Kuitenkin taivas varjelkoon minua Romaa elähtyneeksi sanomasta —
Romaa, jonka otsalla istun, ei maallisen vallan katoava kruunu, vaan
Jumalan valtakunnan tiara.
Syyskuulla.
Se lähetys, jonka tähden Martin joutui tänne, on melkein toimitettu. Me jätämme pian Roman — ehkäpä päivän parin perästä — ja palaamme Saksaan.
Ja mitä on pilgrimiretkemme tuottanut meille?
Äärettömän joukon aneita. Ja tietoa: silmät ovat auenneet eroittamaan hyvää ja pahaa. Jalostuttavaa tietoa: katsahduksia ihmiselämän ja -ajatuksen rikkaisin mailmoihin, semmoisia, jotka nöyryyttävät sydäntä, samalla kuin ne laajentavat mieltä. Katkeraa tietoa: pettyneitä toiveita, rauenneita pyrintöjä. Me olemme oppineet, että kristikunnan sydän on siveellinen ruttopaise; ettei hengellisillä etuoikeuksilla ja siveellisellä hyvyydellä ole mitään yhteyttä, koska siinä, missä edelliset ovat kaikkein täydellisimpinä, jälkimäinen on alhaisimmalla huonouden portaalla.
Me olemme oppineet, ettei maan päällä ole mitään paikkaa, johon sydän voi paeta, niinkuin pyhyyteen, jos pyhyydellä tarkoitamme ei ainoastaan jotakin turvapaikkaa synninrangaistuksesta, vaan myöskin semmoista paikkaa, jossa voi muuttua pyhäksi.
Yhdessä merkityksessä sopii tosiaan sanoa Romaa pyhyydeksi! Näyttää siltä, kuin puolet koko mailman pahantekiöistä olisivat saaneet suojaa täällä.
Kun vastedes ajattelen Romaa elävien kaupungiksi, ajattelen minä salamurhaa, kavaluutta, ahneutta, yleistä pilkan halua, joka vaahtona peittää yleisen epätoivon syvännettä; semmoista kaikkein hyvien avujen pilkkaa, joka perustun kaiken totuuden epäilemiseen.
Ainoastaan jos ajattelen Romaa kuolleitten kaupungiksi, tahtoo minun sydämeni palata sinne, niinkuin pyhään paikkaan. Se on todella rakentanut, vieläpä kauniisti rakentanut profeetojen haudat.
Näissä maan-alaisissa katakombeissa, jossa pyhät majat lepäävät syvällä kaupungin katujen alla — niin syvällä, ettei pyhien luitten kaupusteliat häiritse heitä — niissä mielikuvitus lepää, niinkuin nuot autuaat, rauhassa.
Roman hengellinen elämä näyttää olevan sen kuolleitten kesken. Elävien kesken kaikki näyttää hengelliseltä turmelukselta ja kuolemalta.
Jumala ja pyhimykset armahtakoon minua, jos sanon jotakin syntistä. Eikö vaahto välttämättömästi nouse pinnalle? Eikö väkivalta ja pilkka nosta suurempaa melua mailmassa kuin rukoukset? Mistä minä tiedän, kuinka monta nöyrää sydäntä löytyy Roman lukemattomissa luostareissa, jotka hiljaisuudessa tarjoavat otollista pyhäsavua Jumalalle ja pitävät hartauden ainaista lamppua vireillä Jumalan kasvojen edessä?
Mistä minä tiedän, mitkä syvemmät ja paremmat ajatukset piilevät tämän kevytmielisyyden verhossa? Sen minä vaan usein tunnen, että jollei Jumala olisi tehnyt minua uskovaiseksi sanansa ja veli Martin'in äänen kautta Schwarzwaldissa, olisi Roma ehkä liian helposti tehnyt minusta uskottoman. Ja se on varmaan totta, että, joka mielii olla kristitty Romassa, sen täytyy täällä, yhtä hyvin kuin muuallakin (vielä enemmänkin kuin muualla) ponnistaa virtaa vastaan ja astua uskon eikä nä'yn johdolla.
Mutta me olemme täyttäneet pilgrimiretkemme. Me olemme tarkoin käyneet kaikkien alttarein luona; me olemme lausuneet niin monta määrättyä hartauden rukousta, Pateria ja Avea, kuin suinkin mahdollista, määrättyjen arkkujen luona.
Suuret edut lähtevät varmaan näistä meille. Mutta minkälaiset edut? Siveellisetkö? Kuinka se on mahdollista? Milloin menevät muistostani ne häväisevät sanat ja teot, joita olen nähnyt ja kuullut Romassa? Vai hengelliset? Tuskin; jos hengellisillä eduilla ymmärrämme hurskasta mieltä, iloa Jumalassa ja Hänen läheisyyttänsä. Milloin minä, sen jälkeen kuin vietin tuon yön Schwarzwaldissa, olen huomannut rukoilemisen niin vaikeaksi, epäilykseni niin masentaviksi ja ajatukseni Jumalasta ja taivaasta niin himmeiksi kuin Romassa?
Ne edut, jotka olemme saavuttaneet, ovat siis kieltämättä kirkollisia — semmoisia kuin kirkko lupaa ja jakelee. Vaan mitkä nämät kirkolliset edut ovat? Anteeksi-antamus? Mutta eikö ole kirjoitettu, että Jumala ilman mitään antaa anteeksi niille, jotka uskovat Hänen Poikaansa? Rauha? Mutta eikö tämä ole Vapahtajan lahja kaikille, jotka rakastavat Häntä?
Mitkä siis? Päästö? Päästö mistä? Synnin ajallista seurauksistako? Aivan ilmeisesti ei niistä. Pelastavatko kirkolliset päästöt ihmiset taudista, surusta ja kuolemasta? Entä synnin ijankaikkisista seurauksista? Jumalan Karitsa, joka kuoli meidän tähtemme ristinpuussa, kantanut syntejämme ja pyyhkinyt niitä pois? Mitä siis jää, josta päästöt pelastavat? Katumusharjoitus ja kiirastuli. Mikä siis katumusharjoitus ja kiirastuli on? Eikö katumusharjoituksella itsellä ole mikään parantava voima, koska meidän käy synneistämme parantuminen yhtä hyvin ilman sitä kuin sen kautta? Eikö kiirastulella ole mikään puhdistava voima, koska tulemme puhdistetuksi yhtä helposti, jos lausumme muutamia hartauden sanoja määrätyillä alttareilla, kuin jos vuosisatoja kidumme liekeissä?
Kaikki nämät kysymykset rakentuvat alinomaa eteeni, enkä minä keksi mitään vastausta. Jos mainitsen niitä rippi-isälleni, hän sanoo:
"Nämät ovat perkeleen kiusauksia. Sinä et saa kuunnella niitä. Ne ovat turhanpäiväisiä ja rohkeita kysymyksiä. Ei ole mitään avaimia maan päällä, jotka avaavat nämät portit."
"Löytyneekö mitään avaimia maan päällä, jotka sulkevat ne jälleen, kun ne kerta ovat avatut?"
"Te Saksalaiset", sanovat muut italialaiset papit, "katsotte kaikkia asioita niin kauhean totiselta kannalta. Tämä tulee arvattavasti teidän pitkistä talvistanne ja raikkaasta pohjoisesta ilman-alastanne, joka epäilemättä suuresti painaa mieltänne alas."
Pyhä Maria! eivätkö nämät Italialaiset, jos elämä on niin helppo asia heille, myöskin kerta saa katsoa kuolemaa "niin kauhean totiselta kannalta" ja tuomiota ja ijankaikkisuutta, vaikkei, luultavasti, toisessa mailmassa liene mitään pitkiä talvia eikä mitään raskasta pohjoista ilmanalaa, jotka painavat mieltä alas.
Me lähdemme nyt vihdoin takaisin Saksaan. Kummallisesti on mailma laventunut minun silmissäni siitä, kuin tulimme tänne, Meitä tunnustetaan täydellisesti pilgrimeiksi; me olemme suorittaneet kaikki määrätyt tehtävät ja käyttäneet hyväksemme kaikki tarjona olevat etuoikeudet. Eikä se kuitenkaan ole ikävä pyhän kaupungin perään, joka tekee, että meidän sydämemme ovat täynnä synkeintä alakuloisuutta, kun nyt palaamme Romasta.
Kun vertaan tämän Roman muistoja kotini muistoihin Eisenachissa, taivun sydämessäni tuntemaan, että Saksa, eikä Roma ole pyhä paikka, ja että pilgrimiretkemme alkaa, eikä pääty, kun käännämme kasvomme pohjoiseen päin!
XI.
Evan kertomus.
Cisterciensin-luostarissa, Nimptschenissä 1511.
Elämä ei voi, kaikkein pitempänäkään, kestää aivan kauan, vaikka me seitsemällätoista käydessämme mielellään ajattelemme tietä meidän ja taivaan välillä loppumattomaksi.
Sillä luostari ei suinkaan ole mikään taivas; minä en milloinkaan odottanutkaan, että niin olisi. Se ei ole likimainkaan niin paljon taivaan kaltainen, kuin täti Cottan koti; sillä rakkaus näyttää minusta olevan taivaan varsinainen ilo, ja hänen kodissaan on enemmän rakkautta kuin täällä.
Minä en ole ensinkään pettynyt. Minä en toivonutkaan mitään rauhan satamaa, vaan ainoastaan semmoista paikkaa, jossa saisin palvella Jumalaa paremmin, enkä ainakaan rasittaisi rakasta täti Cottaa. Sillä siitä olen aivan varma, että setä Cotta käy sokeaksi; ja heidän on niin suuri vastus jo nytkin tulla toimeen.
Ja mailma on täynnä vaaroja semmoiselle nuorelle orpotytölle, kuin minulle; ja minä pelkään, että he ehkä olisivat vaatineet minua naimisiin, johon minä en voisi koskaan suostua.
Minä en epäile ollenkaan, että Jumala antaa minulle jotakin tehtävää täällä Hänen kunniakseen; ja tämä on koko se onni, jota minä pyydän. Ei niin, että luulisin, jottei löydy mitään muunlaista onnea mailmassa, joka ei ole väärä sekään, mutta se ei ole minulle aiottu.
Minä en voi milloinkaan ajatella, että tein väärin, kun rakastin heitä kaikkia Eisenachissa niin paljon, kuin rakastin, vielä nytkin rakastan, sanokoon rippi-isä mitä hyvänsä. Minä pysyn parempana kaiken elämäni ja kaiken tulevankin elämän, luullakseni, sen rakkauden kautta, jonka Jumala antoi heille minua kohtaan ja minulle heitä kohtaan, sekä sen tähden, että olen tuntenut serkku Fritzin. Minä soisin sydämestäni, että hän kirjoittaisi minulle; ja välisti olen tuuminut itse kirjoittaa hänelle. Minä tiedän varmaan, että se olisi hyvä meille molemmille. Hän sanoi aina, että se teki hänen hyvää, kun hän puhui taikka luki noita vanhoja latinaisia virsiä minun kanssani; ja minä tiedän, etteivät ne koskaan tuntuneet niin todellisilta ja oikeilta, kuin milloin minä lauloin niitä hänelle. Mutta rippi-isä sanoo, että tämmöinen kirjeenvaihto olisi erittäin vaarallinen meidän molempien sielullemme; ja hän kysyi minulta, enkö minä ajatellut enemmän serkkuani, kuin virsiä, kun lauloin niitä Fritzille, joka, niinkuin hän sanoi, olisi ollut suuri synti. Minä en tosiaan voi tarkoin sanoa, kuinka ajatukseni oikein liikkuivat taikka mistä lähteestä jokainen huvin pisara vuoti. Kaikki oli kokonaan sulannut yhteen. Minun oli hupaista laulaa virsiä ja hauskaa oli myöskin, että Fritz tahtoi kuunnella niitä; ja missä toinen ilo valui toiseen, sitä en voi sanoa. Minä luulen, että Jumala antoi minulle molemmat; enkä minä ymmärrä, että minun tarvitsee eroittaa niitä toisistaan. Kuka huolii, kun Elbe juoksee pajujensa ja tammiensa ohitse Wittenbergin kohdalla, minkä osan sen vedestä aurinko sulatti vuorten puhtaasta lumesta ja mikä tiukkui vähäisistä lähteistä hiekkaiselta lakealta? Sekä lähteet että lumet tulivat alkuansa pilvistä ylhäältä; ja molemmat saattavat, kun ne yhdessä juoksevat eteenpäin, ruohon kasvamaan, lehden puhkeamaan ja koko mailman iloitsemaan.
Eikö se sydän, jolla rakastamme toisiamme ja jolla rakastamme Jumalaa, ole aivan sama? Se vaan, että Jumala on perin hyvä, ja me olemme kaikki Hänen, jonka vuoksi meidän tulee rakastaa Häntä kaikkein enimmän. Luullakseni minä teen niin, muutoin olisin mielestäni enemmän yksinäni täällä, kuin olen, kaukana kaikista, paitsi Hänestä.
Sitä sisältää minun ymmärtääkseni "theologia Germanica'ni", jota Elsa ei rakasta. Minä aloitan isäni testamentista — "niin on Jumala mailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa;" ja sitten minä ajattelen krucifixiä ja Hänen rakkauttansa, joka kuoli meidän tähtemme; ja näitten valossa luen mielelläni kirjassani Hänestä, joka on korkein Hyvyys, jonka tahto on meidän lepomme ja joka itsessänsä on kaikkein ilojemme ilo ja ilomme, kun meillä ei ole mitään muuta iloa. Mitä minä en ymmärrä tässä kirjassa, jätän minä sikseen, niinkuin monen muunkin asian. Minä olen vaan seitsemäntoista vuotinen tyttö raukka, ja kuinka minä voin toivoakaan, että ymmärtäisin kaikki? Mutta minä en anna koskaan niitten asiain, joita en ymmärrä, hämmentää itseäni niitten suhteen, joita minä ymmärrän.
Sentähden, kun rippi-isäni käski minun tutkia sydäntäni ja tarkastaa, eivätkö väärät ja epäjumaliset ajatukset yhtyneet rakkauteeni Eisenachin ystäviäni kohtaan, vastasin minä heti, katsahtaen ylös häneen:
"Ei, isä, minä en rakastanut heitä puoltakaan niin paljon, kuin kaikki heidän rakkautensa minua kohtaan olisi vaatinut."
Minä luulen, että tämä tyydytti häntä; sillä, vaikka hän näytti kummastuneelta, ei hän kysynyt sen enempää minulta.
Minun tulee hyvin sääli monta nunnaa, erittäinkin vanhoja. He ovat minusta niinkuin lapset, eivätkä he kuitenkaan ole lapsenkaltaisia. Joutavimmatkin seikat näyttävät kiihdyttävän taikka huolestuttavan heitä. He puhuvat luostarista, niinkuin se olisi mailma, ja mailmasta, niinkuin se olisi helvetti. Tämä on lapsuus ilman mitään toivoa, ilman mitään tyttöyttä, ilman mitään vaimoutta. Se muistuttaa minua niistä kitukasvuisista tammista, joitten ohitse me kuljimme Düben'in nummella, Wittenbergin ja Leipzigin välillä, ja jotka eivät koskaan pääse täysivartisiksi eivätkä kuitenkaan ole vesojakaan.
Niin löytyy täällä yksi, sisar Beatrice, jota muut nunnat näyttävät pitävän itseänsä huonompana, koska, niinkuin he sanovat, hänen sukulaisensa pakoittivat häntä menemään luostariin, ettei hän joutuisi naimisiin erään kanssa, jota he eivät sallineet, ja koskei saatu häntä tekemään luostari-lupausta, ennenkuin hänen rakastajansa kuoli. Tämä heidän mielestänsä tuskin ansaitsee ensinkään hengellisen kutsumuksen nimeä.
Hän ei itsekään näytä ajattelevan toisin, vaan liikkuu ympäri alakuloisena ja sortuneena, ikäänkuin hän tuntisi itsensä semmoiseksi olennoksi, joka ei kuulu kirkkoon eikä mailmaan.
Pari iltaa takaperin hän oli ollut priorinnan asioilla ulkona lumessa ja palasi aivan mustansinisenä vilusta. Hän oli jollakin lailla erehtynyt toimituksessansa ja käskettiin kohta alentavilla sanoilla omaan kammioonsa muutamilla rukouksilla päättämään jotakin katumusharjoitusta.
Minä en hennonut olla häntä seuraamatta. Kun tapasin hänet, istui hän väristen yksinkertaisella vuoteellansa, rukouskirja edessä. Minä menin sisään, istahdin hänen viereensä ja rupesin hieromaan hänen kylmiä käsi-raukkojansa.
Aluksi hän koetti vetää niitä pois, sanoen, että hänellä paraikaa oli joku katumusharjoitus; ja sitten hänen silmänsä kääntyivät kirjasta minuun. Hän katseli ihmetellen minua tuokion aikaa; tuosta hän puhkesi kyyneliin ja sanoi:
"Voi, heitä pois! Se johdattaa mieleeni vanhan lastenkamarin kotona. Ja äitini on kuollut; kaikki ovat kuolleet enkä minä saa kuolla."
Hän antoi kuitenkin minun syleillä itseään; ja kertoi heikolla, sortuneella äänellä koko elämäkertansa.
"Minä en ole täällä omalla ehdollani", hän lausui. "Minä en olisi koskaan tullut tänne, jollei äitini olisi kuollut; enkä minä olisi koskaan tehnyt luostarilupausta, jollei hän olisi kuollut, vaikka he olisivat menetelleet minun suhteeni kuinka tahansa; sillä me olimme kihloissa ja me olimme vannoneet Jumalan edessä, että pysyisimme uskollisina toisillemme kuolemaan saakka. Ja miks'ei toinen lupaus ole yhtä hyvä kuin toinenkin? Kun sanoivat minulle, että hän oli kuollut, tein minä lupaukset — taikka kumminkin annoin heidän pukea hunnun päälleni ja kerroin ne sanat, jotka pappi lausui eteeni; sillä minä en huolinut mistään, mitä tein. Ja niin olen nunna. Minä en halaja nyt ruveta miksikään muuksi. Mutta se ei hyödytä minua, että olen nunna, sillä minä rakastin Eberhardia ensin, vieläpä rakastin häntä kaikkein enemmän; ja nyt, kun hän on kuollut, en minä rakasta ketään eikä minulla ole mitään toivoa taivaassa eikä maan päällä. Kyllä minä koetan olla häntä ajattelematta, koska he sanovat, että se on synti; mutta minä en voi ajatella mitään onnea ilman häntä, vaikka ijäti koettaisin."
Minä sanoin: "luullakseni se ei ole väärin, vaikka ajatteletkin häntä."
Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi, sitten hän pudisti päätänsä ja sanoi:
"Voi, sinä olet lapsi, sinä olet enkeli. Sinä et ymmärrä." Tuosta hän alkoi itkeä jälleen, mutta hiljemmin. "Minä soisin, että olisit nähnyt hänet; sitten sinä ymmärtäisit paremmin. Oli aika, jolloin se ei ollut väärin, että rakastin häntä; hän oli aivan toisenlainen kuin kaikki muut — niin uskollinen ja jalo ja niin urhoollinen."
Minä kuuntelin, sillä välin kuin hän jatkoi puhettansa hänestä; viimein hän katseli totisesti minua ja sanoi matalalla, pelokkaalla äänellä, "minun täytyy luottaa sinuun." Samalla hän yhdestä hameensa laskusta otti vähäisen kellastuneen paperi-liuskan, johon oli vaaleentuneella läkillä kirjoitettu muutamia sanoja, sekä ruskean hiuskiharan.
"Luuletko sinä, että se on aivan väärin?" hän kysyi. "Minä en ole koskaan kertonut tästä rippi-isälle, sillä minä en ole oikein varma, onko synti pitää sitä; ja minä tiedän, että sisaret riistäisivät sen minulta, jos tietäisivät. Luuletko sinä, että se on väärin?"
Kirjoitetut sanat olivat hyvin yksinkertaiset — puhuivat muuttumattomasta rakkaudesta, rukoilivat, että Jumala siunaisi häntä ja säilyttäisi heidät toisillensa, siksi kuin paremmat ajat tulivat.
Minä en voinut puhua, minä olin niin murheellinen; ja hän lausui kiivaasti ottaen aarre-raukkojansa käsistäni: "sinä et katso sitä oikeaksi. Mutta ethän sinä ilmoita asiaa. Kenties minä kerta tulen lujemmaksi ja luovun niistä; mutta en vielä. Minulla ei ole mitään muuta."
Nyt minä koetin sanoa hänelle, että hänellä oli jotakin muuta; — että Jumala rakasti häntä ja sääli häntä, ja että Hän kenties täytti vaan hänen sulhonsa rukouksen ja suojeli heitä pyhässä huomassansa, kunnes he kohtaisivat toinen toistansa parempina aikoina. Viimein hän näytti saavan vähän lohdutusta; minä lankesin polvilleni hänen kanssansa ja me lausuimme yhdessä ne rukoukset, joita hänen oli käsketty lukea.
Kun minä nousin, sanoi hän miettien: "sinä näytit rukoilevan, niinkuin joku taivaassa todella kuuntelisi sinua ja huolisi sinusta."
"Niin", minä vastasin; "Jumala kuuntelee ja huolii minusta."
"Kuuntelisiko minuakin?" kysyi hän; "huolisiko Hän minustakin? Eikö Hän ylenkatso minua, niinkuin pyhä sisarkunta?"
"Hän ei halveksi ketään; ja sanotaan, että alhaisimmat ovat Häntä,
Ylhäisintä, kaikkein likempänä."
"Minä en suinkaan liene kuin halvimpia", hän lausui. "Se on kohtuullista, ettei kukaan täällä pane arvoa minuun, sillä minä annoin Jumalalle ainoastaan elämäni jätteen. Ja paitsi sitä on minulla huono kyky ajatella; ja mitä vähän kykyä minulla oli, näyttää menneen siitä ajasta, kuin Eberhard kuoli. Minulla oli vaan vähäinen voima rakastaa; ja minä luulin, että se oli kadonnut. Mutta siitä alkaen, kuin sinä tulit, rupesin ajattelemaan, että minä voisin vielä rakastaa vähäisen."
Kun hankin lähteä kammiosta, kutsui hän minut takaisin.
"Mitä minä teen, kun ajatukseni häirääntyvät, niinkuin aina tapahtuu pitkissä rukouksissa?" hän kysyi.
"Lue lyhyempiä rukouksia, mutta lue useammin", minä vastasin.
"Luullakseni se miellyttää Jumalaa yhtä paljon."
Elokuulla 1511.
Kuukaudet kuluvat täällä melkein kaikki samalla tavalla; mutta minusta ne eivät ole yksitoikkoisia. Priorinna on antanut minulle luvan hoitaa sairaita ja lisäksi sallinut minun usein opettaa nuorempia noviiseja. Tämä pikkuinen mailma kasvaa suuremmaksi minun silmissäni joka viikolta. Tässä on kokonainen mailma ihmissydämiä — ja mikä mailma on jokaisessa sydämessä!
Esimerkiksi täti Agnes! Minä rupean nyt ymmärtämään häntä. Koko sisarkunta katsoo häneen, niinkuin hän melkein jo olisi pyhimys. Mutta minä en usko, että hän itse ajattelee niin. Meni monta kuukautta siitä, kuin tulin tänne, ennenkuin hän näytti ollenkaan huomaavan minua; mutta viime viikolla hän sairastui hiuvuttavaan kuumeesen niitten lisättyjen paastojen ja sen ankaran kurituksen vuoksi, johon hän itse on nykyisin ruvennut.
Oli minun yöni valvoa sairashuoneessa, kun hän kääntyi kipeäksi.
Aluksi hän näytti pelkäävän vastaan-ottaa mitään minun käsistäni.
"Eikö heillä ole ketään muuta lähettää?" hän kysyi tylysti.
"On minun vuoroni", sanoin minä, "sisarkunnan sääntöjen mukaan."
Hän painoi alas päänsä eikä estänyt enää minua hoitamasta itseään. Tämä tuntui minusta hyvin suloiselta, sillä vaikka kyllä jäykkä yksivakaisuus yhä asui hänen kasvoissaan, näin minä kuitenkin niissä jotakin, joka muistutti kalliista täti Cottasta.
Hän puhui minulle hyvin vähän; mutta minä tunsin, että hänen isot, syvät silmänsä seurasivat minua, kun keitin yrttejä tulella taikka hiljalleen puuhasin huoneessa. Aamupuoleen hän sanoi: "sinä olet väsynyt, lapsi — tule ja pane maata;" ja hän osoitti sormellansa vähäistä sänkyä, joka oli hänen oman vuoteensa vieressä.
Vaikka nämät sanat lausuttiin käskevällä tavalla, oli niissä kuitenkin toisenlainen sävel, kuin se tavallinen metallinen lujuus, joka jäädytti sydäntä — jonkunlainen värähdys, joka oli melkein hellä. Minä en voinut olla hänen tahtoansa noudattamatta, erittäin, kun hän sanoi, että hän voi paljoa paremmin; ja vähän ajan perästä minä vaivuin uneen, huono hoitaja kun olinkin.
Kuinka kauan minä nukuin, sitä en tiedä, mutta vähäinen liikunto huoneessa herätti minut, ja kun katsahdin ylös, näin minä, että täti Agnes'in sänky oli tyhjä. Ensi hämmästyksissäni aioin herättää sisaret, kun huomasin, että se sairashuoneen ovi, joka johdatti kappelin käytävään, oli raollaan. Hiljaisesti hiivin sitä kohden, ja siellä, käytävän päässä, oli täti Agnes polvillansa, lakana yllään. Hän näytti enemmän, kuin milloinkaan ennen, siltä kuoleman kuvalta, jonka hän aina tuotti Elsan mieleen. Hänen huulensa, jotka olivat yhtä verettömät, kuin hänen kasvonsa, liikkuivat innokkaalla nopeudella; hänen laihat sormensa siirtelivät heikosti rukousnauhan mustia helmiä; ja hänen silmänsä tähtäsivät ylipuolella alttaria olevaa taulua, jossa nähtiin Mater Dolorosa, seitsemän miekkaa sydämessä. Nyt ei ilmestynyt mitään tunnottomuutta terävissä kasvonjuonteissa ja vapisevissa huulissa. Koko hänen sielunsa näytti huokaavan tuskaista rukousta lävistetyn sydämen puoleen; ja minä kuulin hänen kuiskaavan: "turhaan! Pyhä Neitsyt, auta minua! kaikki on ollut turhaa. Liha ei ole enemmän kuollut minussa, kuin ensimäisenä päivänä. Tämän lapsen kasvot ja ääni liikuttavat sydäntäni enemmän, kuin kaikki sinun surusi. Tämä heikko luonnon side vaikuttaa voimakkaammin minuun, kuin kaikki heimolaisuudet taivaallisen kaupungin kanssa. Se on ollut turhaa — kaikki, kaikki turhaa. Minä en saa maallista tulta sydämestäni sammutetuksi."
Minä tuskin rohkenin keskeyttää häntä, mutta kun hän kätki kasvonsa käsiinsä ja lankesi melkein pitkälleen kappelin lattialle, samalla kuin pidätetyt nyyhkytykset vavauttivat koko hänen ruumistansa, astuin minä esiin ja nostin hänet leppeästi ylös, sanoen: "sisar Agnes, minun on edesvastaus sairaista tänä yönä. Sinun täytyy tulla takaisin."
Hän ei vastustanut minua. Häntä värisytti; sitten entinen kivettynyt katse, vieläpä tylympänä kuin koskaan ennen, palasi jälleen hänen kasvoihinsa, mutta hän salli, että minä peitin hänet vuoteesen ja annoin hänelle lämmittävän juoman.
Minä en tiedä, epäileekö hän, että minä kuuntelin häntä. Hän on varovaisempi minun suhteeni, kuin koskaan ennen; mutta nuot lujat, vakavat kasvonjuonteet ja tuo karkea, kova ääni eivät milloinkaan vaikuta minuun enää samalla tapaa, kuin ennen.
Ei mikään kumma, ettei sisarkunnan kunnioitus ole tehnyt täti Agnesia ylpeäksi, ja ettei heidän halunsa asettaa häntä alipriorinnaksi ole viehättänyt häntä ollenkaan. Hän koettaa sielunsa sisimmässä tavoittaa jotakin idealia. Miksi hän muuttuisi, jos hän saavuttaisi sen?
Kuolleeksi kaikille ihmistunteille ja maalliselle elämälle.
Ja juuri kun hän toivoi pääsneensä tämän tarkoituksen perille, yksi ääni — ystävällisen lapsi-raukan ääni — kohtaa hänen korvaansa, ja hän huomaa, että, mitä hän päätti kuolemaksi, se oli vaan häiritsemättömän unen kuvaelma, ja että koko työ oli aloitettava uudestaan.
Se on kauhea taistelo, kun koettaa näin yhdistää kaikki elämän voimat kuolemaa elämässä synnyttääkseen.
Tarkoittaneeko Jumala tätä?
Kiitos Jumalan, että ainakin minun kutsumukseni on alhaisempi. Sairashuoneen nöyryyttävät työt ja koettelemukset noviisi-koulussa näyttävät opettavan minulle enemmän ja saavan minut paremmin, kuin kaikki pyrinnöt tunnottomuuteen, ymmärtämään, etten minä mitään ole ja ettei minulla itsessäni ole mitään.
"Theologiani" tosin sanoo, että oikea itsekielto on vapaus; ja ettei vapautta voi saavuttaa, ennenkuin olemme ulkopuolella rangaistuksen pelkoa ja palkinnon toivoa. Elsa ei kärsi tätä; ja kun minä puhuin siitä pari päivää takaperin sisar Beatrice paralle, sanoi tämä, että hänen aivo-raukkansa kokonaan sekaantuivat, kun hän ajatteli sitä. Mutta minä en käsitä sitä näin. Minun arvellakseni se merkitsee, että rakkaus on oma palkintonsa; ja että se on meidän kovin rangaistuksemme, jos suretamme Häntä, jota me rakastamme ja joka on niin meitä rakastanut. Ja tämä näyttää minusta aivan todenmukaiselta.
XII.
Elsan kertomus
Wittenbergissä, Kesäkuulla 1512.
Evamme näyttää olevan onnellinen luostarissa. Hän on tehnyt lupauksensa ja on nyt oikein sisar Ave. Hän on myöskin lähettänyt meille vähän silmävettä isää varten. Mutta vaikka tekisimme mitä, näyttää hänen näkönsä huononevan.
Tavalla taikka toisella on se, luullakseni, ollut hyvä perheelle, että isäni on kadottanut näkönsä.
Äidin-äitimme, joka nyt on hyvin heikko ja harvoin jättää tuolinsa takan ääressä, on tullut paljoa kärsivällisemmäksi isän tuumien suhteen, kun ei enään ole mitään toivoa niitten toteuttamisesta, ja kuuntelee merkillisellä pitkämielisyydellä, kun hän puhuu niistä ihmeistä, joita hän olisi aikaan saanut, jos vaan hänen näkönsä olisi kestänyt muutamia vuosia vielä.
Eikä isä itsekään näytä niin alakuloiselta, kuin olisi sopinut odottaa.
Kun tänään yritin lohduttaa häntä ja juttelin, kuinka paljon vähemmän tuskastuneelta äitimme näyttää, vastasi hän:
"Niin, lapseni, on hupaisempi elää kauemman aikaa conjunctivin plusqvamperfectissä kuin futurissa."
Minä näytin hämmästyneeltä ja hän selitti:
"Kun kerran on päättänyt tyytyä johonkin, on helpompi sanoa: 'jos minulla olisi ollut se ja se, minä ehkä olisin tehnyt niin ja niin', kuin 'jos minä saan sen ja sen, teen minä niin ja niin' — ainakin se on helpompi levottomalle ja herkkätuuteiselle naismielelle."
"Entä sinulle, isä?"
"Minua lohduttaa, että lopulta minuunkin jonkunlaista arvoa pannaan. Äidin-äitikin huomaa vihdoin, mitä suuria siitä olisi lähtenyt, kun vaan silmieni vuoksi olisin saanut viimeisen keksintöni valmiiksi, jonka kautta olisi höyryllä vettä pumputtu."
Äidin-äitimme on varmaan suuresti hillinnyt itsensä eikä entisellä vapaalla tavallansa ilmoittanut ajatustansa, jos hänen on onnistunut uskottaa isää, että hän luotti tuohon viimeiseen tuumaan; sillä minun täytyy tunnustaa, että kaikista isämme keksinnöistä ja löydöistä tämä höyryn tuuma on se, jota koko perhe katsoo hurjimmaksi ja mahdottomimmaksi. Lakkaamattoman liikunnon salaisuus keksitään epäilemättä, ja semmoinen kello kai rakennetaan, jota ei tarvitse koskaan vetää ylös — näitä minä en katso erittäin vaikeiksi. Lienee myöskin mahdollista, että voi muuttaa lyijyä kullaksi taikka rautaa hopeaksi, jos vaan säntilleen tietäisi oikeat suhteet. Isäni on aivan tarkasti selittänyt kaikki nämät minulle. Se elixiri, jonka on määrä pitkittää elämää äärettömiin, näyttää minusta vähäisen työläämmältä; mutta tuo ajatus, että voisi pumputa vettä höyryllä, joka nousee kiehuvasta vedestä ja haihtuu samalla, on meidän kaikkien mielestä aivan tyhjäntäpöinen; jotta on ehkä yhtä hyvä, ettei isä raukkamme saanut tuhlata sen enempää kustannuksia ja aikaa siihen. Paitsi sitä on meillä jo ollut pari kolme räjäytystä hänen koetustensa kautta; ja muutamat naapurit alkoivat puhua sangen ikäviä asioita noidan vehkeistä; niin että viimeistä lukua kaikki sentään on käynyt hyvin.
Minä en olisi kuitenkaan millään lailla tahtonut edes viitata näihin; sentähden minä vaan karttaen vastasin:
"Äidin-äitimme on todella nykyisin ollut paljoa lempeämpi ja säyseämpi."
"Se ei ole vaan se", jatkoi isä; "hänellä on paljoa parempi äly, kuin useimmilla naisilla — hän käsittää. Ja sitten", hän lisäsi, "minä toivon vähän, että tuo nuori aatelismies, Ulrich von Gersdorf, joka käy täällä varsin usein ja kysyy Evaa, kerran toteuttaa tuumani. Hän ja Chriemhild alkavat oikein järkevällä tavalla tunkeuta ajatukseeni. Paitsi sitä on meillä mestari Reichenbach, se rikas kauppias, jolle tätimme Cotta esitteli meidät; hänellä on kylläksi rahaa panna kaikki parhaalla tavalla toimeen. Tosin hän ei lupaa paljon, mutta hän kuuntelee tarkoin, ja se on jo suuri etu. Gottfried Reichenbach on kauppamieheksi hyvin valistunut mies, vaikka hän on hitaanpuolinen ymmärtämään ja vähän liiaksi varovainen."
"Hän ei ole liiaksi varovainen almuissansa, isä", minä lausuin; "niin sanoo kumminkin T:ri Martin Luther."
"Kenties ei", hän lausui. "Ylipäänsä Wittenbergin asukkaat ovat paljon etevämmät kuin Eisenachin, jotka olivat tykkönään epäileväisiä ja typeriä. Se olisi oiva asia, jos Reichenbach ja von Gersdorf ryhtyisivät tähän keksintöön. Reichenbach'in sopii kohta tehdä se tutuksi isojen kaupunkien aatelisperheissä, joitten kanssa hän on yhteydessä, ja von Gersdorf saisi levittää sitä heimolaistensa, ritarien, joukossa. Tästä tosin ei olisi yhtä suuri etu perheellemme, kuin jos Pollux ja Kristofer taikka Fritz parkamme olisivat saattaneet sen perille. Vaan vähät siitä, Elsa lapseni, me olimme Adamin lapsia, ennenkuin olimme Cottia. Meidän ei tule ajatella ainoastaan perhettä, vaan myöskin mailmaa."
Mestari Reichenbach ehkä täydellä todella huolii isäni tuumista, mutta, mitä Ulrich von Gersdorfiin tulee, minä epäilen. Hän näyttää minusta enemmän mieltyneeltä Chriemhildin ompelukseen, kuin isämme höyrypumppuun; ja vaikka hän kyllä vielä puhuu Evasta, niinkuin hän pitäisi häntä enkelinä, katselee hän välisti Chriemhildiä niinkuin tämä hänen silmissään olisi yhtä viehättävä olento.
Minä en hyväksy tämmöistä huikentelevaisuutta; ja paitsi sitä on hänen puheensa minusta aivan toista laatua, kuin mestari Reichenbach'in. Ulrich von Gersdorf'in elämänkokemus ulottuu vaan metsäkarjun-ajoihin, taisteloihin kilpailevien ritarien kanssa taikka ryöstö-yrityksiin turvattomia kauppamiehiä vastaan. Hän on kuluttanut aikansa erään setänsä linnassa Thüringin metsässä; vaan en minä kuitenkaan kummastele, että Chriemhildin kasvot hehkuvat innosta, kun hän, katsellen alas ompelukseensa, kuuntelee hänen kertomuksiansa väijyksistä ja rohkeista, äkillisistä päälle-karkauksista. Mutta minusta tämä elämä näyttää raa'alta ja laittomalta. Ulrichin setä oli naimaton; eikä ollut mitään naisia linnassa, paitsi yksi Ulrichin täti, joka on leski. Tämä näyttää olevan yhtä ylpeä, kuin Lucifer, ja erittäin kopeilevan siitä, että hän saa kantaa helmiä ja samettia, joissa ei minkään porvarisvaimon ole oikeus ilmestyä.
Ulrichin äiti kuoli varhain. Luullakseni hän oli lempeämpi ja jalompi. Hän sanoo, että ainoa kirja heidän linnassaan on vanha, maalauksilla koristettu messukirja, joka oli äidin oma. Hänellä on toinenkin täti, Beatrice, joka on Nimptschenin luostarissa Evamme kanssa. He lähettivät hänet sinne estääksensä häntä menemästä naimisiin erään ritarin kanssa, jonka suvulle olivat perivihollisia. Minä rupean huomaamaan, mitä Fritzinkin oli tapa sanoa, ettei näitten pikku aatelisten elämä ole likimainkaan niin jalo, kuin porvarein. He eivät näytä tietävän mitään mailmasta ulkopuolella sitä vähäistä aluskuntaa, jota he pelon kautta hallitsevat. Heillä ei ole mitään kunniallista toimeentulon keinoa, vaan he elävät sorrettujen talonpoikais-raukkojensa kovasta työstä ja ryöstöistä.
Herra Reichenbach sen sijaan on yhteydessä ison Nürnbergin kaupungin aatelisperheitten kanssa; ja vaikkei hän puhu paljon, tietää hän jutella maalareista, runoilioista ja suurista tapauksista mailman avaralla tanterella. Voi, minä soisin, että hän olisi tuntenut Fritzin! Hän kuuntelee minua mielellään, kun puhun hänestä.
Lisäksi vielä tietää herra Reichenbach kertoa paljon veli Martin Lutherista, joka on Eremitein eli Augustinin luostarin johdattaja täällä ja näyttää minusta olevan Wittenbergin suuri mies; ainakin näyttävät ihmiset rakastavan taikka vihaavan häntä enemmän kuin ketäkään muuta täällä.
Lokakuun 19 p. 1512.
Tänään on ollut suuri päivä Wittenbergissä. Munkki Martin Luther on vihitty teologian tohtoriksi. Mestari Reichenbach hankki meille oivalliset paikat ja me näimme, kuinka T:ri Andreas Bodenstein von Carlstadt antoi hänelle tämän arvon.
Kaupunginkirkon iso kello, jota soitetaan ainoastaan erinomaisissa tiloissa, kaikkui niinkuin kirkkojuhlaan; kaikki yliopiston virkakunnat astuivat juhlasaatossa pitkin katuja, ja valan vannottuaan puettiin munkki Martin juhlallisesti tohtorin kaapuun, hattuun ja sormukseen — täysinäiseen kultaiseen sormukseen, jonka vaaliruhtinas oli lahjoittanut hänelle.
Mutta mikä kaikkein enimmän vaikutti minuun, oli vala. T:ri Luther lausui sen hyvin juhlallisesti kauniilla, kirkkaalla äänellänsä, että sanat kaikkuivat kauan yleisessä äänettömyydessä. Hän lausui sen T:ri Bodensteinin jälkeen, jota tavallisesti nimitetään Carlstadtiksi. Sanat, niinkuin herra Reichenbach kertoi, kuuluivat latinaksi näin (hän kirjoitti ne minulle Evalle lähetettäväksi):
"Juro me veritatem evangelicam viriliter defensurum;" jonka herra Reichenbach käänsi: "_minä vannon evankelista totuutta lujasti puollustaakseni."
Tämä vala vaaditaan ainoastaan yhdessä toisessa yliopistossa, paitsi Wittenbergin, nimittäin Tübingin. T:ri Luther vannoi sen, ikäänkuin hän olisi ollut entisten aikojen ritari, joka lupasi uhrata henkensä ja ruumiinsa pyhän asian tähden. Minusta, joka en ymmärtänyt sanoja, muistutti hänen käytöksensä enemmän soturista, joka vannoo miekkansa päällä, kuin teologian tohtorista.
Ja mestari Reichenbach sanoo: "mitä hän on luvannut, sen hän pitää!"
Chriemhild nauraa mestari Reichenbachia sentähden, että tämä on kirjoittanut nimensä yliopiston oppilaitten listaan T:ri Lutherin luentoja kuunnellakseen.
"Istumaan sinne", hän sanoo: "hälisevien ylioppilaspoikien joukkoon vakavilla, vanhoilla kasvoillansa ja harmailla hiuksillaan!"
Mutta minun ymmärtääkseni siinä ei ole mitään naurettavaa. Minusta se osoittaa jotakin jaloa, kun aika mies taipuu oppimaan, niinkuin vähäinen lapsi. Ja paitsi sitä, sanokoon Chriemhild mitä hyvänsä, jos herra Reichenbach on hiukan paljaspäinen ja hänellä on muutamia harmaita hiuksia, ei se tule isosta ijästä. Ei juuri sovi odottaa, että täysikasvuisilla miehillä, jotka ajattelevat ja tuntevat näinä myrskyisinä aikoina, olisi hienot kasvot ja tuuhea tukka, kuin Ulrich von Gersdorfilla.
Minä olen varma, että, jos olisin kahta vertaa vanhempi mies, kuin hän, minä en huolisi mistään niin paljon, kuin T:ri Lutherin luennoista. Minä olen kuullut hänen saarnaavan kaupungin kirkossa, ja se oli ihan toista, kuin kaikki ne saarnat, joita ennen olen kuullut. Hän puhui Jumalasta ja Kristuksesta, taivaasta ja helvetistä niin suurella vakuutuksella ja niin yksinkertaisesti, kuin hän olisi puollustanut jotakin inhimillistä asiaa taikka kertonut suuria seikkoja, jotka tapahtuivat maan päällä eilen. Hän ei lasketellut sanojansa, niinkuin kappaletta latinan kieli-opista, joten useat munkit tekevät.
Minusta alkoi melkein tuntua, kuin minäkin viimein löytäisin semmoisen uskonnon, joka sopii minulle. Jopa Kristoferkin kuunteli hartaasti. Hän sanoi, että T:ri Luther nimitti kaikki niin yksinkertaisilla nimillä, että jokaisen täytyi ymmärtää.
Hän on kerran käynyt meillä, kohteli äidin-äitiämme kunnioituksella, ja isää aivan kärsivällisesti, ja puhui niin lempeästi Fritzistä.
Hän on kirjoittanut meille ja neuvonut meitä ottamaan T:ri Martin Lutheria perheemme rippi-isäksi. Hän sanoo, ettei hän voi koskaan palkita sitä hyvää, jonka T:ri Luther on tehnyt hänelle. Hän kirjoittaa todellakin iloisemmin ja toivokkaammin, kuin koskaan siitä ajasta lähtien, kuin hän jätti meidät, vaikka hän, paha kyllä, vihdoin on tehnyt nuot kauheat, peräyttämättömät lupaukset.
Maaliskuulla 1513.
T:ri Luther on suostunut rupeamaan rippi-isäksemme; ja, kiitetty olkoon Jumala, minä luulen viimein löytäneeni sen uskonnon, joka ehkä saattaa minut, myöskin minut, Jumalaa rakastamaan. T:ri Luther sanoo, että minä olen kokonaan väärin ymmärtänyt Jumalan ja Herran Jesuksen Kristuksen. Hän näytti yhdellä silmänluonnilla ymmärtävän kaikki, mitä minä olen kaivannut ja mikä on hämmentänyt minua koko elin-aikani. Kun aloin änkyttää hänelle tunnustustani ja epäilystäni, oli kuin hän olisi nähnyt ne kaikki levitettyinä eteensä, ja hän selitti ne kaikki minulle. Hän sanoo, että minä olen ajatellut Jumalaa ankaraksi tuomariksi, ryöstäjäksi, tylyksi velkojaksi, vaikka Hän on runsas Antaja, laupias Vapahtaja, niin, itse sanomattoman rakkauden lähde.
"Jumalan rakkaus", hän sanoi, "antaa semmoisella tavalla, että se vuotaa Isän sydämestä, kaiken hyvyyden alkulähteestä. Antajan sydän tekee lahjan rakkaaksi ja kalliiksi; niinkuin me keskenämme sanomme vähäisestäkin lahjasta: 'rakas käsi on sen antanut', emmekä katso niin paljon lahjaa kuin sydäntä."
"Jos vaan arvostelisimme Häntä Hänen tekojensa mukaan, oppisimme, ettei Jumala ole mitään muuta kuin puhdas, sanomaton rakkaus, suurempi ja voimakkaampi, kuin mitä kukaan voi ajatella. Se on häpeällinen asia, ettei mailma huoli tästä eikä kiitä Häntä siitä, vaikka se joka päivä näkee edessänsä niin lukemattomia Hänen hyviä töitänsä; se ansaitsee kiittämättömyytensä vuoksi, ettei aurinko silmänräpäystäkään paista enää eikä ruoho kasva; eikä Hän kuitenkaan lakkaa hetkeksikään meitä rakastamasta ja hyvää meille tekemästä. Sanoja puuttuu minulta, kun puhun Hänen hengellisistä lahjoistaan. Täällä Hän antaa meille, ei aurinkoa eikä kuuta, ei taivasta eikä maata, vaan oman sydämensä, rakastetun Poikansa, niin että Hän on sallinut Hänen verensä vuotaa ja Hänen itse häpeällisimmällä tavalla kuolla meidän, häijyjen, kiittämättömien olentojen tähden. Kuinka siis voimme sanoa muuta, kuin että Jumala on äärettömän, pohjattoman rakkauden syvyys?"
"Koko raamattu", hän sanoo, "on täynnä tätä — ett'emme epäilisi, vaan olisimme aivan varmat, että Jumala on sääliväinen, armollinen, kärsivällinen, uskollinen ja totinen; semmoinen, joka ei ainoastaan tahdo täyttää lupauksiaan, vaan jo on täyttänyt ja tehnyt paljoa enemmän, kuin mitä Hän lupasi, koska Hän on antanut ristiin-naulita oman Poikansa syntiemme tähden, ettei kukaan, joka uskoo Häneen, huku, vaan jokainen saa ijankaikkisen elämän."
"Jokainen, joka uskoo ja tunnustaa tämän", hän lisäsi, "että Jumala on antanut ainoan Poikansa kuolla meidän, viheliäisten syntisten tähden, hän ei enään epäile, vaan uskoo lujasti, että Jumala sovittaa meidät Itsensä kanssa ja on suosiollinen ja sydämellisen laupias meitä kohtaan."
"Kun evankeliumi on näyttänyt meille, että Kristus on Jumalan Poika, joka Isän tahdon mukaan on uhrannut itsensä meidän tähtemme ja sovittanut kaikki synnit, ei sydän voi enää epäillä Jumalan hyvyyttä ja armoa — ei pelkää enää eikä pakene Jumalan tyköä, vaan panee kaikki toivonsa Hänen hyvyyteensä ja sääliväisyyteensä."
"Apostolit kehoittavat meitä aina", hän sanoo, "pysymään Jumalan rakkaudessa — se on, että jokainen kokonaan päättäköön sydämessänsä, että Jumala rakastaa häntä; ja he asettavat silmiemme eteen sen todistuksen tästä, nimittäin, ettei Jumala ole säästänyt Poikaansa, vaan antanut Hänen mailman tähden, että Hänen kuolemansa kautta mailma saisi elämän jälleen."
"Se on Jumalan ilo ja kunnia, että Hän antaa runsaasti. Puhdas rakkaus on Hänen luontonsa; että jos joku tahtoisi selittää elikkä kuvailla Jumalaa, täytyy hänen selittää Yhtä, joka on pelkkä rakkaus, sillä jumalallinen luonto ei ole mitään muuta, kuin semmoisen rakkauden tuli ja hehku, joka täyttää taivaan ja maan."
"Rakkaus on Jumalan kuva, ei mikään kuollut eikä paperille maalattu kuva, vaan jumalallisen luonnon elävä olemus, joka palaa täynnänsä kaikkea hyvyyttä."
"Hän ei ole kova, niinkuin me olemme niitä vastaan, jotka ovat tehneet väärin meille. Me vedämme pois kätemme ja suljemme kukkaromme, mutta Hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille."
"Hän näkee, että sinä olet köyhä ja kurja, ja tietää, ettei sinulla ole mitään, millä maksat. Sentähden Hän antaa alttiisti anteeksi, vieläpä antaa sinulle kaikki."
"Se ei käy laatuun", hän sanoo, "että kristityt ihmiset arvelevat: 'me emme tiedä, onko Jumala suosiollinen meitä kohtaan vai ei.' Päinvastoin meidän tulee oppia sanomaan: 'minä tiedän, että uskon Kristukseen, ja sentähden myöskin, että Jumala on minun armollinen Isäni.'"
"Mikä syy siihen on, että Jumala antaa?" hän lausui eräänä päivänä. "Mikä taivuttaa häntä siihen? ei mikään muu, kuin sanomaton rakkaus, sillä Hän iloitsee antamisesta ja siunaamisesta. Mitä Hän antaa? Ei ainoastaan valtakuntia, ei ainoastaan mailmaa, joka on täynnä hopeata ja kultaa, ei ainoastaan taivasta ja maata, vaan Poikansa, joka on yhtä suuri, kuin Hän itse — se on: ijankaikkinen ja käsittämätön; lahjan, joka on yhtä ääretön, kuin Antaja, kaiken armon lähde ja alku; niin, kaikkien Jumalan rikkauksien ja aarteitten omistuksen."
T:ri Luther sanoi myöskin, että paras nimi, jolla meidän sopii ajatella Jumalaa, on Isä. "Se on armas, suloinen, syvä, sydäntä liikuttava nimi; sillä isän nimi on luonnostansa täynnä syntyperäistä suloisuutta ja lohdutusta. Sentähden meidän täytyy myöskin tunnustaa itsemme Jumalan lapsiksi; sillä tällä nimellä me syvästi liikutamme Jumalaamme, koska isän mielestä ei löydy mitään suloisempaa ääntä, kuin lapsen."
Kaikki nämät kummastuttavat minua. Minä tuskin tohdin avata kättäni ja ottaa tätä uskoa kotiin sydämeeni.
Tämmöiseksikö meidän siis todella tulee ajatella Jumalaa? Onko Hän tosiaan, niinkuin T:ri Luther sanoo, valmis kuulemaan heikointakin huokaustamme, valmis antamaan meille anteeksi ja auttamaan meitä.
Ja jos Hän on tämmöinen ja huolii siitä, mitä me ajattelemme Hänestä, kuinka paljon minä olen surettanut Häntä kaikki nämät vuodet!
Ei hetkeäkään enää! Minä en epäile Sinua hetkeäkään enää. Katso, taivaallinen Isä, minä olen palannut jälleen Sinun luoksesi!
Onko todella mahdollista, että Jumala on mielissänsä, kun luotamme Häneen — mielissänsä, kun rukoilemme, ainoastaan sentähden, että Hän rakastaa meitä?
Onko siinä todella perää, mitä T:ri Luther sanoo, että rakkaus on meidän suuri ansiomme; ja että me miellytämme Jumalaa paraiten sillä, että olemme hyviä toisillemme, juuri sentähden, että tämä on kaikkein enemmän Hänen luontonsa mukaan?
Minä olen varma siitä, että siinä on perää. Se tuntuu niin ihanalta, se täytyy olla totta.
Minun, myöskin minun on siis mahdollinen rakastaa Jumalaa. Kuinka on mahdollista, että minä en rakastaisi Häntä? Ja minun, myöskin minun on mahdollinen olla jumalinen, jos se on jumalinen, joka rakastaa Jumalaa ja tekee mitä hyvänsä hän voi, että kaikki hänen ympärillänsä olisivat onnellisia. Mutta jos tämä todella on uskonto, niin se on onni, se on vapaus — se on elämä!
Miksi siis on niin monella jumalisella ihmisellä, jotka minä tunnen, aivan murheellinen muoto, ikäänkuin he olisivat orjia ja kovan isännän työssä?
Minun täytyy kysyä T:ri Lutherilta.
Huhtikuulla 1513.
Minä olen kysynyt T:ri Lutherilta, ja hän sanoo, että se on sen vuoksi, että perkele laittaa suuren osan siitä uskonnosta, jonka me näemme; että hän sanoo itsensä Kristukseksi ja lähestyy ja peloittaa ihmisiä ja ruoskii heitä heidän syntiensä muistolla ja kieltää heitä nostamasta silmiänsä taivaasen, koska Jumala muka on niin pyhä ja he ovat niin syntisiä. Mutta nämät kaikki tulevat siitä, että hän tietää, jotta, jos he nostaisivat silmänsä taivaasen, heidän kauhunsa katoisi ja he näkisivät siellä Kristuksen, ei tuomarina eikä ankarana, ryöstävänä velkojana, vaan sääliväisenä, lempeänä Vapahtajana.
Minua lohduttaa suuresti, kun ajattelen tällä tapaa perkeleestä. Eikö hän ole koettanut opettaa minua uskontoonsa koko elin-aikanani? Ja nyt minä olen saanut selkoa hänestä! Hän on kertonut minulle valheita, ei minusta itsestä (T:ri Luther sanoo, ettei hän voi kuvata meitä syntisemmäksi, kuin olemme), vaan valheita Jumalasta. Se hyödyttää minua melkein yhtä paljon, kun kuulen T:ri Lutherin puhuvan perkeleestä, kuin Jumalasta — hän sanoo häntä "häijyksi, murheelliseksi hengeksi, joka tahtoo tehdä kaikki murheellisiksi."
Jumalan avulla minä en tahdo koskaan enään uskoa häntä. Mutta T:ri Luther sanoi, että joudun usein sitä tekemään; että perkele tulee takaisin ja panettelee Jumalaa ja häiritsee rauhaani niin monella tavalla, että sitä kestää kauan, ennenkuin minä opin tuntemaan häntä.
Minua kauhisti, kun hän puhui minulle tästä; mutta sitten hän rauhoitti minua jälleen sillä, että hän jutteli minulle ihanan kertomuksen, jonka hän sanoi olevan raamatusta. Se oli Hyvästä Paimenesta ja yksinkertaisista, eksyneistä lampaista, ja sudesta, joka koetti niellä niitä. "Kaikki Paimenen huoli tarkoittaa vaan sitä", hän sanoi, "että hän hellimmällä tavalla pitäisi lampaat luonansa; ja kun he eksyvät, menee hän etsimään heitä, nostaa heidät hartioilleen ja kantaa heidät kotiin hyvään turvaan. Paras viisautemme", hän lausui: "on se, että aina pysymme likellä tätä Hyvää Paimenta, joka on Kristus, ja kuuntelemme Hänen ääntänsä."
Minä tiedän, että Herraa Jesusta Kristusta sanotaan Hyväksi Paimeneksi. Minä olen nähnyt taulun, jossa Hän kantaa karitsaa hartioillaan. Mutta ennenkuin T:ri Luther selitti sen minulle, minä luulin sen merkitsevän, että Hän hallitsi ja omisti koko mailman, joka on Hänen laumansa. Mutta minä en koskaan ajatellut, että Hän lakkaamatta huoli minusta, niinkuin lampaastansa, etsi minua, kutsui minua, kaitsi minua, myöskin minua.
Muut ihmiset ovat epäilemättä ymmärtäneet kaikki nämät ennen. Vaan kuitenkin, jos niin on, miks'eivät munkit saarnaa siitä? Miksi täti Agnes palvelee Häntä luostarissa katumusharjoituksilla ja itsekidutuksilla sen sijaan, että hänen pitäisi palvella Häntä mailmassa ja olla hyvä kaikille ja auttaa kaikkia ympärillänsä? Miksi meidän lempeällä äidillämme on semmoiset synkeät itsesyytöksen ajatukset, ja miksi hänestä tuntuu, kuin hän ja perheemme olisivat jonkun kirouksen alla?
T:ri Luther sanoi, että Kristus "tehtiin kiroukseksi meidän tähtemme;" että Hän, Jumalan puhdas ja saastuttamaton Karitsa, kantoi kirouksen meidän tähtemme ristinpuussa; ja että me, kun uskomme Häneen, emme ole kirouksen, vaan siunauksen alla — olemme siunatut.
Tätä siis krucifixi ja Agnus Dei tarkoittavat.
Epäilemättä ovat useat minun ympärilläni ymmärtäneet kaikki nämät kauan aikaa sitten. Minä olen varma, että ainakin Evamme ymmärsi sen.
Mikä ääretön ilo minulle, kun istun puutarhassa, ompelus kädessäni, ja katson ylös omenakukkien ja värisevien lehtien lävitse, ja näen Jumalan rakkauden siellä; — kun kuuntelen rastasta, joka on rakentanut pesänsä niitten väliin, ja jokaisessa sävelessä, joka paisuttaa hänen pikkuista kurkkuansa, tunnen Jumalan rakkauden, joka pitää huolta linnuista; — kun katson taivaan kirkkaisin, sinertäviin säkeisin ja tunnen, että ne ovat siunauksen teltta — Isäni huoneen katto, jotta, jos pilvet kulkevatkin sen ylitse, ne peittävät vaan muuttumattomaan valkeuden, jotta myöskin, kun päivä katoo, minä näen, että itse yö paljastaa uusia valkeuden mailmoja; — kun tiedän, että jos voisin kerittää auki poimusta poimuun Jumalan mailman, havaitsisin vaan yhä enemmän siunausta ja katsoisin yhä syvemmälle rakkauteen, joka on kaikkein keskuksena!
Ja sitten, kuinka hupaista on jatkaa ompelustyötäni ja ajatella, kun sormeni ahkerasti jouduttavat neulaani:
"Tämäkin on isän ja äidin auttamista; tämä, myöskin tämä on vähäinen rakkauden työ. Ja kun näin istun ja ompelen, Jumala on mieltynyt minuun ja siihen, mitä minä teen. Hän antaa tämän minun työkseni yhtä hyvin kuin määrää papit rukoilemaan ja T:ri Lutherin saarnaamaan. Minä palvelen Häntä ja on läsnä tässä vähäisessä sopessani mailmassa ja on tyytyväinen minuun — myöskin minuun!"
Voi, Fritz ja Eva! jos te molemmat olisitte tietäneet tämän, olisiko teidän tarvinnut jättää meidät ja lähteä palvelemaan Jumalaa niin kaukana poissa?
Olenko minä todella, niinkuin St. Kristofer, saavuttanut virtani rannan, jossa saan palvella Vapahtajaani ja auttaa kaikkia pilgimejä, kuin suinkin jaksan?
Paremmin, paremmin kuin St. Kristofer; sillä enkö minä tunne sitä ääntä, joka sanoo minulle:
"Elsa! Elsa! tee tämä minun tähteni!"
Enkä minä nyt ollenkaan pelkää, vaikka tulen vanhaksi. Tämä on suuri helpoitus, koska jo olen seitsemännelläkolmatta ja lapset pitävät minua melkein yhtä vanhana kuin äitiämme. Sillä mikä vanhentuminen on, jos T:ri Martin Luther puhuu totta (ja minä tiedän varmaan, että hän puhuu), muuta kuin että joka päivä lähestymme Jumalaa ja Hänen pyhää onnellista kotiansa! T:ri Luther sanoo, että Vapahtajamme nimitti taivasta Isänsä kodiksi.
Ei niin, että minun tekisi mieli jättää tämä mailma. Niin kauan kuin Jumala tahtoo, että me olemme täällä, ja Hän on meidän kanssamme, on se kodikas kylläksi meille.
Toukokuulla 1513.
Tänä aamuna, kun paraikaa laitin isäni mieliruokaa, kuulin herra
Reichenbachin äänen ovesta. Hän meni arkihuoneesen ja kohta sen jälkeen
Chriemhild, Atlantis ja Thekla hyökkäsivät sisään kyökkiin.
"Herra Reichenbach tahtoo puhutella vanhempia", sanoi Chriemhild, "ja me käskettiin pois."
Minä olin hetken vähän levotonna. Tuntui kuin entisinä Eisenachin aikoina; mutta siitä asti, kuin tulimme Wittenbergiin, emme ole tehneet mitään velkoja; että minä, vähäisen mietittyäni, tyynnyin jälleen. Lapset arvelivat jos jotakin siitä, mitä asia koski. Chriemhild luuli, että se oli joku valtiollinen seikka, koska hän oli nähnyt Reichenbachin hartaasti puhuvan Ulrich von Gersdorfin kanssa, kun hän tuli katua ylöspäin, ja he arvattavasti olivat keskustelleet aatelisten ja porvarein etu-oikeuksista.
Atlantis luuli, että tämä oli jollakin lailla yhteydessä T:ri Martin Lutherin kanssa, sillä herra Reichenbach oli huoneesen tullessaan antanut äidille yhden uuden tohtorin lentokirjan.
Thekla tiesi varmaan, että nyt se hetki vihdoin oli tullut, jolloin ruvettaisiin käyttämään jotakin isän keksintöä — onko se alati käyvää kelloa vai metallien muuttamista vaiko höyrypumppua, sitä hän ei voinut sanoa; mutta hän oli vakuutettu siitä, että se oli jotakin, joka viimein tekisi meidät rikkaiksi, koska herra Reichenbach näytti niin kovasti totiselta ja oli niin kunnioittavainen isäämme kohtaan. Heille ei jäänyt pitkää aikaa perustella erinäisiä arveluitansa, kun kuulimme herra Reichenbachin joutuisasti astuvan porstuan lävitse ja oven nopeasti menevän kiinni hänen perässään.
"Mikä neuvottelu se oli?" kysyi Chriemhild ylenkatseellisesti; "hän ei ole ollut täällä kymmentä minuuttia."
Kohta sen jälkeen äitimme ilmestyi. Hän oli hyvin vaalea ja hänen äänensä vapisi, kun hän sanoi:
"Elsa lapseni, me tarvitsemme sinua."
"Sinä saat ensin tietää, Elsa", huusivat lapset. "No, se onkin oikein; sinä olet rakas, kiltti vanhin sisaremme ja sinä kerrot kai sitten meille."
Minä tuskin tiesin miksi, mutta sormeni eivät näyttäneet tottelevan minua yhtä nöyrästi kuin muutoin, ja kesti vähän aikaa, ennenkuin kykenin valmistamaan ruokani, pesemään käteni, kivertämään alas valkoiset hiani ranteisiin ja menemään heidän luoksensa arkihuoneesen, että äitini palasi jälleen, näyttäen tavattoman hätäiseltä, ja itse vei minut sisään.
"Elsa kultani, tule tänne", lausui isäni. Ja, käteeni tarttuen, hän lisäsi: "herra Reichenbach on käskenyt minun sanoa sinulle jotakin. Muut vanhemmat ratkaisevat usein tämmöiset asiat lastensa sijassa, mutta äitisi ja minä tahdomme jättää asian sinun päätettäväksesi. — Voisitko sinä ruveta hänen vaimoksensa?"
Kysymys saatti minut hämille enkä minä voinut kuin sanoa:
"Onko mahdollista, että hän ajattelee minua?"
"Ei siinä, Elsaseni, minun mielestäni mitään mahdotonta ole", arveli isäni; "mutta kaikissa tapauksissa on herra Reichenbach pannut asian selvälle kannalle. Kysymys on vaan, tahtooko Elsamme ajatella häntä."
Minä en pystynyt sanomaan mitään.
"Ajattele tarkoin, ennenkuin hylkäät hänet", lausui isäni; "hän on hyvä ja jalo mies; hän ei huoli mistään myötäjäisistä sinun kanssasi; hän sanoo, että sinussa on myötäjäiset kuninkaallekin; ja minun täytyy tunnustaa, että hän on erittäin nerokas ja taitava mies, joka panee arvoa tieteellisiin keksintöihin, niinkuin vaan harvat näihin aikoihin."
"En minä tahdo hyljätä häntä", sammalsin minä.
Mutta helläsydäminen äiti sanoi, nojauttaen päätäni olkapäähänsä:
"Ajattele kuitenkin tyyni, ennenkuin suostut häneen. Me emme ole köyhät enää emmekä tarvitse minkään vieraan rikkautta onnellisina ollaksemme. Jumala varjelkoon, että lapsemme uhraisi itsensä meidän tähtemme. Herra Reichenbach on epäilemättä hyvä ja viisas mies, mutta minä tiedän hyvin nuorten tyttöjen mielen. Hän on vähänläntäinen, eikä pitkä ja pulskea, niinkuin Fritzimme ja Kristoferimme; ja hän on hieman paljaspäinen eikä varsin nuori, vaan pikemmin totinen ja vähäpuheinen, ja nuoret tytöt —"
"Mutta, äiti", minä sanoin, "minä en ole mikään nuori tyttö, minä olen kuusikolmatta täyttänyt; ei herra Reichenbach ole minusta vanha enkä minä ole koskaan huomannut, että hän on paljaspäinen, eikä hän minun parissani suinkaan ole vähäpuheinen."
"Oikein, Elsa", arveli äidin-äitimme, nauraen sopestansa takan äärestä.
"Antakaat, isä ja äiti, näitten molempain kahden kesken päättää asia.
Se käy heiltä paremmin kuin meiltä."
Ja illalla herra Reichenbach palasi jälleen, ja me sovimme kaikista.
"Tästäkö siis neuvoteltiin!" sanoivat lapset, vähän pettyneinä toiveissansa. "Se tuntuu niin tavalliselta asialta", arveli Atlantis, "me olemme niin tottuneet näkemään herra Reichenbachia. Hän käy meillä melkein joka päivä."
"Minusta siinä ei ole mitään estettä", lausui Chriemhild; "mutta se näyttää tuskin naimiselta, kun muuttaa vaan kadun poikki. Hänen talonsa on juuri vastapäätä meitä."
"Mutta se on paljoa komeampi, kuin meidän talomme", sanoi Thekla. "Minä pidän herra Reichenbachista; ei kukaan ole koskaan huolinut niin paljon piirrustuksistani, kuin hän. Hän näyttää minulle, missä ne ovat virheelliset, ja neuvoo minua, kuinka saan ne oikeiksi, niinkuin hän todella katsoisi sitä tärkeäksi asiaksi; ja tärkeä se onkin, niinkuin tiedät, Elsa, koska minä aion kerta ommella ja auttaa vanhempia, niinkuin sinä. Eikä kukaan ole koskaan ollut niin hyvä Nix'ille, kuin hän. Hän otti tuonaan koiran syliinsä ja veti ulos puikon, joka oli tehnyt sen nilkuksi. Tätä Nix ei olisi sallinut keneltäkään muulta kuin minulta. Nix pitää herra Reichenbachin sangen hyvänä, ja niin minäkin. Herra Reichenbach on paljon viisaampi, luullakseni, kuin Ulrich, joka kiusaa Nix'iä eikä ole eroittavanansa kissojani lehmistäni; eikä herra Reichenbach minusta ole paljoa vanhempi; paitsi sitä, minä en soisi, että Elsamme asuisi askeltakaan kauempana poissa."
Ja Thekla kiipesi ylös syliini ja suuteli minua, sillä aikaa kuin Nix seisoi takajaloillansa ja haukkui, silmin-nähtävästi ajatellen, että tämä oli suuri tilaisuus. Niin että ainakin kaksi perheestämme on antanut suostumuksensa.
Mutta ei kukaan heistä kaikista tiedä vielä, mitä herra Reichenbach sanoi minulle, kun seisoimme hetken aikaa akkunan luona, ennenkuin hän lähti tänä iltana. Hän sanoi:
"Elsa, Jumala se on, joka antaa minulle tämän ilon. Aivan siitä illasta saakka, jolloin te kaikki tulitte Wittenbergiin, ja minä näin, kuinka sinä hellästi autoit vanhoja ja neuvoit nuoria etkä koskaan hämmentynyt tässä tohussa, vaan kerkesit aina kiittämään kaikkia vähäisestäkin hyvästä työstä taikka auttamaan jokaista, joka joutui vaan vähäiseen pulaan — aivan siitä saakka minä ajattelin, että sinä olit tämän kodin valo, ja rukoilin Jumalaa, että Hän kerran tekisi sinut minun kotini valoksi."
Voi! tämä osoittaa, kuinka rakkaus peittää ihmisten viat; mutta hän ei tuntenut Fritziä eikä paljon Evaakaan. He olivat kotimme todellinen päivänpaiste. Kuitenkin tahdon minä kaikissa tapauksissa Jumalan avulla koettaa parastani tehdäkseni herra Reichenbachin kotia valoisaksi.
Mutta kaikkein paras asia on se, että minä en pelkää vastaan-ottaa tätä siunausta. Minä uskon, että se on Jumala, joka sanomattomasta rakkaudestansa, niinkuin T:ri Luther sanoo, on antanut sen enkä minä pelkää, että Hän katsoo minua liian onnelliseksi.
Ennenkuin T:ri Luther rupesi rippi-isäkseni, minä en olisi suinkaan tietänyt, kääntyisikö tämä siunaukseksi vai kiroukseksi; vaan nyt minä en pelkää. Kahle näyttää pudonneen pois sydämeltäni ja verho silmistäni, ja minä voin nimittää Jumalaa isäksi ja pelkäämättä vastaan-ottaa kaikki Häneltä.
Minä tiedän, että Gottfriedin tunteet ovat samat. Koska minulla ei milloinkaan ollut mitään kutsumusta korkeampaan hengelliseen elämään, on se erityinen armo minua kohtaan, että olen löytänyt semmoisen uskonnon, joka saattaa aivan jokapäiväisen tyttöraukan rakastamaan Jumalaa ja etsimään Hänen siunaustansa.
Kesäkuulla.
Äitimme on tällä viikkoa pitänyt minulle koko joukon sydämellisiä puollustuspuheita siitä, että hän sanoi Gottfriedia (herra Reichenbach pyysi, että minä nimittäisin häntä niin) vanhaksi, paljaspäiseksi, vähänläntäiseksi ja totiseksi.
"Kuule, lapseni, minä tarkoitin vaan, etten tahtonut, jotta sinä suostuisit häneen meidän tähtemme. Ja viimeistä lukua on hän, niinkuin sinä sanot, tuskin ensinkään paljaspäinen; ja sanotaan, että kaikki semmoiset miehet, jotka ajattelevat paljon, kadottavat hiuksensa varhain; ja minä olen varma, ettei se ole mikään etu, kun aina puhuu; eikä kaikki voi olla yhtä pitkät kuin Fritzimme ja Kristoferimme."
"Ja viimeistä lukua, rakas äiti", sanoi äidin-äiti, "Elsa ei valinnut herra Reichenbachia sinun tähtesi; mutta oletko sinä aivan varma, ettei Reichenbach valinnut Elsaa hänen isänsä tähden? Hän otti aina niin hartaasti osaa höyrypumppuun!"
Äitimme ja minä näemme mielihyvällä sen hiljaisen vaikutuksen, joka näyttää olevan herra Reichenbachilla Kristoferin suhteen. Tämän kumppanit ja myöhäiset kotiintulot ovat tätä aikaa usein tuottaneet meille paljon huolia. Kristofer luottaa myöskin häneen, koska hän ei ole pappi eikä juuri suuresti suosi munkkeja ja luostareita; eikä herra Reichenbach ole sinnepäinkään niin levoton Kristoferin puolesta, kuin me pelokkaat, hätäiset naiset jo rupesimme olemaan. Hän vakuuttaa, että Kristoferissa on hyvä alku; ja hän sanoo, etteivät parhaatkaan mallit ole kullan näköisiä, ennenkuin ne puhdistetaan. Meidän, naisten, joitten täytyy katsella kaikkia kaukaa rauhallisista kodoistamme, on niin vaikea eroittaa sulatus-uunien hehku tulipalon liekeistä.
Wittenbergissä, Syyskuulla 1513.
Tänä aamuna herra Reichenbach, Kristofer ja Ulrich von Gersdorf (joka on opiskellut täällä jonkun aikaa) palasivat aivan innoissaan jostakin väittelystä, jonka T:ri Luther ja muutamat Erfurtin tohtorit ja professorit olivat keskenänsä pitäneet.
Minä en tiedä, ymmärränkö minä aivan selvästi, mistä puhe oli; mutta he näyttivät pitävän asiaa hyvin tärkeänä.
Meidän talomme on viime aikoina muuttunut melkein kokouspaikaksi; osittain, luullakseni, isäni sokeuden vuoksi, joka aina takaa, että joku on kotona meillä.
Näyttää siltä kuin T:ri Luther moittisi yliopistojen vanhaa opetustapaa. Tämä tekee, että vanhemmat professorit katsovat häntä vaaralliseksi mailmanparantajaksi, sillä välin kuin nuoremmat riemuitsevat hänestä, ikäänkuin sankarista, joka taistelee heidän puolestansa. Vaan kuitenkin ovat ne vallat, joita T:ri Luther pyytää asettaa entiseen arvoonsa, vanhemmat kuin ne, joita hän ahdistaa. Hän vaatii, ettei mitään muuta hyväksytä teologisen totuuden ohjeeksi, kuin Pyhä Raamattu. Minä en ymmärrä, miksi tästä niin suurta riitaa tarvitaan, sillä minä luulin, että koko meidän uskomme perustui Pyhään Raamattuun. Arvatakseni ei ole niin laita; mutta jollei, mihin se siis perustuu? Minun täytyy kysyä tätä Gottfriedilta joskus, kun olemme kahden kesken.
Tänpäiväinen väitös tapahtui Wittenbergin arkki-diakonin T:ri Andreas
Bodenstein'in, T:ri Lutherin ja Eisenachin T:rin Jobocus'en välillä.
Viime mainittu on T:ri Lutherin vanha opettaja ja nimitetään
Trutbetteriksi. T:ri Carlstedt itse näytti, niin sanotaan, kokonaan
voitetulta; ja T:ri Jobocusen suu tukittiin, ja hän palaa takaisin
Erfurtiin.
Ylioppilaat ovat ihastuksissa. Pääkohta, jota T:ri Luther hätyyttää, näyttää olevan Aristoteles, joka oli pakanallinen Kreikkalainen. Minä en ymmärrä, miksi nämät kirkon tohtorit niin kiivaasti puollustavat häntä; mutta herra Reichenbach sanoo, että koko koulu-opetus ja koko ane-oppi perustuvat jollakin lailla tähän Aristoteleesen, ja että T:ri Luther tahtoo poistaa kaikki, mitä seisoo ylioppilaitten ja Pyhän Raamatun välillä.
Ulrich von Gersdorf sanoi, että meidän tohtorimme väittelee samaan tapaan, kuin hänen setänsä, Frans von Sickingen, taistelee. Hän seisoo, niinkuin paikalla, jonka hän tietää lujaksi; ja sitten, kun hänen vastustajansa ovat väsyneet eivätkä koeta järkähyttää häntä, syöksee hän yhtäkkiä alas heidän päällensä ja pyyhkäisee heidät pois, niinkuin vuorivirta.
"Mutta hänen suuri salaisuutensa näyttää olevan se", muistutti Kristofer, "että hän uskoo jokaiseen sanaan, jota hän lausuu. Hän puhuu, niinkuin muut ihmiset tekevät työtä, että joka isku on kantaan osattu."
Vaan Gottfried lausui vakavasti: "hän taistelee Jumalan taisteloa meidän aikamme kirjanoppineita ja Farisealaisia vastaan; ja, joko hän kukistaa taikka kukistetaan, taistelo on voitettava. Se on taistelo, ei ainoastaan vääryyttä vastaan, vaan totuuden puolesta, että se pysyisi siinä asemassa, jonka se on saavuttanut."
"Kun kuuntelen häntä", lausui Ulrich, "soisin minä, että ylioppilas-aikani olisi ohitse, ja minä pääsisin Thüringin metsän vanhaan linnaan, että saisin antaa kaikille hyville yrityksille uuden vauhdin. Hänestä opin, että silloin mailman suuria taisteloita taistellaan, kuin jokainen voittaa Jumalan viholliset omassa sydämessään ja kodissaan. Hän puhuu Aristoteleesta ja Augustinista, mutta minä ajattelen sen johdosta laiskuutta ja hirmuhallintoa linnassamme, talonpoikien kurjuutta ja sorrettua tilaa, joka on minulle, mitä Aristoteles ja koulumiehet ovat hänelle."
"Ja minä", sanoi Kristofer, "ajattelen, kun hän puhuu, kirjapainoamme, siksi kuin jokapäiväinen toimeni siinä näyttää olevan paras työ, mitä minä voin tehdä; ja kirjanpainajan virka, kun saa lennättää semmoisia sanoja, kuin hänen, kautta mailman, tuntuu jaloimmalta asialta koko maan päällä."
"Mutta hänen luentonsa taistelevat hyvän taistelon vielä paremmin, kuin hänen väitöksensä", muistutti Gottfried. "Näissä väitöksissä hän puhdistaa mailman vihollisesta; mutta Psalmien ja Romalaisepistolan selityksissään käy hän sisällistä sotaa ja puhdistaa sydämen niistä valheista, jotka eroittivat sen Jumalasta. Kun hän ahdistaa Aristotelesta, johdattaa hän sinua raamatun, totuuden lähteen luo; kun hän puhuu vanhurskauttamisesta uskon kautta, johdattaa hän sinua Jumalan, pyhyyden ja autuuden ainoan lähteen luo."
"Kerrotaan, että T:ri Jodocus parka on käynyt aivan kipeäksi harmista, kun hän voitettiin", lausui Kristofer; "ja että monta katkeraa puhetta lasketaan Erfurtissa T:ri Lutherista."
"Mitä se haittaa", vastasi Ulrich, "kun yhä enemmän ylioppilaita tulvaa joka taholta Saksasta Wittenbergiin, ja Augustinin-luostari jo on täynnä nuoria munkkeja, jotka lähetetään tänne eri luostareista opiskelemaan Lutherin johdolla? Kansakunnan nuoriso ja voima on meidän puolellamme. Kuolleet haudatkoot kuolleensa."
"Voi, lapset", lausui äidin-äiti, katsahtaen ylös kutimestaan, "tämä on hautajais-saatto, jota kestää kauan. Nuoret puhuvat aina vanhoista, niinkuin nämät olisivat syntyneet vanhoina. Luuletteko, etteivät meidän sydämemme koskaan ole sykkineet vahvasti toivosta, ja ettemme me ole koskaan taistelleet lohikäärmeitä vastaan? Vanha käärme ei ole kuitenkaan vielä tapettu. Eikä hän suinkaan ole kuollut, kun me olemme kuolleet ja te olette vanhat ja teidän lapsenlapsenne astuvat vanhan taisteloon, luullen, että he taistelevat ensimäistä taisteloa, jonka mailma on nähnyt, ja voittavat viimeisen vihollisen."
"Ehkä ei", sanoi Gottfried; "mutta viimeinen vihollinen voitetaan joskus, ja kuka tietää, kuinka pian?"
Wittenbergissä, Lokakuulla 1513.
Meidän kunnioituksemme ja rakkautemme T:ri Lutheria kohtaan liittävät herra Reichenbachin ja minut lujasti yhteen.
T:ri Luther selittää paraikaa luennoissaan Romalaisepistolaa ja Psalmeja, ja kun istun rukkini ääressä taikka ompelen, lukee Gottfried minulle usein muistoonpanojansa näistä esitelmistä taikka kertoo minulle, mistä niissä on puhuttu. Tämä lohduttaa minua myöskin, koska hänellä on niin monta ajatusta ja epäilystä, jotka huolettaisivat minua hänen puolestaan, jollei hän olisi T:ri Lutherin ystävä. Ne ovat niin uudet ja oudot minulle; ja asiain niin ollen, minä en koskaan uskalla puhua niistä äidilleni.
Gottfried väittää, että suuria muutoksia ja parannuksia kaivataan kovasti kirkossa. Hän arvelee myöskin, ettei Kristofer ole aivan väärässä, kun hän moittii useita pappeja ja munkkeja, jotka, niinkuin hän sanoo, elävät semmoista elämää, joka on häväistys kristikunnalle.
Mutta etupäässä häntä inhottaa aneitten myyminen, jota T:ri Tetzel nyt harjoittaa useissa Sachsin kaupungeissa. Hän vakuuttaa, että se on hävytöntä valeitten kaupittelemista, ja että useimmat sivistyneet ja ylhäiset suurissa kaupungeissa ajattelevat samoin. Lisäksi hän kertoo minulle, että eräs kelpo mies, teologian prosessori — T:ri Johan von Wesel — julkisesti saarnasi niitä vastaan noin viisikymmentä vuotta takaperin Erfurtin yliopistossa ja jälestäpäin Wormsissa ja Mainzissa; sekä että Johan von Goch ja muut pyhät miehet aivan ankarasti vastustivat niitä.
Kun kysyin, eikö paavi ole hyväksynyt niitä, vastasi hän, että, jos tekee mieli tietää, mikä paavi on, tarvitsee lähteä Romaan. Hän oli käynyt siellä nuoruudessansa, ei pilgrimiretkellä, vaan kauppa-asioissa, ja hän jutteli minulle, että se pahuus, jonka hän näki siellä, erittäin silloisen paavin, Borgian, huonekunnassa, synnytti hänessä moneksi vuodeksi vihaa jo uskonnon nimeäkin vastaan. Hän oli, jatkoi hän, parhaasta päästä T:ri Lutherin kautta ruvennut uudestaan tuntemaan, että löytynee semmoinen uskonto, joka ei ole mikään synnin peite, vaan kehoitus pyhyyteen.