XXXIV.
Äidin kertomus.
Luullakseni ei löydy koko kristikunnassa yhtäkään vanhaa miestä ja vaimoa, jonka tulisi olla niin kiitollinen, kuin puolisoni ja minun.
Epäilemättä ovat kaikki vanhemmat taipusat katsomaan omien lastensa parasta puolta; mutta minusta näyttää siltä, kuin meidän lapsilla tosiaan ei olisikaan muuta puolta, kuin tämä. Kenties Elsalla on välisti vähän liian paljon minun levottomasta luonnostani; mutta hänenkin hellässä sydämessään, niinkuin toisten kaikkien, on suuri määrä hänen isänsä toivokkaisuutta. Ja sitten, vaikkei heillä kenelläkään liene isän keksivää neroa, näyttää tästä tuskin olevan mitään vahinkoa; koska, niinkuin asiat käyvät mailmassa, toiset usein, juuri kun toinen on menestymällänsä, astuvat väliin ja poimivat keksinnön hedelmän sillä, että vaan lisäävät jonkun vähäpätöisen pikku asian, joka panee koneen käymään ja tekee, että näyttää siltä, kuin he olisivat olleet oikeat keksijät.
Ei niin, että minä hetkeäkään nureksin niitä, joilla on tämä pikkuinen näppäryys, että hoksaavat juuri viimeisen tempun ja saavat asian menestymään; sekin on, niinkuin isä sanoo, Jumalan lahja, ja vaikkei sitä suinkaan voi verrata mieheni suuriin, yleviin ajatuksiin ja tuumiin, on sillä suurempi käypä hinta mailmassa. Ei niinkään, että minä hetkeäkään nureksin mailmaa. Meillä on kaikilla paljon enemmän siinä, kuin ansaitsemme (paitsi ehkä rakas mieheni, joka huolii niin vähän sen palkinnoista!). Se on aivan ihmeellistä, kuinka hyvät kaikki ovat olleet meitä kohtaan. Gottfried Reichenbach ja kaikki meidän vävymme ovat niinkuin omat poikamme; eivätkä he olisi voineet panna suurempaa arvoa tyttäriimme, jos näillä olisi ollut myötäjäiset, kuin prinsessoilla; vaikka minun täytyy suoraan sanoa, että minun mielestäni meidän tyttäremme ilman kreuzeriäkään myötäjäisiä ovat oikea aarre mille miehelle hyvänsä. Usein minua kummastuttaa, mistä he ovat oppineet niin oivallisiksi emänniksi, ja kuinka he ovat niin järkevät ja viisaat joka asiassa, kun minä en milloinkaan pitänyt itseäni ollenkaan taitavana talouden hoitajana. Tosin heidän isänsä keskustelut olivat aina hyvin opettavaisia; ja kallis äiti vainajani oli kokonainen viisauden ja kokemuksen vara-aitta. Ei siinä kuitenkaan ole vielä kylliksi selitystä. Jumala on ihmeellisen hyvä ja siunaa vähimpiäkin yrityksiä kasvattaa pienokaisia Häntä varten. Me ajattelemme usein, että heidän varhaisten vuosiensa köyhyys oli oikea kärsivällisyyden ja kotihyveitten koulu heille kaikille. Myöskin Kristofer ja Thekla, jotka alusta tuottivat meille enemmän huolta, kuin muut, ovat juuri vanhuutemme tuki ja ilo; joka osoittaa, kuinka vähän me edeltäpäin tiedämme, mitä hyviä asioita Jumala varustaa meille.
Kuinka minä yhteen aikaan vapisin heidän molempien puolesta! Se suretti Elsaa ja minua kovasti, kun näimme Kristoferin, niinkuin me luulimme, kokonaan kääntävän selkänsä uskonnolle siitä saakka, kuin Fritz rupesi munkiksi; ja kuinka se lohdutti, kun huomasimme, että hän T:ri Lutherin saarnoista ja raamatusta löysi sen totuuden, joka taivutti hänen sydämensä kunnioitukseen, mutta kuitenkin jätti hänen luonteellensa tilaa edistyä eikä pusertanut sitä mihinkään kaavaan, joka oli tehty muita luonteita varten. Kuinka se lievitti, kun kuulimme, ettei hän hyljännyt uskontoa, vaan sen, mikä oli väärää silloisessa uskonnossa, ja havaitsimme, että hän antautui kirjanpainajan ammattiinsa yhtä pyhillä tunteilla, kuin Fritz papinvirkaansa!
Sitten Theklamme, kuinka levoton minä olin hänen puolestaan yhteen aikaan! kuinka valmis ottamaan hänen kasvatustansa Jumalan käsistä omiin käsiini, joka, niinkuin minä taitamattomuudessani arvelin, ehkä säästäisi hänen hehkuvalta, innokkaalta, rakastavalta sydämeltään monta tuskaa.
Minä tahdoin kesyttää ja tasoittaa kaikki hänessä lempeillä varoituksilla ja viisailla neuvoilla. Minä tahdoin, että hän rakastaisi vähemmällä kiivaudella, iloitsisi suuremmalla maltilla, surisi enemmällä kohtuudella. Minä koetin lujasti litistää hänen luonnettansa kapeampaan kaavaan. Mutta Jumala ei suvainnut sitä. Minä ymmärrän ne kaikki nyt. Hän oli luotu rakastamaan ja iloitsemaan, ja sitten itkemään ja valittamaan sydämensä kyllyyden mukaan, että hän, joko Jumala johdatti häntä korkeudelle tai syvyyteen, oppisi, mitä hänen tarvitsi oppia sen rakkauden korkeudesta ja syvyydestä, joka ulottuu kaiken ilon ylitse ja kaiken surun alitse. Sen sijaan, että hänen luontonsa minun taitamattoman käteni kautta olisi kutistunut ja kitunut, oli sen määrä tällä tapaa terästyä, vahvistua ja juurtua, että muut saisivat suojaa hänen hellyydessään ja rakkaudessaan, niinkuin aivan moni nyt saa. Minä olisin liennyttäissäni heikontanut; Luoja on liennyttäissään voimistuttanut ja laajentanut; Hän on tehnyt hänet kykeneväksi kestämään ja säälimään, niinkuin myöskin tuntemaan.
Ei kukaan arvaa, mitä hän on meille, ainoa, joka on kokonaan jäänyt meille, jolle me olemme vielä likeisimmät ja rakkaimmat, joka sitoo meidän vuotemme yhteen hellän huolen ainaisen muiston kautta, tekee meidät nuoriksi lapsellisella rakkaudellaan, ja oman hyväntekeväisen ja toimellisen elämänsä kautta tuottaa väsähtyneelle elämällemme keski-ijän vireyden ja harrastukset.
Elsa ja hänen perheensä ovat jokapäiväisen elämämme ilo; Eva ja Fritz ovat meidän kalliin ja pyhin aarre, ja kaikki muut ovat niin hyvät ja rakkaat, kuin lasten suinkin sopii; mutta heille kaikille me olemme iso-äiti ja iso-isä. Theklalle olemme yhä "isä" ja "äiti", hänen elämänsä turva ja hänen rakkautensa koti. Se vaan, että vanha, tuskallinen pelkoni välisti tunkee minuun, kun ajattelen, mihin hän aikoo ruveta, kun me olemme menneet. Mutta ei mikään puollusta enää semmoisia tunteita, kun minulla on kaikki nuot Herramme lupaukset ja Hänen sanansa kukista ja linnuista selvällä Saksan kielellä raamatussani, ja juuri nämät samat kukat ja linnut saarnaavat minulle värein ja lauluilla yhtä selvästi räystäältä ja puutarhasta ulkopuolelta akkunaani.
Tuskin kenenkään naisen tulee kiittää T:ri Lutheria ja uskonpuhdistusta niin monesta hyvästä, kuin minun: Kristoferin uskonnosta; Fritzin ja Evan avioliitosta; Theklan olemisesta kotona, kun hän muutoin nyt eläisi nunnana jonkun luostarin kätkössä; kaikesta rakkaudesta niinä viime kuukausina, jotka kallis sisareni Agnes ja minä vietimme yhdessä ennen hänen rauhallista kuolemaansa; ja sitten raskas pelon taakka nostettuna pois omalta sydämeltäni!
Vaan kuitenkin minun arka, rauhaa rakastava luontoni toisinaan kammoo, ei juuri sitä, mitä on tehty, mutta sitä tapaa, jolla se on tehty. Minä luulen, että hiukan enempi maltillisuutta olisi estänyt niin kauhean riidan uuden ja vanhan opin välillä; että talonpoikais-sota ehkä olisi saatu kartetuksi ja tavalla taikka toisella (kuinka, sitä minä en ollenkaan voi sanoa) hyvät ihmiset molemmilla puolilla olisivat pysyneet sovinnossa. Sillä että löytyy hyviä ihmisiä molemmilla puolilla, sitä ei mikään saa minua epäilemään. Eikö todellakin yksi omista pojistamme — hyvä ja vakava Pollux — vielä kuulu vanhaan kirkkoon? Ja sopiiko minun epäillä, että hän ja hänen hurskas, harras vaimonsa, jotka käyvät köyhien luona ja hoitavat sairaita, rakastavat Jumalaa ja koettavat palvella Häntä?
Totta puhuen täytyy minun puolimmiten lukea sitäkin Jumalan armolahjaksi, että yksi meidän pojistamme pysyy vanhassa opissa; vaikka lapseni, jotka ovat viisaammat, kuin minä, eivät ajattele niin; eikä mieheni, joka on viisaampi, kuin he; eikä T:ri Luther, joka on kuitenkin viisaampi, kuin kukaan muu. Kenties minun pikemmin tulisi sanoa, että, vaikka meidän surumme on suuri ja hänelläkin on paljon vahinkoa siitä, minun mielestäni kuitenkin on jotakin hyvää siinä, että Polluximme pysyy niinkuin välittävä nivel meidän ja meidän esi-isiemme uskonnon välillä. Se muistuttaa meitä yhteisen luomisemme ja lunastuksemme siteestä sekä yhteisestä, vaikka himmeästä uskostamme Luojaamme ja Lunastajaamme. Se estää meitä ajattelemasta, että koko se kristikunta, joka kuuluu vanhaan oppiin, on aivan sama, kuin pakanat ja Turkkilaiset; ja se estää myöskin puolestansa vähän, etteivät he pidä meitä aivan kadotettuina väärä-uskolaisina.
Paitsi sitä olen minä varma siitä, että T:ri Luther ja uskonpuhdistus ovat opettaneet Polluxille ja hänen vaimollensa monta asiaa, vaikka he eivät myönnä sitä. Heilläkin on saksankielinen raamattu; ja vaikka se on paljon vaikeampi, kuin T:ri Lutherin, eikä siinä, minun mielestäni, ole puoleksikaan niin puhdasta ja tukevaa saksaa, osaavat kuitenkin hän ja hänen vaimonsa lukea sitä; ja minä toivon välisti, että me vähitellen huomaamme, ettei ajatuksemme niin peräti eriä Vapahtajamme suhteen, vaikka eriävätkin T:ri Lutherin suhteen.
Kukaties minä kuitenkin erehdyn, kun ajattelen, että olisi voitu hiljaisemmalla tavalla saada aikaan suuria muutoksia. Thekla sanoo, että kevät kaipaa ukkosen ilmojansa yhtä hyvin, kuin päivän paistettaan ja lempeitä sadekuurojaan, ja ettei kivi ollut vierinyt haudalta eikä esirippu temppelissä revennyt ilman maanjäristyksettä.
Elsan Gottfried sanoo, ettei perkele koskaan suostuisi siihen, että hänen valheensa hyvästä ja armollisesta Jumalasta sysätään syrjälle ilman taistelematta; ja että kaikki pyhät enkelit saavat käydä ankaria sotia yhtä paljon, kuin hiljaisuudessa olla vartiolla pikku lasten kehtojen luona. Minä vaan soisin, että uskonpuhdistajat ja myöskin T:ri Luther seuraisivat yli-enkeli Mikaelin esimerkkiä eivätkä palkitsisi soimauksia soimauksilla.
Yhdestä asiasta olen minä kuitenkin varma, sanottakoon mitä hyvänänsä; ja se on, että se on meidän suurimpia armolahjojamme, että Atlantimme joutui naimisiin Schweitziläisen kanssa, jotta hänen kauttansa meillä on yhdistysside veljiemme, niitten evankelisten kristittyjen kanssa, jotka tunnustavat Zwingli'n oppia. Minä olen aina kiitollinen niistä kuukausista, joita hänen isänsä ja minä vietimme heidän kattonsa alla. Jos T:ri Luther vaan tietäisi, kuinka he kunnioittavat häntä hänen jalosta työstään ja kuinka yksimieliset he ovat meidän ja hänen kanssaan uskossa Kristukseen ja kristilliseen rakkauteen!
Minua hämmennytti hiukan yhteen aikaan, kuinka se oli mahdollista, että semmoiset hyvät miehet voivat riitaantua, siksi kuin Thekla muistutti minua, että perkele käy ympäri, syyttäin Jumalaa meidän edessämme ja meitä toinen toisemme edessä.
Toiselta puolen ovat muutamat Zwinglianit suuttuneet Lutheriin hänen "sovinnostaan Roman kanssa" ja hänen "epäraamatullisista opeistaan", niinkuin muutamat heistä nimittävät hänen oppiansa sakramenteista.
Näistä asioista minun pääni ei pysty keskustelemaan. Minusta on aina paljon luonnollisempi etsiä sovinnon kuin eripuraisuuden kohtia, ja minusta näyttää siltä, kuin syvällä kaikkien eripuraisuuksien alla hyvät ihmiset usein tarkoittaisivat samaa. T:ri Luther pitää lukua pyhästä kasteesta vastahakaan kaikkia luostari-lupauksia ja puollustaa kasteen ja sen kristillisen tunnustuksen yhteistä kunniaa, jossa kaikki kristityt ovat osalliset, kaikkien pappis- ja munkkikuntien yksin-omaisia vaatimuksia vastaan. Ja mitä Herran Ehtoolliseen tulee, näyttää hän minusta yksinkertaisesti väittävän, että siunaus varmaan lähtee sakramenteistä ja Vapahtajamme todellisesti on läsnä niissä, kun hän pitää kiinni sanoista: "tämä on minun ruumiini." Kaste on hänen silmissään kaikkien kristittyin vihki ja pappius, jota on puollustettava kaikkia eri veljeskuntien ahtaita etu-oikeuksia vastaan; Herran Ehtoollinen on Kristuksen varma läsnä-olo, jota on puollustettava kaikkia epäiliöitä vastaan.
Schweitziläisten silmissä toiselta puolen vastakohta on uskon ja muodon, puustavin ja hengen välillä. Niin ainakin mieheni ajattelee.
Minä soisin, että T:ri Luther viettäisi muutamia kuukausia Atlantimme ja hänen Konradinsa luona. Minä olen aina kiitollinen siitä, että me vietimme.
Viime aikoina ovat T:ri Lutherin saarnat usein olleet moittivaiset ja täynnä varoituksia. Tämä eripuraisuus evankelisten kristittyjen välillä pahoittaa häntä paljon. Kuitenkin pitää hän itse lujalla tahdollansa heitä erinänsä, niinkuin hän pidättäisi lapsiansa myrkystä, laskien ankaria ja katkeria sanoja Zwinglianeista, joka välisti murhetuttaa minua kovasti, koska minä tunnen Konrad Winkelriedin seurakunnan ja Atlantin kodin.
No niin, yksi asia on varma: jos T:ri Luther olisi ollut niinkuin minä, ei meillä olisi mitään uskonpuhdistusta ollut. Ja T:ri Luther ja uskonpuhdistus ovat tuottaneet rauhan sydämeeni ja ilon elämääni, joitten tähden olisin valmis kestämään mitä myrskyjä hyvänsä. Vaan kun täytyy jättää rakkaat omaisensa jälkeensä myrskyihin, se on toista!
Mutta kallis taivaallinen Isämme ei ole suinkaan kutsunut meitä jättämään heitä vielä. Kun Hän kutsuu meidät, antaa Hän meille voimaa siihen. Silloin me näemme kaikki asiat aivan selvästi, sillä me näemme Vapahtajamme aivan selvästi, niinkuin Hän on, tunnemme Hänen rakkautensa ja rakastamme Häntä aivan täydellisesti. Mimmoinen se tila on, sitä emme vielä tiedä!
Mutta minä olen kokonaan vakuutettu, että, kun todella näemme pyhän Isämme kasvoista kasvoihin ja näemme kaikki asiat Hänen valossaan, me kaikki hämmästymme suurin ja huomaamme, että meillä on jotakin unhotettavaa, niinkuin myöskin äärettömän paljon opittavaa; ei ainoastaan Polluxilla ja Zwinglianeilla ja minulla, vaan yksin T:ri Filip Melancthonillakin ja T:ri Lutherilla ja kaikilla.
Sillä ei uskonpuhdistus eikä T:ri Lutherin saksalainen raamattukaan ole karkoittanut kaikkia pilviä. Yhä me näemme niinkuin peilistä tapauksessa.
Mutta ne ovat opettaneet meille, ettei mitään pahaa eikä pimeää löydy sen takana; vaan paljon ilmaistaan, joka vielä on liian hyvää meidän ymmärrettäväksi ja liian kirkasta meidän katsottavaksi.
XXXV.
Evan Agnesin kertomus.
Eislebenissä, 1542.
Täti Elsa sanoo, ettei kenenkään mailmassa tule enemmän kiittää Jumalaa, kuin Heinzin ja minun, ja minä olen varma, että hän on oikeassa.
Ensiksi meillä on paras isä ja äiti mailmassa, niin että milloin hyvänsä aikaisimmasta lapsuudestamme saakka he ovat puhuneet meille Isästämme taivaassa, meidän on tarvinnut vaan ajatella, mitä he olivat meille maan päällä, ja tuntea, että semmoinen kuin heidän rakkautensa ja hyvyytensä on yhteensä, semmoinen juuri on Jumala; mutta (jos meidän käy semmoista käsittäminen) paljon suuremmassa määrässä. Meidän on vaan tarvinnut panna lisää siihen, mitä he ovat, oppiaksemme, mitä Jumala on, eikä vaillentaa mitään; sanoa itsellemme, niinkuin me ajattelemme vanhemmistamme, jotka ovat niin lempeät muita arvostellessaan, niin ystävälliset, niin totiset: "Jumala on heidän kaltaisensa — se vaan, että Hänen rakkautensa on suurempi ja viisaampi, kuin isämme, hellempi ja hartaampi, kuin äitimme" (vaikka on vaikea sitä ymmärtää). Ja sitten on yksi asia, jossa Hän on toisenlainen. Hänen valtansa on rajaton. Hän voi antaa meille jokaisen siunauksen, jota hän katsoo soveliaaksi antaa meille.
Kun minulla on semmoinen isä ja äiti maan päällä, ja semmoinen Isä taivaassa, ja Heinz, kuinka minä voin kiittää Jumalaamme?
Ja äitimme on niin nuori vielä! Kallis isämme sanoi taannoin: "hänen hiuksensa eivät näytä ollenkaan harmaalta, vaan ovat vielä yhtä kultaiset, kuin Agnesimme. Ja hänen kasvonsa ovat niin kauniit ja suloiset, ja hänen äänensä on niin heleä ja täysinäinen, kun hän veisaa omia rakkaita virsiänsä taikka puhuu!" Täti Elsa arvelee, että mieli tuntuu levolliselta, kun katselee häntä, ja että hänen äänensä aina oli mitä suloisimpia mailmassa, jotakin kirkkosoiton ja kyyhkysen kuherruksen kaltaista. Täti Elsa kertoo myöskin, että hänellä oli jo lapsena sama tapa nähdä, mitä mikin ajattelee — päästä sisään toisen sydämeen ja tehdä, että kaikki, mitä siinä on hyvää, tuntee itsensä ymmärretyksi, ja kaikki, mitä siinä on pahaa, tuntee itsensä ilmi tulleeksi ja pujahtaa pois.
Kallis isämme sen sijaan ei ole niin nuoren-näköinen; mutta minä pidän paljon miehistä, jotka näyttävät siltä, kuin olisivat olleet sodassa — kuin heidän sydämensä olisi hyvin kynnetty ja kylvetty. Ja hänen harmaat hiuksensa ja otsan vaot — nuot molemmat pystysuorat, kun hän ajattelee — ja hänen suunsa tiveys ja hänen sisään painuneet poskensa näyttävät minusta tavallansa yhtä kauniilta, kuin äitimme tyven otsa ja hänen huultensa lempeä luonto, joka on niinkuin hymyn koitto, ikäänkuin hyvyyden laki olisi muodostanut jokaisen taipeen.
Sitten toiseksi (kenties minun olisi tullut sanoa ensiksi) meillä on "Katekismus." Ja täti Agnes sanoo, ettemme me, Heinz ja minä, ollenkaan käsitä, mikä siunaus se on meille. Tosin emme siihen aikaan, kuin opimme sitä, pitäneet sitä minäkään siunauksena. Mutta minä rupean ymmärtämään asiaa nyt, erittäinkin siitä asti, kuin olen ollut Wittenbergissä täti Elsan luona ja hän on jutellut minulle kaikista lapsuutensa ja ensi nuoruutensa epäilyksistä.
Kun on alusta oppinut, että Jumala on Isä, "joka pitää huolta meistä joka päivä" — runsaasti antaa meille kaikki, mitä tarvitsemme, ja "tekee nämät kaikki sulasta armostansa ja isällisestä hyvyydestä;" ja kun on oppinut, että "Herra Jesus Kristus on lunastanut minut, ja kaikesta synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta vapahtanut minut omaksensa, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla verellänsä"; ja että Pyhä Henki "asuu joka päivä meidän tykönämme, kutsuu meitä evankeliuminsa kautta, valistaa meitä ja armollisesti anteeksi antaa kaikki synnit;" kaikki nämät, sanoo hän, on suurin siunaus, mitä kukaan milloinkaan voi saada. Ei siis enää mitään pimeitä epäilyksen ajatuksia hyvästä Jumalasta, joita lapsuudestaan on huomaamatta imenyt ja joita nyt täytyy kitkeä sydämestä. T:ri Luther itse sanoo, että varsin vähän ymmärrämme, mikä lahja se on nykyiselle nuorisolle.
Oli niinkuin olisin kuunnellut satuja pimeiltä aikakausilta vuosisatoja sitten, kun kuulin täti Elsan kertovan lapsuudestaan Eisenachissa, jolloin T:ri Luther vielä oli poika ja lauloi leivän tähden hyvän sukulaisemme Ursula Cottan ovella — jolloin monilukuisten, korkeamuuristen luostarein munkit ja nunnat juhlallisesti astuivat katuja mustissa kaavuissaan; ja täti Elsa vapisi, kun ajatteli taivasta, koska se ehkä oli niinkuin luostarin puutarha, ja kaikki taivaan pyhimykset niinkuin täti Agnes.
Meidän kallis iso-täti Agnes! kuinka mahdoton meidän on ymmärtää, että häntä niin pelättiin — häntä, joka oli lapsuutemme leikkikumppani, ja joka, niinkuin äitimme sanoi, pilasi meidät sen kautta, että hän teki kaikki, mitä pyysimme, ja luulotteli meitä, että häntä huvitti, kun mielin määrin vedimme häntä sinne tänne ja teimme hänestä leijonan tai Turkkilaisen. Kuinka hyvin minä nyt muistan, mikä tuska tuli Heinziin ja minuun, kun meidän käskettiin puhua ja astua hiljaa, sillä hän oli kipeä, ja me sitten vietiin joka päivä vähäksi aikaa istumaan aivan ääneti hänen sänkynsä viereen jonkun kuva-kirjan kanssa, koska hän tahtoi katsella meitä, mutta ei sietänyt minkäänlaista melua. Ja vihdoin se päivä, jolloin me juhlallisesti talutettiin sisään, eikä hän enää voinut katsella meitä, vaan makasi aivan liikkumatonna ja vaaleana, ja me panimme kukkamme hänen vuoteellensa, ja kaikki näytti meistä niin pyhältä ja niin kirkonkaltaiselta, ettemme itkeneet — ennenkuin illalla rukous-aikamme tuli ja äitimme lausui meille, ettei täti Agnes enää tarvinnut meidän rukouksiamme, koska Jumala oli tehnyt hänet ihan hyväksi ja onnelliseksi taivaassa. Heinz sanoi, että hän tahtoisi, että Jumala ottaisi meidät kaikki ja tekisi meidät ihan hyviksi ja onnellisiksi täti Agnesin kanssa. Mutta kun me jätettiin yksin vähäisiin sänkyihimme, itkin minä katkerasti enkä saanut unta. Se tuntui niin kauhealta, kun ajattelin, ettei täti Agnes enää tarvinnut meitä, ja ettemme voineet tehdä mitään hänen hyväkseen — vaikka hän oli ollut niin hellä ja hyvä meitä kohtaan! Minä pelkäsin myöskin, ettemme olleet kohdelleet häntä kylliksi hyvin, että olimme vaivanneet häntä leikittelemään kanssamme ja pitäneet suurempaa menoa, kuin meidän olisi pitänyt; ja että se oli syy, jonka vuoksi Jumala oli ottanut hänet pois. Heinz ei voinut ymmärtää tätä ollenkaan. Hän oli aivan varma, että siksi Jumala oli liian hyvä; ja vaikka hänkin itki, nukkui hän pian. Se lohdutti minua suuresti, kun äitimme tuli (hänen viimeinen toimensa illalla oli aina katsoa, joko me nukuimme) ja minä sain nyyhkyttää ulos suruni hänen sylissään ja sanoa:
"Eikö täti Agnes koskaan enää huoli meistä?"
"Kyllä, lemmittyni", vastasi äiti; "hän huolii meistä vielä. Hän vartoo, siksi kuin me kaikki tulemme hänen luokseen."
"Häntä ei siis otettu pois sentähden, että me vaivasimme häntä, ja pidimme hälinää? Me rakastimme häntä niin paljon! Emmekö voi tehdä mitään hänen hyväkseen nyt?"
Tuosta hän kertoi minulle, kuinka täti Agnes oli kärsinyt paljon täällä, ja että taivaallinen Isämme oli ottanut hänet kotiin, ja että, vaikkemme voineet tehdä mitään hänen hyväkseen, meidän ei tarvinnut jättää pois hänen nimeänsä iltarukouksistamme, sillä meidän sopi aina sanoa: "ole kiitetty joka otit kalliin täti Agnesin luoksesi!"
Ja niin kaksi asiaa sinä iltana kirjoitettiin sydämeeni: että oli kodinkaltainen paikka tuolla puolen pilviä, jossa täti Agnes odotti meitä, rakastaen meitä yhtä paljon, kuin koskaan ennen, sekä Jumala, joka rakasti meitä enemmän, kuin kukaan muu; ja että meidän tuli olla niin hyvänlaiset, kuin suinkin mahdollista, ihmisiä kohtaan eikä surettaa ketään hetkeksikään, sillä semmoinen aika tuli kenties, jolloin he eivät kaivanneet meidän hyvyyttämme enää.
Minun, joka aina ajattelen, kuinka täti Agnes odottaa meitä taivaassa samalla miettivällä, lempeällä katseella, joka hänellä oli, kun hän sairastaessaan vartoi Heintzia ja minua istumaan sänkynsä viereen, minun on sangen vaikea ymmärtää niitä toisenlaisia ajatuksia, joita täti Elsa piti hänestä, kun hän oli nunna.
Mutta täti Elsa arvelee, että Heinz ja minä rasituksillamme, melullamme ja rakkaudellamme etupäässä vaikutimme hänen pyhityksensä. Niin, nuot täti Elsan lapsuuden ajat näyttävät olevan melkein yhtä kaukana meistä, kuin Unkarin Elisabetin ajat — hänen, joka eli Wartburgissa — tuntuivat täti Elsan mielestä. On kummallista ajatella, mitä tuo vuorimiehen poika, jonka vanha Johan Reineck muistaa selässään kantaneensa mäkeä ylös kouluun, täällä Eislebenissä on tehnyt meidän kaikkien hyväksi. Niin täydellisesti tuo synkkä vanha aika näyttää kadonneen. Ei koko Sachsissa ole ainoatakaan luostaria enää, papit ovat kaikki naimisissa ja kouluja on perustettu joka kaupunkiin, joissa, niinkuin T:ri Luther sanoo, nuoret pojat ja tytöt kuulevat enemmän Jumalasta ja kristillisyydestä, kuin nunnat ja munkit kaikissa luostareissa yhteensä kolmekymmentä vuotta takaperin oppivat.
Ei niin, että kaikki pojat ja tytöt ovat niin hyvät, kuin heidän pitäisi olla. Ei; sen huomaa selvästi siitä, mitä Heinz ja minä tunnemme ja tiedämme, ja myöskin siitä, mitä kallis isämme saarnaa sunnuntaisin kirkossa. Äitimme sanoo välisti pelkääväusä, että me, tämä sukupolvi, kasvamme itsekkäiksi ja veltoiksi, aivan toisenlaisiksi, kuin isämme, jotka saivat taistella mailmaa, lihaa ja perkelettä vastaan jokaisesta totuuden kipinästä, jonka he tunnustivat.
Mutta rakas isämme hymyilee totisesti ja arvelee, ettei äidillä ole syytä pelkoon. Näitä kolmea vihollista ei ole vielä kukistettu, vaan he antanevat kyllin tekemistä nuorelle polvikunnalle. Paitsi sitä hallitsee paavi vielä Romassa, ja keisari uhkaa meitä nytkin sota-armeijalla, Turkkilaisia ja anabaptisteja mainitsematta, joista T:ri Luther puhuu niin paljon.
Minä tiesin hyvin vähän mailmasta vielä kaksi vuotta takaperin enkä, luullakseni, itsestänikään paljon. Mutta kun olin noin viidentoista vuoden vanha, lähdin minä yksin käymään täti Chriemhildin ja täti Elsan luona, ja silloin minä opin monta asiaa, jotka suuresti huolettivat minua, kun opin niitä, mutta tekevät minut nyt, kun ovat opitut, onnellisemmaksi, kuin ennen; niin on äitini puhetta myöten useimpien Jumalan opetusten laita. Ennen tätä minä en ollut koskaan ollut poissa kotoa; ja vaikka Heinz, joka oli ollut poissa ja poikana tietysti joutunut enemmän muitten seuraan, kuin minä, usein sanoi minulle, etten minä ymmärtänyt enemmän todellisesta elämästä, kuin kapalolapsi, en minä koskaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.
Minä olin, luullakseni, aina tietämättäni pitänyt isäämme ja äitiämme mailman keskuksena kaikille muille, samoin kuin meille itselle; ja olin juuri ollut kiitollinen kohtalostani elämässä, koska luulin, ettei kenelläkään muulla missään suhteessa ollut mitään niin hyvää, ja olin täydellisesti vakuutettu siitä, että jokainen sydämessään ajatteli samaa. Ja kun huomasin, että muitten ihmisten mielestä meidän tilamme elämässä näytti surkealta ja halvalta, hämmästyin sanomattomasti ja surin!
Me jätimme vanhan kotimme metsässä monta vuotta takaperin, kun Heinz ja minä olimme varsin pikkuiset; ja se säilyi vaan muistissamme jonkunlaisena Edeninä eli satujen maana, jossa me keskellä luonnon kukkia, viheriäisiä nurmia, laulavia lintuja, ja jokia rakensimme kodin kaikille unelmillemme, emmekä kuitenkaan sydämessämme epäilleet, että uusi kotimme Eislebenissä oli tavallansa juuri yhtä oivallinen. Onhan meillä täälläkin puutarha asuinhuonetten takana, jossa on useita omenapuita ja lammikko, joka on yhtä suuri, kuin kenenkään naapurimme, ja tyhjä parvi sateisia päiviä varten — oikein mainio parvi — jossa sopii kertoa satuja taikka tehdä kokeita ja Heinzin työkaluilla valmistaa kummallisia puuleikkauksia kaikenlaisiksi lahjoiksi. Eikö Eislebenin laaksossamme myöskin ole vihantavia ja metsäisiä kukkuloita, ja eikö läheisistä metsistä yökaudet kummalliset valkeat hohda isoista vuorimiesten sulatusuuneista, joitten rinnalla Thüringin metsän sysimiesten valkeat ovat vaan lasten leikki? Ja eikö täällä lisäksi ole kaikenlaisia jylhiä luolia ja onkaloita, joista vuorimiehet tuon tuostakin tulevat esiin, nokisina ja itsenäisinä, ja laulavat moni-äänisiä, omituisia laulujansa, kun he astuvat kotiin työstään? Ja eikö Eisleben ole T:ri Lutherin syntymäpaikka? Ja eikö meillä ole korkeampi latinan-koulu, jonka T:ri Luther perusti, ja jossa rakas isämme opettaa latinaa? Ja emmekö kuule hänen saarnaavan kerta joka pyhä?
Minusta ei mikään ennen näyttänyt eikä nytkään näytä jalommalta, kuin saada, niinkuin kallis isäni, pyhinä kertoa kansalle taivaan tiestä ja arkipäivinä opettaa heidän lapsiansa olemaan viisaat ja hyvät maan päällä. Minä hämmästyin suuresti, kun huomasin, etteivät kaikki ajatelleet samaa.
Minä en tarkoita sitä, etteivät kaikki aina ole olleet erittäin hyviä minua kohtaan; mutta sattui näin.
Eräänä päivänä olivat muutamat vieraat käyneet eno Ulrichin linnassa. He olivat kiitelleet kultaista tukkaani, jonka Heinz aina sanoo olevan samanvärisen kuin satujen prinsessain. Minä läksin ulos täti Chriemhildin pyynnöstä, puoleksi häpeissäni, puoleksi hyvilläni, leikittelemään serkkujeni kanssa metsässä. Kun istuin puitten välissä ja sidoin seppeleitä sinisirkkusista, joita serkkuni noukkivat alhaalla virran luona, kulkivat samat ylhäiset naiset ohitse.
"Niin, hän on sievän-tapainen pikku otus koulumestarin tyttäreksi."
"Minä en käsitä, mistä porvaristyttö — ovathan kaikki Cottat porvareita, vai kuinka — on saanut tuommoiset pienet, valkoiset kädet ja hienot kasvonjuonteet", arveli toinen.
"Vaikka he epäilemättä myöskin ovat köyhiä!" kuului vastaus. "Luulisi pian, ettei hänen koskaan ole tarvinnut tehdä mitään talon-askareita, joka ei suinkaan liene laita."
"Kuka hänen iso-isänsä oli?"
"Se oli vaan kirjanpainaja Wittenbergissä!"
"Vaan koulumestari!" ja "vaan kirjanpainaja!"
Koko minun sydämeni nousi näitä halveksivia sanoja vastaan. Tätäkö siis ihmiset kiittelemisillään tarkoittivat? Tämmöiseksikö isää arvattiin — häntä, joka oli jaloin mies mailmassa, joka olisi sopinut vaaliruhtinaaksi taikka keisariksi? Minussa syntyi katkera tunto, jota minä luulin rakkaudeksi ja loukatuksi oikeuden tunnoksi. Mutta rakkaus tuskin lienee niin katkera, eikä oikeus niin tulinen.
Minä en jutellut tätä kenellekään enkä itkenyt kyyneltäkään, vaan rupesin jälleen nivomaan kukkakiehkuroitani, ja päätin luopua häijystä ja tyhjästä mailmasta. Enkö minä jo aikaa ollut kummieni kautta kasteessa luvannut tehdä niin? Nyt, luullakseni, sain oppia, mitä kaikkia se tarkoitti.
Täti Elsan luona odotti minua kuitenkin toisenlainen kokemus. Markkinat olivat tulossa, ja meidän oli kaikkien määrä olla parhaissa juhlavaatteissamme. Serkuillani oli kalliita Itämaan juveleja liivissään; ja vaikkei heillä porvaristyttöinä ollut oikeutta käyttää samettia, niinkuin serkuillani linnassa, olivat heidän tröijynsä ja hameensa mitä kankeimmasta ja kalliimmasta silkistä, jota eno Reichenbach oli tilannut heille Italiasta ja Orientista.
Minun villainen hameeni näytti kyllä yksinkertaiselta niitten rinnalla, mutta minä en huolinut vähintäkään siitä; oma rakas äitini ja minä olimme yhdessä neuloneet sen; ja hän oli löytänyt muutamia vanhoja, kalliita säästöjä ja ommellut minulle tafti-tröijyn, jota me molemmat olimme suurella mielihyvällä katselleet, koska se oli komein puku, mikä minulla milloinkaan oli ollut. Eikä se nytkään näyttänyt minusta hiukkaakaan rumemmalta. Äitini sormet olivat kosketelleet sitä, kun hän koetti sitä päälleni iltaa ennen lähtöäni. Ja täti Elsa sanoi, että se muistutti niin paljon äidistäni. Mutta se ei ollut oikein serkkujeni mieleen; sen minä selvästi näin; erittäin Fritzin ja vanhempien poikien. He eivät sanoneet mitään; mutta juhlapäivän aamuna oli kaunis, uusi puku, samanlainen kuin serkkujeni, pantu sänkyni viereen, ennenkuin minä heräsin.
Minä panin sen päälleni jonkunlaisella ilolla, mutta kun katselin peiliin — ei se käynytkään laatuun — minä en voinut pitää sitä. Tuntui kuin se olisi soimannut äitiäni ja halpaa elämääni ja rakasta köyhää kotiani Eislebenissä, ja minä istuin alas ja itkin haikeasti, siksi kuin hiljainen koputus ovelle säpsähytti minua, ja täti Elsa tuli sisään ja näki minun istuvan kovasti häpeissäni, kyynelet poskillani ja uudella, kauniilla puvullani.
"Etkö siis pidä siitä, lapseni? Se oli Fritzimme tuuma. Minä pelkäsin, ettei se miellyttäisi sinua."
"Äiti arveli, että vanha oli kyllä hyvä minulle", vastasin minä vapisevalla äänellä. "Se oli kyllä hyvä minun kodolleni. Paras on, että lähden kotiin jälleen."
Täti Elsa pyyhkeili huolikkaasti pois kyyneliä puvustani, mutta, kun lausuin nämät sanat, alkoi hän itse itkeä ja syleili minua, sanoen, että juuri semmoiset tunteet hänelläkin olisi ollut nuoruutensa aikoina Eisenachissa, vaan että minun nyt tuli pitää tätä uutta pukua juhlassa, mutta sitten minun ei tarvinnut ottaa sitä päälleni koskaan, jollen itse tahtonut; ja että olin oikeassa, kun en pitänyt mitään puoleksikaan niin hyvänä, kuin äitiäni ja kaikkia, mitä hän teki, koska ei kukaan ollut ikinä ollut eikä vasta olisi niin hyvä; sen hän aivan varmaan tiesi.
Näin me itkimme yhdessä ja tulimme lohdutetuksi; ja minä olin puettu viheriään silkkiin markkinoilla.
Mutta kun palasin kotiin häpesin enemmän itseäni, kuin silkkipukua taikka linnan imartelevia naisia. Rakas, kallis, vanha kotini näytti, vaikka kuinka koetin ajatella toisin, vähäiseltä ja köyhältä, ja huonekalut kuluneilta ja vanhoilta. Vaan kuitenkin näin joka paikassa todistuksia, kuinka minua muistettiin ja toivotettiin tervetulleeksi kotiin — tuoreita kaisloja lattialla; uusi, valkoinen peitto vähäisessä sängyssäni, jonka minä tiesin äitini omin käsin kutoneen.
Äiti havaitsi varsin pian, että olin huolissani jostakin, ja ennen pitkää hän tiesi kaikki, kun kerroin hänelle katkeran elämänkokemukseni.
"Isäsi vaan koulumestari!" hän sanoi, "ja sinä itse saanut uuden silkkipuvun! Tässäkö kaikki sinun surusi, pikku Agnes?"
"Kaikki", minä sanoin; "ja vaan!"
"Onko siis isäsi mitään muuta, kuin koulumestari, Agnes?" hän kysyi.
"Minä en hetkeäkään häpeä sitä, äiti", minä vastasin; "ethän sinä sitä suinkaan ajatellut. Minä arvelen, että on paljon jalompi opettaa lapsia, kuin ajaa kettuja, ja ostaa ja myydä silkki- ja villakankaita. Mutta mailma näyttää minusta niin kovasti tyhjältä ja nurinpuoliselta; enkä minä koskaan tahdo nähdä siitä mitään enää. Voi, äiti, luuletko, että kaikki oli järjettömyyttä minulta?"
"Sinä olet, luullakseni, lapseni, saanut taistella mailmaa, lihaa ja perkelettä vastaan; eivätkä ne suinkaan ole mitään helppoja vihollisia. Minä varon, ettet ole vielä suoriunut niistä."
"Mutta eikö isämme virka ole jalompi, kuin kenenkään muun, ja eikö kotimme ole sievin koko mailmassa?" minä sanoin; "ja Eisleben tavallansa yhtä kaunis, kuin Thüringin metsä, ja yhtä oppinut, kuin Wittenberg?"
"Kaikki virat ovat jalot", hän vastasi; "mutta se, jonka Jumala määrää meille, on jaloin meille. Eisleben ei ole, luullakseni, yhtä kaunis, kuin Gersdorfin vanhat, metsäiset kukkulat; eikä Lutherin syntymäsija yhtä suuri, kuin hänen asuntopaikkansa, jossa hän saarnaa ja opettaa ja vuodattaa ympärillensä hurskaan jokapäiväisen elämänsä vaikutuksen. Muut kodit lienevät yhtä hyvät, kuin sinun, kallis lapseni, vaikkei mikään voi olla niin sinulle."
Ja näin minä opin, että jokainen virka on jalo sen vuoksi, että Jumala on määrännyt sen, ja että jokainen asia on hyvä sen vuoksi, että Jumala antaa sen; ja ettei tyytyväisyys ole siinä, että suotta luulemme, että meidän tilamme on paras mailmassa, vaan siinä, että uskomme, että se on paras meille, ja kiitämme Jumalaa siitä.
Tällä tapaa minä ensiksi opin mailmaa tuntemaan. Tällä tapaa opin myöskin paremmin ymmärtämään Katekismusta, semminkin sitä osaa, joka koskee Herran Rukoukseen ja toiseen Uskonkappaleesen, jossa luemme Herrasta, joka kärsi meidän syntiemme tähden ja lunasti meidät kalliilla verellänsä.
Minä olen juuri palannut toiselta Wittenbergin matkaltani, joka oli paljon hupaisempi, kuin ensimäinen — tosiaan erinomaisen hupainen.
Suurin ilo koko matkallani oli kuitenkin se, että näin ja kuulin T:ri Lutherin. Hänen vähäinen tyttärensä Magdalena, joka oli kolme vuotta nuorempi, kuin minä, oli kuollut hiukkaa ennen, mutta se näytti vaan tekevän T:ri Lutherin lempeämmäksi, kuin koskaan, kaikille nuorille tytöille — "tyttö-rievuille" — joksi hän nimittää heitä.
Hänen saarnansa olivat minusta niinkuin isä puhuttelisi lapsiansa, ja täti Elsa sanoo, että hän usein kertoo Katekismuksen "Jumalalle", ilahuttaaksensa sydäntänsä ja lujittaaksensa itseänsä — tuo suuri T:ri Martin Luther!
Minä olin kuullut niin paljon hänestä ja aina ajatellut häntä siksi mieheksi, joka oli lähinnä Jumalata maan päällä, ja jonka majesteetti oli sanomattoman monta kertaa suurempi, kuin vaaliruhtinaan taikka keisarin. Ja nyt tuntui erinomaisen hupaiselta saada nähdä häntä hänen kodissaan, tummalla panelilla varustetussa huoneessa, josta näki puutarhan. Hän nosti silloin tällöin päätään kirjoituksestaan ja hymyili lempeästi meille, istuessaan suuren pöydän ääressä lähellä isoa akkunaa, samalla kuin rouva Luther matalammalla istuimella ompeli hänen vieressään, ja pikku Margareta Luther, nuorin lapsi, hiljaisesti leikitteli heidän ympärillään, hyvin mielissään, kun vaan isä tuon tuostakin katsahti häneen.
Minä olisin mielellään tahtonut nähdä Magdalena Lutherin. Hän oli varmaan erittäin hyvä ja rakastettava lapsi. Mutta sitä en saa ennenkuin taivaassa!
Luullakseni minun tunteeni Lutherin suhteen ovat toisenlaiset, kuin äitini ja isäni. He tunsivat hänet taistelon kestäessä. Me tunnemme hänet ainoastaan voittajana, jonka jo melkein on palmu kädessä.
Mutta minun paras ystäväni Wittenbergissä on täti Thekla. Ylimalkain en luule, että löytyy ketään, jonka kaltaiseksi minä mieluisammin tahtoisin tulla. Hän ymmärtää kaikki, vaikkei kerro hänelle mitään, samalla kummallisella tavalla, kuin äitini. Arvatakseni se on siitä syystä, että hän on kärsinyt niin paljon. Täti Elsa jutteli minulle siitä kauheasta surusta, joka kohtasi häntä, kun hän oli nuori.
Rakkaalla äidillämme ja isällämme on myöskin ollut suuret surunsa, vaikka he pääsivät niistä tässä elämässä, ja täti Thekla pääsee surustansa vasta tulevassa mailmassa. Mutta tämä näyttää erinäisellä tavalla pyhittäneen heitä kaikkia. He kaikki ja myöskin T:ri Luther johdattavat mieleeni semmoisia ihmisiä, jotka, niinkuin puhutaan, osaavat maata tömistämällä keksiä, missä salaisia lähteitä löytyy, että muut tietävät, mistä kaivaa vettä. Suruko vaan antaa tämän lahjan, jonka avulla sydämen salaiset lähteet löydetään? Jos niin, maksaa hyvin vaivan kärsiä. Mutta pari kolme surua on sentään, joita meidän on tuskin mahdollinen kestää!
Vaan, niinkuin äitimme sanoo, Vapahtajallamme on kaikki lahjat käsissään; ja "suurin lahja" kaikista (jonka kädessä jykeimmät työkalut aikaan saavat hienointa työtä) "on rakkaus!" Ja tämä on juuri se lahja, jota jokainen meistä tarvitsee määrättömästi.
XXXVI.
Theklan kertomus.
Wittenbergissä, Tammikuun 23 p. 1546.
T:ri Luther on tänään lähtenyt Wittenbergistä syntymäkaupunkiinsa Eislebeniin ratkaisemaan Mansfeldin kreivien riitaa muutamista patronati-oikeuksista.
Hän oli mennessään hyvällä mielellä ja aikoo palata kolmen neljän päivän perästä. Hänen kolme poikaansa, Johan, Martin ja Paulus seurasivat häntä. Rouva Luther on levoton ja alakuloinen hänen lähtönsä tähden, mutta toivoaksemme ilman erinäistä syytä, vaikka Tohtori nykyisin usein on ollut heikko ja kipeä.
Se unteliaisuus ja hiljaisuus, joka aina havaitaan Wittenbergissä, kun hän on poissa, on epäilemättä suurennut tämän talvisen ilman ja niitten sadetten ja myrskyjen kautta, jotka ovat paisuttaneet kaikki joet tulvilleen. Hän on todella meidän pikkuisen mailmamme isä ja kuningas; ja kun hän on meidän luonamme, näyttää koko Saksa ja mailma likemmältä meitä hänen lavean järkensä ja hänen sydämensä tähden, joka väreilee jokaisesta puutteesta ja surusta koko mailmassa.
Rouva Luther on tänään kertonut minulle, että T:ri Luther sanoi, ennenkuin hän lähti, että "hän laskeuisi ilolla kuolinvuoteellensa, jos vaan ensin saisi nähdä rakkaat Mansfeldin herransa sopineina." Hän jutteli myöskin, että hän juuri on päättänyt Genesin kommentarinsa, joita hän on kirjoittanut näinä viime kymmenenä vuotena, näillä sanoilla:
"Minä olen heikko enkä jaksa tehdä mitään enää. Rukoilkaat Jumalaa, että Hän suo minulle levollisen ja autuaallisen kuoleman."
Hän arvelee, että T:ri Luther viime aikoina on tavallista enemmän ajatellut kuolemaa, ja pelkää, että hänellä on joku sisällinen aavistus elikkä tunto pikaisesta lähdöstä.
Kuinka kauan hän on puhunut kuolemasta, niinkuin jostain toivottavasta asiasta! Kuitenkin surettaa se aina sydäntämme, kun kuulemme hänen puhuvan niin. Kun hän puhuu Tulemuksesta, niinkuin se olisi kaiken pahan loppu ja Jumalan valtakunnan alku, voimme hyvin kuunnella, mutta ei, kun hän puhuu siitä Tulemuksesta, joka olisi kaiken pahan loppu hänelle, vaan kaikkein surujen alku meille.
Nyt on rouva Luther kuitenkin saanut vähän lohdutusta hänen kirjeistänsä, jotka ovat iloisemmat, kuin ne, jotka hän viime vuonna sai Tohtorin poissa ollessa. Silloin hän neuvoi rouvaansa myymään kaikki heidän Wittenbergin omaisuutensa ja muuttamaan kartanoonsa Zulsdorf'iin, että hän tietäisi hänen kunnialla pääsneen Wittenbergistä — tuosta "itsekkäisyyden ja hekuman pesästä" — ennenkuin hän kuoli.
Hänen ensimäinen kirjeensä siitä, kuin hän tällä kertaa jätti
Wittenbergin, on kirjoitettu näin:
"Hyvälle ja rakkaalle Käthe Lutherin'alle Wittenbergiin. Armoa ja rauhaa Herrassa."
"Kallis Käthe! Tänään kello puolivälissä yhdeksän tulimme Halleen, vaikk'emme vielä ole pääsneet Eislebeniin, sillä suuri anabaptisti lähetti meitä vastaan vedentulvan ja isoja jää-möhkäleitä, jotka peittivät maan ja uhkasivat kastaa meidät kaikki uudestaan. Emmekä myöskään voineet palata Muldan vuoksi. Sentähden pysymme levollisesti täällä Hallessa molempien jokien välissä. Ei sen vuoksi, että meitä haluttaisi juoda vettä, vaan me lohdutamme itseämme hyvällä Torgau'in oluella ja Rheinin viinillä siinä tapauksessa, että Saale rupeisi raivoamaan jälleen. Me, näet, ja palveliamme ja lauttamiehet emme tahdo kiusata Jumalaa ja rohjeta vesille; sillä perkele riehuu meitä vastaan ja asuu virroissa; parempi on karttaa häntä, kuin valittaa hänen päällensä, eikä ole tarpeellista, että me joudumme paavin ja hänen joukkojensa pilkan alaiseksi. Minä en olisi uskonut, että Saale näin yltyisi ja hyökkäisi maantien ja kaikkien yli. Ei muuta tällä kertaa; vaan rukoelkaat meidän puolestamme ja olkaat hurskaat. Luullakseni olisit sinä, jos olisit ollut täällä, neuvonut meitä tekemään juuri, mitä me olemme tehneet. Jotta kerran olisimme noudattaneet sinun neuvoasi. Täten jätän sinut Jumalan haltuun. Amen. Hallessa St. Paavalin kääntymyksen päivänä.
Martinus Luther."
Hän on saanut neljä muuta kirjettä. Yksi niistä oli Helmikuun toiselta päivältä ja kuuluu näin:
"Sydämellisesti rakastetulle puolisolleni Katarina Lutherin'alle, Zulsdorf'in Tohtorinnalle, Säumarktin omistajalle ja mikä virka hänellä muutoin lienee, armoa ja rauhaa Kristuksessa; ja vanha, köyhä (ja, niinkuin minä tiedän, voimaton) rakkauteni sinulle!"
"Kallis Käthe — minä kävin kovin heikoksi matkalla likellä Eislebeniä syntieni vuoksi; vaikka, jos sinä olisit ollut siellä, olisit sanonut, että se oli Juutalaisten syntien vuoksi. Sillä lähellä Eislebeniä kuljimme kylän kantta, jossa asuu paljon Juutalaisia; ja se on totta, että kun ajoimme sen halki, puhalsi kylmä tuuli barettini (tohtorin-hatun) ja pääni läpi, niinkuin se olisi tahtonut muuttaa aivoni jääksi."
"Sinun poikasi lähtivät Mansfeldista eilen, koska Hans von Jene niin hartaasti pyysi heitä mukaansa. Minä en tiedä, mitä he tekevät. Jos olisi pakkanen, saisivat he auttaa minua vilua näkemään. Koska kuitenkin on lämmin taas, tehkööt taikka kärsikööt he mitä tahansa. Täten minä jätän sinut ja koko huoneeni Jumalan haltuun; sano terveisiä kaikille ystäville. Vigilia purificationis."
Ja taas:
"Syvästi oppineelle rouva Katarina Lutherin'alle, armolliselle puolisolleni Wittenbergissä, armoa ja rauhaa."
"Kallis Käthe — täällä me istumme ja annamme vaivata itseämme, ja olisimme mielellään poissa; mutta se ei käyne laatuun, luullakseni, ennenkuin viikon perästä. Tee hyvin ja sano mestari Filipille, että hän oikaiskoon selityksensä; sillä hän ei ole vielä oikein ymmärtänyt, miksi Herra nimitti rikkautta orjantappuroiksi. Täällä on se koulu, jossa sen saa oppia" (i.e. Mansfeldein omaisuuden-riidat). "Mutta mieleeni johtuu, että Pyhässä Raamatussa orjantappurat aina uhataan polttaa tulella, sentähden minulla on vaan enemmän kärsivällisyyttä, ja minä toivon Jumalan avulla saavani nämät kaikki hyvään päätökseen. Minusta on, niinkuin perkele nauraisi meitä; mutta Jumala nauraa häntä häpeään! Amen. Rukoile meidän puolestamme. Sanansaattaja hätii. St. Dorothean päivänä.
L. (sinun vanha rakastajasi.)"
T:ri Luther näyttää omalla, yksinkertaisella, sydämellisellä tavallansa iloitsevan vanhasta kodistaan. Aateliset ja porvarit vastaan-ottavat häntä erittäin ystävällisesti.
Kolmas kirje, jonka rouva Luther on saanut, on täynnä leikillisiä, helliä vastauksia hänen huoliinsa Tohtorin suhteen.
"Rakkaalle puolisolleni Katarina Lutherin'alle, Tohtorinnalle ja itsensäkiusaajalle Wittenbergissä, armolliselle rouvalleni, armoa ja rauhaa Herrassa."
"Lue sinä, rakas Kätheni, Johanneksen evankeliumi ja pikku Katekismus, ja sinä olet kohta sanova: 'kaikki, mitä kirjassa seisoo, on minusta sanottu.' Sillä sinä sälytät päällesi Jumalasi huolet, niinkuin ei olisi kaikkivaltias ja voisi luoda kymmentä Tohtori Martin'ia, jos tämä yksi vanha Tohtori Martin hukkuisi Saaleen. Jätä minut rauhaan huolinesi! Minulla on parempi vartia, kuin sinä ja kaikki enkelit. Se on Hän, joka makasi seimessä ja armasteltiin neidon rinnalla; mutta joka myöskin nyt istuu Jumalan Kaikkivaltiaan Isän oikealla kädellä. Ole siis levollinen."
Ja taas:
"Pyhälle, levottomalle rouvalle Katarina Lutherin'alle, Zulsdorf'in Tohtorinnalle Wittenbergissä, armolliselle, rakkaalle vaimolleni, armoa ja rauhaa Kristuksessa."
"Kaikkein pyhin rouva Tohtorinna — me kiitämme teidän armoanne ystävällisesti teidän suuresta tuskastanne ja huolestanne meidän tähtemme, joka esti teitä nukkumasta; sillä siitä saakka, kuin te olitte niin levoton meidän puolestamme, on tulipalo lähellä huoneeni ovea ravintolassa likipitäin tehnyt lopun meistä; ja eilen (epäilemättä teidän huolenpitonne kautta) oli kivi vähällä pudota suorastaan päällemme ja rusentaa meidät, niinkuin hiiren ritaan. Sillä yksityisessä huoneessamme on kolmatta päivää kalkki ja muurisavi halkeillut katossa, siksi kuin lähetimme työmiehiä noutamaan, jotka vaan kahdella sormella koskivat kiveen, kun se jo putosi. Se oli yhtä suuri, kuin pitkä pään-alainen, kahta kämmentä leveä. Näistä kaikista olisimme saaneet kiittää teidän levottomuuttanne, jolleivät kalliit, pyhät enkelit myöskin olisi vartioinneet meitä! Minä rupeen pelkäämään, että, jollei levottomuutenne herkeä, maa vielä nielaisee meidät ja kaikki elementit vainoavat meitä. Opetatko sinä todella Katekismusta ja Uskontunnustusta? Rukoile siis ja jätä murheet Jumalalle, niinkuin luvattu on. 'Heitä huolesi Herran haltuun, Hän auttaa sinua.'"
"Me tahtoisimme nyt mielellään päästä vapaaksi ja matkustaa kotiinpäin, jos Jumala niin soisi. Amen. Amen. Scholastican päivänä. Teidän pyhyytenne nöyrä palvelia.
Martin Luther."
Helmikuun 17 p.
Hyviä uutisia meille kaikille Wittenbergissä! Rouva Luther on saanut Tohtorilta kirjeen, joka oli kirjoitettu Helmikuun 14 päivänä ja ilmoitti hänen pikaisen takaisin tulonsa.
"Rakkaalle, kalliille vaimolleni Katarina Lutherin von Boralle
Wittenbergiin.
"Armoa ja rauhaa Herrassa, rakas Käthe! Tällä viikkoa toivomme, Jumala suo, pääsevämme kotiin jälleen. Jumala on osoittanut meille suurta armoa; sillä kreivit ovat välimiesten kautta sopineet kaikista, paitsi parista kolmesta asiasta — joista yksi on se, että kreivi Gebhard ja kreivi Albrecht taas rupeisivat veljiksi, jota minä aion toimittaa tänään. Minä kutsun heidät luokseni vieraiksi, että he puhutelkoot toisiansa, sillä tähän saakka he ovat olleet niinkuin mykät keskenänsä ja katkeroittaneet toisiansa ankarilla kirjeillä."
"Nuoret miehet ovat kaikki mainion hyvällä tuulella, tekevät huviretkiä re'illä ja narrinkulkusilla — nuoret naiset samoin ikään — ja hauskuttelevat yhdessä; ja heidän parissaan on myöskin kreivi Gebhard'in poika. Jotta meidän täytyy ymmärtää, että Jumala on 'exauditor precum' (rukousten kuulia).
"Minä lähetän sinulle vähäisen metsänriistaa, jota kreivinna Albrecht on lahjoittanut minulle. Hän iloitsee sydämellisesti sovinnosta. Sinun poikasi ovat vielä Mansfeldissa. Jakob Luther pitää hyvää huolta heistä. Meitä syötetään ja juotetaan täällä niinkuin aatelismiehiä, ja meitä palvellaan hyvästi — jopa liiankin hyvästi — että me helposti unhotamme teidät Wittenbergissä. Minulla ei ole mitään kipuja."
"Tämän sinä saat näyttää mestari Filipille, Tohtori Pomer'ille ja Tohtori Creuzer'ille. Tänne on tullut semmoinen huhu, että Tohtori Martin on 'siepattu pois' (i.e. perkeleen kautta), niinkuin on tapa sanoa Magdeburgissa ja Leipzigissä. Semmoisia valheita nämät maamoukat kiertävät kokoon, jotka eivät näe kauemmaksi, kuin nenä on pitkä. Muutamat kertovat, että keisari on kolmekymmentä peninkulmaa tästä Soest'in luona Westfalissa; toiset, että Franskalainen on joutunut vangiksi, niinkuin myöskin maakreivi. Mutta me veisatkaamme ja sanokaamme, että odotamme, mitä Jumala Herramme tekee. — Eislebenissä Valentinin pyhänä.
M. Luther, D."
Näin sovitustyö on tehty, ja T:ri Luther palajaa tällä viikkoa luoksemme — kauaksi aikaa, toivomme, nauttimaan meidän parissamme rauhantekiän autuutta.
XXXVII.
Fritzin kertomus.
Eislebenissä 1546.
Täällä Eislebenissä on ollut oikea juhlapäivä. Se lapsi, joka kuusikymmentäkolme vuotta takaperin syntyi täällä Johan Lutherille, vuorimiehelle, palajaa nyt keisarikunnan suurimpana miehenä ratkaisemaan erästä Mansfeldin kreivien perhe-riitaa.
Kun Eva ja minä halvan, onnellisen kotimme ovesta katselimme häntä, kun hän astui kaupunkiin, lausui Eva:
"Joka tahtoo olla paras joukossanne, hän olkoon teidän palvelianne."
Nämät kymmenen viimeistä työn vuotta ovat kuitenkin tehneet hänet kovasti vanhaksi!
Minun täytyi itsekseni myöntää, että hän oli vanhentunut. Kärsimisen jälkiä näkyy hänen miehekkäissä kasvoissaan, ja hänen vartalonsa ja astuntansa osoittaa jommoistakin heikkoutta.
"Miks'eivät", sanoin minä Evalle, "Elsa taikka Thekla kertoneet tätä meille? Hän on todellakin paljon heikompi."
"He ovat aina hänen parissaan", hän vastasi; "emmekä me koskaan näe, mitä aika tekee, rakkaani, vaan ainoastaan, mitä se on tehnyt."
Minä rupesin ajattelemaan hänen sanojansa. Oliko mahdollista, että mekin näin muutuimme, vaikka emme huomanneet sitä?
Kun Tohtori Luther ja väkijoukko oli kulkenut ohitse, palasimme sisään, ja Eva rupesi jälleen ompelemaan, sillä välin kuin minä jatkoin saarnani lukemista; mutta salaisesti nostin minä silmäni kirjastani ja katselin häntä. Jos aika todella oli samalla tapaa muuttanut tämän rakkaan olennon, olihan parempi, että minä tiesin sen, jotta voisin paremmin arvata niitä kalliita päiviä, joita se niin viekkaasti paraikaa varasti minulta.
Vaikka kyllä tarkasti katselin, huomasin tuskin mitään vanhuuden taikka kärsimisen jälkiä hänen kasvoissaan taikka vartalossaan. Tyven otsa oli yhtä valkoinen ja tyven, kuin ennenkin. Kultaisessa tukassa, joka oli sileäksi kammattuna ja palmikoittuna valkoisen emännän-lakin alla, ei ollut enemmän harmaita hiuksia, kuin Agnesimmekaan, joka hääri edestakaisin talvisessa päivänpaisteessa ja toimitti talon-askareita sivuhuoneessa. Hänen poskensa oli täysinäinen, vaikka kenties sen pyöreys oli hiukan muuttunut; ja kun hän katsahti ylös ja kohtasi minun silmäni, enkö minä nähnyt juuri samaa onnellista, lapsenkaltaista hymyä, kuin ennen, joka näytti tulvaavan hänen sydämensä runsaasta auringonvalosta?
"Ei!" minä sanoin; "Eva, kiitos Jumalan, minä en ole pettynyt! Aika ei ole vielä ryöstänyt sinulta mitään."
"Mutta muista, kuinka hyvässä suojassa minä olen ollut", hän sanoi. "Kuinka pilvetön ja levollinen minun elämäni on ollut. Minä en ole taistellut mitään myrskyä vastaan, paitsi tämmöisen kodin ja tämmöisen rakkauden satamassa. Mutta T:ri Luther on ollut niin kauan ensimäinen ja korkein, jonka rintaa vastaan jokainen myrsky on paiskannut ensi kiivautensa."
Juuri samalla tuli Heintz'imme sisään.
"Isäsi koettaa näyttää todeksi, etten minä käy vanhaksi", Eva arveli.
"Kuka sitä äidistämme sanoi?" kysyi Heinz, kääntyen pikaisesti Agnesin puoleen.
"Ei kukaan", minä vastasin; "mutta minä hämmästyin, kuu näin, kuinka muuttunut T:ri Luther oli, ja minä rupesin pelkäämään, mitkä muutokset lienevät huomaamatta tapahtuneet omassa kodissamme."
"Onko T:ri Luther paljon muuttunut?" kysyi Heinz. "Minä en luullakseni milloinkaan nähnyt jalompia kasvoja, niin uskaliaita ja vilpittömiä, eikä semmoista terävää katsetta, kuin hänen mustissa silmissään. Hän olisi sopinut keisarin suurimmaksi kenraaliksi — hän näyttää niin sotavanhuksen kaltaiselta."
"Eikö hän siis ole sotavanhus, Heinz?" arveli Eva. "Eikö hän ole taistellut monta vuotta kaikkia taisteloita meidän sijastamme? Mitä sinä, Agnes, hänestä pidät?"
"Minä muistan parhaiten sen katseen, jonka hän loi isääni ja sinuun", hän vastasi. "Hänen kasvonsa näyttivät niin lempeiltä; minä ajattelin, kuinka onnelliseksi hän tekee kotinsa."
Tänä iltana me tietysti, Eva ja minä, johdatimme mieleemme menneitä tapahtumia. Ja kuinka suuri osa niistä on yhteydessä T:ri Lutherin kanssa! Jo se että kallis kotimme ollenkaan on olemassa, on Jumalan kautta hänen työnsä. Ja enemmän kuin se: sydämemme vapaus ja rauha tuli meille etupäässä ja ensiksi hänen kauttansa. Kun näin hänen kasvonsa jälleen, palasi koko entisyys eteeni, ikäänkuin se olisi yht'äkkiä peilistä heijastunut minua kohden. Ne ajat, jolloin hän lauloi täti Ursula Cottan ovella Eisenachissa — kun se ääni, joka sittemmin liikutti koko kristikuntaa syvimpiä pohjia myöten, lauloi ylistyslauluja leipäpalasen tähden. Sitten kuinka hän vähitellen pääsi köyhyyden ulkonaisista koetuksista isänsä menestyksen ja anteliaisuuden kautta — kuinka loistavat näkö-alat aukenivat hänelle yliopistossa — kuinka hän yhtäkkiä, vaikka tarkoin mietittyään, luopui kaikista näistä maallisista tuumista — kuinka hän astui alas mustiin ja katkeroihin vesiin, jossa hän taisteli vuosisatansa taistelon ja melkein uppoamallansa löysi sen käden, joka pelasti hänet, ja saavutti rannan jälleen oikealla puolella; eikä yksin, vaan yhä tuettuna siltä kädeltä, joka puollusti häntä ja jonka hän on tehnyt tunnetuksi tuhansille sydämille.
Sitten minä olin näkevinäni, kuinka hän seisoi keisarin edessä Wormsissa sinä hetkenä, jolloin ihmiset eivät tietäneet, kumpaa enemmän ihmetellä, hänen lempeyttänsä vai hänen uskallustansa — sinä hetkenä, jota ihmiset luulivat hänen taistelon hetkeksensä, mutta joka todenteolla oli hänen triumfin hetkensä, koska oikea taistelo jo oli taisteltu ja oikea voitto voitettu.
Ja nyt oli taas kaksikymmentä vuotta kulunut; hän on Saksan kielelle kääntänyt Pyhän Raamatun, jota nyt tutkitaan lukemattomissa kodoissa; kodoissa, joita hän on pyhittänyt (ja monessa paikassa luonut) oppinsa vaikutuksella.
"Mitä oikeastaan", Eva arveli, "on hänen opetuksensa ja työnsä kautta saavutettu?"
"Vanhan opin ja paavinvallan ies on särjetty", minä vastasin. "Evankeliumia saarnataan Englannissa ja suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä koko Saksassa. Tanskassa on evankelinen pappi kruunannut kuningas Kristian kolmannen. Alankomaissa ja muualla ovat miehet ja naiset kärsineet martyrinkuoleman uskonsa tähden, niinkuin ensi vuosisatoina. Franskassa ja Schweitzissä ovat kymmenet tuhannet tunnustaneet evankelista totuutta, vaikkei T:ri Lutherin opin muodossa eikä hänen oman saarnansa johdosta."
"Nämät ovat suuret seuraukset", Eva lausui; "mutta ne ovat ulkonaisia — emme ainakaan voi nähdä muuta, kuin niitten ulkopuolen. Mitkä hedelmät ovat täällä Eislebenissä, tässä pikkuisessa mailmassa meidän ympärillämme, jonka sisällisistä oloista meillä on jonkunlainen tieto?"
"Kultainen aikakausi ei totta puhuen vielä ole tullut", minä sanoin; "taikka Mansfeldin kreivit eivät suinkaan riitelisi patronati-oikeuksista ja tarvitsisi T:ri Lutheria sovittajaksi. Eikä T:ri Lutherin olisi pakko niin lakkaamatta varoittaa rikkaita ahneudesta ja kehoittaa heitä luopumaan siitä itsekkäisyydestä, joka tuhlasi tuhansia florineja anetten ostamiseen, mutta ei malta panna muutamia kreuzereitä Jumalan armon iloisen sanoman levittämiseen. Jos ahneus on epäjumalan palvelus, on varsin selvä, että uskonpuhdistus on monen suhteen ainoastaan muuttanut epäjumalan."
"Niin", vastasi Eva; "se on todesti jo voitto, että epäjumala on siirretty kirkosta torille, että sitä nimitetään ylenkatsotulla eikä pyhällä nimellä, ja että se on puettu mihin asuun hyvänsä, paitsi pyhään."
Niin me tulimme siihen päätökseen, että uskonpuhdistus oli tehnyt meille, mitä auringon-nousu tekee. Se oli herättänyt eloon ja kypsyttänyt todellisia taivaan hedelmiä monessa paikassa, sekä paljastanut pahojen ja vahingollisten asiain valhemuodon. Mailma, liha ja perkele pysyvät muuttamatta; mutta siinä on jo paljon, kun on oppinut, ettei mailma ole mikään määrätty paikkakunta ulkopuolella luostaria, vaan semmoinen ilman-ala, jota meidän tulee varoa, koska se on kaikkialla meidän ympärillämme; että liha ei ole rakkaus sukulaisiin taikka luontoon, vaan meihin itseen näissä, ja että perkeleen tulisin nuoli on epäluottamus Jumalaan. Kuinka äärettömän paljon T:ri Luther on tehnyt meitä itseä ja omaisiamme varten; ja jos meitä ja omaisiamme varten, kuinka paljon on hän tehnyt lukemattomia muita sydämiä ja kotoja varten, joita emme tunne!
Maanantaina, Helmikuun 15 p. 1546.
T:ri Luther jakoi eilen Herran Ehtoollisen ja saarnasi. Siitä on ollut suuri apu, että hän on oleskellut meidän joukossamme. Neljä kertaa hän on saarnannut, vieläpä, niinkuin meistä tuntuu, yhtä pontevasti ja hartaasti, kuin koskaan ennen. Tänään oli kuitenkin jotakin erittäin syvää ja juhlallista hänen sanoissaan. Teksti oli Mattheuksen X:nnestä: "Älkäät sentähden heitä peljätkö; sillä ei ole mitään peitetty, joka ei ilmiin tule, eikä salattu, joka ei tule tiettäväksi. Jota minä teille pimeissä sanon, sitä sanokaat valkeudessa; ja mitä korvissanne kuulette, sitä saarnatkaat kattoin päällä. Älkäätkä peljätkö niitä, jotka ruumiin tappavat, vaan ei voi sielua tappaa; mutta peljätkäät enemmin sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa. Eikö kaksi varpuista yhteen ropoon myydä? Eikä heistä yksi putoo maan päälle ilman isätänne. Niin ovat kaikki päänne hiuksetkin luetut". Epäilemättä hän tunsi itsensä heikommaksi, kuin hän näytti, sillä hän päätti sanoilla:
"Tätä ja paljon enemmän sopii sanoa tämän paikan johdosta, mutta minä olen liian heikko, ja tähän me nyt päätämme."
Eva näytti hyvin totiselta koko loppupuolen päivää; ja kun tänä aamuna palasin koulusta, tuli hän minua vastaan ovessa tuskastuneella muodolla ja sanoi:
"Onko Tohtori parempi?"
"Minä en ole kuullutkaan, että hän on kipeä", vastasin minä. "Hän oli tänä päivänä taas kreivien riitaa sovittamassa."
"Minun on mahdoton saada noita sanoja mielestäni", Eva jatkoi; "ne vaivaavat minua — 'tähän me nyt päätämme'. Minä ajattelen lakkaamatta, miltä tuntuisi, jos emme saisi koskaan enää kuulla tuota uskollista ääntä jälleen."
"Sinä olet alakuloinen, armaani", minä sanoin, "kun ajattelet, että T:ri Luther jättää meidät tällä viikkoa. Mutta me lähdemme ennen pitkää vähäksi aikaa Wittenbergiin ja kuulemme hänet jälleen siellä."
"Jos niin on Jumalan tahto!" sanoi hän totisesti. "Mitä Jumala on antanut meille hänen kauttansa, sitä ei meiltä koskaan riistetä."
Minä olen kuitenkin monta kertaa tänään kysynyt uudestaan T:ri Lutherista, mutta ei näytä olevan mitään syytä levottomuuteen. Hän palasi kello kahdeksan Suuresta Salista, jossa keskustelut ja atriat pidetään; ja tänä iltana, niinkuin usein ennen hänen täällä ollessaan, kuuli T:ri Jonas hänen ääneen rukoilevan huoneensa akkunan vieressä.
Tuorstaina Helmikuun 18 p.
Pahin asia — kaikkein pahin — on tapahtunut! Uskollinen ääni on todella ijäksi vaiennut meiltä täällä maan päällä.
Täällä, jossa hänen elämänsä alkoi, täällä se myöskin päättyi. Hän, joka kuusikymmentä-kolme vuotta takaperin makasi täällä pikkuisena, avuttomana lapsena, makaa täällä taas hengettömänä ruumiina. Se ei ole kuitenkaan näitten kuudenkymmenen-kolmen vuoden, vaan näitten kolmen viimeisen päivän vuoksi, kuin me tunnemme vastakohdan katkeruuden. Kolme päivää takaperin oli hän meidän parissamme neuvon-antajana, opettajana, Jumalan sanansaattajana, vaan nyt tuo sydän, joka oli niin avoin, niin hellä ottamaan osaa suruihin ja niin voimakas kantamaan kokonaisen kansan taakkaa, on tauonnut sykkimästä.
Eilen huomattiin, että hän oli heikko ja kipeä. Anhaltin prinssit ja kreivi Albert Mansfeld, ynnä T:ri Jonas ja hänen muut ystävänsä käskivät hänen levätä omassa huoneessansa tänä aamuna. Ei ollut mikään helppo asia saada häntä säästämään itseänsä, eikä hän luultavasti olisi silloin taipunut, jollei hän olisi tietänyt, että sovitustyö oli täytetty, paitsi muutamissa pikku seikoissa. Melkoisen osan aamupäivästä hän sentähden lepäsi nahkaisella sohvalla huoneessansa, välisti nousten taudin levottomuudesta ja kävellen edestakaisin taikka seisoen akkunan luona ja rukoillen, että T:ri Jonas ja Coelius, jotka olivat toisessa paikassa huoneessa, kuulivat. Hän söi kuitenkin päivällistä Suuressa Salissa niitten seurassa, jotka olivat koossa siellä. Aterioidessaan hän sanoi jollekulle, joka istui likellä häntä: "jos minä todella voin sovittaa syntymäseutuni hallitsiat keskenänsä ja sitten Jumalan avulla päätän matkani takaisin Wittenbergiin, menisin minä kotiin ja panisin maata hautaani ja antaisin matojen syödä ruumiini."
Hän ei ollut niitä, jotka veltosti huokailevat unta ennen yön tultua; ja me tiedämme nyt varsin hyvin, kuinka syvä se ruumiillisen väsymyksen ja heikkouden tunto oli, josta tämä halu lähti. Sydämen ja mielen jännitys ja lakkaamaton työ — jokapäiväisen, koneentapaisen palkkalaisen reutoaminen ja suurimman ajattelian terävä, alinomainen miettiminen — tämmöinen työnteko, yhtä ankara, kuin raastavan orjan, ja yhtä väsymätön, kuin kaikki hänen toimensa olisivat olleet hänen ilonsa, raukaisi hänen tukevaa talonpoikais-luontoansa kolmannella seitsemättä yhtä paljon, kuin useimpien muitten ihmisten yhdeksännellä kymmenellä, ja hän ikävöitsi lepoa.
Jälkeen päivällisen valitti hän, että hänen rintaansa ahdisti, ja käski heidän hieroa sitä lämpimillä rievuilla. Tämä lievitti vähän; ja hän meni taas illastamaan ystäviensä kanssa Suureen Saliin. Pöydässä hän puhui paljon ijankaikkisuudesta ja sanoi luulevansa, että hänen oma kuolemansa oli lähellä; kuitenkin oli hänen puheensa sekä hupaista että välisti iloistakin, vaikka se etupäässä koski tulevaan mailmaan. Joku hänen vieressään kysyi, tuntenevatko pyhät vainajat toinen toistansa taivaassa. Hän sanoi: kyllä; hän uskoi, että he tuntevat.
Kun hän nousi illallispöydästä, meni hän huoneesensa.
Yöllä — viime yönä — istuivat hänen molemmat poikansa Paulus ja Martin, toinen kolmen, ja toinen neljäntoista vuoden vanha, ja valvoivat hänen luonansa, ynnä Jonas Justus, jonka iloihin ja suruihin T:ri Luther oli ottanut osaa niin monta vuotta. Coelius ja Aurifaber olivat myöskin siellä. Hän tunsi taas tuskaa rinnassaan, ja he koettivat jälleen hieroa häntä lämpimillä rievuilla. Kreivi Albert ja kreivinna tulivat kahden lääkärin kanssa ja toivat hänelle kaapeita yksisarvisen hampaasta, joka pidettiin erinomaisena lääkkeenä. Hän otti niitä, ja nukkui kello kymmeneen saakka. Silloin hän heräsi ja koetti taas kävellä vähäisen huoneessa; mutta hän ei jaksanut, vaan palasi vuoteesensa. Tuosta hän nukkui taas kello yhteen. Näinä kahtena taikka kolmena tuntina, joina hän nukkui, valvoivat hänen isäntänsä Albrecht, tämän puoliso, Ambrosius, Jonas ja Lutherin pojat ääneti hänen vieressään ja pitivät hiljalleen valkeata vireillä. Kaikki riippui siitä, kuinka kauan hän nukkui ja missä tilassa hän herätessään oli.
Ensimäiset sanat, jotka hän puhui, panivat heidän sydämensä värisemään pelosta.
Hän valitti vilua ja käski heidän lisätä puita pesään. Voi! se vilu hiipi hänen ylitsensä, jota ei mikään ihmisvoima pystynyt poistamaan.
T:ri Jonas kysyi häneltä, tunsiko hän itsensä kyllä heikoksi.
"Oi", hän vastasi, "kuinka minulla on kovat vaivat! Rakas Jonakseni, minä luulen, että kuolen täällä Eislebenissä, jossa minä synnyin ja kastettiin."
Hänen muut ystävänsä herätettiin ja tuotiin hänen vuoteensa luo.
Jonas arveli, että hiki hänen otsassaan oli hyvä merkki, mutta T:ri
Luther vastasi:
"Se on kuoleman kylmä hiki. Minun täytyy jättää sieluni Jumalan haltuun, sillä tautini kiihtyy."
Nyt hän rukoili hartaasti, sanoen:
"Taivaallinen Isä! ijankaikkinen ja armollinen Jumala! Sinä olet ilmestyttänyt minulle kalliin Poikasi, Jesuksen Kristuksen Herramme. Häntä minä olen opettanut; Häntä minä olen kokenut; Häntä minä olen tunnustanut; Häntä minä rakastan ja palvelen rakkaana Vapahtajanani, Uhrinani ja Lunastajanani — Häntä, jota jumalattomat vainoavat, pilkkaavat ja soimaavat. Voi taivaallinen Isä, vaikka minun täytyy jättää ruumiini ja joutua pois tästä elämästä, tiedän minä, että saan olla Hänen kanssaan ijäti. Ota minun sielu raukkani luoksesi!"
Jälestäpäin hän otti vähäisen lääkkeitä, ja ilmoittaen ystävillensä, että hän oli kuolemallaan, sanoi kolme kertaa:
"Isä, Sinun käsiis minä annan henkeni. Sinä olet lunastanut minut, Sinä uskollinen Jumala. Totisesti niin on Jumala mailmaa rakastanut!"
Sitten hän makasi aivan ääneti ja liikkumatta. Ne, jotka seisoivat hänen ympärillänsä, koettivat herättää häntä ja alkoivat hieroa hänen rintaansa ja jäseniänsä, ja puhutella häntä, mutta hän ei vastannut. Nyt Jonas ja Coelius niitten monien lohdutukseksi, jotka olivat vastaan-ottaneet totuuden hänen huuliltaan, puhuivat ääneen ja sanoivat:
"Arvoisa isä, kuoletteko te uskossa Kristukseen ja siihen oppiin, jota aina olette saarnanneet?"
Hän vastasi selvästi ja iloisesti: "kuolen!"
Tämä oli hänen viimeinen sanansa täällä maan päällä. Sitten kääntyi hän oikealle puolellensa ja näytti vaipuvan levolliseen uneen, jota kesti neljänneksen tuntia. Kerran vielä heräsi toivo hänen lastensa ja ystäviensä sydämessä; mutta lääkäri ilmoitti heille, ettei se ollut mikään hyvä merkki.
He pitivät kynttilää likellä hänen kasvojansa; kuoleman kalveus levisi paraikaa niitten yli, ja hänen kätensä ja jalkansa kävivät kylmäksi.
Hän huokasi taas hiljalleen, pani kätensä ristiin rinnallensa ja antoi
Jumalalle henkensä ilman mitään kamppausta.
Tämä tapahtui kello neljä aamulla Helmikuun 18 päivänä.
Ja huoneessa vastapäätä sitä kirkkoa, jossa hän kastettiin ja vastaan-otti ristin-merkin Kristuksen sotaa varten, lepää nyt Luther taistelo päätettynä, aseet riisuttuna, voitto saavutettuna — rauhassa sen lipun alla, jota hän niin jalosti on kantanut. Samassa paikassa, jossa hänen silmänsä aukenivat maalliseen elämään, on hänen sielunsa herännyt taivaalliseen elämään. Usein hänen oli tapa puhua kuolemasta, niinkuin kristityn todellisesta synnystä, ja tästä elämästä, niinkuin vaan kasvamisesta kotelossa, jossa henki elää, siksi kuin se kehkiää, katkaisee kuoren, luo pois verhonsa, pyrkii eloon, levittää siipensä ja lentää ylös Jumalan luo.
Evasta ja minusta se näytti kummalliselta, salaiselta sinetiltä, joka painettiin hänen uskoonsa, että hänen syntymäpaikkansa ja kuolemapaikkansa — se näkymö, jossa hän syntyi maata ja taivasta varten — oli sama.
Me voimme vaan kesken herkeämättömiä kyyneleitä kertoa ne sanat, jotka usein olivat hänen huulillansa: "oi kuolema! katkera niille, jotka jätät elämään!" ja "älä pelkää, _Jumala elää vielä."