VI.
Fredrikin kertomus.
St. Sebastian, Erfurtissa, Tammikuun 20 p. 1510.
Peräytämätön askel on astuttu. Minä olen ruvennut munkiksi Augustinin-luostariin. Minä kirjoitan tämän Martin Lutherin kammiossa. Minä olen todesti luopunut isästä, äidistä ja kaikista, mitä oli minulle kalliinta, ristin juureen paetakseni. Minä olen uhrannut kaikki maan päällä kutsumukseni tähden, eikä taistelo kuitenkaan ole ohitse. Tuskin tuntuu kutsumukseni nyt varmemmalta kuin siihen aikaan, jolloin oleskelin mailmassa. Epäilykset hyrisevät ympärilläni, ikäänkuin ampiaiset, ja pistelevät minua joka taholta. Valon enkelin muodossa perkele hämmästyttää minua itse raamatun sanoilla. Martin Lutherin isän lause johtuu mieleeni, ikäänkuin jumalallinen ääni olisi sen puhunut. "Kunnioita isääsi ja äitiäsi!" kajahtaa minun korviini kuorin lauluista ja näyttää olevan kirjoitettu joka paikkaan kammioni valkoisiin seiniin.
Ja paitsi tätä Jumalan sanojen jylinää, hellät äänet näyttävät kutsuvan minua takaisin, vaatien minua velvollisuuteen ja pyytäen, etten jättäisi heitä yksinään taistelemaan elämän taisteloa. Elsa kutsuu minua vanhasta sälyhuoneesta: "Fritz! veljeni! kuka nyt sanoo minulle, mitä tehdä?" Äitini tosin ei kutsu minua takaisin, mutta minä olen aina näkevänäni, kuinka hänen kyyneltyneet silmänsä, täynnänsä pidätettyä nuhdetta ja kummastusta, kohoavat taivaasta päin, anoen sieltä voimaa; ja kuinka hänen laihtuneet, vaaleat kasvonsa käyvät päivästä päivään yhä vaaleammaksi. Ainoastaan yhden äänessä ja yhden kasvoissa minä en milloinkaan näe enkä kuule nuhdetta eikä takaisin vaatimusta; vaan kuitenkin, taivas suokoon minulle anteeksi, nämät puhtaat ja enkelin kaltaiset silmät, jotka näyttävät vaan sanovan: "jatka, Fritz serkku, Jumala auttaa sinua, ja minä rukoilen sinun puolestasi!" — nämät suloiset, uskolliset, taivaalliset silmät houkuttelevat minua takaisin mailmaan suuremmalla voimalla kuin mikään muu asia.
Onko tämä siis liian myöhäistä? olento minä viipynyt mailmassa niin kauan, ettei minun käy sydäntäni koskaan enää siitä riistäminen? Tämäkö siis on rikollisen epäilykseni rangaistus, että, vaikka minä olen antanut ruumiini luostarille, Jumala ei huoli sielustani — jonka täytyy, ikäänkuin kadotetun hengen, häilyä ijankaikkisesti niillä näkymöillä, joita se oli liian vastahakoinen jättämään? Pakeneeko vastakin, kun nostan silmäni taivasta kohden, kaikki, mitä siellä on puhdasta ja pyhää, niitten kasvojen muotoon, joitten muistaminen on minulle kuoleman synti?
Kuitenkin minä olen pelastanut hänen henkensä! Jos kohta minä syntieni kautta saatin kirouksen omaisilleni, eikö minun kuuliaisuuteni ollut otollinen? Eikö siitä hetkestä asti, kuin minä, yksinäni huoneessani ja kuultuani, että Eva oli sairastunut, lankesin maahan Jumalan eteen ja, pelosta karttaen Hänen loukattua nimeänsä, lähestyin Häntä Hänen pyhän martyrinsa kautta ja lausuin: "hurskas Sebastian, niitten nuolten kautta, jotka lävistivät sinun sydämesi, torju ruton nuolet kodistani, ja minä rupean munkiksi ja vaihdan oman syyllisen nimeni sinun nimeesi" — eikö siitä hetkestä asti Eva alkanut tointua ja eivätkö siitä ajasta lähtien kaikki sukulaiseni pysyneet terveinä? "Cadent a latere tuo mille, et decem millia a dextris tuis; ad te autem non appropinquabit." (Kaatukoon tuhansia sinun vieressäsi, ja kymmeniä tuhansia oikealla puolellasi; sinua se ei kuitenkaan lähesty). Eivätkö nämät sanat säntilleen toteuneet? ja samalla kuin useat vielä kaatuivat meidän ympärillämme, sairastuiko kukaan sen jälleen kodissani?
Hurskas Sebastian, sinä luotettava ruton poistaja, sen lujuuden kautta, joka syytettynä osoitit, vahvista epävakaista tahtoani; kaksinkertaisen kuolemasi kautta pelasta minut toisesta kuolemasta; niitten nuolten kautta, jotka eivät voineet surmata sinua, sinä olet pelastanut meidät siitä nuolesta, joka päivällä lentää; niitten julmien lyömien kautta, jotka lähettivät sielusi taistelutanterelta paratiisiin, voimistuta minua saatanan lyömiä vastaan; ruumiisi kautta, joka otettiin kunniattomasta haudasta ja pantiin katakombeihin martyrien joukkoon, nosta minut synnin loasta; sen jalon puollustuksen kautta, jolla kesken omia vaivojasi puollustit niitä, jotka kärsivät kanssasi, auta minua, kun puollustan niitä, jotka kärsivät minun kanssani, ja kaikkien surujesi, ansioittesi ja ilojesi kautta rukoile minun puolestani — oi rukoile minun puolestani, joka tästäläin kannan sinun nimeäsi!
St. Scholastica, Helmikuun 10 p.
Minä olen ollut kuukauden päivät luostarissa. Siten oli ensimäinen koetus-aikani ohitse, ja minä puettiin noviisin valkoisiin vaatteisin.
Koko veljeskunta oli kokoontunut kirkkoon, kun minä notkistin polviani priorin edessä ja hän kysyi minulta juhlallisesti, luulinko minä jaksavani kantaa sitä taakkaa, jonka aioin sälyttää hartioilleni.
Matalalla ja vakavalla äänellä hän muistutti minulle, mimmoinen tämä taakka oli — karkeat, yksinkertaiset vaatteet; himojen hillitseminen; häirittynyt lepo ja pitkät valvonnat; työt veljeskunnan palveluksessa; soimaukset ja köyhyys; kerjäläisen nöyrtyminen; ja ennen kaikkia oman tahdon ja oman kunnian kieltäminen ynnä velvollisuus tehdä, mitä hyvänsä esimiehet vaativat, ja mennä, mihin hyvänsä he käskivät.
"Jumalan avulla", rohkenin vastata, "minä koetan."
Silloin priori lausui:
"Me vastaan-otamme sinut siis koetteeksi vuodeksi; ja täyttäköön Jumala sen hyvän työn, jonka Hän on aloittanut sinussa."
Koko veljeskunta vastasi syvällä amen'ella, ja sitten kaikki äänet yhtyivät seuraavaan virteen:
"_Magne Pater Augustine, preces nostras suscipe,
Et per eas conditori nos placare satage,
Atque rege gregem tuum, summum decus praesulum.
Amatorem paupertatis, te collaudant pauperes;
Assertorem veritatis amant veri judices;
Frangis nobis favos mellis de Scripturis disserens.
Quae obscura prius erant nobis plana faciens,
Tu de verbis Salvatoris dulcem panem conficis,
Et propinas potum vitae de psalmorum nectare.
Tu de vita clericorum sanctam scribis regulam,
Quam qui amant et sequuntur, viam tenent regiam,
Atque tuo sancto ductu redeunt ad patriam.
Regi regum salus, vita, decus et imperium;
Trinitati laus et honor sit per omne saeculum,
Qui concives nos ascribat supernorum civium_."
* * * * *
Pyhä isä Augustinus, kuule lasten rukous,
Saata Luojan jalkain juureen meidän halpa suositus,
Hoida, kaitse laumaas, sinä paimenten kaunistus.
Sua, köyhäin suosijata, köyhät kiittää riemuiten,
Tosi tuomarit sua kehuu, puoltajata totuuden;
Mettä, hunajata ja'at sä, raamatusta haastellen.
Mikä hämärää ol' ennen, sen sä selväks' todistat,
Vapahtajan sanoista sa makuleivän valmistat,
Taivaan juomaa meille psalmein elinlähteest' ammennat.
Veljeskunnan seurattavaks' teit sa pyhän ohjelman,
Ken sit' uskoo, harrastaapi, elon saapi hurskahan,
Ja sun johdollasi palaa isän-maansa helmahan.
Onni, voima kuningasten kuninkaalle olkohon,
Kiitost', ylistystä aina kolminaisuus saakohon,
Joka meidät vihdoin viepi autuasten joukkohon.
Kun nämät pyhät sanat olivat lauletut, ne sulasivat kummallisella tavalla yhteen niitten menojen kanssa, joilla minä munkiksi puettiin. Hiukseni leikattiin papillisen tonsurin mukaan; maallinen pukuni riisuttiin pois; noviisin vaatteet asetettiin ylleni; ja minä vyötettiin köydellä, samalla kuin priori hiljaan kuiskasi minulle, että minun tuli uuden pukuni ohessa pukea päälleni uusi ihminen.
Kun sitten virren viimeiset sävelet vaikenivat, minä lankesin polvilleni ja painoin pääni syvälle vastaan-ottaakseni priorin siunausta, joka kuului näin:
"Suokoon Jumala, joka on kääntänyt tämän nuoren miehen pois mailmasta ja antanut hänelle asunnon taivaassa, että hänen jokapäiväinen vaelluksensa olisi hänen kutsumuksellensa sovelias; ja että hän saisi syytä olla kiitollinen siitä, mitä tänä päivänä on tehty."
Munkit veisasivat nyt muutamia värssyjä vastaukseksi ja astuivat sitten juhlallisesti kuoriin, jossa me kaikki laskeusimme maahan hiljaiseen rukoukseen.
Tämän perästä he johdattivat minut luostarin suureen saliin, jossa koko veljeskunta antoi minulle rauhan suudelman.
Kerran vielä minä notkistin polviani priorin edessä, joka muistutti minulle, että se, joka kestää loppuun saakka, pelastetaan, ja jätti minut holhojan haltuun, jommoisen uusi generali-vikarius Staupitz on määrännyt itsekullekin noviisille.
Näin luostari-elämäni suuret juhlamenot ovat ohitse, eikä niistä kuitenkaan ole jäänyt kuin tyhjyys ja pettyneet toiveet. Ne eivät ole aikaan saaneet mitään muutosta, jota voisin sydämessäni tuntea. Ne eivät ole siirtäneet mailmaa kauemmaksi minusta. Ne ovat vaan asettaneet toisen ylitsepääsemättömän aidan minun ja kaikkien väliin, mitä minulla oli rakkainta; ylitsepääsemättömäksi, kuin laivattoman meren, särkymättömäksi, kuin vahvan raudan, minä olen käskenyt tahtoni tehdä sen; mutta sydämmeni suhteen, voi! se on hieno kuin hämähäkin verkko, koska jokainen heikoinkin kaipaavan rakkauden sävel, joka kaikkuu entisyydestä, tunkee sen lävitse ja haikeuttaa minua.
Holhojani vaatii kovin ankarasti, että veljeskunnan säännöistä tarkasti vaaria pidetään. Rikokset jaetaan neljään luokkaan — vähäiset, suuret, suuremmat ja suurimmat, ja näistä on jokaisessa eri rangaistuksen määrä asetettu. Vähäisempien joukossa on: kun ei mene kirkkoon kohta kuin merkki on annettu; kun ei muista heti koskea lattiata kädellään taikka lyödä rintoihinsa, jos kuorissa lukiessaan tai veisatessaan hiukankin erhettyy; kun katsoo ympärilleen jumalanpalveluksen aikana; kun ei lankee maahan Marian ilmestyspäivänä tai jouluna; kun mennessään tai tullessaan laiminlyö siunauksen; kun ei pane kirjoja tai vaatteita niitten oikealle paikalle; kun ripottaa ruokaa tai juomaa; kun unhottaa pöytärukouksen, ennenkuin alkaa syödä. Suurten rikosten joukossa on: kun rakentaa riitaa; kun ei määrätyllä tavalla pysy ääneti paastoamisen aikana; kun katselee naisia tai puhuu heidän kanssaan paitsi lyhyillä vastauksilla.
Vähäisiä sääntöjä on lukemattomia. Vaikea on alussa oppia kaikkia niitä eri tapoja, joilla tulee notkistaa polviansa, kumartaa ja langeta maahan. Noviisein ei sallita koskaan puhua keskenänsä paitsi priorin läsnä ollessa, heitä on kielletty milläkään lailla huolimasta vieraista, heidän on käsky astua silmät maassa, ahkerasti lukea raamattua, kumartaa aina syvälle, kun vastaan-ottavat lahjoja, ja sanoa: "Herra olkoon ylistetty lahjoissansa."
Kuinka Martin Luther, jolla on niin reipas ja rohkea luonto, on sietänyt näitä vähäisiä määräyksiä, sitä minä en käsitä. Minun mielestäni niissä on jonkunlainen nukuttava, kuolettava lievitys; ne hajottavat ajatukseni taikka estävät minua ajattelemasta.
Kuitenkin se lienee totta, että kuuliaisuuteni auttaa omaisiani enemmän kuin kaikki työni olisivat auttaneet, jos olisin tottelematonna jäänyt mailmaan. Ei mikään itsekäs oman pelastuksen tai levon etsiminen ole minua tänne saattanut, ajatelkoot ja sanokoot muutamat mitä hyvänsä, niinkuin he sanoivat Martin Lutherista. Minä ajattelen sitä Magbeburgin taulun laivaa, josta hän niin usein puhui minulle. Enkö minä ole siinä — todenperäisesti siinä nyt, ja enkö minä tästälähin, kun olen tointunut siitä väsymyksestä, jonka sinne pyrkiminen tuotti, toivo saavani kallistua alas ja ojentaa käsivarttani niille, jotka vielä taistelevat tämän katkeran mailman aalloissa, sekä pelastaa heitä?
Pelastaa heitä; niin, pelastaa heidän sielujansa! Eikö minun lupaukseni pelastaneet kalliita henkiä? Ja eivätkö paastoamiseni, valvontani, itsekuritukseni, rukoukseni ole yhtä tehokkaat heidän sielujensa suhteen? ja enkö minä tästedes taivaassa, jossa ne asuvat, jotka ovat neitsyllisessä puhtaudessa seuranneet Lammasta, notkistu jaspissakarain yli ja auta heitä kiirastulesta paratiisin jyrkkiä rinteitä ylös ja ole ensimäinen portilla, joka toivottaa heitä tervetulleeksi sinne! Ja emmekö sitten paratiisissa, jossa ei rakkaus enää varo muuttumasta synniksi, saa ijäti olla yhdessä? ja kadunko minä silloin, että jätin mailman lyhyet, saastaiset ilot ijankaikkisuuden puhtaitten ilojen tähden? Valitanko minä silloin, että kutsumukseni mukaan pidin parempana kärsiä eroitettuna heistä, jotta heidän sielunsa pelastuisivat, kuin tehdä työtä heidän kanssansa katoavan ruumiin hyväksi?
Silloin! silloin! minä pyhimyksenä Jumalan kaupungissa! Minä, epäilevä, syntinen noviisi Erfurtin Augustinin-luostarissa, joka, vuosikaudet vastustettuani, vihdoin olen antanut ruumiini luostarille, mutta jolla ei ole enemmän voimaa kuin ennen antaa sydäntäni Jumalalle!
Kuitenkin minä olen pyhässä laivassa; epäilemättä kaikki muutkin minulle tulevat. Mutta saavatko kaikki munkit taistella tällä tavalla? Varmaan perkele reutoo lujasti jokaisen saaliin tähden, joka häneltä menee. Se on, on varmaan perkele, joka viittaa minulle näitten kalliitten kasvojen kautta, joka kutsuu minua näillä tuttavilla äänillä; sillä he eivät kutsuisi minua koskaan takaisin. He salaisivat tuskansa ja sanoisivat: "mene Jumalan luo, jos Hän kutsuu sinua; jätä meidät ja mene Jumalan luo." Elsa, äitini, kaikki sanoisivat niin; vaikkapa heidän sydämensä pakahtuisi, kun yrittäisivät sitä sanomaan!
Oliko Martin Lutherilla tämmöiset ajatukset tässä samassa kammiossa? Jos ne tulevat perkeleeltä, minä luulen, että kyllä oli, sillä jaloimpia hän kiivaimmin ahdistaa; vaan kuitenkin saatan tuskin ajatella, että hänellä oli semmoiset kurjat epäilykset kuin ne, jotka minua vaivaavat. Hän ei ollut niitä, jotka turmiokseen peräytyvät; ei niitäkään, jotka kätensä auraan laskevat ja katsovat taaksensa, niinkuin minä, voi! alinomaa teen. Ja mitä sanoo raamattu semmoisista? — "He eivät ole soveliaat Jumalan valtakuntaan." Ei mitään poikkeusta, ei mitään rajoitusta — munkki, pappi, pyhimys; jos ken katsoo taaksensa, hän ei ole sovelias Jumalan valtakuntaan. Mihin siis joutuvat toiveeni paratiisin taikka niitten ansioitten suhteen, jotka muita auttavat? Kääntyä takaisin, peräytyä, sitä minä en tosiaan tee, vaikkapa kaikki perkeleet kiusaisivat minua taikka koko mailma houkuttelisi minua; mutta katsoa takaisin, kuka voi sitä estää? Jos yksi katsahdus voi tappaa, kuka voi pelastaa? Ruumiin kurittaminen, lihan ristiin-naulitseminen, ei yhdeksi päiväksi, vaan joka päivä; — minun täytyy joka päivä kuolla; minun täytyy olla kuollut — kuollut mailmalle. Tämän kammion täytyy olla minulle niinkuin hauta, johon kaikki, mitä sydämessäni elävintä oli, kuolkoon ja hautaantukoon. Tuntuiko niin Martin Lutherista? Onko tämä luostari semmoinen punaposkisille, lihaville munkeille, jotka juovat olutta isoista kannuista ja ahmivat vaan mehua ja paastoruoakseen syövät sen uhkeimpia kaloja? Kiusaaja! kiusaaja taas! älkäät tuomitko eikä teitä tuomita.
St. Eulalia, Erfurtissa Helmikuun 12 p. 1510.
Tänä päivänä yksi vanhempi munkki tuli luokseni, arvattavasti sentähden, että olin alakuloinen ja murheellinen, ja sanoi: "älä pelkää, veli Sebastian, taistelo on usein ankara alusta; mutta muista St. Hieronymuksen sanat: Vaikka isäsi makaisi ovesi edessä, itkien ja vaikeroiden, vaikka äitisi näyttäisi sinulle sen ruumiin, joka kantoi sinut, ja ne rinnat, jotka imettivät sinut, katso, että tallaat heidät jalkojesi alle ja astut suoraa tietä Kristuksen luo."
Minä painoin alas pääni, niinkuin sääntö määrää, kiitokseksi hänen kehoituksestansa, ja minun luulteni hän ajatteli, että hänen sanansa lohduttivat ja vahvistivat minua; mutta Jumala tietää, mikä taistelo syntyi minun sydämessäni, kun istuin yksin tänä iltana kammiossani. "Julmat, katkerat, häijyt sanat!" minun maallinen sydämeni sanoi; minun syntinen sydämeni, jota valvominen, ruoskinta, tuskin kuolema itsekään, pelkään minä, ei voinut kuolettaa. Kaiketi hurskas isä Hieronymus puhui vaan pakanallisista isistä ja äideistä. Minun äitini ei näyttäisi tuskaansa, minua takaisin saadaksensa; hän sanoisi: "poikani, esikoiseni, Jumala siunatkoon sinua; minä annan sinut alttiisti Jumalalle." Eikö hän sano niin siinä kirjeessä, jonka hän omalla kädellään on kirjoittanut minulle, mutta johon minä en tohdi katsoa sen muistojen myrskyn tähden, jonka se nostaa minun sydämessäni?
Löytyykö yhtäkään nuhteen tai muistutuksen sanaa hänen kirjeessään? Jos löytyisi, minä lukisin sen; se lujittaisi minua. Tämmöistä kaikki pyhimykset ovat saaneet kokea. Mutta nyt, kun kivun-alaisen heikko ääni on lausunut nämät hurskaat, hellät sanat, jotka kaikkuvat sielussani, nyt sydämeni palajaa päivästä päivään ja hetkestä hetkeen kotiini Eisenachiin ja minä näen heidän avuttomina taistelevan jokapäiväisen leivän tähden, johon taisteloon minä olen jättänyt heidät turvattomaksi ja yksikseen.
Sitten taas se ajatus tulee: olenko minä viimeistä lukua uneksija, jommoiseksi toisinaan rohkenin ajatella isääni — semmoinen, joka laiminlyön yksinkertaiset, jokapäiväiset työni jonkun Atlantin tähden? ja jos minun Atlantini on paratiisissa eikä valtameren toisella puolella, onko siinä niin suuri eroitus?
Jospa vaan veli Martin olisi täällä, hän ymmärtäisi nämät ja auttaisi minua; mutta hän on nyt ollut lähes kaksi vuotta Wittenbergissä, jossa hänen kerrotaan pitävän luentoja jumaluus-opissa vaaliruhtinaan uudessa yliopistossa ja saarnaavan. Munkit näyttävät olevan melkein yhtä ylpeät hänen puolestaan, kuin Erfurtin yliopisto ennen.
Vaan kukaties hän ei kuitenkaan ymmärtäisi minun huoliani. Hänen luontonsa oli niin vahva, suora ja voimakas. Hän luultavasti ei olisi suuresti hellinyt niin epävakaista sydäntä ja levotonta omaatuntoa kuin minun.
Maaliskuun 7 p. — SS. Perpetua ja Felicitas. — Erfurtissa,
Augustinin-luostarissa.
Tänä päivänä olin ensi kerran almuja pyytämässä. Tuntui varsin omituiselta aluksi, kun kerjäsin tuttavien ovilla munkki-kaapu yllä ja luostarisäkki selässä; mutta vaikka välisti vähän horjuin kantamuksen alla, kun se kävi raskaaksi (sillä rutosta ja paastoamisesta olen heikontunut), palasin luostariin terveempänä, iloisempana ja kutsumukseni suhteen toivokkaampana, kuin mikä tätä aikaa oli ollut laita. Kenties raitis ilma vaikutti jotakin tähän, ja oikeastaan se ehkä vaan oli vähäinen ruumiillinen riemastus. Mutta tämmöiset ruumiilliset taakat ja ulkonaiset nöyryytykset eivät tosiaan ole ne, jotka masentavat mieltäni. Muutamien entisten oppikumppanieni puolipilkalliset katseet tuntuivat mielestäni jonkunlaiselta hekumalta niinkuin myös se halveksiva käytös, jolla muutamat kitsaat lähes heittivät ruokapalasia minulle; aivan niinkuin kova puserrus, joka koskee pahasti, kun olemme terveinä, kääntyy helpoitukseksi ankarassa kivussa.
Kenties te myöskin, oi hurskaat Perpetua ja Felicitas, joittenka päivä nyt on, ja erittäin sinä, oi hurskas Perpetua, joka rohkaisit poikiasi kuolemaan Kristuksen tähden ja sitten itse tehtiin martyriksi, kukaties te olette puhuneet hyljätyn äitini ja minun puolestani ja lähetätte minulle tänään jonkun toivon säteen.
St. Josef. — Maaliskuun 19 p. — Erfurtin Augustinin-luostarissa.
St. Josef, sinä, jonka olen valinnut yhdeksi niistä yhdestäkolmatta haltiapyhästä, joita minä erittäin kunnioitan, kuule ja tue minua tänään. Sinä, joka katsoit kunniaksesi, ettei sinua itseä kunnioitettu, vaan että nöyrästi autoit muita saavuttamaan taivaallisia kruunujansa, anna minullekin joku halpa sija tuolla ylhäällä; eikä ainoastaan minulle, vaan myöskin niille, jotka minä olen jättänyt vielä taistelemaan tämän vaarallisen mailman myrskyisellä merellä.
Täällä, luostarin pyhässä terhenessä, sydän varmaan viimein tyyntyy ja taukoo sykkimästä, paitsi yhteisen kirkon elämän-menoissa, niin että kalenterin juhlat käyvät sen ainoiksi tapauksiksi. Mutta milloin tämä minun suhteeni tapahtuu?
Maaliskuun 20 p.
Onkohan veli Martin jo päässyt tähän rauhaan? Yksi ijäkäs munkki istui eilen kanssani kammiossani ja kertoi kummallisia seikkoja hänestä, jotka ovat tuottaneet minulle jonkunlaisen katkeran lohdutuksen.
Näyttää sillä kuin ei luostari-elämä olisi kohta rauhoittanut hänen sydäntänsä.
Tämä ijäkäs munkki oli veli Martin'in rippi-isä, joksi hän myöskin on määrätty minulle. Hänen kasvoissaan asuu semmoinen rauha, jota minä kaipaan; ei hiljainen, kuolemankaltainen rauha, ikäänkuin hän olisi vaipunut siihen taistelon perästä; vaan elävä, lempeä rauha, ikäänkuin hän olisi saanut sen taistelon kautta ja nauttinut sitä myöskin taistelon kestäessä.
Minusta ei näytä siltä kuin veli Martin'in arvelut ja epäilykset olisivat olleet aivan samanlaiset kuin minun. Rippi-isäni sanookin, että kaikkina niinä vuosina, kuin hän on toimittanut virkaansa, hän ei ole koskaan löytänyt kahta huolestunutta sydäntä, jotka ovat olleet aivan samalla tavalla huolestuneina.
Minä en tiedä, epäilikö veli Martin kutsumustansa vai tahtoiko hän takaisin mailmaan; mutta hän näyttää kärsineen kovia sisällisiä tuskia. Hänen omatuntonsa oli niin hellä ja arka, että kaikkein vähin synti vaivasi häntä, niinkuin se olisi ollut suurin rikos. Hän rukoili pyhimyksiä aivan hartaasti — valiten, niinkuin minä olen hänen esimerkkinsä mukaan tehnyt, yksikolmatta pyhimystä ja rukoillen kolmea joka päivä, että hän niin kunnioittaisi kaikkia joka viikko. Hän luki messun joka päivä ja palveli erittäin innokkaasti Pyhää Neitsyttä. Hän laihdutti ruumistansa paastolla ja valvomisella. Hän ei koskaan tahallansa rikkonut veljeskunnan vähimpiäkään sääntöjä vastaan; mutta mitä enemmän hän jännitti voimiaan, sitä viheliäisempi hän näytti olevan. Niinkuin säveltaitiota, jonka korva on erinomaisessa määrässä harjaantunut, häiritsi häntäkin vähin epäsointu. Lieneekö siis Jumalan tarkoitus, että hengellisen elämämme kasvaminen on vaan kasvava arkuus sisällisen kivun suhteen? Onko tämä todellista kasvamista? — vai onko se sitä yhden sielunvoiman luonnotonta edistymistä muitten vahingoksi, josta syntyy epämuotoisuus taikka tauti?
Rippi-isä sanoi miettien, kun toin esiin näitä:
"Mailma on hairasointuinen, poikani, ja sydän on hairasointuinen. Mitä puhtaammin sielumme kajahtaa taivaallista soittoa vastaan, sitä tarkemmin se ehkä huomaa mailman epäsävelet. Ainakin veli Martin'in laita oli tämmöinen; siksi kuin lopulta joku maahan-lankeamuksen tai polven-notkistuksen laiminlyönti rasitti hänen omaatuntoansa niinkuin varsinainen rikos. Kerta, kun olimme kaivanneet häntä kauan aikaa, menimme hänen kammionsa oven luo ja koputimme. Se oli teljetty eikä mihinkään koputukseen vastattu. Me mursimme viimein oven auki ja tapasimme hänet taintuneena lattialla. Meidän ei onnistunut saada häntä hereille muulla lailla, kun että veimme kuorilaulajia hänen kammioonsa virsiä veisaamaan. Hän rakasti aina suuresti soittoa ja luuli sillä olevan omituisen voiman perkeleen juonia vastaan."
"Hän lienee kärsinyt kauheasti", minä sanoin. "Tämmöisten kärsimysten kautta saavutetaan kai se ansio, että voi muita auttaa!"
"Häntä vaivasivat kovat sielun tuskat", vastasi vanha munkki. "Hän käveli usein yökaudet edestakaisin kylmissä korridoreissa."
"Eikö mikään lohduttanut häntä?" minä kysyin.
"Kyllä, poikani; muutamat sanat, jotka kerta lausuin hänelle, lohduttivat häntä paljon. Kun minä kerta löysin hänet toivottomuuden tuskissa kammiossaan, minä sanoin: veli Martin, uskotko sinä syntien anteeksi-antamusta, niinkuin Uskontunnustuksessa kuuluu? Hänen kasvonsa kirkastuivat heti."
"Syntien anteeksi-antamusta!" minä toistin pitkäänsä. "Isä, minäkin uskon sen. Mutta anteeksi-antamus seuraa vasta hyvää hengellistä sortumusta, synnintunnustusta ja katumus-harjoitusta. Kuinka pääsnen koskaan varmaksi siitä, että olen kylläksi sortunut, että olen rehellisesti ja täydellisesti tunnustanut syntini taikka harjoittanut oikein katumusta?"
"Voi, poikani", vanhus lausui, "nämät olivat juuri veli Martin'in huolet, enkä minä voinut kuin huomauttaa häntä ristiinnaulitusta Herrasta ja uudestaan muistuttaa häntä syntien anteeksi-antamuksesta. Kaikki, mitä teemme, on puuttuvaista, ja kun laupias Herra sanoo, että antaa synnit anteeksi, luulen minä, että Hän tarkoittaa syntisten syntejä, ja teemmehän me syntiä niin tunnustuksissamme kuin kaikissa muissakin. Hän on sääliväisempi, kuin sinä ajattelet, kenties kuin kukaan meistä ajattelee. Tämä on kumminkin minun lohdutukseni; ja jos minä, kun viimein seison hänen edessään, näen, että olen erhettynyt ja ajatellut Häntä sääliväisemmäksi, kuin Hän on, minä luotan siihen, että Hän antaa minulle anteeksi. Tämä luullakseni tuskin pahoittaisi Häntä niin paljon, kuin jos väittäisin, että Hän on ankara Herra."
Minä en vastannut sen enempää vanhalle miehelle. Hänen sanansa toivat niin silminnähtävästi voimaa ja iloa hänelle, että minä en hennonut niitä enään perustella. Minullekin ne ovat antaneet eineen toivoa. Vaan kuitenkin, jos ei tie ole epätasainen ja hankala eikä ole aivan vaikea asia kelvata Kaikkivaltiaalle Jumalalle, miksi kaikki nuot ankarat säännöt ja itsensä-kieltämiset — nuot kovat katumus-harjoitukset vähäisten vikojen vuoksi?
Me tiedämme, että Hän on laupias. Mutta keisarikin saattaa olla laupias; kuitenkin jos joku talonpoika yrittää pääsemään hänen keisarilliseen läheisyyteensä määrättyjä tapoja noudattamatta, eikö häntä ajettaisi manauksilla ja miekan kärjellä palatsista ulos? Ja mitkä ovat nuot säännöt taivaan hovissa?
Jos vaaditaan täydellistä sydämen ja elämän puhtautta, kukapa väittänee, että se on hänellä?
Jos vaaditaan, että tarkasti vaariin otetaan semmoisen veljeskunnan säännöt, kuin kukapa lienee varma, ettei hän koskaan ole niitä laiminlyönyt? Sama epähuomio, joka vaikutti laiminlyönnin, saattaisi luultavasti sen myöskin mielestämme katoamaan. Ja mikä hyöty siis on synnintunnustuksesta?
Kristus on Vapahtaja, mutta ainoastaan niitten, jotka seuraavat Häntä. Syntien anteeksi-antamus löytyy, mutta ainoastaan niitä varten, jotka tekevät täydellisen synnintunnustuksen. Minä, voi! minä en ole seurannut Häntä täydellisesti. Mikä pappi koko mailmassa voi vakuuttaa minulle, että olen koskaan täydellisesti tunnustanut syntini?
Sentähden Hän on minun silmissäni laupias, armollinen, pyhä — Vapahtaja, mutta korkealla valta-istuimella istuva, etten koskaan varmaan tiedä, saavuttavatko rukoukseni Häntä siellä; ja, voi! kerran istuva suurella, valkealla valta-istuimella, josta Hänen kutsuva äänensä liiankin varmaan saavuttaa minut.
Maria, Jumalan äiti, neitsytten Neitsyt, jumalallisen armon äiti! hurskas Sebastian ja kaikki martyrit! suuri isä Augustinus ja kaikki hurskaat opettajat, välittäkäät minun puolestani, että katumukseni hyväksytään synteini huvitukseksi ja lepyttää Tuomarini!
Maaliskuun 25 p. — Marian ilmestyspäivä.
Holhojani on antanut minulle punaiseen safianiin sidotun raamatun, jota veli Martin'in, niinkuin hän sanoi, oli tapa paljon lukea. Minun on määrä lukea sitä kaikkina lomahetkinä, jotka jäävät kirkko-isien tutkimisilta, kerjuumatkoilta, kirkonmenoilta ja niiltä luostarin alhaisilta askareilta, joita noviisit toimittavat. Näitä hetkiä ei ole monta. Minun ei ole koskaan ennen ollut mikään raamattu kädessäni, ja ne tunnit kuluvat tosiaan nopeasti kammiossani, joita saan panna sen lukemiseen. Kun holhoja tulee kutsumaan minua keski-yön jumalan-palvelukseen, tapaa hän minut usein vielä lukemasta.
Se on aivan toisenlainen, kuin mitä odotin. Siinä ei ole mitään puhetaiteellista, ei mitään vaivalla valmistettuja tutkimuksia eikä mitään turhan tarkkoja sääntöjä, ainakaan Uudessa Testamentissa.
Minä soisin toisinaan, että olisin elänyt muinaisten Juutalaisten aikoina, jolloin löytyi yksi temppeli, jossa sai palvella Jumalaa, muutamia määrättyjä juhlia, joita tuli viettää, ja muutamia tiettyjä kirkonmenojen sääntöjä, joita tuli noudattaa.
Jos olisin saanut seisoa temppelin esipihoilla sinä suurena sovintopäivänä ja nähdä teurastetun uhrin ja vartoa, kunnes ylimmäinen pappi astui ulos kaikkien pyhimmästä, nostaen käsiänsä ylös siunaukseen, minä olisin aivan varmaan tietänyt, että Jumala oli lepytetty, ja palannut rauhassa kotiin. Niin, kotiini! Sillä nähtävästi ei löytynyt mitään luostareita niihin aikoihin. Jumala oli itse säätänyt perhe-elämän ja juhlallisimmalla tavalla perheellisen rakkauden vahvistanut.
Uudessa Testamentissa minä toiselta puolen en löydä yhtäkään tämmöistä jyrkkää sääntöä. Se kääntyy kokonaan sydämen puoleen; vaan ken voi tehdä sydäntä oikeaksi? Luullakseni se on juuri tämä vakuutus, joka on saattanut kirkon jälestäpäin määräämään monta vähäistä sääntöä ja kurituskeinoa Juutalaisten seremonia-lain mukaan; sillä evankeliumeissa ja epistolissa minä en havaitse mitään ritualia eikä seremonioita eikä liioin minkäänlaisia ulkonaisia sääntöjä.
Mikä etu siis Uudessa Testamentissa on Vanhan rinnalla? Kristus on tullut. "Sillä niin on Jumala mailmaa rakastanut, että antoi ainoan Poikansa." Tämän pitäisi todella tekemän suuri eroitus meidän ja juutalaisten välillä. Mutta kuinka?
Huhtikuun 9 p. — Nyssan St. Gregorius.
Tänään minä lukiessani löysin Evan lauseen lopun: "Sillä niin on Jumala mailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, ettei kukaan, joka uskoo Häneen, huku, vaan jokainen saa ijankaikkisen elämän."
Kuinka yksinkertaiset nämät sanat ovat — "Uskoo", tämä tietäisi jokaisessa muussa kirjassa: "luottaa", "turvaa" Kristukseen; — yksinkertaisesti uskaltaa Häneen ja sitten vastaan-ottaa Hänen lupauksensa, ettei huku.
Mutta tässä — tässä kirjassa, teologiassa, — uskominen ei suinkaan tarkoita mitään niin yksinkertaista kuin tämä; koska tällä tapaa jokainen, joka vaan tulisi Herran Jesuksen Kristuksen luo ja uskaltaisi Häneen, saisi ijankaikkisen elämän ilman mitään muita ehtoja; eikä se tietysti voi tulla kysymykseen.
Sillä mikä on yksinkertaisempaa, kuin siihen luottaminen, joka luottamusta ansaitsee? ja mikä on suurempi kuin ijankaikkinen elämä?
Vaan kuitenkin me kaikista niistä, mitä kirkon oppineet ja isät ovat sanoneet, tiedämme, ettei mikään asia ole niin vaikea kuin saavuttaa ijankaikkinen elämä; ja että tästä syystä munkkikuntia, pilgrimiretkiä, katumusharjoituksia on vuosisadasta vuosisataan enennetty; että samasta syystä pyhimykset ovat hyljänneet kaikki maalliset ilot ja määränneet itselleen jos jonkin kidutuksen; — ei mitään muuta kuin ijankaikkista elämää varten, joka, jos sana "uskoo" tässä tietäisi, mitä se kaikkialla muualla paitsi teologiassa tietää, ilman mitään tarjottaisiin jokaiselle, joka sitä anoo.
Jonka vuoksi se on selvää, että "uskoo" raamatussa merkitsee ihan toista kuin maallisissa kirjoissa, ja välttämättömästi käsittää sydämen sortumuksen, synnintunnustuksen, katumusharjoituksen, sovituksen, lihan ristiin-naulitsemisen ja kaikki, mitä lisäksi pelastukseen tarvitaan.
Tohdinko lähettää tämän Evan lauseen lopun hänelle?
Se ehkä eksyttäisi häntä. Tohdinko minä hänen tähtensä? — tohdinko minä vielä paremmalla syyllä itse tähteni?
Tunnin aikaa olen istunut ja miettinyt tätä kysymystä; ja minne asti on minun sydämeni retkeillyt? Mikä synnintunnustus voi tuoda esiin kaikki ne katkerat ajatukset, jotka tämän yhden tunnin kuluessa ovat hyökänneet minun ylitseni?
Minä olin nähnyt Evan kasvavan lapsesta neitsyeksi; ja näihin viimeisiin kuukausiin asti, tuohon tuskan viikkoon saakka olin pitänyt häntä jonkunlaisena olentona, joka oli enkelin ja lapsen vaiheilla. Minä olin rakastanut häntä, niinkuin sisarta, jolla kuitenkin oli joku salainen sulo, aivan toisenlainen, kuin mikä sisarella on. Vasta silloin kuin kuolema näytti eroittavan meidät, selveni kerrassaan minulle, että minun rakkaudessani häntä kohtaan oli jotain, joka ei tehnyt häntä yhdeksi muitten joukossa, vaan kummallisessa, pyhässä merkityksessä ainoaksi maan päällä minulle.
Ja kun minä paranin, tulivat nuot toiveet, joita en saa koskaan enää muistaa ja jotka tekivät koko elämäni keväisten metsien kaltaiseksi ja sydämeni niinkuin viljavaksi virraksi, joka on päässyt jääkannestaan ja siunauksen tulvalla juoksee läpi mailman.
Minä ajattelin tulevaa kotia, minä ajattelin yhtä sakramentiä, joka muuttaisi koko elämän taivaan tapaiseksi, kotia, joka olisi rauhallinen ja pyhä niinkuin kirkko, sen lempeän, puhtaan ja taivaallisen olennon kautta, joka toimisi ja vallitsisi siinä.
Vaan silloin minä kauhulla näin, kuinka kokonainen kaupunki sairasti sitä ruttoa, jonka itse olin tuonut siihen, ja muistin sen tuuman, joka oli johtunut mieleeni sydän-yönä metsässä ja monta kertaa sen jälkeen, että tekisin luostarilupauksen. Minä tunsin, että olin niinkuin Jonas, kun hän pakeni Jumalaa; kuitenkin minä yhä epäilin, kunnes Eva sairastui. Silloin minä taivuin. Minä lupasin, että, jos hän pelastuu, minä rupean munkiksi.
Vasta silloin kuin se sairastui, jonka kato olisi saattanut koko mailman tyhjäksi minulle; vasta silloin, kuin uhraus oli mitätön — minä sen tein! Mutta vastaan-ottaako Jumala tämmöistä uhrausta?
Tämmöisistä ei kumminkaan veli Martin'in tarvinnut soimata itseään. Hän ei viivyttänyt kääntymistänsä, siksi kuin koko hänen olentonsa täyttyi semmoisesta kuvasta, jota eivät mitkään rukoukset voi poistaa; niin, jota rukoukset ja pyhät, taivasta tarkoittavat mietinnöt vaan kiinnittävät sydämeen, koska taivas itse siinä heijastaa puhtaampana, kuin muisti milloinkaan eteemme tuo.
Veli Martin ei ainakaan pitänyt kutsumustansa leikkinä, kunnes se oli liian myöhäistä.
VII.
Elsan kertomus.
Tammikuun 23 p.
Nyt on liiankin selvä, mistä syystä Fritz ei katsonut taaksensa, kun hän astui katua alaspäin. Hän ajatteli, että hän olisi katsonut taaksensa Jumalan valtakunnasta.
Luostari on siis Jumalan valtakunta, ja me olemme mailma! — isä, äiti, veljet, sisaret, ystävät, koti, ne ovat mailma! Minä en ymmärrä sitä koskaan. Sillä jos kaikki, mitä nuoremmat veljeni sanovat, on totta, eivät kaikki papit ja munkit kuulu Jumalan valtakuntaan taikka hallitaan Jumalan valtakuntaa kummallisella tavalla täällä maan päällä.
Fritz autti meitä kaikkia niin paljon. Hän olisi tullut vanhempiemme tueksi heidän vanhoilla päivillänsä. Hän oli poikien esikuva ja ihastus, ja meidän kaikkien ylpeys ja ilo; entä minulle! Sydämeni käy niin katkeraksi, kun kirjoitan siitä, minusta tuntuu kuin vihaisin ja soimaisin kaikkia. Kaikkia, paitsi Fritziä; tietysti minä en voi häntä vihata. Mutta miksi kaikki, mitä hänessä oli parasta ja jalointa, saatti hänet tähän viimeiseen kauheaan askeleesen?
Jos isällämme vaan olisi ollut parempi onni, ei Fritz'in olisi tarvinnut mennä Erfurtin munkkien laitokseen, jossa hänen omatuntonsa kävi niin araksi; jos ei vaan äiti olisi ollut niin jumalinen ja opettanut meitä kunnioittamaan täti Agnesia niin paljon enemmän kuin häntä itseä, Fritz ehkä ei olisi koskaan ajatellut luostari-elämää; jos minä olisin ollut jumalisempi, hän olisi varmaan luottanut enemmän minuun, ja minä olisin kenties saanut hänet odottamaan ainakin muutamia vuosia, ennenkuin hän otti tämän palauttamattoman askeleen. Jollei Eva olisi ollut niin itsepäinen ja vaatinut, että hän, tarttumuksesta huolimatta, saisi lähestyä minua, hän kenties ei olisi sairastunut ruttoon ja tuo lupaus olisi ehkä vielä tekemättä, olisi ehkä ijäksi tekemättä jäänyt. Jos ei Jumala olisi antanut hänen niin viattomasti tuoda tautia meille! Mutta minun ei tule lausua mitään valituksen sanaa enää, sillä se olisi Jumalan häväistystä. Epäilemättä on Jumala lähettänyt koko tämän onnettomuuden meille; ja kapinoitseminen Jumalaa vastaan on kuoleman synti. Niinkuin täti Agnes sanoi: "Jumala on kadehtiva Jumala", Hän ei suvaitse meidän pitää epäjumalia. Meidän täytyy rakastaa häntä kaikkein enimmin, ensiksi, ainoastaan. Meidän täytyy tehdä suuri aukko sydämeemme ja luopua kaikista maallisista taipumuksista, että Hän sen täyttäköön. Meidän täytyy kuolettaa lihamme, että saamme elää. Mitä siis liha on? Luullakseni luonnolliset tunteemme, joita munkit nimittävät lihallisiksi himoiksemme. Näistä Fritz on luopunut. Jos siis kaikkien luonnollisten tunteittemme pitää kuolla meistä, mikä saa elää meissä? "Hengellinen elämä", sanotaan jossakin saarnassa, ja "rakkaus Jumalaan." Mutta eivätkö luonnolliset tunteeni ole sydämeni; ja jollen saa rakastaa Jumalaa sydämelläni, sillä sydämellä, jolla rakastan isääni ja äitiäni, millä minä rakastan Häntä?
Minusta näyttää kuin Jumalan rakkaus meitä kohtaan olisi peräti toista kuin inhimillisen olennon rakkaus.
Kun joku ihminen rakastaa meitä, tahtoo hän pitää meitä luonansa; iloitsee, kun hän tekee meidät onnelliseksi; riemuitsee, kun olemme onnellisia, joko hän itse saattaa meidät siksi tai ei, kun se vaan on oikea onnellisuus, semmoinen onnellisuus, josta meillä on hyvää.
Mutta Jumalan rakkauden laita lienee aivan toisenlainen. Hän kieltää meitä millään lailla tulemasta liian likelle Itseään. Meidän tulee asettaa pappeja, pyhimyksiä ja katumusharjoituksia itsemme ja Hänen väliinsä, ja sitten lähestyä häntä suurimmalla varovaisuudella, peläten, että tämä kuitenkin tapahtuu väärällä tavalla ja Hän suuttuu meihin, ei ollenkaan iloitse onnestamme — päinvastoin Hän ei ole koskaan niin mielissänsä, kuin milloin luovumme kaikesta elämämme onnesta ja sen kautta saatamme muita onnettomaksi, niinkuin Fritz, meidän oma Fritz, juuri nyt on tehnyt.
Sentähden on epäilemättä se rakkaus, jota Jumala meiltä itse suhteensa vaatii, aivan toista kuin se rakkaus, jota pidämme toisiamme kohtaan. Se on luullakseni totinen, vakava, tyven kunnioitus, joka on liian ylevä tuottamaan kenellekään iloa taikka surua, semmoinen kunnioitus, jota havaitaan täti Agnesin ankarissa, tunnottomissa kasvoissa. Minä en voi milloinkaan, enpä milloinkaan edes koettaa sitä saavuttaa. Tätä nykyä minulla tosiaan ei ole aikaa sitä ajatellakaan.
Jumalan kiitos, sinä elät vielä, sinä Armon Äiti! Sinun kasvoillasi on ollut kyyneliä, todellisia, katkeria, inhimillisiä kyyneliä; sinun silmissäsi on ollut ilon, todellisen, yksinkertaisen, inhimillisen ilon hymyjä. Sinä ymmärrät ja säälit. Etkö sinä kuitenkaan, oi! etkö edes sinä, suloinen äiti, voinut muistuttaa Fritz'iä siitä äidistä, jonka hän on jättänyt yksinään taistelemaan? sinä, joka olet äiti ja kallistuit kehdon yli ja asuit kerta vähäisessä, halvassa kodissa Nazaretissa?
Mutta minä tiedän, ettei edes oma äitini olisi lausunut sanaakaan Fritziä estääksensä. Kun ensin kuulimme siitä ja minä pyysin häntä kirjoittamaan hänelle ja nuhtelemaan häntä, vastasi hän, vaikka kyynelet vuotivat hänen silmistänsä: "ei yhtä sanaa, Elsa, ei tavuakaan. Eikö minun tule vapaa-ehtoisesti antaa poikaani Hänelle, joka antoi hänet minulle? Jumala olisi voinut kutsua hänet kokonaan pois mailmasta, kun hän sairasti ruttoa, ja kadehdinko minä häntä luostarilta? Minä saan nähdä hänet jälleen", hän lisäsi, "kumminkin kerran taikka pari. Eikö minun, kun hän on papiksi vihitty, ole ilo nähdä häntä valkoisissa vaatteissa alttarin edessä ja ehkä vastaan-ottaa Luojaani hänen käsistänsä!"
"Kerran taikka pari! — voi äiti!" minä nyyhkytin, "lisäksi kirkossa satojen muitten joukossa! Mikä ilo siitä lienee?"
"Elsa", hän lausui lempeästi, mutta oudostuttavalla lujuudella, "lapseni, älä puhu sen enempää tästä. Kerta minulla oli itselläni jonkunlainen vähäinen taipumus luostariin. Jos olisin pitänyt vireillä sitä, se olisi ehkä muuttunut kutsumukseksi. Mutta minä näin isänne ja laiminlöin sen. Ja katso mitä huolia lapseni saavat kantaa! Eikö myöskin ole ollut kuin noiduttu, mitä isänne keksintöihin tulee? Kenties Jumala viimein vastaan-ottaa minulta pojassani, mitä minä kielsin häneltä itsessäni, ja leppyy meihin ja lähettää meille paremmat päivät; ja silloin isänne suuri keksintö toteutuu. Mutta älä virka hänelle mitään siitä, mitä olen sinulle jutellut!"
Minä en ole koskaan nähnyt isäämme niin huolestuneena mistään.
"Juuri kuin hän alkoi ymmärtää tuumiani!" hän sanoi: "ja minä, joka olisin jättänyt ne kaikki perinnöksi hänelle!"
Muutamina päivinä hän ei ollenkaan koskenut mihinkään kaavaansa; mutta nyt hän jälleen on palannut entisten kirjojensa ja työkalujensa pariin ja sanoo meille, että Fritz'in horoskopissa oli jotakin, jonka johdosta olisi sopinut odottaa tätä, jahka hän vaan olisi ymmärtänyt sen hiukkaa ennen. Vaikka tämä havainto oli liian myöhäinen varoittamaan meitä kohtauksen suhteen, lohduttaa se kuitenkin isäämme, ja hän on ruvennut jälleen tavallisiin toimiinsa.
Eva näyttää aivan vaalealta ja heikolta, osaksi epäilemättä ruton vaikutuksesta; mutta kun huhu Fritz'istä ensin kuului tänne, minä etsin jonkunlaista myötätunteisuutta hänessä, sanoen: "voi Eva, kuinka kummalliselta se näyttää, kun Fritz, joka aina ajatteli meitä enemmän kuin itseään, näin jättää meidät sanaakaan meille edeltäkäsin sanomatta."
"Elsa serkku", hän sanoi, "Fritz on tehnyt nyt, niinkuin hän aina tekee. Hän on ajatellut meitä ennen kaikkia, siitä minä olen yhtä varma, kuin jos kuulisin hänen itse sitä lausuvan. Hän luuli hyödyttävänsä meitä parhaiten, kun hän jätti meidät näin, muutoin hän ei olisi milloinkaan luopunut meistä."
Eva ymmärsi hänet nyt, niinkuin usein, paremmin kuin kukaan muu. Kun
Fritzin kirje tuli äidillemme, se sisälsi juuri ne syyt, jotka Eva,
niinkuin hän monesti oli kertonut minulle, tiesi varmaan vaikuttaneen
Fritziin.
Vaikea on sanoa, mitä Eva tuntee, tuon hänen ihmeellisen sisällisen rauhansa vuoksi, joka näyttää aina virtaavan kaikkien hänen muitten tunteittensa alla.
Minä en ole nähnyt hänen vuodattavan yhtäkään kyyneltä; ja samalla kuin minä tuskin saatan astua rakkaasen, vanhaan sälyhuoneesemme taikka tehdä jotakin, jota yhdessä teimme, näyttää hän suureksi iloksensa lukevan jokaista kirjaa, johon Fritz oli mieltynyt, ja oppivan ja kertovan jokaista virttä, jota he yhdessä harjoittivat.
Eva ja äiti kiintyvät yhä likemmin toisiinsa. Hän tuskin sallii äitini toimittaa mitään koti-askaretta, vaan vaatii saadaksensa ottaa osaa jokaiseen vaikeaan työhön, josta me tähän asti olemme pidättäneet häntä hänen heikon ja hennon ruumiinluontonsa tähden.
Tosin kyllä minä nousen varhain, säästääkseni heiltä niin paljon työtä, kuin suinkin mahdollista, koska heillä ei kummallakaan ole puoliakaan minun voimistani, ja minä olen niin hyvällä mielellä, kun saan liikkua ympäri. Ajatukset tunkeuvat sitä katkerammin päälleni, kun istun joutavana.
Mutta kun alustan taikinaa taikka kolkin vaatteita kivillä joessa, kun on pesu, tuntuu minusta kuin kolkkisin kaikkia huoliani; ja se tekee käteni vahvemmaksi ja huoleni helpommaksi, siksi kuin vielä nytkin usein huomaan, että laulan, kun väännän vaatteita rannalla. Se on niin hupaista, kun talvella päivä paistaa ja purot solisevat kaislain ja raunukkain välitse, ja pikku Thekla juttelee minun vieressäni ja on auttavinansa.
Mutta kun olen päättänyt päivälliset työni ja tulen sisään, minä tapaan äitini ja Evan istumasta vieretysten; ja kenties Eva on ääneti ja äiti pyyhkii pois kyyneliä, jotka putoelevat ompelukselle; mutta kun he katsovat ylös, heidän kasvonsa ovat tyvenet ja rauhalliset, ja silloin minä tiedän, että he ovat puhuneet Fritzistä.
Eisenachissa, Helmikuun 2 p.
Kun eilen illalla tulin sisään, käänsi Eva äidille paraikaa yhtä latinaista virttä, jota Fritz rakasti, ja lauloi sen sitten suloisella, kirkkaalla äänellänsä. Siinä puhuttiin kalliista, kalliista taivaan maasta ja kultaisesta Jerusalemista.
Myöhemmin minä sanoin hänelle:
"Voi kuinka sinä voit laulaa niitä virsiä, joista Fritz piti niin paljon? Minä en voisi levollisesti laulaa säettäkään mistään laulusta, jota hän mielellään kuuli minun laulavan! Ja se huvitti häntä aina niin paljon, kun hän sai kuunnella sinua. Hänen äänensä vastaisi 'ei milloinkaan, ei milloinkaan enää' jokaiseen säveleen, jota laulaisin, ja laulut päättyisivät kaikki nyyhkytyksiin."
"Mutta minä en katso itseäni nyt, enkä koskaan, eroitetuksi Fritzistä, Elsa serkku", hän vastasi. "Minä en kuule sen surullisen sävelen 'ei milloinkaan, ei milloinkaan enää', jota sinä ajattelet, kaikkuvan mistään niistä virsistä, joita hän rakasti, ei, minä kuulen vaan, kuinka hänen äänensä vastaa 'ainaiseksi ja ijäksi.' Ja minä ajattelen sitä aikaa, jolloin saamme laulaa niitä yhdessä jälleen."
"Tarkoitatko sinä taivasta, Eva?" minä kysyin, "se on niin kovin kaukana, jos me ensinkään pääsemme sinne."
"Ei niinkään kaukana, Elsa serkku", hän vastasi. "Minusta tuntuu usein, kuin se olisi hyvin likellä. Jollei niin olisi, kuinka enkelit voisivat olla niin paljon meidän kanssamme ja kuitenkin Jumalan luona?"
"Mutta elämä näyttää niin pitkältä nyt, kun Fritz on mennyt."
"Ei aivan Elsa serkku", hän sanoi. "Minä ajattelen usein, että se voi olla hyvinkin lyhyt, ja minä rukoilen usein, että se siksi kävisikin.
"Eva!" minä huudahdin: "sinä et suinkaan rukoile, että saisit kuolla?"
"Miks'ei?" hän lausui varsin tyvenesti. "Minä luulen, että jos Jumala ottaisi meidät luoksensa, me kykenisimme paremmin auttamaan niitä, joita rakastamme, siellä kuin Eisenachissa, ehkäpä paremmin kuin luostarissakin. Ja siellä me yhdymme jälleen eikä siellä tule koskaan mikään ero. Isäni kertoi niin minulle", hän lisäsi, "ennenkuin hän kuoli."
Silloin minä ymmärsin, kuinka Eva suree Fritziä ja minkä vuoksi hän ei itke; mutta minä en voinut kuin sanoa:
"Oi Eva, älä rukoile, että saat kuolla. Taivaassa on jo niin monta pyhimystä, ja sinä olet niin hyväksi avuksi meille täällä!"
Helmikuun 8 p.
Minun on ollut mahdoton sietää sitä ajatusta, että Fritz on meiltä mennyt, enkä minä luullakseni milloinkaan sitä siedä. Tämä suru, niinkuin kaikki muutkin, tarkoitti epäilemättä minun hyvääni; mutta ei se mitään hyvää minun tee, siitä olen varma, vaikka vika tietysti on minun. Se minun hyvää teki, kun olin onnellinen, niinkuin olin, kun Fritz kävi kotona; vaan se on nyt ijäksi päivää ohitse.
Äidin-äidistämme minulla on suuri lohdutus. Äiti ja Eva katsovat kaikkia asioita niin korkealta kannalta; mutta äidin-äitini ajatukset ovat enemmän minun tapaani. Kyllä hän usein puhuu aivan ankarasti Fritzistä, mutta se tekee minun hyvää, koska minä tietysti puollustan häntä, ja silloin äidin-äiti suuttuu ja sanoo, että me olemme varsin merkillinen perhe ja että meillä on, isästäni alkain, joka hengellä niin eriskummainen käsitys oikeasta ja väärästä, ettei hän koskaan ole mokomaa kuullut; ja silloin minä suutun ja sanon, että isäni on paras ja viisain mies koko vaaliruhtinaskunnassa. Nyt äidin-äitimme rupee surkuttelemaan rakasta tytär parkaansa ja sitä elämää, jota tämän on täytynyt viettää, ja iloitsee vaikeroivalla äänellä, että hän itse jo on melkein kokonaan suorittanut välinsä mailman kanssa; ja silloin minä koetan lohduttaa häntä ja sanon, että minä olen varma siitä, ettei tässä mailmassa suinkaan ole paljon semmoista, jonka vuoksi kukaan toivoisi saavansa viipyä täällä; ja kun mielemme näin on mennyt alas, itkemme molemmat ja syleilemme toisiamme, ja äidin-äiti sanoo, että minä olen hyvä lapsirukka ja että Fritz oli aina hänen silmäteränsä, jonka asian minäkin tiedän aivan hyvin; — ja tällä tapaa me lohdutamme toisiamme. Me olemme paitsi sitä juhlallisesti päättäneet, äidin-äitini ja minä, että, tuli mitä tahansa, me emme koskaan sano Fritziä muuksi kuin Fritziksi.
"Veli Sebastian, niin kai", hän lausui; "äitisi saisi yhtä hyvin ottaa toisen miehen kuin veljesi toisen nimen! Eikö äitiäsi vihitty ja eikö veljeäsi ristitty kirkossa? Eikö Fredrik ole hyvä ja kunniallinen nimi, jota monet kymmenet esi-isistänne ovat kantaneet? Ja pitääkö meidän sen sijaan nimittää häntä pakanallisella muukalaisnimellä, jolla ei ketään teidän suvustanne koskaan tunnettu?"
"Ei suinkaan pakanallinen", minä rohkenin sanoa. "Sinä muistat, kuinka kerroit meille tuosta pakanallisesta keisarista ja St. Sebastianin martyrinkuolemasta?"
"Intätkö minua vastaan, lapsi?" hän huudahti. "Enkö minä osannut martyrein historiaa kokonaan, ennenkuin äitisi oli syntynyt? Se on pakanallinen nimi, minä sanon. Ei kukaan moiti pyhimystä siitä, että hänen vanhempansa olivat taitamattomia pakana raukkoja, jotka eivät tietäneet antaa hänelle mitään parempata nimeä; mutta se on häväistys, kun Fritz omistaa sen oikean nimensä sijasta. Minun huuleni ainakin ovat liian vanhat oppimaan tuommoista uuden-aikaista hullutusta. Minä nimitän häntä sillä nimellä, jolla nimitin häntä kasteen maljan ja kehdon vieressä eikä milläkään muulla."
"Niin, Fritz, Fritz, hän on meille ja on aina oleva. Fritz sydämessämme kuolemaan saakka!"
Helmikuun 15 p.
Me olemme juuri kuulleet, että Fritz on päättänyt ensimäisen koetus-kuukautensa, ja että hän on puettu noviisin kaapuun. Minä oikein vihastun, kun ajattelen, että hänen paksu, musta, kihara tukkansa leikataan tonsurin ympyrään. Mutta kaikkein pahin asia on se tapa, jolla hänen munkiksi rupeamisensa on vaikuttanut toisiin poikiin, Kristoferiin ja Polluxiin.
He, jotka ennen pitivät Fritziä kaikkien syvien ja suurten ajatusten esikuvana, ovat nyt kokonaan vieraantuneet pois uskonnosta. Minun on vaikea saada heitä edes kirkossa käymään.
Kristofer sanoi minulle pari päivää sitten:
"Elsa, minkä vuoksi semmoista miestä nimitetään hylyksi, joka yhtäkkiä karkaa pois perheestänsä ja rupee sotamieheksi, mutta semmoista miestä pyhimykseksi, joka luopuu niistä, jotka turvaavat häneen, ja rupee munkiksi?"
Se on kovin ikävää, kun pojat kääntyvät minun puoleeni uskonnollisilla epäilyksillänsä, koska moni asia epäilyttää minua itseä, enkä minä ymmärrä ollenkaan, mitä vastata heille. Tavallisesti minä neuvon heitä kysymään Evalta.
Tällä kertaa minä en voinut kuin sanoa, niinkuin äidin-äitimme oli niin usein sanonut minulle:
"Sinun täytyy odottaa, siksi kuin tulet vanhemmaksi, silloin sinä ymmärrät." Mutta minä lisäsin: "asia on tietysti aivan eri laatua: toinen jättää kotinsa Jumalan, vaan toinen mailman tähden."
Mutta Kristofer, joka on pahin, jatkoi:
"Elsa sisar, minä en rakasta munkkeja ollenkaan. Sinä ja Eva ja äitimme te ette tiedä ensinkään, kuinka huonot useat heistä ovat. Reinhardt sanoo, että hän on nähnyt heidät usein humalassa ja kuullut heidän kiroavan, ja että muutamat heistä pilkkaavat itse messuakin ja että pappien asunnot ovat semmoiset, ettei kunniallisen tytön sovi köyhä niissä ja —"
"Reinhardt on pahankurinen poika", minä vastasin punehtuen; "ja minä olen usein sanonut sinulle, ettei minua haluta ollenkaan kuulla, mitä hän sanoo."
"Mutta minä en kumminkaan rupea koskaan munkiksi eikä papiksi", vastasi Kristofer; "minä luulen, että kauppamiehet ovat paremmat. Naiset eivät ymmärrä semmoisia asioita", hän lisäsi ylpeästi, "ja parempihan se onkin, etteivät ymmärrä; mutta minä ymmärrän; ja minä aion kauppamieheksi tai soturiksi."
Kristofer ja Pollux ovat viidentoista ja Fritz kahdenkolmatta vuoden vanha; mutta hän ei puhunut koskaan niin ylpeällä tavalla naisten ymmärtämättömyydestä!
Se suututti minua, kun kuulin Kristoferin, joka aina repii vaatteensa ja usein joutuu pulaan ja saattaa meidät ymmälle, ennenkuin jälleen olemme pelastaneet hänet, vertaavan itseään Fritziin ja katsovan alas sisartensa puoleen; ja minä lausuin: "ainoastaan pojat puhuvat ylenkatseella naisista. Miehet, todelliset miehet kunnioittavat naisia."
"Munkit eivät kunnioita!" vastasi Kristofer. "Minä olen itse kuullut heidän sanovan pahempia asioita naisista, kuin minä milloinkaan. Eikö isä Bonifacius viime sunnuntaina lausunut, että puoli kaikesta mailman pahennuksesta on tullut naisten kautta, Evasta lähtien Helenaan ja Kleopatraan asti?"
"Älä mainitse äitiämme Evaa yhdessä noitten pakanain kanssa, Kristofer", lausui äidin-äitimme, joutuen avukseni nurkastansa takan vierestä. "Eva on Pyhässä Raamatussa, mutta useista noista pakanoista ihmisten ei sovi puhuakaan. Puolet pyhimyksistä ovat naisia, sinä tiedät sen aivan hyvin. Talonpojat ja kauppamiehet", hän lisäsi ylevästi, "puhukoot halveksien naisista; mutta ei kukaan ole oikea ritari, joka niin tekee."
"Munkit tekevät niin!" jnpisi Kristofer.
"Minulla ei ole mitään sanomista munkeista", vastasi äidin-äitimme närkästi. Ja tyytyen tähän epäviisaasen myöntymykseen äidin-äitimme puolelta Kristofer peräytyi väittelystä.
Maaliskuun 25 p.
Minä olen juuri katsellut kahta kirjettä, jotka Martin Luther on lähettänyt isä Johan Braun'ille, yhdelle papille täällä Eisenachissa. Päällekirjoitus kuului: "Kristuksen ja Marian hurskaalle ja kunnian-arvoiselle papille." Tämän verran minä sain selkoa, niinkuin myöskin, että hän nimittää itseään veli Martin Luther'iksi eikä veli Augustiniksi, jonka nimen hän otti, kun hän ensin meni luostariin. Sentähden minun tosiaan sopii sanoa Fritziämme veli Fredrik Cottaksi.
Maaliskuun 29 p. 1510.
Eräs nuori mies kävi tänä iltana täti Ursula Cottan luona ja kertoi meille kummallisia seikkoja Annabergin tapahtumista.
T:ri Tetzel on ollut siellä kaksi vuotta ja myynyt paavillisia anekirjoja kansalle; ja taannoin on hän, katsoen Saksan kansan suureen jumalisuuteen, niinkuin hän sanon, alentanut niitten hinnan.
Tästä syntyi lavea keskustelu, ja minä melkein kadun, että pojat saivat olla täällä ja kuulla sen. Isä sanoi, etteivät anekirjat tarkoittaneet syntien anteeksi-antamusta, vaan ainoastaan vapauttamista muutamista kirkon määräämistä katumusharjoituksista. Mutta nuori Annabergin mies ilmoitti meille, että Tohtori Johan Tetzel oli juhlallisesti vakuuttanut kansalle, että, koska heidän oli mahdoton syntiensä vuoksi tyydyttää Jumalaa töittensä kautta, meidän pyhä isämme paavi, joka hoitaa kaikkia niitä ansion aarteita, jotka kirkko on vuosisatojen kuluessa kerännyt, nyt armollisesti myypi näitä ansioita kaikille, jotka tahtovat ostaa, ja sen kautta lahjoittaa heille syntien anteeksi-antamuksen (semmoisistakin synneistä, joista ei mikään muu pappi voi vapauttaa) ja varman pääsön ijankaikkiseen elämään.
Nuori mies kertoi paitsi sitä, että suuri, punainen risti on pystytetty pääkirkon laivaan ja että orjantappurakruunu ynnä naulat ja keihäs ovat ripustetut siihen sekä että toisinaan on sallittu kansan nähdä myöskin veren vuotavan pitkin ristiä. Ristin alla ovat kirkon liput ja paavillinen standari kolmin kruunuinensa. Sen edessä on iso, luja, rautainen raha-arkku. Toisella puolella on saarnastuoli, jossa T:ri Tetzel saarnaa joka päivä ja kehoittaa kansaa ostamaan, niin kauan kuin vielä on aika, tätä arvaamatonta armoa itselleen ja niille ystävillensä, jotka ovat kiirastulessa. Hän kääntää sen ohessa pitkää paavin pergamenti-mandaatia, jossa paavilliset sinetit killuvat. Toisella puolella olevan pöydän ympäri istuu joukko pappeja kynineen, läkkineen ja kirjoituskoneineen, myyden anelippuja ja lukien rahaa laatikkoihin. Nykyisin, kertoi hän meille, ei ole ainoastaan hintaa alennettu, vaan myöskin lisätty sen kirjoituksen loppuun, joka on naulattu kirkon seiniin: "Pauperibus dentur gratis."
"Köyhille ilmaiseksi!" Tuo tosiaan sopisi meille! Kun vaan minulla olisi aikaa lähteä pilgrimiretkelle Annabergiin ja tämä olisi se uskonto, joka Jumalalle kelpaa, minäkin varmaan saisin osani.
Saati vaan Fritz olisi tietänyt tämän ennen, hänen ei olisi tarvinnut tehdä surkeata lupaustansa. Yhdessä Annabergin matkassa olisi ollut yltäkyllin.
Mutta jos paavilla on tuommoisia arvaamattoman kalliita aarteita hallussaan, miksi ei hän anna niitä aina "köyhille ilmaiseksi", aina ja joka paikassa.
Vaan minä tiedän, että on synti tutkistella, mitä Paavi tekee. Minun sopisi melkein yhtä hyvin tutkistella, mitä Herra Jumala Kaikkivaltias tekee. Sillä eikö myöskin Hän, joka antoi nämät aarteet Paaville, eikö Hän ole kaikkialla läsnä ja eikö Hän voisi antaa niitä suorastaan meille ilmaiseksi? Se on selvä, että nämät kysymykset ovat liian korkeat minulle.
Minä en kuitenkaan ole ainoa, jota nämät anekirjat hämmennyttävät. Äitini sanoo, ettei häntä opetettu näitä teitä kulkemaan ja että hän mieluisammin pysyy vanhalla uralla. Eva arveli: "jos minä olisin Paavi, ja minulla olisi tuommoiset aarteet, minä luullakseni kohta jättäisin palatsini ja ihanan Romani ja menisin vuorten ja merien yli jokaiseen kaupunkiin ja jokaiseen kylään, jokaiseen metsämökkiin ja jokaiseen huoneesen huonoimmillekin kaduille, ettei kukaan jäisi siunausta vailla, vaikkapa minun täytyisi kulkea avojaloin enkä koskaan enää saisi nähdä pyhää Romaa."
"Mutta siinä tapauksessa", lausui isäni, "ei Pyhän Pietarin suurta kirkkoa koskaan saataisi rakennetuksi. Siihen, niinkuin tiedätte, aiotaan anerahoja käyttää."
"Mutta kultainen Jerusalem rakennettaisiin, eno Cotta!" sanoi Eva; "ja eikö se ole parempi?"
"Parempi olisi, kun emme puhuisi tästä", lausui äiti. "Pyhä Jerusalem kyllä rakennetaan; vaan minä arvaan, että useat tiet vievät samalle perille. Se vaan, että minusta se tie on paras, jonka parhaimmin tunnen."
Mielipahakseni minun täytyy sanoa, että pojat usein irvistelivät, sillä välin kuin tätä keskustelua anekirjoista kesti, ja jälestäpäin minun täytyi puhutella heitä.
"Elsa sisar", sanoi Kristofer, "minun kanssani ei maksa vaivaa puhua. Minä vihaan munkkeja ja kaikkia, mitä heihin kuuluu. Enkä minä usko sanaakaan siitä, mitä he sanovat — ei ainakaan sentähden, että he sen sanovat. Pojat koulussa juttelevat, että tuo Tetzel on erittäin paha mies ja suuri valehtelia. Viime viikolla Reinhardt kertoi meille yhden asian, jonka Tetzel teki ja joka osoittaa sinulle, mimmoinen hän on. Eräänä päivänä hän lupasi näyttää kansalle yhden sulan, jonka perkele tempasi yli-enkeli Mikaelin siivestä. Reinhardt sanoo, että hänen luullaksensa perkele antoi sen T:ri Tetzelille. Oli kuinka hyvänsä, yön kuluessa muutamien ylioppilas-veitikkain onnistui päästä hänen reliki-arkkuunsa; he veivät pois sulan ja panivat muutamia hiiliä sijaan. Kun T:ri Tetzel seuraavana päivänä oli kauan aikaa hartaasti saarnannut tämän sulan ihmeistä ja aukaisi arkun, ei siinä ollut kuin hiiliä. Mutta tästä hän ei kovin hätäillyt. Hän sanoi vaan: 'minä olen ottanut väärän reliki-arkun, huomaan minä; tässä on perin pyhää tuhkaa — St. Laurentiuksen pyhän ruumiin jäännökset, hänen, joka paistettiin parilalla.'"
"Koulupoikain juttuja", minä sanoin.
"Ne ovat kaikissa tapauksissa yhtä hyvät kuin muutkin jutut", vastasi
Kristofer.
Minä päätin tutkia, oliko tuo pilkan henki tunkeunut Polluxiin yhtä syvälle kuin Kristoferiin, ja sentähden kun tänä aamuna tapasin hänet yksinään, minä sanoin: "Pollux, sinä pidit Fritzin niin hyvänä, sinä et suinkaan suostuisi semmoisiin ajatuksiin, jotka surettaisivat häntä paljon, jos hän tietäisi ne."
"Kyllä minä pidin Fritzin hyvänä", vastasi Pollux, "mutta minä en saa sitä päähäni, että hän teki oikein, kun hän jätti meidät kaikki; ja minä rakastan Uskontunnustuksen ja Jumalan Kymmenen Käskyn oppia enemmän kuin munkkien oppia."
Joka hetki ja aika minä kaipaan Fritziä. Ei likimainkaan niin paljon niitten rahojen tähden, joita hän ansaitsi; vaikka tietysti nekin auttoivat meitä; me voimme pyrkiä ja pyrimmekin eteenpäin ilman niitä. Mutta hän vaikutti poikiin. He tiesivät, että hän oli heidän edellään samalla kilpakentällä; ja kun hän nuhteli heitä jostakin, he ottivat varteen. Mutta kun minä torun heitä, he tuntevat, että se on vaan naisen taitamattomuutta taikka taika-uskoa — eivätkä pojat, he sanovat, voi olla niinkuin naiset. Ja nyt on asia sama Fritzin suhteen. Hän on joutunut toisiin oloihin kuin he; ja jos minä muistutan heitä siitä, mitä hän teki taikka sanoi, he vastaavat: "niin, Fritz ajatteli sillä tapaa; mutta sinä tiedät, että hän on ruvennut munkiksi; vaan me emme aio koskaan munkeiksi, ja munkkien ja maallikkojen uskonto on hyvin eri laatua."
Huhtikuun 2 p.
Kevät on tullut jälleen. Olisi hupaista tietää, tuottaako se ilon tunteita Fritzin kammioon Erfurtiin, niinkuin se tuottaa kaikkiin metsiin meidän ympärillemme ja minun sydämeeni!
Arvatakseni löytyy siellä puita likellä häntä, ja lintuja — pikkuisia onnellisia lintuja — jotka rakentavat pesiänsä, niinkuin ne rakentavat pihallamme, ja laulavat työskennellessään.
Mutta linnut eivät ole munkkeja. Heidän pesänsä ovat pikkuisia kotoja, ja he lähtevät vapaasti, mihin tahtovat — ainoastaan rakkaus palauttaa heidät. Kenties Fritzin ei tee mieli kuunnella lintuja enään, koska ne muistuttavat häntä kodista ja meidän pitkistä kevätpäivistä metsässä. Kenties nekin ovat osa siitä mailmasta, jonka hän on kieltänyt itseltään; ja hänen täytyy olla kuollut mailmalle!
Huhtikuun 3 p.
Me olemme olleet koko pitkän päivän metsässä risuja ja kuivia oksia keräämässä. Luontokappaleet näyttävät niin onnellisilta siellä! Hauska oli katsella, kuinka muurahaiset kattivat kekojansa kuusen-neulasilla, ja linnut lentelivät edestakaisin, kantaen ruokaa pojilleen; ja kuunnella, kuinka metsäkyyhkyset, joita Fritz aina sanoi Evan kaltaisiksi, hiljaan kuhertelivat kaukana metsässä.
Puolipäivän aikana kävimme istumaan yhteen metsänaukkoon evästämme syömään. Vähäinen tyven puro, josta me joimme, juoksi liristen vieressämme, ja tummien, juhlallisten honkien ylimmäisistä oksista hennot kelkät värähtelivät, ikäänkuin ilosta, hiljaisessa tuulessa.
Levätessämme juttelimme tarinoita toisillemme. Pollux aloitti kammottavilla kertomuksilla paholaisten metsästyksestä, joka riivattujen koirien haukunnalla riehuu sydän-yönä juuri näissä metsissä. Mutta kun lapset rupesivat pelästyneinä katsomaan ympärillensä ja vapisemaan kuunnellessansa, vaikka oli keskellä päivää, huvitti Kristofer heitä hullunkurisilla saduilla susista, jotka lampaan vaatteissa tarjoutuivat talonpojille paimeniksi. Nämät sadut olivat luullakseni jostakin vaarallisesta pilkkakirjasta, mutta, kun ei niitä mihinkään sovitettu, sangen lystillisiä.
Chriemhild ja Atlantis puhuivat tontuista, jotka tekivät kummallisia tepposia karjapihoissa, vuorikuninkaasta ja rumista kääpiöistä, jotka vartioivat kulta- ja hopea-aarteita välkkyvissä luolissa vuorten alla, ja elvoista, jotka hämärän aikana tanssivat purojen reunoilla.
"Ja minä", lausui pikku herttainen Thekla, "tahtoisin aina nähdä näkki paran, vedenhaltian, joka kuutamalla itkee jo'issa ja vuodattaa kyyneliänsä veteen, koska hänellä ei ole mitään sielua ja hän ikävöitsee ijankaikkista elämää. Minun tekisi mieli antaa hänelle puoli omasta sielustani."
Meitä olisi kaikkia peloittanut, kun puhuimme näistä olennoista heidän omissa asunnoissaan kuusien välissä, jollei aurinko olisi ollut korkealla taivaalla. Mutta kuitenkin minä kävin vähän levottomaksi ja minua halutti kääntää keskustelu pois näistä elvoista ja haltioista, joita moni luulee vanhojen pakanallisten jumalien haamuiksi, jotka liikkuvat entisillä olopaikoillansa. Yksi syy, jonka vuoksi niin luullaan, on se, että ne eivät tohdi tulla kirkonkellon kuuluville. Tämä taas tekee, että muutamat pitävät niitä pahempina kuin varjontapaisia, viraltansa pantuja, pakanallisia jumala-parkoja, ja arvelevat, että olisi paras, jos ei niistä puhuttaisi ollenkaan. Minä en mielestäni voinut tehdä paremmin kuin kertoa legendan rakkaasta jättiläisestäni Offeruksesta, joka muuttui Kristoferiksi ja pyhimykseksi sentähden, että hän kantoi pyhän lapsen virran yli.
Thekla tahtoi tietää, voisiko hänen lemmittynsä, näkki, pelastua samalla tavalla. Hänen teki mieli nähdä tämä ja puhua hänen kanssansa siitä.
Mutta Evalla oli vielä kertomuksensa jälellä, ja hän jutteli meille legendansa St. Katarinasta.
"St. Katarina", hän lausui, "oli kuninkaallista sukua, Egyptin kuninkaan ja kuningattaren ainoa lapsi. Hänen vanhempansa olivat pakanoita, mutta he kuolivat ja jättivät hänet orvoksi, kun hän oli vaan neljätoista-vuotinen. Hän oli kauniimpi kuin kukaan muu nainen hovissa ja rikkaampi kuin mikään prinsessa mailmassa; mutta hän ei huolinut koreudesta, ei puvuista eikä muista kalliista aarteistaan. Jumalan kultaiset tähdet näyttivät hänestä komeammalta, kuin koko hänen valtakuntansa loisto, ja hän sulki itsensä palatsiinsa ja tutki filosofiaa ja tähtiä, siksi kuin hän tuli viisaammaksi, kuin kaikki Itämaan viisaat miehet."
"Mutta eräänä päivänä kokoontuivat Egyptin valtiosäädyt ja päättivät, että heidän nuori ruhtinattarensa piti saatettaman naimisiin. He laittivat lähettikunnan hänen luoksensa palatsiin, joka kysyi häneltä, suostuisiko hän, jos he löytäisivät semmoisen ruhtinaan, joka oli kauniimpi kuin kaikki muut ja viisaampi kuin kaikki filosofit, jolla oli mitä jaloin mielenlaatu ja suurin perintö, suostuisiko hän naimisiin hänen kanssaan? Kuningatar vastasi: 'hänen täytyy olla niin jalo, että kaikki ihmiset kunnioittavat häntä, niin suuri, etten minä koskaan muista itse tehneeni häntä kuninkaaksi, niin rikas, ettei kukaan ikinä saa sanoa, että minä hänet rikastutin, ja niin kaunis, että Jumalan enkelit halaavat nähdä häntä. Jos te löydätte tämmöisen ruhtinaan, hän olkoon minun puolisoni ja sydämeni hallitsia.' Lähellä kuningattaren palatsia eli köyhä, vanha eremiti luolassaan, ja samana yönä Jumalan hurskas Äiti ilmestyi hänelle ja kertoi hänelle, että se kuningas, joka pääsisi kuningattaren sydämen hallitsiaksi, ei ollut kukaan muu, kuin hänen Poikansa. Nyt eremiti lähti palatsiin ja lahjoitti kuningattarelle Neitsyen ja Lapsen kuvan; ja kun St. Katarina näki tämän, täyttyi hänen sydämensä niin sen pyhästä kauneudesta, että hän unhotti kirjansa, maapallonsa ja tähtensä; Plato ja Sokrates tuntuivat hänestä ikävältä, kuin kahdesti kerrottu satu, ja hän piti pyhää kuvaa aina edessänsä. Silloin hän eräänä yönä näki unen: hän tapasi korkean vuoren laella joukon enkeleitä, jotka olivat puetut valkoisiin vaatteisin ja kantoivat päässänsä valkeista liljoista solmittuja seppeleitä. Hän lankesi kasvoillensa näitten edessä, mutta he sanoivat: 'nouse ylös, rakas sisar Katarina, ja ole tervetullut.' Nyt he taluttivat hänet kädestä toisen enkeliparven luo, jotka olivat vielä ihanammat ja puetut purpuraan ja punaruusuisiin seppeleisin. Näittenkin edessä hän lankesi kasvoillensa, häikäistyneenä heidän kirkkaudestaan; mutta he sanoivat: 'nouse ylös, kallis sisar Katarina; sinua on kuningatar katsonut hyväksi kunnioittaa.' Tuosta he johdattivat hänet johonkin taivaan palatsin sisäkammioon, jossa kuningatar istui valtapuvussansa; ja enkelit lausuivat hänelle: 'armollinen hallitsiattaremme, Taivaan Ruhtinatar ja Siunauksen Kuninkaan Äiti, sallikaat meidän esitellä Teille tämä sisaremme, jonka nimi on kirjoitettu Elämän Kirjaan, ja rukoilla, että Te vastaan-otatte hänet tyttäreksenne ja palveliattareksenne.' Silloin Pyhä Neitsyt Maria nousi ja hymyili lempeästi ja saatti St. Katarinan Pyhän Poikansa luo; mutta tämä kääntyi pois ja sanoi suruisesti: 'hän ei ole kyllin kaunis minulle.' Nyt St. Katarina heräsi ja hänen sydämessään kaikkui koko päivän sanat: 'hän ei ole kyllin kaunis minulle;' eikä hän saanut mitään rauhaa, ennenkuin hän rupesi kristityksi ja kastettiin. Vaan muutamien vuosien perästä tyranni Maximinus antoi julmasti kiduttaa häntä ja teloitti hänet, koska hän oli kristitty. Mutta enkelit veivät hänen ruumiinsa ja laskivat sen valkoiseen marmori-hautaan Sinain vuoren huipulle, ja Herra Jesus Kristus vastaan-otti hänen sielunsa ja toivotti häntä tervetulleeksi taivaasen puhtaaksi morsiameksensa; sillä viimein oli Hän tehnyt St. Katarinan 'kyllin kauniiksi itselleen.' Ja näin on hän siitä saakka elänyt taivaassa ja on enkelien sisar."