Ei mikään kumma, että Fritz unhottaa hämärän hetken. Mutta se on omituista, ettei hän ole kertaakaan kysynyt aikakirjaamme. Tästä olen kuitenkin iloinen, sillä minä en tahtoisi milläkään muotoa näyttää hänelle kertomusta vastuksistamme.
Onkohan mahdollista, että minä kadehdin pikku Evaa — rakasta, pikkuista, lempeää, turvatonta Evaa? Minua ilahuttaisi, jos koko mailma rakastaisi Fritziä. Kuitenkin tuntui varsin onnelliselta, kun olin hänen ainoa ystävänsä; ja miksi vähäinen vieras lapsi varasti minulta kalliit hämärän-hetkeni?
No niin, minä luulen, että täti Agnes oli oikeassa: minä tein Fritzistä epäjumalan, Jumala suuttui, ja minua rangaistaan. Tosin pyhimykset näyttävät tunteneen jonkunlaista hurskasta huvitusta, kun heitä rangaistiin, mutta niin ei ole minun laitani; rangaistukset eivät näytä ollenkaan parantavan minua, vaan päinvastoin pahentavan — joka on uusi todistus siitä, kuinka minun on turha koettaa päästä pyhimykseksi.
Eisenachissa, Helmikuulla.
Kun minä kirjoitin nämät viimeiset sanat enenemässä hämärässä, kaksi vahvaa kättä verkan laskettiin olkapäilleni, ja joku ääni sanoi:
"Siskoseni, miks'et voi näyttää minulle aikakirjaasi?"
Minun oli mahdoton vastata.
"Sinä olet joutunut kiinni", lisäsi sama ääni. "Luuletko, että minä en tiedä, mistä tuo guldeni tuli? Näytä minulle äitikummisi rahakukkaro."
Minä tunsin, kuinka kyynelet alkoivat tukehuttaa minua; mutta Fritz ei näyttänyt huomaavan niitä.
"Elsa", hän sanoi, "sinä saat harjoitella pikku temppujasi kaikkia muita perheen-jäseniä kohtaan, mutta minun suhteeni ne eivät menesty. Luuletko koskaan voivasi uskotella minua, että olet käynyt laihaksi siitä, että olet joka päivä elämässäsi syönyt makkaroita, kakkuja ja oivallisia juhlapäivän putinkeja? Luuletto, että tuo nälkäinen ihastus poikien silmissä tuli heidän jokapäiväisestä, tavallisesta ruo'astaan? Luuletko", hän jatkoi, ottaen minun molemmat käteni omaan käteensä, "että minä en nähnyt, kuinka siniset ja kylmät ja pakkasenpuremia täynnä ne pikkuiset kädet olivat, jotka latoivat isoja halkoja takkaan, kun tänä aamuna tulin sisään?"
Tietysti minä en voinut tehdä muuta kuin nojata päätäni hänen rintaansa ja hiljaisesti itkeä. Ei auttanut kieltää mitään. Sitten hän lisäsi nopeasti matalalla, syvällä äänellä:
"Luuletko, että minä olisin voinut olla huomaamatta äitimme vanhoja keinoja, kun hän vakuutti, ettei ruoka maittanut häntä ja ettei hän pitänyt mistään niin paljon kuin jänteistä ja luista?"
"Oi Fritz", minä nyyhkytin, "minä en voi sitä auttaa. Mitä minä teen?"
"Ainakin", hän sanoi "lupaa minulle, pikku neiti, ettet vasta tee omasta veljestäsi varsinaista vierasta ja ettet kaikenlaisilla turhilla ja petollisilla tuumilla koeta sälyttää koko perheen huolten painoa omille hartioillesi."
"Luuletto, että tämä on synti, jota minun tulee tunnustaa, Fritz?" minä kysyin; "en minä tarkoittanut mitään petollista; mutta minä erhetyn aina oikean ja väärän suhteen. Mitä minä voin tehdä?"
"Tietääkö täti Ursula tämän?" hän kysyi kiivaanpuolisesti.
"Ei, äiti ei salli, että minä kerron sitä kenellekään. Hän luulee, että he moittisivat isäämme; ja vasta on viikko kulunut siitä, kuin isä kertoi hänelle, että hän oli keksinyt uuden tavan sulattaa lyijyä, jonka kautta voi muuttaa sitä kokonaan hopeaksi. Se olisi todella kummallinen keksintö; ja hän on vakuutettu siitä, että vaaliruhtinas heti ostaisi sen, ja me saisimme arvattavasti jättää Eisenachin ja asua lähellä vaaliruhtinaan hovia. Kukaties keisarikin vaatisi, että ilmoittaisimme salaisuuden hänelle, ja silloin meidän täytyisi jättää koko maa; sillä sinä tiedät, että löytyy isoja lyijy-kaivoksia Espanjassa; ja jos kerran ihmiset voisivat tehdä hopeata lyijystä, se olisi paljoa helpompi ja turvallisempi menetys, kuin purjehtia ison valtameren poikki hankkimaan luonnollista hopeata villeiltä Indianeilta."
Fritz huokasi raskaasti.
"Entä sillä välin?" hän kysyi.
"Sillä välin?" minä vastasin, "tietysti saattaa välisti olla vähän vaikea tulla toimeen."
Hän mietti tuokion aikaa, ja sitten hän sanoi:
"Elsaseni, minä olen ajatellut yhtä tuumaa, joka luullakseni tuottaa meille muutamia guldenia, siksi kuin tuo lyijyn muuttamisen hanke on toteutettu."
"Silloin emme tietysti", sanoin minä, "kaipaa mitään, vaan jaksamme antaa niille, jotka ovat ilman. Ja voi, Fritz, kuinka hyvin me tietäisimme, millä tapaa auttaa niitä, jotka ovat köyhät. Etkö luule, että Jumala tämän vuoksi antaa meidän itse olla niin kauan köyhinä eikä näytä koskaan kuulevan rukouksiamme?"
"Olisi suloista ajatella niin, Elsa", sanoi Fritz totisesti; "mutta on kovin vaikea ymmärtää, kuinka miellyttää Jumalaa taikka kuinka menetellä, että meidän rukouksemme edes tapaavat häntä — varsinkin kun me niin usein tunnemme ja teemme, mikä väärää on."
Se ilahutti minua, kun näin, ettei Fritz epäillyt, että tuo suuri keksintö joskus onnistuisi. Hän ei kertonut minulle, mikä hänen oma tuumansa on.
Tunteeko siis Fritz'kin itsensä niin syntiseksi ja niin epätietoiseksi, kuinka hänen tulee kelvata Jumalalle? Ehkä useissa ihmisissä on sama tunne. Se on hyvin kummallista. Jospa vaan Jumala olisi katsonut hyväksi tehdä asian meille vähän selvemmäksi! Minua haluttaisi tietää kertooko se kirja, joka Evalta katosi, meille jotakin siitä!
Tämän illan perästä aita tietysti oli kokonaan poistunut minun ja Fritzin väliltä, ja me näytimme olevan paremmat ystävät kuin koskaan ennen. Meillä oli hupaisia hämärän keskusteluita sälyhuoneessa, ja minä rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Niin että täti Agnes, luullakseni, katsoisi minua entistä suuremmaksi epäjumalan palveliaksi. Mutta se on hyvin merkillistä, että epäjumalan palvelus näyttää tekevän minun niin erittäin hyvää. Minusta tuntuu kuin rakastaisin koko mailmaa paremmin sentähden, että rakastan Fritziä, ja kuin kantaisin kaikki asiat helpommin, kun saan uskoa hänelle kaikki, niin ettei minulla koskaan ole ollut niin vähän pikku syntejä tunnustettavana kuin näinä molempina viikkoina, jolloin Fritz oli kotona. Kun vaan Jumala olisi säätänyt niin, että kelpaamme hänelle sillä, että rakastamme veljiämme, sisariamme ja omaisiamme, eikä sillä, että olemme heitä rakastamatta taikka jätämme heidät ja hautaamme itsemme kylmään luostariin, niinkuin täti Agnes!
Pikku Eva sai todellakin Fritzin opettamaan itselleen Latinan kieli-oppia! Minä luulen, että hän tahtoo olla rakastetun St. Katarinansa kaltainen, joka oli hyvin oppinut. Ja hän sanoo, että kaikki pyhät kirjat, rukoukset ja virret ovat Latinan kielellä, että hänen luullaksensa se epäilemättä on se kieli, jota Jumala erittäin rakastaa. Hän kysyi minulta muutamia päiviä sitten, puhuvatko he Latinaa taivaassa.
Minä en tietysti voinut vastata. Minä sanoin hänelle, että luulin raamatun olevan alkuperäisesti kirjoitetun kahdella muulla kielellä, Kreikkalaisten ja Juutalaisten, ja että olin kuullut jonkun sanovan, että Adam ja Eva paratiisissa puhuivat Juutalaisten kieltä, jonka luulen Jumalan opettaneen heille.
Mutta minä olen ajatellut sitä jälestäpäin eikä minua kummastuttaisi, jos Eva olisi oikeassa.
Sillä, jollei Latina ole taivaan pyhimysten ja pyhien enkelien kieli, miksi Jumala tahtoisi, että papit puhuvat sitä kaikkialla ja että kansa sillä lausuu Ave'nsa ja Paternoster'insa? Me ymmärtäisimme ne kaikki paljon paremmin Saksan kielellä; mutta jos Latina on autuaitten pyhimysten ja enkelien kieli, on tämä tietysti syy, jonka vuoksi sitä näin käytetään. Vaikka me emme aina ymmärrä, he ymmärtävät, joka on suuri lohdutus. Minä arvelen, että Latinan kielen oppiminen on erittäin viisas tuuma pikku Evalta; ja kun minulla on enemmän aikaa olla jumalinen, kukaties minäkin koetan oppia.
IV.
Otteita Fredrikin aikakirjasta.
Yliopisto tuntuu jotenkin kylmältä mailmalta, kun olen käynyt rakkaassa vanhassa kodissani Eisenachissa. Mutta se koski sydämeeni, kun näin, kuinka äitimme ja Elsa tekevät työtä, ja kuinka väsyneiltä ja laihtuneilta he näyttävät. Onneksi on heillä vielä toivoa tuosta suuresta keksinnöstä enkä minä tahtoisi millään lailla ryöstää sitä heiltä. Mutta tällä välin minun täytyy heti tehdä jotakin heitä auttaakseni. Minun käy toisinaan säästää muutamia liharuokia aterioistani, jotka jaetaan meille runsaasti tässä laitoksessa, ja myydä niitä; ja minä voin joskus ansaita vähäisen sillä, että kopioitsen themoja rikkaammille ylioppilaille taikka saarnoja ja postilloja munkeille. Kirjapainon taito on tosin kyllä tehnyt tämän elatuskeinon epävarmaksi; mutta painetut kirjat ovat vielä kovin kalliit ja lisäksi peräti kookkaat, ja papit ovat usein hyvin mielissään, kun heillä on vähäisiä kopioita muutamista postillain lu'uista taikka kirkko-isäin puheista, erittäin kun ne ovat kirjoitetut vähäisellä, selvällä käsi-alalla, että heidän sopii ottaa niitä mukaansa matkoillensa kyliin. Tarjona on myöskin kirjoitustyötä lakimiehiltä, etten minä epäile voivani ansaita jotakin; ja vaikka minun lukemiseni vähäisen viivästyykin, se ei tee niin suurta haittaa. Minun ei käy suuria asioita tavottaminen, jollei niitä todella voi saavuttaa vähäisillä ja kärsivällisillä askelilla. Minun tulee tehdä työtä omaisiani varten. Nuoruuteni on pantava alttiiksi, että kykenen auttamaan heitä, olipa millä keinoilla hyvänsä. Jos se onnistuu minulta, ehkä Kristoferin taikka Polluxin on tilaisuus pyrkiä korkeammalle, kuin minä olen voinut, taikka kenties minulla elämäni keskivaiheilla ja loppupuolella on aikaa jatkaa noitten suurten klassikkojen tutkimista, jotka näyttävät tekevän ajatuksiemme alan niin avaraksi, mailman niin kunniakkaaksi ja isoksi ja elämän niin syväksi. Olisi todella sangen suloista, jos saisi antautua kirjallisuuteen ja filosofiaan, niinkuin Martin Lutherin nyt on mahdollinen. Hänen elämän-juoksunsa alkaa jalosti. Hän on tänä keväänä saavuttanut maisterin arvon ja on pitänyt luentoja Aristoteleen fysikissä ja logikissa. Hän osaa erittäin tehdä himmeitä asioita selkeiksi, ja vanhoja asioita tuoreiksi. Hänen luennoissansa on väkeä niin paljon kuin mahtuu. Hän lukee myöskin lakia, että hän pystyisi hakemaan jotakin valtion virkaa. Hänen vanhempansa (isän kirjeistä päättäen) näyttävät yhdistävän häneen kaikki toiveensa; ja sama on melkein laita täällä yliopistossa. Suuria toivotaan hänestä; näyttää todesti tuskin yhtäkään elämän-rataa täyttyvän, joka ei olisi avoinna hänelle. Hän on yhtä sydämellinen kuin järkevä, jonka vuoksi koko yliopisto, sekä professorit että ylioppilaat, pitävät häntä jonkunlaisena omaisuutenaan. Kaikki näyttävät tuntevan itsensä osalliseksi hänen menestyksessään. Aivan niinkuin oli pikkuisessa keskuudessamme Eisenachissa, on nyt suuressa keskuudessamme yliopistossa. Hän on meidän mestari Martin; ja joka portaalta, jolle hän nousee, tunnemme itsemme vähän kohonneeksi. Jos todella hänen maineensa kasvaa, niinkuin me edeltäpäin arvaamme, olisi hauska tietää, tuntuuko joskus samoin koko Saksan mielestä? sanooko kaikki kansa riemuiten ennen pitkää meidän Martin Luther?
Ei niin, ettei hänellä olisi vihamiehiä; hänen luontonsa on liian kiivas ja hänen sydämensä liian lämmin, ettei hän saata hillitä itseään, niinkuin hitaat, maltilliset luonnot.
Kesäkuulla 1505.
Martin Luther tuli minun luokseni muutamia päiviä sitten, näyttäen kovin huolestuneelta. Hänen ystävänsä Alerius on murhattu, ja se on erittäin koskenut häneen; ei ainoastaan, luullakseni, siitä syystä, että hän on kadottanut rakkaan kumppanin, vaan siitä syystä, että se saattaa kuoleman niin hirmuisen likelle ja herättää uudestaan noita kysymyksiä, joitten minä tiedän piilevän hänen sydämessänsä, yhtä hyvin kuin minunkin, ja jotka tarkoittavat Jumalaa, tuomiota ja tuota synkkää, kauheata tulevaisuutta, joka on meidän edessämme, jonka käsittämiseen emme pysty ja jota emme kuitenkaan voi paeta eikä unhottaa.
Tänä päivänä tapasimme toisemme jälleen, ja hänen ajatuksensa olivat kiintyneet yhteen kirjaan, jonka hän oli löytänyt yliopiston kirjastosta, jossa hän enimmiten viettää joutohetkensä. Se oli latinankielinen raamattu, jota hän ei ollut milloinkaan ennen eläissänsä nähnyt. Häntä kummastutti suuresti, kun hän näki niin paljon enemmän siinä kuin evankeliumeissa, joita luetaan kirkoissa, taikka saarnakokoelmissa. Hän kutsuttiin pois luentoon; muutoin, hän sanoi, olisi hän tuntikausia jatkanut lukemistansa. Yksi kertomus näyttää erittäin syvästi vaikuttaneen häneen. Se oli Vanhasta Testamentista. Se oli kertomus lapsesta Samuelista ja hänen äidistänsä Hannasta. "Hän luki sen nopeasti", hän sanoi, "hartaalla ilolla ja riemulla; ja koska kaikki tuntui hänestä uudelta, alkoi hän sydämensä pohjasta halata, että Jumala kerta antaisi hänelle tämmöisen kirjan omaksi."
Minä luulen, että se on hänen oman hurskaan äitinsä muisto, joka tekee, että tämä kertomus viehättää häntä niin erinomaisesti. Se onkin ihana kertomus, niinkuin hän jutteli sen minulle, ja saattaa jokaisen melkein toivomaan, että olisi saanut syntyä vanhan Hebrean valtakunnan aikoina. Näyttää siltä kuin Jumala olisi aivan armollisesti ja mieluisasti kuunnellut tuon murheellisen naisen rukouksia. Ja jos me vaan saisimme jokainen meistä kuulla äänen taivaasta, kuinka iloista olisi vastata, niinkuin hurskas lapsi: "puhu, Herra, sillä sinun palveliasi kuulee;" ja sitten täydellisesti oppia, mitä Jumala todesti meiltä kaikilta vaatii. Minä luulen kuitenkin, että munkit ovat yhtä varmat kutsumuksestansa kuin muinoin hurskas lapsi, kun luopuvat kodistaan ja mailmasta kirkkoa palvellaksensa. Siitä lähtisi suuri apu, jos muutkin ihmiset kutsuttaisiin erityisiin elämänsä töihin, niinkuin profeetta Samuel ja (luullakseni) munkit, että me kaikki pelottomasti ja lujilla askelilla astuisimme eteenpäin, jokainen määrättyä polkuansa, ja olisimme varmat, että teemme oikein, sen sijaan, että me erhetyksiemme ja syntiemme kautta ehkä tuotamme rangaistusta niille, joitten puolesta olisimme valmiit kuolemaan. Tuskinpa lienee semmoinen tarkoitus, että kaikki ihmiset rupeisivat munkeiksi ja nunniksi. Soisi vaan Jumala, että maallikoillakin olisi oma kutsumuksensa tuon kauhean epätiedon ja epäilyksen sijasta, joka toisinaan luo varjonsa sydämeemme ja saattaa meidät epäilemään, että olemme ehkä eksyneet pois tieltämme (niinkuin minä tuona yönä lumisessa metsässä) ja, niinkuin Kain, pakenemme Jumalan läsnä-oloa ja tartutamme itsellemme ja omaisillemme Hänen kiroustansa.
Heinäkuun 12 p. 1505.
Synkkä suru on kohdannut yliopistoa. Rutto liikkuu meidän joukossamme. Moni makaa kuolleena, joka vaan viikko sitten oli täynnänsä nuoruutta ja toivoa. Useat professorit, maisterit ja ylioppilaat ovat paenneet kotopaikoillensa taikka läheisiin kyliin Thüringin metsään. Kirkot ovat täpösen täynnä kaikissa jumalanpalveluksissa. Papit ja munkit (ne, jotka ovat jääneet taudin-alaiseen kaupunkiin) käyttävät sitä kauhua, jonka rutto synnyttää, muistuttaaksensa kansalle sen julman tuomion ja vihan päivän vielä hirmuisempia kauhuja, jota ei kukaan voi paeta. Taintuneita naisia ja välisti miehiäkin kannetaan kirkoista, jolloin rutto usein samaa päätä iskee heihin eikä heitä milloinkaan enää nähdä. Martin Luther näyttää olevan kovin levoton. Tämä kulkutauti, joka seuraa niin läheltä hänen ystävänsä murhaa, nähtävästi sortaa hänen mieltänsä. Mutta hän ei aio lähteä kaupungista. Kenties ne kauhut, jotka rasittavat häntä kaikkein enimmin, ovat juuri ne, joita papit tähän aikaan niin elävästi johdattavat mieleemme ja joista ei käy pakeneminen sillä, että muuttaa asuntoansa, vaan ainoastaan sillä, että muuttaa elämänsä. Tänä viimeisenä viikkona, erittäin sen jälkeen, kuin raju ukkosen ilma yllätti hänet valtatiellä likellä Erfurtia, näyttää hän kummallisesti muuttuneen. Syvä alakuloisuus asuu hänen kasvoissansa, ja hän karttaa ilmeisesti vanhoja ystäviänsä. Minä olen tuskin puhutellut häntä.
Heinäkuun 14 p.
Suureksi kummastuksekseni on Martin Luther tänä päivänä käskenyt minua ja useita muita ystäviänsä kokoontumaan hänen luonansa ylihuomenna ja viettämään hupaista iltaa laululla ja muulla juhlallisuudella. Rutto on heikentynyt; ihmettelen minä sentään, että kukaan nyt ajattelee ilon-tekoa. He sanovat kuitenkin, että iloinen sydän on paras varjeluskeino.
Heinäkuun 17 p.
Mitä Martin Lutherin pidot tarkoittivat, on nyt kaikkien tiedossa. Koko yliopisto on hämmästyksissä. Hän on päättänyt ruveta munkiksi. Useat luulevat, että se on joku äkkinen mieli-johde, joka ehkä vielä haihtuu. Minä en sitä usko. Minä luulen, että se on seuraus vuosien taisteloista ja että hän tässä vaan on myöntynyt niihin ajatuksiin, jotka ovat alinomaa palanneet häneen koko hänen mainiona yliopiston aikanansa.
Hän ei ole koskaan näyttänyt niin iloiselta kuin eilen iltana. Tunnit lensivät pois vilkkaassa, hauskassa keskustelussa. Tuntui siltä kuin olisimme päässeet jostakin taakasta. Rutto oli herkeämällänsä; professorit ja ylioppilaat tulivat paraikaa takaisin. Me tunsimme elämän uudestaan aloittavan entistä kulkuansa ja rohkenimme kerran vielä toivolla katsoa eteenpäin. Me olimme useat päättäneet lukumme yliopistossa ja astuimme jo sen takana olevaan avarampaan mailmaan — elämän yliopistoon. Meille oli muutamille jo luvattu paikka, ja useimmat meistä toivoivat suuria tulevaisuudelta; näky-ala oli sitä loistavampi, mitä vähemmän rajoitettu. Martin Luther ei ottanut arvellaksensa mitään tulevasta toimenlaadustansa; mutta se ei ihmeyttänyt meitä ketään. Hänen menestyksensä, me sanoimme, oli jo varma; ja monta leikkisää anomusta lausuttiin, että hän vasta suojelisi meitä, kun hänestä oli tullut suuri mies.
Meillä oli myöskin oivallinen soitto, niinkuin aina kaikissa seuroissa, joissa Martin Luther on läsnä. Hänen heleä, vakava äänensä kuultiin suosionosoituksilla monessa hyvin tunnetussa laulussa ja kajahteli takaisin iloisissa kööreissä, joihin kaikki yhdistyivät. Näin ilta kului, siksi kuin määrätty yliopiston lepohetki oli melkein tullut, jolloin yhtäkkiä, kun viimeisen köörin viimeiset sävelet olivat kuolleet pois, hän jätti meidät hyvästi, sanoen, että hän toisena aamuna aikoi mennä Augustinin-luostariin munkiksi! Ensiksi muutamat pitivät tätä pilanlaskuna; mutta hänen katsantonsa ja käytöksensä karkoittivat pian tämän ajatuksen. Silloin koettivat kaikki lujasti evätä häntä lähtemästä. Moniaat puhuivat niistä toiveista, joita yliopisto oli pannut häneen — toiset siitä elämän-juoksusta mailmassa, joka odotti häntä; mutta kaikkiin näihin hän vaan hymyili.
Kuitenkin kun joku meistä muistutti häntä hänen isästänsä ja niistä pettyneistä toiveista, joita tämä menetys synnyttäisi hänen kodissaan, minä huomasin, että hänen muotonsa muuttui, ja näytti siltä, kuin hänen huulensa olisivat vähäisen värähtäneet. Mutta kaikki — ystävälliset muistutukset, levolliset nuhteet, kiihkeät, sydämelliset rukoukset — kaikki oli turhaa.
"Tänään", hän sanoi, "te näette minut; tämän perästä te ette näe minua enää."
Niin erosimme toisistamme. Mutta kun muutamat hänen likeisimmät ystävänsä varhain tänä aamuna lähtivät hänen luoksensa siinä heikossa toivossa, että he vielä voisivat saada häntä kuulemaan niitä tuhansia kumoamattomia syitä, jotka olivat joutuneet meidän mieleemme siitä, kuin erosimme hänestä, hänen huoneensa olivat tyhjät eikä häntä löydetty mistään. Me emme mihinkään kysymykseemme saaneet muuta vastausta kuin että mestari Martin oli tänä aamuna ennen päivän valjettua mennyt Augustinin-luostariin.
Sinne me seurasimme häntä ja koputimme kovasti jykeitä luostarin portteja. Vähän ajan perään ne aukenivat vähäisen ja uninen portinvartia ilmestyi.
"Onko Martin Luther täällä?" me kysyimme.
"Kyllä!" kuului vastaus; ja ääni osoitti meidän korvissamme jonkunlaista voitonriemua.
"Me tahtoisimme puhutella häntä", lausui joku meistä.
"Häntä ei saa kukaan puhutella", oli tyly vastaus.
"Kuinka pitkäksi aikaa?" me kysyimme.
Sisäpuolella kuiskuteltiin vähän, ja nyt tuli ratkaiseva vastaus: "ei kuukauteen aikaan kumminkaan."
Me olisimme viipyneet ja puhuneet enemmän, mutta raskaat, vahvasti nauloitetut ovet suljettiin meidän edestämme, me kuulimme, kuinka tukevat teljet ratisivat, kun ne vedettiin kiinni, ja vaikka nyrkeillä ja rautapää sauvoilla jyskytimme luostarin portteja, ei siitä hetkestä hiiskaustakaan kuultu.
"Kuollut mailmalta, todellakin!" mutisi joku viimein; "hauta ei olisi niin äänetön."
Alakuloisina ja ääni käheänä huutamisesta palasimme jälleen Martin Lutherin huoneisin. Nuot vanhat tutut huoneet, joissa me niin nykyisin olimme viettäneet tuntikausia hänen kanssaan ystävällisissä väittelyissä; joissa minä ja useat meistä olimme kuluttaneet niin monta hetkeä sydämellisessä, rakkaassa keskuudessa — hän ei ollut niihin enään tuleva; ja mykkien, hengetönten kappalten entisellään olo teki vaan vastakohdan kautta tyhjyyden ja muutoksen vielä tuskalloisemmaksi.
Kun rupesimme tarkemmin tutkimaan, oli kuitenkin monta muutosta tapahtunut. Hänen huilunsa ja luuttunsa tosin olivat pöydällä aivan niinkuin hän oli jättänyt ne edellisenä iltana. Mutta kirjat — skolastilliset, lakitieteelliset ja klassilliset — olivat huolellisesti kootut yhteen nurkkaan, kirjakauppiasten nimet päällä. Katsastellen hyvin tunnettuja nidoksia, minä kaipasin ainoastaan kahta, Virgiliusta ja Plautusta; minä luulen, että hän on ottanut ne mukaansa. Sillä välin kuin silmäilimme yhtä kääröä, joka oli toisessa paikassa huoneessa sievästi kokoon pantuna, tuli se vanha mies, joka piti hänen huoneitansa korjussa, sisään ja sanoi: "se on mestari Martin'in maisterintakki, juhlapuku ja maisterisormus. Ne ovat lähetettävät hänen vanhemmillensa Mansfeldiin."
Rintaani ahdisti, kun ajattelin, että hänen isänsä, joka oli työskennellyt niin ahkerasti poikaansa varten ja toivonut niin paljon hänestä, vastaan-ottaisi tämän käärön. Ei kuolleelta. Pahemmalta mielestäni kuin kuolleelta. Semmoiselta, joka omin ehdoin on haudannut itsensä; omin ehdoin, omin käsin rakentanut aidan itsensä ja kaikkein rakkaintensa väliin. Kuolleitten kanssa, jos he ovat autuaat, me saamme pitää yhteyttä — ainakin Uskontunnustus puhuu pyhien yhteydestä; me saamme rukoilla heitä; taikka pahimmassa tapauksessa me saamme rukoilla heidän puolestaan. Mutta luostarissa olevan pojan ja Mansfeldissa asuvan isän välissä aita ei ole ainoastaan kivestä ja mullasta. Se on tahdon ja omantunnon lujasta raudasta. Se olisi nyt kiusaus Martin Lutherille, jos hän vuodattaisi sydämensä lempeillä sanoilla isän, äidin taikka ystävän eteen.
Vaan kuitenkin, jos hän on oikeassa — jos voi kurittaa lihansa, jos voi tyydyttää Jumalan ja saavuttaa taivaan ainoastaan tällä tavalla — se on todella vähäinen asia, mitä itse taikka omaisemme kärsivät tässä katoavaisessa mailmassa, johon kuoleman kauheat portit aina tuovat pitkän varjonsa, nämät portit, jotka elämän päättävät.
Eikö Martin paremmin hyödytä perhettänsä luostarissa kuin keisarin hovissa, sillä eikö luostari ole komeamman palatsin esipiha — niin sanoaksemme kuninkaitten kuninkaan oikea vastaanotto-sali? Paitsi sitä, jos hänellä oli hengellinen kutsumus, mikä kirous olisi seurannut, jos hän olisi laiminlyönyt sen? Hyvä niitten, joitten kutsumus on niin selvä, etteivät tohdi olla sitä tottelematta; taikka joitten sydän on niin puhdas, että he eivät tahdo, jos tohtisivatkin!
Heinäkuun 19 p.
Nämät kaksi päivää yliopisto on ollut kiihdyksissä siitä, että Martin Luther on kadonnut. Useat ovat suutuksissa hänelle, ja vielä useammat munkeille, jotka, niinkuin he sanovat, ovat käyttäneet eduksensa äkkinäistä mielijohdetta ja kiertäneet hänet pauloihinsa. Toiset, erittäin ne, jotka kuuluvat Mutianin kouluun, — Humanistat — nauravat kuitenkin ja arvelevat, että luostarinkin kautta käy teitä hoviin — jopa saavuttaa paavin hiipan. Mutta nämät eivät ymmärrä Martin'ia. Me, jotka tunnemme hänet, tiedämme varsin hyvin, että hänestä tulee tosi-munkki ja ettei hänelle löydy mitään porttia luostarista takaisin mailmaan.
Nyt on tullut ilmi, että hän oli miettinyt tätä askelta enemmän kuin pari viikkoa.
Tämän kuukauden (Heinäkuun) ensimäisenä päivänä hän kulki tiellä Erfurtin ja Stotterheimin välillä, kun ukkosen ilma, joka oli kokoontunut Thüringin metsän yli ja raukaisevalla hiljaisuudella painanut rutonsekaista ilmaa, yht'äkkiä alkoi raivota hänen yllänsä. Hän oli yksinään ja kaukana mistäkään suojasta. Jyskäys seurasi toisensa perästä, ja sitten tuli kamala hiljaisuus; haarovat salamat hyppivät hurjasti hänen ympärillänsä, kunnes viimein hirveä ukon-nuoli kiskaisi halki maan hänen jalkainsa alta ja melkein vei hänet huumeisin. Hän oli yksinään ja kaukana mistäkään suojasta; hän tunsi sielunsa yhtä yksinäiseksi ja suojattomaksi. Ukkosen jyrinä näytti hänestä kuin vastustamattoman, loukatun Jumalan ankara ääni. Ensimäinen leimaus saatti polttaa hänen ruumiinsa tuhaksi ja syöstä hänen sielunsa niihin liekkeihin, joita se niin kauhealla tavalla johdatti mieleen; ja ensimäinen ukkosen jyskäys, joka seurasi, saatti kaikkua niinkuin tuomion torvi hänelle, kun hän makasi taidotonna, kuurona ja mykkänä kuolemassa. Taidotonna ja mykkänä ruumiin puolesta! mutta ken voisi kertoa, mihin kauheaan, itse-tiettyyn, ijankaikkiseen tuskaan hänen sielunsa olisi heräävä; mitkä vaikeroimiset kuuluisivat hänen kadotetun henkensä ympäriltä, mitä turhien rukousten huutoja hän ohkaisi? Turhia rukouksia silloin! kukaties ei kokonaan turhia nyt! Hän lankesi polvillensa — hän heittäysi maahan ja huusi tuskissansa ja kauhussaan: "auta, armias St. Anna, ja minä rupean kohta munkiksi."
Myrsky vieri hitaasti pois; mutta peräyttämättömät sanat olivat lausutut, ja ukkosen jylinä, kun se kaukaa kuului yhä heikommalta, kaikkui hänen sydämessään, ikäänkuin koko hänen mailmallisen elämänsä hautausvirsi.
Hän saapui eheänä Erfurtiin, vaan epäillen omaa lujuuttansa hän ei puhunut mitään aikomuksestansa, paitsi niille, joitten hän tiesi tukevan häntä siinä. Tämä oli varmaan syy, jonka vuoksi hänen ajatuksensa näinä kahtena viikkona ovat olleet aivan toisaalla ja hän itse on karttanut meitä.
Hän uskoi tuumansa ensin Andreas Staffelsteinille, yliopiston rehtorille, joka kiitti ja kehoitti häntä ja vei hänet kohta uuteen Fransiskanin-luostariin. Munkit vastaan-ottivat hänet ilolla ja esittelivät, että hän heti yhtyisi heidän veljeskuntaansa. Hän vastasi heille, että hänen ensiksi täytyi ilmoittaa aikomuksensa isälleen. Tämä oli vaan sovelias luottamuksen osoitus semmoiselle isälle, joka oli kieltänyt itseltänsä niin paljon ja työskennellyt niin uutterasti voidaksensa runsaasti auttaa poikaansa yliopistossa. Mutta rehtori ja munkit arvelivat, ettei hänen ollut oikeus neuvotella lihan ja veren kanssa; hänen tuli "luopua isästä ja äidistä ja paeta Kristuksen ristin juureen." "Kuka ikinä kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo", he sanoivat, "ei se ole sovelias Jumalan valtakuntaan." Mailmaan jääminen oli vaarallista. Turmiollista sinne palaaminen.
Muutamat jumaliset naiset, joille rehtori mainitsi Martin'in aikeista, vahvistivat häntä niissä innokkailla ja rohkaisevilla sanoilla.
Eikö kukaan heistä heltynyt ja säälinyt hänen äitiänsä ja isäänsä? Minä epäilen kuitenkin, että Martin'in äiti yhdelläkään moitteen sanalla olisi koettanut estää häntä luostariin menemästä. Hän oli hyvin jumalinen nainen. Samalla kuin hän antoi poikansa, ylpeytensä, Jumalalle, hän antoi kalliimman osan itsestänsä; ja naisilla on semmoinen voima, kun uhrauksia kysytään, ja heille syntyy siitä semmoinen salainen ilo, että hän, luullakseni, epäilemättä olisi kestänyt nämät kaikki.
Martin'in isän laita olisi varmaan ollut toisin. Hän ei ajattele mitään hyvää munkeista, ja hänellä on varsin ankara käsitys isän ja pojan keskinäisistä velvollisuuksista. Hän, tuo älykäs, ahkera, menestyvä talonpoika, pitää munkkeja laiskuri-laumana, jotka tuntevat luopuvansa mailman iloista, mutta usein vaan luopuvat sen velvollisuuksista. Tyytyväisesti hän näki vaikka mitä puutetta ja vaivaa, kun vaan Martin, koko perheen kunnia, sai tilaisuutta kehittää luonnonlahjojansa. Mutta kun hän havaitsee neuvojensa, huoltensa ja toimiensa hedelmän hautaantuvan luostariin, se kaiketi kovasti koskenee häneen. Se oli kauhea neuvoo, jonka rehtori antoi pojalle. Vaan kuitenkin Jumalan on varmaan ensimäinen oikeus; ja jos olisi koettanut vieroittaa Martin'ia hänen kutsumuksestansa, olisi sekin todella ollut vaarallista. Epäilemättä oli taistelo Martin'in sydämestä tulinen kyllä semmoisena kuin se oli. Hänen luontonsa on niin lempeä, hänen mielipiteensä pojan velvollisuudesta niin luja ja hänen kunnioituksensa ja rakkautensa vanhempiansa kohtaan niin hyvä. Mutta koska askel on astuttu, Pyhä Maria auttakoon häntä, ettei hän peräytä sitä!
Joulukuulla 1505.
Tänä aamuna minä näin näyn, jota en luullut koskaan saavani nähdä. Munkki, joka oli puettu Augustinilaisten harmaasen kaapuun ja päähineesen, kulki verkalleen pitkin katuja, raskas säkki hartioilla. Lumi peitti maan, hänen jalkansa olivat paljaat; mutta tämä ei ollut mikään tavaton näky. Ilman aikojaan ja puoleksi tietämättäni minä katselin, kuinka hän pysähtyi joka ovelle, nöyrästi vastaan-otti kaikki lahjat, jotka tarjottiin, ja pani ne luostari-säkkiin. Viimein hän seisahtui sen rakennuksen oven eteen, jossa minä olin, ja silloin, kun hän käänsi kasvonsa ylöspäin akkunaa kohden, jossa minä seisoin, minun silmäni kohtasivat Martin Lutherin silmät!
Minä riensin oven luo, leipä kädessä, ja aioin, ennenkuin tarjosin sen hänelle, vanhan tavan mukaan syleillä häntä; mutta hän kumarsi syvältä, kun hän vastaan-otti leivän, kunnes hänen otsansa melkein koski maata, ja lausuen hiljaan latinaksi "Gratias" yritti lähteä pois.
"Martin", minä lausuin, "etkö sinä tunne minua?"
"Minä olen luostarin palveluksessa", hän vastasi. "Haasteleminen ja viipyminen sotii sääntöjä vastaan."
Vaikea oli päästää häntä menemään sen enempää puhumatta.
"Jumala ja pyhimykset auttakoot sinua, veli Martin!" minä sanoin.
Hän kääntyi puoleksi, risti silmänsä, kumarsi syvältä kerran vielä, kun joku piikatyttö heitti hänelle vähäisen lihantähteitä, ja sanoi leppeästi: "Jumala olkoon ylistetty jokaisesta lahjasta, jonka hän antaa", ja ryhtyi taas vaivalloiseen almun anoonsa, kyyryssä selin ja silmät maassa. Mutta kuinka muuttuneet hänen kasvonsa olivat! Nuoruuden ja terveyden kukoistus kokonaan kadonneena ohuilta, laihtuneilta poskilta; neron ja mielikuvituksen tuli aivan himmentyneenä punaisissa, sisään painuneissa silmissä! Tulta on tosin niissä vielä, mutta se näytti minusta olevan sitä laatua, joka polttaa — eikä sitä, joka lämmittää ja ilahuttaa.
He ovat varmaan tylyjä häntä vastaan luostarissa. Kun lähettävät hänet, joka tuskin kuusi kuukautta takaperin oli yliopiston kunnia ja kaunistus, kerjäämään ovelta oveen ystävien ja oppilaitten luo, joitten kanssa hän ei saa edes tervehdystä vaihtaa! Eiköhän noitten halpojen ja taitamattomien munkkien liene mieleen, kun saavat tällä tapaa nöyryyttää semmoista, joka äskettäin oli heitä niin paljon etevämpi? Niitä käsiä, jotka pitelevät tämmöisiä vitsoja, tulee hyvin jalojen taikka hyvin helläin sydänten ohjata. Minä tiedän kuitenkin varmaan, että veli Martin määrää itselleen ankaramman kurituksen kuin kukaan muu voi hänelle asettaa. Se ei ole mikään ulkonainen taistelo, joka on näin riuduttunut ja koukistanut hänet vähemmän ajan kuin puolen vuoden kuluessa.
Minä pelkään, että hän rupee johonkin ankaraan itsekidutukseen, sentähden että hän puhui nuot muutamat sanat, joihin minä houkuttelin hänet.
Mutta jos se on hänen kutsumuksensa, jos se on taivasta kohden, ja jos hän sen kautta saavuttaa ansioita, joita voi jaeskella muille, sopii epäilemättä kestää kaikkia taisteloita!
Heinäkuussa 1506.
Veli Martin'in novitiati on päättynyt ja hän on ottanut Augustinin nimen, mutta me tuskin opimme sanomaan häntä siksi. Useat meistä olivat läsnä muutamia päiviä sitten, kun hän teki lopullisen lupauksensa Augustinilais-kirkossa. Kerran vielä me kuulimme sen kirkkaan, miellyttävän äänen, jonka enimmät meistä olivat kuulleet laulussa ja vilkkaassa keskustelussa tuona jäähyväisiltana. Se soi heikolta ja vähäiseltä, epäilemättä paastoamisesta. Noviisin vaatteet pantiin syrjälle, munkinkaapu puettiin ylle ja notkistaen polviansa alttarin astuinten edessä, samassa kuin priori laski kätensä hänen alas painetun päänsä päälle, hän teki määrätyn lupauksen latinan kielellä:
"Minä, veli Martin, tunnustan ja lupaan kuuliaisuutta Jumalalle Kaikkivaltiaalle, Marialle, ikuiselle neitsyelle, sinulle, veljelleni, joka olet tämän luostarin priorina ja edustat St. Augustinin Eremiiti-kunnan pääprioria, piispalle ja hänen kalliille seuraajillensa, että elän köyhyydessä ja puhtaudessa kuolemaan saakka mainitun St. Augustinin säännön mukaan."
Nyt pantiin palava vahakynttilä, sytytetyn ja alati valvovan sydämen kuva, hänen käteensä. Priori luki hiljaisesti rukouksen hänelle, ja samalla kaikki munkit aloittivat virttä: "Veni Sancte Spiritus" (O Pyhä Henki tule).
Hän oli polvillansa niin kauan kuin he veisasivat; ja sitten munkit saattivat hänet astuimista ylös kuoriin ja tervehtivät häntä veljen suudelmalla.
Hän oli siis esiripun takana, kuorissa, sisäpuolella olevan pyhän veljeskunnan keskellä, joka toimittaa jumalanpalvelusta alttarin edessä. Ja me hänen vanhat ystävänsä, me jäimme ulkopuolelle kirkon laivaan ja eroitettiin hänestä iäksi tuon peräyttämättömän lupauksen esiripun kautta!
Ijäksi! Ijäksikö? Onko todella semmoinen verho, semmoinen väistymätön salpa oleva meidän ja hänen välillään tuomionpäivänä? Ja olemmeko me sen ulkopuolella? Silloin kenties salpa on iäksi väistymätön, silloin, mutta ei nyt, ei vievä!
Tammikuulla 1507.
Minä olen juuri palannut kotoa, jossa kerran vielä olen viettänyt joulua. Asiat näyttävät olevan hiukan paremmalla kannalla siellä. Minä olen tänä viime vuonna, siitä kuin suoritin maisterintutkintoni, kyennyt auttamaan heitä vähän runsaammin niillä rahoilla, jotka oppilailtani saan. Tuntui hupaiselta, kun vein rakkaalle, itsensä kieltävälle, armaalle Elsalle uuden juhlapuvun, vaikka hän väitti, että hänen vanha karmosiinipunainen hameensa ja musta tröijynsä olivat yhtä hyvät kuin koskaan ennen. Eva lapsen on vielä tuo hyvä, tyven, totinen katse silmissä, ikäänkuin hän katsoisi näkymätönten ja ijankaikkisten kappalten mailmaan ja näkisi siinä jotakin, joka täyttää hänen sydämensä ilolla. Minä luulen, että se on hänen silmiensä enkelinkaltainen syvyys ja hänen lapsellisen suunsa viaton, ruusuinen hymy, jotka antavat tuon ihmeellisen sulon hänen kasvoillensa ja saattavat meidät lapsi-enkelien kuvia ajattelemaan.
Hän osaa nyt helposti lukea kirkkolatinaa ja on erittäin mieltynyt vanhoihin virsiin. Kun hän kertoo niitä lauhkealla, kunnioitusta osoittavalla lapsen-äänellänsä, näyttävät ne minusta syvemmältä ja pyhemmältä kuin milloin parhaat köörit niitä laulavat. Hän rakastaa erittäin St. Bernhardin "Jesu Dulcis Memoria" ja hänen "Salve Caput Cruentatum;" mutta muutamat "Dies Irae'n" värsyt ovat myöskin varsin usein hänen huulillaan. Minä kuulin hänen usein hellästi vierettelevän niitä huoneissamme taikka työnsä ääressä; ja hänen äänensä oli silloin niinkuin onnellisen kyyhkysen jossakin hiljaisen metsän kätkössä:
"Querens me sedisti lassus",
taikka
_Jesu mi dulcissime, Domine coelorum,
Conditor omnipotens, Rex universorum;
Quis jam actus sufficit mirari gestorum,
Quae te ferre compulit salus miserorum?
Te de coelo caritas traxit animorum,
Pro quibus palatium deserens praeclarum,
Miseram ingrediens vallem lacrymarum,
Opus durum suscipis, et iter amarum_.
Jesus, kallein ystäväin, herra taivahainen,
Luoja kaikkivaltias, hallitsija maitten,
Ken sun armotöitäs voi kyllin ihmetellä,
Joita hyödyks' syntisten teit sä, Jesu hellä?
Rakkautes sieluihin toi sun taivahista,
Heidän tähden siirryit pois linnoist' uhkeista,
Astuit tänne kyynelten laaksoon kurjanmoiseen,
Ryhdyit toimeen haikeaan, työhön vaivaloiseen.
Muinaisen, majesteetillisen kielen sointuisat sanat kuuluivat niin suloiselta ja oudolta, vaan kuitenkin niin tutulta tällä raikkaalla lapsen-äänellä lausuttuina. Latinan kieli ei näytä olevan mikään kuollut kieli. On niinkuin hän olisi oppinut sitä itsestänsä lapsuudestaan, niitten enkelein lauluja kuunnellessaan, jotka valvoivat hänen vieressään, kun hän nukkui, taikka kirkastetun äidin huulilta, kun tämä taivaalla kallistui hänen pään-alaisensa ylitse.
Yksi seikka näyttää kuitenkin surettavan pikku Evaa. Hänellä on yksi lause, joka on otettu eräästä kirjasta, jonka hänen isänsä jätti hänelle ennen kuolemaansa, mutta jota hänen ei sallittu milloinkaan jälestäpäin nähdä. Hän toivoo aina löytävänsä kirjan, jossa tämä lause oli, vaan hänen ei ole vielä onnistunut.
Minä varon vähäisen, että se oli joku väärä-uskoinen kirja, koska hänen isänsä, jonka oma se oli, mestattiin sen suoksi, että hän oli Hussiti. Täytyy sentähden toivoa, ettei hän koskaan löydä sitä. Eva ei itse kertonut asiaa minulle, arvattavasti siitä syystä, että Elsa, jolle hän mainitsi sen, kielsi häntä kirjaa etsimästä. Me katsomme kaikki sitä suureksi siunaukseksi, että pelastimme tämän viattoman sydämen noitten vahingollisten väärä-uskolaisten ansoista, joita vastaan meidän saksilainen kansakuntamme niin jalosti taisteli. Ei ole nyt enää juuri paljon Hussitejä Bömissä. Kansallisena puolueena he ovat todesti kukistettuina, siitä kuin Calixtinit erosivat heistä. Löytyy kuitenkin muutamia, jotka elävät kurjaa elämää metsissä ja vuorilla; ja on kerrottu, ettei näitä erhetyksiä ole vielä kokonaan kaupungeistakaan saatu poistetuksi, vaikka kyllä on ankarasti menetelty niitä vastaan. Melkoinen joukko pysyy vielä salaisesti kiinni heidän opissaan, kuitenkin ulkonaisesti taipuen valtion uskontoon. Niin juurtunut väärä-uskolaisuuden myrkky on, ja niin suuri se vaara, josta pikku Eva pelastettiin.
Erfurtissa, Toukokuun 2 p. 1507.
Tänään keskeytyi kerran vielä se yksinäisyys ja äänettömyys, johon Martin Luther on sulkeunut, siitä asti kuin hän meni luostariin. Tänä päivänä hän vihittiin papiksi ja piti ensimäisen messunsa. Oli suuri juhla Augustinin-luostarissa; lahjoja tulvaili viljalta luostarin rahastoon, ja Martin'in isä, Johan Luther, tuli Mansfeldista olemaan läsnä juhlamenoissa. Hän on vihdoin sopinut poikansa kanssa (jota hän ei pitkään aikaan tahtonut nähdä); vaikk'ei hän, luullakseni, ole suostunut hänen munkki-elämäänsä. Eikä ihme, jollei isä olekaan hyvällä myöntynyt. Hän oli vuosikausia työskennellyt saattaaksensa lempilastansa siihen tilaan, että tämän suuret luonnonlahjat saisivat alttiisti edistyä. Hänen oli siis epäilemättä vaikea nähdä, kuinka kaikki, juuri samalla hetkellä, jolloin hän oli voittoon pääsemällänsä, meni hukkaan semmoisen asian tähden, joka hänestä näytti itsepäiseltä, taika-uskoiselta oikulta. Eikä poika ollut sanallakaan kysynyt isältä neuvoa taikka valmistanut häntä tulevan kohtauksen suhteen, jota velvollisuus sentään olisi vaatinut!
Kun hän kuitenkin viimein oli päättänyt antaa anteeksi pojallensa, antoi hän hänelle isän tavalla anteeksi ja tuli komeudella ja kalliilla lahjoilla häntä kunnioittamaan. Hän ratsasti luostarin portille kahdenkymmenen hevosmiehen kanssa ja lahjoitti pojalleen kaksikymmentä florinia.
Tehty sovinto ilahutti niin veli Martin'ia, että hän uskalsi papinvihkiäisissään koettaa saada isältään ei ainoastaan anteeksi antamusta, vaan myöskin hyväksymistä ja suostumusta. Se viehätti minua suuresti, kun kuulin jälleen hänen tutun, kaunopuheisen äänensä pyytävän isän suostumusta. Mutta tämä ei onnistunut häneltä. Turhaan hän omituisilla, innokkailla sanoillaan toi esiin ne syyt, jotka olivat saattaneet hänet tekemään luostarilupauksensa; turhaan munkit hänen ympärillään puolustivat ja hyväksyivät kaikkia, mitä hän sanoi. Vanhaa miestä ei saatu taipumaan.
"Kallis isä", Martin lausui, "miksi vastustit minun päätöstäni ruveta munkiksi? Miksi se niin pahoitti sinua ja miksi et ehkä vieläkään ole leppynyt? Minä elän nyt niin rauhallista ja hurskasta elämää."
Minun ei käy sanominen, että veli Martin'in laihat ja ryppyiset kasvot erittäin todistivat sisällistä rauhaa; mutta mestari Johan Luther vastasi uljaasti, että kaikki pöydässä kuulivat:
"Etkö sinä koskaan ole kuullut, että pojan tulee olla kuuliainen vanhemmillensa? Entä te, oppineet herrat, ettekö koskaan ole raamatusta lukeneet: 'Sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi?' Jumala suokoon, ettei niitä merkkejä, joista te puhutte, havaittaisi saatanan petollisiksi juoniksi."
Veli Martin ei koettanut puollustaa itseään. Katkera tuska ilmestyi hänen kasvoissaan, ikäänkuin nuoli olisi lävistänyt hänen sydämensä; mutta hän pysyi aivan ääneti.
Hän on kuitenkin pappi; hän on varustettu semmoisella voimalla, joka ei ole annettu pyhille enkeleillekään — hän voi muuttaa leivän Jumalaksi — voi uhrata elävien ja kuolleitten puolesta.
Hän pääsee taivaan esipihan sisempään piiriin.
Hän on siinä pyhässä laivassa, jonka kuvan hän kerta näki Magdeburgissa ja jossa papit ja munkit purjehtivat hyvässä turvassa keskellä hukkuvaa mailmaa. Ja mikä vielä enempi on, hän saattaa itse tässä turvallisessa ja pyhässä laivassa notkistua alas ja pelastaa menehtyviä ihmisiä, ehkäpä toimittaa sanomatonta siunausta sen saman isän sielulle, jonka sanat niin loukkasivat häntä.
Semmoista tarkoitusta varten hän kestäköön, että nuoli lävistää hänen sydäntänsä. Eiköhän miekka lävistänyt sinun sydäntäsi, oi lohdutusten murheellinen Äiti?
Hän on varma kutsumuksestansa. Hän ei ajattele, niinkuin me mailmassa niin usein saamme ajatella: "Jumalako vai paha henki johdattaa minua? Vastustanko hänen korkeampaa käskyänsä, kun täytän vaan jokapäiväistä nöyrää velvollisuutta? Tuotanto minä siunausta vai kirousta niille, joita rakastan?"
Veli Martin'illa ei suinkaan ole mitään näitä hämmentäviä epäilyksiä. Saattaa hyvin kestää kaikkia muita tuskia, jotka kohtaavat häntä Jumalan teillä, ja sentähden, että hän on valinnut nämät. Ei hänen kumminkaan tarvitse kuunnella semmoisia kertomuksia, joita minä olen nykyisin kuullut eräältä nuorelta ritarilta, Ulrich von Hutten'ilta, joka tätä nykyä opiskelee täällä ja tietää jutella semmoisia asioita munkeista, papeista ja piispoista itse Romassakin, että pian ajattelee, jotta kaikki, mitä ei silmin näe, on petosta ja koko uskonto pelkkää valhetta.
V.
Elsan aikakirja.
Tammikuulla 1510.
Meillä on kauhea aika mennyt ohitse; jos se todella on ohitse!
Rutto on liikkunut Eisenachissa; ja voi! on täällä vielä.
Fritz tuli kotiin jouluksi, niinkuin tavallisesti. Juuri ennenkuin hän lähti Erfurtista, oli rutto ilmestynyt yliopistossa. Mutta hän ei tietänyt siitä. Kun hän ensiksi tuli tänne, näytti hän aivan terveeltä ja oli varsin virkeänä; mutta seuraavana päivänä hän valitti vilua ja kylmän väreitä ynnä päänkivistystä, joka eneni iltapuolella. Hänen silmänsä alkoivat nyt käydä tuijottaviksi ja himmeiksi eikä hän kyennyt kauan puhumaan taikka ajattelemaan selvästi.
Minä näin, että äiti katseli häntä levottomasti sinä iltana; ja kun hän myöhemmin huomasi, että Fritzin kädet olivat kuumat, sanoi hän aivan tyvenesti, että hän aikoi valvoa yön hänen luonaan. Aluksi Fritz väitti vähän vastaan, mutta hän näytti olevan liian heikko pitämään kiinni mistäkään päätöksestä; ja kun hän nousi, maata mennäksensä, hän horjui vähäisen ja sanoi, että tuntui, niinkuin hänen päätänsä huimaisi, jonka vuoksi äiti tarttui hänen käsivarteensa ja saatti hänet hänen huoneesensa.
En minä kuitenkaan ollut huolestunut; mutta kun Eva ja minä tulimme huoneesemme, hän lausui sillä tyvenellä, vakuuttavalla tavalla, joka hänellä oli jo lapsena, samalla kuin hän loi isot silmänsä minuun:
"Elsa serkku, Fritz on kovin kipeä."
"En minä sitä usko, Eva", minä sanoin; "eikä kukaan niin pian tulisi levottomaksi hänen tähtensä kuin minä. Hän kylmäsi itsensä Erfurtista tullessaan. Sinä tiedät, että oli jo myöhäinen, kun hän saapui tänne, ja satoi lujasti lunta, ja hän oli niin iloinen, kun hän sai nähdä meidät, ja niin halukas puhumaan, että hän ei tahtonut muuttaa vaatteita. Se on vaan vähäinen vilustus. Paitsi sitä oli äiti aivan levollinen, kun hän toivotti meille hyvää yötä. Minä en luule, että hän pelkää mitään. Hän vaan valvoo tunnin tai pari Fritzin tykönä, siksikuin hän näkee hänen nukkuvan."
"Etkö sinä, Elsa, nähnyt", vastasi "että äidin huulet vapisivat, kun hän kääntyi ja sanoi meille hyvää yötä?"
"En, Eva", minä lausuin; "minä katselin Fritziä."
Ja sitten me panimme maata. Mutta minusta oli kummallista, että Eva, kuusitoistavuotinen tyttö, oli enemmän huolissaan kuin minä, joka olin Fritzin sisar. Toivo on tavallisesti niin suuri ja pelko niin vähäinen, ennenkuin on nähnyt monen pelon toteutuvan ja monen toiveen pettävän. Evan oli kuitenkin aina tapa nähdä asiain todellinen laita. Minä olin kovin väsynyt päivän työstä (sillä minä nousen aina tavallista varhemmin, kun Fritz on täällä, että saan kaikki askareet tehdyksi, ennenkuin hän on ylhäällä) ja nukuin arvattavasti hyvin pian. Ei ollut puoli-yö, kun heräsin siitä, että äiti koski käsivarteeni. Hänen oli lamppu kädessään, ja sen valossa minä huomasin, että hän oli kovin kalvea kasvoiltaan ja näytti peräti tuskastuneelta, jotta minä heti täydelleen heräsin,
"Elsa", hän sanoi, "mene poikain huoneesen ja lähetä Kristofer lääkäriä noutamaan. Minä en voi jättää Fritziä. Mutta älkäät peloittako isäänne!" hän lisäsi, kun hän oli sytyttänyt lamppumme ja lähti huoneesta.
Minä herätin Kristoferin, ja viidessä minuutissa hän oli vaatteet päällä ja poissa huoneesta. Kun palasin huoneesemme, istui Eva puettuna vuoteella. Minä näin, ettei hän ollut nukkunut. Minä luulen, että hän oli rukoillut, sillä hänen kätensä olivat ristissä krucifixin ympärillä, ja kyynelten jälkiä näkyi hänen poskissansa, vaikka hänen silmänsä olivat kirkkaat ja kyynelettömät, kun hän katsahti minuun.
"Mikä nyt on, serkku Elsa?" hän kysyi. "Kun menin hetkeksi Fritzin huoneen ovelle, hän paraikaa puhui. Hänen äänensä se oli, vaan se tuntui niin oudolta ja hurjalta. Minä luulen, että hän kuuli minun askeleeni, vaikka toivoin, ettei kukaan olisi kuullut niitä — minä astuin niin hiljalleen — sillä hän huusi: 'Eva, Eva!' mutta äiti kiirehti ovelle ja viittasi minut ääneti pois. Mutta sinä saat mennä, Elsa", lisäsi hän semmoisella kiivaudella, joka oli aivan tavaton hänessä. "Mene katsomaan häntä."
Minä lähdin kohta. Fritz puhui hyvin nopeasti ja rajusti ja katkonaisella tavalla, että oli vaikea ymmärtää häntä. Äiti istui aivan alallaan, pitäen kiinni hänen kädestään. Hänen silmänsä eivät olleet kiiltävät, niinkuin tavallisessa kuumeessa, vaan sumeat ja siirottavat. Kuitenkin oli hän ankarassa kuumeessa. Kun koskin hänen kättänsä, se poltti, niinkuin tuli, ja hänen kasvonsa olivat karmosiinipunaiset. Minä seisoin ihan ääneti äitini vieressä, kunnes lääkäri tuli. Ensiksi Fritzin silmät seurasivat minua; sitten ne näyttivät tarkastavan ovea, ikäänkuin odottaen jotakuta muuta; mutta tuokion perästä untelias tylsyys valloitti ne jälleen eikä hän näyttänyt tietävän mistään.
Vihdoin lääkäri tuli. Hän pysähtyi hetkeksi oven suuhun ja piti mirhamilla täytettyä kukkaroa edessään. Tuosta lähestyen vuodetta, hän veti uutimet syrjään ja katseli Fritzin käsivartta.
"Aivan selvää!" hän huudahti, kavahtaen takaperin, kun hän huomasi mustan paiseen siinä. "Se on rutto!"
Äitini seurasi häntä oven luo.
"Suokaat anteeksi, rouva", hän sanoi; "henki on kallis, ja minä ehkä levitän taudin kaupunkiin."
"Eikö voi mitään tehdä?" äiti kysyi.
"Eipä paljon!" hän vastasi jäykästi; ja sitten, hetken epäiltyänsä ja liikutettuna äidin tuskastuneista kasvoista, hän palasi vuoteen luo. "Minä olen koskenut häntä", hän mutisi, ikäänkuin puollustaen itseään, että hän oli mennyt vaaraan; "onnettomuus on varmaan jo tapahtunut." Ja ottaen veitsen hän iski veljeltäni suonta.
Kun hän oli sitonut käsivarren, kääntyi hän minun puoleeni ja lausui:
"Hankkikaat cypressiä ja katajaa, ja polttakaat niitä hiili-astiassa täällä huoneessa pihkan ja mirhamin kanssa. Pitäkäät veljeänne niin lämpimänä kuin mahdollista on, älkäät laskeko ilman hivaustakaan sisään! ja," hän lisäsi, kun saatin hänet oven luo, "älkäät antako hänen millään muotoa hetkeksikään nukkua [siihen aikaan hyväksi katsottu ruton parannuskeino], älkäät myöskään salliko, että kukaan muu, kuin te itse ja äitinne, lähestyy häntä."
Kun olin noudattanut näitä käskyjä ja palasin vuoteen luo, Fritz houraili; ja vaikka me käsitimme ainoastaan vähän siitä, mitä hän sanoi, oli hän ilmeisesti suuressa tuskassa. Hän näytti ymmärtäneen lääkärin sanat, sillä hän toisti useasti: "rutto! rutto! Minä olen saattanut kirouksen omaisilleni!" Sitten hän taas houraili, ja pyysi oudolla tavalla Martin Lutheria ja Evaa välittämään ja toimittamaan anteeksi-antamusta hänelle, ikäänkuin hän olisi rukoillut taivaan pyhimyksiä. Tuon tuostakin hän kertoi kappaleita latinaisista virsistä.
Oli kauheata, kun täytyi pitää häntä valveilla; kun täytyi herättää häntä, milloin häntä vaan vähänkin nukutti, semmoisiin ajatuksiin, jotka niin hämmensivät ja häiritsivät hänen aivo-raukkojaan. Mutta toisena yönä äiti pyörtyi, ja minun täytyi kantaa hänet hänen huoneesensa. Hänen kallis, laihtunut ruumiinsa ei ollut mikään raskas taakka. Minä laskin hänet läheisen huoneen vuoteelle. Eva ilmestyi ovella, kun minä seisoin äidin vieressä. Hän oli kalpea kuin kuollut. Ennenkuin jouduin estämään häntä, tuli hän luokseni ja, tarttuen käteeni, lausui:
"Elsa serkku, lupaa minulle vaan yksi asia; — jos hän kuolee, anna minun nähdä hänet kerta vielä."
"Minä en tohdi luvata mitään, minä sanoin; muista, että se tarttuu!"
"Mitä minä tarttumuksesta huolin, jos hän kuolee?" hän lausui; "minä en pelkää kuolemaa."
"Ajattele isää ja lapsia, Eva", minä sanoin; "jos rutto rupee äitiin ja minuun Fritzin jälkeen, mikä heidän neuvokseen tulisi?"
"Chriemhild on pian vanha kyllä heitä hoitamaan", vastasi hän aivan tyvenesti; "lupaa minulle, lupaa Elsa, taikka minä menen heti hänen luokseen."
Ja minä lupasin hänelle, ja hän heitti käsivartensa minun ympärilleni ja suuteli minua. Sitten minä palasin Fritzin luo ja jätin Evan äitini käsiä hieromaan. Ei siitä olisi mitään hyötyä, arvelin minä, jos enää koettaisin estää tarttumista, kun hän on koskenut minun käsivarsiini.
Kun tulin jälleen Fritzin vuoteen luo, hän nukkui! Katkerasti minä nuhtelin itseäni; mutta mitä minä olisin voinut tehdä? Hän nukkui — nukkui levollisesti, hengittäen hiljaisesti ja tasaisesti. Minä en uskaltanut herättää häntä, vaan lankesin polvilleni ja rukoilin Pyhää Neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä, että he armahtaisivat minua ja säästäisivät häntä. Ja he kuulivat minua varmaan; sillä, vaikka minä olin laiminlyönyt lääkärin käskyt, alkoi Fritz juuri tämän unen perästä tointua.
Äidin-äitimme sanoo, että se oli ihmetyö; "jollei", hän lisäsi, "lääkäri ole erehtynyt!"
Fritz heräsi unestansa virkistyneenä ja levollisena, mutta heikkona kuin lapsi.
Oli suloista kohdata hänen silmiänsä, kun hän ensin heräsi, ja sitä tyvenen tuntemisen katsetta, joka oli astunut hurjan tuijottamisen tai rauhattoman hourailemisen sijaan; suloista katsetta kerta vielä hänen sydämeensä hänen silmiensä kautta. Hän katseli minua kauan aikaa levollisella tyytyväisyydellä, mitään puhumatta, ja sitten hän sanoi, ojentaen kättänsä minulle:
"Elsa, sinä olet valvonut kauan aikaa täällä. Sinä näytät väsyneeltä; mene lepäämään."
"Minä lepään parhaiten, kun katselen sinua", minä vastasin, "ja näen, että olet parempi."
Hänellä ei ollut kyllin voimaa vaatia sitä sen enemmän, ja vähäisen ruokaa ja jähdyttäviä juomia nautittuaan hän vaipui jälleen uneen, ja samoin ikään minä; sillä ensimäinen asia, jonka eroitin, oli se, että äitimme lempeästi asetti tyynyn minun pääni alle, joka oli painunut alas vuoteelle, jonka vieressä olin ollut polvillani, kun katselin Fritziä. Minä häpesin, kun olin ollut niin huono hoitaja; mutta äitimme vaati, että menisin huoneesemme lepoa ja ravintoa etsimään. Ja seuraavina muutamina päivinä me vuorotellen istuimme Fritzin tykönä, kunnes hän alkoi vaurastua. Silloin me arvelimme, että hän ehkä tahtoisi nähdä Evaa; mutta kun tämä tuli ovelle, hän kiivaasti viittasi häntä pois ja sanoi:
"Älkäät salliko hänen tulla likelle. Kukaties minä vielä saattaisin hänenkin päällensä tämän Jumalan tuomion!"
Eva kääntyi pois ja oli silmänräpäyksessä kadonnut; mutta tuskainen, hämmentynyt katse ilmestyi uudestaan veljeni silmissä ja kuumeinen puna hänen poskillansa, ja meni iso aika, ennenkuin hän näytti jälleen tyyntyvän.
Minä seurasin Evaa. Hän istui kädet ristissä huoneessamme.
"Voi, Elsa", hän lausui, "kuinka hän on muuttunut! Oletko varma, että hän edes nyt saa elää?"
Minä koetin lohduttaa häntä toivolla, joka oli tietysti paljoa lujempi minussa, koska olin nähnyt Fritzin siinä vaarassa, josta hän nyt verkalleen nousi jälleen elämään. Mutta joku asia, jonka hän oli Fritzissä havainnut, hivutti ilmeisesti hänen henkensä ydintä; ja kun Fritz parani, näytti Eva käyvän vaaleammaksi ja laihemmaksi, siksi kuin samat kuumeen oireet, joita olimme oppineet pelkäämään, löytyivät hänessä, ja sitten nuot kauheat taudin merkit, paiseet, joista ei ollut mitään epäilemistä, näkyivät valkoisilla, hienoilla käsivarsilla, ja nyt Eva makasi himmeillä, tuijottavilla, rutonverhoisilla silmillä ja hourailevilla aivoilla.
Päivä aikaa meidän oli mahdollinen salata asia Fritz'iltä, mutta ei kauemmin.
Toisena iltana siitä, kuin Eva sairastui, minä tapasin Fritzin seisomasta huoneessa akkunan luona, katsellen kadulle. Minä en unhota milloinkaan sitä kauhua, joka asui hänen silmissään, kun hän kääntyi akkunasta minuun.
"Elsa", hän sanoi, kuinka kauan ovat nuot valkeat palaneet kaduilla?"
"Viikon päivät", minä vastasin. "Siinä poltetaan cypressiä, katajaa, mirhamia ja männynpihkaa. Lääkärit sanovat, että se puhdistaa ilman."
"Minä tunnen ne liian hyvin", hän sanoi. "Entä, Elsa", hän jatkoi, "miksi mestari Bürerin rakennus vastapäätä on suljettu?"
"Häneltä on kuollut kaksi lasta", minä sanoin.
"Ja miksi toiset akkunat ovat suljetut kadun päähän saakka?" hän kysyi.
"Asukkaat ovat muuttaneet pois, veljeni" minä vastasin; "mutta lääkärit toivovat, että pahin aika nyt on ohitse."
"Oi vanhurskas Jumala!" hän huudahti, vaipuen tuolille ja peittäen kasvonsa; "minä pakenin sinua ja minä olen tuottanut kirouksen omaisilleni!"
Hän oli tuokion ääneti, ja ennenkuin minä ehdin ajattelemaan mitään sanoja hänen lohdutuksekseen, hän katsahti ylös ja kysyi äkkiä:
"Ketkä ovat tässä talossa kuolleet, Elsa?"
"Ei kukaan, ei kukaan", minä vastasin.
"Ketkä ovat sairastuneet?" hän kysyi.
"Kaikki lapset ja isä ovat terveet", minä sanoin, "ja äiti."
"Eva siis on sairastunut!" hän huudahti — "syyttömät syyllisten sijasta! Hän kuolee ja tulee pyhimykseksi taivaasen, vaan minä, joka olen murhannut hänet, jään eloon enkä saa nähdä häntä enään, ei milloinkaan enään."
Minä en kyennyt häntä lohduttamaan. Hänen tuskansa suuruus sorti minut kokonaan. Minä en voinut kuin purskahtaa kyyneliin, jotta hänen täytyi koettaa minua lohduttaa. Mutta hän ei puhunut mitään; hän tarttui vaan lempeästi käteeni, niinkuin muinoin, ilman mitään sanomatta. Viimein minä lausuin:
"Ethän sinä ruttoa tuonut, kallis Fritz; Jumala sen lähetti!"
"Minä tiedän, että se on Jumala!" hän vastasi niin tuikean katkeralla äänellä, että minä en yrittänytkään puhettani jatkamaan.
Sinä yönä Eva houraili kovasti, kun valvoin hänen luonansa; mutta hänen houreensa olivat kokonaan toista laatua kuin Fritzin. Hänen ajatuksensa näyttivät vierevän ikäänkuin tyvenellä virralla johonkin onnelliseen maahan, jota me emme voineet nähdä. Hän puhui palatsista, kodista, lemuavista lilja-kedoista, joilla valkea-vaatteiset pyhimykset kulkivat soitolla ja laululla, ja Yhdestä, joka toivotti häntä tervetulleeksi. Toisinaan hän myöskin lausui hiljaisesti kappaleita samoista latinaisista virsistä, joita Fritz oli kertonut houreissaan, mutta hänen äänensä oli aivan toisenlainen, aivan lapsellinen ja onnellinen. Jos hän joskus näytti huolestuneelta, se oli silloin, kuin hän näytti kaipaaman joitakuita ja etsivän heitä milloin mistäkin; mutta silloin hän päätti usein, sanoen: "niin, minä tiedän, että he tulevat; minun täytyy odottaa, kunnes he tulevat". — Ja niin hän viimeiseltä meni nukuksiin, ikäänkuin tämä ajatus olisi rauhoittanut häntä.
Minä en hennonut estää häntä nukkumasta, sanoivat lääkärit mitä hyvänsä; hän näytti niin levolliselta, ja hänen huulillaan oli niin onnellinen hymy. Ainoastaan yksi kerta, kun hän oli tällä tapaa maannut aivan tyvenesti tunnin aikaa ja hänen rintansa näytti tuskin kohoavan vienosta hengityksestä, minua alkoi peloittaa, että hän näin sujuisi meiltä pyhien enkelein syliin; ja minä kuiskasin hiljaa: "Eva, armas Eva!"
Hänen huulensa erkanivat vähän, ja hän lausui:
"Ei vielä; odota, kunnes he tulevat."
Nyt hän taas käänsi päätänsä tyynyä vastaan ja alkoi nukkua.
Kun hän heräsi, oli hän täydellä taidolla ja tyvenenä, ja lausui vakaasti:
"Missä äiti on?"
"Hän lepää, Eva kultani."
Vieno tyytyväisyyden hymy ilmestyi hänen huulillaan, ja hän jatkoi katkonaisilla sanoilla:
"Nyt minua haluttaisi nähdä Fritziä. Sinä lupasit, että minä saisin nähdä hänet jälleen; ja minä luulen, että, jos minä nyt huolen, hänkin tahtoisi nähdä minut kerran vielä."
Minä menin noutamaan veljeäni. Hän käveli edestakaisin huoneessansa, krucifixi rintaansa painettuna. Ihmeekseni hän alusta näytti varsin vastahakoiselta; mutta kun minä sanoin, kuinka hartaasti Eva sitä halasi, seurasi hän minua mieluisasti hänen huoneesensa. Eva oli jälleen saamallansa entisen valtansa meidän kaikkien suhteen. Hän ojensi kättänsä, ja hänen kasvonsa kuvastelivat rauhaa ja lepoa.
"Fritz serkku", hän lausui välipäisesti, sitä myöten kuin hän jatkoi: "sinä olet opettanut minulle niin monta asiaa; sinä olet tehnyt niin paljon minun hyväkseni! Minä soisin nyt, että sinä oppisit minun mielilauseeni, jotta, jos minä menen pois, se tekisi sinut onnelliseksi, niinkuin se tekee minut." Tuosta hän lausui aivan pitkäänsä ja selvästi sanat: niin on Jumala mailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa. "Minä en, Fritz serkkuni", hän lisäsi, "tiedä lauseen loppua. Minun on ollut mahdoton löytää se; mutta sinä kyllä löydät sen. Minä olen varma, että se on jossakin hyvässä kirjassa, se saattaa minut rakastamaan Jumalaa niin paljon, kun ajattelen sitä. Lupaa minulle, että sinä etsit sen, jos minä kuolen."
Fritz lupasi, ja Eva oli aivan tyytyväinen. Evan voimat näyttivät loppuneen, ja tuokion perästä hän vaipui sitkeään, tyveneen uneen. Minä olin laskenut käsivarteni hänen ympärillensä, kun istuin hänen vieressään, ja hän piti yhä kiinni Fritzin kädestä.
Tästä ajasta minua aavisti, ettei hän kuolisi, ja minä kuiskasin hiljaa
Fritzille:
"Hän ei kuole; hän paranee etkä sinä ole surmannut häntä, vaan pelastanut hänet!"
Mutta kun katsahdin hänen kasvoihinsa, toivoen niistä kiitollista, onnellista vastausta, säikäytti niitten muoto minua.
Hän seisoi liikahtamatta eikä uskaltanut vetää pois kättänsä. Hänen laihtuneissa, vaaleissa kasvoissaan ilmestyi jäykkä, toivoton katse, joka kauhistutti, kun vertasi sitä niitten kasvojen rauhalliseen hymyyn, joihin hänen silmänsä olivat kiinnitetyt.
Semmoisena hän pysyi, siksi kuin Eva heräsi, jolloin koko hänen muotonsa muuttui ja tämän hymy hetken aikaa siinä heijasteli.
Sitten hän sanoi leppeästi: "Jumala siunatkoon sinua, Eva!" ja pusertaen hänen kättänsä huuliansa vastaan hän jätti huoneen.
Kun näin hänet jälleen samana päivänä, minä sanoin:
"Fritz, sinä pelastit Evan hengen! Hän tointui siitä hetkestä alkain, kuin hän näki sinut."
"Niin", hän vastasi hyvin suopeasti, mutta outo innottomuus näkyi hänen kasvoissansa; "minä luulen, että niin on. Minä olen pelastanut hänet."
Mutta hän ei mennyt Evan huoneesen enää; vaan hämmästykseksemme ja mielipahaksemme hän seuraavana päivänä äkkiä sanoi, että hänen täytyi jättää meidät.
Hän lausui vaan muutamia jäähyväissanoja meille jokaiselle eikä tahtonut nähdä Evaa ja sanoa hänelle hyvästi. Hän arveli, että se ehkä häiritsisi häntä.
Mutta kun hän suuteli minua ennen lähtöänsä, hänen kätensä ja huulensa olivat kylmät kuin kuolema. Minä katselin, kuinka hän astui katua alaspäin, eikä hän kuitenkaan kertaakaan kääntynyt viimeisiä jäähyväisiä viitataksensa, niinkuin hänen ennen aina oli tapa tehdä; vaan jatkoi vitkaan ja vakaasti matkaansa, siksi kuin hän katosi näkyvistä.
Minä palasin sisään kovin raskaalla sydämellä; mutta kun minä menin kertomaan Evalle, että Fritz oli lähtenyt, ja koetin selittää, miks'ei hän tullut sanomaan jäähyväisiä hänelle, koska minä luulin, että se pahoittaisi häntä, (ja minusta se näyttää jokseenkin kummalliselta Fritzin puolelta), katsahti hän minuun tyvenellä, luottavalla, tyytyväisellä hymyllänsä ja sanoi:
"Se ei pahoita minua ollenkaan, Elsa serkku. Minä tiedän, että Fritzillä oli hyvät syyt siihen — hyvät, todelliset syyt, niinkuin hänellä aina on; ja me näemme hänet jälleen, niin pian kuin hän katsoo oikeaksi."