Jos minä olisin T:ri Luther ja tietäisin, että sorrettujen ja murheellisten kaipaavat silmät koko maassa kääntyvät minuun, olisin valmis sanomaan:
"Herra, anna minun kuolla, ennenkuin nämät poljetut ja rasitetut sydämet oppivat, kuinka vähän minä voin auttaa teitä!"
Sillä todestikin tehdään paljon pahaa auringon alla. Mutta yhtä todesti löytyy voide jokaiseen kipuun, korvaus jokaiseen vääryyteen ja huojennus jokaisesta taakasta siinä sanomassa, jonka T:ri Luther tuopi. Kuitenkin peräti toisenlainen korvaus, pelkään minä, kuin mitä aivan moni hartaasti odottaa!
Kummallista on myöskin, kuinka näinä muutamina viikkoina mitä hurjimpia huhuja T:ri Lutherin katoamisesta on syntynyt ja levinnyt kaikkialle. Moniaat sanovat, että hän on salaisesti murhattu ja että joku on nähnyt hänen haavoitetun ruumiinsa; toiset, että hän verissään kannettiin metsän lävitse jollakin kauhealla tavalla mestattavaksi; samalla kuin toiset jyrkästi väittivät, että hän palajaa suuren vapauttaja-joukon etupäässä, joka käy maata pitkin ja poikin, poistaen vääryyttä ja rangaisten väärintekiöitä.
Jos todella muutamat viikot luovat semmoisen sumun tosi-tapahtumien ympärille, miksi yksi vuosisata ilman kirjoitettua kertomusta olisi muuttanut kristin-uskon, taikka mitä tämä kertomus itse olisi ollut ilman jumalallista innostusta?
Paikottain maassa olivat kovin kiihdyksissä. Elsasissa jouduin salaiseen talonpoikais-kokoukseen, jossa jokainen oli hirveällä valalla sitounut sotimaan henkeen ja vereen saakka aatelisia vastaan.
Monta kertaa ratsasparvi seisautti minut likellä jotakin linnaa, ja tavarani tarkastettiin, että saivat nähdä, kuuluivatko ne semmoisen kaupungin kauppamiehille, jota vastaan linnan ritari paraikaa kävi sotaa; ja yhdessä tämmöisessä tilaisuudessa olisi minun ehkä käynyt huonosti, jollei joukko sotamiehiä, jotka olivat keisarin palveluksessa, olisi hyvään aikaan ilmestynyt ja vapauttanut minut ja kumppanini.
Kuitenkin pantiin joka paikassa yhtä paljon arvoa T:ri Lutherin nimeen. Talonpojat luulivat, että hän vapauttaisi heidät aateliston tyranniudesta; ja useat ritarit arvelivat hänestä, että hän puollusti Saksan vapautta muukalaisten iestä vastaan. Moni köyhä maapappi tervehti häntä pelastajaksi suurten abbottien ja prelatein ahneudesta. Näin minä ja kirjani löysimme paljon sydämellisiä ystäviä talonpoikien taloissa ja mökeissä, linnoissa ja pappiloissa. Ja kaikki, mitä minä voin tehdä, oli se, että myin kirjojani ja kerroin kaikille, jotka tahtoivat kuunnella, että se ies, jota Lutherin sanat kykenivät särkemään, oli perkeleen, kaikkien sortajien ruhtinaan, ies, ja että se vapaus, jota hän tuli uudestaan julistamaan, oli vapaus synnin ja itsekkäisyyden vallasta.
Mutta rakkain tervehdys, se, joka sydäntäni oikein ilahutti, oli se, kun joku sanoi, niinkuin usein tapahtui, tautivuoteella sekä alhaisissa että ylhäisissä kodoissa ja luostareissa:
"Jumala olkoon kiitetty, nämät sanat ovat jo meidän sydämessämme. Ne ovat näyttäneet meille tien Jumalan luo; ne ovat tuottaneet meille rauhaa ja vapautta."
Taikka kun toiset sanoivat:
"Minun täytyy saada tuo kirja. Se ja se mies, jonka minä tunnen, on muuttunut toisenlaiseksi siitä, kuin hän luki Lutherin sanat."
Mutta jos tuskin olin odottanut, että omassa maassa olisivat T:ri Lutheriin näin mieltyneet, vaikka hän olikin tosi Saksalainen, toivoin minä vielä vähemmän, että hänen maineensa olisi ennättänyt Parisiin ja kauemmaksikin.
Iltaa ennen, kuin saavuin tähän kaupunkiin, olin hyvin väsyksissä päiväkauden astunnasta tomussa ja helteessä ja jäin nukkumaan erään kylä-ravintolan puutarhan penkille, listoitetun viiniköynnöksen varjoon. Kirjalaukkuni oli puoleksi avoinna vieressäni. Kun heräsin, istui vakava ja arvokkaalta näyttävä mies, joka, rikkaasta puvusta ja aseista päättäen, epäilemättä oli aatelinen, niinkuin, auki leikatuista takinhioista ja vaipasta arvaten, Espanjalainen, aivan likellä minua ja luki hartaasti yhtä minun kirjaani. Minä en ensiksi liikkunut, vaan katselin häntä ääneti. Kirja, jota hän piti kädessään, oli kappale Lutherin latinankielisistä "Selityksistä Galatalais-epistolaan."
Hetken perästä minä liikahdin ja tervehdin häntä kunnioituksella.
"Myydäänkö tätä kirjaa?" hän kysyi.
Minä vastasin: myydään, ja ilmoitin hinnan.
Hän maksoi paikalla kahdenkertaisen hinnan ja lausui: "antakaat yksi kappale jollekulle, jolla ei ole varaa ostaa."
Minä rohkenin kysyä, oliko hän nähnyt sitä ennen.
"Olen", hän vastasi. "Schweitziläinen kirjanpainaja Frodenius lähetti useampia kappaleita Kastiliaan. Ja minä näin sen ennen Venetiassa. Sitä on nyt kielletty tuomasta sekä Kastiliaan että Venetiaan. Mutta minun on aina tehnyt mieli omata yksi kappale, että itse saisin päättää. Tunnetteko T:ri Lutheria?" hän kysyi, kun hän oli lähtemällänsä.
"Minä olen tuntenut ja kunnioittanut häntä monta vuotta", minä vastasin.
"Kerrotaan, että hänen elämänsä on nuhteeton, eikö niin?" hän kysyi.
"Hänen katkerimmat vihollisensakin myöntävät, että niin on", minä vastasin.
"Hän puhui urhoollisen miehen tavalla valtiopäivien edessä", hän jatkoi; "vakavasti ja tyvenesti, niinkuin kunnon miehet puhuvat, jotka ovat valmiit pysymään kiinni sanoissansa. Ei Kastilian aatelismieskään olisi puhunut suuremmalla arvokkaisuudella, kuin tämä talonpojan poika. Italialaiset papit ajattelivat toisin; mutta se kaunopuheisuus, joka itkettää tyttöjä saarnastuoleista, ei ole se keino, joka soveltuu miesten neuvotteluihin. Tämä munkki oli oppinut puhetaitonsa korkeammassa koulussa. Jos joskus vielä tapaatte T:ri Lutherin", lisäsi hän, "kertokaat hänelle, että muutamat Espanjalaiset keisarin hovissakin soivat hänelle hyvää."
Ja täällä Parisissa minä näen joukon hurskaita ja oppineita miehiä, Lefevre'n, Farel'in ja Meaux'in piispan Briçonnet'in, jotka paraikaa ahkerasti kääntävät ja levittävät Lutherin ja Melancthonin kirjoja. He sanovat jo ennen Jumalan omasta kirjasta oppineensa sen totuuden, jonka ne sisältävät, nimittäin, että ihminen vanhurskaaksi tehdään uskonsa kautta ristiin-naulittuun Vapahtajaan, joka vanhurskaus johdattaa Hänelle pyhitettyyn elämään. Mutta vaikka Franskalaiset eivät hevin myönnä mitään ulkomaista eteväksi ja halveksien katsovat alas meihin sivistymättömiin Saksalaisiin, tervehtivät franskalaiset papit kuitenkin Lutheria opettajaksi ja veljeksi ja ovat yhtä uuteliaat kuuntelemaan kaikkia vähäisiä seikkoja hänen elämästään, kuin hänen maanmiehensä jokaisessa kaupungissa ja hiljaisessa kylässä koko Saksassa.
He kertovat minulle myöskin, että kuninkaan oma sisar, kaunis ja oppinut herttuatar Margareta de Valois lukee T:ri Lutherin kirjoja ja pitää niitä suuressa arvossa.
Totta puhuen minä ajattelen välisti, että jos hän, niinkuin hän muutamia vuosia sitten ajatteli, olisi muuttanut Wittenbergistä Parisiin, olisi hän täällä saanut jalon vaikutus-alan. Kansa on niin suora puheessaan, heidän tunteensa ja käsityksensä ovat niin nopeat; ja heidän selvä, terävä järkensä huomaa paljon pikemmin petoksen, kuin meidän pohjolaisten kuivakiskoinen, hidas ymmärrys.
Baselissa.
Ennenkuin lähdin Ebernburgista, oli ritari Ulrich von Hutten hartaasti ottanut osaa yritykseeni; hän kehoitti minua erittäin etsimään Erasmusta, jos kerta joutuisin Schweitziin; ja oli itse pannut muutamia kappaleita Erasmuksen saarnoista "Hulluuden Ylistys" kirjojeni joukkoon.
Minä olen suuresti mieltynyt tähän urheaan ritariin. Minä en koskaan unhota sitä jaloa kirjettä, jonka hän lähetti Lutherille, ennenkuin tämä ilmestyi valtiopäivillä: "_Herra kuulkoon sinua hädän päivänä: Jakobin Jumalan nimi olkoon sinun suojasi. Oi rakastettu Lutherini, kunnioitettu isäni, älä pelkää; ole luja. Taistele miehuullisesti Kristuksen puolesta. Mitä minuun tulee, aion minä myöskin taistella uljaasti. Tehköön Jumala, että saisin nähdä, kuinka he rypistävät otsaansa… Kristus varjelkoon sinua."
Niin tämä kiivas soturi olisi varmaan riemuinnut, jos hän olisi nähnyt, kuinka hämmentyneet viholliset silloin rypistivät otsaansa; mutta hän oli siihen aikaan estetty hovia lähestymästä. Lutherin uljas ja ylevä puollustus täytti hänet hartaammalla ihastuksella. Hän väitti, että tohtori oli parempi soturi, kuin kukaan ritari. Kun kuulimme, että T:ri Luther oli kadonnut, olisi hän tahtonut koota joukon rohkeita miehiä, semmoisia, kuin hän itse, ja kulkea koko maan häntä hakeakseen. Huttenin aikomukset olivat korkeat ja puhtaat. Hänessä ei ollut mitään alhaista ja pikkumielistä kunnianhimoa. Miekalla ja kynällä oli hän taistellut sortoa ja tekopyhyyttä vastaan. Roman hovi inhotti häntä etupäässä sentähden, että se oli ulkomainen ies; turmeltunut papisto sentähden, että se oli kotimainen vallan-anastus. Hän ajatteli ritarikuntaa jaloksi laitokseksi, ja luuli, että hänen säätynsä, valistuneena tiedon ja innostuneena vapaan ja ylevän uskon kautta, vasta vapauttaisi Saksan ja koko kristikunnan. Personallista vaaraa hän ei katsonut miksikään eikä myöskään personallisia etuja.
Kuitenkin, vaikka hän oli niin uskalias ja hänellä oli niin korkeat pyrinnöt, luulen minä tuskin, että hän itse toivoi pääsevänsä idealisen ritarikuntansa sankariksi. Hänellä ei ollut kyllin oikean, täydellisen ritarin itsehillintöä. Kun hän itsekseen kuvaili semmoista kristikuntaa, josta vääryys ja ahneus olivat karkoitetut ja jossa idealinen ritaristo piti valtaa, tuli hänen mielestään urhoollisen, hyvän Ebernburgin herran, Frans von Sickingen'in, ja hänen hurskaan puolisonsa, pystyttää se lippu, jonka ympärille Ulrich ja kaikki rehelliset miehet maassa kokoontuisivat. Luther, Erasmus ja Sickingen — nämät kolmen säädyn, pappiuden, opin ja ritariuden, edustajat — ne uudistakoot mailman, ajatteli hän.
Erasmus oli aloittanut työn, kun hän viritti valon opin pyhyyteen.
Luther oli jatkanut sitä, kun hän levitti valon kansaan. Ritarein tuli
päättää se, kun he väkisin hajottivat pimeyden voimat. Taistelo on
Erasmuksen kauhu. Se on Lutherin pakko. Se on Huttenin huvitus.
Minä en kuitenkaan odottanut, että Erasmus pitäisi suurta väliä minun toimellani. Tuntui minusta, kuin Hutten, kun hän ihmetteli tämän terävää, loistavaa neroa, olisi luullut oman lämpimän ja miehuullisen sydämensä tulen olevan hänessäkin. Minä päätin kuitenkin käydä hänen luonansa Baselissa.
Asianhaarat päästivat minut siitä vaivasta.
Kun juuri astuin kaupunkiin melkein tyhjällä repulla, jonka toivoin saavani täyteen Frodeniuksen kirjapainossa, ratsasti vanhanpuolinen, koukkuselkäinen herra, joka näytti lukumieheltä, verkalleen minun ohitseni. Hän oli puettu tohtorin takkiin ja leveällä nahkaremmalla varustettuun hattuun. Hänen terävät, pienet, mustat silmänsä tarkastivat minua ja taakkaani hetken aikaa, ja sitten, kiristäen ohjaksia, yhtyi hän minuun ja lausui lempeällä äänellä ja kohteliaalla tavalla: "me kuulumme samaan ammattiin, ystävä. Me teemme ja te myytte kirjoja. Mitä teillä repussanne on?"
Minä otin esiin kolme kappalta jälellä olevista kirjoistani. Yksi oli
Lutherin "Kommentarit Galatalais-epistolaan;" toiset hänen
"Selityksensä Herran Rukouksesta" sekä hänen "Kirjeensä Saksan
Aatelistolle."
Ratsastajan otsa synkistyi hiukan ja hän katseli minua epäluulolla.
"Ne, jotka kapinan hetkenä varustavat kansaa ampuvaroilla, tekevät sitä harvoin omalla edesvastauksellaan", hän lausui. "Nuori mies, te ajatte vaarallisia asioita ja tekisitte hyvin, jos laskisitte maksot."
"Minä olen laskenut maksot", vastasin minä, "ja kohtaan iloisesti vaaraa."
"Hyvä, hyvä", hän vastasi; "muutamat syntyivät sotakenttiä, toiset martyrinkuolemaa varten; toiset ei kumpaakaan varten. Pysyköön kukin virassaan:
"'Neqvissimam pacem justissimo bello antifero.' [Minä katson kurjinta rauhaa paremmaksi, kuin oikeinta sotaa.] Mutta 'ne, jotka laskevat meren alankomaalle, tietävät varsin vähän, mihin saakka se leviää.'"
Tämä esimerkki Hollannin suluista teki, että jo vähän huomasin, kuka ratsastaja oli, ja katsellen hienoja, aistillisia, vaikka pilkallisia huulia, vienoja, teräviä kasvonjuonteita, vaaleata pintaa ja mustia, tarkkoja silmiä, jotka olin nähnyt niin monessa kuvassa ennen, oli minun mahdoton epäillä, kenenkä kanssa minä puhuin. Mutta minä en ilmoittanut havaintoani.
"T:ri Luther on kuitenkin kirjoittanut niitä näitä hyviä", hän lausui. "Jos hän olisi tyytynyt tämmöisiin jumalisiin teoksiin, kuin tämä, antaen 'Herran Rukouksen' minulle takaisin, olisi hän palvellut nykyistä polvikuntaa levollisesti ja hyvin; mutta kun paljastaa semmoisia salaisuuksia, kuin löytyvät tässä, suuren yleisön eteen, se on hulluutta!" ja hän pani äkkiä kiinni "Galatalaiset." Sitten, silmäillen "Kirjettä Aatelistolle", hän melkein viskasi sen käteeni ja sanoi puoli-suuttuneena:
"Tämä lentokirja on jo itsessään kapina."
"Mitä muita kirjoja teiltä on?" kysyi hän tuokion perästä.
Minä vedin esiin viimeisen kappaleeni "Hulluuden Ylistyksestä."
"Oletteko myyneet näitä montakin?" kysyi hän kylmäkiskoisesti.
"Kaikki, paitsi tämän kappaleen", vastasin minä.
"Ja mitä ihmiset siitä sanovat?"
"Se riippui siitä, kuka osti", minä vastasin. "Muutamat sanovat, että tekiä on tämän vuosisadan viisain ja älykkäin mies, ja jos kaikki tietäisivät, missä tulee pysähtyä, niinkuin hän, muuttuisi mailma vähitellen paratiisiksi eikä kääntyisi ylös-alaisin, niinkuin nyt on laita. Toiset päinvastoin väittävät, että tekiä on pelkuri, joka ei tohdi tunnustaa totuutta, vaikka hän tietää sen. Ja toiset taas moittivat kirjaa pahemmaksi, kuin mitään Lutherin, ja Erasmusta kaiken pahuuden aluksi sen vuoksi, että, jollei hän olisi särkenyt lukkoa, Luther ei koskaan olisi astunut ovesta sisään."
"Entä mitä te ajattelette?" hän kysyi.
"Minä olen vaan halpa kulkukauppias", sanoin minä; "mutta luullakseni on pitkä matka Pilatuksesta, joka vihollisten käsiin jätti sen kunnian Kuninkaan, jonka hän tiesi viattomaksi — kenties alkoi huomata jumalalliseksi, St. Pietariin, joka kielsi rakastetun Mestarinsa. Herra, joka antoi Pietarille anteeksi, tietää, kummoinen kumpikin on; kuka on arka oppilas ja kuka Hänen vihollistensa pelkurimainen ystävä. Mutta ihmisten silmällä on tätä mielestäni mahdoton eroittaa. Minä tahtoisin mieluisammin olla Luther Wormsin valtiopäivillä ja anatheman ja pannan alainen, kuin kumpikaan."
"Ylpeästi puhuttu!" hän sanoi; "kun pitää pannaan julistettua väärä-uskolaista parempana, kuin apostolein ruhtinasta!"
Mutta varjo vierähti hänen kasvojensa yli, ja kohteliaasti jättäen minua hyvästi, ratsasti hän tiehensä.
Tuntui siltä kuin tämä keskustelu olisi varjostanut ja kylmännyt minunkin sydäntäni.
Vähän ajan perästä hiljensi ratsastaja kuitenkin kulkuansa ja viittasi minua tulemaan luoksensa.
"Onko teillä mitään tuttavia Baselissa?" kysyi hän suopeasti.
"Ei", minä vastasin; "mutta minulla on kirjeitä kirjanpainaja
Frodeniukselle, ja minua on kehoitettu etsimään Erasmusta."
"Kuka teitä siihen kehoitti?" kysyi hän.
"Hyvä ritari Ulrich von Hutten", minä vastasin.
"Paras kaikista huimapäistä!" jupisi hän totisesti. "Rotterdamin
Erasmuksella on varsin vähän tekemistä sen tulikekäleen kanssa."
"Ritari Ulrich ihmettelee suuresti Erasmuksen neroa", minä sanoin; "ja arvelee, että hänen oppinsa ynnä muutamien hyvien ritarien miekka ja Lutherin saarnat pian panevat kristikunnan laidallensa."
"Ulrich von Huttenin sopisi ensiksi panna oma elämänsä laidalleen", kuului vastaus. "Mutta jättäkäämme puhe kristikunnasta ja näistä suurista tuumista, jotka ovat kokonaan ulkopuolella meidän piiriämme. Pankoot ritarit ritarikunnan laidalleen, ja kardinalit paavikunnan, ja keisari keisarikunnan. Hoitakoon kulkukauppias reppuansa, ja Erasmus lukuansa. Kukaties vasta havaitaan, että hänen ivakirjoituksillaan luostarien hullutuksista ja ennen kaikkia hänen aikaisemmin ilmestyneellä käännöksellään Uudesta Testamentista oli osansa tässä hyvässä työssä. Hänen mielilauseensa on: 'sytytä valkea, ja pimeys katoo itsestään.'"
"Kun vaan Erasmus", sanoin minä, "suostuisi ottamaan osaa seurauksiin, joita hän niin jalosti on auttanut aikaan saamaan!"
"Mihin ottamaan osaa?" kysyi hän nopeasti; "Lutherin pannaan julistamiseenko? vaiko Huttenin hurjiin tuumiin? Saattamaan ihmisiä siihen luuloon, että hän hyväksyy tuon Sachsin munkin raakoja ja rajuja soimauksia taikka seikkailevan ritarin rohkeita vehkeitä? St. Paavali kirjoitti kohteliaasti eikä koskaan palkinnut herjauksia herjauksilla. Erasmus vartoo, siksi kuin hän tapaa semmoisen uskonpuhdistajan kuin apostolin, ennenkuin hän yhtyy uskonpuhdistukseen. Mutta, ystävä", lisäsi hän, "minä en kiellä, että Luther on hyvä mies ja tarkoittaa hyvää. Jos tahdotte luopua vaarallisesta taakastanne ja ruveta opiskelemaan, saatte tulla luokseni, ja minä autan teitä niin paljon, kuin voin, rahalla ja neuvolla. Sillä minä tiedän, mitä köyhyys on, ja luulen, että te olette aiottu paremmaksi kuin kauppiaaksi. Ja", jatkoi hän seisauttaen hevostansa, "jos taas kuulette Erasmusta parjattavan pelkuriksi taikka petturiksi, saatte sanoa, että Jumalalla on enemmän tilaa valtakunnassaan, kuin ihmisillä kouluissaan; ja ettei semmoisten ihmisten, jotka katsovat asioita monelta puolelta, ole aina niin helppo taipua yhteen. Uskokaat myöskin, että niitten yksinäisyydellä, jotka näkevät liian paljon taikka rohkenevat liian vähän puoluemiehiksi ruvetaksensa, usein on katkerampi tuska, kuin martyrein mestauslavalla. Mutta", hän päätti matalalla äänellä, kun hän erosi minusta, "varokaat, ettette koskaan enää mainitse samalla kertaa Erasmuksen ja Huttenin nimeä. Minä vakuutan teille, ettei mikään sovellu niin vähän yhteen. Ulrich von Hutten on kovin raju ja vaarallinen mies."
"Minä en unhota koskaan Erasmusta", sanoin minä, kumartaen syvälle, kun tartuin hänen käteensä. Ja tohtori ratsasti matkaansa.
Niin, horjuvien surut ovat epäilemättä katkerammat, kuin miehuullisten; katkerammat, niinkuin myrkky on katkerampi kuin rohto; vihollisen haava katkerampi, kuin lääkärin. Kuitenkin lienee totta, että mitä selvemmin ymmärtää vastuksen ja vaaran, sitä suurempaa miehuutta vaaditaan niitten kukistamiseen. Semmoisen oppimattoman, yksinkertaisen miehen tie, joka ei näe mitään muuta, kuin oikeuden toisella puolella, eikä mitään muuta, kuin vääryyden toisella, on välttämättömästi helpompi, kuin sen, joka nähden paljon pahaa hyvässä asiassa ja vähän totuutta kaikkien erehdysten pohjalla, päättää kärsiä oikean asian hyväksi, vaikka se ei ole kokonaan vapaa erehdyksistä, vieläpä kärsiä yhdessä semmoisten miesten kanssa, joitten käytös tuskastuttaa häntä juuri sentähden, että hänen mielestänsä se asia, jota he harrastavat, on totuuden ja Jumalan asia. Lutherin koulussa ei liene todella sijaa Erasmuksella eikä Erasmuksen koulussa Lutherilla; mutta Jumalalla on sääliä ja sijaa molemmille.
Baselissa minä täytin jälleen reppuni Frodeniuksen kirjavaroista ja sain hyvin ilahuttavia uutisia häneltä evankeliumin totuuden leviämisestä (erittäin Lutherin kirjojen kautta) Italiassa ja Espanjassa. Minä en kääntynyt sen enempää Erasmukseen.
Likellä Zürichiä, Heinäkuulla.
Sydämeni on täynnä Ylösnousemisen virsiä. Kaikkialla mailmassa näyttää nyt olevan Pääsiäinen. Kun tänä aamuna, Zürichistä lähdettyäni, kiipesin yhdelle tämänpuoliselle kukkulalle ja viheriäin, metsäisten harjannetten välitse katselin hopealäikkeistä järveä sekä sitä purpuranväristen, kultaisten ja lumisten vuorten suurenläntäistä kehää, joka ympäröitsee Schweitziä, ja ajattelin niitä monilukuisia sydämiä, jotka näinä vuosina ovat herätetyt Jumalan lasten vapauteen, puhkesi vanha pääsiäis- ja kevätlaulu huuliltani:
_Plaudite coeli!
Rideat aether!
Summus et imus
Gaudeat ordis!
Transivit atrae
Turba procellae!
Subiit almae
Gloria palmae!
Surgite verni,
Surgite flores,
Germina pictis
Surgite campis!
Teneris mistae
Violis rosae;
Caudida sparsis
Lilia calthis!
Currite plenis
Carmina venis,
Fundite laetum
Barbita metrum;
Namque revixit,
Sicuti dixit,
Pius illaesus
Funere Jesus.
Plaudite montes,
Ludite fontes,
Resonent valles,
Repetant colles:
Io revixit,
Sicuti dixit,
Pius illaesus,
Funere Jesus.
* * *
Seoitate taivaat!
Kaikuos ilma!
Riemuelkoot nyt
Kaikk' osat maan!
Raivojen myrskyn
Valta on laannut,
Palmut ne kasvaa
Hää-puvussaan.
Taas kevät tulkoon
Kukkaisa, runsas,
Kaunihit nouskoot
Maast' orahat!
Orvokit vienot,
Valkeat vuokot,
Liljat ja ruusut
Hohtelevat!
Riemusat laulut
Kaikukohon nyt,
Kantelot, lyyrat
Soikohon vaan!
Noussut on Jesus
Tuo pyhä, hurskas,
Vapauden näin
Toi mailmaan.
Riemusat laulut
Laaksossa soikoon,
Metsät ja vuoret
Kaikukohon!
Haudasta, niinkuin
Ennusti itse,
Jällehen Jesus
Nousnut nyt on!
Ja un herkesin, vuorivirta, joka syöksi kallioin ylitse minun vieressäni, kahisevat ruohot, notkuvat kukat, humisevat metsät, lainehtiva järvi, vihantavat kunnaat ja juhlalliset lumivuoret takana — kaikki näyttivät yhtyvän kööriin.
Ulrich Zwingli, jonka seurassa nykyisin olen viettänyt monta päivää, vaikuttaa kummalliselta, elähyttävällä tavalla kaikkiin. Näyttää siltä, kuin se vilpas vuori-ilma, jossa hän eli nuoruutensa, olisi aina hänen ympärillänsä. Hänen läsnä-ollessaan on mahdoton joutua epätoivoon. Sillä välin kuin Luther pysyy ajallaan, puollustaen jok'ikistä maan kaistaletta, jonka hän on valloittanut, ryntää Zwingli eteenpäin ja karkaa vilpillisten kimppuun, kun he nukkuvat linnoissansa. Luther käy sotaa niinkuin maasoturimme, meidän oma, luja ja järkähtämätön jalkaväkemme; Zwingli tuiskahtaa, niinkuin hänen omat, tuimat vuorelaisensa, tuntureilta vihollistensa päälle.
Schweitzissä on minua ja kirjojani kohdeltu akkinäisemmällä ja ankarammalla erilaisuudella, kuin missään muualla; kansa on niin vapaata ja hillitöintä. Muutamissa kylissä kutsuivat johdattavat miehet taikka pappi itse kaikki asukkaat kirkonkellolla kokoon kuulemaan kaikkia, mitä kerroin T:ri Lutherista ja hänen teoistaan, sekä ostamaan kirjojani; oloni siellä oli alinomainen juhla; ja hyvä-sydämiset talonpojat seurasivat minua penikulman määriä matkallani, keskustellen Zwinglistä ja Lutherista, Roman särjetystä ikeestä ja lähestyvän vapauden kunniakkaista ajoista. Lutherin ja Zwinglin nimet olivat kaikkein huulilla, niinkuin Tell'in ja Winkelried'in ja muitten vanhan Schweitzin vapauttamissodan sankarien.
Toisissa kylissä talonpojat päinvastoin kokoontuivat vihoissaan minun ympärilleni, soimasivat minua vakojaksi ja liika-vieraaksi, ja ajoivat minua kivillä ja raa'alla pilkalla pois, uhaten, etten selkeisi toisella kertaa niin vähällä.
Paikottain ovat täällä päässeet paljoa edemmäksi, kuin meillä Saksassa. Kuvat ovat otetut pois kirkoista, ja jumalanpalvelus toimitetaan kansan omalla kielellä.
Mutta suuresti iloitsee, kun näkee, ettei valo ole ainoastaan levinnyt soitosta soittoon, niinkuin ihmisten huvivalkeat leviävät, vaan leimahtanut kerrallaan Saksan, Franskan ja Schweitzin yli, niinkuin taivaallinen valo koittaa ylhäältä. Tämä se on, joka tekee, ettei se ole ainoastaan himmeä huvivalkea, vaan aamu ja kevät! Lefevre Franskassa ja Zwingli Schweitzissä ovat kumpikin aikoinansa nähneet myrskyjä ja pimeyttä, ja molemmat huomasivat, kun taivaallinen valo herätti heidät uuteen mailmaan, ettei tämä ollut mikään erämaa, että oli muitakin hereillä, ja että päivän työ oli alkanut, niinkuin sopi, aamuvirsillä.
Dominikanin luostarin vankihuoneessa Franken'issa, Elokuulla.
Koko oloni on muuttunut. Taas vankihuoneen seinät ympäröivät minua, ja vankihuoneen ristikon takaa katselen minä sitä mailmaa, johon ehkä en enää palaa. Minä luin tämän maksujen joukkoon, kun päätin ruveta lavealta levittämään Lunastuksen iloista sanomaa. Se kannatti tämmöisen hinnan; se ansaitsee, mitä hyvänsä ihminen voi kärsiä — sillä minä luotan siihen, ettei näitä päiviä ole turhaan vietetty.
Eilen illalla, kun päivä aleni, jouduin minä vielä kerta pappi Ruprechtin asuntoon tuonne Franken'in kylään. Ovi oli auki, mutta minä en kuullut mitään ääntä. Vähäinen puutarha näytti siivoamattomalta. Viiniköynnökset riippuivat irtaimina portinvajassa. Vähäinen asunto, joka oli ollut niin sievä, näytti autiolta ja huonosti hoidetulta. Pölyä oli paksulta tuoleilla, eikä viimeisen atrian jäännöksiä oltu pöydältä korjattu. Vaan kuitenkin näkyi selvästi, että siinä asuttiin. Akkunalla oli avoin kirja, joka nähtävästi oli äsken luettu. Se oli kappale Lutherin Saksankielisistä Herran Rukouksen Selityksistä, jonka minä tuona iltana monta kuukautta takaperin olin jättänyt portinvajaan.
Minä istahdin alas akkunan viereen ja hetken perästä näin papin verkalleen tulevan puutarhasta. Hänen ruumiinsa oli kovasti kymärtynyt, siitä kuin viime kerralla näin hänet. Hän ei katsonut ylös, kun hän lähestyi huonetta. Näytti siltä, kuin hän ei olisi odottanut mitään tervehdyssanaa. Mutta kun minä menin ulos häntä vastaan, tarttui hän sydämellisesti käteeni, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Kuitenkin, kun hän havaitsi kirjan kädessäni, synkistyi hänen otsansa, ja viitaten minua istumaan, istahti hän itse vastapäätä minua mitään puhumatta.
Vähän ajan jälkeen hän katsoi ylös ja sanoi kolkolla äänellä: "tuo kirja teki, mitä eivät mitkään vanhan opin uhkaukset eikä kauhut saaneet aikaan. Se eroitti meidät. Hän on jättänyt minut."
Hän vaikeni hetkeksi, ja sitten hän jatkoi: "Kun palasin kotiin samana iltana, kuin hän oli löytänyt kirjan portinvajassa, tapasin hänet sitä lukemassa. — 'Katso!' hän sanoi, 'vihdoin joku on kirjoittanut jumalisen kirjan minua varten. Se oli jätetty portinvajaan avoimeksi tästä paikasta: ''Jos tunnet, että olet Jumalan ja kaikkien luontokappalten silmissä hullu, syntinen, saastainen ja tuomittu … ei sinulla ole jälillä mitään muuta lohdutusta eikä pelastusta, kuin Jesuksessa Kristuksessa.'' Kun tuntee Hänet, ymmärtää, mitä apostoli sanoo: ''Jumala on tehnyt Kristuksen viisaudeksemme, vanhurskaudeksemme, pyhitykseksemme ja lunastukseksemme. Hän on Jumalan leipä — meidän leipämme, annettu meille, niinkuin lapsille taivaalliselta Isältä. Uskominen ei ole muuta, kuin tämän taivaallisen leivän syömistä.'' Ja katso taas, kirja sanoo: ''Se liikuttaa Jumalan sydäntä, kun me sanomme Häntä Isäksi'', — ja vielä: ''joka olet taivaassa.'' Joka tunnustaa, että hänellä on Isä, joka astuu taivaassa, se myöntää, että hän on niinkuin orpo maan päällä. Tästälähtien syttyy hänen sydämessään palava halu niinkuin lapsessa, joka elää kaukana isänsä maasta keskellä muukalaisia, kurjana ja hylättynä. Se on niin, kuin hän sanoisi: ''voi! Isäni, Sinä olet taivaassa, mutta minä, Sinun viheliäinen lapsesi, olen maan päällä, kaukana Sinusta, keskellä vaaraa, hätää ja surua.'' Voi Ruprecht', hän lausui, silmät kyyneliä täynnä, 'juuri tämmöiseksi minä tunnen itseni — niin kadotetuksi ja orvoksi ja kodittomaksi.' Ja sitten, peläten, että hän oli pahoittanut mieltäni, lisäsi hän: 'ei niin, ettei minusta huolita. Sinä tiedät, ettei minun sopisi koskaan valittaa sitä. Mutta lieneekö mahdollista, että Jumala tahtoisi ottaa minut jälleen lapseksensa, ei pitkien katumusharjoitus-vuosien perästä, vaan nyt ja tässä?'"
"Minä en pystynyt sanomaan paljon hänen opetukseksensa, mutta siitä ajasta saakka oli tämä kirja hänen alinomainen kumppaninsa. Hän pyysi minua näyttämään itselleen kaikki ne paikat latinaisissa evankeliumeissani, jotka puhuvat Jesuksesta, joka kärsii syntisten tähden, ja Jumalasta, Isästä. Minua kummastutti, kun näin, kuinka monta niitä oli. Kirja näytti olevan täynnä niitä. Ja niin kului muutamia päiviä, siksi kuin hän eräänä iltana tuli minun luokseni ja sanoi: 'Ruprecht, jos Jumala on todella niin äärettömän hellä ja hyvä, ja on niin rakastanut meitä, tulee meidän totella Häntä, eikö meidän tule?' Minun oli mahdoton sanoa: ei, enkä minä uskaltanut sanoa: kyllä, sillä minä tiesin, mitä hän tarkoitti."
Taas hän pysähtyi puheessansa.
"Minä tiesin varsin hyvin, mitä hän tarkoitti, kun seuraavana aamuna näin suuruspöytäni katettuna, kaikki lakaistuna ja siivottuna, niinkuin tavallisesti, ja pöydällä paperiliuskan, jossa seisoi painetuilla kirjaimilla, jotka hän varmaan oli kopioinnut kirjasta, sillä hän ei osannut kirjoittaa: 'Jää hyvästi. Me voimme nyt rukoilla toinen toisemme puolesta. Jumala on oleva meidän kanssamme ja antaa meidän vasta yhtyä Isämme huoneessa, jossa meidän ei tarvitse pelätä, että suretamme Häntä.'"
"Tiedättekö, missä hän on?" minä kysyin.
"Hän on mennyt palvelukseen yhteen maakartanoon useita penikulmia tästä metsässä", hän vastasi. "Minä olen nähnyt hänet kerran. Hän näytti hyvin laihalta ja riutuneelta. Mutta hän ei nähnyt minua."
Se ajatus, joka oli niin usein joutunut minun eteeni ennen, tuli väkisin mieleeni silloin: "jos nuot naimattomuuden lupaukset sotivat Jumalan tahtoa vastaan, sitovatko ne?" Mutta minä en uskaltanut mainita sitä isännälleni. Minä sanoin vaan: "rukoilkaamme, että Jumala johdattaa teitä molempia. Sydän voi kantaa monta raskasta taakkaa, jos omatunto on vapaa!"
"Se on totta", hän vastasi. Ja yhdessä lankesimme polvillemme, sillä välin kuin minä puhuin Jumalan kanssa, ja ydin meidän rukouksissamme oli juuri tämä: "Isä meidän, joka olet taivaassa, tapahtukoon Sinun tahtosi, eikä meidän."
Seuraavana aamuna sanoin minä hänelle hyvästi, jättäin hänelle useita muita Lutherin teoksia. Ja minä päätin viipymättä käydä Wittenbergissä Melancthonin ja tohtorein tykönä esitelläkseni heille tätä asiaa.
Vaan nyt minä kenties en koskaan saa nähdä Wittenbergiä jälleen!
Minä en ole usein rohennut luostareihin, mutta tänään yksi nuori munkki, joka käveli tämän luostarin niityillä, näytti niin mieltyvän kirjoihini, että minä seurasin häntä sisään, jossa hän luuli minun saavani monta kappalta myydyksi. Mutta sen sijaan minä, kun portinkäytävässä odotin hänen takaisin tuloansa, kuulin suuttuneita ääniä, jotka kiistelivät sisällä, ja ennenkuin huomasin, mitä se tarkoitti, lähestyi kolme neljä munkkia minua, tarttuivat taakkaani, sitoivat käteni ja kuljettivat minut luostarin vankihuoneesen, jossa minä nyt olen.
"On jo aika ehkäistä tämä rutto", sanoi yksi heistä. "Kiitä onneasi, jos ei sinun käy samoin kuin sinun myrkyllisten kirjojesi, joista tänä iltana laitetaan ilotulia pihalle."
Ja näillä sanoilla minä jätettiin yksin tähän matalaan, kosteaan, pimeään kammioon, jonka ainoa vähäinen aukko, korkealla seinässä, ennenkuin silmäni tottuivat, näytti vaan päästävän sisään juuri sen verran valoa, että minä näin rautakahleet, jotka riippuivat seinistä. Mutta mikä valta vanginnee minua niin kauan, kuin voin laulaa:
Mortis portis fractis, fortis
Fortior vim sustulit;
Et per crucem regem trucem
Infernorum perculit.
Lumen clarum tenebrarum
Sedibus resplenduit,
Dum salvare, recreare,
Quod creavit, voluit.
Hinc creator, ne peccator
Moreretur, moritur;
Cujus morte, nova sorte,
Vita nodis oritur.
* * *
Kuolemalta vahva valta
Vahvemmalle lankeaa;
Risti maahan kuninkahan
Maan-alaisen masentaa.
Valo loistaa, varjot poistaa,
Murheet murtaa, riemun tuo;
Omillensa luoduillensa
Herra pelastuksen suo.
Taivaan herra kuoli kerran,
Jott' ei kuolis syntinen,
Näin meit' auttaa kuolon kautta
Elämähän uutehen.
Eikö lukemattomat sydämet nyt laula tätä Ylösnousemisen virttä, joille monelle minun käteni toivat sen sanoman? Eikö yksinäisessä pappilassa, metsässä ja talonpoikaistalossa sydämiä ole rakkauden kautta vapautettu synnin kahleista — kylissä ja kaupungeissa, vuorilla ja lakeoilla!
Ja eikö Wittenbergissä, onnellisissa kodoissa ja luostareissa, rakkaat ystäväni myöskin veisaa sitä?
Syyskuulla.
Kuitenkin aika käy pitkäksi, kun pitää joutilaana viipyä täällä. Kun sanoma: "Herra on noussut", kaikkui Magdalenan sydämessä, eikö hänen olisi ollut vaikea tulla estetyksi matkallansa surevien opetuslasten luo, ennenkin hän sai sitä kertoa?
Lokakuulla.
Minun on toivo päästä pakoon. Yhdessä vankihuoneeni nurkassa huomasin minä muutamia päiviä sitten holvikaaren huipun, joka luullakseni kuuluu kiinni muurattuun oveen. Vähitellen — minä teen työtä yöllä ja peitän jäljet päivällä — olen kaivanut esiin portaat, joita myöten tultiin ovelle. Tänä aamuna minun onnistui lohkaista yksi niistä kivistä, joilla käytävä oli epätasaisesti täytetty, ja aukon kautta katselin ulkopuolella olevaa tannerta. Se oli osa niittyä sen joen reunalla, joka käytti luostarin myllyjä. Aamu-puolella kaksi munkkia tuli käskemään minua tutkintoon priorin eteen väärän uskoni johdosta; mutta tänä iltana luulen voivani irroittaa harvat jälellä olevat kivet, ja vielä tänä yönä, ennen aamun koittoa, toivon saavani vapailla askelin astua metsäisiä kukkuloita tuolla puolen laaksoa.
Jäseneni tuntuvat heikoilta niukasta ruoasta ja kammioni kosteasta, ummehtuneesta ilmasta; ja vereni juoksee kuumeenkaltaisella, epätasaisella nopeudella suonissani; mutta muutamat tunnit viileillä, tuulikkailla nummilla saattavat epäilemättä kaikki nämät laadullensa.
Ja minä saan kerran vielä nähdä äitini, Elsan, Theklan ja pikku Greetan, kaikki — paitsi yhden, joka, pelkäsin minä, on vielä vankina luostarissa. Kerran vielä minä rohkenen lähteä ympäri maata levittämään iloista sanomaa: "Herra on totisesti noussut; lunastamisen työ on täytetty, ja Hän, joka kerta eli ja kärsi maan päällä laupiaana parantajana, elää nyt ja hallitsee taivaassa voimakkaana pelastajana."
XX.
Theklan kertomus.
Tannenbergissä, Toukokuulla 1521.
Onko mailma todella sama? Oliko todella koskaan ennen tämmöinen kevät, kun elämän virta näyttää kuohuvan ja pulppuavan ulos urvuissa, kukissa, lauluissa ja puroissa? Se ei suinkaan liene ainoastaan sen vuoksi, että Jumala on antanut minulle Bertrand de Créqui'n rakkauden, ja että elämä aukenee niin kirkkaina toivon ja työn tantereina meille molemmille; taikka sen vuoksi, että tämä on ensimäinen kevät, jonka koskaan olen viettänyt maalla. Minusta näyttää, kuin Jumala todesti vuodattaisi raittiin elämän-tulvan yli mailman.
Fritz on paennut vankihuoneesta Mainzista, ja hän kirjoittaa, niinkuin tämä olisi pääsiäis-aika kaikille ihmisille. Kaikkialla, sanoo hän, ihmisten sydämet aukenevat tuolle iloiselle sanomalle Jumalan lunastavasta rakkaudesta.
Onko kuitenkin mahdollista, että jokainen Toukokuu on tämmöinen luonnon juhla, ja että jalo, vanha metsä viettää tämmöisiä ihania pyhäpäiviä joka vuosi, ripustaen alastomiin oksiinsa ja sirotellen jokaiseen pälveen, johon auringon säde suinkin pääsee, lukemattomia kukkia, jommoisia meidän on tapa sirotella morsiamen tielle? Ja sitten, kuka olisi uskonut, että nuot vakavat, vanhat hongat ja solevat koivut muuttuisivat kaikkien niitten hienoin, herttaisten kukkien ja poimukasten lehtien lehdoksi, jotka kaikkialla puhkeavat esiin pihkaisista verhoistaan? Ja kaikkien ilojen ilo! — se ei ole ainoastaan itsestänsä tietämätön kasvi-elämä, joka näin rehottaa meidän ympärillämme. Se on Jumala, joka koskee jokaiseen oksaan ja kätkettyyn juureen ja herättää niitä kauneuteen! Se ei ole ainoastaan päivänpaiste ja lempeä tuulen henki; se on meidän Isämme, joka hymyilee teoillensa ja saattaa mailman uudeksi ja ihanaksi lapsillensa — se on se parantava koskeminen ja se armollinen ääni, jota olemme oppineet tuntemaan. "Me olemme mailmassa, ja Sinä loit mailman;" ja Te Deum laudamus: me tunnustamme, että Sinä, oi Vapahtaja, olet Herra.
Chriemhildillämme on tosiaan kaunis koti. Bertrand asuu myöskin linnassa maalla Flanderissa. Mutta hän sanoo, ettei se paikkakunta ole näitten metsä-seutujen kaltainen. Ahkerat kädet ovat kauan aikaa sitten viljelleet sen. Pitkät, komeat puistot johdattavat hänen isänsä linnalle; mutta yltympäri on lakea maa, jossa ruoho ja viheriä taikka keltainen laiho aaltoilee. Tämäkin lienee varmaan hyvin kaunista. Mutta arvattavasti se koti, jota hän on mennyt valmistamaan minulle, ei ole siellä. Muutamat hänen sukulaisistaan vihaavat katkerasti hänen muka lutherilaista väärä-uskolaisuuttansa, ja vaikka hän on perillinen, on se hyvin mahdollista, että se perheen haara, joka pysyy vanhassa uskonnossa, riistää perinnön häneltä. Tämä ei meidän mielestämme paljon haita. Jumala keksii kyllä oikean paikan meille ja saattaa meidät sinne, jos rukoilemme Häntä. Jos asettuisimmekin johonkin kaupunkiin, on kuitenkin se elämän virta, joka liikkuu ihmissydämissä, jalompi kuin se, joka liikkuu puissa ja kukissa. Muutamien kuukausien perästä me jo tiedämme sen. Kenties hän palajaa tänne ja pääsee professoriksi Wittenbergiin, johon Lutherin nimi vuosi takaperin houkutteli hänet opiskelemaan.
Kesäkuulla 1521.
Täällä käy se huhu, että T:ri Luther on kadonnut paluumatkallansa
Wormsista.
Tämä kevät lähettää varmaan myrskyjä ihmismailmaan, niinkuin metsiinkin. Viime yönä ukkonen jyrähteli vuoresta vuoreen, ja tuuli vonkui rajusti hongissa. Kun katselin ulos ahtaasta akkunastani siitä tornista, joka sijaitsee kallion reunalla ja jossa minä makaan, oli kauhea nähdä, kuinka vaahtoava koski alhaalla vilahteli salamain tulessa, joka yhtäkkiä valaisi synkän metsän, jättäen sen heti kahta vertaa pimeämmäksi.
Minä muistin Fritzin yksinäistä yötä, kun hän eksyi metsässä; ja kiitin Jumalaa, että olin oppinut pitämään ukkosen jyrinää Hänen äänenänsä ja tätä ääntä semmoiseksi, joka ilmoitti rauhaa ja anteeksi-antamusta. Tämmöisinä hetkinä minä tahtoisin vaan koota kaikki rakkaani ympärilleni; mutta kaikkein rakkaimpani ovat hajotetut kauas sinne tänne.
Vanha ritari Ulrich on jokseenkin kiivas ja tulinen mies; ja hänen sisarensa, Ulrichin täti, rouva Hermentrud, on yksivakainen ja jäykkä. Hyväksi onneksi pitävät he molemmat Chriemhildiä oikean kauneuden ja lempeyden esikuvana; mutta minun täytyy olla kovasti varovainen. Rouva Hermentrud on valmis syyttämään porvarillista Cottan vertani jokaisesta maltittomuudesta, jota väittelyissäni osoitan; ja vaikka he molemmat kuuntelevat hartaasti, kun Ulrich taikka Chriemhild selittää Lutherin oppia, varoittaa rouva Hermentrud usein minua epä-naisellisesta tekemisestä taikka innosta tämmöisissä asioissa, ja muistuttaa minua, että Gersdorfein esi-isät olivat hurskaita ja oivallisia ihmisiä paljon ennen, kuin poika syntyi Hans Lutherille, vuorimiehelle.
Talonpoikien tila tuskastuttaa Chriemhildiä ja minua julmasti. Hänellä ja Ulrichilla oli tuhansia tuumia heidän hyväksensä, kun muuttivat tänne asumaan; mutta Chriemhildin aika menee tätä nykyä melkein kokonaan vähäisen ritarillisen olennon kasvatukseen, joka tuli mailmaan kaksi kuukautta sitten ja jonka luullaan vähäisessä personassaan yhdistävän kaikkien Gersdorfein kaikki vanhat hyvät avut Schönbergeistä puhumatta. Hän ei ole, niin rouva Hermentrud vakuuttaa, muotonsa puolesta vähintäkään Cottan suvun näköinen. Eikä minun käy kieltäminen, että hänessä on silminnähtäviä merkkejä siitä aristokratillisesta luonnosta ja ylevästä vallanhimosta, joka toisinaan oli omainen äidin-äidilleni ja epäilemättä on ollut kaikille Gersdorfeille Adamin päivistä taikka ainakin Babelin ajoista. Taammaksi ei luullakseni juuri monta sukuperää saa johdatetuksi, paitsi yleisellä tavalla Noach'iin. Mutta se on suuri kunnia minulle, kun saan, vaikka halvimmalla tavalla, olla sukua tämmöisen erinomaisen, pikkuisen olennon kanssa. Minä toivon, että siitä aikaa myöten heijastun hiukan aatelisuutta minunkin porvarilliseen luontooni; ja tällä välin Chriemhild ja minä näissä armaissa lapsenkasvoissa salaisesti huomaamme selvää yhtäläisyyttä äidin-äitimme, vieläpä kalliin, hilpeän, sokean isäni kanssa. Siitä on todella suuri lohdutus, että isämme valitsi nimemme runoelmista, tähdistä ja aatelispyhimysten kalenterista eikä halvasta Cottan sukupuusta.
Ulrich ei ole millään lailla luopunut aikomuksestaan hyödyttää niitä talonpoikia, jotka elävät hänen setänsä aluskunnassa. Mutta häntä kohtaa enemmän vastusta, kuin hän odotti. Vaikka vanha ritari kyllä on valmis kuuntelemaan kaikkia syytöksiä velttoja pappeja ja laiskoja munkkeja vastaan (erittäin sen luostarin, jonka metsästysmaat ovat lähellä hänen omia maitansa), ei hän kuitenkaan suostu mihinkään muutokseen missään asiassa. Hän sanoo, että on vaikea kyllä suistaa talonpoikia, niinkuin asiat nyt ovat; että, jos heitä opetetaan ajattelemaan itseksensä, ei metsänriista eikä mikään muu enää ole turvassa. He rupeavat käyttämään raamatun lauseita kaikenlaisissa väärissä merkityksissä laillisia herrojansa vastaan ja ehkäpä vielä epäilemään perittyjen sotien oikeutta sekä kieltäytymään seuraamasta ritarinsa lippua tappelutanterelle.
Mitä uskontoon tulee, on hän aivan varma, että Ave ja Pater on kaikki, mitä heiltä sopii vaatia. Rouva Hermentrud puolestansa epäilee kovasti, onko se oikein, kun nyt on ruvettu kirjoittamaan kirjoja ja lukemaan rukouksia yhteisen kansan kielellä. Kansa alkaa luulla itsensä yhtä viisaaksi, kuin papit, ja kukaties viisaammaksi, kuin heidän herransa.
Mutta ennen kaikkia on Ulrich pettynyt itse talonpoikien suhteen. Nämät näyttävät huolivan yhtä vähän edistymisestään, kuin herrat heistä, ja epäilevät, niin että oikein suututtaa, kaikkia niitä yrityksiä heidän hyväkseen, jotka saavat alkunsa linnasta. Mitä siihen tulee, että heidän lapsiansa opetetaan lukemaan, katsovat he sitä oikeuttensa loukkaukseksi ja nurisevat, että, jos he seuraavat aatelistoa metsästyksissä ja sodissa, viljelevät heidän maitaan ja sunnuntaisin käyvät messussa, on loppu-aika heidän omansa, ja pappi tai ritari tekee väärin, jos hän vaatii heiltä enemmän.
Minä pelkään, että sitä kestää kauan, ennenkuin heidän unteliaan, raskaan elämänsä karkea, kuivettunut kuori särkyy; vaan kuitenkin ovat elämän sanat aiotut yhtä paljon heille, kuin meille! Ja yksi suuri vastus on minusta siinä, että, jos he oppisivat lukemaan, löytyy niin vähän jumalisia kirjoja Saksan kielellä. Mitä niitä löytyy, joita he pystyvät ymmärtämään, paitsi muutamia T:ri Lutherin kirjoituksia? Saati vaan joku ottaisi kääntääksensä kertomuksen Herramme ja Hänen apostoleinsa sanoista ja teoista, silloin maksaisi vaivan opettaa kaikkia lukemaan.
Ja jos vaan saisimme heidät luottamaan itseemme! Kaiken tämän kylmäkiskoisuuden takana on varmaan ajatusta, ja me tiedämme, että on rakkautta. Raskas se perintö on, jonka Gersdorfien pitkä sukusarja on jättänyt nykyiselle polvikunnalle — nämät väkivallan ja vääryyden ja keskinäisen epäluottamuksen muistot. Kuitenkin sanoo Ulrich, että se on tavallista koko maassa. Useat aatelisten vanhat etu-oikeudet olivat kauhean rasittavat kovissa taikka surkeilemattomissa käsissä.
Kaikkein paras työ-ala näyttää nyt olevan perheen palveliat. Tavataan paljon personallista rakkautta; ja Ulrichin hurskaan äidin muisto näyttää jättäneen jälkeensä sen uskon hyvyyden olemiseen, joka on yksi hurskaan elämän kalliimpia lahjoja.
Talonpojatkin kylässä puhuvat lempeästi hänestä ja niistä rohdoista, joita hänen oli tapa keittää metsäkasveista ja omilla käsillänsä jaella sairaille. Linnassa kerrotaan myöskin eräästä kauniista neidosta, Beatricestä, joka kävi mökeissä ja levitti päivänpaistetta, mihin hyvänsä hän tuli. Mutta hän katosi, puhutaan, monta vuotta takaperin; ja perheen vanha imettäjä pudistaa päätänsä, kun hän juttelee minulle, kuinka neiti Beatricen sydän särkyi, kun hän perhe-riitojen tähden eroitettiin sulhostansa; ja sen jälkeen hän meni Nimptschenin luostariin ja on siitä saakka ollut kuolleena mailmalle.
Nimptschen! se on se elävä hauta, jossa meidän kallis Evamme on haudattuna. Vaan kuitenkin minä olen varma, että missä hän on, siinä ei voi olla mikään kuoleman hauta. Hän tuopi elämää ja siunausta muassaan. Minä aion kirjoittaa hänelle, erittäin tästä onnettomasta Beatrice raukasta.
Ylipään eivät talonpojat näytä epäilevän Gersdorfin perheen naisia niin paljon, kuin miehiä. He kuuntelevat usein tarkasti minuakin. Ja kun Chriemhild pääsee käymään vähän enemmän heidän luonansa, toivon, että paremmat päivät koittavat.
Elokuulla 1521.
Tänä aamuna meillä oli kummallinen yhtymys. Muutamia päiviä sitten saimme Wittenbergistä salaisen tiedon, että Luther on elossa ja ystävien turvassa likellä meitä. Tänään Ulrich ja minä ratsastimme metsän lävitse Eisenachia päin yhteen syrjäiseen Gersdorfien maataloon, kun kuulimme poikki laakson metsätorven ynnä ajavien koirien haukunnan. Hetken perästä eroitimme puitten lomasta, kuinka metsästäjäparvi lähestyi meitä, vastapäistä pengertä ylös. Syrjäpuolella seurasta ja likempänä meitä seisoi soukalla paikalla laaksossa ritarin hattuun ja sulkiin puettu mies, joka nähtävästi katseli ajoa, niinkuin mekin. Kun paraikaa silmäilimme häntä, pakeni säikähtänyt jäniksen poika häntä kohtaan ja kyykistyi maahan hänen jalkojensa viereen. Hän notkistui alas, otti varovasti ylös sen, pisti sen takkinsa pitkään hiaan ja astui pikaisesti sivulle. Seuraavana silmänräpäyksenä töyväsivät kuitenkin metsästäjät häntä päin, koirat vainusivat jäniksen pojan, iskivät siihen sen turvapaikassa, kiskaisivat sen alas ja tappoivat sen.
Tämä erinomainen pikku tapaus, tämä inhimillinen olento, joka asettui vainotun eikä vainoajien puolelle, herätti huomiotamme. Tukevassa vartalossa ja rivakassa astunnassa oli myöskin jotakin, joka kummallisella tavalla muistutti meitä jostakusta tuttavasta. Meidän tuli kulkea laakson kautta, ja Ulrich poikkesi tervehtimään vierasta ritaria. Tuokion perästä palasi hän luokseni ja kuiskasi:
"Se on Martin Luther!"
Me emme malttaneet olla vielä kertaa katsomatta hänen suopeita, rehellisiä kasvojaan, vaan ratsastimme likelle häntä ja kumarsimme häntä.
Hän hymyili meille osoitteeksi, että hän tunsi meidät, ja pannen kätensä Ulrichin satulalle, hän lausui leppeästi: "metsästys on kuvaus korkeammista asioista. Katsokaat kuinka, niinkuin nämät saaliinhimoiset koirat veivät jänisparkani hänen turvapaikastaan, saatana riehuu sieluja vastaan ja koettaa riistää jo pelastetuitakin heidän piilopaikastaan. Mutta se käsivarsi, joka tallettaa heitä, on väkevämpi, kuin minun. Minä olen kyllästynyt tämänkaltaiseen metsänpyyntiin", hän lisäsi, "suloisempaa kuin näitten viattomien luontokappalten ajo, on niitten karhujen, susien, metsäkarjujen ja kettujen hätyyttäminen, jotka hävittävät kirkkoa. Ja senkaltaisia raatelevia petoja löytyy yltäkyllin mailmassa."
Sydämeni oli täynnä sääliä niitten talonpoika-raukkojen suhteen, joita olin nykyisin nähnyt. Minä en ole koskaan pelännyt T:ri Lutheria, ja tämä tilaisuus oli liian kallis jäämään käyttämättä. Minusta tuntuu aina mitä luonnollisimmalta asialta mailmassa avata sydäntänsä hänelle. Hän ymmärsi niin nopeasti ja niin täydellisesti. Kun hän sanoi meille hyvästi, lausuin minä siis (hätäisellä, ajattelemattomalla tavallani, pelkään):
"Rakas T:ri Luther, talonpoika-raukat täällä ovat niin taitamattomia! ja minulla on tuskin mitään heille luettavaa, jota he voivat ymmärtää. Käskekäät, minä rukoilen teitä, jonkun kääntää evankeliumeita Saksan kielelle heille; semmoiselle Saksan kuin teidän 'Selityksenne Maarian Ylistyslaulusta' taikka 'Herran Rukouksesta', sen kaikki ymmärtävät."
Hän hymyili ja sanoi hyvänsävyisesti:
"Se on tekeillä, lapseni. Minä koetan Patmos tornissani kerran vielä paljastaa Jumalan Ilmestyksen yhteiselle kansalle; ja epäilemättä he sitä ilolla kuulevat. Tämä kirja yksistänsä on se aurinko, josta kaikki todelliset opettajat tuovat valonsa. Minä soisin, että se olisi käännetty jokaisen ihmisen kielelle, että sitä pidettäisiin jokaisen kädessä, luettaisiin jokaisen silmillä, kuunneltaisiin jokaisen korvalla, säilytettäisiin jokaisen sydämessä. Ja minä toivon, että niin vielä käy."
Hän alkoi liikkua poispäin, mutta kun katsoimme kunnioittavaisesti hänen jälkeensä, kääntyi hän taas meitä kohden ja sanoi: "muistakaat, että erämaassa kiusaaja tuli esiin. Rukoilkaat minun puolestani, että minä erämaani yksinäisyydessä varjellaan kiusaajasta." Ja viitaten jäähyväisiksi kädellänsä oli hän muutamien minuuttien perästä näkymättömissä.
Olisi ollut mielestämme taitamatonta seurata häntä taikka kysyä, missä hän piileskeli. Mutta kun metsästäjät lähtivät pois, tunsi Ulrich yhden heistä vaaliruhtinas Fredrikin palveliaksi Wartburgin linnassa.
Ja kun nyt joka ilta ja aamu rukouksissani lisään, niinkuin tavallisesti, T:ri Lutherin nimen äitini, isäni ja kalliitten omaisteni nimeen, ajattelen minä, kuinka hän viettää pitkiä päiviä ja öitä yksinään kolkossa linnassa, joka katsoo alas rakkaasen, vanhaan Eisenachin laaksoon, ja sanon: "Herra, tee erämaa hänelle kouluksi, jossa hän harjaantuu työhön koko meidän maatamme varten."
Sillä eikö Vapahtajaamme itseä ensin viety erämaahan, että hän yksinäisyydessä voittaisi kiusaajan, ennenkuin hän astui esiin opettamaan, parantamaan ja ajamaan ulos perkeleitä?
Lokakuulla.
Ulrich on nähnyt Lutherin jälleen. Hän käveli metsässä likellä Wartburgia ja näytti kovasti kipeältä ja murheelliselta. Kirkon epäjärjestys, evankeliumin vihollisten kavaluus ja katkeruus ja varsin monen sen ystävän rajuus taikka penseys rasittivat hänen sydäntänsä. Hän sanoi, että olisi ollut melkein parempi, jos olisivat jättäneet hänet kuolemaan vihollistensa käsien kautta. Hänen verensä olisi huutanut Jumalalta vapautusta. Hän oli altis antamaan itsensä heille, niinkuin härkä ikeesen. Hän tahtoi mieluisammin tulla poltetuksi palavilla hiilillä, kuin näin maata pois kalliit vuodet, puoli-elävänä, laiskuudessa ja leväperäisyydessä. Vaan kuitenkin, siitä päättäen, mitä Ulrich lisäksi sai tietää häneltä hänen jokapäiväisestä elämästään, näyttäisi hänen laiskuutensa ja leväperäisyytensä useimmista ihmisistä ahkeralta työltä. Hän näki sen huoneen, jossa T:ri Luther elää ja työskentelee yöt päivät, kirjoittaen lohdutuskirjeitä ystävillensä ja mestarillisia vastauksia, niin kerrotaan, totuuden ahdistajille, ja (mikä kaikkein paras on) kääntäen Pyhää Raamattua Hebrean ja Kreikan kielestä Saksaksi.
Hänen huoneessansa on iso akkuna, josta näkee suuren osan metsää; ja hän näytti Ulrichille peltovareksien pesimäpaikan alhaalla puitten latvoissa. Täältä hän sai opetusta valtioviisaudessa peltovareksien totisista neuvotteluista, sillä täällä he pitivät valtiopäiviänsä. Hän jutteli myöskin niistä erinäisistä luontokappaleista kallioilla ja kukkuloilla, jotka lievittivät hänen yksinäisyyttänsä, linnuista, jotka lauloivat puun-oksilla, marjoista, metsäkukista, pilvistä ja tähdistä. Mutta hän viittasi myöskin kauheisin taisteloihin, paholaisen näkyviin ja kuuluviin ilmestyksiin; ja hänen terveytensä näytti kovin huonontuneen.
Me pelkäämme, että tämä jalo, rakastava sydän näännyttää itsensä yksinäisessä linnassa. Hän näyttää rajuavan, niinkuin sota-oris kaukaisen taistelon kaikkuessa; taikka metsästäjä torven soidessa; taikka oikeammin niinkuin vangittu kenraali, joka näkee, kuinka hänen sotamiehensä, joita viholliset voimalla ja juokoilla ahdistavat, horjuvat ja hajotetaan, eikä voi katkaista kahleitansa ja koota ja johdattaa heitä jälleen.
Kuitenkin hän puhui hyvin kiitollisesti siitä, kuinka häntä vieraanvaraisesti kohdeltiin linnassa; sanoi, että hän eli niinkuin ruhtinas taikka kardinali; ja kielsi pois sen ajatuksen, ettei hyvä asia menestyisi ilman hänen läsnä-oloansa.
"Minä en voi olla heidän kanssaan kuolemassa", hän lausui; "eivätkä he minun kanssani! Jokaisen täytyy taistella tämä viimeinen taistelo, kokea tämä kärsiminen yksinään. Ja ainoastaan ne voittavat, jotka ennen ovat oppineet voittoa saamaan ja syvälle sydämeensä perustaneet sen sanan, jossa asuu suuri voima syntiä ja perkelettä vastaan, että Kristus on kuollut meidän jokaisen tähden ja ijäksi kukistanut saatanan."
Hän arveli myöskin, että, jos Melancthon eli, se teki kirkon yhtä, kuinka hänen kävi. Eliaan henki tuli kaksinkertaisesti Elisaan.
Ja hän antoi Ulrichille pari kolme kallista kappalta evankeliumein käännöksestä, että minulla olisi jotakin lukea talonpojille.
Marraskuulla.
Minulla on tällä kuukaudella ollut myötäni kalliita kappaleita valmistuvasta saksalaisesta raamatusta monessa mökissä, kun olen niissä käynyt — yksinkertaisia kertomuksia köyhistä, spitalisista ja halvatuista, jotka tulivat Herran luo, ja Hän rupesi heihin ja paransi heidän kipunsa; ja syntisistä, joille Hän antoi anteeksi.
Kummallista on, kuinka alhainen kansa näyttää imevän niitä; nimittäin ne, jotka ollenkaan huolivat semmoisista asioista. "Tämmöinenkö Herra Kristus todella on?" he kysyvät; "siinä tapauksessa meidän tosiaan käy Häntä puhutteleminen omilla sanoillamme ja pyytäminen juuri, mitä me kaipaamme, niinkuin nuot köyhät miehet ja naiset ennen tekivät. Onko oikein totta, että talonpojat, vaimot ja sairaat saivat tulla suoraan Herran itsen luo? Eikö aina joukko pappeja ja pyhimyksiä pitänyt Häntä eroitettuna yhteisestä kansasta? Pääsivätkö todella kaikki Hänen puheillensa, Hänen, joka oli niin suuri Herra?"
Minä sanoin, että minun luullakseni maalliset ruhtinaat pakon eikä kunnian vuoksi pitävät edusmiehiä eivätkä salli, että jokainen tuo esiin oman asiansa. He näyttävät suurimmilta kaukaa valta-istuimen loistossa sentähden, että he itsessänsä ovat heikot ja syntiset, niinkuin muut ihmiset. Mutta Hän ei tarvinnut mitään komeutta eikä kaukaisuuden arvoa, koska Hän ei ole niinkuin muut ihmiset, vaan synnitön ja jumalallinen, ja kunnia on Hänessä itsessä eikä esineissä Hänen ympärillänsä.
Sitten minulla oli luettavana kertomus ristiin-naulitsemisesta. Monta kyyneltä olen nähnyt vuotavan rypistyneille poskille ja monen hymyn loistavan himmeissä, vanhoissa silmissä, kun luin sitä.
"Näyttää siltä, kuin kohta ymmärtäisimme kaikki", arveli vanha eukko; "vaan kuitenkin tuntuu siinä aina olevan jotakin enemmän joka kerta, kun sen kuulee."
Joulukuulla.
Tänä aamuna sain kirjeen Bertrandilta — ensimäisen monesta ajasta. Hän on toivoa täynnä; tosin ei, että hän saa laillisen perintönsä, mutta että hän pääsee Wittenbergiin taas muutamien viikkojen perästä.
Luullakseni kasvoni näyttivät erittäin kirkkailta, kun vastaan-otin sen ja kallis kirje kädessä juoksin omaan huoneeseni; sillä rouva Hermentrud puhui sinä iltana paljon, kuinka tulee maltilla vastaan-ottaa kaikki, kuinka hyvin hiljainen ja tyyni käytös aina soveltuu nuorille tytöille, ja kuinka kaikki on epävakaista täällä maan päällä. Taivaallinen Isäni tietää, etten minä unhota, kuinka epävakaista kaikki on; vaikka en usein tohdi ajatella sitä. Mutta Hän on antanut minulle tämän hyvän lahjan — Hän itse — ja riemuitsevalla sydämellä minä kiitän Häntä siitä!
Minä en ymmärrä rouva Hermentrudin uskontoa. Hän näyttää katsovan sitä viisaaksi, vieläpä velvollisuudeksikin, että vastaan-otamme kaikki, mitä Jumala antaa meille, kylmäkiskoisella ja penseällä tavalla, niinkuin emme kovin paljon huolisi siitä, sillä muutoin Hän luulee antaneensa meille jotakin liian hyvää ja kadehtii sitä meiltä ja ottaa sen, pois jälleen.
Ei; jos Jumala ottaa meiltä jotakin, ottaa Hän, niinkuin Hän antoikin, äärettömässä rakkaudessa; enkä minä tahtoisi mitenkään tehdä mustia päiviä mustemmaksi, jos tullaksensa ovat, sillä katkeralla itsesyytöksellä, että minä en iloinnut päivänpaisteesta, kun Hän antoi sen. Sillä minun täytyy välisti pelätä, kun ajattelen entisiä martyrejä ja niitten katkeruutta, jotka vihaavat nyky-ajan hyviä sanomia. Mutta silloin minä koetan katsoa ylös ja sanoa: "paremmassa turvassa Sinun käsissäs, oi Isä, kuin minun." Ja koko rukouksen lohdutus riippuu siitä, mitkä tunteeni ja ajatukseni ovat tämän "Isän" nimen suhteen.
XXI.
Evan kertomus.
Nimptschenin Cisterciensin-luostarissa Syyskuun 2 p. 1521.
He ovat setä Cottan painosta Wittenbergistä lähettäneet minulle useita arkkeja T:ri Lutherin Uuden Testamentin käännöksestä.
Kaikista, mitä hän koskaan teki Jumalaa varten, näyttää tämä minusta suurimmalta ja parhaalta. Ei mikään ole niin vahvasti vaikuttanut luostariimme. Useat sisaret sanovat jyrkästi, etteivät he ota osaa mihinkään rukouksiin pyhimysten puoleen. He väittävät, että epäilemättä saatana itse on pitänyt tämän ihanan kirjan kuolleen kielen kautta suljettuna vaimoilta, lapsilta ja yhteiseltä kansalta. Ja nuoret nunnat arvelevat, että se on erittäin viehättävä, ei ensinkään saarnakokoelman taikka muitten jumalisten kirjain kaltainen.
"Se on niin tosi-elämän tapainen", sanoi yksi minulle, "se sisältää kaikki, mitä kaipaamme; se on täydellinen ystävä, niin äärettömän hyvä, niin hellä; se ymmärtää kokonaan sydämemme sisimmät. Voi, sisar Eva", hän lisäsi, "jospa vaan kotona saisivat kuulla tämän!"
Lokakuussa.
Tänään olemme saaneet yhden kappaleen T:ri Lutherin thesistä luostari-elämää vastaan.
"Ei löydy, kuin yksi hengellinen sääty", hän kirjoittaa, "joka on pyhä ja pyhäksi tekee, ja se on kristikunta — Kristin usko, johon kaikkien on yhtä suuri oikeus."
"Jos luostarilaitokset", jatkaa hän, "ovat miksikään hyödyksi, tulee niitten olla kouluja, joissa lapsia kasvatetaan, siksi kuin he pääsevät täysi-ikäiseksi. Mutta niinkuin nyt on, ovat ne huoneita, joissa miehet ja naiset muuttuvat lapsiksi ja alati lapsina pysyvät."
Voi! minä tiedän peräti hyvin näitten viimeisten sanojen totuuden; sen toivottoman, lapsellisen puuhaamisen vähäpätöisissä asioissa, johon enimmät nunnat vaipuvat, sitten kuin nuoruuden hilpeys ja se katkeruus, jonka ero kaikista rakkaista tuotti, ovat kadonneet, ja elämän suurimmat tapaukset ovat kirkon koristaminen juhlia varten taikka inspehtorin tai piispan komea vastaan-otto.
Tätä minä olen vastustanut. Tätä minä pelkään nuorten sisarten puolesta: että näkisin heidän vaipuvan tyytyväiseen häärinään uskonnollisissa leikeissä. Enkä minä ole voinut keksiä mitään muuta pelastuksen keinoa, kuin että me muutetaan johonkin kaupunkiin ja saamme ruveta sairaita ja köyhiä hoitamaan.
T:ri Luther sallii kuitenkin, että asia ratkaistaan toisella tavalla. Me kuulemme, että hän on neuvonut Erfurtin luostarin prioria antamaan jokaisen munkin, jonka mieli tekee, vapaasti jättää luostarin. Ja niitä on monta, niin on meille kerrottu, jotka jo ovat lähteneet eri luostareista, ja palanneet palvelemaan Jumalaa mailmassa.
Munkeilta tämä kyllä käy laatuun. Mailma on avoinna heille ja jollakin lailla he aina löytävät työtä. Mutta meidän laitamme on toisenlainen. Me olemme temmatut pois luonnollisista kodoistamme, koko mailma on meille jäljetön erämaa.
Kuinka minä sentään uskallan puhua näin? Koska koko mailma on taivaallisen Isämme kätten työ ja tie Isämme huoneesen, eikö Hän löydä meille itsekullekin paikkaa siinä sekä polkua sen lävitse?
Marraskuun 10 p.
Yhdeksän nuorta nunnaa on päättänyt, jos mahdollista, luopua luostari-elämästä ja kaikista sen yhä palaavista, taikamaisista menoista. Tänä iltana me pidimme kokousta sisar Beatricen kammiossa. Täti Agnes yhtyi meihin.
Päätettiin, että jokainen kirjoittaisi sukulaisillensa ja suorastaan tunnustaisi, että he luulivat luostarilupauksen ja -elämän sotivan Pyhää Raamattua vastaan sekä pyytäisivät päästä takaisin kotiinsa.
Sisar Beatrice ja täti Agnes päättivät kärsivällisesti pysyä, missä olivat.
"Minun vanha kotini ei olisi enemmän koti minulle, kuin luostarikaan", arveli sisar Beatrice. "Minulla on vapaus kuolla täällä, ja tie on auki sielulleni palata Jumalan luo."
Ja täti Agnes sanoi:
"Kuka tietää, vaikka vielä joku halpa työ olisi jätetty minun toimitettavakseni täällä! Mailmassa minä olisin yhtä avuton, kuin lapsi, ja miksi minä palaisin olemaan sukulaisteni rasituksena."
Molemmat kehoittivat minua kirjoittamaan Elsalle taikka täti Cottalle, että he vastaan-ottaisivat minut. Mutta minä tuskin luulen, että minun tulee tehdä niin. Täti Cottalla on lapsensa ympärillään. Elsan koti on vieras minulle. Paitsi sitä, vaikka jokainen on ollut ystävällinen minulle, olen minä niinkuin eksy-eläin tämän mailman korvessa, eikä minulla ole mitään kotia siinä. Minä olen luullakseni saanut Jumalalta voiman ilahuttaa ja auttaa muutamia täällä, ja niin kauan kuin täti Agnes ja sisar Beatrice jäävät, on minun mahdoton ajatella mitään lähtemistä. Kaikissa tapauksissa minä aion odottaa.
Marraskuun 22 p.
Fritz on taas vankeudessa. He eivät olleet moneen viikkoon kuulleet hänestä mitään ja ihmettelivät, missä hän oli, kun kirje tuli eräältä papilta Ruprecht Hallerilta Franken'ista. Hän sanoo, että Fritz tuli hänen luoksensa jonakin iltana Heinäkuulla, oli yötä, lähti seuraavana aamuna lutherilaisten kirjojensa kanssa siinä aikeessa, että hän menisi suoraan Wittenbergiin, ja antoi hänelle osoituksen, missä täti Cotta asui siellä. Mutta muutamia viikkoja sen jälkeen kohtasi nuori munkki hänet likellä Dominikanin-luostaria ja kysyi, oliko hän se pappi, jonka luona eräs kiertävä kirjakauppias oli viettänyt yön vähä aika takaperin. Pappi myönsi, jolloin nuori munkki kiireesti ja matalalla äänellä lausui hänelle:
"Kirjoittakaat hänen ystävillensä, jos tunnette heitä, ja sanokaat, että hän on luostarin vankihuoneessa, ja että häntä kovasti epäillään väärä-uskolaiseksi. Minä olen se nuori munkki, jolle hän antoi yhden kirjan samana iltana, kuin hän tuli. Kertokaat heille, etten minä aikonut pettää häntä, mutta johdatin hänet paulaan; ja jos he joskus voisivat vapauttaa hänet ja te näette hänet jälleen, sanokaat hänelle, että minä olen pitänyt hänen kirjansa." Hyvä pappi puhui jotakin myöskin siitä, että Fritz on ollut hänen pelastuksensa. Ja hän kehoittaa meitä panemaan kaikki voimamme liikkeelle hänen hyväksensä sekä kääntymään kaikkien mahtavien ystäviemme puoleen, että he välittäisivät, koska priori siinä Dominikanin-luostarissa, jossa hän on vankina, on kovin ankara mies ja suuri väärä-uskolaisten vihaaja.
Mahtavien ystävien puoleen! Minä en tiedä ketään, jota voimme rukoilla, paitsi Jumalaa.
Heinäkuulla hän siis vangittiin, neljä kuukautta sitten. Minä en tiedä, onko se vaan levottomuuteni; mutta minusta tuntuu, kuin minun täytyisi lähteä täti Cottan luo. Minua aavistaa, että hän kaipaa minua nyt. Ehkä minä voisin lohduttaa häntä; sillä kuka voi kertoa, mitä neljä kuukautta Dominikanin-luostarin vankihuoneessa on Fritzin tehnyt?
Eikö meidänkin luostarissamme ole vankihuone, kyllin matala, pimeä ja kostea pusertamaan henkeä kenestä hyvänsä kuudessa viikossa! Yhdestä sen paksuista, lyhyistä pylväistä riippuu raskaat rautakahleet, jotka onneksi ovat ruostuneet nyt, kun ei niitä ole pitkään aikaan käytetty; ja yhdessä nurkassa on kiristyslavitsa ja muita kauheita aseita, jotka ovat heitetyt syrjälle nyt, vaan joissa muutamat vanhemmat nunnat vakuuttavat nähneensä veripilkkuja.
Kun hän edellisellä kertaa oli vankeudessa Mainzissa, en minä epäillyt niin paljon hänen vapauttamisestaan, kuin nyt.
Tahtooko Jumala tämän pelon kautta armollisesti valmistaa meitä jonkun hirveän sanoman suhteen, joka odottaa meitä? vai osoittaako se ainoastaan, että toivomisen kyky yhä heikkonee, mitä vanhemmaksi käymme?
Joulukuulla 1521.
Monin tavoin on toivo pettänyt meidät näinä kahtena viimeisenä viikkona. Vastaus toisen perästä on tullut noitten yhdeksän sisaren sukulaisilla heidän liikuttaviin pyyntöihinsä. Niissä ilmestyy erilaisia tunteita, mutta ei kukaan suostu jälleen ottamaan vastaan heitä heidän kotiinsa.
Muutamat sukulaiset laskevat mitä katkerimpia soimauksia ja ankarimpia uhkauksia. Toiset kirjoittavat hellästi ja sääliväisesti, mutta kaikilla on se ajatus, ettei mikään aatelinen perhe voi tuottaa itselleen sitä häpeätä, että se on auttanut vihittyä nunnaa lupauksensa rikkomisessa. Lapsi parat! sydäntäni särkee heidän puolestaan, muutamat heistä ovat niin nuoret ja toivoivat niin varmaan, että heitä otettaisiin avoimin sylin takaisin, muistaen niitä kyyneliä, joilla he päästettiin menemään.
Nyt he ovat kokonaan jätetyt Jumalan huomaan. Hän ei hylkää heitä; mutta kuka tietää, mitä okaisia teitä heidän jalkansa vielä saavat astua?
Täällä on myöskin tullut ilmi, että muutamat heistä ovat kirjoittaneet sukulaisilleen, jonka kautta heidän tilansa käy paljon vaikeammaksi ja tuskaisemmaksi.
Useat vanhemmat nunnat ovat kovasti suuttuneet tästä muka ilkeästä petoksesta ja Jumalan häväistyksestä. Minuakin on kielletty pitämästä sen enempää yhteyttä luulonalaisten sisarten kanssa. Kaikki kammiot ovat katsastetut, kaikki lutherilaiset kirjat on pantu takavarikkoon, ja vaaditaan, että suurimmalla tarkkuudella olemme läsnä kaikissa jumalanpalveluksissa.
Helmikuun 10 p. 1522.
Sisar Beatrice on kuollut vähän aikaa sairastettuaan. Lempeä, kärsivällinen henki on päässyt lepoon.
Vaikea on ajatella tätä sorrettua ja arkaa sydäntä iloiseksi edes taivaassa. Minä en voi ajatella häntä muuksi, kuin semmoiseksi, joka on levossa.
Eräänä yönä hänen kuolemansa jälkeen minulla oli uni, jossa näin hänen astuvan taivaasen. Minä näin hänen valkoisessa hameessa ja hunnussa verkalleen nousevan ylös kaupungin portille. Hänen päänsä ja silmänsä olivat painuneet alaspäin eikä hän näyttänyt rohkenevan katsella helmisiä portteja, ei senkään vertaa, että hän olisi tietänyt, olivatko ne auki vai kiinni. Mutta kaksi enkeliä, kaksi taivaan leppeintä henkeä, tulivat ulos, yhtyivät häneen ja tarttuen hänen käsiinsä taluttivat hänet ääneti sisään, niinkuin katuvan lapsen. Ja kun hän astui sisään, hiljenivät harput ja laulut soitoksi, niin lempeäksi, kuin kesäisen päivän haaveksiva humina. Mutta ei hän vieläkään katsonut ylös, vaan kulki kultaisia katuja, kädet turvallisesti laskettuina enkelein käsiin, kunnes hän seisoi valta-istuimen edessä. Nyt kuului valta-istuimelta ääni, joka lausui: "Beatrice, se olen minä; älä pelkää." Kun hän kuuli tämän äänen, levisi rauhallinen hymy hänen kasvoillensa, ikäänkuin sädekehä, ja ensimäisen kerran hän nosti silmänsä; ja vaipuen Hänen jalkainsa juureen, lausui hän hiljaa: "kotona!" Ja minusta tuntui, kuin tuo ainoa sana, jonka matala, vapiseva ääni lausui, olisi soinut jokaisesta taivaan harpusta; ja lukemattomat äänet, jotka kaikkuivat, niinkuin onnellisten lasten, ja olivat kuin äidin, vastasivat rakkauden ja soiton sävelin sanat: "terve tultua kotiin."