XV.
Fritzin kertomus.
Augustinin-luostarissa Mainzissa, Marraskuulla 1517.
Kuusi vuotta on kulunut siitä, kuin kirjoitin mitään tähän vanhaan aikakirjaani, ja kun avaan sen jälleen täällä luostarin hiljaisuudessa, ovat ensimäisten sivujen kirjaimet jo vaalenneet ijästä; kuitenkin lähtee niistä kummallisen tuttava lemu, ikäänkuin varhaisen kevään kukista. Lapsuuteni ja koko sen viaton yksinkertaisuus, nuorunteni ja kaikki sen moninaiset näky-alat ja rohkeat, hehkuvat toiveet palaavat taas eteeni. Lapsuuteni on niinkuin yksi noista viheriöistä, rauhallisista laaksoista kotipaikkani metsissä, niinkuin laakso syntymä-kaupunkini, Eisenachin, ympäri, jolloin yksi ainoa metsän saares, tyven kaupunki torneinensa kirkonkelloinensa, ja halpa koti, sen rakkaus, surut ja sälyhuoneen hämärän-jutut olivat koko se mailma, jonka minä näin.
Nuoruus astuu eteeni, niinkuin ensimäinen matkani metsän kautta Erfurtin yliopistoon, kun mailma aukeni minulle, ikäänkuin lakeat tuulisten kukkulain alla, kunniakkaitten tekojen kiistatanner, outojen tapausten ja löytöjen rajaton meri, jalon työn ääretön ala.
Sitten tuli toinen, lyhyt väli-aika, jolloin kerran vielä halpa Eisenachin kotini kävi rakkaammaksi ja arvokkaammaksi kuin koko muu avara mailma, ja koko maanpiiri ja koko elämä näytti muuttuvan pyhäksi ja laajenevan puhtaan, hurskaan, rakastavan tytönsydämen valossa. Minä en ole perästäpäin nähnyt mitään niin taivaan kaltaista, kuin hän oli. Mutta nyt tuli tuo suuri onnettomuus, joka jakoi minun elämäni kahtia ja teki kodin ja mailman niinkuin kielletyksi maaksi minulle.
Aluksi minä en tämän jälkeen tohtinut moneen vuoteen ajatella Evaa. Mutta Roman pilgrimimatkani perästä minä rohkenen muistaa häntä jälleen. Minä kiitän Jumalaa joka päivä, ettei mikään voi poistaa tätä puhtauden ja rakkauden kuvaa minun sydämestäni. Jollei tämä olisi ollut ja jollen olisi muistanut T:ri Lutherin miehuullista, vilpitöntä hurskautta, olisi semmoisia aikoja ollut, jolloin itse totuuden ja pyhyyden oleminen maan päällä olisi tuntunut mahdottomalta. Semmoiselta turmeluksen vyyhdeltä on mailma näyttänyt minusta.
Kuinka usein on tuo vähäinen, halpa takan tuli, joka loisti vanhan kotini akkunoista, pelastanut minut haaksirikosta, kun "ei pitkään aikaan aurinko eikä tähdet näkynyt, vaan kova myrsky ahdisti minua."
Sillä minä olen näinä vuosina elänyt sen esiripun takana, joka peittää kaikki mailmalta, olen ollut mitätön munkki raukka, jonka vuoksi ei kukaan ole viitsinyt vaivata itseään naamareilla taikka valepuvuilla. Minä olen paitsi sitä ollut monta monituista hetkeä rippi-istuimessa. Minä olen ollut sakaristossa ennen messua ja luostarin juhlissa jälkeen sen. Minä olen viettänyt kuukausia kerran vielä kristikunnan keskuksessa, itse Romassa, jossa anekirjeet, jotka nyt hämmentävät koko Saksanmaata, laitetaan, ja jossa synninpäästöistä saadut rahat kulutetaan, ei kokonaan Pietarin kirkon rakentamiseen eikä pyhiin sotiin Turkkilaisia vastaan!
Kiitos Jumalan, että yksi ääni viimein on nousnut tätä julkista, kauheata valhetta vastaan — T:ri Lutherin rehellinen ääni. Se kaikkuu yli koko maan. Minä olen juuri lähettiläänä matkustanut ympäri maata, ja minun on ollut tilaisuus huomata, mitä thesit vaikuttivat.
Ensimäisen kerran minä kuulin niistä puhuttavan yhdessä saarnassa jossakin Dominikanein kirkossa Baierissa.
Saarnaaja nimitti T:ri Lutheria, parjasi thesejä suorastaan pirun keksinnöksi ja ilmoitti, että niitten kurja tekiä saa alhaisemman sijan helvetissä kuin kaikki väärä-uskolaiset järjestänsä Simon Maguksesta alkaen.
Seurakunta oli kiihdyksissä ja keskusteli tästä, kun se hajosi. Muutamat kummastelivat hurskaasti, kuka tämä uusi väärä-uskolainen oli, joka oli pahempi, kuin itse Huss. Toiset miettivät, mikä tämä uusi myrkyllinen oppi oli; ja useat ostivat kappaleen theseistä saadaksensa nähdä.
Augustinin-luostarissa väiteltiin ahkerasti niistä sinä iltana. Melkoinen joukko munkeista riemuitsi sentähden, että Tetzel ja Dominikanit nyt saivat ankaran täräyksen. Toiset iloitsivat ja arvelivat, että näitä sanoja he olivat vuosikausia halanneet kuulla. Useat ihmettelivät, että ihmiset pitivät niin suurta menoa niitten tähden, vaikkei niissä ollut mitään muuta, kuin mitä kaikki rehelliset ihmiset maassa aina olivat ajatelleet.
Muutamia päiviä tämän jälkeen olin vieraana Ruprecht Hallerin luona, joka on pappina yhdessä Franken'in kylässä. Hiljainen ja häveliäs nainen, varreltaan nuorekas, mutta muodoltaan riutunut ja alakuloinen, valmisti illallisemme, ja sillä välin kuin hän katti pöytää, rupesin minä puhuman papin kanssa Lutherin theseistä.
Hän viittasi minua olemaan vaiti ja käänsi kiireesti keskustelun toisaallepäin.
Kun jäimme kahden kesken, selitti hän minulle syynsä. "Minä annoin hänelle viime viikolla rahaa anekirjeesen ja hän osti yhden joltakulta T:ri Tetzelin kumppanilta", kertoi hän; "ja kun hän tuli kotiin, näytti hänen mielensä keveämmältä, kuin mitä olen vuosikausiin nähnyt, siitä kuin Jumala rankaisi meidät synneistämme ja pikku Dietrich kuoli. Minä en soisi millään lailla, että tämä vähäinen lohdutus riistettäisiin häneltä, olipa se tosi taikka väärä."
Tämä oli surullinen juttu, tavallinen kyllä joka kaupungissa ja kylässä, mitä syntiin tulee, ja ainoastaan tavaton siihen kaipaukseen katsoen, joka vielä asui rikollisten sydämessä ja tarkoitti parempaa tilaa.
Minä esittelin, että nainen palaisi sukulaistensa luo taikka menisi luostariin.
"Hänellä ei ole mitään sukulaisia, jotka vastaan-ottaisivat häntä", vastasi pappi; "enkä minä ikinä lähetä häntä nunna-joukon ylenkatsottavaksi ja kuritettavaksi — ei ikinä!"
"Mutta hänen sielunsa!" minä sanoin, "ja teidän?"
"Laupias Herramme vastaan-otti semmoisia", hän vastasi melkein tuimasti, "ennemmin kuin Farisealaisia."
"Semmoiset vastaan-ottivat Hänet!" lausuin minä tyvenesti, "mutta Hänet vastaan-otettuaan he menivät pois eivätkä tehneet sotia enää."
"Mutta koska Jumala on sanonut, että pappi teki syntiä, jos hän nai?" hän kysyi; "ei Vanhassa Testamentissa, sillä pappi Elkanan ja Hannan poika palveli Herraa temppelissä, niinkuin ehkä pikku Dietrich'imme", hän lisäsi matalalla äänellä, "nyt palvelee Häntä Hänen temppelissään. Ja missä paikassa Uudessa Testamentissa sitä kielletään?
"Kirkko kieltää sen", minä sanoin.
"Mistä ajasta saakka?" hän kysyi. "Tämä asia koskee aivan likeltä sydäntäni, niin että olen koettanut päästä sen perille. Sataa vuotta takaperin, minä olen lukenut sen, ennen paavi Hildebrand'in aikoja, oli monella kyläpapilla laillinen vaimonsa, jota hän rakasti, niinkuin minä rakastan Bertaa; sillä Jumala tietää, ettei hän enkä minä ole milloinkaan rakastanut ketään muuta."
"Tyydyttääkö tämä hänen omaatuntoansa?" minä kysyin.
"Välisti", hän vastasi katkerasti, "mutta vaan välisti. Parhaasta päästä hän elää niinkuin kirouksen alla, peläten mitään hyvää vastaan-ottamasta ja taipuen jokaiseen suruun, niinkuin katkeraan palkkaan ja tulevan kauhean koston esimakuun."
"Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä", sanoin minä hiljalleen.
"Mutta mimmoinen on niitten rangaistus oleva, jotka sanovat synniksi, mitä Jumala pyhittää", hän lausui, "ja tuottavat huolta ja saastutusta niin puhtaisin sydämiin, kuin hänen?"
Kun hän paraikaa puhui, astui nainen huoneesen ja oli varmaan kuullut hänen sanansa, sillä hänen vaaleat kasvonsa menivät tulipunaisiksi. Kun hän kääntyi pois, vapisi koko hänen ruumiinsa pidätetystä nyyhkytyksestä. Mutta jälestäpäin, kun pappi lähti huoneesta, tuli hän minun luokseni ja lausui, katsellen minua surullisilla, lakastuneilla silmillänsä: "te sanoitte, että muutamat epäilevät anekirjeitten voimaa? Mutta epäilettekö te? Minä en voi luottaa häneen", hän lisäsi lempeästi, "hän ei hennoisi sanoa sitä jos hän ajattelisi niin."
Minä olin kahden vaiheilla mitä vastata. Minun ei käynyt valetta puhuminen; ja noitten tutkivien, totisten silmien edessä jokainen paon yritys olisi ollut turha.
"Te ette usko, että tämä kirje hyödyttää minua", hän lausui; "enkä minäkään usko." Ja levollisesti astuen takan luo, hän repi anekirjeen palasiksi ja viskasi sen tuleen.
"Älkäät kertoko tätä hänelle", hän sanoi; "hän luulee, että se lohduttaa minua."
Minä koetin muutamilla sanoilla viitata siihen, että katumus ja anteeksi-antamus olivat kaikkien saatavana.
"Minun katumukseni", hän arveli, "vaatisi, että minä jättäisin hänet, eikö niin?"
Minä en voinut kieltää.
"Minä en jätä häntä koskaan", hän vastasi semmoisella tyvenyydellä, joka pikemmin oli vakavan päätöksen, kuin himojen kaltainen. "Hän on uhrannut elämänsä minun tähteni; jollen minä olisi ollut, olisi hän ehkä ollut suuri ja kunniassa pidetty mies. Ja luuletteko, että minä jättäisin hänet yksinään kantamaan hukkaan mennyttä elämäänsä?"
Voi! se ei ollut mikään ylenkatseen taikka kurituksen pelko, joka pidätti häntä luostarista.
Vähän aikaa minä olin ääneti. Minä en uskaltanut moittia eikä lohduttaa. Viimein minä sanoin: "elämä, olipa iloinen taikka surullinen, on hyvin lyhyt. Pyhyys on paljoa parempi, kuin onni täällä, ja pyhyys tuottaa onnea tulevassa elämässä. Jos tuntisitte, että se olisi hänen hyväksensä, olisitte valmis tekemään kaikki, maksoi se teille mitä maksoi, ettekö olisi?"
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelin. "Te luulette siis, että minussakin vielä löytyy jotakin hyvää!" hän lisäsi. "Jumala teitä siitä siunatkoon!" ja hän lähti ääneti huoneesta.
Viisi sataa vuotta takaperin näitten molempain elämä olisi ollut pyhä, kunnioitettava ja onnellinen; vaan nyt!
Minä jätin talon raskaalla sydämellä ja enemmän hämmentyneellä mielellä, kuin ennen.
Mutta nuot vaaleat, kuihtuneet kasvot; nuot syvät, surulliset, uskolliset silmät; ja tuo otsa, joka olisi voinut olla yhtä puhdas, kuin St. Agnesin, ovat vaivanneet minua usein jälestäpäin. Ja joka kerta, kuin ajattelen sitä, minä sanon:
"Jumala olkoon armollinen heille ja minulle, syntisille!"
Sillä eikö minun omalla hyvällä, puhtaalla, hurskaalla äidilläni ollut melkein yhtä katkeria epäilyksiä ja arveluksia? Eikö hänkin peräti usein elänyt niinkuin kirouksen alla? Kuka taikka mikä on luonut tämän varjon niin moneen kotiin? Kuka, joka tuntee monen luostarin sisällisen elämän, rohkenee väittää, että ne ovat pyhemmät, kuin kodit? Kuka, joka on elänyt munkkien ja nunnien parissa taikka ollut niitten rippi-isä, rohkenee väittää, että heidän sydämensä ovat taivaallisemmat, kuin miehen ja vaimon, isän ja äidin? Voi! tuon papin epäilykset eivät ole mitään uutta minulle. Mutta minä en uskalla ajatella niitä. Sillä jos munkki-elämä on valhe, miksi minä olen uhrannut toiveita, jotka valloittivat kaikki ajatukseni ja olisivat voineet olla niin puhtaat?
Kaipaus on taakka, jonka urhoollisen miehen tulee luoda selästänsä. Mitä se tekee minun halvan elämäni? Mutta kun näkee, kuinka pahuus häpeällisesti hallitsee aivan pyhissä paikoissa, ja epäilykset, ehkä perättömät, synkistyttävät puhtaimpiakin sydämiä, kuka julkenee murehtimatta katsella näitä asioita? Semmoiset rikokset, joita pakanatkin olisivat kammonneet, sovitetaan muutamilla florineilla; semmoiset synnit, joita tuskin Pyhä Raamattukaan näyttää paheksivan, vaivaavat arkoja omiatuntoja, niinkuin rikokset! Mikä on tämän häiriön loppu oleva?
Seuraavan illan minä vietin vanhan ritarin, Otto von Gersdorfin, linnassa Thüringin metsässä. Hän toivotti minua hyvin vieraanvaraisella tavalla tervetulleeksi pöytäänsä, jossa pulskea vanha leski-rouva, hänen sisarensa, piti emännyyttä.
"Mitä kaikki nämät puheet T:ri Lutherista ja hänen theseistänsä ovat?" hän kysyi; "lienee vaan, arvatakseni, joku vähäinen riita munkkien välillä! Ja kuitenkin veljenpoikani Ulrich luulee, ettei maan päällä löydy semmoista miestä, kuin tuo pikkuinen veli Martin. Te, hyvät Augustinilaiset, ette soisi, että Dominikanit saavat koko voiton; sekö se on?" hän kysyi nauraen.
"Se ei ainakaan ole syy T:ri Lutherin menetykseen", minä vastasin; "minä en usko, että hän huolii rahoista enemmän kuin ilman linnut."
"Ei, veli", lausui rouva; "muista niitä ihania sanoja, joita
Chriemhildimme luki meille hänen kirjastansa Herran Rukouksesta."
"Kyllä sinä ja Ulrich ja Chriemhild ja Atlantis", jatkoi ijäkäs ritari, "te olette kaikki yhtä laatua; pikkuinen munkki on lumonnut teidät kaikki."
Sydäntäni sykähti, kun kuulin sisarteni nimet.
"Tunnetteko, hyvä rouva, Chriemhild ja Atlantis Cottaa?" minä kysyin.
"Tule, veljenpoika Ulrich", lausui ritari nuorelle miehelle, joka juuri palasi metsästyksestä ja astui etuhuoneesen; "ja kerro tälle kunnon veljelle kaikki, mitä sinä tiedät Fräulein Chriemhild Cottasta."
Meistä tuli pian hyvät ystävät; ja kauan aikaa sen jälkeen, kuin vanha ritari ja hänen sisarensa olivat menneet levolle, valvoimme, Ulrich von Gersdorf ja minä, ja puhuimme T:ri Lutherista, hänen jaloista sanoistaan ja teoistaan, ja nimistä, jotka olivat vielä kalliimmat meille molemmille, kuin hänen.
"Te olette siis Fritz", hän sanoi miettiväisesti tuokion perästä; "se josta he kaikki mielellään kertovat ja jonka vertaista he eivät luule missäkään löytyvän. Te olette se jota, Chriemhildin puheen mukaan, hänen äitinsä olisi tahtonut naimisiin tuon enkeli-neitsyen Eva von Schönbergin kanssa, joka nyt on nunnana Nimptschenissä. Teidän virsikirjanne ja 'Theologia Teutsch'inne' hän otti mukaansa luostariin. Minua ihmeyttää, että maltoitte luopua hänestä ja rupesitte munkiksi", hän jatkoi; "teidän kutsumuksenne oli varmaan hyvin vahva."
Tällä hetkellä se tosiaan tuntui sangen heikolta. Mutta vaikka olisin saanut koko mailman, en olisi tahtonut, että hän huomaisi sen, ja minä sanoin niin vakavalla äänellä, kuin suinkin mahdollista: "minä luulen, että se oli Jumalan tahto."
"No", hän jatkoi, "jokaisen on hyvä, kun on saanut nähdä hänet ja viedä tämän puhtauden ja hurskauden kuvan muassaan luostariin taikka kotiin. Parempi, kuin mikään pyhimysten taulu, on pitää näitä enkelinkaltaisia lapsellisia kasvoja sydämessään, ja tätä ääntä, joka oli suloinen, kuin urkujen soitto."
"Niin on", minä lausuin enkä olisi enää saanut sanaakaan sanotuksi. Onnekseni rupesi hän juttelemaan muista asioista, ja piti pitkiä puheita pikku Chriemhildinsä kauneudesta ja hyvyydestä, jonka kanssa hän aikoi tulevana vuonna mennä naimisiin. Tällä välin ainoastaan kaksi ajatusta pysyi selvänä minussa, nimittäin, mitä äitini oli toivonut Evan ja minun suhteeni sekä että Eva oli ottanut minun "Theologia Teutschini" mukaansa luostariin.
Kesti muutamia päiviä, ennenkuin minun onnistui siirtää nämät suloiset, viattomat, hyvin tunnetut kasvot niille pyhille, ylhäisille sijoille sydämessäni, jossa minä voin ilman vaaratta katsella niitä.
Mutta minä luulen, että Ulrich piti minua erittäin hartaana kuunteliana, sillä noin tunnin kuluttua sanoi hän:
"Te olette kärsivällinen ja hyvänluontoinen munkki, kun näin kuuntelette lempijuttujani. Hän onkin teidän sisarenne, ja minä soisin, että olisitte läsnä häissämme. Mutta kaikissa tapauksissa lienee Chriemhildin ja heidän kaikkien hauska saada nauttia Fritzistä."
Minä olin aikonut lähteä Wittenbergiin muutamaksi päivää, mutta tämän keskustelun jälkeen en uskaltanut kohta lähteä. Minä palasin Tübingin yliopistoon rauhoittamaan mieltäni vähäisen kreikalla ja hebrealla mainion Reuchlin'in johdolla, koska se on generali-vikariuksemme tahto, että lukisin näitä kieliä.
Tübingissä T:ri Lutherin theseistä väitettiin joka paikassa. Oppineet miehet riemuitsivat niistä, koska ne ahdistivat sivistymättömyyttä ja taitamattomuutta; suorat, vilpittömät miehet tervehtivät niitä niinkuin vastaväitettä valheen ja petoksen järjestelmää vastaan; jumaliset miehet kiittivät Jumalaa niistä, koska ne puollustivat hurskautta ja totuutta. Ylioppilaat vastaan-ottivat innolla T:ri Lutheria, niinkuin uuden aikakauden ruhtinasta; iso-ikäinen Reuchlin ja useat professorit myönnyttivät, että hän hätyyttää vanhoja vihollisia uudelta taholta.
Täällä minä kävin muutamia kertoja nuoren Tohtori Filip Melancthonin luentoja kuuntelemassa (hän oli vaan yhdenkolmatta vuoden vanha, vaikka hän oli jo neljä vuotta ollut tohtori), siksi kuin hän kutsuttiin Wittenbergiin, johon hän saapui Elokuun 25 p. 1518.
Minä olin samaan aikaan lähetetty veljeskunnan asioissa Augustinin-luostariin Wittenbergiin, että olin läsnä, kun hän tuli. Kaikki pettyivät kovasti toiveissaan, kun ensin näkivät hänet. Olikohan tuo vähänläntäinen, nöyrän näköinen nuorukainen se suuri, oppinut mies, jota Reuchlin oli ylistänyt niin paljon ja jonka ky'ystä vaaliruhtinas Fredrik odotti niin suuria hedelmiä uudelle yliopistollensa?
T:ri Luther oli ensimäisiä, jotka huomasivat, mitkä aarteet kätkyivät tämän vähäpätöisen ulkomuodon alla. Mutta ensimäinen latinainen puhe, jonka Melancthon piti neljä päivää tulonsa jälkeen, ihastutti kaikkia; ja ennen pitkää hänen luentosalinsa oli täpötäynnä väkeä.
Tästä haastelivat kaikki, kun ensin saavuin Wittenbergiin. Tuloni vanhaan kotiini tuntui minusta varsin kummalliselta. Niin korkea ajan ja asianhaarain aita oli kohonnut minun ja omaisteni väliin!
Elsa, joka nyt näytti niin emännän kaltaiselta avaintensa, varahuoneittensa, suuren taloutensa ja kahden lapsensa, pikku Fritzin ja Greetan kanssa, oli sydämessään juuri sama minulle, kuin jolloin erosimme ensimäistä Erfurtin lukukauttani varten. Hänen rehellisillä, lempeillä, sinisillä silmillänsä oli aivan sama katse. Mutta hänen ympärillänsä oli kokonainen uusi mailma vieraita, vieraita minulle, niinkuin hänen oma uusi elämänsä, jonka kanssa minulla ei ollut minkäänlaista yhteyttä.
Chriemhildissä ja nuoremmissa lapsissa näytti vanhemman veljen muisto ja papin kunnioitus riitelevän keskenänsä. Kristofer katseli minua säälin ja kunnioituksen sekaisella hämmennyksellä, joka esti minua ystävällisemmin häntä lähestymästä.
Ainoastaan äidin käytös minua kohtaan oli samanlainen, kuin ennen. Hän näytti vaan paljon vanhemmalta ja heikommalta. Mutta hänen rakkaudessaan oli jonkunlainen kiihkeä hellyys, joka haavoitti minun sydäntäni enemmän kuin katkerimmat nuhteet. Minä näin hänen silmiensä äänettömästä ja kiinteästä katselemisesta, kuinka kovasti hän oli kaivannut minua.
Isäni ei ollut suuresti muuttunut, paitsi että hänen tuumansa näyttivät antavan hänelle uutta ja hiljaista tyydytystä juuri sentähden, että oli mahdoton panna toimeen niitä, ja että hänen ja äidin-äitini väli oli paljon ystävällisempi.
Äidin-äitini kohteli minua alusta hiukan tylysti, mutta hellitti kohta, kun ymmärsimme, kuinka paljon T:ri Lutherin opetus oli vaikuttanut meihin molempiin; eikä hän väsynyt koskaan kuuntelemasta, mitä T:ri Luther oli sanonut ja tehnyt Romassa.
Ainoa, minä tunsin sen, joka olisi ollut kokonaan sama, oli ijäksi mennyt; vaan minä tuskin surin tätä pois-oloa, joka teki, ettei aika päässyt himmentämään tätä kuvaa eikä muutoksen aidat ympäröimään sitä.
Mutta Evasta ei kukaan puhunut minulle, paitsi pikku Thekla, joka ehtimiseen lauloi minulle niitä latinaisia virsiä, joita Eva oli opettanut hänelle, ja kysyi, lauloiko hän niitä ollenkaan samalla tavalla kuin Eva.
Minä vastasin hänelle: "kyllä." Sanat olivat samat, nuotti sama, ja suureksi osaksi hän lauloi niitä samalla lempeällä, kunnioittavaisella, viattomalla tavalla. Mutta pikku Theklan ääni oli syvä, luja ja heleä, kuin rastaan; vaan Evan oli niinkuin kyyhkysen, joka leppeästi kuhertaa kaukana hiljaisessa metsässä — tuskin mikään ääni ensinkään — ruumistunut rukous, niinkuin seisoisit hänen sydämensä kynnyksellä ja kuulisit sieltä sisältä hänen onnellisten, hurskaitten, lapsellisten ajatuksiensa soiton.
Ei, ei mikään voisi milloinkaan palauttaa minulle tämän äänen kaikkua.
Mutta Theklasta ja minusta tuli hyvät ystävät. Hän oli tuskin tuntenut minua vanhastaan. Me rupesimme ystäviksi semmoisina, kuin olimme. Meillä ei ollut mitään jälleen muistettavaa, ei mitään unhotettavaa. Ja serkku Eva oli ollut hänelle, niinkuin taivaan tähti taikka enkeli taikka niinkuin toinen lapsi, jonka Jumala oli lähettänyt hänelle ystäväksi jostakin ihanasta, vanhasta legendasta.
Ylimalkain tämä käyntini vanhassa kodissani haikeutti minua. Minä olin aivan hartaasti rukoillut, että se sija, joka lähtöni kautta jäi tyhjäksi, täytettäisiin; mutta nyt, kun näin sen täytetyksi ja rakkaitten omaisteni elämän menevän vilkasta menoansa, niin ettei minulla ollut siinä mitään sijaa, syntyi minun sydämessäni kolkko maanpakolaisuuden tunto. Jos kuolleitten olisi sallittu tällä tapaa palata, tuntisivatko he jotakin tämänkaltaista? Ei suinkaan pyhät kuolleet. He iloitsisivat, että suru, työnsä tehtyään, lakkaisi olemasta peräti katkera — että tyhjä sija tosin ei täyttyisi (ei mikään todellinen rakkaus voi täyttää toisen sijaa), mutta peittyisi ja kasvaisi hedelmää, niinkuin aika ja luonto peittävät kaikki rauniot.
Mutta hurskaat kuolleet lähtisivät jälleen maan päälle kodista, Isän kodista, jota luostari ei ole, joksi se ei milloinkaan muutu.
Olisin minä sentään mielelläni jäänyt Wittenbergiin. Verrattuna Wittenbergiin koko mailma näytti nukkuvan. Siellä oli aamu; toivon ja toimeliaisuuden ilma ympäröitsi sydäntäni. T:ri Luther oli siellä; ja, joko tieten tai tietämättä, kaikki, jotka odottavat parempia aikoja, näyttävät kääntävän silmänsä häneen.
Mutta minä lähetettiin Mainziin. Matkallani poikkesin vähän tieltä, viedäkseni yhtä uutta T:ri Lutherin kirjaa pappi Ruprecht raukalle Franken'iin. Hänen kylänsä oli keskellä honka-metsää. Kirja oli Herran Rukouksen Selitys saksaksi maallikoille ja oppimattomalle kansalle. Papin talo oli tyhjä; mutta minä panin kirjan puupenkille portinvajaan, kun ensin olin kirjoittanut siihen nimeni ja muutamia sanoja kiitokseksi hänen vieraanvaraisuudestaan. Vaan kun palasin metsän lävitse, näin minä mäeltä laakson toiselta puolen naisen astuvan portinvajaan ja pysähtyvän kirjaa ottaaksensa, jota hän sitten seisaalta luki oven suussa. Kun käännyin pois, seisoi hän yhä samalla paikalla, ja avatun kirjan valkoiset lehdet vilahtelivat esiin pimeästä huoneesta.
Minä rukoilin, että sanat kirjoitettaisiin hänen sydämeensä. Minä tiesin, että siinä oli ihmeellisiä pyhän rakkauden ja armon sanoja, jotka tuottaisivat jälleen toivoa ja puhtautta jokaiseen sydämeen, johon ne kirjoitettiin.
Ja nyt minä olen määrätty tänne Augustinin-luostariin Mainziin Rheinin maakunnissa.
Tällä luostarilla on oma erityinen tarinansa. Täällä löytyy maan-alainen vankihuone, jossa Johan von Wesel kuoli tuskin neljäkymmentä vuotta takaperin (v. 1481) — se vanha mies, joka oli uskaltanut vastustaa anekirjoja ja lausua samanlaisia totuuksia, kuin T:ri Luther nyt puollustaa.
Yksi tämän luostarin ijäkäs munkki, joka oli nuori, kun Johan von Wesel kuoli, muistaa hänet ja on usein puhunut minulle hänestä. Inkvisitorit panivat toimeen oikeudenkäynnin häntä vastaan, ja tämä pidettiin, niinkuin useat muut, salaisesti luostarissa.
Puhuttiin, että hän ylipäänsä peruutti oppinsa, mutta kahta kannetta hän ei puollustuksessaan edes yrittänyt kieltämään. Ne olivat nämät: "ettei se ole munkki-elämä, joka pelastaa munkit, vaan Jumalan armo;" ja "että ainoastaan sama Pyhä Henki, joka innostutti Pyhän Raamatun, voi menestyksellä selittää sitä sydämelle."
Inkvisitorit polttivat hänen kirjansa; josta, niinkuin kertojani jutteli, vanhin itki.
"Miksi", hän arveli, "olivat ihmiset niin vihoissaan hänelle? Hänen kirjoissansa löytyi niin paljon hyvää, ja olivatko ne kaikki poltettavat sen vähäisen pahan tähden, joka oli hyvään sekaantunut? Tämä oli tosiaan ihmisten tuomio eikä Jumalan — ei Hänen, joka olisi säästänyt Sodoman Abrahamin pyynnöstä, kun vaan kymmenen vanhurskasta olisi löytynyt siellä. Voi Jumala!" hän huokaili, "pitääkö hyvän hukkua pahan kanssa?"
Mutta inkvisitorit eivät leppyneet. Kirjat hyljättiin ja poltettiin julkisesti häpeällisellä tavalla; vanhan miehen nimi herjattiin, niinkuin väärä-uskolaisen; ja hän itse pakoitettiin vaikenemaan ja jätettiin luostarin vankihuoneesen kuolemaan.
Minä kysyin munkilta, joka kertoi minulle nämät, mitkä ne erityiset harha-opit olivat, joitten vuoksi Johan von Wesel tuomittiin.
"Luullakseni harha-oppeja kirkkoa vastaan", hän arveli. "Minä olen kuullut hänen lausuvan saarnoissansa, että Kirkko oli muuttumallansa samanlaiseksi, kuin Juudan kansakunta Herramme aikoina. Hän vastusti pappien ja prelatein maallista loistoa — niitä kylmäkiskoisia menoja, joiksi hän väitti jumalanpalveluksen halventuneen, ja sitä tyhjää taika-uskoa, joka oli asetettu todellisen sydämen ja elämän hurskauden sijaan. Hän vakuutti, että suola oli käynyt mauttomaksi, että useat papit olivat varkaita ja rosvoja eikä paimenia; että nyky-aikainen uskonto oli tuskin parempi, kuin Farisealaisten, jotka surmasivat Herramme — oli hengellisen ylpeyden ja ahdasmielisen, itsekkään katkeruuden verho. Hän julisti, että jumalallisella ja kirkollisella vallalla oli aivan toisenlainen arvo; että ulkonainen, tunnustava Kirkko oli eroitettava totisesta, elävästä Kristuksen Kirkosta; että pappien synninpäästön voima oli sakramentillinen eikä tuomarin-omainen. Minä kuulin hänen yhdessä saarnassa Wormsissa sanovan, ettei hän pitänyt Paavia, Kirkkoa eikä Kokouksia minäkään kalliona, johon sopisi uskontoa rakentaa. 'Kristusta yksistänsä', hän lausui, 'minä ylistän. Asukoon Kristuksen sana runsaasti meissä!'"
"Olivatpa ne rohkeita sanoja", muistutin minä.
"Lisäksi", jatkoi ijäkäs munkki, "Johan von Wesel väitti, että mitä Raamattu ei pitänyt syntinä, sitä ei hänkään voinut pitää; kerrotaan myöskin, että hän oli sanonut: 'syö paaston aikana, jos sinun on nälkä.'"
"Tätä lupaa moni munkki tuskin tarvinnee", minä arvelin. "Hänen elämäänsä ei siis tuomittu, vaan ainoastaan hänen oppinsa."
"Minä olin pahoillani", vanhus lausui, "että täytyi tuomita hänet; sillä siitä ajasta saakka minä en ole tähän asti kuullut mitään saarnaa, joka olisi liikuttanut sydäntä, niinkuin hänen saarnansa. Kun hän nousi saarnastuoliin, oli kirkko täpötäynnänsä väkeä. Maallikot ymmärsivät ja kuuntelivat häntä yhtä hartaasti, kuin hengellisetkin. Vahinko vaan, että hän oli väärä-uskolainen, sillä minä en luule koskaan enää saavani kuulla hänen vertaistansa."
"Te ette ole milloinkaan kuulleet T:ri Lutherin saarnaavan?" kysyin minä.
"T:ri Lutherin, joka kirjoitti nuot thesit, joista puhutaan niin paljon?" hän vastasi. "Tulvaako kansa häntä kuuntelemaan ja riippuuko se kiinni hänen sanoissaan, niinkuin ne olisivat elämän sanoja?"
"Kyllä", minä lausuin.
"Siinä tapauksessa", vastasi vanha munkki lempeästi, "olkoon T:ri Luther varoillansa. Tämmöinen oli useain väärä-uskoisten saarnaajien laita. Minä olen kuullut, että Mecheln'in Johan von Goch ja Johan Wessel, joka karkoitettiin Parisista, olivat aivan samassa tilassa. Mutta", jatkoi hän, "jos T:ri Luther joutuu Mainziin, koetan minä päästä kuuntelemaan häntä. Minä soisin, että minun kylmä, kuiva, vanha sydämeni tulisi liikutetuksi samalla tavalla jälleen. Usein, kun luen pyhiä evankeliumeita, kuulen Johan von Weselin sanat jälleen. Veljeni, se oli niinkuin elämän henkäys."
Viimeinen mies, joka uskalsi sanoa koko Saksanmaan edessä, että ihmisen sanaa ei saa asettaa Jumalan sanan rinnalle, ja että Raamattu on ainoa totuuden mitta ja ainoa oikean ja väärän määrääjä — näin hän siis kuoli!
Kuinka käyneekään seuraavan — sen miehen, joka nyt julistaa tätä koko mailman edessä?
Ijäkäs munkki kääntyi takaisin minun puoleeni, kun olimme eronneet, ja sanoi matalalla äänellä:
"Käske T:ri Lutherin ottaa oppia Johan von Weselin esimerkistä. Hurskaat miehet ja suuret saarnaajat muuttuvat aivan helposti väärä-uskolaisiksi itsekään huomaamatta", lisäsi hän, "minä en ole varma, eikö maksaisi vaivaa kuolla vankihuoneessa, kun saarnaa sillä tapaa, kuin Johan von Wesel. Luullakseni minä olisin tyytyväinen jos vaan saisin kuunnella yhtä semmoista jälleen! Käske T:ri Lutherin olla varoillaan; mutta jos hän tulee Mainziin, kyllä minä aion kuunnella häntä."
Mitä hyvää Johan von Weselin sanoissa oli, se ei siis ole hukkunut, vaikka hänen kirjansa poltettiin.
XVI.
Elsan kertomus.
Wittenbergissä, Heinäkuun 13 p. 1520.
Paljon on tapahtunut siitä, kuin viimein kirjoitin, sekä tässä vähäisessä mailmassa että suuressa mailmassa ulkopuolella meitä.
Greetallamme on kaksi pikku veljeä, jotka ovat yhtä kekseliäät rikkomaan kaikkia ja näyttävät hankkivan omaa vahinkoansa yhtä paljon, kuin ennen heidän enonsa samalla ijällä, ja luultavasti ovat Greetalle yhtä suureksi kiusaksi, kuin Kristofer ja Pollux olivat minulle, vaikka hän kovasti rakastaa heitä. Chriemhild on naitu, ja on muuttanut kotiinsa Thüringin metsään. Atlantis on kihloissa erään Schweitziläisen ylioppilaan, Konrad Winkelriedin, kanssa. Pollux on lähtenyt Espanjaan Eisenachissa olevan Cottan kauppahuoneen asioilla, jossa hän on osakas; ja Fritz on käynyt kerran meillä. Siitä on nyt noin kaksi vuotta. Hän oli paljoa vakavampi, kuin ennen. Hän oli usein enemmän kuin vakava, oli niinkuin joku suru olisi painanut häntä. Mutta äitimme ja lasten parissa hän aina oli iloinen.
Pikku Greeta ja eno Fritz tulivat erittäin hyviksi ystäviksi, ja hän kysyy vielä usein minulta, milloin eno palajaa takaisin; eikä mikään huvita häntä enemmän kuin istua polvillani Fritzin kuvan edessä ja kuunnella, kun minä kerta toisensa perästä juttelen vanhoista Eisenachin sälyhuoneen puheistamme taikka niistä päiväkausista, joita vietimme honkametsissä, kun keräsimme puita talvivalkeata varten. Hän luulee, ettei mikään juhla olisi niin hauska; ja hänen mielihuvinsa on koota vähäisiä kimppuja pajun tai tammen oksia Elbe-virran rannalla tai Tüben-nummella ja tuoda niitä kotiin talon tarpeeksi. Eivät mitkään koreat vauvat ja paijut, joita hänen isänsä tuopi hänelle Nürnbergistä taikka on lähettänyt Venetiasta, ilahuta häntä puoleksikaan niin paljon, kuin jos isä ottaa hänet mukaansa nummelle, ja hän palajaa, pikkuinen esiliina täynnä kuivia risuja, ja kädet yhtä ruskeina ja likaisina, kuin vähäisen puunhakkaajan, luullen, että hän tekee, mitä eno Fritz ja minä teimme, kun olimme lapset, ja että hän on kovasti hyödyllinen.
Viime kesänä hän sai omakseen omena- ja perunapuun, ja niitten hedelmät ynnä vähäiset risukimppunsa hän panee säästöön, antaaksensa niitä jouluksi eräälle vanhalle eukko raukalle, jonka tunnemme.
Gottfried ja minä tahdomme, että lapset varhain oppivat sitä puhdasta iloa, jota antaminen ja auttaminen tuottaa ja joka muuttaa rikkauden tomusta todelliseksi kullaksi ja estää tavaran, joka on oivallinen rupeamasta herraksemme ja halventamasta meitä, niinkuin se näyttää monen rikkaan tekevän, pelkiksi maallisten kappalten orjiksi ja palkatuiksi hoitajiksi.
Minä rukoilen usein Jumalaa, ettei se köyhyyden kokemus, joka minulla monta vuotta oli, koskaan menisi hukkaan. Se näyttää minusta lahjalta, jonka Jumala on antanut minulle, juuri niinkuin yliopistossa saavutettu oppimäärä on lahja. Minä olen suorittanut tutkintoni köyhyyden koulussa, ja suokoon Jumala, etten milloinkaan unhota, mitä minä silloin opin köyhien taisteloista ja tarpeista.
Se huone, jossa nyt kirjoitan, on mattoineen, kuvineen ja leikatuin huonekaluineen kokonaan toisenlainen, kuin se rakas alastoin, vanha sälyhuone, jossa aloitin aikakirjaani; ja se koristeltu eben-puinen ja eben-luinen kirjoitus-alusta, jossa paperini makaavat, on toisenlainen pöytä, kuin nuot vanhat kirjakasat, joitten harjalla minun oli tapa pitkäänsä ja lapsellisella käsi-alalla piirtää ensimäisiä sivuja. Mutta köyhän aarteet pysyvät aina kaikkein kalliimpina. Ne lämpimät auringonsäteet, jotka loistavat helevien viinimarjan-lehtien lävitse avonaisesta akkunasta, ovat ihanammat, kuin kaikki nuot suljetun akkunan juvelinkaltaiset Venetian lasit, jotka nyt punaavat T:ri Lutherin Selityksiä, jotka Gottfried äsken jätti auki akkunalle.
Mutta kuinka minun sopii istua täällä ja kirjoittaa niin paljon omasta pikkuisesta mailmastani, kun koko mailma minun ympärilläni on kiihdyksissä niin suurista peloista ja toiveista?
Tällä hetken minä avonaisesta akkunasta näen T:ri Lutherin ja T:ri Filip Melancthonin vitkaan kävelevän katua ylöspäin hartaasti keskustellen. Minä kuulen heidän äänensä tänne, vaikka he puhuvat matalasti. Kuinka erilaiset he ovat ulkomuodoltaan ja olennoltaan; vaan kuitenkin, mimmoisiksi ystäviksi he ovat tulleet! Arvattavasti suureksi osaksi erilaisuuden vuoksi. Toisella on kallionkaltainen otsa, mustat silmät, vankka vartalo ja tukeva astunta: hän on kuin vanha soturi; toisella on korkea, leveä otsa, laihat kasvot ja hoikka, nuorekas ruumis: hän näyttää yhtä haavaa nuorelta ylioppilaalta ja vanhalta filosofilta.
Gottfried sanoo, että Jumala on antanut heidät toisillensa ja Saksalle, siunaten Kirkkoa, niinkuin hän siunaa mailman sillä, että hän yhdistää vastakohdat, sateen ja päivänpaisteen, lämpimän ja kylmän, meren ja maan, miehen ja vaimon.
Kuinka nämät molemmat suuret miehet (sillä Gottfried sanoo, että T:ri Melancthon on suuri, ja minä tiedän, että T:ri Luther on) rakastavat ja kunnioittavat toisiansa! T:ri Luther sanoo, että hän on vaan edelläkäviä, mutta Melancthon todellinen profeeta; että hän on vaan puunhakkaaja, joka perkaa metsän ruhtomalla, jotta sopii kylvää kallis touko; ja kun hän meni tapaamaan legatia Augsburgiin, kirjoitti hän, että kun vaan Filip eli, ei sillä ollut suurta väliä, kuinka hänen itse kävi.
Mutta me emme ajattele niin eikä liioin T:ri Melancthon. "Ei kukaan", sanoo hän, "ole likimainkaan niinkuin T:ri Luther, ja koko kansakunnan sydän on todella kiintynyt häneen. Kuka liikuttaa Saksan sydäntä — aatelisten, talonpoikien, ruhtinaitten, naisten, lasten — niinkuin hän jaloilla, uskollisilla sanoillansa?"
Näinä viime vuosina olemme kahdesti olleet suurimmassa levottomuudessa hänen henkensä puolesta — silloin, kun hän kutsuttiin legatin eteen Augsburgiin, ja silloin, kun hän lähti suureen väittelyyn T:ri Eck'iä vastaan.
Mutta kuinka suuri eroitus hänen ajatuksillansa, kun hän meni
Augsburgiin ja kun hän palasi Leipzigistä!
Augsburgissa hän olisi peräyttänyt kaikki, paitsi sen totuuden, että jokainen syntinen, joka uskoo Kristukseen, alttiisti vanhurskautetaan. Hän kunnioitti paavia; hän ei tahtonut mistäkään hinnasta ruveta väärä-uskolaiseksi! Ei mikään soimauksen nimi ollut hänestä niin kauhea, kuin tämä.
Leipzigissä hän oli oppinut epäilemään, että paavilla oli mikään oikeus määrätä opinkappaleita, ja ilmoitti rohkeasti, että Hussiteja (joita oli tähän asti kammottu ja pidetty sekä luonnollisina vihollisina että hirveinä väärä-uskolaisina) tuli kunnioittaa, koska he tunnustivat oikean totuuden. Siitä ajasta saakka sekä Luther että Melancthon ovat astuneet julkisesti esiin Jumalan sanan puollustajina paavin-uskoa vastaan.
Suurempi vaara uhkaa häntä kuitenkin nyt — kirkonpannan bulla, jota, niinkuin kerrotaan, paraikaa laitetaan Romassa ja joka on aina ennen pirstannut kaikki, mihin se vaan sattui. T:ri Luther on kyllä opettanut, ettei meidän tule kauhistua sitä hengellisenä aseena, mutta me pelkäämme sen ajallista vaikutusta, erittäin, jos keisari julistaa hänet lainhylyksi.
Hän puhuu todellakin usein siitä, että hän aikoo etsiä turvaa jossakin muussa maassa; hyvä vaaliruhtinas itse on toisinaan neuvonut häntä siihen. Hän pelkää, ettei hän kauemman aikaa jaksa suojella häntä. Mutta Jumala säästäköön hänet Saksalle!
Kesäkuun 23 p. 1520.
Kun tänä iltana istuimme isäni huoneessa, toi Kristofer meille painosta aivan kostean kappaleen T:ri Lutherin Kehoituksesta Hänen Keisarilliselle Majesteetillensa ja Saksan Kansakunnan Kristitylle Aatelistolle Kristikunnan Uskonpuhdistukseen. Ojentaen sitä äidin-äidillemme hän sanoi:
"Tässä, madame, on ase, joka sopisi Schönhergein urhoollisimmille ajoille ja pystyy linnoja jaottamaan."
"Voi", huokaili äitimme, "aina vaan sotia ja taisteloita! Täytyy valittaa, ettei hyvää työtä saada toimeen levollisemmalla tavalla."
"Voi, äidin-äiti", isäni lausui: "katsokaat vaan, kuinka tyttärenne porvarillinen elämä on hävittänyt hänen esi-isiensä, ristiretkeläisten, sankariluonnon. Hän luulee, että Pyhät paikat voitetaan takaisin uskottomien käsistä ilman yhtäkään ainoastaan sillä, että pyytää heiltä anteeksi ja suutelee heidän vaatteittensa liepeitä."
"Teidän olisi pitänyt kuulla Katarina Krappia, T:ri Melancthonin vaimoa!" vastasi äitimme; "hän arvelee, niinkuin minä, että nämät ovat kauheat ajat. Hän sanoo, ettei hän koskaan näe tohtorin menevän pois ilman ajattelematta, että he sulkevat hänet johonkin julmaan, maanalaiseen vankihuoneesen, ennenkuin he tapaavat toisensa jälleen."
"Mutta muista, rakas äiti", minä sanoin, "kuinka pelkäsit, kun T:ri Luther ensin ahdisti Tetzeliä ja hänen aneitansa kolme vuotta takaperin! Vaan kumpi heistä on voitolle päässyt? Kaikki rehelliset ihmiset Saksassa ihmettelevät T:ri Martin'ia; mutta ylenkatsottuna omalta puolueeltansa, moitittuna legatilta Tetzel raukka kuoli, niinkuin kerrotaan, särkyneellä sydämellä kohta suuren Leipzigin väittelyn perästä."
"Tetzel parka!" äitini lausui; "hänen aneensa eivät kyenneet särkynyttä sydäntä sitomaan. Minä olen aina rakastava T:ri Lutheria siitä, että hän kirjoitti lohdutuskirjeen hänelle, kun hän oli kuolemallansa ja vieläpä hänen oma puolueensa halveksi häntä ja hylkäsi hänet. Minä toivon, että Hän, jonka on voima anteeksi antaa, armahti hänen sieluansa."
"Lue meille, Kristofer", äidin-äitimme sanoi; "sinun äitisi ei kammoisi mitään tappelutannerta, jos siellä olisi haavoja, joita hänen kätensä voisivat tukottaa."
"Ei", arveli Gottfried; "sodan tarkoitus on rauha — Jumalan rauha, joka perustuu Hänen totuuteensa. Autuaat ovat ne, jotka eivät taistelossa milloinkaan unhota sen loppua."
Kristofer luki, vaikka toisinaan keskeytettynä. Kirjassa oli monta seikkaa, jotka olivat uusia ja outoja useimmille meistä:
"Ajattelematta", T:ri Luther alkoi, "en minä, joka olen mies kansan joukosta, käänny teidän, ylhäisten herrain, puoleenne. Se kurjuus ja sorto, joka nyt kukistaa kaikkia kristikunnan maita ja Saksaa erittäin, pusertaa minusta hätähuudon. Minun täytyy anoa apua; minun tulee koettaa, eikö Jumala vuodattane henkeänsä johonkuhun meidän maan mieheen ja ojentane kättänsä onnettomalle kansakunnallemme."
T:ri Luther ei näytä milloinkaan ajattelevan, että hän on tuon suuren työn tekevä. Hän puhuu, niinkuin vaan täyttäisi yksinkertaisen, nöyrän velvollisuuden, ja kehoittaa muita miehiä suurta työtä toimittamaan; vaan tällä välin tuo nöyrä velvollisuus juuri on suuri työ, ja hän toimittaa sen.
T:ri Luther puhui Italian surkeasta tilasta, tämän onnettoman maan, jossa paavin valta-istuin on, sen hävitetyistä luostareista, sen rappeutuneista kaupungista, sen turmeltuneesta kansasta; ja sitten hän näytti, kuinka romalainen ahneus ja ylpeys koettivat uuvuttaa Saksaa samanlaisen orjuuteen. Hän vetosi nuoreen keisari Kaarloon, joka piakkoin kruunataan. Hän muistutti kaikkia hallitsioita heidän edesvastauksestaan. Hän väitti, että paavin aluskunta, jota sanottiin St. Pietarin perinnöksi, oli ryöstöllä saatu. Hän ojensi jalosti kättänsä juuri niille hyljätyille, joihin hänen vihollisensa, koettaen katkerimmalla tavalla häväistä häntä, vertasivat häntä, ja sanoi:
"Se aika on käsissä, jolloin meidän tulee ajatella Bömiläisten asiaa ja jälleen yhtyä heihin."
Kun näitä sanoja luettiin, pudotti äidin-äiti ompeluksensa ja, hartaasti pannen kätensä ristiin, nojautui eteenpäin. Hän käänsi silmänsä Kristoferiin ja ammensi suurella halulla jokaisen sanan.
Kun Kristofer tuli siihen paikkaan, jossa T:ri Martin soimaa kerjäläismunkkeja ja esittelee, että pitäjänpapit saisivat naida, pysähtyi hän ja huudahti innokkaasti: "vivat."
Kuitenkin, kun vilkkaan kuvauksen jälkeen, jossa legatein sorto ja ahneus asetettiin näkyviin, juhlallinen vannotus tuli:
"Kuuletko sinä tätä, oi paavi, ei kaikkein pyhin, vaan kaikkein syntisin? Syösköön Jumala taivaansa korkeudesta pian sinun valta-istuimesi kadotuksen syvyyteen!" vaaleni äiti ja risti silmänsä.
Mikä kaikkein enimmän vaikutti minuun, oli tuo yksinkertainen selitys:
"On sanottu, että paavi, piispat, papit, munkit ja nunnat ovat hengellinen elikkä kirkollinen sääty; mutta että päinvastoin ruhtinaat, aateliset, porvarit ja talonpojat ovat maallinen sääty elikkä maallikot. Älköön kukaan kuitenkaan huoliko tästä. Kaikki kristityt kuuluvat hengelliseen säätyyn; ja heidän ainoa eroituksensa on se virka, jota he toimittavat. Meillä on kaikilla yksi kaste, yksi usko, ja tämä se on, joka perustaa hengellisen ihmisen."
Jos tässä todella on perää, kuinka monta entistä epäilystäni se kerrallaan pyyhkäisee pois! Kaikki kutsumukset ovat siis hengellisiä kutsumuksia; kaikki miehet ja naiset kuuluvat samaan hengelliseen veljeskuntaan. Äitini astuu siis todella ja epäilemättä yhtä hyvin sitä tietä, joka on määrätty hänelle, kuin täti Agnes; ja luostari-elämä on vaan yksi yhtä pyhien kutsumusten joukosta.
Kun minä sanoin tätä äidille, vastasi hän: "minäkö yhtä pyhä nainen, kuin täti Agnes! Ei, Elsa! mitä ikinä T:ri Luther rohjennee väittää, sitä hän ei sanoisi. Minulla on toisinaan toivo, että kalliin Poikansa tähden Jumala kuulee myöskin minun heikot rukoukseni; mutta kun rukoilee yöt päivät ja hylkää kaikki Jumalan tähden, niinkuin sisareni Agnes, se on kokonaan toista."
Mutta kun astuimme kadun poikki kotiimme, ilmoitin minä Gottfriedille, kuinka paljon nämät T:ri Lutherin sanat olivat liikuttaneet minua, ja kysyin, luuliko hän, että me maallisessa kutsumuksessamme emme ainoastaan tee työtämme jonkunlaisen välillisen luvan, vaan välittömän Jumalan, kutsumuksen johdosta, vastasi hän:
"Minua, Elsa, epäilyttää, onko se kutsumus, joka saattaa ihmiset luopumaan kodistansa, Jumalalta ollenkaan; onko Hän tätä käskenyt taikka edes sallinut."
Mutta jos Gottfried on oikeassa, niin Fritz on uhrannut elämänsä sulalle erhetykselle. Kuinka minun käy sitä uskominen? Vaan jos hän kuitenkin huomaisi sen, kuinka hänen elämänsä muuttuisi! Emmekö vieläkin voisi saada häntä takaisin? Mutta minä uneksin.
Lokakuun 25 p. 1520.
Yhä palavampia sanoja T:ri Lutherilta. Me olemme tänään lukeneet hänen uuden kirjansa Babelin Vankeudesta. "Jumala on sanonut", kirjoittaa hän tässä, "'jokainen, joka uskoo ja kastetaan, hän tulee autuaaksi.' Tästä lupauksesta, jos me vastaan-otamme sen uskolla, riippuu koko meidän pelastuksemme. Jos uskomme, vahvistaa jumalallinen lupaus sydäntämme; ja vaikka kaikki hylkäisivät uskovaiset, ei tämä lupaus, jota hän uskoo, koskaan hylkää häntä. Sen avulla hän saa torjutuksi vihollisen, joka hyökkää hänen sieluansa vastaan, sen avulla hän vastustaa säälimätöntä kuolemaa, vieläpä Jumalan tuomiotakin." Ja hän lisää toisessa paikassa: "se lupaus, joka tehdään kasteessamme, on itsessänsä riittäväinen ja käsittää enemmän, kuin mitä me milloinkaan voimme täyttää. Tästä syystä kaikki muut lupaukset hävitkööt. Jokainen, joka rupeaa papiksi taikka hengelliseen veljeskuntaan, ymmärtäköön hyvin, etteivät munkin eikä papin toimet, olivatpa kuinka vaikeat tahansa, milläkään tavalla Jumalan silmissä eriä maamiehen toimista, joka viljelee maatansa, taikka naisen, joka hoitaa talouttaan. Jumala arvostelee kaikkea uskon mitalla. Ja tapahtuu usein, että mies- taikka naispalvelian yksinkertainen työ miellyttää Jumalaa enemmän, kuin munkkien paastoamiset ja teot, koska niistä usko puuttuu."
Kuinka pyhäksi tämä ajatus tekee tavallisimmat askareeni! Niin, kun minä neuvon palveluspiikoja heidän työssään taikka otan osaa Gottfriedin huoliin taikka vaan koetan tehdä hänen kotinsa valoisaksi töisevän päivän lopulla taikka nukutan lapsiani, palvelenko minä todella Jumalaa yltä paljon, kuin T:ri Luther alttarilla taikka luentosalissa? Minun kutsumukseni on siis suorastaan Jumalalta.
Kuinka olisin koskaan voinut ajatella, että uuden kirjan julkaiseminen olisi tapaus, joka ilahuttaisi sydäntämme, niinkuin ystävän tulo! Kuitenkin on jokaisen T:ri Lutherin lentokirjan niin laita. Ne liikuttavat kaikkia meidän molemmissa perheissämme, äidin-äidistä alkaen Theklaan saakka, yksin pikku palvelustyttöänikin, jolle minä luen niitä sieltä täältä. Hän sanoo, kyynelet silmissä: "jospa vaan äiti ja isä saisivat kuulla tämän metsässä!" Ylioppilaat ja porvarit eivät jaksa odottaa, siksi kuin pääsevät kotiin, vaan lukevat sydämeen salvaavia sivuja, kun he astuvat pitkin katuja. Ja usein kuuntelia-joukko kokoontuu jonkun puheliaan lukian ympärille, joka ei malta pitää vapaita, vapauttavia totuuksia takanansa.
Kristofer kertoo, että neljä tuhatta kappalta "Kehoitusta Aatelistolle" jo kiertää ympäri Saksanmaata.
Tähän asti minä aina pidin kirjoja oppineitten erityisenä omaisuutena. Mutta T:ri Lutherin kirjat ovat elävä ääni — sydän, jonka Jumala on herättänyt ja opettanut puhumaan lukemattomille sydämille, niinkuin ihminen puhuu ystävänsä kanssa. Minä näen nyt todella, niinkuin isäni ja Kristofer, että kirjapaino on jalompi ase, kuin ritarillisten bömiläisten esi-isiemme keihäät ja kalvat.
Wittenbergissä, Joulukuun 10 p. 1520.
T:ri Luther on tänään ottanut tärkeän askeleen. Hän on julkisesti polttanut Decretalit ynnä muut vanhat kirjoitukset, joihin Roman hovin vaatimukset perustuvat, mutta jotka nyt todistetaan vääristetyiksi; päällä päätteeksi hän on polttanut sen paavillisen bullan, jolla hän oli julistettu pannaan.
Gottfried sanoo, ettei vuosisatoihin ole tämmöistä ilotulta nähty. Hän luulee, ettei se tarkoita mitään vähempää, kuin että suoraan ja ehdon tahdon poistetaan se paavillinen tyrannius, joka niin monta sataa vuotta on pitänyt koko läntisen kristikunnan orjuudessa. Hän vei meidän molemmat poikamme katsomaan sitä, että tulevaisuudessa saisimme muistuttaa teitä siitä, koska se oli ensimäinen suuri ja julkinen vapauden toimi.
Varhain aamulla kaupunki oli liikkeellä. Useat porvarit, professorit ja ylioppilaat tiesivät, mitä aiottiin tehdä; sillä tämä ei ollut mikään tulinen kiiruun eikä rajun vihan työ.
Minä pu'in aikaisin lasten päälle, ja me menimme isäni luo.
Wittenberg on nyt yhtä täynnä erikielistä kansaa, kuin Babelin kaupunki lienee ollut kielten sekaannuksen jälkeen. Mutta ei sitä ole koskaan huomannut selvemmin, kuin tänään.
Flamilaisia munkkeja Antverpenin Augustinin-luostareista; hollantilaisia ylioppilaita Suomesta; schweitziläisiä nuorukaisia suoralla vartalollansa ja reippaalla vuori-astunnallaan; ritareita Preussistä ja Littuasta; vieraita kaukaisiltakin mailta — kaikkia ovat T:ri Lutherin elävän totuuden sanat tänne houkutelleet. He kulkivat akkunaimme ohitse noin kello yhdeksän tänä aamuna Elsterin porttia päin vilkkailla ruumiin liikenteillä ja ahkerasti keskustellen, kun he kävelivät. Silloin Thekla, Atlantis ja minä menimme yhteen ylikerran huoneesen ja katsoimme, kuinka savu nousi roviosta, siksi kuin valkean hohto puhkesi sen lävitse ja muutti puhtaan päivänvalon punertavaksi.
Vähä aika sen jälkeen alkoivat joukot palata; mutta minusta näytti kuin useimpien käytöksessä olisi ollut jonkunlainen vakavuus ja juhlallisuus, joka kokonaan poikkesi siitä hopusta, jolla sinne oli menty.
"Näyttää siitä kuin he palaisivat suuresta kirkkojuhlasta", arvelin minä.
"Taikka vuorilta vartiotulta sytyttämästä, joka on herättävä koko maan vapauteen", sanoi Kristofer, kun he jälleen yhtyivät meihin.
"Taikka niinkuin nuot kolme miestä, kun olivat pyhällä valalla vannoneet vapauttaakseen kotinsa," lausui Konrad Winkelried, se nuori Schweitziläinen, jonka kanssa Atlantis on kihloissa.
"Niin", Gottfried arveli, "semmoiset tulet, jotka ehkä ennustavat kokonaisen mailman vapauttamista taikka sytyttävät niitten polttolavan, jotka rohkenivat virittää ne, semmoiset eivät suinkaan ole tyhjää ylioppilaan uljailemista."
"Kuka sen teki ja mitä poltettiin?" kysyin minä.
"Yksi maisterien joukosta sytytti rovion", vastasi Gottfried, "ja heitti sitten siihen Decretalit, St. Clementin väärät epistolat ja muita väärennettyjä kirjoja, jotka olivat vuosisatoja tukeneet valhetten rakennusta. Ja kun liekit, jotka kuluttivat nämät, olivat työnsä tehneet ja heikentyneet, astui T:ri Luther itse esiin, laski juhlallisesti paavin pannakirjan tuleen ja sanoi kesken syvintä äänettömyyttä: 'niinkuin sinä olet surettanut Herran pyhiä, niin ijankaikkinen tuli hävittäköön sinut.' Ei yksikään sana katkaissut äänettömyyttä, ennenkuin noitten symbolisten liekkien viimeinen räiskinä ja loisto oli laantunut. Silloin me totisina, mutta iloisina kaikki palasimme kotiimme."
"Lapset", äidin-äitimme sanoi, "te olette tehneet hyvin; vaan te ette ole kuitenkaan ensimäiset, jotka ovat vastustaneet Romaa."
"Kenties ei myöskään viimeiset, jotka se saattaa vaikenemaan", arveli Gottfried. "Mutta viimeinen vihollinen kukistetaan vihdoin; ja sillä välin jokainen martyri on voittaja."
XVII.
Evan kertomus.
Minä olen lukenut koko Uuden Testamentin sisar Beatricelle ja täti
Agnesille. Hyvin erilaisia kuuntelioita he olivat mitä käsitykseen ja
elämänkokemukseen tulee; mutta molemmat yhtyivät, niinkuin niin monet
Hänen maallisen elämänsä aikana, Jesuksen jalkain juuressa.
"Hän ei olisi ylenkatsonut minua, ei edes minua", sanoi sisar Beatrice "Minuakin raukkaa, jota he nimittävät puoliviisaaksi ja puolihulluksi, olisi Hän toivottanut tervetulleeksi."
"Eikö Hän siis toivota?" minä kysyin.
"Luuletko sinä niin? Niin, minä luulen — minä olen varma, että Hän niin tekee. Hän ei ylenkatso minun vähäisiä järjen ja rakkauden palasia ja jäännöksiä. Hän ottaa minut semmoisena kuin minä olen."
Kun eräänä päivänä olin lukenut heille sen Pyhän Luukkaan luvun, joka sisältää vertaukset kadotetusta penningistä, kadonneesta lampaasta ja tuhlaajapojasta, kuunteli täti Agnes, laiha käsi poskellaan ja suuret, mustat silmät käännettyinä minuun, hartaasti loppuun saakka ja lausui sitten:
"Siinäkö kaikki, lapseni? jatka seuraavasta luvusta."
Minä aloin rikkaasta miehestä ja väärästä huoneenhaltiasta; mutta ennenkuin olin monta sanaa lukenut, sanoi hän tyytymättömällä äänellä: "Jo riittää. Siinä puhutaan toisesta asiasta. Ei yksikään Farisealainen siis tullut luoksensa! Jos minä olisin ollut kovien, ylpeitten Farisealaisten parissa — niinkuin minä luultavasti olisin, kun Hän aikoi, epäilemättä ihmetellen, että Hän niin unhotti arvonsa, jotta Hän söi publikanein ja syntisten kanssa — jos siis minä olisin ollut siellä ja olisin kuullut Hänen puhuvan näin, Eva, olisin minä varmaan langennut Hänen jalkainsa juureen ja sanonut: 'Herra, minä en ole mikään Farisealainen enää — minä olen kadonnut lammas, ei yksi noista yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä — kuljeksiva lapsi, ei vanhempi veli. Aseta minut alhaiselle paikalle publikanein ja syntisten joukkoon — alhaisemmalle kuin kenenkään muun; sano vaan, että Sinä tulet myöskin minua etsimään, myöskin minua.' Eikä, lapseni, Hän olisi työntänyt minua pois! Mutta", hän lisäsi hetken perästä, pyyhkien pois kyyneliä, jotka pitkäänsä juoksivat hänen kuivettuneille poskillensa, "eikö ole missään sanottu, että kukaan Farisealainen tuli Hänen luoksensa?"
Minä koetin katsoa, vaan en löytänyt mitään paikkaa, jossa olisi suoraan mainittu, että Farisealainen oli luopunut ylpeydestänsä, itsekylläisyydestään ja hyvien töitten paljoudesta Jesuksen tähden. Aina vaan publikanit näyttivät sitä tekevän. Täti Agnes oli toisinaan huolestunut.
"Vaan kuitenkin", hän lausui, "olen minä tullut. Minä en ole enää niitä, jotka pitävät itseänsä vanhurskaina ja ylenkatsovat muita. Mutta minun täytyy astua sisään kaikkien viimeiseksi muitten jälkeen. Minä Hänen armonsa ihme olen, eikä se vaimo, joka oli syntinen; sillä koska ei mikään synti niin pidätä Hänen tyköänsä, kuin hengellinen ylpeys, ei myöskään löydy mitään niin alentavaa syntiä puhtaitten ja nöyrien enkelein taikka Herran silmissä. Mutta katso uudestaan, Eva! Eikö siellä ole ainoatakaan esimerkkiä, että semmoinen, kuin minä, on pelastettu?"
Minä löysin kertomuksen Nikodemuksesta, ja me seurasimme sitä koko evankeliumin lävitse siitä alkain, kuin hän salaisesti yöllä kävi suuren Kansanopettajan luona siihen asti, kuin hän suoraan tunnustaa hyljätyn Vapahtajan Hänen vihamiestensä edessä.
Täti Agnes arveli, että tämä oli se esimerkki, jota hän etsi, mutta hän tahtoi olla aivan varma siitä.
"Nikodemus tuli nöyrästi oppimaan", hän sanoi. "Me emme lue missään, että hän ylenkatsoi muita taikka luuli, että hän voisi tehdä itsensä pyhimykseksi."
Viimein tulimme Apostolein Tekoihin ja sieltä löysimme kertomuksen yhdestä "ankarimpaan Farisealaisten lahkoon kuuluvasta", joka todesti luuli palvelevansa Jumalaa, kun hän vainosi ylenkatsotuita Nazarealaisia kuolemaan asti. Siitä ajasta saakka täti Agnes valitsi ja piti rakkaana jokaisen kappaleen St. Paavalin kertomuksesta ja jokaisen lauseen hänen saarnoissansa ja kirjoituksissaan. Hän oli löytänyt sen esimerkin, jota hän etsi — "Farisealaisen, joka pelastettiin" — hänessä, joka armahdettiin, "että hänessä ensin Jumala näyttäisi pitkämielisyytensä rikkaudet niille, jotka jälestäpäin hänen sanansa kautta uskoisivat."
Hän päätti oppia latinaa, että hän saisi itse lukea näitä jumalallisia sanoja. Oikein liikutti, kun näki, kuinka hän istui noviisien joukossa, joita minä opetin, ja huolellisesti tavasi sanoja ja harjoitti deklinationeja ja konjugationeja. Minulla ei ollut yhtäkään niin kärsivällistä oppilasta, kuin hän; sillä vaikka useat olivat ahkerat alussa, väsyi melkoinen osa muutaman viikon työn perästä, kun eivät huomanneet suuresti edistyneensä. He sanoivat, ettei se milloinkaan kaikkuisi niin luonnolliselta ja tosiperäiseltä, kuin jolloin sisar Ave käänsi heille saksaksi.
Minä soisin, että joku oppinut mies kääntäisi raamatun saksan kielelle. Miks'ei kukaan ajattele sitä? Löytyy kyllä, niinkuin priorinna kertoo, yksi saksalainen käännös latinasta, joka tehtiin noin kolme- tai neljäkymmentä vuotta takaperin; mutta se on kovin iso ja kallis, eikä sen kieli miellytä yhteistä kansaa. Minä soisin, että Paavi käyttäisi osaa anerahoistansa uuteen Uuden Testamentin käännökseen. Luullakseni se olisi paljon otollisempi Jumalalle, kuin Pietarin kirkon rakentaminen.
Kenties, jos kansalla olit saksalainen Uusi Testamentti, he eivät ostaisi aneita; sillä minä en löydä missään evankeliumissa eikä epistolassa sanaakaan anteeksi-antamusten ostoista; ja mikä vielä kummallisempi on, ei sanaakaan Pyhän Neitsyen palvelemisesta eikä nais- ja miesluostareista. Minä en ole havainnut, että pyhät apostolit ovat perustaneet mitään tämmöistä yhteiskuntaa taikka kehoittaneet ketään sitä tekemään.
Uudessa Testamentissa ja siinä Vanhan Testamentin osassa, jonka olen lukenut, on niin usein kielletty palvelemasta ketään muuta, kuin Jumalaa, että minä olen kokonaan lakannut Pyhää Äitiä rukoilemasta, ja monesta syystä.
Ensiksi olen paljon varmempi, että Herramme Jesus aina kuulee meitä pikemmin, kuin Hänen äitinsä, koska Hän niin usein sanoo sitä. Ja minä olen paljon varmempi, että Hän voi auttaa, koska minä tiedän, että kaikki voima taivaassa ja maassa on annettu Hänelle.
Ja toiseksi, jos olisinkin aivan varma, että Pyhä Neitsyt ja pyhimykset aina voisivat kuulla minua ja auttaa taikka välittää, tiedän minä myöskin, ettei kukaan heistä — ei Pyhä Äiti itsekään — ole puoleksi niin sääliväinen ja täynnä rakkautta eikä voisi ymmärtää meitä niin hyvin, kuin Hän, joka kuoli meidän tähtemme. Evankeliumeissa pääsi aina helpommin Hänen kuin opetuslasten puheille. St. Pietari menetti malttinsa kiivautensa innossa. Hellä harmi voitti rakastetun Johanneksen kärsivällisyyden, ja hän rukoili tulta taivaasta niitten päälle, jotka eivät tahtoneet vastaan-ottaa hänen Mestariasa. Kaikki pyhät apostolit nuhtelivat äiti-raukkoja, kun he toivat lapsensa, ja aikoivat lähettää pois Kanaan vaimon; mutta Hän otti leppiästi pienokaiset syliinsä niitten äitien käsistä, joita opetuslapset olivat nuhdelleet. Hänen pitkämielisyytensä ei loppunut koskaan; Hän ei koskaan ymmärtänyt ketään väärin eikä saattanut ketään murheelliseksi. Sentähden minä rukoilen yksistänsä Häntä ja Isäämme taivaassa, ja yksistään Hänen kauttansa. Sillä jos Hän on laupiaampi syntisille, kuin kaikki pyhimykset, ketä kaikista pyhimyksistä Jumala rakastanee, niinkuin Häntä, suuresti rakastettua Poikaansa? Hän näyttää olevan meille kaikki, mitä missäkin asiassa tarvitsemme. Korkeampaa välittämistä me emme voi löytää, hellempää rakkautta me emme voi pyytää.
Ja minä olen aivan varma, ettei Herran lempeä Äiti, se opetuslapsi, jota Jesus rakasti, se apostoli, joka käännytettyjensä joukossa ei tahtonut tietää mistään muusta, kuin ristiin-naulitusta Jesuksesta Kristuksesta, suinkaan kaipaisi mitään kunnian-osoitusta, joka annettaisiin Hänelle eikä heille.
Ei, päinvastoin, jos Pyhä Neitsyt ja pyhät apostolit ovat kuulleet, kuinka kaikkina näinä vuosina katkeria ja valheellisia asioita on puhuttu heidän Herrastaan; kuinka Hänen rakkautensa on väärin ymmärretty ja Häntä on kuvattu tylyksi rukoileville — Häntä, joka käskee syntisten tulla ja saada anteeksi; — eikö tämä ole kylläksi himmentänyt heidän autuuttansa itse taivaassakin?
Eräs nunna on nykyisin muutettu luostariimme. Hän tuli alkuansa Bömistä, jossa kaikki hänen sukulaisensa olivat surmatut, koska he kuuluivat Johan Hussin, väärä-uskolaisen, puolueesen. Hän on paljon vanhempi, kuin minä, ja sanoo hyvin muistavansa minun sukunimeni ja että iso-setäni, täti Apnesin isä, kuoli väärä-uskolaisena! Hän ei tiedä kertoa, minkälaista väärä-uskolaisuutta se oli, mutta luulee, että se koski pyhään sakramenttiin ja paavin valtaan. Hän oli kuullut, että hän muutoin oli armelias ja hurskas mies.
Oliko isäni siis Hussiti?
Minä olen löytänyt sen lauseen lopun, jonka hän antoi minulle kuolinvuoteellansa testamentiksi: "niin on Jumala mailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa, ettei kukaan, joka uskoo Häneen, huku, vaan jokainen saa ijankaikkisen elämän." Eikä se seiso semmoisessa kirjassa, jota ei kristittyin lasten sovi lukea, niinkuin se pappi, joka otti sen minulta, sanoi, vaan Pyhässä Raamatussa.
Lieneekö mahdollista, että mailma on palannut jälleen siihen tilaan, jossa se oli, kun hallitsiat ja papit teloittivat Vapahtajan ja St. Paavali vainosi opetuslapsia, niinkuin väärä-uskolaisia?
Nimptschenissä 1520.
Kummallinen kirja Lutherilta Babelin Vankeudesta on ilmestynyt meidän joukossamme muutamia viikkoja sitten; ja vaikka johtajat ottivat sen meiltä, koska se oli vaarallinen nunnain lukea, ei sitä kuitenkaan otettu, ennenkuin useat meistä tiesivät sen sisällön. Se on synnyttänyt paljon levottomuutta luostarissa. Muutamat arvelevat, että siinä on törkeän jumalan-pilkan sanoja; toiset, että siinä on elävän totuuden sanoja. T:ri Luther väittää siinä, että synnit saadaan anteeksi ilman mitään; että paavi ja moni pappi vihaa Jumalan totuutta; ja ettei munkin tai nunnan elämä ja kutsumus ole millään lailla pyhempi, kuin kenenkään nöyrästi uskovaisen maallisen miehen tai naisen — ettei nunna ole pyhempi, kuin kukaan vaimo tai palveluspiika!
Tätä useat vanhemmat nunnat katsovat suoraksi valan häväistykseksi. Täti Agnes sanoo, että se on totta, ja enemmän kuin totta; sillä siitä päättäen, mitä minä olen kertonut hänelle, ei hänen sovi ollenkaan epäillä, että täti Cotta on kaiken elämänsä ollut nöyrempi ja hurskaampi nainen, kuin miksi hän koskaan voi toivoa pääsevänsä. Ja mitä raamatun käskyihin tulee, näyttävät ne tosiaan paljon enemmän tarkoittavan ihmisiä, jotka elävät kodissa kuin jotka ovat suljetut luostareihin. Usein, kun opetan nuorille noviiseille epistolain käskyjä, he sanovat:
"Mutta, sisar Ave, hae joku käsky meitä varten. Nämät lauseet ovat lapsia, vaimoja, äitejä, veljiä ja sisaria varten; ei niitä varten, joilla ei ole mitään kotia eikä sukulaisia maan pään." Jos minä silloin koetan puhua, että tulee rakastaa Jumalaa ja Pyhää Vapahtajaa, arvelevat muutamat heistä:
"Mutta meidän on mahdoton pestä Hänen jalkojansa kyynelillä, taikka voidella niitä voiteella, taikka tuoda Hänelle ruokaa, taikka seisoa ristin ääressä, niinkuin hyvät naiset siihen aikaan tekivät. Tänne suljettuina, kaukana kaikista, kuinka voimme osoittaa Hänelle, että me rakastamme Häntä?"
Eikä minulla ole muuta sanomista, kuin: "kalliit sisaret, te olette täällä nyt; sentähden Jumala varmaan keksii teille jonkun keinon, jolla saatte palvella Häntä täällä."
Mutta sydäntäni karvastelee heidän puolestaan, enkä minä epäile enää, minä tiedän varmaan, ettei se suinkaan ole Jumalan tarkoitus, että nämät nuoret, iloiset sydämet kytketään ja vangitaan tänne.
Välisti minä puhun tästä täti Agnesin kanssa; ja me tuumimme, eikö siinä tapauksessa, että nämät lupaukset todella ovat peräyttämättömät ja nämät lapset eivät koskaan enää saa nähdä kotiansa, sopisi muuttaa luostaria kaupunkiin, jossa kipeät ja vaivan-alaiset miehet ja naiset tekevät työtä ja kuolevat; että saisimme edes ruokkia nälkäisiä, vaatettaa alastomia, etsiä ja hoitaa sairaita ja murheellisia. Se olisi taas elämää eikä tätä yksitoikkoista, vanhaa jonotusta, joka ei ole niin paljon kuolemaa, kuin koneentapaisuutta — hengetöntä oloa, joka ei koskaan ole olut elämää.
Lokakuulla 1520.
Sisar Beatrice on kovin kipeä. Täti Agnes on erityiseksi suosioksi pyytänyt, että hänen sallittaisiin minun kanssani pitää huolta hänestä. Ei ole koskaan ollut hellempää hoitajaa eikä kiitollisempaa sairasta.
Sydäntäni liikuttaa, kun näen, kuinka täti Agnes nöyrästi oppii minulta, mitenkä nuot vähäiset hyvät työt tehdään, joita tarvitaan tautivuoteen vieressä. Hän hymyilee ja sanoo, että hänen heikot, saamattomat sormensa olivat muuttuneet pelkiksi koneiksi rukouskirjojen selailemisesta, juuri niinkuin hänen sydämensä oli koneeksi kovettumallansa rukousten lukemisesta. Yhdeksän nuorta nunnaa, täti Agnes, sisar Beatrice ja minä olemme viime aikoina hyvin likeisesti liittyneet toinen toiseemme. Jaloimpia niistä on Katarina von Bora, nuori, noin kahdenkymmenen vuoden vanha nunna. Hänen isoissa, mustissa silmissään, jotka ystävällisesti ja suoraan katsovat minun silmiini, ilmestyy semmoinen uskollisuus, ja hänen tiviästi ummistetuilla huulillaan asuu semmoinen luonteen lujuus. Hän ei tahdo oppia latinaa eikä huoli paljon oppineista kirjoista; mutta hänellä on hyvä käytännöllinen järki, ja hän, niinkuin moni muu, on suuresti mieltynyt T:ri Lutherin kirjoituksiin. He sanovat, että ne eivät ole mitään kirjoja; ne ovat elävä ääni. Jokainen vähäinen tieto, jonka minä voin antaa heille tohtorista, vastaan-otetaan halukkaasti, ja paljon huhuja hänen vaikutuksestansa mailmassa tulee tänne. Kun hän kaksi vuotta takaperin oli likellä Nimptscheniä suuressa Leipzigin väittelyssä, kuulimme, että ylioppilaat olivat hyvin ihastuneet häneen ja että yhteinen kansa näytti imevän hänen sanojansa, melkein niinkuin he imivät Vapahtajamme sanoja, kun Hän puhui vaan päällä; ja mikä enempi on, muutamat miehet ja naiset hovissa ovat kokonaan muuttaneet elämänsä, siitä kuin he kuuntelivat häntä. Meille kerrottiin, että hän on saanut aikaan kummallisia kääntymyksiä; mutta se näissä kääntymyksissä oudostutti, etteivät ne, jotka kääntyivät, luopuneet elämänsä toimesta, vaan ainoastaan synneistänsä: he jäivät siihen, jossa olivat, kun Jumala kutsui heidät, ja erisivät muista, ei hunnun eikä kaavun kautta, vaan pyhien tekojensa valon kautta.
Toiselta puolen ovat useat, erittäin vanhempien nunnien joukossa, saaneet aivan päinvastaiset käsitteet hänestä ja pitävät T:ri Lutheria kaikkein pahimpana väärä-uskolaisena, mikä milloinkaan on synnyttänyt eripuraisuutta kirkossa. Nämät katsovat meitä suurella epäluulolla, tekevät meille paljon kiusaa ja estävät meitä, niin paljon kuin suinkin mahdollista, yhdessä keskustelemasta ja lukemasta.
Useita meistä kummastuttaakin, että T:ri Luther käyttää niin kiivaita ja kovia sanoja paavin palvelioita vastaan. Mutta toivoipa Pyhä Paavalikin, "että ne leikattaisiin pois", jotka häiritsivät hänen laumaansa; ja itse jumalallisen rakkauden huulet syytivät ankarampia kirouksia ulkokullattuja ja vääriä paimenia vastaan, kuin Johannes Kastaja taikka Elias ikinä lausuivat uhkauksissaan erämaasta. Minusta näyttää siltä, kuin ne sydämet, jotka ovat hellimmät eksyviä lampaita kohtaan, aina ovat ankarimmat niitä houkuttelevia paimenia vastaan, jotka näitä erhetyttivät. Meidän tulee aina vaan muistaa, etteivät nämät väärät paimenet itse kuitenkaan ole muuta, kuin kurjia, kadotettuja lampaita, joita lauman suuri ryöstäjä ajaa sinne tänne!
1521.
Juuri nyt ovat kaikki sydämet siinä vähäisessä joukossamme, joka on niin suuressa kiitollisuuden velassa T:ri Lutherille, yöt päivät nostetut Jumalan puoleen rukouksissa hänen tähtensä. Hän aikoo pian lähteä matkalle keisarillisille valtiopäiville Wormsiin. Keisari on antanut hänelle suojeluskirjan, mutta sanotaan, ettei se pelastanut Johan Hussia liekeistä. Rukouksissamme auttaa meitä paljon hänen omat Selityksensä Psaltarista, jotka juuri olen saanut setä Cottan kirjapainosta.
Tämä kirja on nyt sisar Beatricen suuri aarre, kun minä istun hänen vuoteensa vieressä ja luen sitä hänelle.
T:ri Luther sanoo, että yksistään ulkonainen virsien käyttäminen kanonisilla hetkillä, vaikk'ei niitä paljon ymmärretty, ennen levitti monta suloista elon henkäystä nöyriin sydämiin, niinkuin vieno lemu ilmassa likellä ruusupengertä.
Hän sanoo, että "kaikki muut kirjat antavat meille pyhimysten sanat ja teot, mutta tämä antaa meille heidän sisimmät sielunsa." Hän nimittää Psaltaria "Pikku Raamatuksi." "Siinä", lausuu hän, "saatte katsoa pyhimysten sydämiin, niinkuin paratiisiin taikka auenneisin taivaisin, ja nähdä, kuinka heidän rakkautensa ihanat kukat taikka hohtavat tähdet ylenevät ja sädehtivät Jumalan puoleen vastaukseksi Hänen hyväntekoihinsa ja siunauksiinsa."
Maaliskuulla 1521.
Tänäpäivänä olen Wittenbergistä saanut sanomia, joitten johdosta varon, että ne ajat todesti ovat palanneet, jolloin ihmiset luulivat palvelevansa Jumalaa sillä, että vainosivat niitä, jotka rakastavat Häntä. Thekla kirjoittaa, että he ovat panneet Fritzin luostarin vankihuoneesen Mainzissa, koska hän on levittänyt T:ri Lutherin oppia munkkien joukossa. Muutamat rivit, jotka hän lähettää ystävällisen munkin muassa, ovat kertoneet tämän heille. Thekla toimitti ne minulle.