"Kun tulette Wittenbergiin, tervehtikäät T:ri Hieronymus Schurfia minulta."
"Me sanoimme:
"Ilomielin me sen tekisimme, mutta miksi me sanomme teitä, että hän ymmärtää tervehdyksen?"
"Hän vastasi:
"Älkäät sanoko muuta kuin: Hän, joka tulee, lähettää teille terveisiä. Nämät sanat hän heti ymmärtää."
"Näin hän jätti meidät hyvästi ja lähti levolle."
"Jälestäpäin palasivat kauppiaat huoneesen ja käskivät isännän tuoda heille enemmän juotavaa. He puhuivat sitten paljon hänen kanssaan, kuka tämä vieras oikeastaan oli."
"Isäntä tunnusti, että hän luuli häntä Lutheriksi; jota hekin pian uskoivat, ja alkoivat nyt katua, että olivat puhuneet niin sopimattomasti hänen läsnä-ollessaan, sanoen, että he tahtoivat nousta varhain seuraavana aamuna, ennenkuin hän lähti pois, ja pyytää, ettei hän olisi suutuksissaan heille taikka ajattelisi pahaa heistä, koska he eivät olleet tietäneet, kuka hän oli."
"Kaikki kävi heidän mieltänsä myöten, ja he tapasivat hänet seuraavana aamuna tallissa."
"Mutta Martin lausui: te sanoitte eilen illallisella, että mielellään antaisitte kymmenen florinia, jos Luther ripittäisi teitä. Kun olette ripillä hänen edessään, saatte nähdä, olenko minä Martin Luther vai ei."
"Sen koommin hän ei selittänyt, kuka hän oli, vaan nousi kohta sen jälkeen hevosensa selkään ja ratsasti Wittenbergiin."
"Samana päivänä saavuimme Wartburgiin, ja kun astuimme yhteen kylään, (se sijaitsee vuoren alla, vuorta sanotaan luullakseni Orlamunde'ksi ja kylää Nasshaufen'iksi), oli virta, joka juoksi sen läpi, tulvillansa edellisen päivän sateesta ja oli vienyt pois osan sillasta, ettei kukaan päässyt kulkemaan ylitse. Samassa kylässä olimme yötä, ja sattui, että ravintolassa taas tapasimme molemmat kauppiaat; niin he Lutherin tähden vaativat meitä vieraiksensa tässä ravintolassa."
"Lauantaina sen jälkeen, päivää ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa, menimme T:ri Hieronymus Schurf'in luo jättämään hänelle suosituskirjeitämme. Kun meitä käskettiin huoneesen, katso! siellä näimme soturi Martin'in, niinkuin ennen Jenassa; ja hänen kanssansa olivat Filip Melancthon, Justus Jonas, Nikolaus Amsdorf ja T:ri Augustinus Schurf, jotka kertoivat hänelle, mitä Wittenbergissä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan. Hän tervehti meitä, osoitti nauraen sormellansa ja sanoi: 'tämä on Filip Melancthon, josta minä puhuin teille.'"
Minä olen kopioinnut tämän sen vuoksi, että rupeisin itse edistymään ja olisin parempi kumppani Konradille, ja myöskin sen vuoksi, että me tuonnempana luullakseni pidämme arvossa kaikki, mikä osoittaa, kuinka meidän Martin Lutherimme suostutti vieraitten sydämet ja kuinka, kun hän palasi Wittenbergiin pannaan julistettuna ja lainhylkynä, samalla kuin kaikki evankelisen opin huolet olivat hänen hartioillansa, hänen sydämellänsä joutohetkinä oli aikaa vähäisiin hyviin töihin ja vilpittömän neuvon sanoihin.
Mikä siunaus minulle, joka en ymmärrä mitään "Theologia Teutsch'istä" edes Saksan kielellä, enkä koskaan olisi oppinut latinaa, niinkuin Eva, että T:ri Lutherin saarnat ovat niin selvät minulle, vaikka hän on niin suuri ja oppinut. Chriemhild ja minä ymmärsimme aina niitä; ja vaikk'emme koskaan osanneet puhua paljon muitten kanssa, oli meidän tapa öisin makuu-huoneessamme jutella keskenämme niistä ja sanoa, kuinka yksinkertaiselta uskonto näytti, kun hän puhui siitä — ei muuta kuin uskoa rakkaasen Herraamme Jesukseen Kristukseen, joka kuoli meidän syntiemme tähden, rakastaa Häntä ja tehdä kaikki, mitä voimme, että kaikki ympärillämme ovat onnellisemmat ja paremmat. Mikä siunaus ihmisille, jotka ovat taitamattomat, niinkuin Chriemhild ja minä, kun on saanut syntyä semmoiseen aikaan, jolloin meitä opetetaan, että uskonto on uskossa ja rakkaudessa eikä missään monimutkaisissa säännöissä ja korkeissa, yliluonnollisissa avuissa, joita ihmisten oli tapa nimittää uskonnoksi.
Vaan kuitenkin väitetään, että usko, rakkaus ja nöyryys ovat todella vaikeammat, kuin kaikki vanhat katumusharjoitukset ja hyvät teot.
Mutta tämä luullakseni koskee semmoisia, jotka eivät milloinkaan ole kuulleet, niinkin me, T:ri Lutherilta niin paljon Jumalasta, että ovat oppineet rakastamaan Häntä, taikka semmoisia, joilla on enemmän ylpeiltävää, kuin Chriemhildillä ja minulla, ja joista sentähden tuntuu vaikealta halventaa itseänsä omissa ajatuksissaan.
XXIV.
Evan kertomus.
Wittenbergissä, Lokakuulla 1522.
Kuinka oudolta ensin tuntui, kun taas sai vapaasti liikkua mailmassa ja palata vanhaan kotiin Wittenbergiin! Hyvin kummallista, että paikat olivat niin vähäisen muuttuneet, vaan ihmiset niin suuresti. Siinä vähäisessä huoneessa, jossa Elsa ja minä tavallisesti makasimme, oli tuskin mitään uutta, paitsi Theklan kirjat Elsan puu-krucifixin sijasta; ja niinkuin ennen näki siitä vähäisen puutarhan poikki, jonka perunapuut olivat täynnä valkoisia kukkia, Elbeen saakka, jonka tammi- ja pajurannat puhkesivat ensimäiseen vienoon vihannuuteensa, samalla kuin lakean kukkulat sulivat ilmanrannan vaaleaan sineen.
Mutta toisin, kuin luostarissa, näyttivät kaikki muutokset ihmisissä lähteneen pikemmin elämän kuin kuoleman vaikutuksesta.
Elsan omassa kodissa tuolla puolen katua heläjävät suloiset lapsen-äänet niin uudelta, vaikka kuitenkin muistuttavat oman armaan lapsuutemme vanhoista sävelistä ja katseista! Ja Elsassa itsessä näytti muutos vaan semmoiselta, joka vaihtaa kevään hennot värit varjostelevien lehtien vehreään.
Kristofer on kasvanut pojan jyrkkätietoisuuden kannalta miehen voimaan ja suojelevaan hyvyyteen. Setä Cottan sokeus näyttää tekevän hänet varsin arvokkaaksi, että kaikki hellästi ja kunnioituksella pitävät huolta hänestä. Hänen mielikuvaelmansa käyvät kirkkaammaksi pimeydessä ja levollisemmaksi, koska hänen ei tarvitse vastata niitten toimeenpanosta. Hän näyttää minusta niinkuin pyhittävän perhettä, koska hän kasvattaa jokaisen sääliväisyyttä ja hyvyyttä ja sokeutensa kautta mahtavasti muistuttaa meitä Jumalan lahjojen kalleudesta.
Äidin-äitimme sydämessä valo on enemmän päivän koiton kuin laskun kaltainen — niin raikkaalta, leppeältä ja toivokkaalta hänen vanhuutensa näyttää. Kalvavan, jokapäiväisen tuskan jäljet ja huolet ovat lientyneet pois rakkaan täti Cottan kasvoilta; ja vaikka synkkä varjo usein pimittää niitä, kun hän ajattelee Fritziä, olen minä varma, ettei hänen surunsa nyt ole vuorensuuruisen jumalallisen vihan varjo, vaan semmoisen pilven varjo, joka tuottaa siunausta ja tallettaa sitä valoa, jonka rakkauden aurinko viritti ja lupauksen taivaankaari pyhittää.
Kuitenkin Fritzillä on esikoisen sija tädin sydämessä. Vaikka muut eivät ole unhottaneet häntä, on hänen sijansa kuitenkin heidän sydämessään osaksi täytetty — mutta ei tädin. Elsalla on niin paljon tointa. Atlantis ei tuntenut häntä, niinkuin vanhemmat lapset; ja vaikka Thekla oppi rakastamaan häntä sillä lyhyellä ajalla, kuin hän oleskeli Wittenbergissä, on hänen sydämensä täynnä toivoa taikka välisti pelkoa tulevaisuuden suhteen. Näyttää melkein siitä, kuin Fritzin tarvitsisi jossakin määrässä laittaa itselleen uusi sija jokaisen luona, jos hän palajaa. Mutta täti Cottan sydämessä on tyhjä paikka ihan tyhjä, ja pyhä sija on pysynyt kenenkään valloittamatta, niinkuin se olisi kuolinkammio, joka on pidetty tarkasti lukittuna ja kajoomatta siitä päivästä asti, kuin vainaja viimeiseksi oli siinä. Eikä hän kuitenkaan ole kuollut; minä sanon niin tuhansia kertoja itselleni ja tädille, kun hän puhuu siitä. Miksi siis tämä toivottomuuden tunne tulee minuun, kun ajattelen häntä? Näyttää niin mahdottomalta uskoa, että hän vielä palaa luoksemme. Jospa sentään Jumala tahtoisi lähettää edes vähäisen sanan meille! Mutta siitä, kuin saimme tuon kirjeen pappi Ruprecht Hallerilta, emme ole vähintäkään hänestä kuulleet. Kaksi kuukautta sitten meni Kristofer tämän papin kylään Franken'iin ja viipyi muutamia päiviä tiedustellen joka taholla ympäri luostaria, jossa hän on. Mutta hän ei kuullut muuta, kuin että viime syksynä lähellä asuvan maasoturin pikkuinen poika, joka paimensi äitinsä hanhia metsänrinteellä likellä luostaria, välisti kuuli miehen äänen, joka lauloi sen tornin akkunasta, jossa luostarin vankihuone on. Lapsen oli tapa seisoskella lähellä tätä paikkaa ja kuunnella lauluja, jotka, niinkuin hän sanoi, olivat täysinäiset ja syvät — juhlalliset, kuin kirkkovirret, mutta iloisemmat, kuin mitä hän oli koskaan kirkossa kuullut. Hän luuli niitä pääsiäisvirsiksi; mutta oli joku ilta lokakuulla, jonka jälkeen hän ei enää kuullut niitä, vaikka hän usein kuunteli. Melkein vuosi tästä takaperin!
Eikä kuitenkaan mikään saa näitä ylösnousemisen virsiä Fritzin sydämessä vaikenemaan!
Täti Cottaa suurin lohdutus on pyhä sakramentti. Ei mikään, hän sanoo, koroita hänen sydäntänsä, niinkuin se. Muut symbolit taikka kirjoitukset taikka saarnat saattavat hänen eteensä jonkun osan totuudesta; mutta Pyhä Ehtoollinen asettaa Herran itse hänen eteensä. Ei sitä taikka tätä totuutta Hänestä, vaan Hänet itse; ei mitäkään Hänen pyhän elämänsä tekoa yksistään eikä edes Hänen sovittavaa kuolemaansa, vaan juuri Hänen personansa, inhimillisen ja jumalallisen — Hänet itse, elävänä, kuolevana, kuolemaa voittavana, elämää ilmaiseksi antavana. Hän on oppinut, että pyhän sakramentin nauttiminen ei ole, niinkuin hän kerta luuli, mikään hyvä työ, joka aina saatti hänet entistä alakuloisemmaksi, koska hän tunsi, kuinka huonosti ja kylmäkiskoisesti hän oli tehnyt sen; vaan että se on katsominen pois itse tyköämme Häneen, joka täytti lunastuksen hyvän työn meidän tähtemme, niinkuin T:ri Melancthon sanoo:
"Juuri niinkuin ristin katseleminen ei ole mikään hyvä työ, vaan yksinkertaisesti semmoisen merkin tarkkaaminen, joka muistuttaa meitä Kristuksen kuolemasta;"
"Juuri niinkuin auringon katseleminen ei ole mikään hyvä työ, vaan yksinkertaisesti semmoisen merkin tarkkaaminen, joka muistuttaa meitä Kristuksesta ja Hänen evankeliumistansa;"
"Niin Herran Ehtoollisella käynti ei ole mikään hyvä työ, vaan yksinkertaisesti semmoisen merkin käyttäminen, joka johdattaa mieleemme sitä armoa, joka on meille Kristuksessa annettu."
"Mutta eroitus on tämä: ihmisten keksimät symbolit eivät muuta kuin muistuttavat siitä, mitä ne osoittavat, kun sitä vastoin Jumalan antamat merkit eivät ainoastaan muistuta jostakin asiasta, vaan lisäksi vakuuttavat sydäntä Jumalan armollisesta tahdosta."
"Niinkuin ristin näky ei vanhurskauta, niin ei myöskään messu vanhurskauta. Niinkuin ristin näky ei ole mikään uhri, ei meidän omien eikä muitten syntien puolesta, niin ei myöskään messu ole mikään uhri."
"Ei löydy kuin yksi uhri, ei löydy kuin yksi hyvitys — Jesus Kristus.
Paitsi Häntä ei löydy mitään semmoista."
Minä olen koettanut koko ajan saada turvapaikkaa niille yhdeksälle evankeliselle nunnalle, jotka minä jätin Nimptscheniin, mutta tähän saakka turhaan. Minä en kuitenkaan millään lailla epäile. Minä olen nyt neuvonut heitä itse kirjoittamaan T:ri Lutherille.
Lokakuulla 1522.
Uusi Testamentti on vihdoin ilmestynyt Saksan kielellä.
Se tapahtui Syyskuun 21 päivänä; ja kun se päivä sattui olemaan täti Cottan syntymäpäivä, meni Gottfried Reichenbach häntä vastaan, kun hän tuli alas luoksemme aamulla, ja antoi hänelle koko perheen nimessä ne kaksi isoa folio-sidettä, joissa se on painettu.
Sen jälkeen toinen side aina on pöydällä yhteisessä asuinhuoneessa, ja toinen täti Cottan makuuhuoneen akkunalla.
Hän tulee nyt usein alas aamuisin loistavilla kasvoilla ja kertoo meille jonkun värsyn, jonka hän on huomannut. Setä Cotta nimittää sitä hänen timantti-aarteeksensa ja arvelee, että "pikku äitimme on vihdoin löytänyt El Doradon!"
Eräänä aamuna se oli:
"Heittäkäät kaikki huolenne Hänen päällensä, sillä Hän pitää huolta teistä;" ja tässä on kyllin moneksi päivää hänelle.
Tänään se oli:
"Vaiva saattaa kärsivällisyyttä; mutta kärsivällisyys koettelemuksen; koettelemus toivon; mutta toivo ei anna häpeään tulla; että Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämeemme Pyhän Hengen kautta, joka meille on annettu." "Eva", hän sanoi, "tämä näyttää minusta niin yksinkertaiselta. Se näyttää minusta tarkoittavan, että, kun suru tulee, on pää-asia, jonka meidän tulee tehdä, se, että katsomme, ettei kärsivällisyys katoo meiltä; tämä näyttää yhtyvän kaikkiin muihin armolahjoihin ja johdattavan niitä luonnollisesti sydämeen toinen toisensa perästä. Eva, rakas lapsi", hän lisäsi: "tätäkö se tarkoittaa?"
Minä mainitsin, kuinka usein nämät sanat olivat ilahuttaneet minua, ja kuinka onnellista on ajatella, että sillä välin, kuin nämät armolahjat valaisevat sydämen pimeyttä, menevät mustat hetket ohitse, kunnes yhtäkkiä toivo hiipii akkunan luo ja avaa luukut; ja valo, joka on verkalleen koittanut tällä aikaa, virtailee sydämeen. "Jumalan rakkaus, joka on vuodatettu Pyhän Hengen kautta."
"Mutta", vastasi täti Cottat, "me emme voi itse tuottaa itsellemme kokemusta eikä saavuttaa toivon kättä eikä avata akkunaa, että rakkauden valo pääsee sisään; me voimme vaan katsoa ylös Jumalan puoleen, pitää lujasti kiinni kärsivällisyydestä, ja tämä tuopi myötänsä kaikki muut."
"Vaan kuitenkin", minä sanoin, "rauha tulee ennen kärsivällisyyttä, rauha Jumalan kanssa, kun uskomme Häneen, joka uhrattiin meidän synteimme tähden. Nämät armolahjat eivät mitkään johdata meitä ylös Jumalan luo. Me pääsemme Hänen luoksensa ensiksi, ja Hänen läsnä-ollessaan me opimme kaikki muut."
Niin, ne muutokset Wittenbergin mailmassa, jotka ovat tapahtuneet siitä, kuin minä jätin sen, on todella elämä vaikuttanut, ei kuolema, eikä aika, joka on kuoleman varjo. Sillä eikö elämä itse ole aikaan saanut parhaita niistä?
Jumala se on, eikä aika, joka on liennyttänyt äidin-äitimme luonteen;
Jumala se on, eikä aika, joka on tasoittanut surun kyntämät vaot täti
Cottan otsassa.
Elämä se on, eikä kuolema, joka on tehnyt Augustinin-luostarin melkein tyhjäksi ja lähettänyt munkit takaisin heidän paikkoihinsa mailmaan palvelemaan Jumalaa ja julistamaan Hänen evankeliumiansa.
Elämän vesi se on, joka virtaa kodosta kokoon; tri Lutherin Saksankielisen Testamentin jälissä ja kasvattaa rakkauden, ilon ja rauhan hedelmiä.
Ja me tiedämme, että se on elämä eikä kuolema, joka vallitsee siinä yksinäisessä vankihuoneessa, jossa lapsi kuuli ylösnousemisen virsiä, sama elämä, joka nyt viettää voittoansa hänen sydämessään, joka lauloi niitä, olipa hän missä hyvänsä!
XXV.
Theklan kertomus.
Lokakuulla 1522.
Taas tulevat kirjeet säännöllisesti Flanderista; ja enemmiten ovat uutiset iloisia. Ei missään koko mailmassa, niin Bertrand kirjoittaa, vastaan-oteta evankelista totuutta niin innokkaasti, kuin siellä. Suurten, vapaitten kaupunkien asukkaat ovat niin kauan aikaa olleet tottuneina päättämään itseksensä ja vapaasti lausumaan ajatuksiansa. Ne Augustinilais-munkit, jotka opiskelivat Wittenbergissä, ottivat evankeliumin mukaansa Antverpeniin ja saarnasivat sitä julkisesti kirkossansa, joka täyttyi hartaista kuulioista niin, että isot joukot saivat seisoa ulkopuolella ovia. Tosin sanoo Bertrand, että priori ja pari kolme munkkia on pantu vankeuteen, tutkittu Brüsselissä ja saatu vaikenemaan; mutta muut jatkavat pelkäämättä saarnaamistansa, ja vainomus on vaan vaikuttanut, että kaupunkilaisten into on enentynyt.
Kuitenkin se suuri uusi tapaus, johon kaikkien meidän huomiomme nyt on kääntynyt, on T:ri Lutherin Uuden Testamentin ilmestyminen. Chriemhild kirjoittaa, että se on hänen kalliin lahjansa, koska hän itse pelkää puhumasta paljon ja suorastaan lukee vaan, ja talonpojat näyttävät ymmärtävän tätä kirjaa paremmin, kuin mitä hän voi sanoa siitä taikka myöskin, jos he joskus tulevat semmoiseen paikkaan, joka hämmennyttää heitä, huomaavat he tavallisesti, että se käy aivan selväksi, kun vaan lukivat eteenpäin. Ulrich lukee sitä myöskin, kirjoittaa hän, joka ilta kaikkien palveliain kuulten, ja se näyttää kummallisella tavalla liittävän perheen yhteen. He tuntevat, että ovat viimein löytäneet jotakin arvaamattoman raitista, joka ei kuitenkaan ole mikään eri ihmisten tai ihmisluokan "etuoikeus", vaan kaikkien yhteinen omaisuus.
Useissa perheissä Wittenbergissä luetaan joka päivä tätä kirjaa, sillä niistä, jotka kerta pystyvät lukemaan, on harva, joka ei jaksa ostaa yhtä kappalta, koska hinta on vaan puolitoista florinia.
Uusia virsiä alkaa myöskin syntyä meidän joukossamme. Me emme elä enää vanhojen laulujen kaikulla. Muutamia päiviä sitten eräs vieras pohjasta päin lauloi T:ri Lutherin akkunan alla Augustinin-luostarissa yhden virren, joka alkoi:
"Es ist das Heil uns kommen her."
T:ri Luther pyysi, että se laulettaisiin uudestaan. Se oli vastaus Preussistä siihen iloiseen sanomaan, joka on niin laajalle levinnyt hänen sanojensa kautta! Hän sanoi, että hän kiitti Jumalaa täydestä sydämestä.
Meitä ilahuttaa kovasti, kun olemme taas saaneet Evan meidän joukkoomme. Ei hänen sanansa eikä hänen tekonsa tee tätä, vaan hänen olentonsa. Se tuntuu enemmän soitannon vaikutukselta, kuin mikään muu, minkä minä tiedän. Jonkunlainen tyvennys leviää sydämeen, kun vaan on yhdessä hänen kanssaan. Ei kukaan näytä ottavan niin vähän tilaa eikä tekevän niin vähän melua mailmassa, kuin Eva, kun hän on jossakin; vaan kuitenkin, kun hän on mennyt, on niinkuin soitto ja valo olisivat poistuneet. Kaikki hänen olossaan näyttää soveltuvan kauniisti yhteen. Hänen lempeä, levollinen äänensä, hänen säyseät, hiljaiset liikuntonsa, hänen hienot kasvonjuonteensa, hänen pyöreät poskensa, nuot syvät, suloiset silmät, joista ei kukaan ikinä näytä muistavan muuta, kuin että Eva itse katselee niitten kautta toisen sydämeen.
Aivan toisin kuin minä, joka tuskin koskaan pääsen mihinkään huoneesen, ilman että kaadan kumoon jotain taikka häiritsen jotakuta, ja harvoin osaan ruveta mihinkään keskusteluun kenenkään ennakkoluuloja loukkaamatta taikka tunteita pahoittamatta!
Minusta näyttää välisti, kuin Jumala todella olisi johdattanut Evaa "silmällänsä", niinkuin virressä kuuluu; niinkuin Hän olisi kasvattanut häntä siksi, mikä hän on, armon äänensä välittömällä opetuksella eikä asianhaarain raa'alla koulutuksella. Vaan ei hän kuitenkaan koskaan näytä minulle, ettei hän toivo mitään minusta. Hänen valonsa ei ole niinkuin tähden, jota katsellessaan ajattelee, "kuinka rauhallista tuolla ylhäällä lienee", mutta joka vuodattaa niukalta valoa polullemme. Se on niinkuin nöyrä auringonsäde, joka tulee alas meidän luoksemme ja lämmittää ja ilahuttaa meitä.
Hän saattaa minut aina ajattelemaan sitä pyhää miestä, joka otettiin hiljaisesti taivaasen, koska hän oli "vaeltanut Jumalan kanssa." Niin, minä olen varma, että se on hänen salaisuutensa.
Toisinaan vaan minä häjyyttäni soisin, että saisin kerran nähdä hänet oikein temmatuksi tyvenyydestänsä, jotta olisin aivan varma, että se on Jumalan rauha, ei mikään yliluonnollinen eli noidan lahja eikä mikään stoalainen tunnottomuus, jonka hän on oppinut "Theologia Teutsch'ista". Välisti minä hetken ajattelen, eikö Eva liioittele, niinkuin hän olisi jo "taivaasen otettu", niinkuin hän olisi päässyt tuolle puolen maallista iloa ja surua, ainakin mitä häneen itseen tulee. Mitä muihin tulee, ei hän suinkaan ole tuolle puolen päässyt. Hänen ystävyytensä ei todella ole mitään armollisia almuja, joita hän heittää tuolta puolen virtaa, ei mikään säälivä silmänluonti semmoiseen suruun, jonka hän ymmärtää, mutta jota hän ei ikinä voinut tuntea. Enkö minä ole nähnyt, kuinka hänen huulensa värisivät, kun puhuin Bertrandin vaaroista, silloinkin, kuin minun ääneni oli levollinen, ja tuntenut hänen kyyneliänsä kasvoillani, kun hän syleili minua?
Joulukuulla 1522.
Tuohon kysymykseen on viimein vastattu! Minä olen nähnyt serkku Evan temmatuksi tyvenyydestänsä, ja olen vihdoin aivan varma, ettei hän vielä ole "taivaasen otettu." Eilen illalla istuimme kaikki arki-huoneessa. Äidin-äitimme oli nukahtanut takan viereen. Eva ja äiti puuhasivat pöydän ääressä. He auttoivat Atlantista, joka valmisteli morsius-vaatteitansa häihinsä, jotka pidetään tulevan vuoden alussa. Minä kuin isälleni T:ri Melancthonin uutta kirjaa "Loci communes" (jota kaikki oppineet sanovat paljoa sievemmin ja kauniimmin sepitetyksi, kuin T:ri Lutherin teokset, mutta joka minusta on vaan taidolla kokoon pantu kirja eikä ollenkaan, niinkuin kaikki T:ri Lutherin kirjoitukset, mikään ääni sydänten syvyydestä). Minua unitti vähän, niinkuin äidin-äitiäkin, ja koko ilma ympärillämme tuntui raskaalta ja hiljaiselta, kun vähäinen palvelus-tyttömme Lotten pelästyneellä muodolla avasi oven, ja ennenkuin hän ennätti sanoa mitään, seisoi pitkä, vaalea mies edessämme. Ainoastaan Eva ja minä katsoimme ovea kohden. Minä en ehtinyt ajatella, kuka se oli, ennenkuin matala, säikähtynyt ääni huudahti: "Fritz!" ja katsahtaen Evaan, näin, että hän oli mennyt tainnoksiin.
Seuraavana silmänräpäyksenä Fritz oli polvillansa Evan vieressä, puhutellen häntä kaikilla hellillä nimillä, samalla kuin äitini seisoi toisella puolella, pitäen hengetöntä ruumista sylissänsä ja nyyhkyttäen Fritzin nimeä.
Rakas isämme nousi seisaalleen ja teki sekavia kysymyksiä — äidin-äitimme heräsi, hieroi silmiänsä ja hämmentyneenä katsellen joukkoa edessään lausui hiljalleen:
"Onko tämä unta? Vai ovatko Zwickau'in profeetat kuitenkin oikeassa ja tämä ylösnousemus?"
Mutta ei kukaan näyttänyt muistavan, etteivät kyynelet eikä hyväilysanat eikä hätähuudot kelvanneet toinnuttamaan ketään pyörryksistä, ennenkuin suureksi ilokseni hyvä, äidillinen Elsamme ilmestyi ovessa, sanoen: "mitä täällä on? Lottchen tuli ja ilmoitti, että hänen luullaksensa täällä oli varkaita."
Elsa ymmärsi heti kaikki, kasti nenäliinan veteen, hautoi Evan otsaa ja löyhytti hänelle viileätä ilmaa, kunnes hän tuokion perästä heräsi lyhyellä huokauksella. Vähän ajan jälkeen hänen silmänsä aukenivat, ja kun ne kääntyivät Fritziin, palasi täydellinen levollisuus hänen kasvoihinsa. Hän asetti toisen kätensä toisen päälle, johon Fritz oli tarttunut, ja painoi jälleen kiinni silmänsä. Minä näin suuria kyyneliä putoilevan ummistettujen silmäluomien alta. Kun hän sitten katsahti ylös ja näki äitini nojaantuneen ylitsensä, veti hän hänen kätensä puoleensa ja laski sen Fritzin käteen, ja me jätimme heidät kolme yksin.
Kun olimme kaikki läheisessä huoneessa, rupesimme yhtä haavaa itkemään.
Minä nyyhkytin:
"Hän näyttää kovasti nääntyneeltä. Minä luulen, että he ovat melkein tappaneet hänet."
Elsa sanoi:
"Evalla on juuri sama katsanto, kuin se, joka oli hänellä, kun hän parani rutosta, ja Fritz seisoi liikkumatonna hänen vieressään, tyly, toivoton levollisuus kasvoissaan, juuri ennenkuin hän lähti pois munkiksi ruvetakseen. Mitähän nyt tämän jälkeen tullee?"
Ja äidin-äiti sanoi heikolla, katkonaisella äänellä:
"Fritz näyttää juuri samanlaiselta, kuin iso-isänne, kun hän jätti minut hyvästi vankihuoneessa. Minun ajatukseni ovat välisti aivan sekaisin. Näyttää siltä, kuin samat asiat tapahtuisivat uudestaan. Minä tuskin käsitän, onko tämä joku unen-näkö vai aave vaiko ylösnousemus."
Isämme oli ainoa, joka ei yhtynyt itkuumme. Hän sanoi, mitä oli paljon viisaampaa.
"Lapset, suurin ilo, jonka perheemme on nähnyt siitä, kuin Fritz lähti, on kohdannut meitä tänään. Lausukaamme Jumalalle kiitoksia." Ja me seisoimme kaikki hänen ympärillänsä, kun hän otti vähäisen sametti-lakkinsa paljaasta päästänsä ja kiitti Jumalaa, johon me kaikki nyyhkytimme Amentamme. Tuosta me tyynnyimme; se ankara tunteitten kuohu, jossa meidän tuskin oli mahdollinen eroittaa iloa surusta, asettui, ja me aloimme ymmärtää, että se todella oli suuri ilo, joka oli meille annettu.
Silloin kuulimme vähäisen kahinan, ja äitini kutsui meidät takaisin; mutta hän oli tullessamme kahden kesken Fritzin kanssa, jonka nyt täytyi vastaan-ottaa summaton joukko hyväilyjä ja tervehdyksiä.
"Tule, Fritz ja näytä äidin-äidille, että olet elossa etkä koskaan ole ollut kuollut", lausui Elsa. Sitten hän lisäsi ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä: "kuinka paljon sinä olet saanut kärsiä! Jollen olisi muistanut sinua, ennenkuin sait tonsurin, olisin tuskin tuntenut sinua nyt mustalla pitkällä parrallasi ja vaaleilla, laihoilla kasvoillasi."
"Niin", arveli Atlantis sillä hyvin mietityllä tavalla, jolla hän tavallisesti ilmoittaa keksintöjänsä, "epäilemättä se on syy, miksi Eva tunsi Fritzin, ennenkuin Thekla, vaikka molemmat istuivat vastapäätä ovea ja varmaan näkivät hänet yhtaikaa. Eva muisti hänet, ennenkuin hän sai tonsurin."
Me nauroimme kaikki vähän Atlantin keksintöä, jonka vuoksi hän katsahti ylös hämmentyneellä muodolla ja lausui: "luuletteko siis, että Eva ei tuntenut häntä? Minä en tullut sitä ajatelleeksi. Kenties hän siis luuli Fritziä varkaaksi, niinkuin Lottchen!"
Fritz oli hartaassa keskustelussa äitimme kanssa eikä huomannut meitä, mutta Elsa hymyili leppeästi, kun hän taputti Atlantin kättä ja sanoi:
"Konrad Winkelried lienee puhunut hyvin selvästi, siskoseni, ennenkuin ymmärsit häntä."
"Niin hän puhuikin, sisar Elsa", vastasi Atlantis totisesti. "Mutta mitä tämä Evaan koskee?"
Kun menin ylös huoneesemme, Evan ja minun, oli hän polvillansa vuoteen vieressä. Hetken perästä hän nousi ja syleillen minua lausui:
"Jumala on sangen hyvä, Thekla. Minä olen uskonut sitä niin kauan, mutta ei koskaan puoleksikaan niin paljon, kuin tänä iltana."
Minä näin, että hän oli itkenyt, mutta hänen kasvonsa olivat tyvenet, kuin ennenkin, sillä eroituksella vaan, että niissä oli vähän enemmän päivänpaiatetta.
Tuosta, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että hän omassa onnessansa oli unhottanut muut, tarttui hän käteeni ja lausui:
"Kallis Thekla, Jumala johdattaa meitä jokaista kaikkien mustien päivien lävitse aamuun. Me emme saa koskaan enää epäillä Häntä!"
Ja sen enempää puhumatta lähdimme levolle. Kun heräsin aamulla, istui Eva minun vieressäni, lamppu pöydällä ja iso latinainen raamattu avoinna edessään. Minä katselin hänen kasvojansa vähän aikaa. Ne näyttivät niin puhtaalta ja hyvältä ja onnelliselta, niissä asui sama katsanto, joka aina autti minua ymmärtämään näitten sanojen merkitystä: "Jumalan lapsi", "lapsukaiset", joksi T:ri Melancthon sanoo Herramme nimittäneen opetuslapsiansa juuri ennen, kuin hän jätti heidät. Niissä oli niin paljon "lapsen" kirkasta luottamusta, vaan kuitenkin niin paljon sitä rauhaa ja syvyyttä, joka tulee Jumalalta.
Kun olin kotvasen aikaa katsellut häntä, sulki hän raamatun ja alkoi muuttaa yhtä vaatteustani, jonka hän oli luvannut valmistaa jouluksi. Ommellessaan hyräili hän tapansa mukaan hiljalleen muutamia vanhan kirkkosoiton säveliä. Viimein minä sanoin:
"Eva, kuinka monta sinä olit, kun Fritz rupesi munkiksi?"
"Kuudentoista", hän vastasi lempeästi; "hän lähti pois juuri ruton jälkeen."
"Te olette siis olleet eroitettuina koko kaksitoista vuotta", minä sanoin; "Jumala koettaa välisti kauan aikaa kärsivällisyyttämme."
"Se ei tunnu pitkältä nyt", hän arveli; "me luulimme molemmat, että Jumala oli eroittanut meidät, jopa eroittanut ainaiseksi täällä maan päällä."
"Eva parka", minä sanoin; "ja tämä oli se suru, joka puolestansa teki sinut niin hyväksi."
"Minä en tietänyt, että se oli ollut niin suuri suru, Thekla", hän lausui vapisevalla äänellä, "ennenkuin eilen illalla."
"Te olette siis rakastaneet toisianne koko ajan", minä sanoin puoleksi itsekseni.
"Niin minä luulen", hän vastasi matalalla äänellä. "Mutta minä en arvannut milloinkaan, ennenkuin eilen, kuinka paljon."
Vähäisen vaiti-olon perästä hän alkoi uudestaan hymyillen:
"Thekla, hänen mielestään minä en ole muuttunut kaikkien näitten vuosien kuluessa; minä noviisien johdattaja! Mutta voi, kuinka muuttunut hän on! Mikä elämän-pituinen kärsiminen hänen kasvoissaan! Kuinka he sentään ovat kiduttaneet häntä!"
"Jumala antaa sinun hoitaa ja auttaa häntä, ja se on sinun elämäsi työ", minä sanoin. "Oi Eva, se on epäilemättä naisen ihanin osa, kun saa parantaa niitä haavoja, joita ihmiset ovat iskeneet rakkaimpiimme maan päällä. Se on varmaan sanomattoman suuri ilo, kun vastaan-ottaa jälleen Jumalan omasta käsistä semmoisen rakkauden, jonka olitte valmiit uhraamaan Hänelle, niinkuin kalliisti olette osoittaneet."
"Äitimme ajattelee myöskin niin", hän lausui. "Hän arveli eilen illalla, että ne lupaukset, jotka vasta sitovat meitä yhteen, ovat pyhemmät, kuin mitä kukaan pyhimys tai eremiti on ikinä tehnyt."
"Sanoiko äitimme niin?" minä kysyin.
"Kyllä", vastasi Eva. "Ja hän sanoi olevansa varma, että T:ri Luther myöskin pitää sitä mieltä."
XXVI.
Fritzin kertomus.
Joulukuun 31 p. 1522.
Me olemme kihloissa. Juhlallisesti, perheemme ja ystäviemme läsnä-ollessa on Eva luvannut ruveta vaimokseni; ja muutamien viikkojen perästä menemme naimisiin. Meidän kotimme on (ainakin aluksi) oleva Thüringin metsässä siinä pappilassa, joka kuuluu Ulrich von Gersdorfin linnaan. Entinen pappi on liian vanha toimittamaan mitään. Chriemhildin mieliajatus on, että me koettaisimme muuttaa talonpoikien tilaa. Kaikki arvelevat, että lepo ja puhdas metsäilma parantaa terveyteni, joka on vähän huonontunut kaikista niistä, mitä olen kärsinyt näinä viime kuukausina. Se on huonontunut, mutta ei niin suuressa määrässä, kuin he luulevat. Minä kykenen omasta mielestäni jo mihin työhön hyvänsä. Mitä kaikkia minä olen kadottanut näinä vuosina sen kautta, että olen ollut eroitettuna hänestä! Kuinka köyhä ja yksipuolinen minun elämäni on ollut! Kuinka se levollisuus, jonka hänen läsnä-olonsa tuottaa, voimistuttaa minua tekemään mitä työtä tahansa Jumala antanee minulle!
Kummastuttava Jumalan häväistys, kun väittää, että se järjestys, johon
Hän on perustanut ihmis-elämän, on epäjärjestys, että se rakkaus, jota
Jumalan Poika vertaa Hänen ja kirkon keskinäiseen yhdistykseen,
saastuttaa taikka alentaa sydäntä.
Ovatko siis nämät vuodet menneet hukkaan? Olenko minä noista hirveistä Eisenachin ruton ajoista saakka itsepäisenä ja hairaantuneena paennut pois siitä siunauksen osasta, jonka Jumala oli määrännyt minulle? Ovatko kaikki nämät vuodet menneet kadoksiin? Onko kaikki kärsimiseni ollut hedelmätön, tarpeeton tuska? Ja palaanko minä lopulta, kalliin ajan hukattuani ja vähentyneillä voimilla, juuri siihen kohtaan, johon olisin niin kauan aikaa sitten päässyt?
Evan suhteen minä olen varma, ettei niin ole laita; jokaisella askeleella hänen matkallaan on rakastava käsi johdattanut häntä. Eikö luostari hänen kauttansa muuttunut muille kodiksi taikka ijankaikkisen kodin tieksi? Entä itse suhteeni? Niin, minullekin nämät vuodet ovat antaneet enemmän, kuin mitä ovat vieneet. Niitten, joitten tulee auttaa aikansa eksyneitä ja rasitettuja ihmisiä, täytyy ensin astua aikansa taistelon keskelle. Eikö se ole tämä, joka tekee myöskin Martin Lutherin kansakuntamme opettajaksi? Eikö se ole tämä, joka voimistuttaa heikkoja ja syntisiä ihmisiä saarnaamaan evankeliumia taivaan enkelien sijasta?
Pyhät enkelit lauloivat taivaallisesta korkeudestansa suuren riemun iloista sanomaa, mutta paimenet, kalastajat ja publikanit levittivät sen ihmisten koteihin. Se enkeli, joka vapautti apostolit vankihuoneesta, sanoi, ikäänkuin itse-altansa, sydämensä kyllyydestä: menkäät ja puhukaat kansalle tämän elämän sanat. Mutta sen Pietarin vapisevat huulet, joka oli kieltänyt, ja Thomaksen, joka oli epäillyt, ja Johanneksen, joka oli väärin ymmärtänyt, ne väärätkin puhukaat elämää tuottavat sanat ihmisille, kieltäville, epäileville, väärin ymmärtäville ihmisille, kertomaan, mitä he tiesivät, ja kuinka Vapahtaja voi anteeksi antaa.
Se ääni, joka kesken kehnoja vannomuksiaan vaikeni jumalallisen, anteeksi-antavan rakkauden katseesta, se kaikkui mahtavammalta, kuin koskaan yli-enkeli Mikaelin ääni!
Ja kun Farisealaiset, jäykimmät kaikista, olivat voitettavat, otti Jumala Farisealaisten joukosta Farisealaisen, Jumalan pilkkaajan, vainoajan, yhden, jonka sopi sanoa: "minäkin saan kerskata lihasta," "minä vainosin Jumalan seurakuntaa."
Oliko Davidin salainen taistelo turha, kun hän tarpoi leijonan ja karhun, puollustaaksensa muutamia lampaita erämaassa, ja koetti niitä aseita, joilla hän surmasi Goljatin ja pelasti Israelin sotalaumat? Menivätkö Martin Lutherin vuodet Erfurtin luostarissa hukkaan? Taikka eivätkö ne ole olleet hänen elämänsä koulupäivät, se asepaja, jossa hänen aseensa taottiin, se miekkailu-paikka, jossa hänen silmänsä ja kätensä harjaantuivat tappelutannerta varten?
Hän on nähnyt luostarit sisäpuolelta; hän on tuntenut luostari-elämän sisäpuolelta. Hänen sopii sanoa kaikista noista ulkonaisista säännöistä: "minä olen koettanut niitä ja havainnut, ettei ne kykene sydäntä pyhittämään." Tämä se on, joka antaa erinomaisen voiman hänen sanoilleen ja kirjoilleen. Tämä se on, joka Jumalan armon kautta on tehnyt, että hän pystyi kääntämään Paavalin, Farisealaisen ja apostolin, epistolia niinkuin hän on tehnyt. Pyhä Henki oli aikoja ennen kääntänyt totuudet hänen oman kokemuksensa kielelle ja piirtänyt ne hänen sydämeensä; jotta, kun hän käänsi kreikan saksaksi, todisti hän myöskin asioita, joita hän itse oli nähnyt, ja raamattu hänen kynänsä jäljiltä kuuluu, kuin se olisi ollut alkuansa kirjoitettu saksan kielellä Saksan kansalle.
Ei minultakaan minun kohdallani tämä aika ole mennyt hukkaan. Löytyy monta totuutta, joita ei kokonaan opi, ennenkuin kokee niitten erehdysten kovaa orjuutta, jotka vastustavat niitä.
Kukaties mekin autamme toisiamme ja muita paremmin, kun olemme kasvatetut näin erikseen. Tavallisesti minä ennen uneksin, että saisin ilon johdattaa Evaa ulos elämään. Mutta nyt antaa Jumala hänet takaisin minulle, rikastettuna kaikkien noitten vuosien kokemuksella, ei sinä lapsuuden Evana, jona viimein näin hänet, vaan täydelliseksi naiseksi kypsyneenä; ei ainoastaan, että hän kuvastelisi minun ajatuksiani, vaan yhdistäisi elämänsä kyllyyden minun elämääni.
XXVII.
Evan kertomus.
Wittenbergissä, Tammikuulla 1523.
Kuinka vähän minua aavisti, että Fritzin muisto oli niin kutoontunut koko minun elämääni! Hän puolestansa sanoo, että hän liian hyvin tiesi, kuinka minun muistoni oli liittynyt jokaiseen hänen toivoonsa ja tunteesensa!
Mutta hän taisteli kauan sitä vastaan. Hän sanoo, että tämä taistelo oli paljoa tuskalloisempi, kuin kaikki, mitä hän jälestäpäin vankihuoneessa kärsi. Monena vuotena hän luuli, että oli synti ajatella minua. Minä en koskaan katsonut synniksi ajatella häntä. Minä olin varma, ettei niin ollut, vaikka rippi-isäni olisi sanonut mitä hyvänsä. Sillä enemmän, kuin mistään muusta, olin minä aina kiittänyt Jumalaa kaikesta siitä, mitä hän oli ollut minulle ja opettanut minulle, ja minä tiesin niin varmaan, ettei se suinkaan ollut mitään väärää, josta voin Jumalaa kiittää.
Mutta nyt minun on velvollisuus rakastaa häntä kaikkein enimmän. Siitä minä olen aivan varma. Eikä se tosiaankaan ole vaikeata. Ainoa pelkoni on se, että hän pettyy minun suhteeni, kun hän päivästä päivään havaitsee, mimmoinen minä olen, ja kaukaisuuden pyhä loisto on kadonnut. Vaan en minä kuitenkaan todella pelkää. Rakkaus solmii kauniimpia sädeseppeleitä, kuin kaukaisuuden sumut. Emmekä me odota ihmeitä toisiltamme taikka luule, että elämä on mikään paratiisi. Ainoastaan sitä sanomatonta iloa, kun saa seisoa vieretysten jokaisessa taistelossa, koetuksessa, ilossa, ja tukea toinen toistansa! jos minun käy sanominen "ainoastaan" tästä! Minä luulen, että meidän apumme on oleva molemminpuolinen. Vaikk'en minä ole niin voimallinen eikä niin viisas, kuin hän, vaikka minun ajatukseni ja kokemukseni piiri on niin paljon ahtaampi ja jäntevyyteni vähempi, tunnen minä kuitenkin, että minussa on jonkunlainen voima, joka ehkä jollakin lailla joskus auttanee Fritziäkin. Ja tämä se on, joka tekee, että minä ymmärrän näitten eron vuosien hyödyn, joitten kautta olisin kukaties muutoin kadottanut niin paljon. Yhdessä hänen kanssaan näyttää koko mailma niin paljoa suuremmalta ja korkeammalta, vaan kuitenkin minä tunnen, että Jumala on näinä vuosina opettanut minulle jotakin, ja se on onni, kun saa tuoda hänelle vähäistä enemmän, kuin mitä minulla olisi ollut aikaisemmalla tytön ijälläni.
Minun tähteni hän siis teki sen lupauksen, että hän jättäisi meidät ijäksi!
Ja täti Cotta on niin onnellinen. Kun Fritz tuona iltana palasi, ja me kolme olimme jätetty yksin, sanoi hän vähäisen vaiti-olon jälkeen:
"Lapset, langetkaamme kaikki polvillemme ja kiittäkäämme Jumalaa, että
Hän on täyttänyt sydämeni halun."
Ja sitten hän jutteli meille, mitä hän aina oli toivonut ja tuuminut Fritzin ja minun suhteen ja kuinka hän oli ajatellut Fritzin luopumista mailmasta syntiensä rangaistukseksi; mutta kuinka hän nyt oli vakuutettu siitä, että se kirous, jonka Vapahtaja oli antanut meidän tähtemme sanomattomassa määrässä voitti kaikki, mitä hän milloinkaan olisi voinut kärsiä, ja että kaikki nyt oli kannettu, naulittu katkeraan ristiin, revitty rikki ja pyyhitty pois ijäksi. Ja nyt, niinkuin hän sanoi, tuntui hänestä siltä, kuin viimeinen onnettomuuden jäännös olisi poistettu ja hänen elämänsä alkaisi uudestaan meissä, siunattuna ja siunaavana enemmän, kuin hän koskaan oli rohjennut uneksia.
Fritz ei puhu mielellään paljon siitä, mitä hän kärsi Dominikanin-luostarin vankihuoneessa, ja kaikkein vähimmän minulle; sillä, vaikka minä yhä sanon itselleni: "se on ohitse — ohitse ainaiseksi!" näyttää kaikki, milloin hyvänsä vaan ajattelen, että hän on ollut kauhealla kidutuspenkillä, tapahtuvan uudestaan.
Hän aikoi juuri paeta sinä iltana, kuin he tulivat ja veivät hänet kidutushuoneesen tutkittavaksi. Ja sitten he kantoivat hänet takaisin vankihuoneesen ja näyttävät jättäneen hänet kuolemaan sinne. Kahteen päivään he eivät lähettäneet hänelle mitään ruokaa; mutta silloin se nuori munkki, joka oli ensin puhutellut häntä ja kehoittanut häntä tulemaan luostariin, laittoi niin, että hän salaa pääsi melkein joka päivä hänen luoksensa ruoalla, vedellä ja lempeillä, säälivillä sanoilla, kunnes hän voimistui vähän, ja he yhdessä pakenivat sen aukon kautta, jonka Fritz oli kaivanut seinään ennen tutkintoa. Mutta heidän pakonsa huomattiin pian, ja heidän täytyi piileskellä monta viikkoa luolissa ja metsän loukoissa, ennenkuin heidän onnistui kulkea maakunnan lävitse ja viimein päästä Wittenbergiin.
Mutta kaikki on ohitse nyt. Eikä kuitenkaan ohitse. Hän, joka kerran kärsi, ei unhota koskaan sitä kärsimistä, jota uskollisesti kannettiin hänen tähtensä. Ja Dominikanin-luostarin vankihuone on oleva voiman lähde Fritzille, kun hän saarnaa talonpojille Thüringin metsässä. Hänen sopii sanoa: "Jumala tulee kaikissa koetuksissa. Hän ei salli, että teitä kiusataan enemmän, kuin kestätte. Minä tiedän sen sillä minä olen koettanut sitä." Tämä luullakseni auttaa häntä paremmin kääntämään raamattua köyhien sydämille, kuin se kreikka ja hebrea, jonka hän oppi Romassa ja Tübingissä.
XVIII.
Elsan kertomus.
Koko meidän pikku mailmamme on tätä nykyä semmoisessa kiitollisuuden ja ilon tohussa, että minä luullakseni olen ainoa, joka ei vielä ole aivan pois suunnilta.
Rakas äiti liehuu molempien kadotettujensa ympärillä hiljaisella tyytyväisyyden kuherruksella, niinkuin kyyhkynen pesänsä ympärillä, ja on niin toimissaan nyt, kuin hän naittaisi pois ensimäisen tyttärensä taikka itse olisi morsian eikä oikea ja kunnioitettu äidin-äiti, niinkuin hän todesti on. Chriemhildin ja minun olisi vaikea pysyä kadehtimatta, jollei meillä olisi oma yksityinen lohdutuksemme kotona.
Eva ja Fritz ovat tosiaan paljon älykkäämmät. He eivät luule, niinkuin rakas äitimme, että ovat koko mailman keskus, vaan katsovat itseänsä koko mailman palvelioiksi, joka on enemmän kristityn tapaista, vaikka silläkin on rajansa. Minun täytyy pitää sitä suurena siunauksena, että heillä on Chriemhild ja Ulrich, ja erittäin Gottfried ja minä, jotka hoidamme heidän maallisia asioitansa.
Esimerkiksi liina-vaatteet. Evalla tietysti ei ole vähintäkään ja mitä hänen morsius-hankkinaansa tulee, luulen minä, että hän olisi tyytyväinen menemään vihille nunnan vaatteissa taikka siinä talonpoikaispuvussa, jossa hän pakeni Nimptschenistä. Minulla on kuitenkin varoja, jotta, kosk'ei ole luultavaa, että pikku Greeta juuri vielä tarvitsee niitä, epäilemättä sopivat tähän. Greeta käy vasta yhdeksättä, mutta minä ajattelen aina, että on hyvä olla hiukan ennakolla; ja palvelustytöilläni oli jo arkuttain liinavaatteita valmiina hänelle, joka nykyisissä oloissa näyttää erityiseltä Jumalan edeskatsomukselta.
Gottfried tahtoo välttämättömästi valita Evan hääpuvun. Ja äitini luulee, että hänen oma, peritty, juveleilla ja helmillä koristettu liina-päähineensä (jonka me kerta köyhyydessämme olimme vähällä myydä eräälle kauppiaalle Eisenachissa) on erittäin säilynyt Evaa varten.
Se on hyvä, että Atlantis, jonka häät pidetään samana päivänä, on niin nöyrä ja vähän vaativa, ja että hänen morsius-hankkinansa jo on melkein täydessä kunnossa.
Chriemhild ja Ulrich ovat taivuttaneet vanhan ritarin rakentamaan uutta pappilaa; ja Chriemhild kirjoittaa, kuinka hupaista on nähdä, kun se kohoo kylän rakennusten välistä, ja ajatella, mikä siunauksen lähde tämä huone on oleva kaikille.
Äidin-äitimme tahtoo väkisin rakkailla, heikoilla käsillänsä ottaa osaa Evan häävaatteitten varustamiseen. Hän on hakenut kaikki entisen komeutensa vähäiset jäännökset ja tuonut esiin monen kummallisen, vanhan koristeen muinaisten Schönbergein aarteistosta.
Kristofer toimittaa salaisesti heille kirjastoa, joka sisältää kaikki T:ri Lutherin ja T:ri Melancthonin kirjat kauniissa siteissä ja tiesi kuinka monta muuta oppinutta teosta lisäksi.
Ja synkkämielisyys on kokonaan kadonnut Fritzin kasvoista taikka on vaan jälillä, niinkuin virran syvyys, joka tekee lainetten välkkeen sitä kirkkaammaksi.
Paino näyttää poistuneen Evan ja hänen sydämeltänsä. Molemmat näyttävät ensi kerran semmoisilta, joksi olivat aiotut.
Juuri nyt täyttää kuitenkin toinen tapaus melkein yhtä paljon äidin-äitimme sydämen.
Muutamia päiviä sitten toi Kristofer kotiin kaksi muukalaista, joita hän esitteli meille. Kun äidin-äiti näki heidät, putosi kudin hänen käsistään. Hän nousi mennäksensä heitä vastaan ja lausui muutamia sanoja semmoisella kielellä, jota emme kukaan ymmärtäneet.
Vieraitten kasvot kirkastuivat, kun hän puhui, ja he vastasivat samalla kielellä.
Hetken keskusteltuansa kääntyi äidin-äitimme meihin ja sanoi:
"He ovat Bömiläisiä — he ovat Hussitejä. He tuntevat minun puolisoni nimen. Se totuus, jonka tähden hän kuoli, elää vielä minun maassani."
Vanhojen muistojen tulva oli liian väkevä hänelle. Hänen huulensa vapisivat, kyynelet vuotivat pitkäänsä hänen poskiltansa eikä hän kyennyt puhumaan sen enempää.
Vieraat suostuivat jäämään isäni katon alle yöksi ja kertoivat meille, minkä asian vuoksi olivat tulleet Wittenbergiin.
Polvesta polveen, siitä kuin Johan Huss martyrina kuoli, oli, he sanoivat, se totuus, jonka hän opetti, säilynyt Bömissä, aina hengen kaupalla ja usein hengen menolla. Toisinaan oli se kummastuttanut heitä paljon, ettei missään muualla mailmassa, paitsi siellä, kuulunut mitään semmoisista, jotka uskoivat samaa totuutta. Oliko mahdollista, että Jumalan totuus oli karkoitettu heidän vuorilinnoihinsa? Niinkuin Elias muinoin teki heidän mieli huutaa erämaassaan: "minä, minä vaan, olen jäänyt jälelle."
"Mutta heidän ei suinkaan ollut oikeus ajatella niin", sanoi äitini, joka ei koskaan sallinut, että vanhaa oppia liian paljon moitittiin. "Jumalalla on aina ollut omansa, jotka ovat rakastaneet Häntä mustimpina aikoina. Kuinka monesta luostarin kammiosta ovat hurskaat sydämet katsoneet ylös Hänen puoleensa! Siihen vaaditaan paljon Pyhän Hengen opetusta ja monta taisteloa, ennenkuin Lutherin kaltainen syntyy; mutta minun luulteni ei kristityksi päästäkseen tarvitse, kuin koskea Kristuksen vaatetten lievettä."
"Niin", sanoi Gottfried, avaten rakkaita Galatalais-epistolan selityksiä: "mitä T:ri Luther sanoo, on aivan totta: 'oli muutamia entisinä aikoina, joita Jumala kutsui evankeliumin sanan ja kasteen kautta. Nämät vaelsivat yksinkertaisuudessa ja sydämen nöyryydessä, luullen, että munkit ja hengelliset veljet ja ainoastaan semmoiset, joita piispat olivat voidelleet, olivat jumalisia ja pyhiä, vaan he itse Jumalasta eroitettuja ja maallisia eikä mahdollisia joutumaan heidän verroillensa. Jonka vuoksi he myöskin, kun tunsivat, ettei heissä itsessä ollut mitään hyviä tekoja, joita olisi sopinut asettaa Jumalan vihaa ja tuomiota vastaan, pakenivat Kristuksen kuolemaan ja kärsimiseen, ja pelastettiin tässä yksinkertaisuudessaan.'"
"Epäilemättä oli niin", vastasivat bömiläiset lähettiläät. "Mutta tämä kaikki oli kätketty ihmisten silmiltä. Kaksi kertaa toimittivat isämme salaisia lähettiläitä ympäri koko kristikuntaa, että näkisivät, löytäisivätkö ketään, joka ymmärtäisi, joka etsi Jumalaa, mutta kaikkialla he tapasivat huolimattomuutta, epä-uskoa, pimeyttä, vaan ei vastausta."
"Voi", lausui äitini, "tämä on semmoinen tutkinto, jota vaan Jumalan silmä voi toimittaa. Kuitenkin olivat ajat epäilemättä mustat."
"He palasivat mitään vastausta saamatta", jatkoivat muukalaiset, "ja taas isämme tekivät raskasta työtä ja kärsivät yksinään. Mutta nyt ovat elämän äänet saavuttaneet meidät vuoristoissamme kaikista mailman ääristä; ja me olemme tulleet Wittenbergiin kuuntelemaan sitä ääntä, joka ensin herätti ne, ja pyytämään veljeyttä täällä olevain evankelisten kristittyjen kanssa. T:ri Luther on toivottanut meitä tervetulleeksi, ja me palaamme vuorillemme kertomaan kansallemme, että aamu on viimein koittanut mailmalle."
Ilta kului hupaisessa keskustelussa. Ennenkuin me erosimme, toi Kristofer luuttunsa, ja me veisasimme kaikki yhdessä Johan Hussin virren, jonka T:ri Luther on julkaissut omien virsiensä joukossa:
"Jesus Christus nostra salus."
Jesus Kristus vapauden
Meille toi ja elon uuden,
Piinan kautta katkeran
Kahleet mursi kuoleman.
Jotta liittyis muisto tähän,
Ruumistaan ja vertänsä hän
Antaa meidän nauttia
Leivän, viinan muodossa.
Katsokoon se, ken käy pöytään,
Että ansainneeks hän löytään:
Kenpä tässä kavaltaa,
Elon sijaan kuolon saa.
Armon-atriasta siitä
Isää Jumalata kiitä,
Joka syntis tähden vaan
Poikans' antoi kuolemaan.
Vakavast' usko: sairahille
Ravinto se ompi, niille,
Joita synnit huolettaa,
Tuskat, vaivat rasittaa.
Tätä armon ajoitusta
Moni työllään tahtoo ostaa.
Jos sun hyvä on jää pois,
Turmeltua sielus vois.
Tulkoot tänne, Herra sanoo,
Jotka armahtamist' anoo,
Vahv' ei kaipaa lääkintää,
Pilkaks hällen apu jää.
Jos saat avun itsestäsi,
Miks siis kuolin edestäsi?
Jättäköön se pöydän tään,
Ken voi auttaa itseään.
Tään ken sydämellä suulla
Tunnustaapi kaikkein kuulla,
Hän se mahdollinen on,
Sielulleen saa ravinnon.
Hedelmätkin tästä saapi:
Lähimmäistään rakastaapi,
Sen suo lähimmäisellen,
Minkä luoja hänellen.
Sen perästä veisasimme Lutherin oman ihanan saksalaisen virren:
"Nun freut euch, liebe Christeng'mein."
Nyt Kristikunta iloitkaan,
Ja riemuin rientäkäämme
Kaikk' yhdessä nyt laulamaan
Ylistäin ystäväämme,
Jaloja ihme-töitähän,
Joit' eestämme on tehnyt hän;
Ne kalliisti hän osti.
Ma vallass' olin perkelen,
Ja päälläin kuolon taakka;
Yöt, päivät tuskiss syntien,
Mun syntymästäin saakka,
Ja yhä vaivuin syvempään,
Ei hyvää minuss' yhtäkään,
Mun riivannut on synti.
Ei työni mistään kotoisin,
ei hyvää toimissani;
Jumalan tahdon hylkäsin,
Ihaillen vapauttani;
Mun tuskan' epäilyyn mun vei,
Osaksein kuolema vaan jäi
Ja helvetinkin piinat.
Mut luoja sääli armias
Mun kohtalooni nurjaa;
Hän olla tahtoi laupias,
Mua auttaa tahtoi kurjaa;
Minulle jakoi armojaan,
Sit' ei hän tehnyt suotta vaan;
Parastaan tahtoi antaa.
Pojalleen lausui rakkaallen;
"Nyt aik' on armahduksen;
Vereni kallis, kurjallen
Vie sanat lohdutuksen;
Hänt' auta synnin tuskista,
Ja murra karvas kuolema,
Hänt' elämään vie kanssas!"
Ja kuuliaisna isälleen
Maan päälle poika tuli
Kohdusta puhtaan neitsyeen
Ja vertaiseni oli.
Ja salaa teki tointahan,
Puvussa halvan kulkijan
Hän perkeleen nyt voitti.
Hän sanoi mulle "minuun vaan
Sa luota turvallisna;
Ma omas olen kokonaan
Ja pysyn uskollisna;
Min' olen sun, sin' olet mun,
Mun tieni ovat myöskin sun,
Meit' eroita ei kenkään."
"Vereni minä vuodatin
Ja elämäni annoin;
Sun eesstäs' kaikki kärsinkin
Ja kaikki vaivat kannoin.
Ja syyttömänä kuolemaan
Ma lähdin synteis' tähden vaan,
Jott' autuuden sä saisit."
"Taivaasen isän luokse taas
Ma lähden elon tieltä;
Siell' olen sinun valtiaas',
Lähetän hengen sieltä,
Mi murheissa sua lohduttaa,
Mua tuntemahan opettaa
Ja totuudessa ohjaa."
"Kuin minä teen ja opetan,
Tee, opeta sä täällä,
Niin että valta Jumalan
Tääll' enentyis maan päällä;
Ja vältä mieltä ihmisten,
Se pilaa kalliin aartehen;
Se viimeinen on neuvo!"
Jälestäpäin lauloivat Eva ja Fritz, äitimme erityisestä pyynnöstä vanhan-aikaisen latinaisen ylösnousemus-virren.
[Mundi renovatio
Nova parit gaudia etc.]
Uus' on luonto uudestaan,
Uus on taasen ilo maan,
Luoja noussut haudastaan,
Siitä kaikki riemastuu:
Kilvan luodut ylistäin
Katselevat, kuinka näin
Luojan voitto kirkastuu.
Taivas loistaa kirkkaammin,
Tyyntyy meren laineetkin,
Ilma henkää vienommin,
Kedot, laaksot kukoistaa,
Kuivat ruohot verestyy,
Kuolleet kaikki virkistyy,
Kun vaan kevät puhaltaa.
Elon tie nyt auki on,
Paratiisin ilohon,
Jonka kadottanut on,
Ihminen käy taasen nyt;
Tulimiekka enkelin
Hänt' ei estä kauemmin,
Niin on Luoja säätänyt.
[Adam St. Victor'ilta kahdennellatoista vuosisadalla.]
Seuraavana aamuna jättivät vieraat meidät; mutta koko päivän istui äidin-äitimme ääneti ja levollisena, kädet ristissä ja työtä tekemättä, joka ei muutoin ollut hänen tapaista. Kun illalla jälleen olimme koossa — niinkuin nyt tapahtuu joka päivä vanhassa kodissa — sanoi hän tyveneesti: "lapset, veisatkaat minulle 'Nunc dimittis' (Simeonin kiitosvirsi). Jumala on täyttänyt kaikki sydämeni toiveet; ja jos se olisi Hänen tahtonsa, lähtisin minä nyt mielelläni rauhassa kuolleitten luo. Sillä minä tiedän, että he elävät Hänessä."
Sitten rupesimme haastelemaan menneistä ajoista. Se oli Evan ja Fritzin, Atlantin ja Konradin hääpäivän aatto. Ja me, yksi perhe yhdessä uskossa, jouduimme itse-altamme puhumaan niistä eri teistä, joita myöten Jumala oli johdattanut meidät samaan päämäärään.
Minun edessäni kangastivat entiset ajat, jolloin pyhyyden perikuva kohosi minun elämäni ylitse kauheana ja kivisenä, niinkuin Wartburgin linna (jossa haltiapyhimykseni oli elänyt) Eisenachin katujen ylitse; ja myöskin Kristus Herra minusta näytti, niinkuin Luther sanoo, "lainsäätäjältä, joka antaa kovempia ja raskaampia käskyjä, kuin Moses itse" leppymättömältä, luoksensa laskemattomalta tuomarilta, jonka valta-istuin on kaukana ylhäällä taivaan kylmillä aloilla; ja taivas näytti korkeamuuriselta luostarilta, joka oli täynnä yhtä ankaria nunnia, kuin täti Agnes. Sitten muutos, joka tuli koko minun sydämeeni, kun opin T:ri Lutherin kautta, että Jumala on rakkaus — on Isämme; että Kristus on Vapahtaja, joka antoi itsensä meidän synteimme tähden ja rakasti meitä enemmän, kuin henkeänsä; että taivas on Isämme huone; ettei pyhyys ole muuta, kuin rakastaa Jumalaa, joka on niin hyvä ja joka on niin rakastanut meitä, ja rakastaa toinen toistamme; että ainoa velvollisuutemme on kiittää Jumalaa ja tehdä hyvää; — kun tuo sana "meidän", niinkuin T:ri Luther sanoo, oli kirjoitettu syvästi minun sydämeeni — että Hän kuoli meidän syntiemme tähden — minun syntieni — että kaikkien tähden, meidän, minun, Hän antoi itsensä.
Ja nyt Fritz jutteli meille, kuinka hän oli vaivannut ja kiusannut itseänsä sovittaaksensa Jumalaa, kunnes hän huomasi T:ri Lutherin opin kautta, että syntimme ovat poistetut Jumalan Karitsan kautta, joka ei ollut ihmisen lahjan uhri, vaan Jumalan; "että tuossa yhdessä personassa, Jesuksessa Kristuksessa, meillä oli syntien anteeksisaaminen ja ijankaikkinen elämä;" että Jumala on meille, niinkuin isä tuhlaajapojalle — pyytäen meitä tulemaan sopimaan Hänen kanssaan. Ja hän kertoi meille, kuinka hän oli kaivannut pappia, joka erehtymättä tuntisi koko hänen sydämensä, rauhoittaisi häntä hänen omien tunnustuksiensa petollisuuden ja vaillinaisuuden suhteen ja vakuuttaisi hänelle, että, vaikka hän tiesi tyyni kaikki hänen syntinsä ja kaikki niitten vaikeuttavat kohdat, hän kuitenkin julisti hänet vapaaksi niistä. Ja viimein hän löysi tuon papin, joka tunki hänen sydämensä pohjaan, seurasi jokaista tekoa sen syyhyn, jokaista syytä sen lähteesen, vaan kuitenkin julisti hänet vapaaksi, täydellisesti ja kohta vapaaksi — joka ei määrännyt mitään katumusharjoitusta eikä palkinnoksi vaatinut muuta, kuin kiitollisuutta. "Ja tämä Pappi", hän lisäsi, "on minun kanssani aina; minä tunnustan syntini Hänelle joka ilta taikka useammin, jos minun on tarvis; ja yhtä usein, kuin minä tunnustan, Hän julistaa vapaaksi ja käskee minun olla hyvällä mielellä — mennä rauhassa eikä tehdä syntiä enää. Mutta Hän ei ole vaan päällä. Hän asuu kaikkien pyhimmässä, joka ei koskaan enää ole tyhjänä, niinkuin vanhan temppelin yksinäinen pyhyys joka päivä vuodessa, paitsi yksi. Hän elää aina ja välittää meidän puolestamme!"
Sitten me puhuimme yhdessä niistä molemmista suurista totuuksista, joita T:ri Luther oli tuonut ilmi meille Pyhästä Raamatusta, että on yksi sovinto-uhri, Jumalan puhdas Karitsa, joka kohta antoi itsensä meidän syntiemme tähden; ja että on vaan yksi papillinen Välittäjä, Ihmisen Poika ja Jumalan Poika; että tämän vuoksi kristityt ovat pyhä pappiskunta, joka saa toimittaa hengellisiä uhreja; ja että heikoimmallakin on uhrinsa, jonka Jumala Jesuksen Kristuksen kautta mielellään vastaan-ottaa, koska Hän ensin on Rakastetussaan vastaan-ottanut syntisen itse.
Äitimme kertoi meille lyhyesti niistä kammottavista ajatuksista, jotka hänellä oli Jumalasta, kun hän ajatteli Häntä pikemmin salaman kuin valon kaltaiseksi; siitä kirouksesta, jonka hän pelkäsi laskeneen, ikäänkuin ukkosen pilven, hänen elämänsä yli, siksi kuin T:ri Luther osoitti hänelle, että Hän oli kantanut kirouksemme, Hän, joka oli tehty kiroukseksi meidän tähtemme, ja että se oli ijäksi poistettu kaikilta, jotka turvasivat Häneen. "Ja sitten", hän lausui, "Herran Ehtoollinen opetti minulle loput. Hän kantoi meidän puolestamme ristin; Hän valmistaa meille atrian. Me saamme todella kantaa ristiä, mutta ei koskaan enää kirousta; ristiä ihmisten, kiusausta perkeleen puolelta, mutta Jumalan puolelta ei muuta kuin siunausta."
Mutta Eva sanoi, ettei hän voinut muistaa sitä aikaa, jolloin hän ei olisi ajatellut Jumalaa äärettömän hyväksi ja helläksi. Monta muuta asiaa löytyi uskonnossamme, jotka hämmennyttivät häntä; mutta tämä oli aina näyttänyt selvältä, että Jumala niin rakasti mailmaa, että Hän antoi Poikansa. Ja Hän oli aina toivonut, että kaikki muut asiat kerran tulisivat selväksi tämän rakkauden valossa. Se ilo, jonka T:ri Lutherin kirjoitukset olivat tuottaneet hänelle, oli, hänen arvellaksensa, niinkuin hän olisi nähnyt pilkut pestyksi pois kauniista taulusta, jonka ihanuuden hän oli tietänyt, mutta ei täydellisesti nähnyt — taikka niinkuin väärä luulo kalliin ystävän suhteen olisi haihtunut. Hän oli aina kummastellut noita kovia katumusharjoituksia semmoisen lepyttämiseksi, joka rakasti niin paljon, ja noita monia välittäjiä, jotka laskivat Hänen luoksensa; ja se oli sanomattoman suuri ilo, kun hän huomasi, että nämät kaikki olivat erhetystä ja että pääsö Jumalan luo oli todella avoinna — että rakkaus ja synti — elämä ja kuolema olivat yhtyneet ristinpuussa, ja että synti oli pyhjetty pois ja elämä nielaissut kuoleman.
Tämmöisiä keskustellen me vietimme hääpäivän aaton.
Ja nyt hääpäivä on kadonnut, niinkuin kirkas näky; pikku lempeä Atlantimme on lähtenyt puolisonsa kanssa heidän kaukaiseen kotiinsa, morsiuskruunut ovat pannut syrjälle, ja Eva ja Fritz ovat yksinkertaisessa puvussaan, mutta lakastumattoman ilon kruunu sydämessä menneet halpaan virkaansa metsään laittamaan vielä yhtä hurskasta papin kotoa niitten lisäksi, jotka paraikaa nousevat meidän maan kylissä.
Mutta kestää varmaan kauan, ennenkuin Greetan liinavaatteet saadaan täyteen lukuun jälleen. Me olemme juuri saaneet kuulla, että Evan ystävät, nuot yhdeksän Nimptschenin nunnaa, ovat viimein paenneet luostarista! He kirjoittivat T:ri Lutherille, joka kaikin tavoin koetti saada heille jotakin turvapaikkaa. Ja nyt on mestari Leonard Koppe Torgau'ista onnellisesti tuonut heidät Wittenbergiin kätkettyinä hänen olutvaunuihinsa. Kerrottiin, että yksi nunna oli hädissään jättänyt toisen tohvelinsa jälkeensä. He vastaan-otetaan kaikki eri perheisin, ja Gottfried ja minä saamme luoksemme Katarina von Boran, joka sanotaan olevan kaikkein luja-tahtoisin ja rohkein, ja jonka kammiosta he lähtivät pakoon.
Minä olen hyvin uutterasti varustanut vierashuonettamme häntä varten, sirottauut laventelia liinavaatteisin ja koettanut tehdä kaikki kodikkaaksi tälle nuorelle tytölle, joka Kristuksen tähden on karkoitettu vanhasta kodistaan.
Luullakseni jokaisella kodilla on siunaus semmoisesta vieraasta.
Kesäkuulla 1523.
Vieraamme, jalosukuinen neiti Katarina von Bora, on saapunut meille. Hän näyttää olevan totinen ja harvapuheinen, vaikka Eva kehui häntä hupaiseksi ja mieleltään yhtä iloiseksi kuin lujaksi. Minä pelkään häntä vähän. Hänellä on jonkunlainen ylhäinen käytös, joka tekee, että minä kunnioitan häntä enemmän, kuin rakastan. Hänen silmänsä ovat mustat ja leimuavat, ja hänen otsansa on korkea ja tyven.
Tämä ei ole mitään kummallista minussa, minä olen aina ujostellut arvokkaalta näyttäviä ihmisiä; mutta minusta on niinkuin myöskin T:ri Luther olisi hiukan hämillään tämän nuoren tytön seurassa. Hän katsoo häntä vähän ylpeäksi ja umpimieliseksi. Minä en tiedä, onko se ylpeyttä vai jonkunlaista neitsyn arvon tietoa.
Minä varon, että minussa on liian paljon yksinkertaista porvarillista
Cottan luontoa, etten oikein hyvin menesty hänen kanssaan.
Äidin-äitimme olisi epäilemättä ymmärtänyt häntä paremmin, kuin sekä lempeä äitimme että minä, mutta hänen kallis, heikko ruumiinsa näyttää vähitellen riutuneen siitä ajasta, kuin bömiläisen kirkon lähettiläät kävivät täällä. Häitten perästä hän ei ole kertaakaan noussut vuoteeltansa. Hän näyttää elävän enemmän, kuin koskaan, entisyydessä ja nimittää ihmisiä niillä nimillä, joilla hän tunsi heidät nuoruudessaan, puhuen iso-isästämme "Fransista" ja sanoen äitiämme "Greetaksi" eikä "äitiseksi." Hän näyttää elävän menneissä ajoissa ja kirkkaassa tulevaisuudessa, jonka vaan ohut verho peittää hänen näkyvistään. Taivasta kohden on se sydän, jonka maallinen näky himmentyy, yhtä avoinna, kuin koskaan. Minä istun hänen vieressään ja luen raamattua ja T:ri Lutherin kirjoja, ja pikku Greeta lausuu hänelle uusia saksalaisia virsiä, joita T:ri Luther on sepittänyt taikka Johan Hussin virsistä kääntänyt. Tänään hän tahtoi, että minä moneen kertaan luin tämän paikan: "kristin usko ei ole, niinkuin muutamat väittävät, tyhjä kuori sydämessä, siksi kuin rakkaus sitä elähyttää; vaan, jos se on todellinen usko, on se semmoisen sydämen varma luottamus ja uskallus, joka käsittää Kristuksen, jotta Kristus on uskon esine; niin, oikeammin puhuen, uskossa on Kristus itse läsnä. Usko vanhurskauttaa sentähden, että se käsittää ja omistaa tämän aarteen, läsnä-olevan Kristuksen. Jonka vuoksi Kristus, uskon kautta käsitettynä ja sydämessä asuen, on kristityn todellinen vanhurskaus."
Kummalliselta tuntuu, kun istuu vanhassa kodissa, jossa kaikki nyt on niin hiljaista, kallis, sokea isä alikerrassa ja vaan Thekla kotona kaikista sisarista, sillä välin kuin valo äidin-äitimme urhoollisessa, lujassa sydämessä vähitellen sammuu; taikka kun kuulee Greetan heleän, iloisen lapsen-äänen veisaavan kunniakkaan uuden ajan virsiä tälle uupuvalle sydämelle vanhoilta ajoilta.
Kun viime yönä valvoin tämän sairasvuoteen luona, muistin minä paljon T:ri Lutheria hänen yksinäisyydessään Augustinin-luostarissa, kuinka hän kärsivällisesti pysyy siinä asunnossa, jonka hänen oppinsa on saattanut tyhjäksi, lähettäen ulos sieltä työntekiöitä ja opettajia ympäri koko mailmaa; ja kun mietin, mitä hän on ollut meille, Fritzille ja Evalle heidän halvassa, hurskaassa kodissaan, äidillemme, äidin-äidillemme, Bömin kansalle, pikku Greetalle, joka veisaa hänen virsiänsä minulle, noille yhdeksälle vapautetulle nunnalle, täti Agnesille luostarissa ja Kristoferille vireässä kirjapainossaan, nuorille ja vanhoille, hengellisille ja maallikoille, tekisi minun mieleni tietää, mitä tämä uusi aika on tuottava tälle miehuulliselle, hellälle, lämpimälle sydämelle, joka on orjuudesta vapauttanut niin monta sydäntä ja saattanut niin monta köyhää elämää rikkaaksi, sillä välin kuin hänen oma elämänsä vielä on jäänyt niin yksinäiseksi.