkaudet odottaneet saadaksemme nähdä sitä; sillä se päästää synneistä seitsemäksi tuhanneksi vuodeksi.
Mutta kun hetki tuli, veli Martin ja minä emme voineet nähdä muuta kuin mustan, vaatteella peitetyn laudan, jonka edessä toista, valkoista vaatetta pidettiin. Tuokion perästä tämä vedettiin pois, ja tärkeä hetki oli ohitse, sen pyhän esineen näky, josta seitsemän tuhannen vuoden kohtalo riippui! Kappaleen aikaan veli Martin ja minä emme puhuneet siitä. Minä pelkäsin, että näössäni oli joku vika, joka vaikuttaisi noihin seitsemään tuhanteen vuoteen; mutta huomaten, että hänkin näytti alakuloiselta, kerroin minä huoleni hänelle ja havaitsin, ettei hänkään ollut nähnyt mitään muuta kuin valkoisen vaatteen.
St. Pietarin ja St. Paavalin pääkallot hämmensivät meitä vielä enemmän, koska näytti aivan siltä, kuin ne olisivat olleet puusta leikatut. Mutta väentungossa me emme päässeet erittäin likelle; ja epäilemättä saatana juonittelee ja sokaisee uskovaistenkin silmät.
Yksi reliki kummastutti minua paljon — se köysi, jolla Judas hirtti itsensä! Sitä tuskin sopii sanoa pyhäksi relikiksi. Olisi hauska tietää, kuka sen talteen pani, koska niin useat muut kalliit kalut ovat kadonneet. Tuskinpa apostolit; kenties kirjan-oppineet pahuuttansa.
Romalaiset näyttävät, minun huomatakseni, huolivan vähän siitä, mikä meistä on näitten juhlamenojen juuri ja ydin — pyhien relikien näyttäminen. Mieluisammin he vertaavat eri vuosien taikka eri kirkkojen komeutta toisiinsa.
Meidän ei tule, luullakseni, mitata sitä hyvää, jota asiat tekevät meille, omien ajatuksiemme ja tunteittemme mukaan, vaan yksinkertaisesti vastaan-ottaa se sen vuoksi, että kirkko antaa siitä todistuksensa.
Muutoin minä ehkä olisin valmis ajattelemaan, että pakanallisen Roman jäännökset ylentävät mieltäni enemmän, kuin martyrein tai apostolein pyhän tuhkan tai luitten katseleminen. Kun astun niitten epämuotoisten raunioin yli, joitten alle vanhan, keisarillisen kaupungin suuruus on syvään haudattuna; taikka kuljen gigantillisen Colosseumin särkyneitten holvikaarien välitse, jossa martyrit taistelivat petojen kanssa — näyttävät suuret ajatukset itsealtansa syntyvän mielessäni, ja minä tunnen, kuinka voimakas totuus on ja kuinka vähäiset valtakunnat ovat.
Minä näen valtakunnan, joka oli luja kuin itse Colosseum, kukistuvan yhtä mitättömäksi murskaksi, kuin näitten katujen pöly, tuon kerta ylenkatsotun Tarsin Juutalaisen sanan edessä, Hänen, jonka "ruumiillinen läsnä-olemus oli heikko" ja joka täällä teloitettiin. Taikka taas, kun muinaisessa Pantheonissa kristittyjen veisu nousee entisten voitettujen jumalien himmeitä muotoja myöten, jotka ovat kuvatut seinillä, ja valo virtaa alas, ei muurien maalatuista akkunoista, vaan hohtavilta taivailta ylhäältä, kaikkuu jokainen jumalanpalveluksen sävel ikäänkuin voiton toitotus ja täyttää sydämeni kiitollisuudella.
Mutta kaikkein onnellisimmat hetkeni minä vietän haltia-pyhimykseni, St. Sebastianin, kirkossa, joka on ulkopuolella kaupungin muureja ja rakennettu muinaisten katakombien yli.
Lukemattomat martyrit sanotaan lepäävän rauhassa näissä muinaisissa hautakammioissa. Niitä ei ole avattu vuosisatoihin; mutta luullaan, että ne suikertelevat maanalaisina käytävinä kauas muinaisen kaupungin alle. Näihin pimeihin piilopaikkoihin muinainen kirkko pakeni vainomuksen alta; tänne se laski kuolleensa; ja täällä, heidän hautojensa vieressä, se lauloi voiton virsiänsä ja piti Ehtoollista Hänen kanssaan, jonka tähden he kuolivat. Tässä kirkossa minä vietän tuntikausia. Minun ei tee mieli astua alas pyhiin holveihin ja tutkia hautoja, jotka tuomion pasuna ennen pitkää on avaava. Minä ajattelen mieluisasti, kuinka nämät pyhät kuolleet lepäävät häiritsemättä ja hiljaisesti siellä; kuinka heidän sielunsa ovat paratiisissa; ja heidän uskonsa riemuitsee samassa kaupungissa, joka surmasi heidät.
Epäilemättä heilläkin oli huolensa, ja varmaan hekin kummastelivat, miksi pahat riemuitsevat, ja huokailivat Jumalan puoleen: "kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan?"
Kuitenkin minä soisin, että olisin saanut elää ja kuolla heidän kanssaan enkä olisi syntynyt näihin aikoihin, jolloin saatana ilmestyy, ei alkuperäisessä ilkeydessään, vaan niinkuin valon enkeli.
Sillä, voi, kuka julkenee puhua siitä pahuudesta, joka vallitsee kristityssä Romassa! noista häpeämättömistä synneistä, väkivallasta, röyhkeydestä, pyhien esinetten pilkkaamisesta!
Colossenmissa, Pantheonissa, St. Sebastianin kirkossa tuntuu siltä, kuin olisin atomi — mutta atomi tulevassa, Jumalan hallitsemassa mailmassa jossa totuus on voimakkain — mitätön itsessäni, niinkuin vähäiset sammalet, jotka kasvavat näillä muinaisilla kivillä; mutta kuitenkin vähäinen sammal isolla kalliolla, jota ei mikään voi järkyttää — Jumalan edeskatsomuksen ja rakkauden kalliolla. Häärivässä kaupungissa tuntuu siltä, kuin heiluisin sinne tänne merellä, joka näyttää riehuvan ja kuohuvan oman rajun tahtonsa mukaan ilman määrää taikka tarkoitusta — inhimillisten intohimojen merellä. Raunioissa minä seurustelen niitten meidän suurten ja pyhien vainajaimme henkien kanssa, jotka elävät Jumalan yhteydessä. Pyhien reliikien näyttelyssä sydämeni vedetään alas pelkkään katoavaiseen tomuun, jota nyky-ajan vähäpätöiset ihmiset kurjalla koreudellaan varustavat.
Ja sitten minä palaan luostariin ja syytän itseäni moitteen-halusta, uskottomuudesta ja ylpeydestä, ja koetan muistaa, että näitten juhlamenojen ja näyttelyjen ansio on käsitettävä ainoastaan uskon kautta ja ettei niitä saa arvostella sisällisten tunteitten eikä edes siveydellisten seurausten mukaan.
Kirkko ja Pyhä Isä ilmoittavat juhlallisesti, että arvaamattoman suuret aneet ja siunaukset vuotavat meille ja muille, kun määrätyillä alttareilla luemme niin ja niin monta Paternosteria ja Avea taikka käymme Veronicaa tai muita relikejä katsomassa. Minä olen tehnyt nämät kaikki, ja minun täytyy omalla edesvastauksellani uskoa niitten voimaan.
Mutta Martin'ia ja minua surettaa usein kovasti se pahuus, jota näemme ja kuulemme ympärillämme. Muutamia päiviä sitten oli hän pidoissa useitten pappien ja kirkon ylhäisten kanssa, ja heidän näytti olevan tapa pilkata kaikkia, mikä pyhää on. Muutamat tunnustivat, etteivät uskoneet mikä sitä, mikä tätä uskon-opin osaa; mutta kaikki kävi niin kevytmielisellä ja iloisella tavalla, kuin koko asia olisi tehnyt heidän aivan yhtä. Yksi heistä kertoi, kuinka he välisti pistivät sanat panis es, et panis manebis (leipä olet, ja leipänä pysyt) messuun niitten sanojen sijaan, joilla leipä ja viina pyhitetään, ja sitten huviksensa katsoivat, kuinka kansa palveli sitä, joka ei ollenkaan ollut mikään pyhitetty hostia, vaan palanen tavallista leipää.
Me olemme kuulleet Romalaisten itse väittävän, että jos mitään helvettiä löytyy, Roma on rakennettu sen yli. Heillä onkin tämmöinen värssy:
"Vivere qvi sancte vultis, discedite Roma:
Omnia hic esse licent, non licet esse probum."
(Ken pyhän' olla tahtoo, pois hän Roomasta menköön:
Kaikkipa, paitse kunnollisuus, siell' on luvallista.)
Voi Roma! pyhyydessä Jerusalemin, pahuudessa Babelin vertainen, kuinka katkera taistelo syttyy sydämessä, kun näkee, kuinka pyhät paikat ja pyhä mieli ovat näin toisistaan eroitetut! Mitkä ankarat epäilykset rynnistävät lakkaamatta sielua vastaan, kun ajattelee, löytyykö ollenkaan mitään hurskautta elikkä totuutta mailmassa, koska näemme saatanan tekojen vallitsevan itse Jumalan valtakunnan pääkaupungissa!
Romassa, Elokuulla.
Koneentapaisesti täytämme järjestänsä kaikki määrätyt hartauden eri työt, uskoen vastoin kokemusta ja toivoen vastoin toivoa.
Tänään veli Martin lähti kiipeemään ylös Santa Scalasta, niistä Pyhistä Portaista, jotka kerta, niinkuin sanotaan, kuuluivat Pilatuksen huoneesen. Minä olin ensin kömpinyt ylöspäin ja seisahdin katsomaan kun hän polvillansa verkalleen nousi askel askeleelta kovaa kiveä myöten, jota katumuksen tekiät ja pilgimit olivat polvillansa kovertaneet kuopille. Synninpäästö tuhanneksi vuodeksi — päästö kirkon rangaistuksesta — seuraa tätä hartauden harjoitusta. Kärsivällisesti oli hän pyrkinyt puoliväliin portaita, kun hän kummastuksekseni yhtäkkiä kohosi seisaalleen, nosti kasvonsa taivasta kohden, ja seuraavalla silmänräpäyksellä kääntyi ja astui vitkaan jälleen alaspäin.
Hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiin, kun taas yhdyimme, ja vasta jonkun ajan perästä kertoi hän minulle, minkä vuoksi hän oli niin äkkiä luopunut yrityksestänsä.
Hän sanoi, että, kun hän paraikaa astui ylöspäin, joku ääni, ikäänkuin taivaasta, tuntui kuiskaavan hänelle nuot vanhat, hyvin tunnetut sanat, jotka olivat olleet hänen sotahuutonsa niin monessa voitollisessa tappelossa: "vanhurskaan pitää elämän uskosta."
Oli ikäänkuin hän olisi päässyt painajaisesta ja jälleen tullut taidollensa. Hän ei uskaltanut mennä askeltakaan eteenpäin, vaan nousten polviltansa seisoi hän suorana, kuin se, joka yhtäkkiä lasketaan irti siteistä ja kahleista, ja vapaan miehen vakavalla astunnalla palasi hän portailta alas ja lähti tiehensä.
Elokuulla 1511.
Tänä yönä on tehty murha. Pahasti haavoitettu ruumis löydettiin likeltä luostarimme portteja. Mutta ei kukaan näytä pitävän sitä minään. Semmoisia tapahtuu täällä ehtimiseen, niin puhutaan, eikä ketään haluta tietää muuta, kuin minkälaatuinen se riita oli, joka murhan aikaan saatti.
"Yksi pappi on osallinen siinä", kuiskaavat munkit; "joku edellisen paavin sukulainen. Ei siitä mitään tutkintoa pidetä."
Mutta nämät intohimojen rikokset ovat minusta helpot ymmärtää ja anteeksi annettavat, jos vertaa niitä siihen kevytmielisyyteen ja pilkan haluun, joka on yleinen kaikissa kansanluokissa. Tämmöisissä kostontöissä näet inhimillisen luonnon raunioina; kuitenkin raunioissakin huomaat jotain sen entisestä arvokkaisuudesta. Mutta tuossa leikillisessä ja halveksivassa tavassa, joka pilkkaa pyhyyttä jumalanpalveluksessa, siveyttä naisissa, totuutta ja kunniaa miehissä, näyttävät kaikki Jumalan kuvan jäljet särkyneen ja tallaantuneen epämuotoiseksi, hajanaiseksi tomuksi.
Tämmöisistä ajatuksista minä usein pakenen Campagnalle ja virkistyn, kun näen sen autio-alat, yksinäiset erämaat ja aineellisen häviön merkit.
Keisarikuntien ja komeitten rakennusten rauniot eivät paina mieltäni alas. Ihmiskunnan ja sielun kuolemattomuus ilmestyy suurenlaisena vastakohtana. Campagnalla näemme keisarillisen Roman rauniot; mutta Romassa näemme sukukuntamme ja luontomme rauniot. Ja mikä lohduttaa meitä tämän suhteen, kun kaiken sen läsnä-olo, mitä kristityt enimmin kunnioittavat, ei jaksa turmiota pidättää?
Jollei minulla olisi muutamia muistoja kodistani Eisenachissa, joita en kuitenkaan tohdi aivan kauan mielessäni pysyttää, tuntuu välisti siltä, kuin yksin puhtauden ja totuuden ajatuskin haihtuisi sydämestäni.
Romassa, Elokuulla.
Niinä hetkinä, jotka eivät mene veli Martin'ilta veljeskuntamme asiaan, jota vitkaan suoritetaan Roman monimutkaisissa oikeuslaitoksissa, tutkii hän hebrean kieltä rabbini Elias Levitan johdolla.
Minäkin opiskelen saman rabbinin johdolla ja minulla on paitsi sitä ollut se suuri etu, että olen saanut kuunnella byzantinilais-kreikkalaisen professorin Argyropyloon luentoja.
Kaksi kokonaan uutta mailmaa näyttää aukenevan eteeni näitten miesten kautta — toinen etäällä ajan, toinen paikan puolesta.
Rabbini, yksi siitä sukukunnasta, jonka nimeä me olemme lapsuudesta oppineet pitämään pisto- ja pilkkasanana, näyttää ihmeekseni uljastelevan kansastansa ja syntyperästään semmoisella ylpeydellä, joka katsoo alas vanhimpiin ja jaloimpiin sukuihimme, niinkuin nämät olisivat vaan päivän siittämiä sieniä. Minua ei aavistanutkaan, että Juutalaisten kurjuuden ja nöyryyden ohessa tämmöiset isot tunteet menestyivät. Vaan kuitenkin, mikä kumma se on! Ennenkuin Roma oli rakennettu, oli Jerusalem pyhä ja kuninkaallinen kaupunki; ja nyt kun Roman valta ja kansa ovat menneet vuosisatoja takaperin, elää vielä Juutalaisten kansakunta, joka hajosi ennen heidän kukoistustaan, ja todistaa heidän kukistustansa.
Minä lähestyin kerta heidän synagogansa ovea Ghettossa. Siinä ei löytynyt mitään relikirasioita, ei mitään alttareita, ei mitään näkyviä pyhien esinetten vertauskuvia, paitsi kokoon kääritty lakiraamattu, joka kunnioittavaisesti otettiin esiin pyhästä aartehistosta ääneen luettavaksi. Kuitenkin tuntui tavallaan kun Jumalaa näin edustettiin ainoastaan yhden äänen kautta, joka luki sanoja, joita vuosisatoja takaperin lausui heidän profeetoillensa pyhässä maassa.
"Miks'ei teillä ole mitään alttaria?" minä kysyin yhdeltä rabbinilta.
"Meidän alttariamme ei pystytetä, ennenkuin temppelimme on rakennettu", hän vastasi. "Temppelimme voi ainoastaan kohota Jerusalemin kaupungissa ja vuorella. Mutta", hän jatkoi matalalla, katkeralla äänellä, "kun meidän alttarimme ja temppelimme ovat uudestaan rakennetut, emme sytytä suitsutus-astioitamme minkään hebrealaistytön maalatun kuvan eteen."
Minä olen usein ajatellut näitä sanoja jälestäpäin. Mutta eivätkö ne pilkanneet Jumalaa? Minä en saa muistaa niitä enää.
Mutta nuot Kreikkalaiset! hekin ovat kristityitä, vaan eivät kuitenkaan kuulu kirkko-yhteyteemme. Kun Argyropylos puhuu, ymmärrän minä ensi kerran, että Idässä kirkko on olemassa, yhtä vanha kuin Lännen kirkko ja yhtä laaja, joka tunnustaa Pyhän Kolminaisuuden ja Uskontunnustuksen, vaan joka ei myönnä Pyhän Isän Paavin valtaa.
Mailma on paljoa isompi ja vanhempi, kuin Elsa ja minä Eisenachissa luulimme. Eiköhän Jumalan valtakunta liene paljoa isompi, kuin muutamat Romassa arvelevat?
Kun näen nämät muistomerkit, jotka ovat vanhemmat, kuin kristikunta, nämät miehet, jotka puhuvat Moseksen kieltä ja vähäisillä muutoksilla Homerin kieltä, näyttää meidän Saksanmaa todella olevan lapsuudessansa. Soisin Jumalan kautta, että se olisi lapsuudessansa, ja että kunniakas nuoruus ja miehuus seuraa, kun nämät vanhat, elähtyneet kansakunnat ovat kukistuneet ja menneet.