"Minun rakkaani", hän kirjoittaa, "minä olen samassa vankihuoneessa, jossa Johan von Wesel neljäkymmentä vuotta takaperin kuoli totuuden tähden. Minä olen valmis kuolemaan, jos Jumala niin tahtoo. Hänen totuutensa puolesta ansaitsee kuolla, ja Hänen rakkautensa on minua vahvistava. Mutta jos suinkin voin, koetan minä paeta, sillä totuuden puolesta ansaitsee elää. Jos te ette kuitenkaan kuule minusta enää, tietäkäät, että se totuus, jonka tähden minä kuolen, on Kristuksen, ja että se rakkaus, joka tuki minua, on Kristus itse. Samoin ikään, että minä viimeisiin saakka rukoilen teidän kaikkein ja Evan puolesta; ja kertokaat hänelle, että hänen muistonsa usein on auttanut minua uskomaan hyvyyttä ja totuutta, ja että toivon varmaan saavani kohdata häntä ja teitä kaikkia jälleen.
Fredrik Schönberg-Cotta."
Vankeudessa ja hengen vaarassa! Ei kuolema itse voi täydellisemmin eroittaa Fritziä ja minua, kuin jo olemme eroitetut. Minä olen usein ajatellut, että vaikka toinenkin meistä kuolisi, joutuisimme askelta likemmäksi toinen toistamme, verho meidän välillämme katkeisi. Kuitenkin nyt, kun se näyttää niin mahdolliselta — kun se ehkä jo on tapahtunut — tunnen minä, että oli niin sanomattoman suloista, kun vaan saimme olla saman maan päällä yhdessä, kun saimme astua samaa pilgrimitietä. Me voimme ainakin auttaa toisiamme rukouksilla; vaan nyt, jos hän todella astuu taivaallisen kaupungin katuja, niin korkealla ylhäällä, näyttää mailma pimeämmältä.
Mutta, voi! hän ehkä ei ole taivaallisessa kaupungissa, vaan jossakin kylmässä, maallisessa vankihuoneessa, kärsien, minä en tiedä mitä!
Minä olen lukenut hänen sanansa niin monta kertaa, että tuskin ymmärrän, mitä ne merkitsevät. Fritzillä ei ole mikään kivulloinen halu kuolla. Hän aikoo paeta, jos hän voi, ja hän on rohkea toimittamaan paljon. Vaan ei hän kuitenkaan, jollei vaara olisi suuri, tekisi täti Cottaa levottomaksi ja puhuisi kuolemasta. Hän ajatteli aina muita niin hellästi.
Hän sanoo, että minä olen auttanut häntä, häntä, joka opetti ja autti minua, taitamatonta lapsi raukkaa, niin paljon! Kuitenkin minä luulen, että niin on laita. Me opimme itse niin paljon, kun opetamme muita. Ja me ymmärsimme aina toinen toisemme niin täydellisesti muutamilla Minusta tuntuu, kuin sokeus olisi kohdannut minua, kun ajattelen häntä nyt. Sydämeni hapuilee häntä pimeydessä eikä löydä häntä.
Mutta silloin minä katson ylös, Vapahtajani, Sinun puoleesi. "Sinun edessäsi on yö yhtä kuin päivä." Minä en uskalla ajatella, että hän kärsii; se särkee minun sydäntäni. Minä en voi riemuita, niinkuin tahtoisin, siitä ajatuksesta, että hän ehkä on taivaassa. Minä en tiedä mitä pyytää, mutta sinä olet hänen kanssaan, niinkuin minun kanssani. Pidä häntä likellä Sinun siipeisi varjon alla. Siinä me olemme turvassa, ja siinä me olemme yhdistetyt. Ja voi, lohduta täti Cottaa! Hän tarvitsee sitä suuresti.
Fritz rakastaa siis, niinkuin meidän vähäinen seuramme Nimptschenissä, T:ri Lutherin sanoja. Kun ajattelen sitä, iloitsen melkein enemmän, kuin itken hänen puolestaan. Kun uskomme näitä totuuksia sydämessämme, näyttävät ne yhdistävän meitä enemmän, kuin vankeus tai kuolema voi eroittaa. Tätä muistellessani sopii minun vielä kerta laulaa St. Bernardin "Salve caput cruentatum."
Sua, jota kidutettu
On ristin kuolemaan,
Ja pilkaks puetettu
Pääss' orjan-tappuraan,
Sua, suurin herjattua,
Vaikk' arvo kuitenkin
Sull' oli korkein, sua
Nyt tässä tervehdin!
Kuink' on sun otsas jalo
Noin veristetty, oi!
Sun, jonka silmäin palo
Maat, taivaat polttaa voi?
Kuink' olet kalvakkainen?
Ken kirkkaan katsannon,
Joll' ei lie vertaa vainen,
Noin himmentänyt on?
Se kaikk' on minun syyni,
Jost' olet kärsinyt,
Mun vikan' kaikki tyyni
Näin päälles otit nyt.
Kas tässä syntineni
Nyt seison vaivainen,
Luo minuun, Jesukseni,
Vaan katse ainoinen.
Mua katso, Herra suuri,
Mua kaitse, paimenein!
Sult', armon alkujuuri,
Sain kaiken hyvyytein.
Sun sanas' haikeimman
Vie tuskan rinnastain,
Ja onnen kirkkahimman
Sun hengestäs mä sain.
Ma vaivun rinnallesi,
Mua älä heitä pois!
Jos murtuis sydämesi,
En sua jättää vois,
Kun harmeneepi pääni,
Ja hautaan kallistuu,
Mun ystäväni ääni
Taas luokseen kutsuu mun.
On mieli hyvä mulla
Ja sielu riemuissaan,
Ett' osalliseks tulla
Sun tuskistas ma saan.
Jos henken' heittää saisin
Nyt juureen ristin-puus',
Se kuolo ihanaisin,
Se suurin suloisuus.
Sua kiitän sydämestä,
Oi Jesus, ystäväin,
Sun kuolin-tuskais' eestä,
Teit hyvin kaikki näin.
Suo, että puolees taivun
Ja pysyn uskossas,
Ja kun ma hautaan vaivun,
Suo tulla suojahas.
Niin, kun täält' erkanen ma,
Sä ole luonani,
Kun hautaan raukenen ma,
Käy turvaks' Luojani.
Kun ahdistukseen aivan
Ma vaivun tuskissain,
Mua auta alta vaivan
Sun piinas tähden vain.
Sa kilpen' ollos aina
Ja turva kuollehen,
Sun ristinkuvas paina
Minulle mielehen.
Sua sitten turvallisna
Poveeni likistäin,
Ma lausun onnellisna:
On hyvä kuolla näin!
XVIII.
Theklan kertomus.
Wittenbergissä, Huhtikuun 2 p. 1521.
T:ri Luther on mennyt. Me olemme kakki mielestämme niinkuin perhe, jolta isä on riistetty.
Professorit ja etevimmät porvarit ynnä suuri luku ylioppilaita kokoontuivat tänä aamuna Augustinin-luostarin portilla jättämään hänelle hyvästi. Gottfried Reichenbach seisoi likellä, kun hän astui vaunuihin, ja kuuli hänen vapisevalla äänellä sanovan Melancthonille: "jos en minä palaja, vaan vihamieheni tappavat minut, älä, veljeni, herkeä opettamasta ja lujasti pysymästä kiinni totuudessa. Tee työtä minun puolestani, sillä minun ei ole nyt tilaisuus itse tehdä työtä. Jos sinä säilyt, on se vähäinen asia, vaikka minä hukkuisin."
Niin hän lähti matkalle. Muutamien minuuttien perästä me, jotka odotimme portilla, näimme hänen kulkevan ohitse. Hän ei unhottanut hymyillä Elsalle ja hänen pienokaisilleen eikä sanoa hyvästi rakkaalle, sokealle isällemme, kun hän ajoi meidän ohitsemme. Mutta hänen kasvoissaan oli yksitotinen vakaumus, joka täytti meidän sydämemme levottomuudella. Kun se eturatsastaja, joka kantoi keisarillista lippua hänen edessään, ja sitten Lutherin vaunut poikkesivat kadun kulmasta, lausui äidin-äitimme, jonka tuoli oli siirretty oven luo, että hän saisi nähdä, kun hän kulki, niinkuin itseksensä:
"Niin, juuri semmoiselta he näyttivät, kun astuivat mestauslavalle ja roviolle, minun nuoruudessani."
Minä näin vaan hiukan, silmäni olivat aivan sokeat kyynelistä; ja kun äidin-äitimme sanoi tämän, en saanut enää oltua, vaan juoksin ylös huoneeseni, ja täällä olen sitten ollut koko ajan. Äiti ja Elsa ja kaikki sanovat, että minä en voi hallita tunteitani; ja minä pelkään, että niin on. Mutta minusta näyttää, kuin jokainen, johon minä liitin sydämeni, aina ryöstettäisiin minulta. Ensiksi minulla oli Eva. Hän ymmärsi aina minut, auttoi minua ymmärtämään itseäni; hän ei nauranut huoliani lapsellisiksi, hän ei ajatellut, että liiallinen intoni tuli kiivaasta luonnosta, vaan tuki minua, kun koetin tehdä oikein. Vaikka hän erisi minusta, (niinkuin enkeli eksyvästä, horjuvasta jättiläisestä Kristoferista Elsan vanhassa legendassa), näytti hän aina laskeuvan alas minun rinnalleni ja katsovan vastuksiani siltä kohdalta, jossa minä seisoin, ja niin päästi minut niistä vapaaksi; sillä välin kuin kaikki muut katsovat niitä ylhäältäpäin ja kummastelevat, kuinka kukaan ollenkaan voi pitää semmoisia joutavia asioita huolina. Ei tosin niin, että rakas äitini ja Elsa ovat ylpeät taikka halveksivat ketään; mutta Elsa on niin itsensä kieltäväinen, koko hänen elämänsä on niin sulaunut yhteen muitten kanssa, ettei hän ymmärrä, mitä vastaan itsepäisemmät luonnot saavat taistella. Paitsi sitä on hän nyt ulkopuolella varsinaista, jokapäiväistä elämäämme kotona. Äitini taas on niin arka; häntä peloittaa, kun hän ajattelee, mitä suruja elämä ehkä tuottaa minulle niitten muutosten kanssa, jotka epäilemättä tulevat, ja vähäiset asiat ilahuttavat tai pahoittavat minua nyt niin paljon. Minä tiedän, että hän usein ajattelee minua enemmän, kuin hän tohtii näyttää minulle; mutta hän miettii aina, kuinka hän varustaisi minua niitä koetuksia vastaan, jotka hänen luullaksensa varmaan tulevat, ja opettaisi minua olevaan nyt vähemmän kiihkeä ja maltiton vähäisissä asioissa. Mutta minä pelkään, ettei siitä ole mitään hyötyä. Minun luullakseni jokaisen olennon täytyy kärsiä luontonsa mukaan; ja jos Jumala on tehnyt tunteemme ilon ja surun suhteen syviksi, emme itse voi täyttää juovaa ja sanoa, tässä määrässä minä tahdon tuntea; tämän verran eikä sen enempää. Vedet ovat olemassa — pian ne pääsevät taas vanhaan tukittuun väyläänsä; ja sillä välillä ne nousevat tulvilleen. Evan olikin tapa sanoa: "aseittemme tulee kasvaa meidän itse kanssamme, ja voimamme enetä taisteloimme voiman kanssa; eikä löydy kuin yksi tämänlaatuinen kilpi, uskon kilpi — elävä, ainainen luottamus elävään, kaikkialla läsnä-olevaan Jumalaan."
Mutta Eva lähti pois. Ja sitten Nix kuoli. Minä luulen, että jos minä nyt näkisin jonkun lapsen surevan koiraa, niinkuin minä surin Nixiä, kummastelisin häntä paljon, niinkuin kaikki kummastelivat minua. Mutta Nix ei ollut ainoastaan koira minulle. Hän oli Eisenach ja lapsuuteni; ja kokonainen rakkauden ja unelmien mailma näytti kuolevan minulta Nixin kanssa.
Koko muulle mailmalle minä olin vähäinen tuittupäinen, neljätoistavuotias tyttö; Nixille minä olin hallitsia, suojelia, kaikki. Meni viikkoja, ennenkuin minun oli mahdollinen tulla sisään pää-oven kautta, jossa hänen oli tapa odottaa minua miettivillä silmillänsä ja ilon huudoilla hypätä minua vastaan. Minä hiivin sisään puutarhan portista.
Ja lisäksi Nixin kuolema oli ensimäinen kuolema, joka lähestyi minua, eikä sen kauhea voima ollut vähempi sentähden, että sen varjo ensin peitti minulta uskollisen koiran. Minä rupesin epäselvästi tuntemaan, ettei elämä, joka siihen saakka näytti olleen vuoritie, joka yhä kohosi kultaisten sumujen lävitse, minä en tiedä mille ihanille ja iloisille kukkuloille, päättynytkään kukkuloihin, vaan mustaan, pohjattomaan syvyyteen, ja että, oli sen juoksu kuinka himmeä tahansa, eivät mitkään sumut, ei mikään hämärä kaihda sen loppua, vaan se päättyy varmaan, ilmeisesti ja yleisesti kuolemaan.
Minä en voinut kertoa kenellekään, mitä minä tunsin. Minä en tietänyt sitä itsekään. Kuinka voimme ymmärtää, ennenkuin olemme päässeet sen lävitse? Minä en edes tietänytkään, että se oli mikään labyrinti. Minä vaan tiesin, että joku valo oli kadonnut kaikista, ja varjo laskeunut sen sijaan.
Silloin juuri T:ri Luther puhui minulle toisesta mailmasta tuolla puolen kuolemaa, jonka Jumala varmaan oli tekevä täydellisemmäksi ja kauniimmaksi, kuin tämän; — siitä mailmasta, jota ei kuoleman varjo koskaan lähesty, koska se on ikuisessa päivänpaisteessa kuoleman toisella puolella, ja kaikki varjot laskeuvat tälle puolelle. Tämä tapahtui siihen aikaan, kuin ensi kerran kävin Herran Ehtoollisella, ja minä näin usein T:ri Lutherin ja kuulin hänen saarnaavan. Minä en puhunut paljon hänen kanssaan, mutta hän vuodatti semmoisen valon minun sydämeeni, joka, vaikka se kuinka eksyisi ja erehtyisi, luullakseni ei koskaan sammu.
Hän opetti minua jossakin määrässä ymmärtämään, mikä meidän kallis taivaallinen Isä on, ja tuo vapaa-ehtoinen, mutta verraton Kärsijä — tuo armelias Vapahtaja, joka antoi itsensä syntiemme tähden, myöskin minun syntieni tähden. Ja hän saatti minut tuntemaan, että Jumala ymmärtää minua paremmin, kuin kukaan muu, koska rakkaus aina ymmärtää, ja voimakkain rakkaus ymmärtää parhaiten, ja Jumala on rakkaus.
Elsa ja minä puhuimme vähäisen siitä välisti, mutta ei paljon. Minä olen vielä lapsi Elsan ja heidän kaikkien mielestä, koska olen nuorin enkä osaa likimainkaan hallita itseäni niin paljon, kuin pitäisi. Fritz ymmärsi sen parhaiten; ainakin minä voin puhua hänelle vapaammin — minä en tiedä mistä syystä. Kenties muutamat sydämet ovat luodut sointumaan yhteen, juuri niinkuin muutamat huonekalut aina väreilevät, kun kosken erityistä luutun kieltä, vaikkei mikään muu esine huoneessa näytä tuntevan sitä. Kenties suru myöskin syventää sydämen kummallisella tavalla ja avaa uran kaikkien muitten sydänten pohjaan. Ja minä olen varma, että Fritz on tuntenut kovin syvän surun. Mimmoisen, minä en täydellisesti tiedä; enkä tahtoisi milläkään muotoa saada selkoa siitä. Jos hänen sydämessään löytyy joku salainen kammio, jota hän ei tahdo avata kaikille, enkö minä, kun luulen hänen ajatuksensa asuskelevan siinä, kääntäisi silmiäni syrjään ja kiirehtisi hiljaisesti pois, ettei hän koskaan saa tietää, että olin arvannut sen?
Hänen sydämensä sisin pyhyys ei kuitenkaan ole, tietääkseni, mikään pimeyden ja kuoleman kammio, vaan pyhä, valoisa paikka, sillä Jumala on siinä.
Tuntikausia Fritz ja minä puhuimme T:ri Lutherista ja siitä, mitä hän oli tehnyt meidän molempain hyväksi, enemmän kukaties Fritzin, kuin minun, koska hän oli kärsinyt enemmän. Minusta tuntuu, kuin me ja vielä tuhannet muut mailmassa olisimme ennen palvelleet jotakin Vapahtajamme alttaritaulua, jonka joku suuri mestari oli maalannut taivaallisen esikuvan mukaan. Mutta kaikki, mitä näimme, oli yhden julmat, kovat, vakavat kasvot, joka istui tuomio-istuimella. Hän piti salamoita kädessään, ja vielä kauheammat salamat kätkyivät hänen ankaran ja uhkaavan otsansa pilvessä. Ja silloin yhtäkkiä kuulimme T:ri Lutherin äänen takaamme sanovan heleällä, elähyttävällä sävelellänsä: "ystävät, mitä teette? Tuo ei ole oikea maalaus. Nämät ovat vaan laudat, jotka peittävät Mestarin taulun." Ja niin lausuen hän veti syrjään kauhean kuvan, jota olimme toivotonna katselleet, turhaan koettaen keksiä siinä mitään hellyyden ja kauneuden jälkiä. Ja kerrallaan todellinen maalaus tuli näkyviimme, oikean Kristuksen kuva ynnä se katse Hänen kirkkaissa kasvoissaan, joka oli ristinpuussa, kun Hän sanoi teloittajistansa: "Isä, anna heille anteeksi; sillä ei he tiedä, mitä tekevät;" ja äidillensä: "vaimo, katso poikaasi;" taikka syntiselle vaimolle, joka pesi hänen jalkansa: "mene rauhaan."
Fritz ja minä puhuimme myöskin hyvin usein Evasta. Kumminkin tahtoi hän, että minä puhuin hänestä ja hän sai kuunnella. Enkä minä koskaan väsy, kun puhun Evastamme.
Mutta sitten Fritz lähti, ja nyt on monta viikkoa kulunut siitä, kuin kuulimme hänestä; ja viimeiset uutiset, jotka tulivat meille, oli vähäinen kirje Mainzin luostarin vankihuoneesta!
Ja nyt T:ri Luther on mennyt — mennyt vihollistensa linnaan — mennyt kenties, niinkuin äidin-äitimme sanoo, martyrinkuolemaan!
Ja kuka nyt pitää tuota jaloa todellisen, rakastavan, anteeksi antavan Jumalan ilmestystä tarjona meille — kuka lujalla kädellä poistaa nuot väärät peitteet nyt, kun hän on lähtenyt? T:ri Melancthon lienee yhtä hyvä teologeille; mutta kuka täyttää T:ri Lutherin sijan meidän, kansan, työväen ja innokkaitten nuorukaisten, naisten ja lasten suhteen? Kukapa saattanee, niinkuin hän, meidät tuntemaan, ettei uskonto ole mikään tieteellinen harrastus eikä ammatti eikä oppi-kappalten järjestelmä, vaan elämä Jumalassa; ettei rukous ole, niinkuin hän sanoi, mikään sydämen kohoaminen epämääräisille, ilmaisille korkeuksille hengellistä harjoitusta varten, vaan sydämien nostaminen Jumalan tykö, semmoisen sydämen työ, joka kohtaa meitä, huolii meistä, rakastaa meitä sanomattomasti? Kuka nyt enää asettaa eteemme, niinkuin hän, tuon "Isä meidän", joka tekee koko muun Herran Rukouksen ja kalkki rukoukset mahdolliseksi ja hyödylliseksi? Ei mikään ihme, että äidit kurottivat lapsiansa hänen siunattavakseen, kun hän jätti meidät, ja sitten menivät itkien kotiin, ja lujat miehetkin pyyhkivät kyyneliä silmistänsä.
Tosin kyllä saarnaa T:ri Bugenhagen, joka on päässyt pakoon vainoajiltansa Pommerista, hartaasti saarnastuolissansa; arkki-diakonus Carlstadt on täynnä tulta, ja Melancthon täynnä valoa; ja monta hyvää, viisasta miestä on täällä jälellä. Mutta T:ri Luther näytti olevan sydän ja sielu kaikissa. Olkoon, että muut sanovat viisaampia asioita, ja hän ehkä sanoo monta asiaa, joita muut ovat liian viisaat sanomaan, mutta juuri T:ri Lutherin sydämen kautta on Jumala ilmoittanut sydämensä ja sanansa tuhansille meidän maassamme, eikä kukaan koskaan voi olla meille, mitä hän on.
Yöt päivät me rukoilemme, että hän olisi hyvässä turvassa.
Huhtikuun 15 p.
Kristofer on palannut Erfurtista, jossa hän kuuli T:ri Lutherin saarnaavan.
Hän kertoi meille, että T:ri Lutherin matka oli monessa paikassa niinkuin rakastetun ruhtinaan, joka kulkee aluskunnissansa; ruhtinaan, joka aikoo lähteä suureen taisteloon maansa edestä.
Talonpojat siunasivat häntä; köyhät miehet ja naiset tunkeusivat hänen ympärillensä ja rukoilivat, ettei hän uskoisi kaunista henkeänsä vihamiehillensä. Nürnbergissä vanha pappi toi hänelle Savonarolan kuvan, sen hyvän papin, jonka paavi poltti Florensissa tuskin neljäkymmentä vuotta takaperin. Vanha leski tuli hänen luoksensa ja sanoi vanhempainsa kertoneen, että Jumala lähettäisi vapauttajan, joka murtaisi Roman ikeen, ja hän kiitti Jumalaa, että hän sai nähdä hänet, ennenkuin hän kuoli.
Erfurtista kuusikymmentä porvaria ja professoria ratsasti muutamia penikulmia häntä vastaan, saattaaksensa häntä kaupunkiin. Täällä, jossa hän oli luopunut kaikista maallisista toiveista ja munkkina kerjännyt leipää pitkin katuja, olivat kadut täynnä kiitollisia miehiä ja naisia, jotka tervehtivät häntä vapauttajakseen valheesta ja hengellisestä tyranniudesta.
Kristofer kuuli hänen saarnaavan Augustinin-luostarin kirkossa, tässä luostarissa, jossa hän oli (niinkuin Fritz kertoi meille) kärsinyt niin kovia taistelon tuskia. Siinä hän nyt seisoi pannaan julistettuna, kuolema tarjona; mutta hän seisoi siinä voittajana Kristuksen kautta saatanan vallan ja valheitten yli. Hän näytti kokonaan unhottavan oman vaaransa ilossaan siitä ijankaikkisesta pelastuksesta, jota hän tuli julistamaan. Ei sanaakaan, niin Kristofer jutteli, itsestään, ei valtiopäivistä, ei paavin bullasta eikä keisarista, vaan kaikki siitä tavasta, jolla syntinen pelastetaan ja uskovainen autuutetaan. "Löytyy kahdenlaisia tekoja", hän sanoi; "ulkonaisia tekoja, omat tekomme. Nämät eivät maksa paljon. Mikä rakentaa kirkon; mikä lähtee pilgrimiretkelle St. Pietarin kirkkoon; mikä paastoaa, pukee kaavun päällensä, käy avojaloin. Nämät teot eivät ole mitään, vaan menevät hukkaan. Nyt minä kerron teille, mikä todellinen hyvä teko on. Jumala on herättänyt yhden miehen, Herran Jesuksen Kristuksen, että Hän musertaisi kuoleman, hävittäisi synnin, sulkisi helvetin portit. Tämä on pelastuksen teko. Perkele luuli, että Herra oli hänen vallassansa, kun hän näki Hänen kahden rosvon välissä kärsivän häpeällisintä martyrinkuolemaa, kirottuna sekä Jumalalta että ihmisiltä. Mutta Jumala osoitti voimansa ja kukisti kuoleman, synnin ja helvetin. Kristus on saanut voiton. Tämä se suuri sanoma on! Ja me pelastetaan hänen tekonsa eikä omien tekojemme kautta. Paavi sanoo aivan toista. Mutta minä ilmoitan teille, että Jumalan pyhä äiti itse on tullut pelastetuksi, ei neitsyytensä, ei äitiytensä, ei puhtautensa, ei tekojensa kautta, vaan ainoastaan uskon ja Jumalan teon kautta."
Kun hän paraikaa puhui, ryskähti siinä käytävässä, jossa Kristofer seisoi kuuntelemassa. Moni pelästyi suuresti, vieläpä aikoi rientää ulos. T:ri Luther pysähtyi hetkeksi, vaan ojensi sitten kätensä ja sanoi kirkkaalla, lujalla äänellänsä: "älkäät pelästykö, ei ole mitään vaaraa. Perkele tahtoisi näin estää evankeliumin saarnaamista, mutta se ei onnistu häneltä." Sitten palaten aineesensa, hän sanoi: "kenties teidän tekee mieli sanoa minulle: 'sinä puhut meille paljon uskosta, opeta meitä, kuinka siihen pääsemme.' Niin, tosiaan, tämä on se, jota mielin opettaa teille. Meidän Herramme Jesus Kristus on sanonut: 'rauha olkoon teille. Katsokaat käsiäni.' Ja tämä tietää samaa, kuin olisi sanonut: 'oi ihminen, minä yksin se olen, joka olen ottanut pois sinun syntisi ja lunastanut sinut, ja nyt sinulla on rauha, sanoo Herra."
Ja hän päätti:
"Koska Jumala on pelastanut meidät, järjestäkäämme niin tekomme, että ne kelpaavat Hänelle. Oletko rikas? Anna tavarasi hyödyttää köyhiä. Oletko köyhä? Anna työsi hyödyttää rikkaita. Jos työsi ei hyödytä ketään muuta kuin itseäsi, on se työ, jonka sanot Jumalalle tekeväsi, paljas valhe."
Kristofer erosi T:ri Lutherista Erfurtissa. Hän kertoi, että useat koettivat saada tohtoria pysymään poissa Wormsista; toiset muistuttivat häntä Johan Hussista, joka poltettiin, vaikka hänellä oli suojeluskirja. Ja kun hän kulki eteenpäin, oli paavillinen pannakirja ripustettuna muutamissa paikoissa seinissä hänen edessään; mutta hän sanoi: "jos minä kuolen, ei totuus kuole."
Eikä mikään luovuttanut häntä hänen aikomuksestaan. Kristofer oli syvästi liikutettu hänen saarnastaan. Hän sanoo, että teksti: "rauha olkoon teille; ja nämät sanottuaan osoitti Jesus heille kätensä ja kylkensä", kaikui hänen sydämessään koko kotimatkan Wittenbergistä asti, metsissä ja lakioilla. Tämä ponteva, kirkas, totinen ääni, jota ehkä emme koskaan enää saa kirjoittaa sanat hänen sydämeensä; ja enemmän, kuin tämä, toivoakseni, se syvempi, pontevampi ääni, joka kerta ristissä lausui tuskan huudon meidän tähtemme — sen tuskan, joka tuotti rauhan meille.
Niin; kun T:ri Luther puhuu, huomaamme, että meidän on tekemistä ihmisten, eikä kuolleitten esinetten kanssa — perkeleen kanssa, joka vihaa meitä, Jumalan kanssa, joka rakastaa meitä, Vapahtajan kanssa, joka kuoli meidän edestämme. Hän ei puhu vaan pyhyydestä ja vanhurskauttamisesta, eikä synneistä ja tuomitsemisesta. Hän puhuu meistä, jotka teemme syntiä ja tuomitaan, Kristuksesta, joka kärsii meidän tähtemme, ja Jumalasta, joka vanhurskauttaa meidät ja rakastaa meitä. Hän puhuu aina minusta ja sinusta. Hän saattaa meidät kasvoista kasvoihin semmoisen Jumalan eteen, joka ei istu vakavana kaukaisella hallitsian valta-istuimella, rypistäen otsaansa kauheassa majesteetissansa taikka hymyillen armollisessa säälissään, vaan tulee alas aivan meidän luoksemme, etsii meitä ja huolii, huolii sanomattoman paljon siitä, että me, myöskin me pelastetaan.
Minä en tietänyt, ennenkuin T:ri Luther ajoi Wittenbergistä ja vaunut, jotka kaupunki oli varustanut verkaisilla akkuna-verhoilla ilman vuoksi, katosivat näkyvistä, ja minä näin kyynelten hiljaisesti valuvan alas äitini poskille, kuinka paljon hän oli rakastanut ja kunnioittanut T:ri Lutheria.
Hän näyttää melkein yhtä levottomalta hänen kuin Fritzin tähden; eikä hän nuhdellut minua tänä iltana, kun hän tuli sisään ja näki minun itkevän sänkyni vieressä. Hän vaan syleili minua, silitteli hiuksiani ja sanoi: "pikku Thekla parkani! Jumala opettaa vielä meitä molempia, kuinka meidän ei tule pitää muita Jumalia Hänen edessään. Hän opettaa sen hyvin hellästi; mutta ei äitisi eikä Vapahtajasi voi opettaa sinulle tätä oppia ilman monta katkeraa kyyneltä."
XIX.
Fritzin kertomus.
Ebernburgissa, Huhtikuun 2 p. 1521.
Juopa on auennut minun ja luostari-elämäni välillä. Minä olen ollut vankeudessa, ja vankeudessa olen vihdoin täydellisesti päässyt vapaaksi. Ne kahleet, joita minä pelkäsin maltittomuudesta särkeä, ovat särjetyt minulta, enkä minä ole munkki enää.
Minun täytyi puhua veljilleni luostarissa siitä iloisesta sanomasta, joka oli tuottanut minulle niin paljon riemun. Kristillisen elämän on yhtä mahdoton pysyä leviämättä, kuin elävän veden juoksematta taikka liekkien nousematta. Väitellen kokoontui ympärilleni pieni joukko Kristuksessa vapautettuja. Aluksi minä en puhunut heille paljon T:ri Lutherin kirjoista. Minä aioin vaan näyttää heille, että T:ri Lutherin oppi ei ollut hänen omansa, vaan Jumalan.
Mutta se aika tuli, jolloin T:ri Lutherin nimi oli kaikkien huulilla. Pannakirja paiskattiin häntä vastaan Vatikanista. Jokainen paavin palvelia solvasi hänen nimeänsä, niinkuin väärä-uskolaisen. Monessa kirkossa, semminkin Dominikanein, kutsuivat isot kellot kansaa juhlalliseen anatheman (kirouksen) palvelukseen, jossa kaikki papit, koossa alttarin ympärillä pimeäksi laitetussa rakennuksessa, julistivat kauheat tuomion sanat ja sitten, heittäen maahan palavat soittonsa, sammuttivat ne kivilattiaan, niinkuin toivo anatheman kautta muka sammutettiin kirotun sielulta.
Minä olin kerta sattumalta läsnä tämmöisessä jumalanpalveluksessa. Eikä minun sydämeni ollut ainoa, joka tuimistui, kun kuulin, kuinka tätä arvoisaa nimeä mainittiin yhdessä luopioin ja väärä-uskolaisten kanssa ja asetettiin esiin kaikkien kirottavaksi. Mutta kenties ei kenenkään sydämessä syttynyt semmoinen tuli, kuin minun. Sillä minä tiesin lähteen, josta nämät kiroukset vuotivat, kuinka kevytmielisesti, kuinka huolimattomasti näitä kekäleitä viskattiin; ei kiivaasti, sokaistun omantunnon uskonvimmasta, vaan iloisesti ja mielen taiten, julmista, penseistä käsistä, niinkuin tämä olisi ollut joku valtioviisauden asia, semmoisten ihmisten puolelta, jotka eivät huolineet enemmän Jumalan kirouksesta kuin siunauksestakaan. Ja minä tunsin myöskin sen sydämen, joka aiottiin haavoittaa; kuinka uskollinen, kuinka hellä, kuinka totinen; kuinka vähitellen ja millä tuskalla T:ri Luther oli oppinut pitämään nuoruutensa epäjumalaa valheena; millä ponnistuksella hän, kun jompikumpi, Jumalan sana taikka kirkon ääni vihdoin oli valittava, oli pysynyt kiinni raamatussa ja pannut entisten päivien toiveet, luottamuksen ja ystävät menemään; kuinka tämä eroaminen vielä vaivasi häntä; kuinka mielellään hän vielä, niinkuin nöyrä, pikkuinen lapsi ja uhraten kaikki, paitsi totuuden ja ihmissielut, olisi heittäynyt jälleen sen kirkon helmaan, jolle hän oli hehkuvassa nuoruudessaan tarjonnut kaikki, mikä tekee elämän kalliiksi.
"He kiroovat, mutta Sinä siunaa."
Nämät sanat tulivat käskemättä sydämeeni ja melkein tietämättä huuliltani. Minä kuulin ympäriltäni enemmän kuin yhden "Amen'en;" mutta samalla haavaa minä huomasin, että pahansuovat silmät tarkastelivat minua.
Kun panna oli julistettu, polttivat he julkisesti T:ri Lutherin kirjat isolla torilla. Mainz oli ensimäinen kaupunki Saksassa, jossa häntä tällä lailla häväistiin.
Murheellisena palasin luostariini. Veljeskuntamme luostareissa ovat ajatukset Lutherista kovin erilaiset. St. Augustinin kirjat ovat pitäneet totuuden vireillä monessa sydämessä meidän parissamme; ja lisäksi luonto vetää meitä veljeskuntalaiseemme, sekä puolue-kateus Dominikaneja, Tetzeliä ja Eckiä, Lutherin vihamiehiä, vastaan. Arvattavasti ei löydy monta Augustinin-luostaria, jossa ei ole kahta eri puoluetta T:ri Lutherin suhteen.
Kun puhuin noista suurista totuuksista, kuinka Jumala ilman mitään vanhurskauttaa syntisen, sentähden että Kristus kuoli, (kuinka tuomari vapauttaa, koska tuomari itse on kärsinyt syyllisen tähden), olin minä, niinkuin jo sanoin, koettanut seurata niitä tuolle puolen kaikkia sanoja niitten jumalalliselle lähteelle. Mutta jos nyt tunnustin Lutherin, oli se minusta sama, kuin olisin tunnustanut Kristuksen. Se totuus, joka ahdistetaan, se kaikkina aikoina koettaa uskollisuuttamme. Me olemme kutsutut tunnustamaan, eikä vaan myöntämään. Jos korkeimmalla äänellä ja selvimmällä tavalla myönnän jokaisen osan Jumalan totuudesta, paitsi juuri sen vähäisen kohdan, jota mailma ja perkele kulloinkin ahdistavat, en minä tunnusta Kristusta, vaikka kuinka ahkerasti myöntäisin, että olen kristitty. Kussa taistelo riehuu, siinä sotamiehen uskollisuus koetetaan; ja vaikka hän muutoin pysyisi lujana koko tappelutanterella, mutta peräytyisi yhdessä paikassa, ei hän tee muuta, kuin pakenee ja häväisee itsensä.
Käytöllisesti katsoen näyttää minusta myöskin, kuin taistelo sodan aikoina tavallisesti järjestyisi jonkun uskollisen, Jumalalta lähetetyn miehen ympärillä, jota uskollisuus Jumalaa kohtaan käskee meidän vilpittömästi seurata. Siihen aikaan, kuin Juutalaisuus ensiksi ahdisti nuorta kristittyä kirkkoa, oli St. Paavali tämä mies. Suuressa Arianisessa riidassa se oli Athanasius — "Athanasius contra mundum." Meidän aikoinamme, meidän maassamme on se, luullakseni, Luther; ja Lutherin kieltäminen olisi minulle, joka opin totuuden hänen huuliltaan, Kristuksen kieltämistä. Luther on, luullakseni, se mies, jonka Jumala on antanut kirkollensa Saksassa tällä aikakaudella. Lutheria minä sentähden aion seurata — ei niinkuin hän olisi mikään täydellinen esikuva, vaan Jumalan määräämä johdattaja. Ihmisten on mahdoton olla puolueettomina suurissa uskonnollisissa taisteloissa; ja jos me sen vähäisen väärän tähden, joka löytyy oikeassa asiassa, taikka sen vähäisen pahan tähden, joka löytyy hyvässä miehessä, kieltäymme asettumasta oikean puolelle, asetumme hiljaisuudessa juuri tämän menetyksen kautta väärän puolelle.
Kun palasin takaisin luostariin, oli myrsky nousemallansa. Minulta kysyttiin, oliko minulla mitään T:ri Lutherin kirjoja. Minä vastasin, että minulla oli. Vaadittiin, että minä antaisin ne pois. Minä sanoin, että sopi ottaa ne minulta, mutta etten minä suostuisi antamaan niitä hävitettäväksi, koska uskoin, että ne sisälsivät Jumalan totuuden. Näin asia päättyi, kunnes olimme tuskin mennyt kammioomme yöksi, jolloin yksi vanhempi munkki tuli minun luokseni ja syytti minua siitä, että salaisesti levitin Lutherin väärää uskoa veljien joukossa.
Minä myönsin, että olin ahkerasti, mutta ei salaisesti, tehnyt kaikki, mitä voin, levittääkseni veljiin niitä totuuksia, jotka löytyivät T:ri Lutherin kirjoissa, vaikkei hänen, vaan St. Paavalin sanoilla. Kiivas väittely syntyi, joka loppui niin, että munkki vihoissaan lähti kammiosta, lausuen, että kyllä keinoja keksittäisiin, jotka estivät tätä myrkkyä edemmäksi leviämästä.
Seuraavana päivänä minä vietiin siihen vankihuoneesen, johon Johan von Wesel kuoli; raskaat teljet vedettiin oven eteen, ja minä jätettiin yksin.
Kun he menivät pois, sanoi se munkki, jonka kanssa edellisenä iltana olin kiistellyt: "tässä kammiossa kuoli tuskin neljäkymmentä vuotta sitten samanlainen väärä-uskolainen, kuin Martin Luther."
Näillä sanoilla aiottiin soveliaalla tavalla peloittaa minua; ne vaikuttivat niinkuin virvoittava lääke. Sen sankarin henki, joka näytti täällä kukistuneen, mutta nyt seisoi voiton palmulla Karitsan edessä, tuntui olevan läsnä minua. Totuuden Henki, jonka puolesta hän kärsi, oli minun kanssani; ja vankihuoneen yksinäisyydessä minä opin, mitä ei vuosikaudet olisi muualla voineet minulle opettaa.
Ei kukaan, paitsi se, joka on koettanut, tiedä, kuinka vahvat ne kahleet ovat, jotka sitovat meitä väärään uskoon, semmoiseen uskoon, joka on opittu äitimme sylissä ja juurrutettu meihin vuosien uhrauksilla. Kenties minä en olisi koskaan kyennyt katkaisemaan niitä. Minulta, niinkuin tuhansilta muilta, vihamieliset kädet katkaisivat ne raa'asti. Mutta iskut, jotka särkivät ne, olivat juuri se ritarinlyönti, joka löi minut Herran ritariksi ja soturiksi.
Niin, siellä minä opin, että ne lupaukset, jotka ovat sitoneet minua niin monta vuotta, eivät ole Jumalan, vaan valheellisen tyranniuden kahleita. Ainoat todelliset lupaukset, niinkuin T:ri Luther sanoo, ovat kasteemme lupaukset, joitten kautta me Kristuksen sotureina hylkäämme mailman, lihan ja perkeleen. Ainoa jumalallinen veljeskunta on kaikkein kristittyin yhteinen veljeskuuta. Kaikki muut pyhät kunnat ovat epäjärjestystä; ei liittoja sisäpuolella kirkkoa, vaan salaliittoja sitä vastaan. Jos armeijassa sotamiehet päättäisivät luopua päällikön asetelmasta ja järjestäisivät itsensä omavaltaisten sääntöjen ja erityisten pukujen mukaan itse-valitsemiensa johdattajien ympäri, eivät he olisi sotamiehiä — he olisivat kapinoitsioita.
Jumalan järjestys on, luullakseni, valtio, joka käsittää kaikki ihmiset, kirkko, joka käsittää kaikki kristityt; ja valtion ydin ja kirkon esikuva on perhe.
Hän luo meidät lapsiksi — pojiksi, tyttäriksi — mieheksi, vaimoksi isäksi, äidiksi. Hän sanoo: tottele vanhempiasi, helli vaimoasi, kunnioita miestäsi, rakasta lapsiasi. Jos olet lapsi, olkoon Herra Nazaretissa kaavanasi; jos olet naineena, olkoon Herra, joka rakasti kirkkoa enemmän kuin henkeänsä, esikuvanasi; jos olet isä taikka äiti, olkoon taivaallinen Isä johdattajanasi. Ja jos me, luopuen jokaisesta pyhästä perhe-rakkauden nimestä, jonka Hän on vahvistanut, ja jokaisesta nöyrästä velvollisuudesta, jonka Hän on selittänyt, mieluisammin liitymme uusiin, erinäisiin mies- tai naiskuntiin, joita vaan samanlainen nimi ja puku yhdistävät, niin emme ole ainoastaan rakastettavia intoilioita — me olemme kapinoitsioita jumalallista järjestystä vastaan ihmiskunnassa.
Tosin Jumala joskus kutsuu jonkun erittäin luopumaan isästä ja äidistä, vaimosta ja lapsista ja kaikista muista, kalliimman rakkauden tähden Häntä kohtaan. Mutta kun Hän kutsuu semmoiseen kohtaloon, tapahtuu se edeskatsomuksen selvän äänen taikka vainomuksen katkeran huudon kautta; ja silloin martyrin taikka apostolin yksinäinen tie on yhtä paljon kuuliaisuuden nöyrä, yksinkertainen tie, kuin äidin taikka lapsen. Martyrin kruunu on vihitty samalla pyhällä öljyllä, jolla morsiamen, äidin, lapsen pää voidellaan — rakkauden ja kuuliaisuuden vihki. Muuta vihkiä ei löydy. mikä ei ole velvollisuutta, on syntiä; kaikki, mikä ei ole kuuliaisuutta, on kuulemattomuutta; kaikki, mikä ei ole rakkaudesta, on meistä itsestä: joka kruunaa itsensä orjantappuroilla luostarissa, on yhtä itsekäs, kuin se, joka kruunaa itsensä muuri-vehriällä juomingissa.
Sentähden minä luovun kaavusta ja luostarista ijäksi. Minä en ole enää veli Sebastian St. Augustinin Eremitein veljeskunnasta. Minä olen Fredrik Cotta, Margareta Cottan poika, Elsan ja Theklan veli Fritz. Minä en ole enää munkki. Minä olen kristitty. Minä en ole enää vannotettu Augustinilainen. Minä olen kastettu kristitty, pyhitetty Kristukselle äitini sylistä, yhdistetty Häneen miehuuden ikäni uskon kautta. Tästälähin minä en aio järjestää elämääni erinäisten, totuttujen sääntöjen mukaan, joita eräs vuosisatoja sitten kuollut mies määräsi. Vaan päivästä päivään koetan minä antaa itseni, ruumiini, sieluni ja henkeni kaikkivaltiaan, rakastavan Jumalani elävälle tahdolle, sanoen Hänelle joka aamu: "anna minulle tänään minun jokapäiväinen leipäni. Osoita minulle tänään minun jokapäiväinen työni." Eikä Hän koskaan unhota kuulla, vaikka minä kuinka usein unhottaisin pyytää.
Minulla oli vankihuoneessani yltäkyllin aikaa näihin ajatuksiin, sillä niinä kolmena viikkona, kuin olin siellä, käytiin vaan kahdesti minun tykönäni, paitsi että joka aamu ääneti laskettiin leipää ja vettä ovesta sisään. Molemmat kerrat oli se minun ystäväni, vanha munkki, joka ensin oli kertonut minulle Johan von Weselistä.
Ensi kerralla hän tuli (sanoi hän) kehoittamaan minua peruuttamaan. Mutta mitä hyvänsä hän aikoi, vähän hän peruuttamisesta puhui — paljoa enemmän omasta heikkoudestaan, joka esti häntä samaa totuutta tunnustamasta.
Toisella kertaa toi hän minulle valhepuvun ja ilmoitti, että hän oli laittanut kaikki valmiiksi samaksi yöksi pakoani varten. Kun siis kuulin, kuinka suurten ovien tukevat teljet kalisivat viimeisen kerran pitkissä kivikäytävissä, ja olin odottanut, kunnes viimeinen jalan kapse taukosi ja eri kammioin ovet kaikki suljettiin eikä risaustakaan enää kuulunut koko rakennuksessa, riisuin päältäni munkin päähineen ja kaavun ja pu'in ylleni sen porvarinpuvun, joka oli minulle hankittu.
Tämä oli minulle iloinen ja juhlallinen toimitus, ja yksinäni vankihuoneessani lankesin kivilattialle ja kiitin Häntä, joka lunastavan kuolemansa ja vapaan Henkensä pelastavan sanan kautta oli tehnyt minut vapaaksi mieheksi, niin, monta vertaa parempi, vapautetuksi mieheksensä.
Se ruumiillinen vapaus, jota minä odotin, oli minulle todella vähäinen lahja, verrattuna siihen sydämen vapauteen, joka minulla jo oli. Kun panin päälleni tämän maalien elämän tavallisen puvun, tuntui niinkuin minua olisi juhlallisesti hankittu Jumalan kaupungin ja valtakunnan vapaudella. Tästedes minä en ollut minkään ahdas-rajaisen, eroitetun luokan, vaan yhteisen perheen jäsen; minä en palellut enää yksinäisellä korkeudella, vaan astuin jokapäiväisen velvollisuuden alhaista polkua; auttaakseni veljiäni, ei niinkuin ihmiset, jotka runsaan pöydän äärestä heittävät murusia kerjäläisille ja koirille, vaan eläen heidän parissaan — jakaen elämän leipääni heidän kanssaan; ei enää niinkuin edelläkäviä erämaassa, vaan niinkuin mestari kaduilla, valtateillä ja ihmisten kodoissa; vaatimatta mitään korkeampaa nimeä, kuin Jumalan kuvaksi luodun ja Adamin kaltaiseksi syntyneen ihmisen; pyytämättä mitään korkeampaa arvoa, kuin kristityn, joka lunastettiin Kristuksen veren kautta ja uudestaan synnytettiin Hänen taivaallisen kuvansa yhtäläisyyteen. Niin, tämä halpa porvarinpuku oli minulle niinkuin vapautetun miehen tunnusmerkki, niinkuin sotamiehen asu, niinkuin vapautetun ritarin haarniskat, ritarin, joka oli samalla vapaa mies ja palvelia; ja iloisella sydämellä astuin minä, kun vanha munkki palasi, hänen perässään, jättäen munkinkaapuni kammion nurkkaan, niinkuin vanhan, hengettömän elämäni kuoren.
Tuhraan koetin minä kehoittaa vapauttajaani seuraamaan itseäni pakomatkallani. "Mailma olisi vankihuone minulle, veli", sanoi hän, suruisesti hymyillen. "Kaikki, joita minä rakastin siinä, ovat kuolleet, ja mitä minä tekisin siinä vanhuksen ruumiilla ja lapsen avuttomalla kokemattomuudella? Älä pelkää minun puolestani", hän lisäsi, "minäkin saan, luullakseni, kerran asua kodissa; mutta ei maan päällä!"
Ja niin me erosimme. Hän palasi luostariin, vaan minä kuljin jokien ja metsien poikki tähän jalon ritarin Frans von Sickingen'in linnaan, joka sijaitsee mäellä kahden joen yhtymäpaikassa.
Ne hiljaiset viikot, joita minä olin viettänyt vankihuoneessa, olivat olleet hyvin vilkkaita viikkoja ulkona mailmassa. Kun saavuin tähän Ebernburgin linnaan, olivat kaikki sen asukkaat kovasti levottomina siitä, että T:ri Luther oli kutsuttu Wormsiin. Hänen nimensä ja äskeinen vankeuteni hänen uskonsa tähden olivat kylläiset hankkimaan minulle vieraanvaraisuutta linnassa, ja minä vastaan-otettiin hyvin sydämellisesti.
Täällä oli toista menoa, kuin yksitoikkoisessa luostarissa ja hiljaisessa vankihuoneessa. Kaikki oli elämää ja liikettä; ahkerasti keskuskeltiin, mitä oli paras tehdä T:ri Lutherin hyväksi; lakkaamatta meni ja tuli sanansaattajia ratsain ja jalkaisin Ebernburgin ja Wormsin välillä, jossa valtiopäivät jo istuvat ja jossa hyvä ritari Frans viettää paljon aikaa keisarin palveluksessa.
Ulrich von Hutten on myöskin ajottain täällä. Hän soimaa ankarasti munkkien uskonvimmaa ja ruhtinaitten penseyttä. Täällä on lisäksi T:ri Bucer, T:ri Lutherin oppilas, jonka tämän terveelliset sanat suuressa Augustinilaisten kokouksessa Heidelbergissä olivat vapauttaneet Roman orjuudesta.
Huhtikuun 30 p. 1521.
Kokonaisen aikakauden tapaukset näyttävät tunkeuneen yhteen tähän viimeiseen kuukauteen. Muutamia päiviä siitä, kuin viimein kirjoitin, päätettiin toimittaa lähettiläskunta T:ri Lutherille, joka siihen aikaan nopeasti lähestyi Wormsia, pyytämään, ettei hän menisi kaupunkiin, vaan poikkeisi Ebernburgiin. Keisarin rippi-isä, Glapio, oli vakuuttanut ritari von Sickingen'ille ja hovisaarnaaja Bucerille, että kaikki kävisi helposti sovittaminen, jos vaan T:ri Luther karttaisi turmiollista askelta eikä ilmestyisi valtiopäivillä.
Joukko ratsumiehiä lähetettiin sentähden pysäyttämään tohtoria hänen matkallansa ja johdattamaan häntä, jos hän siihen suostui, Ebernburgiin, "hurskauden suojaan ja majaan", joksi sitä on nimitetty.
Minä seurasin vähäistä matkuetta, jonka johtajaksi Bucer oli valittu. Minä en uskonut, että T:ri Luther tulisi. Vastahakaan muuta seuruetta minä en ollut tuntenut häntä ainoastaan kun hän astui mailman suurelle näkymölle vääryyden vastustajana, vaan silloinkin, kun hän oli yksinkertainen, suora, tuntematon munkki. Ja minä tiesin, että se askel, joka muitten mielestä näytti niin tärkeältä, koska se saatti hänet turvallisesta tuntemattomuudesta vaaralliseen etevyyteen koko kristikunnan silmiin, ei hänestä ollut mikään suuri hetken ponnistus, vaan ainoastaan vähäinen askel sillä kuuliaisuuden ja halvan velvollisuuden uralla, jota hän oli koettanut niin monta vuotta astua. Mutta minä pelkäsin. Minä epäilin Glapiota ja luulin, että koko tämä paavillisen puolueen yritys, joka tarkoitti tohtorin poistumista, tehtiin vaan heidän eikä hänen tähtensä.
Minun ei olisi tarvinnut olla levotonna kumminkaan T:ri Lutherin puolesta. Bucer rukoili häntä hellän innon puheliaisuudella; hänen uskolliset ystävänsä ja matkakumppaninsa Jonas Amsdorf ja Schurff horjuivat, mutta T:ri Luther ei epäillyt hetkeäkään. Hän oli kuuliaisuuden tiellä. Lähin askel oli yhtä luonnollinen ja tärkeä, kuin kaikki muut, vaikka, niinkuin hän oli kerta sanonut, "se vei semmoisten liekkien kantta, jotka ulottuivat Wormsista Wittenbergiin ja roihtivat taivaasen saakka." Hän ei kuitenkaan nyt käyttänyt mitään niitä tehokkaita vertauksia, joita hän kyllä muutoin tavallisesti käytti. Hän sanoi vaan:
"Minä jatkan matkaani. Jos keisarin rippi-isällä on jotakin sanomista minulle, sopii hänen sanoa se Wormsissa. Minä menen siihen paikkaan, johon minä olen kutsuttu."
Ja hän kulki eteenpäin, jättäen ystävällisen lähettiläskunnan tyhjin toimin palaamaan Ebernburgiin.
Minä en luopunut hänestä. Tiellä muutamat niistä, jotka olivat kaivanneet häntä, juttelivat kuinka häntä oli matkalla innokkaasti tervehditty ja turhaan vedet silmissä rukoiltu pysähtymään; kuinka moni oli varoittanut häntä lähtemästä poltinlavalle ja itkenyt, koska eivät enää saisi nähdä hänen kasvojaan; kuinka hän oli kovassa ruumiillisessa heikkoudessa ja kivussa, keskellä suostumushuutoja ja kyyneliä, kulkenut levollisena ja lujana, siunaten pikku lapsia niissä kouluissa, joissa hän kävi, ja käskien heitä tutkimaan raamatuita, lohduttaen pelokkaita ja vanhoja, kehoittaen kaikkien sydämiä uskoon ja rukoukseen, sekä rohkeutensa ja luottamuksensa kautta aivan usein muuttaen vihollisia ystäviksi.
"Tekö se olette, joka aiotte kukistaa paavin vallan?" kysyi muuan sotamies, puhutellen häntä halveksien jossakin seisauspaikassa; "millä lailla te sen teette?"
"Minä luotan Jumalaan Kaikkivaltiaasen, jonka käsky minulla on", hän vastasi.
Ja sotamies lausui kunnioittavaisesti:
"Minä palvelen keisari Kaarloa; teidän Herranne on suurempi, kuin minun."
Yksi ryntäys vielä odotti T:ri Lutheria, ennenkuin hän pääsi matkan päähän. Se tuli ystävällisiltä huulilta. Kun hän ehti likelle Wormsia, lähestyi sanansaattaja, jonka hänen uskollinen ystävänsä ja vaaliruhtinaan hovisaarnaaja Spalatin oli lähettänyt, meitä nopeasti ratsastaen ja pyysi, ettei hän millään lailla ajattelisi kaupunkiin menoa.
Tohtorin vanha, kiivas puhetapa palasi jälleen, kun tämmöinen kiusaus kohtasi häntä niin lähellä määräpaikkaa.
"Mene", vastasi hän, "ja sano herrallesi, että vaikka olisi yhtä monta perkelettä, kuin tiiltä katoilla, astun minä kuitenkin sisään."
Ja hän astui sisään. Sata ritaria tuli häntä vastaan likellä porttia ja saattoi hänet kaupunkiin. Kaksi tuhatta kaupunkilaista odotti häntä hartaasti ja tunkeusi katsomaan häntä, kun hän ajoi pitkin katuja. Kaikki eivät olleet ystäviä. Joukossa oli uskonvimmaisia Espanjalaisia, jotka olivat repineet hänen kirjansa kappaleiksi kirjakojuista ja ristivät silmiänsä, kun näkivät hänet, niinkuin hän olisi ollut perkele itse; hämmästyneitä paavin seuralaisia; ja toiselta puolen pelokkaita kristityitä, jotka panivat kaikki toivonsa hänen uskallukseensa; ihmisiä, jotka olivat vartoneet kauan tätä vapauttamista, jotka olivat saaneet elämän hänen sanojensa kautta ja tallettaneet kodossaan ja sydämessään hänen kuvaansa, sädekehällä ympäröittynä, niinkuin kanoniseeratun pyhimyksen. Ja niin hän eteni väkitungossa, kukaties ainoana siinä, joka ei katsonut T:ri Lutheria vihan tai kunnioituksen sumun lävitse, vaan luuli itsensä yksinäiseksi, heikoksi, avuttomaksi ihmiseksi, joka nojasi ainoastaan Kaikkivaltiaan voiman käsivarteen, mutta lepäsikin siinä turvallisesti.
Ne, jotka tunsivat hänet parhaiten, ehkä ihmettelivät häntä kaikkein enimmän niinä päivinä, jotka seurasivat. Ei hänen miehuullisuutensa tähden — sitä me olimme odottaneet — vaan hänen tyvenyytensä ja kohtuullisuutensa tähden. Näistä näkyi minusta aivan selvään, että Jumala oli pannut sinettinsä tähän hehkuvaan, tuliseen luontoon osoitukseksi, että työ ja mies olivat Jumalasta.
Me emme kukaan tietäneet, kuinka hän vastaisi korkean kokouksen edessä. Kun hän ensin ilmestyi, pelkäsimme muutamat, että hän olisi liian kiivas. Mutta vaaliruhtinas Fredrik ei suinkaan olisi voinut olla malttavaisempi ja levollisempi. Kun kysyttiin, tahtoisiko hän peruuttaa kirjansa, oli luullakseni harva meidän joukossamme, joka ei kummastellut sitä jaloa itsehillintöä, joka ilmestyi hänen vastauksessaan. Hän pyysi mietintö-aikaa.
"Armollisin keisari, armolliset ruhtinaat ja herrat", hän lausui, "mitä ensimäiseen syytökseen tulee, tunnustan, että mainitut kirjat ovat olleet minulta. Minä en voi kieltää niitä. Mitä toiseen tulee, koska näen, että se on kysymys uskosta ja sielujen pelastuksesta ja Jumalan sanasta, kaikkein kalliimmasta tavarasta taivaassa ja maan päällä, menettelisin ehkä varomattomasti, jos äkkiä vastaisin. Minä ehkä sanoisin vähemmän, kuin asia vaatii, taikka enemmän, kuin totuus käskee, ja niin muodoin tekisin vastoin Kristuksen sanoja: 'joka minun kieltää ihmisten edessä, hänen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa.' Sentähden pyydän kaikessa alamaisuudessa teidän keisarillista majesteettianne myöntämään minulle aikaa, että minä saan vastata Jumalan sanaa loukkaamatta."
Hän salli, että häntä hetkeksi ajateltiin siksi, joksi useat hänen vihamiehistänsä pilkallisesti soimasivat häntä, pelkuriksi, joka oli rohkea kammiossansa, mutta hämmästyi, kun tuli mailman eteen.
Koko loppupäivän oli hän hyvin iloinen; "niinkuin lapsi", joka arveli: "joka ei tiedä, mikä hänen edessään on;" "niinkuin sotavanhus", sanoivat muut, "joka on varustanut kaikki taisteloa varten;" niinkuin molemmat, ajattelin minä, koska sotavanhuksen voima Jumalan taistelossa on lapsen voima, joka vartioi Isänsä silmää ja nojauu Isänsä käsivarteen.
Sisällinen taistelo odotti häntä jälestäpäin yöllä. Yksi meistä kuuli sen, ja se saatti hänet, joka sen kuuli, ymmärtämään, ettei keisarin läsnä-olo seuraavana aamuna ensinkään peloittanut Lutheria.
Yksinään meidän johdattajamme taisteli tänä yönä semmoisen taistelon, jonka rinnalla kaikki muut taistelot olivat vaan niinkuin juhlapäivän turnajaiset. Polvillansa lattialla, huokauksilla ja katkerilla kyynelillä hän rukoili:
"Kaikkivaltias, ijankaikkinen Jumala, kuinka kauhea tämä mailma on! Kuinka se pyytää avata kitansa ja nielaista minut, ja kuinka heikko minun luottamukseni sinuun on! Liha on heikko, ja perkele on voimakas! Oi sinä, Jumalani, auta minua koko tämän mailman viisautta vastaan. Tee Sinä tämä työ. Sinun yksinään tulee tehdä se; sillä tämä työ on Sinun eikä minun. Minua ei mikään asia tuo tänne. Minulla ei ole mitään asiaa puollustettavana, minulla ei ole mitään riitaa mailman suuria vastaan. Minäkin soisin, että päiväni kuluisivat onnellisesti ja levollisesti. Mutta asia on Sinun. Se on oikea, se on ijankaikkinen. Herra, auta minua; Sinä, joka olet uskollinen, Sinä, joka olet muuttumaton. Minä en luota mihinkään ihmiseen. Se olisi todella turhaa. Kaikki, mitä ihmisessä on, pettää; kaikki, mitä ihmisestä lähtee, raukee. Jumala, minun Jumalani, etkö Sinä kuule minua? Oletko Sinä kuollut? Sinä et voi kuolla! Sinä vaan lymyilet. Sinä olet valinnut minut tähän työhön. Minä tiedän sen. Oi, nouse siis ja vaikuta. Ole Sinä minun vieressäni rakastetun Poikasi, Jesuksen Kristuksen, tähden, joka on minun puollustukseni, minun kilpeni ja linnani."
"Oi Herra, minun Jumalani, missä Sinä olet? Tule, tule; minä olen valmis — valmis luopumaan hengestäni Sinun totuutesi tähden, kärsivällisesti kuin lammas. Se on oikea asia, ja se on Sinun oma asiasi. Minä en tahdo poiketa Sinun luotasi, ei nyt eikä ijankaikkisuudessa. Ja vaikka mailma olisi täynnä perkeleitä; vaikka ruumiini, joka kuitenkin on Sinun kättesi teko, tuomittaisiin kuolemaan, kiristettäisiin kidutuslavitsalla, leikattaisiin palasiksi, poltettaisiin tuhaksi, sielu on Sinun. Niin, tätä vakuuttaa minulle Sinun sanasi. Minun sieluni on Sinun. Se asuu Sinun luonasi loppumattomia ikäkausia. Amen. Voi Jumala, auta Sinä minua! Amen."
Kuinka vähäisen ne, jotka seuraavat, tietävät, mitä tuskaa se tuottaa, kun ottaa ensimäisen askeleen, kun rohkenee sille vaaralliselle alalle, jota ei mikään ihmissielu ole koettanut!
Vähäpätöiset ovat todella keisarikunnan kauhut semmoiselle, joka on koettanut Kaikkivaltiaan kauhuja. Heikot ovat todella lihan ja veren ryntäykset semmoiselle, joka on vastustanut valtoja ja voimakuntia ja pimeyden ruhtinaan sotajoukkoja.
Kello neljä tuli valtakunnan marsalkki noutamaan häntä tutkintoon.
Mutta todellisen tutkinnon hetki oli ohitse, ja tyvenenä ja iloisena
T:ri Luther lähti täytettyjä katuja myöten keisarin eteen.
Kun hän lähestyi ovea, taputti sotavanhus, kenraali Freundsberg häntä olkapäälle ja sanoi:
"Pikku munkki, sinua vartoo semmoinen tappelu, jonka vertaista en minä eikä kukaan muu päämies ole verisimmissä sodissamme nähnyt. Mutta jos asiasi on oikea, ja jos tiedät, että se niin on, astu esiin Jumalan nimeen äläkä pelkää. Jumala ei jätä sinua."
Ystävällinen sydän! hän ei tietänyt, että Martin Lutherimme palasi juuri tappelutantereltansa ja meni vaan voittajana ilmoittamaan ihmisille sitä voittoa, jonka hän oli saanut väkevämmistä vihollisista.
Ja niin hän, munkki, talonpojan poika, viimein seisoi kaikkien keisarikunnan ruhtinaitten edessä, kuninkaallisin sydän heistä kaikista, kruunattuna himmentymättömällä, vaikka ihmissilmille näkymättömällä majesteetillä; yksi tuhansia vastaan, jotka olivat päättäneet hänen perikatonsa; yksi tuhansien etupäässä, jotka turvasivat hänen uskollisuuteensa; pelotonna, koska hän nojausi näkymättömään käsivarteen tuolla ylhäällä.
Ne sanat, jotka hän sinä päivänä puhui, kaikkuivat ympäri koko Saksaa.
Loppulausetta ei unhoteta koskaan:
"Tässä minä seison. Minä en voi muuta. Jumala auttakoon minua. Amen."
Häneltä nämät sankarityöt ovat vaan yksinkertaisen kuuliaisuuden tekoja; jokainen askel välttämätön, koska jokainen askel on velvollisuus. Matkallansa hän luottaa Jumalan apuun, täydellisesti ja ainoastaan. Ja kaikki uskolliset sydämet koko maassa vastaavat hänen amen'eensa.
Toiselta puolen useat hienontuneet hovimiehet ja viekkaat Roman valtioviisaat eivät huomanneet mitään kaunopuheisuutta hänen sanoissaan, näissä sanoissa, jotka syvimpiä pohjia myöten liikuttivat kaikkia tosi-sydämiä. "Tuo mies," he arvelivat, "ei voi koskaan kumota meidän mielipiteitämme." Kuinka hän sitä voisikaan? Hänen todistuksensa eivät olleet heidän kielellänsä, eikä heille aiotut, vaan vilpittömille ja rehellisille sydämille; ja semmoisia ne suostuttivat.
Semmoiset ihmiset, joitten mielestä kaunopuheisuus tarkoittaa sieviä kuvauksia, jotka koristavat turmelusta taikka peittävät tyhjyyttä, miksipä muuksi heidän sopi katsoa St. Paavalia, kuin "laveriksi."
Kaikki vakavat ihmiset myönsivät hänen sanojensa voiman; viholliset, kun suuttuneina vaativat, että häntä estettäisiin puhumasta; ystävät, kun ihmetellen kiittivät Jumalaa, joka oli auttanut häntä.
Oli melkein pimeä, kun kokous hajosi. Kun T:ri Luther tuli ulos, saatettuna keisarillisilta upseereilta, levisi äkkinäinen pelko kansaan, joka oli kerääntynyt kadulla, ja kaikkien suusta kuultiin huuto:
"He vievät häntä vankeuteen."
"He saattavat minua asuntooni", vastasi tyvenellä äänellä se mies, jonka tämä päivä oli tehnyt Saksan suureksi mieheksi. Ja melu hiljeni.
Ebernburgissa, Kesäkuulla 1521.
T:ri Luther on kadonnut! Ei yksikään niistä, joita minä olen tavannut, tiedä vielä, mihin ovat vieneet hänet, onko hän ystävien vai vihollisten käsissä, onko hän edes enää maan päällä!
Meidän olisi pitänyt kuulla hänen tulostaan Wittenbergiin monta päivää sitten. Mutta hänen jälkiänsä ei ole voitu seurata edemmäksi kuin Moran kylään Thüringin metsään. Sinne hän lähti Eisenachista, Wittenbergiin palatessansa, tervehtimään vanhaa äidin-äitiänsä ja muutamia isän sukulaisia, talonpoikia, jotka elävät metsän aukoissa. Äidin-äitinsä halvassa kodissa vietti hän yön ja jätti hänet hyvästi seuraavana aamuna; eikä kukaan ole sen jälkeen kuullut hänestä mitään.
Meillä on vähän toivoa, että hän on ystävien käsissä; kuitenkin pyytää pelko yhtyä toivoomme. Hänellä on niin monta ja äkäistä vihollista; eikä useimmat heistä karttaisi mitään keinoa, kun vaan voisivat pelastaa mailman semmoisesta väärä-uskolaisesta.
Sillä aikaa, kuin hän vielä oleskeli Wormsissa, väittivät Romalaiset kovasti, että hänen uppiniskaisuutensa oli tehnyt keisarin suojeluskirjan voimattomaksi; muutamat saksalaisetkin ruhtinaat vaativat, että hän pantaisiin kiinni; ja hän pelastui vaan toisten ankarien muistutusten kautta, jotka ilmoittivat, että he eivät koskaan sallisi Saksan kunniaa tällä tapaa häväistävän.
Samalla haavaa tekivät mitä viekkaimpia yrityksiä saadaksensa häntä peruuttamaan oppiansa taikka luopumaan suojelus-kirjastaan, että näyttäisi siltä, kuin hän olisi taipuvainen antamaan julkisen keskustelun ratkaista asian. Tämä viimeinen ehdoitus, joka kysyi T:ri Lutherin luottamusta siihen totuuteen, jonka puolesta hän oli valmis kuolemaan, oli vähällä saada hänen suostumuksensa. Mutta muuan ritari, joka oli läsnä, kun se tehtiin, huomasi ansan ja heitti papin, joka toi esiin sen, rajusti ulos huoneesta.
Kuitenkin kaikissa heidän päällekarkauksissaan, petollisissa taikka suorissa, pysyi T:ri Luther tyvenenä ja lujana, uhkauksista huolimatta, valmiina ottamaan korviinsa kaikkia kohtuullisia ehdoituksia.
Keskellä kaikkia hienontapaisia hovimiehiä ja ylpeitä ruhtinaita ja pappeja näytti hän minusta seisovan kuin keisarin hovin lähettiläs keskellä halvan maakunnan mitättömiä virkamiehiä. Hänen käytöksessänsä oli semmoisen miehen jalous, joka on tottunut korkeampaan seuraan, kuin niitten, jotka häntä ympäröivät; joka jokaiselle antaa hänelle tulevan arvon; joka ei huoli personallisista loukkauksista, mutta on taipumaton jokaisessa asiassa, joka koskee hänen herransa kunniaan.
Ne meistä, jotka olivat tunteneet hänet entisinä aikoina, näkivät hänessä koko sen yksinkertaisuuden, syvän vakavuuden ja lapsellisen mieltymyksen viattomiin huveihin, jonka olimme tunteneet hänessä vanhastaan. Se oli meidän vanha ystävämme Martin Luther, mutta näytti siltä, kuin meidän Lutherimme olisi palannut luoksemme jostakin taivaan asunnosta; semmoinen rauha ja ylennys asui kaikissa, mitä hän sanoi. Tapaus erittäin kummastutti minua. Kun se lasi, josta hän juuri aikoi juoda erään paavilaisen, Trierin arkkipiispan, pidoissa, särkyi hänen kädessään, kun hän teki ristinmerkin sen yli, ja hänen ystävänsä huudahtivat: "myrkkyä", arveli hän (joka muutoin on niin valmis kaikissa asioissa näkemään luonnollista vaikutusta) hätäilemättä, että "lasi oli epäilemättä särkynyt siitä syystä, että se oli pistetty kylmään veteen liian pian pesemisen jälkeen."
Hänen rohkeutensa ei ollut mikään voimakkaan luonnon ponnistus. Hän luotti vaan Jumalaan eikä todellakaan pelännyt mitään.
Ja nyt hän on mennyt.
Olkoon hän ystävien taikka vihollisten käsissä, vieraanvaraisessa turvapaikassa, niinkuin tämä, taikka toivottomassa, salaisessa vankeudessa, meiltä on hän kumminkin hetkeksi kuollut. Ei mikään osan-oton eikä neuvon sana kulje meidän välillämme. Se ääni, jota kuunnellakseen koko Saksa pidätti henkeänsä, on vaiennut.
Paavi on kironnut hänet, keisari julistanut valtio-pannaan; hän on häväisty väärä-uskolaiseksi, tuomittu petturiksi, parjattu keisarin omassa julistuksessa "hulluksi, Jumalan pilkkaajaksi, munkkikaapuun puetuksi perkeleeksi." Maankavallukseksi katsotaan, jos antaa hänelle ruokaa tai suojaa, ja ansioksi, jos jättää hänet surmattavaksi. Eikä hän, jos hän vielä on hengissä, voi näihin vastata sanaakaan.
Sillä välin kootaan toiselta puolen jok'ikinen hänen sanansa ja pidetään yhtä pyhänä, kuin kuolevan isän viimeiset sanat. Se jalo kirja, jonka hän kirjoitti aatelistolle ja jossa hän kertoo ilmestymisestään valtiopäivien edessä, säilytetään, niinkuin aarre, jokaisessa kodissa.
Kuitenkin saamme muutamat meistä vähäisen toivoa hänen viimeisestä kirjeestään Lucas Cranach'ille Frankfurtiin. Siinä hän sanoo:
"Juutalaiset laulakoot kerran vielä 'Jo! Jo!' mutta meillekin tulee pääsiäispäivä, ja silloin me veisaamme Hallelujaa. Vähäinen aika meidän täytyy olla ääneti ja kärsiä. 'Vähän ajan perästä', sanoi Kristus, 'ettekä näe minua; ja taas vähän ajan perästä te näette minun.' Minä toivon, että niin käy nytkin. Mutta tapahtukoon Jumalan tahto, joka on paras kaikissa asioissa, tässä niinkuin taivaassa ja maan päällä. Amen."
Moni meistä luulee, että tässä on vähäinen vihjaus niille, jotka rakastavat häntä, että hän tiesi, mikä oli hänen edessään ja että hän lyhyen ja turvallisen poissa-olon perästä, "kunnes tämä tyrannius menee ohitse", on oleva kerran vielä meidän parissamme.
Minä kumminkin ajattelen niin ja rukoilen, että tämä vaiti-olon aika olkoon hänelle semmoinen aika, jona hän likeisesti seurustelee Jumalan kanssa ja josta hän tulee esiin virvoitettuna ja vahvistettuna johdattamaan ja auttamaan meitä kaikkia.
Ja tällä välin aukenee minulle työ-ala, joka tosin ei ole vaaroja vailla, mutta täynnä hurskasta iloa. T:ri Lutherin opin ystävät ovat hankkineet minulle useita kappalia hänen kirjoistaan ja lentolehdistään sekä latinan että saksan kielellä, ja minun tulee kulkukauppiaana myydä niitä ympäri koko Saksaa ja kaikissa maissa, joihin suinkin pääsen.
Minun on määrä lähteä huomenna; reppuni ja hihnani ovat minusta paljoa kunniakkaampi taakka, kuin minkään ruhtinaan sota-asu; halpa laukkumiehen takkini ja sauvani ovat paljoa pyhempi puku, kuin minkään kardinalin kaapu tai pilgrimin vaatteet.
Sillä enkö minä ole pilgrimi siihen kaupunkiin, jolla on perustus? Eikö minun ikeeni ole Kristuksen ies? ja enkö minä jakele janoaville ja orjuutetuille ihmisille sitä elämän vettä ja sitä totuutta, joka vapauttaa sydämen?
Schwarzwaldissa, Toukokuulla 1521.
Vaeltavan elämäni ensimäinen viikko on ohitse. Tänään matkani käy pitkin Schwarzwaldin yksinäisiä teitä, joita yksitoista vuotta sitten kuljin T:ri Martin Lutherin seurassa pilgrimi-retkellämme Romaan. Me olimme silloin molemmat puetut munkin päähineesen ja kaapuun. Molemmat olimme hartaita paavin alamaisia ja olisimme kammoneet hänen anathemaansa, niinkuin syvintä häväistystä. Kuitenkin kantoi Martin Luther juuri siihen aikaan sydämessään elävän siemenen kaikkeen siihen, mikä nyt kiihdyttää ihmisten sydämiä Pommerista Espanjaan asti. Hän oli jo Kristuksessa vapautettu, ja hän tiesi sen. Pyhä Raamattu oli jo hänelle totuuden ainoa, elävä lähde. Uskoen yksinkertaisesti Häneen, joka kuoli — hurskas epähurskaitten tähden — oli hän ilman mitään saanut syntinsä anteeksi. Hänen rukouksensa oli semmoisen luottavaisen lapsen rukous, joka lepää Isän sylissä ja nöyrästi astuu Hänen vieressänsä. Hän tiesi jo Kristuksen Rippi-isäksi ja Papiksi; Pyhän Hengen personalliseksi opettajaksi Hänen oman Sanansa kautta.
Vanhojen uskonmenojen kahleet tosin ympäröivät häntä vielä, mutta vaan niin kuin ruskeat verhot yhä peittävät monta paisuvaa nuoren lehden umpua, sillä välin kuin toiset tänä kevät-aamuna puhkesivat ja aukenivat, minun astuessani hiljaisia, viheriöitä metsä-polkuja. Vapauttamisen hetki näyttää aina ohitse menevän silmissä suurelta, äkkinäiseltä ponnistukselta, mutta ne, jotka ovat nähneet vankeutetun ummun verkkaisen paisumisen, tietävät, että se viimeinen elon jännitys, joka katkoo helpeiset kääreet, on vaan silmänräpäys siinä tuskin huomattavassa, mutta alinomaisessa edistyksessä, jossa itse talven näennäinen kuolema oli askel.
Mutta ihana on elää kevät-aikana; ja kun minä kävelin, lauloi sydämeni lintujen ja umpujen kanssa: "minultakin ovat talven kahleet katkenneet — minulta ja koko maalta!"
Ja astuessani minä lauloin korkealla äänellä sen pääsiäisvirren, jota
Eva aina niin suuresti rakasti (Pone luctum, Magdalena):
Magdalena! huoles heitä!
Heitä itku katkerin;
Nyt ei tarvis kyyneleitä,
Pääss' on kemut Simonin;
Tuhat syyt' on riemuella,
Tuhat syytä huudahdella:
Halleluja kaikukoon!
Magdalena! hymyellös!
Kirkkaan' otsas loistaa suo:
Valo armas välkkyy, ällös
Huoliin ajatustas luo;
Kristus mailman vapautti,
Kuolon vallan tukahdutti:
Halleluja kaikukoon!
Magdalena! iloks lyö nyt!
Kristus nousi haudastaan;
Tehty vaikea on työ nyt,
Sankar' palas maailmaan;
Itkit äsken kuollehelle,
Nytpä ylös-nousnehelle
Halleluja kaikukoon!
Magdalena! silmäs nosta!
Katso otsaa ihanaa,
Katso ruumistakin, josta
Viidet haavat haamoittaa;
Niin nuo kalliit veri-haavat
Niinkuin helmet heloittavat:
Halleluja kaikukoon!
Magdalena! eloon herää!
Tullut valkeus on,
Kuolemall' ei valtaa enää,
Riemulaulut soikohon:
Kaunas poistui tuskas, vaivas,
Etehes nyt aukee taivas:
Halleluja kaikukoon!
Niin, myöskin vanhoina, pimeinä aikoina ovat sydän sydämen perästä hiljaisissa kodoissa ja kätketyissä luostari-kammioissa epäilemättä tunteneet tämän salaisen ilon. Mutta nyt koko mailma näyttää tuntevan sen. Talvellakin on kultakerttunsa yksinäisin viserryksineen; mutta nyt kevät on täällä, laulut tulevat parvittain — ja, kiitos Jumalan, minä olen hereillä ja kuuntelen!
Mutta se ääni, joka ensin viritti tämän soiton minun sydämessäni — juuri näissä metsissä — ja sen jälkeen, Jumalan armon kautta, lukemattomissa sydämissä tässä ja muissa maissa — miksi se nyt on vaiennut? Onko tämä haudan äänettömyys, vai ainoastaan ystävällisen turvapaikan? Ei se kummassakaan tapauksessa ole vaiti Jumalan edessä.
Minä olin tuskin päättänyt virteni, kun puut kävivät harvemmaksi ja vähäisemmäksi, niinkuin tässä olisi nykyisin metsää kaadettu; ja minä tulin laakson luo, jonka rinteillä vähäinen kylä sijaitsi. Kirkontorni ja kellokastari kohosivat puurakennusten välistä, joukko lampaita ja vuohia oli laitumella sen vähäisen joen reunalla, joka kostutti laaksoa.
Minä nostin sydämeni Jumalan puoleen, että muutamat sydämet tässä rauhallisessa paikassa saisivat tervehtiä ijankaikkisen rauhan sanomaa niitten kirjojen kautta, joita minä kuljetin.
Kun saavuin kylään, tuli pappi ulos pappilasta — ijäkäs, lempeän-näköinen mies — ja tervehti minua kohteliaasti.
Minä pyysin saadakseni näyttää hänelle tavaraani. "Arvattavasti siinä ei ole mitään minulle", hän sanoi hymyillen. "Ne ajat ovat minulta menneet, jolloin mieltyy balladeihin ja tarinoihin. Te kaupitsette kai semmoisia."
Mutta kun hän näki Lutherin nimen yhden kirjan nimilehdellä, jota näytin hänelle, muuttui hänen muotonsa ja hän sanoi vakavalla äänellä: "tiedättekö, mitä tavaraa kuljetatte?"
"Tiedän kyllä", minä vastasin. "Minä kuljetan useimpia näistä kirjoista sydämessäni yhtä paljon, kuin hartioillani."
"Mutta tiedättekö, missä vaarassa olette?" jatkoi vanhus. "Me olemme kuulleet, että T:ri Luther on kirottu paavilta ja julistettu pannaan keisarilta; ja vasta viime viikolla kertoi kulkeva kauppias, semmoinen, kuin te itse, meille, että hänen ruumiinsa oli löydetty lävistettynä sadoilla haavoilla."
"Se ei ollut totta kolme päivää takaperin", sanoin minä. "Eivät ainakaan hänen parhaat ystävänsä Wormsissa tietäneet siitä mitään."
"Jumala olkoon kiitetty!" hän lausui; "sillä tässä kylässä olemme suuressa kiitollisuuden velassa sille kunnon miehelle. Ja jos", lisäsi hän levottomasti, "hän todella on ruvennut väärä-uskolaiseksi, olisi hyvä, että hän saisi katumuksen aikaa."
Siinä kylässä minä myin monta kirjaa ja jätin muita hyvälle papille, joka kestitsi minua aivan vieraanvaraisesti ja lähetti minut matkalleni, vedet silmissä lausuen jäähyväisiänsä siunauksilla, varoituksilla ja rukouksilla.
Parisissa, Heinäkuulla 1521.
Minä olen tullut Franskan rajan yli ja oleskellut muutamia päiviä tässä suuressa, iloisessa, oppineessa kaupungissa.
Saksassa kirjani hankkivat minulle enemmän suosiota kuin nurjuutta. Tapahtuipa välisti, että vaikka paikkakunnan virkamiehet katsoivat velvollisuudeksi julkisesti vastustaa niitä, he itse salaisesti auttoivat niitten jakelemisessa. Toisinaan oli kansa niin innokas ostamaan ja halukas poimimaan jokaista vähäistäkin tietoa Lutherista, että kokonainen väkijoukko kerääntyi minun ympärilläni, joka, havaittuaan, ettei minulla ollut mitään uutisia kertoa heille hänen nykyisestä tilastaan, viipyi niin kauan, kuin vaan jaksoin puhua, ja kuunteli, kun kerroin hänen käytöksestään keisarin edessä samalla kuin hartaat suostumuksen huudot, jopa välisti nyyhkytykset ja kyyneletkin todistivat, kuinka mieltynyt yhteinen kansa oli häneen. Kaupungeissa pyydettiin paljon enemmän hänen "Kirjettänsä Saksan Aatelistolle", kuin minä voin toimittaa.
Mutta kaikkein enimmän liikutti minua, kun näin sen rakkauden ja melkein epäjumalisen kunnioituksen, jolla sorretut ja työtä tekevät talonpojat syrjäisissä maan-osissa liittyivät hänen nimeensä.
Minä muistan erittäin, kuinka eräässä kylässä pulskea, vanha talonpoika vei minut sisähuoneesensa, jossa Lutherin kuva riippui, sädekehällä varustettuna, peite edessä.
"Katsokaat!" hän sanoi. "Tuon linnan hallitsia" (ja hän osoitti sormellaan vastakkaisella törmällä olevaa linnaa) "on tehnyt minulle ja omaisilleni paljon vääryyttä. Kaksi poikaani on kaatunut hänen itsekkäisissä pikku sodissaan, ja hänen metsämiehensä hävittävät mieltänsä myöten pelkoni, kun ajavat saalistansa; kuitenkin jos minä ammun hirven, minä kenties heitetään linnaan vankeuteen, niinkuin ennen on käynyt useitten omaisteni. Mutta heidän valtansa on melkein ohitse nyt. Minä näin tuon miehen Wormsissa. Minä kuulin hänen uljaasti, kuin leijonan, puollustavan totuutta keisarin, ruhtinaitten ja prelatein edessä. Jumala on lähettänyt meille vapauttajan; ja oikeuden hallinto alkaa kun joka mies saa, mitä hänelle tulee."
"Ystäväs, minä sanoin vihavoitsevalla sydämellä, 'Vapauttaja tuli viisitoista sataa vuotta takaperin, mutta oikeuden hallinto ei ole vielä alkanut mailmassa. Vapauttaja ristiin-naulittiin, ja hänen seuralaisensa ovat siitä saakka kärsineet eikä hallinneet.'"
"Jumala on kärsivällinen", hän sanoi, "ja me olemme olleet kärsivällisiä kauan, sen Jumala tietää; mutta luullakseni aika vihdoin on tullut."
"Mutta se vapaus, jota T:ri Luther julistaa", sanoin minä lempeästi, "on vapaus pahemmasta orjuudesta, kuin aateliston; se on semmoinen vapaus, jota ei mikään tyranni, ei mikään vankihuone voi viedä meiltä — Jumalan lasten vapaus;" — ja hän kuunteli totisena, kun puhuin hänelle vanhurskauttamisesta ja kärsivästä, lunastavasta Herrasta. Mutta lopulla hän sanoi:
"Kyllä nämät ovat hyvät sanomat. Mutta minä toivon, että T:ri Luther vielä kostaa monen vääryyden, joka on tapahtunut meille. Kerrotaan, että hän on talonpojan poika, niinkuin minä."