XXXI.
Theklan kertomus.
Wittenbergissä, Syyskuulla 1527.
Vihdoin olen minä sanonut sen sydämestäni! niin, minä olen varma, että minä sanon sen sydämestäni, ja jos kohta särkyneestä sydämestä, ei Jumala ylenkatso sitä.
"Isä meidän, joka olet taivaissa, tapahtukoon sinun tahtosi eikä minun."
Minä luulin voivani kestää kaikkia paremmin, kuin epätietoa; mutta minua ei yhtään aavistanut, minkä epätoivon tyhjyyden varmuus tuottaisi.
Sitten tulivat nuot kauheat, kapinalliset ajatukset, että Jumala antoi hänen kuolla yksinään! ja nyt johtui mieleeni kaikki, mitä he olivat puhuneet minulle siitä, ett'ei saisi pitää epäjumalia, ja minua rupesi pelottamaan, etten koskaan ollut todella rakastanut eikä palvellut Jumalaa, vaan ainoastaan Bertrandia; ja tuosta tuli pitkä tyhjyyden ja pimeyden aika, jonka lävitse ei mikään inhimillisen eikä jumalallisen rakkauden valo eikä lohdutuksen äänet näyttäneet vähintäkään tunkevan. Minä ajattelin, ettei Jumala koskaan vastaan-ottaisi minua, ennenkuin minun kävi sanominen: "tapahtukoon sinun tahtosi", mutta sitä minä en voinut sanoa.
Muistaakseni ensimäiset sanat, joilla mielestäni oli joku merkitys, olivat muutamat T:ri Lutherin sanat eräässä saarnassa. Hän sanoi, että oli helppo uskoa Jumalan anteeksi antavaan rakkauteen rauhan aikoina, mutta kun kiusauksen hetkinä perkele ahdisti sielua kaikilla tulisilla nuolillansa, hän oli itse huomannut oikein vaikeaksi pysyä siinä totuudessa, jonka hän tiesi niin hyvin, ettei nimittäin Kristus ollut mikään ankara tuomari eikä kova velkoja, vaan anteeksi antava Vapahtaja, niin, rakkaus itse, puhdas, muuttumaton rakkaus.
Silloin minä rupesin ymmärtämään, että se oli perkele, se häijyn-ilkinen, velkova, paha henki, jota minä sydämmeni pimeydessä olin kuunnellut, että se oli hän, joka oli koettanut neuvoa minua, etten saisi mennä Isäni luo, ennenkuin toin Hänelle aivan alamaisen sydämen.
Ja nyt minä muistin sanat: "tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette rasitetut;" ja yksinään huoneessani minä lankesin polvilleni ja huudahdin: "oi laupias Vapahtaja, oi taivaallinen Isä, minä en ole alamainen sinun tahdollesi; mutta minä olen väsynyt, väsynyt ja kovasti rasitettu; ja minä tulen sinun luoksesi. Etkö sinä tahdo ottaa minua semmoisena, kuin minä olen, ja opettaa minua vähitellen sanomaan: 'tapahtukoon sinun tahtosi!' Ja Hän vastaan-otti minut ja on vähitellen opettanut minulle sen. Kumminkin tänä iltana voin minä sanoa niin. Huomenna ehkä vanha kapina palaa jälleen. Mutta jos se palaa, menen minä taas taivaallisen Isämme luo ja sanon uudestaan: 'ei alamainen vielä, mutta kovasti rasitettu! Isä, tartu käteeni ja sano minulle: ala uudestaan!'"
Sillä keskellä kaikkia näitä onnellisia kotoja minä olin mielestäni aivan liikanainen kaikille ja niin sanomattomasti yksin. Minä kaipasin vanhoja luostareita, että saisin haudata itseni niihin kauas kaikista ilon äänistä. Mutta, Jumala olkoon kiitetty, ne olivat suljetut minulta; enkä minä huoli niistä enää.
T:ri Luther alkoi auttaa minua sillä, että hän näytti, kuinka perkele oli pitänyt minua erinänsä Jumalasta.
Ja nyt on Jumala auttanut minua ja taas lähettänyt sydämeeni kiitollisuuden ja rakkauden säteen.
Rutto on jälleen ollut Wittenbergissä. T:ri Lutherin koti on muutettu sairashuoneeksi; sillä vaikka hänen Käthensä ja pikku Hannuksensa ovat hyvin kalliit hänelle, ei hän tahtonut paeta vaaraa enemmän, kuin viimeinkään, jolloin hän oli munkkina samassa luostarissa, joka nyt on hänen kotinsa.
Ja mikä siunaus hänen voimalliset ja luottavaiset sanansa saarnastuolista, kuolinvuoteella taikka murheen majoissa ovat olleet meille kaikille.
Mutta etupäässä on Jumala kalliin äitini kautta puhunut sydämelleni ja saattanut minut tuntemaan, että Hän todella tulee, poimii ja kuulee meitä. Hän oli juuri kuoleman kielissä. Ja nyt hän on parantumallansa. He sanovat, että vaara on ohitse. Enkä minä koskaan enää sano sydämessäni: "minulle yksistänsä Jumala ei anna mitään kotia", enkä minä sen vuoksi, että varon sydämeni kipua, kun siteet kerran katkeavat, pelkää kiinnittämästä sydäntäni liiaksi niihin, jotka Jumala on antanut minun rakastettavakseni. Minä otan vastaan ilon ja rakkauden ja kaikki ne surut, joita ne tuottanevat, ja luotan kaikissa Jumalaan.
Kukaties Jumalalla on joku vähäinen rakkauden työ minuakin varten, joku erityinen palvelus myöskin minua varten, että minua tarvitaan tässä mailmassa, niin kauan kuin minä olen täällä. Sillä tänään tuli Justus Jonas, jonka pieni poika on kuollut ruttoon, minun luokseni ja sanoi:
"Thekla, tee hyvin ja käy vaimoni luona. Hän sanoo, että sinä osaat lohduttaa häntä, sillä sinä ymmärrät surun."
Tietysti minä menin. Minä en luule, että sanoin mitään, joka olisi lohduttanut häntä. Minä en voinut tehdä juuri muuta kuin itkeä hänen kanssaan, kun katselin noita vähäisiä, viattomia, rauhallisia, hengettömiä kasvoja. Mutta kun lähdin hänen luotaan, sanoi hän, että minä olin tehnyt hänelle hyvän työn, ja käski minun tulla uudestaan.
Näin kukaties Jumalalla on joku hurskas palvelus, jonka minä saan tehdä Hänelle ja jota minä voin oppia ainoastaan sillä tavalla, kuin Hän on opettanut minulle; ja kun kerran yhdymme, Bertrand ja minä, ja kuulemme sen kalliin jumalallisen ja inhimillisen äänen, joka on johdattanut meidät mailman lävitse, iloitsemme yhdessä kaikista näistä katkerista tuskista, joita olemme kärsineet ja tunteneet, ja lausumme kiitoksia siitä ijankaikkisesti!
XXXII.
Elsan kertomus.
Wittenbergissä, Toukokuulla 1530.
Kaikista niistä onnellisista kodoista, jotka Jumala on antanut Saksalle T:ri Lutherin kautta, ei mikään ole, luullakseni, onnellisempi, kuin hänen oma kotonsa.
Augustinin-luostarin seinät kajahtelevat nyt vähäisten lasten krapisevista jaloista ja helkkyvistä äänistä, ja joka yö enkelit vartioivat kodin pyhyyttä. T:ri Lutherin lasten syntymäpäivät ovat juhlia meille kaikille; niin oli erittäinkin pikku Hannuksen, esikoisen, syntymäpäivä.
Kuitenkin on myöskin kuolema käynyt tässä valoisassa kodossa. Heidän toinen lapsensa, Elisabet, otettiin pikkuisena vanhemmiltansa. T:ri Luther suri häntä paljon. Vähä aika hänen kuolemansa jälkeen kirjoitti hän ystävällensä Hausmann'ille:
"Armoa ja rauhaa. Minun Johannulukseni kiittää sinua, kunnon Nikolaus, kalistimesta, josta hän riemuitsee ja iloitsee mahdottomasti."
"Minä olen alkanut kirjoittaa jotakin Turkin sodasta, josta työstäni, toivoakseni, lienee joku hyöty."
"Pikku tyttäreni on kuollut; rakastettu pikku Elisabet. Se on kummallista, kuinka kipeäksi ja haavoitetuksi hän on jättänyt sydämeni, melkein yhtä helläksi, kuin naisen, niin minun on tuota pienokaista haiku. Minä en olisi voinut koskaan uskoa, kuinka hellä isän sydän lasten suhteen on. Rukoile Herraa minun puolestani, ja jää hyvästi Hänessä."
Kaikki kunnioittavat ja rakastavat Katarina von Boraa. Tosin muutamat valittavat, että hän on liian säästäväinen; mutta mihin T:ri Luther ja hänen perheensä joutuisivat, jos Katarina antaisi yhtä huolettomasti, kuin hän. Hoetaan, että T:ri Luther käytti tilaisuutta, kun Katarina oli sairaana, ja lahjoitti hopeisia pöytä-astioitansa jollekin köyhälle ylioppilaalle. Hän ei koskaan ota kreuzeriäkään niiltä ylioppilailta, joita hän opettaa; eikä hän vaadi maksua käsikirjoituksistaan, joka suututtaa Gottfriediä ja minua, vaikka se on jalosti tehty häneltä, sillä sitä suurta voittoa, jonka ne tuottavat, T:ri Luther varmaan käyttäisi paremmin, kuin kirjanpainajat, joille se nyt jää. Se on meidän luulomme, että ilman rouva Lutheria koko perhe jo aikaa olisi joutunut mieron tielle, ja T:ri Luther, joka ei epäile anoessansa apua vaaliruhtinaalta taikka muilta rikkailta ihmisiltä muitten tarpeisin (vaikkei koskaan itsellensä), tietää hyvin, kuinka huolettava se tie on.
Hänen vaimonsa ei kuitenkaan aina onnistu hillitä hänen haluansa lahjoittaa pois kaikkia. Taannoin hän Katarinan läsnä-ollessa ja hänen silmän-iskuistaan huolimatta antoi eräälle ylioppilaalle, joka pyysi häneltä rahaa päästäksensä kotiin yliopistosta, hopeisen pikarin, jonka hän itse oli saanut lahjaksi, sanoen, ettei hänen tarvinnut juoda hopea-astioista.
Me katsomme kaikki sitä hellyyttä, jolla Katarina valvoo hänen terveyttänsä, siunaukseksi koko maalle. Hän ei ole koskaan päässyt täysiin voimiin niitten ylellisten ponnistusten jälkeen, joita hänellä oli noina taistelon ja katumusharjoituksen vuosina Erfurtin luostarissa. Ja hänen täytyy usein jännittää niitä viimeisiin asti vielä nytkin. Kaikki munkit ja nunnat, jotka omantunnon vuoksi ovat hylänneet laiskurin-elannon luostareissa; kaikki seurakunnat, jotka kaipaavat evankelista pappia; kaikki ihmiset kaikista säädyistä sielun, ruumiin tai rahan huolissa kääntyvät T:ri Lutherin puoleen apua tai neuvoa varten, koska hänellä on hellin sydän ja selvin pää koko maassa. Hänen kirjevaihtonsa on rajaton ja koskee kaikenlaisiin asioihin, olipa että hän näyttää evankeliselle ruhtinaalle, kuinka tämä parhaiten saisi opin puhdistetuksi maakunnissaan, taikka opettaa halpaa kristittyä naista, kuinka hän saavuttaa omantunnon rauhan Kristuksessa. Ja näitten lukemattomien neuvonanomusten ohessa näyttää hänen suuri sydämensä aina ehtivän kuuntelemaan, kun vainotut kaukaa ja läheltä vetoavat häneen, taikka yksinäiset ja murheelliset valittavat.
Mistä löydämme koko tämän toimeliaisuuden lähteen, jollei raamatusta, josta hän sanoo: "siinä puutarhassa on harva puu, josta minä en ole varistanut hedelmiä;" ja rukouksesta, josta hän, kristikunnan ahkerin mies, sanoo (aivan niinkuin hän olisi mietiskelevä eremiti): "rukous on kristityn ammatti" (Das Gebet ist des Christen Handwerk).
Niin, juuri se aika, jonka hän panee rukouksiin, antaa hänelle aikaa kaikkiin muihin asioihin. Juuri ne hetket, joita hän viettää elämän sanan ääressä, tekevät, että hänen saarnansa, hänen kirjeensä ja kaikenlainen opetuksensa ikäänkuin vuotavat täydestä sydämestä.
Mutta semmoinen elämä uuvuttaa liian nopeasti. Monta kertaa on rouva Luther ollut kovasti huolissaan hänen puolestansa niinä neljänä vuonna, kuin he ovat olleet naimisissa.
Kerta, vuonna 1527, kun pikku Hannus oli sylilapsena, ja T:ri Luther luuli, että hänen oli pian jättäminen Katarina leskeksi isättömän pojan kanssa, sanoi hän aivan alakuloisesti, ettei hänellä ollut mitään muuta jättää jälkeensä hänelle, kuin ne hopeakannut, jotka olivat lahjoitetut hänelle.
"Rakas Tohtori", vastasi Katarina, "jos se on Jumalan tahto, suon minäkin mielelläni, että sinä olet Hänen tykönänsä ennemmin, kuin minun tykönäni. Emme myöskään, minä ja lapseni, tarvitse sinua niin paljon, kuin koko hurskaitten kristittyin joukko. Älä ollenkaan sure minua."
Mitä Katarinan toivokas uljuus ja hellä huolenpito ovat olleet hänelle, hän osoitti, kun hän sanoi:
"Minä olen liian altis odottamaan enemmän Kätheltäni ja Melancthonilta, kuin Kristukselta Herraltani. Vaan kuitenkin minä hyvin tiedän, ettei kumpikaan heistä eikä kukaan maan päällä ole kärsinyt eikä voi kärsiä, mitä hän on kärsinyt minun puolestani."
Mutta vaikka lakkaamaton työnteko rasittaa hänen ruumistansa, löytyy ankarampia koetuksia, jotka rasittavat hänen sieluansa. Se sydän, johon vähinkin rakkaus ja ilo koskee niin syvästi, ei voi muuta kuin olla arka vääryydelle taikka pettyneille toiveille. Tuskastuttanee siis häntä, kun yhteen aikaan hänen oli vaarallinen matkustaa niitten aatelisten vihan vuoksi, joitten sukulaiset hän on vapauttanut nunnaluostareista; ja toiseen aikaan hänen täytyi pelätä suuttuneita talonpoikia, joitten järjetöntä kapinaa hän tosin miehuullisesti ja suoraan moitti, mutta joita hän kuitenkin innokkaasti puollusti aatelisten ja ruhtinaitten edessä.
Mutta katkerampi, kuin mikään muu, on hänelle evankelisten kristittyjen eripuraisuus. Jokainen totuus, johon hän uskoo, leimahtaa hänen mieleensä niin voimakkaalla vakuutuksella, että hän katsoo jokaista kummallisen itsepäiseksi, joka ei näe sitä. Hän pitää kiinni jokaisesta vakuutuksesta, joka hänellä on, semmoisen jäykkyydellä, joka on valmis kuolemaan sen puolesta — ei ainoastaan omistajan sitkeydellä, vaan sotamiehen, jolle sen puollustaminen on uskottu. Hän ei suinkaan soisi, että ketään pannaan hengeltä taikka vangitaan epä-uskon tähden. Mutta tarjota veljen kättä niille, jotka hänen mielestänsä kokonaan pettävät Herransa luottamuksen — kuinka hän sitä rohkenisi? Tuleeko muutamia levon päiviä ostaa ijankaikkisen rauhan uhraamalla?
Ja niin olemme riitaantuneet Schweitziläisten kanssa.
Pari päivää takaperin, kun tulimme kaupunginkirkosta, jossa T:ri Luther oli saarnannut Anabaptisteja ja Schweitziläisiä vastaan (joita hän lukee samaan luokkaan), saatti Greeta minut hämille kysymyksellään:
"Äiti, eikö eno Winkelried ole Schweitziläinen ja eikö hän ole hyvä ihminen?"
"Tietysti eno Konrad on hyvä ihminen, Greeta", vastasi Fritzimme, joka juuri oli palannut vieraisilta Atlantin ja Konradin tyköä. "Kuinka sinä semmoista kysyt?"
"Mutta hän on Schweitziläinen, ja T:ri Luther käski meidän varoa, ettemme muuttuisi Schweitziläisten kaltaisiksi, sillä he puhuvat jumalattomia asioita pyhistä sakramenteistä."
"Minä tiedän varmaan, ettei eno Konrad puhu mitään jumalattomia asioita", vastasi Fritz kiivaasti. "Hän on ehkä paras mies, minkä ikinä olen nähnyt. Äiti", jatkoi hän, "miksi T:ri Luther puhuu tämmöisiä Schweitziläisistä?"
"Näetkö, Fritz", minä sanoin, "T:ri Luther ei ole koskaan ollut kuutta kuukautta heidän parissaan, niinkuin sinä; eikä hän siis koskaan ole näkynyt, kuinka hyvät he ovat kotosalla."
"Jollei T:ri Luther", vastasi Fritz ynseästi, "ole nähnyt heitä, niin minun mielestäni hänen ei myöskään pitäisi puhua sillä tapaa heistä."
Minun täytyi turvata äidilliseen arvooni tehdäkseni väittelystä loppua, ja minä muistutin Fritzille, että hän oli pikkuinen poika, jonka ei ollut oikeus laskea päätöksiään hyvistä ja suurista miehistäi kuin T:ri Lutherista. Mutta totta puhuen minä itse puoleksi ajattelin, niinkuin tämä lapsi. Minun oli mahdoton selittää, kuinka T:ri Luther lakkaamattoman taistelon kautta on raivannut tietä siihen vapauteen, jossa me nyt rauhassa elämme; kuinka hän kammoo Zwingli'n oppeja, ei niin paljon niitten itse tähden, kuin niitten seurausten tähden, jotka hänen luullaksensa niistä lähtevät. Kuinka olisi mahdollista saada lapsiamme, jotka nyt vastaan-ottavat rauhallisen, kalliisti ansaitun perinnön, ymmärtämään sen sotaisan sukupolven karkeata urhoollisuutta, joka valloitti jälleen tämän perinnön heille?
Niinkuin T:ri Luther sanoo: "ei ole mikään vähäinen asia muuttaa koko paavikunnan uskonto ja oppi. Kuinka vaikeata tämä on ollut minulle, saavat he nähdä sinä päivänä. Nyt ei kukaan usko sitä!"
Jumala määräsi Davidin taistelemaan Israelin taisteloita, ja Salomonin temppeliä rakentamaan. T:ri Lutherin on täytynyt toimittaa molemmat asiat. Mikä kumma siis, jos sotamiehen käsi välisti havaitaan rauhan töissä!
Kuitenkin, miksi minä vaivaan itseäni tämmöisillä? Pian, liiankin pian kuolema tulee, joka tekee meidän polvikuntamme hyvät avut pyhiksi lapsillemme ja lievittävällä verhollansa peittää meidän erhetyksemme.
Nytkin, kun T:ri Luther on poissa Coburgin linnassa, kuinka kalliit hänen kirjeensä ovat; ja kuinka kahta vertaa pyhemmät ne sanat, joita hän saarnasi meille viime sunnuntaina, ovat nyt, kun emme huomenna saa kuulla häntä.
Hän on viety Coburgin linnaan, että hän olisi lähempänä Augsburgin valtiopäiviä ja neuvoillansa auttaisi T:ri Melancthonia, joka on niissä. Vaaliruhtinas ei tohdi laskea Lutherimme jaloa sydäntä ja suoraa mieltä valtiopäivien viekkaitten diplomatien joukkoon.
Rouva Luther aikoo maalauttaa heidän pikku Magdalenansa, joka nyt on vuoden vanha ja Tohtorin lempilapsi, ja lähettää kuvan hänelle linnaan.
Kesäkuulla 1530.
Kirjeitä on tullut sekä T:ri Lutherilta että T:ri Lutherista. Hänen isänsä on kuollut — kunnollinen, kestävä, itsensä kieltävä, totuutta rakastava vanha mies, joka on poikaansa istuttanut niin paljon omasta luonteestansa. "Se on soveliasta, että minä suren semmoista isää", kirjoittaa Luther, "joka otsansa hiessä on kouluttanut ja kasvattanut minut ja tehnyt minut siksi, mitä olen." Asia koski häntä kipeästi, varsinkin kuin hän ei saanut olla isänsä tykönä hänen viime hetkellänsä; vaikka hän kiittää Jumalaa, että isä eli näinä valon aikoina ja meni pois lujana uskossansa Kristukseen. T:ri Lutherin sihteeri kirjoittaa kuitenkin, että hänen pikku Magdalenansa kuva lohduttaa häntä paljon. Hän on ripustanut sen seinään vastapäätä sitä paikkaa, jossa hän istuu, kun hän aterioitsee.
T:ri Luther on nyt heimonsa vanhin. Hän seisoo niitten aikalaistensa eturivissä, jotka verkalleen astuvat eteenpäin kuolemaa kohden.
Tänään minä olen istunut rouva Lutherin kanssa Augustinin-luostarin puutarhassa sen perunapuun varjossa, jossa hän niin usein istuu Tohtorin vieressä. Lapsemme leikittelivät ympärillämme — hänen pikku Hannuksensa poikien kanssa, sillä välin kuin pikku Magdalena istui kuhertaen, kuin kyyhkynen, edessämme ruohossa ja nyppi rikki muutamia kukkia.
Hän puhui minulle paljon Tohtorista; kuinka suuresti tämä rakastaa pienokaisia ja mitä opetuksia jumalallisesta rakkaudesta ja viisaudesta hän saa heidän vähäisistä leikeistään.
T:ri Luther sanoo usein, että vaikka kaikki Jumalan teot ovat kauniit, ovat pienet lapset ihanimmat niistä kaikista; että pyhät enkelit erittäin kaitsevat heitä. Hän on hyvin hellä heitä kohtaan, ja arvelee välisti, että he ovat paremmat teologit, kuin hän itse, sillä he luottavat Jumalaan. Hartaampia rukouksia ja korkeampaa teologiaa hän ei koskaan luule saavuttavansa, kuin mitä pienet lapset ensin oppivat — Herran Rukouksen ja Katekismuksen. Usein, niin jutteli rouva Luther, kertoi hän Katekismuksen itsekseen, muistaaksensa kaikkia niitä uskon aarteita, joita meillä on.
Hupaista on myöskin, sanoo hän, kuunnella sitä taivaallista teologiaa, jonka hän johdattaa linnuista, lehdistä, kukista ja tavallisimmista Jumalan lahjoista taikka elämän tapauksista. Pöydässä hedelmä-vati avaa hänelle kokonaisen Jumalan anteliaisuuden kirjan, josta hän sitten puhuu. Taikka, ottaen ruusut käteensä, sanoo hän: "sitä ihmistä, joka osaisi tehdä tämmöisen ruusun, pidettäisiin aivan ihmeellisenä; ja Jumala sirottaa lukemattomia semmoisia ympärillemme! Mutta juuri Hänen lahjainsa äärettömyyden vuoksi me emme huomaa niitä."
Ja eräänä iltana lausui hän pikku linnusta, joka viserteli viimeistä vähäistä lauluansa, ennenkuin se meni levolle: "voi armasta pikku lintua! se on valinnut suojansa ja tuudittaa itsensä rauhalliseen uneen ilman mitään huolta huomispäivän asunnosta; se pitää turvallisesti kiinni oksastansa ja jättää murheen Jumalalle."
Keväällä T:ri Luther mielellään kääntää vaimonsa huomion niihin vähäisiin elämän oraisin ja urpuihin, jotka pilkistelevät esiin joka paikasta ruskeasta maasta taikka alastomista oksista. "Kuka", sanoi hän, "joka ei ole koskaan nähnyt mitään kevättä, olisi kaksi kuukautta takaperin voinut arvata, että nämät kuolleet oksat kätkivät itsessään koko tuon salaisen elämän voiman? Niin on meidänkin laitamme oleva Ylösnousemisen aikana; Jumala ei kirjoita evankeliumiansa ainoastaan raamattuun, vaan puihin, kukkiin, pilviin ja tähtiin."
Ja näin on T:ri Lutherin läsnä-olon ja keskustelun kautta vähäinen puutarha rouva Lutherin silmissä kuin kuvilla varustettu evankeliumi ja psaltari.
Minä rohkenin tehdä muutamia kysymyksiä hänelle, ja muun muassa, oliko hän koskaan kuullut Tohtorin puhuvan jonkunlaisesta rukouksen kaavasta. Hän sanoi, että hän oli kerta kuullut hänen lausuvan: "meidän sopii käyttää kaavoja omissa rukouksissamme, siksi kuin sielumme siivet ja sulat ovat kasvaneet, ja me jaksamme lentää vapaasti ylös Jumalan läsnä-olon puhtaasen ilmaan." Mutta hänen rukouksensa, kertoo rouva Luther, ovat välisti niinkuin hänen pikku poikansa Hannuksen luottavainen tapa pyytää häneltä itseltä; vaan välisti niinkuin jättiläisen reutoaminen taistelon tuskassa.
Hän jutteli kuinka hän usein kiittää Jumalaa Tohtorin rakkaudesta lauluun ja soittoon. Kun hän on kovasti uuvuttanut mieltänsä ja sydäntänsä, näyttää musiki kohta vahvistavan ja viihdyttävän hänen sieluansa, niinkuin raitis ja virvoittava kylpy.
Minä olen itse kuullut hänen puhuvan tästä, kun olen ollut niissä kokouksissa, joita hän pitää joka viikko luonansa ja jossa harjoitetaan eri-äänisiä lauluja. "Perkele", sanoo hän — "tuo kadotettu henki — ei siedä pyhiä riemulauluja. Meidän intohimomme ja kärsimättömyytemme, meidän valituksemme ja itkumme, meidän oihkimisemme ja voihkimisemme miellyttävät häntä suuresti; mutta meidän laulumme ja virtemme harmittavat ja surettavat häntä kovasti."
Rouva Luther kertoi minulle, että hänellä oli monta murheellista hetkeä Tohtorin terveyden vuoksi. Työt ja huolet rasittavat häntä usein kauheasti; eikä hän ole koskaan oikein tointunut entisistä näännyttävistä paastoamisistaan ja taisteloistaan.
Hän ei ole herkullinen pöydässä. Hänen mieliruokansa on silli ja hernerokka. Hänen elantonsa on hyvin kohtuullinen, ja kun hän on kiintynyt johonkin erityiseen työhön, unhottaisi hän ateriansa taikka olisi kokonaan ilman niitä, jollei hänen rouvansa muistuttaisi häntä. Kun hän kirjoitti Selitystänsä Kahdennestakolmatta Psalmista, sulki hän itsensä huoneesensa kolmeksi päiväksi eikä hänellä ollut muuta syötävää kuin leipää ja suolaa; siksi kuin viimein rouvan täytyi tuottaa seppä murtamaan auki ovea, jolloin he tapasivat hänet mietintöihin vaipuneena.
Ja vaikka hänellä on tämmöiset syvät ajatukset ja yhtä laveat huolet, kuin kuninkaalla taikka arkkipiispalla, ottaa hän osaa lastensa leikkeihin, niinkuin hän itse olisi lapsi; eikä hän koskaan unhota, jos hän matkoillansa joutuu markkinoille, tuoda kotiin tuliaisia pienokaisillensa. Hän näytti minulle yhden kirjeen, jonka hän oli juuri saanut Tohtorilta Coburgista hänen pikku pojallensa Hannukselle. Hän antoi minun kopioita sen. Se kuuluu näin:
"Armoa ja rauhaa Kristuksessa sydämestäni rakkaalle pikku pojalleni."
"Minä kuulen ilolla, että sinä luet ahkerasti ja rukoilet hartaasti. Tee niin, pikku poikani, ja pyri eteenpäin. Kun tulen kotiin, tuon sinulle kauniin markkinalahjan. Minä tiedän hauskan puutarhan, jossa paljon lapsia kävelee. He ovat puetut vähäisiin kultaisiin takkeihin ja poimivat ihania omenoita, pääryniä, kirsikkoja ja pluumuja puitten alla. He tanssivat ja ovat iloisia, ja heillä on myöskin kauniit, pikkuiset hevoset kultaisilla suitsilla ja hopeisilla satuloilla. Silloin minä kysyin siltä mieheltä, joka hallitsee puutarhaa, kenen lapsia nämät olivat. Hän vastasi: 'ne ovat semmoisia lapsia, jotka mielellään rukoilevat, oppivat läksynsä ja ovat kiltit.' Sitten minä sanoin: 'ystäväni, minulla on myöskin vähäinen poika; hänen nimensä on Hannus Luther. Eikö hänkin pääsisi puutarhaan, että hän saisi syödä tuommoisia omenoita ja pääryniä ja ratsastaa kauniilla, vähäisillä hevosilla, ja leikitellä näitten lasten kanssa?' Siihen mies vastasi: 'jos hän mielellään rukoilee, oppii läksynsä ja on kiltti, kyllä hänkin pääsee puutarhaan — ja samalla tapaa lippus ja Jost (Melancthonin ja Justus Jonaksen pienet pojat); ja kun he kaikki tulevat yhteen, annetaan heille myöskin huiluja, rumpuja, luuttuja ja kaikenlaisia soittokaluja; ja he saavat tanssia ja ampua pikkuisilla joutsilla ja nuolilla.'
"Ja hän näytti minulle puutarhassa ihanan nurmen, joka oli varustettu tanssia varten. Siellä oli paljon huiluja puhtaasta kullasta, rumpuja ja hopeisia joutsia ja nuolia. Mutta oli vielä varhainen aamupäivä, etteivät lapset vielä olleet suurustaneet. Sentähden minä en voinut odottaa, siksi kuin tanssi alkoi, vaan sanoin miehelle: 'voi, hyvä herra, minä menen kohta pois ja kirjoitan kaikki nämät pikku pojalleni Hannukselle, että hänkin rukoilee hartaasti, oppii läksynsä ja on kiltti, jotta hänkin pääsee tähän puutarhaan. Mutta hänellä on rakas täti Leena; hänen täytyy saada ottaa tämä mukaansa.' Nyt sanoi mies: 'olkoon niin; mene ja kirjoita hänelle sillä tapaa.'
"Opi sentähden, kallis pikku poikani Hannus, läksysi, ja rukoile iloisella sydämellä; ja kerro tämä kaikki myöskin Lippukselle ja Justukselle, että hekin oppivat läksynsä ja rukoilevat. Niin te kaikki yhdessä pääsette tuohon puutarhaan. Täten minä jätän sinut Jumalan kaikkivaltiaan haltuun; ja tervehdi täti Leenaa ja suutele häntä minun puolestani. — Sinun rakas isäsi
Martin Luther."
Muutamat, jotka ovat nähneet tämän kirjeen, arvelevat, että se on liian pilapuheinen niin vakaville aineille. Mutta taivas ei ole mikään kolkko ja juhlallinen, vaan aivan valoisa ja iloinen paikka; ja T:ri Luther kertoo vaan lapselle omalla lapsellisella kielellänsä, mikä autuas paikka se on. Eikö myöskin Jumala, taivaallinen Isämme, tee meidän samoin?
Minä olisin mielellään nähnyt, kuinka T:ri Luther kääntyi pois totisista kirjeistänsä ruhtinaille ja tohtoreille suuren Augsburgin Tunnustuksen johdosta, jota he paraikaa laittavat, kirjoittaaksensa näitä armaita sanoja pikku Hannuksellensa. Ei mikään kumma, että "Catharine Lutherin", Tohtorinna Luther, "mea dominus Ketha," "herrani Käthe", niinkuin hän nimittää häntä, on onnellinen vaimo. Se on onni Saksalle, että Katekismus, josta lapsemme oppivat ensimäiset jumalallisen totuuden alkeet, lähtee Lutherin isällisestä sydämestä, eikä sitä panna kokoon valtiopäivillä taikka yleisessä kokouksessa.
Toisenkin kirjeen olen minä kopioinnut, koska lapseni olivat niin mieltyneet siihen. T:ri Luther on aina suuresti ihastellut linnun laulua. Se kirje, jonka olen kopioinnut, oli kirjoitettu Huhtikuun 28 päivänä hänen ystävillensä, jotka usein kokoontuvat hänen pöytänsä ympärillä.
"Armoa ja rauhaa Kristuksessa, rakkaat herrat ja ystävät! Minä olen saanut kaikki teidän kirjeenne ja ymmärrän, kuinka asiat käyvät teillä. Että tekin puoleltanne ymmärtäisitte, kuinka asiat käyvät täällä, tahdon saattaa teidän tietoihinne, että me, minä, mestari Beit ja Cyriacus, emme lähde Augsburgin valtiopäiville. Meillä on kuitenkin omat, vaikka toisenlaiset valtiopäivät täällä."
"Juuri akkunaimme alla on vähäinen metsä elikkä lehto, johon naakat ja varikset ovat kutsuneet kokoon valtiopäivänsä, ja siellä on semmoista ratsastusta edestakaisin, semmoista lakkaamatonta hälinää yöt päivät, kuin kaikki olisivat iloiset ja vallattomat juomisesta. Nuoret ja vanhat jaarittelevat yhdessä, että minua kummastuttaa, kuinka he eivät hengästy. Minun tekisi hyvin mieli tietää, onko teillä yhtään tämmöisiä aatelisia ja kavaljereja; minusta tuntuu, kuin he olisivat kokoontuneet tänne joka paikasta mailmassa."
"Minä en ole vielä nähnyt heidän keisariansa; mutta heidän ylhäisensä keikaroivat ja koreilevat edessämme, tosin ei kalliissa vaatteissa, vaan kaikki yksinkertaisesti puettuina samaan asuun, kaikki yhtä kaikki yhtä harmaa-silmäisinä ja kaikki laulaen samaa laulua, se vaan, että on mitä hupaisin eroitus nuorilla ja vanhoilla, suurilla ja pienillä. He eivät huoli mistään isosta palatsista taikka salista kokouspaikaksi, sillä heidän salinsa laki on ihana, korkea taivas, heidän lattiansa on keto täynnänsä kauniita, viheriöitä oksia, ja heidän seinänsä ulottuvat yhtä kauas, kuin mailman ääret. He eivät myöskään tarvitse hevosia eikä haarniskoita; heillä on höyheniset rattaat, joilla he välttävät loukkauksia ja vaaroja. He ovat epäilemättä suuria ja mahtavia herroja, mutta mitä he keskustelevat, sitä minä en vielä tiedä."
"Kuitenkin, sen verran kuin minä tulkin avulla ymmärrän, tuumivat he suurta, äkillistä päällekarkausta ja sotaretkeä vehnää, ohraa, kauraa ja kaikenlaista viljaa vastaan, ja moni ritari on voittava kannuksensa tässä sodassa ja moni sankarityö toimitetaan."
"Näin me istumme täällä valtiopäivillämme ja kuulemme ja kuuntelemme suurella mielihyvällä sekä opimme, kuinka ruhtinaat ja herrat ynnä kaikki muut keisarikunnan säädyt laulavat ja menostelevat aika iloisesti. Mutta erittäin meitä huvittaa nähdä, kuinka he isoisten tavalla teivastelevat, hiovat nokkiansa ja kiillottavat asepukujansa, saavuttaaksensa kunniaa ja voittoa vehnästä ja kaurasta. Me toivotamme heille terveyttä ja menestystä — ja suomme, että he kaikki yhtä haavaa lentäisivät itsensä puhki johonkin pensas-aitaan!"
"Sillä minun mielestäni he eivät ole paremmat, kuin sofistit ja paavilaiset saarnoinensa ja kirjoituksinensa, ja minä soisin, että nämätkin olisivat edessämme kokouksessamme, että saisin kuulla heidän hupaisia ääniänsä ja saarnojansa, ja nähdä, kuinka he yhteiseksi hyödyksi nielaisevat kaikki, mitä maan päällä löytyy, ja jälestäpäin lörpöttelevät tiesi kuinka kauan!"
"Tänään olemme kuulleet ensimäisen satakielen; sillä he eivät ottaneet
Huhtikuuhun luottaaksensa. Meillä on ollut hyvät säät täällä, ei mitään
sadetta, paitsi eilen vähäisen. Teidän luonanne lienee ehkä toisin.
Täten minä jätän teidät Jumalan haltuun. Menetelkäät hyvin. Annettu
Jyvä-turkkien valtiopäivillä, Huhtikuun 28 päivänä anno 1530.
Martinus Luther."
Vaikka hän näyttää levolliselta ja joutilaalta, nojaa nyt, sanoo
Gottfried, koko Saksa vielä kerran tämän uskollisen sydämen voimaan.
Romalaiset diplomatit ovat monta kertaa olleet vähällä taivuttaa Melancthonia peräytymään kaikista rauhan tähden; ja ilman niitä jyrkkiä ja uskollisia sanoja, jotka lähtevät "erämaasta", joksi Luther sanoo Coburgin linnaa, luulee Gottfried, että kaikki olisi käynyt huonosti. T:ri Lutherin on täytynyt usein kirjoittaa vakavasti ja murheellisesti "Filip Pelkurille" ja pyytää, ettei hän ainakaan heittäisi vanhurskauttamisen oppia uskon kautta ja antaisi piispojen ratkaista kaikkia!
Usko se on, joka tekee, että Luther näkee niin selvästi. "Se on Jumalan sana ja asia", kirjoittaa hän, "sentähden meidän rukouksemme varmaan kuullaan, ja Hän on jo määrännyt ja valmistanut sen avun, joka on meitä auttava. Tämä käy varmaan toteen. Sillä Hän sanoo: 'unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa? ja vaikka hän unohtaisi, en minä kuitenkaan sinua unohda. Katso, käsiini olen minä sinun pyältänyt.' Minä olen nykyisin nähnyt kaksi ihmettä, hän jatkaa; ensimäisen, kun katselin ulos akkunastani ja näin taivaan tähdet ja koko Jumalan ihanan kaari-katon, enkä kuitenkaan eroittanut mitään pylväitä, joilla rakentaja oli tukenut tätä kantta; ei taivas kuitenkaan rauennut, vaan koko tuo suuri kaari seisoi lujana. Nyt löytyy semmoisia, jotka etsivät noita pylväitä ja tahtoisivat kokea ja tarttua niihin, ja kun he eivät voi, kummastelevat ja vapisevat, niinkuin taivas varmaan kukistuisi, ei minkään muun vuoksi, kuin vaan sen vuoksi, että he eivät voi koskea ja tarttua sen pylväisin. Jos he vaan voisivat löytää nämät, kyllä sitten taivas, heidän luullaksensa, pysyisi koossa!"
"Iloinen ihme oli: minä näin suurten pilvien vierivän ylitsemme niin kauhealla painolla, että niitä sopisi verrata suureen valtamereen, enkä minä kuitenkaan selittänyt mitään alustaa, johon olivat perustetut elikkä rakennetut, eikä mitään rantaa, joka pidätti niitä; ne eivät kuitenkaan pudonneet päällemme, vaan katselivat meitä tylyllä, totisella muodolla ja pakenivat matkoihinsa. Mutta kun ne olivat kulkeneet ohitse, silloin loisti esiin sekä niitten alusta että meidän kattomme, joka oli kannattanut niitä — taivaankaari! Tosin kyllä heikko, ohut, köykäinen alusta ja katto, joka pian suli pois pilviin ja oli pikemmin niinkuin väikkyvä särmiö, jonka näemme kirjavan lasin lävitse, kuin luja ja varma alusta! että meidän kyllin oli syytä epäillä tätä heikkoa sulkua, joka pidätti tuota ääretöntä vesien painoa. Kuitenkin me todella huomasimme, että tämä utuinen särmiö kykeni kannattamaan vesien painoa ja että se lujasti varjelee meitä. Mutta muutamia löytyy, jotka mieluisammin katselevat vesien ja pilvien paljoutta ja kovaa painoa, kuin liiton köykäistä, kaitaa kaarta. He tahtoisivat pidellä tätä väikkyvää, haihtuvaa vemmeltä, ja kun eivät voi sitä tehdä, pelkäävät he aina, että pilvet tuottavat vedenpaisumuksen takaisin."
Taivaallinen Isä, kun yksi mies, joka luottaa sinun sanaasi, voi näin pitää kokonaista kansakuntaa pystyssä, mitä sinun sanasi tekisikään meidän kaikkien hyväksi, jos me jokainen samalla tapaa luottaisimme siihen ja Sinuun, joka lausui sen!
XXXIII..
Theklan kertomus.
Wittenbergissä, 1540.
Se aika, jota pelkäsin kaikkein enimmän sen suuren kadon jälkeen, joka teki minun elämäni autioksi, on tullut. Minä olen yksinäisen keski-ijän yksitoikkoisella lakealla. Lapsuuden päivänpaisteiset kunnaat, ja myöskin nuoruuden iloiset, tuuliset ahteet ovat melkein näkymättömissä minun takanani; ja arvoisan vanhuuden lumiset harjut, joilta voimme katsoa luvattuun maahan tuolle puolen, ovat melkein yhtä kaukana minun edessäni. Muitten elämä on pulppuavasta lähteestä paisunut leveäksi ja tyveneksi virraksi, sillä välin kuin minun elämäni on vaan sama kapea puro, kuin se alusta oli. Se hiipii verkan ja hiljalleen lakean poikki eikä hyppele iloisesti kalliolta soitellen joka paikassa matkallansa. Kuitenkin minä olen tyytyväinen; aivan täydellisesti tyytyväinen. Minä tiedän varmaan, että korkein viisaus ja rakkaus on määrännyt minunkin elämäni; ja että (sitä myöten kuin ei minun uskoton sydämeni estä sitä) Jumala johdattaa minutkin korkeimpaan ja parhaasen päämäärään.
Minä en ajatellut aina niin. Minä varoin, ettei Bertrandin kuolema loisi varjoansa ainoastaan maalliseen elämääni, vaan että se ainaiseksi kiduttaisi ja heikontaisi luontoani; että samalla kuin kadotin kaikki avio-elämän suloiset, jalostuttavat suhteet, minä ijäti jäisin vaan kehkiämättömäksi, yksipuoliseksi olennoksi.
Mutta eräänä päivänä minä T:ri Lutherin saksankielisestä raamatusta luin ensimäisen Korinthilais-epistolan kahdennessatoista luvussa Kristuksen ruumiista, ja sydämeni sai suuren lohdutuksen siitä. Minä näin, että me emme ole aiotut erinäisiksi atomeiksi, joista jokainen olisi täydellinen itsekseen, vaan saman ruumiin jäseniksi, joista jokainen on täydellinen ainoastaan sen kautta, että se on yhteydessä kaikkien muitten kanssa. Ja silloin huomasin, kuinka kokonaan vähäpätöinen asia se on, mihin paikkaan Kristus asettaa minut ruumiisensa; ja kuinka meidän on mahdoton tietää, miksi Jumala kasvattaa meitä, ennenkuin ruumis on täydellinen ja me näemme, mitä meidän tulee olla siinä.
Kun minä vähäistä sen jälkeen astuin Dübenin nummea kotiin Elsan Greetan kanssa, toi joukko kasvavia puita, joitten varjossa lepäsimme, saman opetuksen eteeni vertauksen muodossa. Me olimme usein kaukaa ihmetelleet tämän ryhmän kaunista sopusuhtaisuutta, vaan nyt, kun katsoimme ylös, näin minä, kuinka vaillinainen jokainen yksityinen puu oli, kaikki kallistuen eri taholle, ja kaikki ainoastaan yhdeltä puolelta hyötyen. Jos jokainen puu olisi sanonut: "minä olen pyökkipuu ja minun on oikeus levittää oksiani joka haaralle, niinkuin veljeni, joka seisoo yksinään nummella," mitä tuosta ihanasta ryhmästä olisi tullut? Ja katsoen ylös viheriän, tiheän lehdistön lävitse sinistä taivasta kohden, minä sanoin:
"Taivaallinen Isä, Sinä olet viisas! Minä en epäile enää. Istuta minut, mihin vaan tahdot, puutarhaasi, ja anna minun kasvaa mieltäsi myöten! Sinä et koskaan salli minun hairaantua korkeimmasta tarkoituksestasi."
T:ri Luther on myöskin sekä keskusteluissaan että saarnoissaan sanonut monta asiaa, jotka tuontuostakin ovat paljon auttaneet minua.
"Ohra", hän sanoi, "saa kärsiä paljon ihmisiltä. Ensiksi se kylvetään maahan, että se mätänee. Kun se sitten on kasvanut ja kypsynyt, se leikataan. Sitten se rouhennetaan, puserretaan, kuohutetaan ja laitetaan olueksi."
"Juuri samanlainen martyri on pellava. Kun se on valmistunut, se nyhdetään, lioitetaan, loukutetaan, kuivataan, rohditaan, kehrätään ja kudotaan palttinaksi, joka taas paloitellaan ja leikataan. Jälestäpäin plaastaroitaan sillä paiseita ja tukotetaan haavoja. Sitten se muuttuu rievuiksi, pannaan tamppiin paperimyllyyn ja raasitaan pieniksi palasiksi. Siitä laitetaan paperia kirjoittamista ja painamista varten."
"Nämät esineet ja moni muu heidän kaltaisensa, jotka ovat suureksi hyödyksi meille, saavat näin kärsiä. Niin saavat myöskin hyvät, jumaliset kristityt kärsiä paljon jumalattomain ja pahojen tähden. Mutta tällä tapaa ohra, viinirypäleet ja vilja jalostutetaan, ihmisessä muuttuen lihaksi, ja kristityn ihmisen ruumiissa astuen taivaalliseen valtakuntaan."
Usein hän puhuu "kalliista, pyhästä rististä, josta osa on annettu jokaiselle kristitylle."
"Kaikkien pyhien", sanoi hän kerta, kun yhden hänen ystävänsä lapsi makasi sairaana, "täytyy juoda katkerasta maljasta. Välttikö edes Maria, Herramme kallis äiti, sitä? Kaikkien, jotka ovat rakkaat Hänelle, täytyy kärsiä. Kristityt voittavat, kun kärsivät; ainoastaan kun he kapinoitsevat ja vastustavat, he voitetaan ja häviävät taistelossa."
T:ri Luther tietää todella, mitä koetukset ja kiusaukset ovat. Monta katkeraa maljaa on hän saanut juoda, joka katsoo kristittyjen syntejä, itsekkäisyyttä ja eripuraisuutta omaksi surukseen ja häpeäkseen. Sentähden hän epäilemättä ymmärtääkin niin hyvin, kuinka tulee tukea ja lohduttaa. Niitten, jotka ovat aiotut kirkon luiksi ja suoniksi, täytyy odottaa kovimpia iskuja.
Minä muistan hyvin, mitä hän sanoi lokakuun 8 päivänä 1529, ennenkuin hän lähti Coburgiin, jolloin hän ja hänen vaimonsa sairastivat kuumetta, ja häntä vaivasi myöskin lannetauti ja moni muu vamma:
"Jumala on koettanut minua kovasti. Minä olen ollut kärsimätön; mutta Jumala tietää paremmin, kuin minä, miksi hyödyksi tämä on. Meidän Herramme Jumala on niinkuin kirjanpainaja, joka latoo kirjaimet takaperin, jottemme täällä kykene niitä lukemaan. Kun me olemme painetut tuolla ylhäällä, tulevassa elämässä, osaamme lukea kaikki selvästi ja oikeinpäin. Tällä välin meidän tulee olla kärsivälliset."
Monella muulla tavalla, kuin voin mainita, ovat hän ja hänen sanansa auttaneet minua. Ei kukaan näytä ymmärtävän, niinkuin hän, mitä perkele on ja tekee. Se on kiusaus surussa, jota meidän tulee pelätä ja kavahtaa. Juuri tätä minä en ymmärtänyt ensin, kun Bertrand kuoli. Minä luulin itseäni kapinalliseksi, enkä rohjennut lähestyä Jumalaa, ennenkuin herkeisin tuntemasta itseäni kapinalliseksi. Minä en ymmärtänyt, että perkele, joka kiusasi minua kapinoimaan, myöskin kiusasi minua ajattelemaan, ettei Jumala antaisi anteeksi. Minä olin ennen ajatellut koetusta jonkunlaiseksi pyhyydeksi, jossa aivan luonnollisesti tuntisin Jumalan läsnä-olon. Minun tuli vielä oppia, että sekin voi olla jopa "pimeyden hetki," jolloin pimeyden ruhtinas näkymätönnä lähestyy meitä. Niinkuin T:ri Luther sanoo: "perkele ahdistaa meitä juuri siltä puolelta; josta olemme kaikkein hellimmät ja heikoimmat, niinkuin hän paratiisissa kääntyi Evaa eikä Adamia vastaan."
Sanomattoman suuri lohdutus oli siitä, kun opin, kuka minua oli vaivannut, ja käännyin Hänen puoleensa, joka jo aikaa voitti kiusaajan, rukoillen, että Hän karkoittaisi tämän nyt minun luotani. Sillä vaikka T:ri Luther tuntee, kuinka kauhea langennut enkeli on — "Kymmenien Käskyjen antithesis" (vastakohta), joksi hän nimittää häntä, "joka tuhansia vuosia on enkelin nerolla tutkistellut, kuinka tehokkaimmalla tavalla voi häiritä ja hävittää ihmisiä" — muistuttaa hän meitä aina, että perkele kuitenkin on kukistettu vihollinen, ettei hän nytkään saa voittoa meistä, ja että, vaikka hän on rohkea ahdistamaan ja kiusaamaan suruttomia, yksi ainoa uskon sana tai katse panee hänet pakenemaan "niinkuin piestyn koiran." Juuri tämä tieto, että saatanalla on voima kiusata, ynnä vakuutus, ettei hän kykene uskovaista sydäntä vahingoittamaan, ne ovat niin usein tukeneet minua T:ri Lutherin sanoissa.
Mutta hän ei ole ainoastaan tällä tapaa auttanut minua. Hän teroittaa usein, kuinka työnteko on aivan tarpeellinen. Parempi on, sanoo hän, ryhtyä halvimpaan askareesen, kuin istua yksinään joutilaana ja kohdata saatanan kiusauksia. "Usein on minun kiusauksissani tarve puhua vaikka vaan lapsen kanssa, että saisin karkoitetuiksi niitä ajatuksia, joilla perkele hätyyttää minua; ja tämä estää minua kerskailemasta, että itse omin neuvoin pystyn auttamaan itseäni ja kestämään ilman Kristuksen voimaa. Minä tarvitsen välisti semmoista auttajaa, jolla ei ole koko ruumiissansa niin paljon teologiaa, kuin minulla on yhdessä sormessani." "Ihmissydän", arvelee hän, "on niinkuin myllynkivi myllyssä: kun panet vehnää sen alle, se jauhaa ja murentaa vehnän jauhoksi; jollet pane vehnää, jauhaa se kuitenkin, mutta silloin se jauhaa itseänsä ja kuluu pois. Samoin ikään jättää ihmissydän, jollei sitä kiinnitetä työhön, sijaa perkeleelle, joka luikertaa sisään ja vetää myötänsä kokonaisen lauman pahoja ajatuksia, kiusauksia ja suruja, jotka jauhavat rikki sydämen!"
Tämän hänen puheensa johdosta koetin minä ahkerasti hankkia jotakin toimitusta itselleni. Aluksi se näytti vaikealta. Elsa ei tarvinnut paljon apua lapsiansa varten taikka vaan satunnaisesti. Kotona olivat köyhyyden huolet ohitse, ja kallis isäni ja äitini voivat hyvin ilman minun avuttani. Tyytymättömyydessäni toivoin välisti, että he olisivat köyhät taas, niinkuin Elsan lapsuudessa, että minua tarvittaisiin ja minusta todella tuntuisi, kuin kehräämälläni ja ompelemallani hyödyttäisin, sen sijaan kuin nyt tunsin, että askaroitsin vaan joutilaisuutta karttaakseni ja ettei kenelläkään ollut mitään hyvää työstäni.
Toisin aioin minua halutti päästä näkemästä koko sitä onnellista elämää, joka ympäröitsi minua, ja minä moitin puoleksi T:ri Lutheria sydämessäni, että luostarit hänen kauttansa olivat lakkautetut. Nunnana, arvelin minä, olisin ainakin ollut jotakin määrättyä ja arvossa pidettyä eikä se negativinen, kesken-eräinen olento, joksi tunsin itseni, eroitettuna likimmäisistäni sen kautta, että kaipasin sitä, joka teki heidän elämänsä todelliseksi ja onnelliseksi.
Äitini tointuminen rutosta paransi minua vähän tästä. Se muistutti minua niistä siunauksista, jotka vielä olivat tarjonani kotona. Minä rupesin myöskin taas luottamaan Jumalaan ja sain lohdutusta, kun ajattelin, mitä äidin-äiti kerta sanoi minulle, kun olin vähäinen tyttö ja haikeasti itkin sekaantunutta vyyhtiä ja nyyhkytin: "en minä sitä ikinä selväksi saa"; "keri, rakas lapseni, keri vaan, tuuma tuumalta, avaa joka solmu toinen toisensa perästä, niin vyhti suorenee pian itsestänsä." Samalla tapaa minä päätin keriä vähäistä elämän lankaani päivästä päivään ja avata toisen vähäisen solmun toisen perästä, siksi kuin nyt vyhti todesti on suorinnut itsestänsä.
Harvan naisen elämä on, luullakseni, enemmän täynnä rakkautta ja miellyttävää tointa, kuin minun. Minä olen ruvennut hoitamaan vähäistä tyttökoulua. Oppilaitteni joukossa on kaksi orpoa, jotka talonpoikais-sota teki isättömäksi ja jotka lähetettiin meille; tästäkin tulee minun kiittää T:ri Lutheria. Hän ei huoli mistään niin paljon, kuin nuorten kasvatuksesta; ei mikään sureta häntä enemmän, kuin se ahneus, joka kadehtii varoja kouluilta; eikä mikään ilahuta häntä enemmän, kuin pienokaisten edistyminen kaikessa hyvässä taidossa. Niinkuin hän kirjoitti vaaliruhtinas Johanille Coburgista kaksitoista vuotta takaperin:
"Laupias Jumala osoittaa suurta armoa siinä, että Hän tekee sanansa niin hedelmälliseksi teidän maassanne. Herttaiset pienet pojat ja tytöt ovat niin hyvin opetetut katekismuksessa ja Pyhässä Raamatussa, että sydämeni sulaa, kun näen, kuinka nämät nuoret pojat ja tytöt osaavat uskoa ja puhua paremmin Jumalasta ja Kristuksesta, kuin kaikki vanhan ajan luostarit ja koulut."
"Semmoinen nuoriso Teidän Arvonne maassa on ihana paratiisi, jonka vertaista ei löydy mailmassa. On niinkuin Jumala sanoisi: 'rohkeutta, rakas herttua Johan, minä uskon sinulle jaloimman aarteeni, kauniin paratiisini; sinä saat ruveta sen isäksi. Sillä minä jätän sen sinun huomaasi ja annan sinulle kunnian olla tarhurini ja huoneenhaltiani'. Tämä on totinen tosi. On myöskin, niinkuin Herramme Jesus olisi Teidän Arvonne vieras ja holholainen, koska Hänen sanansa ja Hänen pienokaisensa ovat teidän alinomaiset vieraanne ja holholaisenne."
Vähä aika sitten eräs nainen, Lutherin vaimon ystävä, asui Tohtorin luona pannaksensa toimeen semmoista koulua Wittenbergissä nuoria tyttöjä varten; ja nyt se on joutunut minun haltuuni. Usein T:ri Luther tulee sisään ja laskee kätensä pienokaisten pään päälle, pyytäen Jumalaa siunaamaan heitä, taikka kuuntelee, kun he kertovat katekismusta taikka Pyhää Raamattua.
Joulukuun 25 p. 1541.
Kerta vielä on joulupuu sytytetty kodoissamme Wittenbergissä. Kuinka monta tämmöistä onnellista kristillistä kotia meillä on! Elsamme, Justus Jonaksen ja hänen lempeän, miellyttävän vaimonsa, joka, niinkuin T:ri Luther sanoo: "aina levittää iloa hyvillä, suloisilla kasvoillansa." Tämmöisissä tiloissa tulemme nyt kaikki kokoon Elsan luona. Lasten ääni on parempi, kuin valo, isäni sokeille silmille, ja äitini uudistaa jälleen omia äidin-ilojansa lapsen-lapsissaan, mutta ilman huolitta.
Mutta kaikista näistä kodoista ei mikään ole niin onnellinen eikä niin hellästi yhteen liittynyt, kuin T:ri Lutherin. Hänen lapsenkaltainen ilonsa vähäisistä asioista tekee jokaisen perhe-juhlan hänen huoneessaan aivan riemuisaksi; ja lasten leikit ja huvit, samoin kuin heidän vähäiset huolensakin, ovat hänelle alinomainen vertaus taivaallisesta perheestä ja meidän keskuudestamme Jumalan kanssa. Hänellä on nyt viisi lasta, Hannus, esikoinen; Magdalena lempeä ja suloinen kolmetoistavuotinen tyttö; Paulus, Martin ja Margareta.
Mikä onni niille, jotka ovat kadottaneet omansa ja ovat murheelliset, että meidän kristilliset juhlamme viittaavat eteenpäin ja ylöspäin, yhtä hyvin kuin taaksepäin; että ijankaikkinen ilo, jota lakkaamatta lähestymme, yhdistyy siihen maalliseen iloon, joka on mennyt ohitse. Niin, vanha pakanallinen elämänpuu, jota tämä nuori, viheriäinen kuusi maamme aarniometsistä sanotaan kuvaavan, on kristitty joulupuuksi. Vanha elämänpuu oli surun puu, sen juuret olivat katoavaisessa maassa, ja sen alla istuivat murhettivat Vaiheettaret valmiina leikkaamaan poikki ihmis-elämän lankaa. Luonto, joka aina uudistuu, oli surullinen vastakohta ihmis-elämään, joka kukoistaa vaan kerran. Mutta meidän elämänpuumme on ilon puu, ja sen juuret ovat ijankaikkisen ilon paratiisissa. Enkelit vartioivat sitä, ja se muistuttaa Toisen Ihmisen synnystä — Herrasta, joka tuli taivaasta — joka ei ole ainoastaan elävä sielu, vaan elämää antava henki. Elämänpuusta havaitsemme, kuinka katoavainen luonto, vaikka se näyttääkin kuolemattomalta, on vastakohtana kuolevaisen ihmisen todelliseen, ijankaikkiseen elämään. Pienten lasten ilosta näyttää, kiitos Jumalan, koko sydämeni kerran vielä riemuitsevan; sillä minäkin katson aamuruskoa kohden ja kuulen elämän lähteen solisevan, mihin hyvänsä minä käännyn. Edessäni se kuitenkin on paras ja raikkain! sillä se kumpuaa ylös ijankaikkiseen elämään.
Joulukuulla 1542.
Varjo on laskeunut T:ri Lutherin rauhalliseen kotiin: Magdalena, itsensäkieltäväinen, kuuliainen, hurskas, armas lapsi — hän sydämen suosikki — on kuollut; esikoistytär, jonka kuva, kun hän oli vuoden vanha, ilahutti häntä Coburgissa.
Viime Syyskuun viidentenä päivänä hän sairastui, ja silloin Luther kohta kirjoitti ystävällensä Marcus Crodel'ille, että tämä lähettäisi hänen poikansa Johanin Torgau'ista, jossa hän opiskeli, katsomaan sisartansa. Hän kirjoitti:
"Armoa ja rauhaa, rakas Marcus Crodel'ini. Minä pyydän, että sinä salaat Johaniltani, mitä minä kirjoitan sinulle. Minun tyttäreni Magdalena on todella melkein haudan partaalla — lähtee pian Isänsä luo taivaasen, jollei Jumala vielä katsoisi soveliaaksi säästää häntä. Mutta hän itse tahtoo niin hartaasti nähdä veljeänsä, että minun täytyy lähettää vaunut noutamaan häntä. He rakastivat toisiansa suuresti. Jospa hän eläisi, siksi kuin veli tulee! Minä teen, mitä suinkin voin, ettei jälestäpäin se ajatus, että laiminlöin jotakin, vaivaisi minua. Käske sentähden syytä ilmoittamatta hänen kiiruimman kautta palata näillä vaunuilla tänne; — tänne, jossa Magdalena joko lepää Herrassa taikka tointuu. Jää hyvästi Herrassa."
Veli tuli, mutta Magdalena ei tointunut.
Kun hän nyt makasi kovin sairaana, sanoi Tohtori Martin:
"Hän on hyvin kallis minulle; mutta, armollinen Jumala, jos siis tahdot ottaa hänet pois täältä, olen minä tyytyväinen siinä tiedossa, että hän on oleva Sinun kanssasi."
Ja kun Magdalena makasi vuoteessansa, sanoi hän hänelle:
"Pikku Magdalenani, tyttöseni, sinä tahtoisit jäädä isäsi luo; ja sinä olet myöskin tyytyväinen menemään Isäsi luo tuonne ylös?"
Hän vastasi: "niin, kallis isä; niinkuin Jumala tahtoo."
Silloin isä sanoi:
"Sinä lemmittyni! Henki on altis, mutta liha on heikko."
Sitten hän kääntyi pois ja sanoi:
"Hän on hyvin kallis minulle. Jos jo liha on näin voimallinen, mimmoinen henki lieneekään?"
Ja muun muassa hän sanoi:
"Tuhanteen vuoteen Jumala ei ole antanut kenellekään piispalle niin suuria lahjoja, kuin Hän on antanut minulle; ja meidän tulisi riemuita Hänen lahjoistaan. Minä olen suuttunut itseeni, etten voi riemuita sydämessäni Magdalenastani enkä lausua kiitoksia; vaikka minä silloin tällöin osaan laulaa vähäisen laulun Jumalallemme ja kiittää Häntä vähän kaikista näistä. Mutta rohkaiskaamme mieltämme; joko elämme taikka kuolemme, olemme Herran. 'Sive vivimus, sive morimur, Domini sumus.' Tämä on totta, olipa että ajattelemme 'Domini' nominatioiksi taikka genitiviksi: me olemme Herran, ja Hänessä me olemme kuoleman ja elämän herrat."
Nyt lausui mestari Georg Rörer:
"Minä kuulin kerta teidän kunnian-arvoisuutenne sanovan jotakin, joka usein lohduttaa minua — nimittäin: 'minä olen rukoillut Herraamme Jumalaa, että Hän antaa minulle autuaallisen lopun, kun lähden täältä. Ja Hän tekee sen; siitä minä olen varma. Viimeisellä hetkelläni olen minä vielä puhuva Kristuksen, meidän Herramme kanssa, vaikkapa kuinka lyhyen aikaa. Minä pelkään välisti', jatkoi mestari Rörer, 'että minä lähden täältä yht'äkkiä ja ääneti, enkä jaksa puhua sanaakaan.'"
Siihen arveli T:ri Martin Luther:
"Joko elämme taikka kuolemme, olemme Herran. Niin on laita, joko henki menee meistä siten, että lankeemme portaista alas taikka äkisti kuolemme, kun istumme ja kirjoitamme. Se ei vahingoittaisi minua, vaikka putoisin maahan tikapuista ja makaisin kuolleena niitten vieressä; sillä perkele vihaa meitä julmasti ja saa kaiketi semmoisiakin aikaan."
Kun viimein pikku Magdalena oli juuri kuolemallansa, lankesi hänen isänsä polvillensa hänen vuoteensa viereen, itki katkerasti ja rukoili, että Jumala vastaan-ottaisi hänet. Nyt hän lähti täältä, nukkuen isänsä syliin. Hänen äitinsä oli myöskin huoneessa, mutta vähän taempana surunsa vuoksi. Tämä tapahtui vähäistä jälkeen kello yhdeksän keskiviikkona 19:nä Kolminaisuuden sunnuntaina 1542. Tohtori kertoi usein, niinkuin ennen mainittiin: "Minä tahtoisin mielellään saada pitää tyttäreni, jos Herramme Jumala jättäisi hänet minulle; sillä minä rakastan häntä hyvin paljon. Mutta tapahtukoon Hänen tahtonsa; sillä ei mikään ole parempi hänelle, kuin se."
Kun hän vielä eli, sanoi hän hänelle:
"Kallis tytär, sinulla on myöskin Isä taivaassa; sinä menet Hänen luoksensa."
Silloin lausui mestari Filip:
"Vanhempain rakkaus on semmoinen Jumalan rakkauden kuva ja selitys, joka on piirretty ihmissydämeen. Jos siis Jumalan rakkaus ihmiskuntaan on yhtä suuri, kuin vanhempien rakkaus lapsiinsa, on se todella suuri ja palava."
Kun ruumis oli laskettu arkkuunsa, sanoi T:ri Martin:
"Sinä lemmitty Lenchen, kuinka hyvä sinun nyt on olla!"
Ja katsellessaan kun hän makasi tuossa, lausui hän:
"Voi, sinä suloinen Lenchen, sinä nouset kuolleista jälleen ja loistat niinkuin tähti; niin, niinkuin aurinko!"
He olivat tehneet arkun liian kapeaksi ja lyhyeksi, ja hän sanoi:
"Vuode on liian vähäinen sinulle! Minä riemuitsen tosin hengessäni, mutta lihassani olen kovin murheellinen; tämä ero koettelee minua ylenmäärin. Se on kummallista, että olen niin murheissani, vaikka minä tiedän, että hän varmaan lepää rauhassa ja että hänen käy kaikite hyvin."
Ja kun väki, joka tavallisuuden mukaan tuli asettamaan ruumista katsottavaksi, puhutteli Tohtoria ja surkutteli häntä, arveli hän:
"Teidän tulisi iloita. Minä olen lähettänyt pyhimyksen taivaasen; niin, elävän pyhimyksen! Jospa me saisimme semmoisen kuoleman! Semmoisen kuoleman minä kuolisin mielelläni juuri tänä hetkenä."
Tuosta lausui joku: "se on kyllä totta; kuitenkin tahtoo jokainen saada pitää omansa."
Tohtori Martin vastasi:
"Liha on liha, ja veri on veri. Minä olen iloinen, että hän on tuolla ylhäällä. Se on vaan liha, joka suree."
Muille vieraille hän sanoi:
"Älkäät surko. Minä olen lähettänyt pyhimyksen taivaasen; niin, minä olen lähettänyt kaksi semmoista sinne!" tarkoittaen pikku tytärtänsä Elisabetia.
Kun he veisasivat ruumin luona: "Herra, älä muista meidän entisiä syntejämme, jotka vanhuudesta ovat", lausui hän:
"Minä sanon: oi, Herra! ei ainoastaan meidän entisiä syntejämme, ei ainoastaan niitä, jotka vanhuudesta ovat, vaan nykyisiä syntejämme; sillä me olemme koronkiskojia, ryöstäjiä, saitureita. Niin, messun kauhistus on vielä mailmassa!"
Kuu arkku naulattiin kiinni, ja hän haudattiin, sanoi hän: "totisesti on ruumiin ylösnousemus olemassa."
Ja kun he palasivat haudalta, sanoi hän:
"Tyttäreni on nyt hyvässä tallessa sekä ruumiin että sielun puolesta. Meidän, kristittyin ei tule valittaa mitään; me tiedämme, että niin pitää olla. Me olemme varmemmat ijankaikkisesta elämästä, kuin mistään muusta; sillä Jumala, joka on luvannut sen meille kalliin Poikansa tähden, ei koskaan valehtele. Kaksi pyhimystä minun lihastani on Herramme Jumala ottanut, mutta ei minun verestäni. Liha ja veri eivät voi periä Jumalan valtakuntaa."
Paitsi muita hän puhui:
"Meidän tulee pitää tarkkaa huolta lapsistamme, ja semminkin vähäisistä tyttö-raukoista; me emme saa jättää huolenpitoa heistä muille. Tällä en yhtään sääli poikia. Poika voi elättää itseänsä, missä hyvänsä hän on, jos hän vaan tahtoo tehdä työtä; ja jollei hän tahdo tehdä työtä, on hän konna. Mutta vähäiset tytöt kaipaavat sauvaa, johon saavat nojata."
Ja taas:
"Minä annoin tämän tyttären hyvin mielellään Jumalallemme. Lihan jälkeen olisin minä tosin tahtonut pitää häntä kauemmin luonani; mutta koska Hän on ottanut hänet täältä, kiitän minä Häntä."
Yötä ennen, kuin Magdalena Luther kuoli, oli hänen äidillänsä uni, jossa hän näki kahden miehen, jotka olivat puetut valkoisiin vaatteisin, ihanat ja nuoret, tulevan saattamaan hänen tytärtänsä pois hänen sulhonsa luo. Kun seuraavana aamuna Filip Melancthon tuli luostariin ja kysyi hänen tyttärensä laitaa, kertoi hän hänelle unensa.
Mutta Tohtori säikähtyi siitä ja sanoi muille:
"Nämät nuoret miehet ovat kalliit enkelit, jotka tulevat johdattamaan tätä neitsyttä taivaan valtakuntaan oikean sulhon luo."
Ja seuraavana päivänä hän kuoli.
Joku aika hänen kuolemansa jälkeen lausui T:ri Martin Luther:
"Jos tyttäreni Magdalena voisi virvota henkiin ja tuoda muassaan minulle Turkin valtakunnan, en minä tahtoisi vastaan-ottaa sitä. Voi, hänestä on pidetty hyvin huolta: 'beati mortui, qui in Domino moriuntur' (Autuaat ne kuolleet, jotka Herrassa kuolevat). Niillä, jotka näin kuolevat, on varmaan ijankaikkinen elämä. Minä soisin, että minä ja lapseni ja te kaikki voisitte näin erota täältä; silla pahat päivät ovat tulossa. Minä en näe mitään apua eikä neuvoa enää maan päällä ennen tuomiopäivää. Minä toivon, jos Jumala niin tahtoo, ettei se kauan viivy; ahneus ja koronkiskonta lisääntyvät."
Ja usein hän illallista syödessään kertoi: "et multiplicata sunt mala in terris" (Pahat maan päällä ovat monin kerroin karttuneet).
Hän sepitti itse seuraavan hautakirjoituksen, ja asetti sen
Magdalenansa haudalle:
"Dormio cum sanctis hic Magdalena Lutheri Filia, et hoc strato tecta quiesco meo. Filia mortis eram, peccati semine nata, Sanguine sed vivo, Christe, redempta tuo."
Suomeksi:
Täss' lepäjää tytär Lutherin, nuhteetoin Magdalena,
Autuas, peittehenä turve vihreä on.
Kuoleman laps olit, synnissä siinnyt ja kasvanut, mutta
Sullen taas elämän toi veri Kristuksen.
Mutta vaikka hän koettaa kehoittaa muita, valittaa hän kauan ja katkerasti itse, niinkuin useat hänen kirjeensä osoittavat.
Jonakselle hän kirjoitti:
"Luullakseni olet sinä kuullut, että minun rakkain tyttäreni Magdalena on syntynyt uudestaan Kristuksen ijankaikkiseen valtakuntaan. Mutta vaikk'ei minun ja minun vaimoni tulisi tehdä muuta, kuin kiittää ja riemuita niin autuaallisesta ja pyhästä lopusta, jonka kautta hän on välttänyt lihan, mailman, Turkkilaisen ja perkeleen vallan, on kuitenkin luonnollisen rakkauden side semmoinen, ettemme voi erota hänestä ilman huokauksia ja sydämen vaikerrusta. Ne kiintyvät sydämeemme, ne pysyvät piirrettyinä sen pohjassa — hänen kasvonsa, hänen sanansa — tämän kalliin ja kuuliaisen lapsen katseet — niin elävän kuin kuolevankin; niin että tuskin Kristuksenkaan kuolema (ja mitä kaikki kuolemat Hänen kuolemansa rinnalla ovat?) voi poistaa hänen kuolemaansa meidän muististamme. Kiitä sinä siis Jumalaa meidän sijastamme. Ihmettele Jumalan suurta työtä, Hänen, joka näin ylentää lihamme! Tyttäreni oli, niinkuin sinä tiedät, lempeä ja suloinen luonnoltansa, ja aivan rakastettava. Siunattu olkoon Herra Jesus Kristus, joka kutsui ja valitsi ja on näin kirkastuttanut hänet. Minä toivon itseni ja kaikkien omien puolesta, että me saisimme semmoisen kuoleman; ei, pikemmin semmoisen elämän, jota minä vaan rukoilen Jumalalta, kaiken lohdutuksen ja laupeuden Isältä."
Ja taas Bremen'in pastorille Jakob Probst'ille:
"Minun kaikkein rakkain lapseni Magdalena on mennyt taivaallisen Isänsä luo, nukkuen pois täynnänsä uskoa Kristukseen. Närkästynyt kuoleman kammo tukehuttaa kyyneliäni. Minä rakastin häntä hellästi. Mutta sinä päivänä kostetaan meidän puolestamme kuolemalle ja hänelle, joka on kuoleman alla."
Ja Amsdorfille:
"Paljon kiitoksia siitä, että koetit lohduttaa minua perin rakkaan tyttäreni kuoleman vuoksi. Minä en rakastanut häntä ainoastaan sentähden, että hän oli minun lihaani, vaan sentähden, että hänellä oli niin lempeä ja hiljainen luonto, ja hän aina oli niin kuuliainen minulle. Mutta nyt minä iloitsen, että hän on mennyt elämään taivaallisen Isänsä kanssa ja on nukkunut suloisimpaan uneen siihen päivään saakka. Sillä ajat ovat pahat ja käyvät yhä pahemmaksi; ja sydämessäni minä rukoilen, että sinulle ja kaikille rakkailleni annettaisiin samanlainen lähtö täältä, ja että saisitte semmoisella hiljaisella tyvenyydellä nukkua Herrassa. Vanhurskaat kootaan ja lepäävät vuoteissansa. Sillä mailma on tosiaan kauhea Sodoma."
Ja Lauterbach'ille:
"Syystä sinä kirjoitat, että kuolemaa (taikka vielä oikeammin unta) tulee kaikkiin näihin aivan pahoihin aikoihin ikävöitä. Ja vaikka tämän kaikkein kalliimman lapseni lähtö on suuresti liikuttanut minua, olen enemmän iloinen, että hän, Jumalan valtakunnan tytär, riistettiin perkeleen ja mailman kidasta; niin suloisesti nukkui hän Kristuksessa."
Niin murheellisesti ja hellästi hän kirjoittaa ja puhuu. Tämä surun varjo keskellä hänen elämäänsä pimittää koko mailman häneltä. Taikka pikemmin, niinkuin hän sanoisi, kun ei tuon armaan, kuuliaisen lapsen läsnä-olo enää ilahuta häntä, katsoo hän ulos kylmän ja mustan lietensä äärestä ja näkee mailman semmoisena, kuin se on: rikkaitten ahneuden; köyhien oikeat vaatimukset, mutta kapinalliset yritykset; Turkkilaisten sodan ulkopuolella, keisarikunnan riidan sisäpuolella; uhkaavan uskonnollisen vainon tuliset vihat; ystävien penseyden ja eripuraisuuden. Monta vuotta salli Jumala tämän herkkä-tunteisen sydämen vetäytyä kaikista näistä kodin valoisaan, eheään keskuuteen. Mutta nyt hän luo silmänsä tuolle puolen tätä elämää; kuolemaa kohden, joka vähitellen meille kaikille ilmaisee totuuden, vanhurskauden ja rakkauden valtakunnan, taikka pikemmin siihen kunniakkaasen Tulemukseen, joka julistaa sen kaikille. Näistä hän mielellään puhuu. Hän on varma, että mailman loppu on lähellä, ja hän sanoo, että kaikkien saarnaajien tulisi kehoittaa seurakuntiansa rukoilemaan sen tuloa, niinkuin kultaisen aikakauden alkua. Hän lausui kerta: "oi armollinen Jumala, tule pian jälleen! Minä odotan sitä päivää, sitä kevät-aamua, jolloin päivä ja yö ovat yhtä, ja tuon koiton kaunis, hohtava ruusu sinestyy. Tästä aamu-ruskosta lähtee, niin mielessäni kuvailen, paksu, musta pilvi, salamat leimuvat, jyräys, ja taivas ja maa raukeevat. Jumala olkoon ylistetty, joka on opettanut meitä ikävöimään ja vartomaan sitä päivää. Paavikunnassa veisaavat:
"'Dies irae, dies illa' (Vihan päivä, tuo päivä); mutta me odotamme sitä toivolla; ja minä luulen, ettei se ole aivan kaukana."
Ei hän kuitenkaan ole mikään uneksija, joka suruttomasti panee kätensä ristiin ja vartoo koittoa. Hän on päivän oma, valkeuden lapsi; ja levollisesti, vieläpä iloisesti, tekee hän lakkaamatta työtä muitten hyväksi, tarkasti muistaen kaikkein tarpeita ja iloja, vähimmästä alkaen suurimpaan saakka; hellästi ja mielellään luopuen hopeisista astioistansa, jalosti palkitakseen uskollista vanhaa palveliaa, joka eroo hänen tyköänsä; puollustaen avuttomia; kirjoittaen lohdutuskirjeitä halvimmallekin, joka kaipaa hänen tukeansa; pitäin huolta kaikista seurakunnista, kuitenkin vakavasti lapsiansa kurittaen, kun niin tarvitaan, taikka ottaen osaa kaikkien heidän tuumiinsa ja huvituksiinsa.
Wittenbergissä, 1545.
Näyttää siltä, kuin T:ri Luther olisi yhtä tarpeellinen meille nyt, kuin siihen aikaan, jolloin hän antoi ensimäisen kehoituksen parempiin pyrintöihin sillä, että hän ripusti thesinsä Wittenbergin oviin, taikka kansan silmät kaikki kääntyivät häneen Wormsissa. Rauhallisessa kodissaan hän istuu ja pitää kädessään niitä lankoja, jotka johdattavat niin monen elämää ja niin monen maan kohtaloa. Hän on näihin aikoihin usein sairastanut, jopa toisinaan aivan kovasti. Rikkaitten porvarien ja aatelisten itsekäs ylellisyys vaivaa häntä paljon. Kerta hän melkein väkisin avasi itselleen tien vaaliruhtinaan kabinettiin, vaatiaksensa, että hän määräisi osan takavarikkoon otetuista kirkonsaatavista pappien ja koulun-opettajien palkaksi; ja vakavasti hän kerta toisensa perästä saarnastuolista soimaa ahneutta.
"Kaikki muut viat", hän sanoo, "tuottavat huvinsa; mutta viheliäinen saituri on tavaransa orja eikä sen herra; hänellä ei ole mitään iloa tästä eikä tulevasta elämästä. Täällä hän on kiirastulessa, siellä helvetissä; kun päinvastoin usko ja tyytyväisyys vuodattavat rauhaa sieluun täällä ja sitten saattavat sielun taivaasen. Sillä ahne kaipaa sitä, mitä hänellä on, yhtä paljon kuin sitä, mitä hänellä ei ole."
Ei löytynyt koskaan sydäntä, joka olisi ollut vapaampi itsekkäistä edunpyynnöistä ja vehkeistä, kuin hänen. Hänen uskonsa tähtää aina näkymätöntä Jumalaa; ja hänestä tuntuu surkeimmalta hulluudelta sekä synniltä, kun ihmiset rakentavat pesänsä tähän metsään, jonka kaikissa puissa hän näkee "metsäherran merkin."
Hänen saarnansa ovat nykyisin usein olleet nuhtelevaisia ja surullisia.
Elsan Greeta, joka nyt on ajattelevainen kolmenkolmatta vuoden vanha tyttö, sanoi minulle tuonain:
"Täti Thekla, miksi T:ri Luther välisti saarnaa niin, kuin hänen saarnaamisensa ei olisi tehnyt mitään hyvää? Eikö monta pahaa ole poistettu, jota hän moitti? Eikö raamattu ole jokaisessa kodissa? Äitimme arvelee, ettemme voi kylläksi olla kiitolliset siitä, että saamme elää niihin aikoihin, jolloin meille opetetaan totuus Jumalasta ja meille annetaan luottamuksen ja rakkauden uskonto epäilyksen ja pelon sijaan. Miksi T:ri Luther usein puhuu niin, kuin ei mitään olisi tehty?"
Eikä minulla ollut muuta vastata, kuin tämä:
"Me näemme, mitä on tehty; mutta ainoastaan T:ri Luther tietää, mitä hän toivoi saavansa aikaan. Hän lausui kerta: 'jos minä alusta olisin tietänyt, että ihmiset näin vihasivat Jumalan sanaa, olisin minä pysynyt alallani. Minä luulin, että he tekivät syntiä vaan taitamattomuudesta.'"
"Minä arvelen, Greeta", jatkoin minä, "että hänen silmiensä edessä kangasti koko kristikunta, joka riensi rukoilemaan ja palvelemaan Herraansa, kun hän kerran oli näyttänyt heille, kuinka hyvä Hän on. Me näemme, mitä T:ri Luther on tehnyt. Hän näkee, mitä hän toivoi saavansa aikaan, ja vertaa tätä siihen, mikä on jäänyt tekemättä."