IX.
Kolme viikkoa sitten tiesi tuskin kukaan minusta, mutta nyt minä saan vastaanottaa kymmenittäin kirjeitä, suurimmaksi osaksi rakkaudentunnustuksia. Viidestä kirjeestä alkaa ainakin neljä seuraavin sanoin: "Tämän kirjeen luettuanne Te ehkä halveksitte naista, joka" j.n.e. Minä en varmaankaan halveksisi naista, en ainakaan siinä tapauksessa, että tämä jättäisi minut rauhaan.
Jollei minulla olisi Kaziaa, niin totta puhuen, enpä taitaisi niinkään jättää näitä tunteenpurkauksia huomioon ottamatta.
Se minua eniten suututtaa, että tuollainen "tuntematon" nainen saattaa edes toivoakaan, että mies, joka ei ole häntä milloinkaan nähnyt, ilman muuta hänen kehotukseensa suostuisi. Paljasta ensin itsesi, ihana "tuntematon", ja kun olen nähnyt sinut, niin sanon kyllä… Ei, enpäs sanokaan, sillä Kazia!…
Olenpa saanut myöskin nimettömän kirjeen eräältä harmaahapsiselta ystävättäreltä, joka nimittää minua mestariksi, mutta Kaziaa hanheksi.
"Mestari, onko hän sopiva Teidän vaimoksenne?" — kysyy harmaahapsinen ystävättäreni. — "Onko tämä valinta arvokas sellaiselle henkilölle, johon koko kansakunnan katse on kiintynyt? Te olette joutunut vehkeilyn uhriksi," j.n.e.
Merkillinen päähänpisto ja vielä merkillisempi vaatimus, että minä muka en saisi naidessani noudattaa sydämeni tunnetta, vaan yleistä mielipidettä.
Kazia parka on jo heidän tiellään!
On olemassa suurempia rikoksia kuin nimettömät kirjeet, mutta ei ole sen suurempaa kuin… kuinka minä oikein sanoisin?… Jättäkäämme se!
Hääpäiväni ei ole vielä määrätty, mutta se tulee pian.
Sillä välin pyydän Kaziaa pukeutumaan koreaksi ja lähtemään kanssani taidenäyttelyyn. Nähkööt meidät nyt yhdessä…
Swiateckin "raatoja" on myöskin saapunut Parisista.
Hänen taulunsa on nimeltään "Viimeinen tapaaminen" ja esittää nuorukaista ja neitoa, jotka makaavat leikkauspöydällä. Kuvan perusajatus selvenee katsojalle heti ensi silmäyksestä: nuo kaksi kuollutta ovat eläessään rakastaneet toisiaan, puute on heidät toisistaan erottanut, mutta kuolema jälleen yhdistänyt.
Ylioppilaat, jotka ovat kumartuneet ruumiiden yli, näyttävät kuvassa hiukan kuivasti maalatuilta, leikkaussalin perspektiivissä saattaa huomata virheitä, mutta ruumiit ovat oivallisesti kuvatut. Niistä oikein huokuu kylmyyttä. "Salongissa" ei maalaus saanut tunnustusta, ehkä siksi, että se on hieman jäykkä, mutta arvostelu sitä ylisti.
Meikäläisten maalaajain joukossa on epäilemättä useita kykyjä. Niinpä on Swiateckin taulun vieressä Franek Cepkowskin "Koreckin kuolema". Siinä on voimaa ja persoonallisuutta!
Swiatecki nimittää Cepkowskia idiootiksi, ensiksikin koska tämän tukka on kammattu jakaukselle ja parta leikattu suippopäiseksi, toiseksi siksi, että hän pukeutuu viimeisen muodin mukaan, ja vihdoin senvuoksi, että hän on saanut hyvän kasvatuksen, noudattaa tarkasti tapoja ja mainitsee usein ylhäisistä sukulaisistaan. Mutta Swiatecki erehtyy…
Kyky on lintu, joka pesii missä haluaa, milloin raivaamattomassa korvessa, milloin hyvin hoidetussa puutarhassa.
Olen Münchenissä ja Parisissa nähnyt taiteilijoita, joista toiset olivat kuin oluttehtaiden renkejä toiset sitävastoin kuin partureja tai muotikeikailijoita; penniäkään ei heistä maksaisi. Mutta kuitenkin he olivat ihmeteltävän intomielisiä, heillä oli mainio muoto- ja väriaisti ja pystyivät kankaalla esittämään ajatuksiaan. Ostrzynski, joka on aina valmis sattuvasti lausumaan ajatuksensa kaikesta, kirjottaisi "Leijassaan": "Spriritus flat, ubi vult!"
Swiateckin mielestä on historiamaalaus "obskuranttia barbaarimaisuutta". Minä en maalaa historiallisia tauluja, ja minusta persoonallisesti on kaikki yhdentekevää. Mutta kun sitä saa kuulla joka suunnalta, niin ei ole ihmeellistä, jos siihen suuttuu.
Meidän puolalaisissa taidemaalaajoissamme on yksi vika. He kiintyvät johonkin taideteoriaan ja elävät sen tohvelin alla, luovat sen mielen mukaista taidetta ja ovat sentähden enemmän apostoleja kuin taidemaalareita. Mutta olenpa tuntenut sellaisiakin taiteilijoita, jotka puhuvat itsensä sairaiksi selittäessään mitä taide on ja mitä sen pitäisi olla, vaan jotka eivät pysty kerrassaan mihinkään, kun on tartuttava siveltimen varteen…
Usein olen ajatellut, että taideteorian luominen kuuluu filosofeille, ja jolleivät he siinä onnistu, niin vastatkoot itse puolestaan. Mutta taidemaalaajan pitää maalata niin, kuin sydän käskee, ja hänen pitää myöskin osata maalata, sillä se on pääasia…
Minun mielipiteeni mukaan on pienin kyky arvokkaampi kuin suurin teoria, eikä suurinkaan teoria ole kyllin arvokas edes vapauden jälkiä suutelemaan.
X.
Olin Kazian ja Suslowskin kanssa näyttelyssä. Minun tauluni edessä vallitsi yhä suuri tungos. Kun me astuimme sisään, alettiin heti ympärillämme kuiskailla, ja tällä kertaa ei yleisön huomio kiintynyt minun tauluuni eikä minuun itseeni, vaan Kaziaan. Naiset ainakaan eivät hänestä katsettaan kääntäneet.
Minä huomasin, että se huvitti häntä, enkä pannut sitä pahakseni…
Pahempi oli, että Kazia sanoi Swiateckin taulun olevan "vastenmielisen". Suslowski myönsi tyttärensä ottaneen sanan hänen suustaan. Minä vimmastuin. Että Kazialla saattaa olla sellainen käsitys taiteesta!
Suuttuneena jätin minä heidät sanoen, että oli asiaa Ostrzynskille. Minä lähdinkin kyllä hänen luokseen, mutta viedäkseni hänen kanssani aamiaiselle.
XI.
Olen nähnyt ihmeen, niin totta kuin elän!
Nyt vasta minä ymmärrän, miksi on ihmiselle silmät luotu.
Corpo di Baccho! kuinka kaunis!
Olimme Ostrzynskin kanssa. Silloin huomaan Wierzbowakadulla erään naisen käyvän ohitsemme. Minä jään kuin maahan kiinni kasvaneena seisomaan, minä puudun, minä kivetyn, minä katson silmäni puhki, minä menetän järkeni, minä tartun tietämättäni Ostrzynskin kaulaliinaan, avaan sen — ja… auttakaa, minä menehdyn!
Että hänen kasvonpiirteensä ovat täydelliset, ei riitä mihinkään! Hän on yksinkertaisesti taideteos! Taideteos niin piirustukseen, väritykseen kuin henkevyyteen nähden! Greuze nousisi tällaisen näyn nähdessään kuolleista ja hirttäisi itsensä, koska oli itse sellaisia variksenpelättejä maalannut.
Minä katson ja katson… Hän kulkee yksin… ei! hänen kanssaan kulkee runous, musiikki, kevät, ihastus, rakkaus… En tiedä, tahtoisinko heti hänet maalata, sillä minä mieluimmin polvistuisin hänen jalkojaan suutelemaan kiitokseksi siitä, että on niin ihana. En tiedä itsekään, mitä minä oikeastaan tahtoisin!…
Hän kulkee ohitsemme säteillen kuin kesäpäivä. Ostrzynski tervehtii, mutta hän ei huomaa… Minä herään lumouksesta ja huudan:
— Seuratkaamme häntä!
— Oletko mieletön? — kysyy Ostrzynski. — Minun täytyy sitoa kaulaliinani. Jätä minut rauhaan, hän on minun tuttaviani!
— Sinun tuttaviasi? Esitä minut hänelle!
— Johan nyt!… Pidä sinä huolta omasta morsiamestasi.
Minä kiroan Ostrzynskin ja hänen jälkeläisensä aina yhdeksänteen sukupolveen saakka ja aion sitten rientää tuntemattoman naisen jälkeen.
Pahaksi onneksi hän nousee ajuriin.
Kaukaa minä näen vielä hänen hattunsa ja punaisen auringonvarjonsa.
— Tunnetko hänet todellakin? — kysyn Ostrzynskilta.
— Minä tunnen kaikki!
— Kuka hän on?
— Hän on rouva Helena Kolczanowska, syntyään Turno, muuan neiti-leski.
— Mikä neiti-leski?
— Hänen miehensä kuoli nimittäin hääpöydän ääreen. Jos maltat kuunnella, niin kerron sinulle koko jutun. Ukrainassa eli eräs tavattoman rikas, lapseton aatelismies nimeltä Kolczanowski de Kolczanowo. Hänellä oli tavattoman ylhäinen sukulaispiiri, joka toivoi saavansa periä hänet — ja tavattoman lyhyt kaula, joka lisäsi sukulaisten varmuutta perintöön. Nämä perilliset olen minä tuntenut. He olivat sangen kunnioitettavia ihmisiä, mutta niinkuin usein tapahtuu, kaikkein kunnioitettavimmat ja omanvoitonpyytämättömimmätkään heistä eivät voineet olla luomatta silmäystä herra Kolczanowskin kaulaan. Vihdoin kyllästyi ukko tähän, kosi sukulaisten mielipahaksi naapurinsa tytärtä, teki lainmukaisen avioliittositoumuksen ja testamenttasi tälle koko omaisuutensa. Sitten seurasi vihkiäiset, näiden jälkeen häät, jotka jo lähenivät loppuaan, kun halvauskohtaus kaatoi ukon paikkaansa… Tällä tavoin tuli Helena rouvasta neiti-leski. Ymmärrätkös?
— Onko siitä jo kauankin?
— Kolme vuotta. Helena rouva oli silloin kaksikymmentäkaksi vuotta… Senjälkeen olisi hän vaikka kuinka monta kertaa päässyt naimisiin, mutta ei tahdo… Arveltiin, että hän odottaa ruhtinasta. Mutta se ei pitänyt paikkaansa, sillä aivan hiljakkoin hän antoi rukkaset eräälle ruhtinaalle. Muuten niin tiedän, ettei hän ole ensinkään vaativainen ja ylpeä, mikä käy ilmi siitäkin, että rouva Kolczanowska on aina tähän päivään saakka mitä läheisimmässä ystävyyssuhteessa meidän kuuluisaan, sympaattiseen, lahjakkaaseen j.n.e. näyttelijättäreen, Eva Adamiin, joka on hänen koulutoverejaan.
Kuultuani tämän minä hypähdän ilosta ilmaan. Jos niin on, niin en enää tarvitse Ostrzynskia. Minun rakas, hyvä Evaseni on auttava minua rouva Helena Kolczanowskan tuttavuuteen.
— Kuule, etkö siis tahdo esittää minua hänelle? — kysyn
Ostrzynskilta.
— Jos ken haluaa tutustua johonkin, niin hankkikoon itse tilaisuuden, — vastaa Ostrzynski. — Koska sinä veit Kazian minulta, en tahdo, että sanottaisiin minun nyt olevan syypää… Mistä minä muuten… Terve!
XII.
Tänään minun piti syödä päivällistä Suslowskien luona, mutta minä kirjotin heille, etten voi tulla…
Minun hampaitani ei tosin särkenyt, mutta olisihan niitä kuitenkin voinut ruveta särkemään.
Helena väikkyi koko päivän silmissäni, ja mikä taidemaalaaja olisikaan se, joka ei haaveksisi niin kauniita kasvoja? Minä olen hengessäni maalannut hänet ainakin kymmenen kertaa. Juolahtipa mieleeni aihe maalaukseen, jossa sellaiset kasvot kuin Helenan olisivat aivan omiaan lisäämään vaikutusta. Minun täytyy sentähden saada nähdä hänet vielä pari kertaa.
Kiiruhdin Eva Adamin luo, mutta tämä ei ollut kotona.
Illalla sain Kazialta kortin, jossa hän pyytää minua seuraavana aamuna lähdepuistoon ja senjälkeen kahville. Todella tuskallista istua ensin juomahallissa ja sitten kahvilla!
Minä en voi lähteäkään, sillä jollen aamulla tapaa Evaa kotoa, niin en häntä enää koko päivänä näe…
Eva Adami (tämä on hänen teatterinimensä, hänen oikea nimensä on Anna
Jedlinska) on harvinainen neitonen.
Me olemme monivuotisia ystäviä ja sinuttelemme toisiamme.
Yhdeksän vuotta hän on kuulunut teatteriin ja pysynyt puhtaana tämän sanan laajimmassa merkityksessä. Teattereissa on kyllä paljon fyysillisesti puhtaita naisia, mutta jos heidän salaiset halunsa tulisivat ilmi, niin luulen, että kaikkein hävyttömin paviaanikin punastuisi korviaan myöten. Teatteri turmelee etenkin naisia. On liikaa vaatia, ettei naisessa, joka joka ilta näyttelee rakkautta, uskollisuutta, jalomielisyyttä ja muuta sellaista, vihdoin herää vaistomainen tunne, joka sanoo, että kaikki nämä hyveet kuuluvat vain draamalliseen ja näytelmätaiteeseen eikä niillä ole mitään yhteistä todellisen elämän kanssa.
Se suunnaton eroavaisuus, joka vallitsee taiteen ja todellisen elämän välillä, on omansa vahvistamaan tätä näyttelijättärien luuloa; kilpailu ja menestyksen kateus myrkyttävät jokaisen jalon tunteen heidän sydämessään.
Alituinen kanssakäyminen niin turmeltuneitten ihmisten kuin näyttelijäin kanssa herättää heissä aistillisuutta. Ei ole niin valkoista angorakissaa, joka ei sellaisissa olosuhteissa kadottaisi valkeuttansa. Ainoastaan suuri taiteen tulessa karaistunut kyky saattaa suoriutua siitä voittajana tai myöskin niin perin esteettinen luonne, johon paha voi tunkeutua yhtä vähän kuin vesi joutsenen höyheniin.
Näihin imperméable-luonteisiin kuuluu Eva Adami.
Öisin teetä juodessa ja tupakoidessa keskusteltiin toverien kesken taidemaailmaan kuuluvista ihmisistä, alkaen ylimmästä luokasta, runoilijoista aina alimpaan luokkaan, näyttelijöihin saakka.
Olento, jossa mielikuvitus on paljon kehittyneempi kuin muissa kuolevaisista, olento, joka on muita alttiimpi vaikutuksille, aistillisempi, intohimoisempi, joka tuntee onnen ja elämänilon piirissä kaikki ja pyrkii voimakkaasti eteenpäin — se on taiteilija.
Hänellä pitää olla kolme kertaa lujempi luonne ja tahto kuin muilla voidakseen kestää koettelemuksia.
Mutta yhtä vähän kuin kukkanen, joka on muita kauniimpi, saattaa olla kestävämpi vihuria vastaan, yhtä vähän saattaa taiteilijakaan olla luonteeltaan tavallisia ihmisiä kestävämpi. Päinvastoin, on luonnollista, että hänen luonteensa on heikompi, sillä hänen elinvoimansa kuluu taiteellisen maailman ja todellisuuden ristiriidassa ja eripuraisuudessa.
Hän on kuin sairas, kuumeinen lintu, joka milloin katoaa näkyvistämme pilviin, milloin herpaantuneita siipiään tomussa laahaa. Taide opettaa häntä vieromaan tomua, mutta jokapäiväinen elämä riistää häneltä voiman lähteä lentoon. Siitä johtuu tuo taiteilijoissa niin usein huomattava eroavaisuus heidän sisällisen ja ulkonaisen elämänsä välillä.
Maailma, joka vaatii taiteilijoilta enemmän kuin muilta ihmisiltä ja heitä tuomitsee, on ehkä oikeassa mutta oikeassa on Kristuskin, joka heidät vapahtaa…
Ostrzynski väittää, että näyttelijät kuuluvat taidemaailmaan samalla tavoin kuin pasuuna, klarinetti, jahtitorvi j.n.e., mutta se ei ole totta.
Paras todistus siitä on Eva Adami, joka on kauttaaltaan taiteilija, sekä kykynsä että taiteellisen vaistonsa puolesta, mikä on suojellut häntä kaikesta pahasta niinkuin äiti…
Vaikka olenkin Evan hyvä ystävä, en ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Kun hän nyt minut tapasi, iloitsi hän suuresti, mutta hänen kasvoilleen nousi ilme, jota en ymmärtänyt.
— Mitä sinulle kuuluu, Wladek, — sanoo hän. Vihdoinkin näen sinut!
Olin tyytyväinen, kun tapasin hänet kotona. Hänen yllään oli turkkilainen aamunuttu, jossa oli punaisia palmun lehviä ja avonaiset hihat. Reunuste sopi erittäin hyvin hänen kalpean ihonsa ja sinertäväin silmiensä väriin. Minä sanoin sen hänelle, ja hän tuli iloiseksi. Senjälkeen aloin heti puhua asiastani.
— Minun kultainen divani! — sanoin, — sinähän tunnet rouva
Kolczanowskan, tuon kaunottaren Ukrainasta?
— Tunnen, hän on koulutoverini.
— Esitä minut hänelle…
Eva alkoi ravistaa päätään.
— Minun hyvä, kiltti… teethän sinä sen minulle!
— Ei, Wladek, en minä esitä sinua hänelle…
— Näetkös, kuinka paha olet, ja minä kerran olin rakastua sinuun!
Mikä mimosa tuo Eva! Kuultuaan tämän hän muuttuu näöltään, nojautuu kyynärpäällään pöytää vasten (mikä ihana kyynärpää!), peittää kalpeat kasvot kädellään ja kysyy:
— Milloinka se olisi ollut?
Tahtoisin puhua Helenasta, mutta koska minä todella olin kerran rakastua Evaan ja haluan saada nyt hänet hyvälle tuulelle, niin alan kertoa:
— Näin tapahtui… Me kävelimme kerran näytännön jälkeen Botaanisessa puutarhassa. Muistatko, kuinka ilta oli kaunis! Me istuimme sitten penkillä lammen luona ja sinä sanoit tahtovasi kuulla satakielen laulua. Minä olin vähän surumielinen, otin hatun päästäni, koska päätäni särki, ja sinä menit lammen rannalle, kastoit nenäliinasi veteen ja painoit sen otsalleni. Sinä olit mielestäni silloin kaikessa hyvyydessäsi kuin enkeli, ja minä ajattelin: jos tartun tuohon käteen ja painan sille huuleni — niin siinä se on! ja minä rakastun sinuun hurjasti…
— Entä sitten? — kysyy Eva.
— Sinä peräydyit äkkiä, ikäänkuin jotakin aavistaen.
Eva istuu hetken kuin ajatuksiinsa vaipuneena, havahtuu sitten ja virkkaa hermostuneen hätäisesti:
— Älkäämme puhuko siitä, minä pyydän…
— Hyvä, älkäämme puhuko siitä… Tiedätkö, Eva, että minä pidän sinusta liiaksi voidakseni rakastua sinuun. Toinen poistaa toisen. Niin kauan kuin olemme tunteneet toisemme, olen minä ollut sinuun todellisesti mieltynyt.
— Mutta, — sanoo Eva seuraten omain ajatustensa juoksua, — onko totta, että olet kihloissa?
— Totta.
— Mikset ole minulle siitä mitään sanonut?
— Asia meni ensin myttyyn ja tuli vasta hiljakkoin todeksi. Jos arvelet, että koska olen kihloissa, en saa tutustua Helena rouvaan, niin vastaan sinulle jo edeltäpäin: olin taiteilija ennenkuin tulin sulhaseksi. Et suinkaan sinä pelkää hänen tähtensä?
— Älä luulekaan sitä! En esitä sinua hänelle siksi, etten tahdo saattaa häntä pahojen puheiden alaiseksi. Kerrotaan, että muutaman viikon kuluessa on puoli Varsovaa rakastunut sinuun. Menestyksestäsi jutellaan ihmeellisiä asioita. Eilen vasta kuulin sinusta sen sukkeluuden, että sinä kymmenestä käskystä olet tehnyt itsellesi yhden — tiedätkö minkä?
— Minkä sitten?
— "Ei sinun pidä pyytämän lähimmäisesi vaimoa turhaan"… Sattuvasti sanottu?
— Kuulehan, Evaseni, tahdotko tietää koko totuuden? Minä olen aina ollut arka, ujo enkä mikään naisten vallottaja. Mutta ihmiset puhuvat ties mitä, etkä sinä saata uskoakaan, kuinka totta on huudahdukseni: Oi, Jumala, sinä näet minun hätäni!
— Po vero maestro!
— Älä rupea nyt italiaa puhumaan, vaan sano, tahdotko vai etkö esittää minut rouva Kolczanowskalle?
— Rakas Wladek, minä en voi… Kun sinua yleisesti pidetään Don Juanina, niin ei käy päinsä, että minä, näyttelijätär, toimittaisin sinut niin yksinäisen ja huomatun naisen tuttavuuteen kuin Helena on.
— Miksi otat sinä itse minut vastaan?
— Se on aivan toista! Minä olen näyttelijätär ja voin sovittaa itseeni Shakespearen sanat: Vaikka olisit puhdas kuin jää ja valkoinen kuin lumi, niin et voi välttää parjauksia!
— Mutta tiedätkö, että tästä saattaa tulla hulluksi. Jokainen saa tutustua häneen, olla hänen luonaan, katsella häntä, mutta minä vain en saa! Ja miksi? Siksi, että olen maalannut hyvän taulun ja tullut jonkun verran kuuluisaksi.
— Sinun kannaltasi katsoen olet kyllä oikeassa, sanoo Eva hymyillen. — Mutta minun täytyy tunnustaa, että jo edeltäpäin tiesin, miksi sinä tulit luokseni. Ostrzynski kävi täällä ja vakuutti minulle, että parasta olisi olla esittämättä sinut Helenalle.
— Ahaa, minä ymmärrän!… Ja sinä lupasit?
— En luvannut, vaan päinvastoin minä suutuin sellaisesta… Mutta ajattelin kuitenkin, että parasta olisi olla tutustuttamatta sinua Helenaan. Mutta puhukaamme nyt sinun maalauksestasi.
— Anna minun olla rauhassa taulultani ja koko taidemaalaukselta! Jos niin on, niin olkoon menneeksi! Mutta sen minä sanon, että kolmessa päivässä tulen tuntemaan rouva Kolczanowskan, vaikkapa valepukuisena menisin hänen luokseen.
— Pukeudu puutarhuriksi ja vie hänelle kukkia — Ostrzynskilta.
Yhtäkkiä juolahti mieleeni ajatus, niin oivallinen, että minä lyön otsaani, unohdan vihan ja harmin, jota vastikään tunsin Evaa kohtaan, ja huudan:
— Anna sanasi, ettet petä minua!
— Annan! — vastaa Eva uteliaana.
— Tiedä sitten, että minä pukeudun harmaapäiseksi ukrainalaiseksi harpunsoittajaksi. Minulla on puku ja harppu, Ukrainassa olen ollut, lauluja osaan laulaa… Rouva Kolczanowska on ukrainatar, hän ottaa minut varmasti vastaan. Ymmärrätkös?…
— Mikä originelli ajatus! — virkkaa Eva.
Hänessä on siksi paljon taiteilijaa, ettei ehdotukseni voi olla häntä miellyttämättä. Hän on sitäpaitsi antanut minulle sanansa, ettei petä minua, eikä hänellä ole muuten mitään itse yritystä vastaan.
— Mikä originelli ajatus! — toistaa hän. — Helena rakastaa niin
Ukrainaansa, että hän varmaan tulee liikutetuksi, kun saa täällä
Varsovassa nähdä kotoisen harpunsoittajan… Mutta mitä sanot, miten
selität hänelle, että olet tänne Weichselin varsille joutunut?
Vasten tahtoaan joutui Eva intoni valtaan.
Me istumme ja alamme suunnitella salaliittoa… Päätökseksi tulee, että minä maalaan kasvoni sopivalla tavalla ja että Eva tulee noutamaan minut vaunuilla, jotta mahdollisimman paljon välttäisimme yleisön huomiota. Helena rouva ei saa ensinkään tietää asiasta, ja vasta jälkeenpäin on Eva paljastava hänelle salaisuuden.
Me iloitsemme suuresti suunnitelmastamme, sitten minä alan suudella
Evan käsiä ja hän pidättää minut aamiaiselle.
Illan vietän Suslowskien luona. Kazia on hieman närkästyksissään siitä, etten tullut aamulla, mutta minä kestän enkelin kärsivällisyydellä hänen huonon tuulensa ja ajattelen huomista seikkailua ja — Helenaa.
XIII.
Kello on yksitoista aamulla… Eva ei ole vielä tullut.
Minulla on yllä säkkikankainen paita, joka on rinnan kohdalta vähän auki, hiukan paikattu, mutta muuten siisti verkamekko, vyö, saappaat sekä kaikki, mikä on tarpeen.
Harmaan peruukin hiukset putoavat kasvoilleni ja tarkka täytyy olla sen, joka huomaa, että minulla on peruukki. Partani on kärsivällisyyden mestariteos. Kello kahdeksasta aamulla olen vahvalla liimalla kiinnittänyt harmaita hapsia omaan partaani, ja muotoni on nyt niin kunnianarvoisa, että se vanhuudessani tuskin tulee sellainen olemaankaan… Laimennettu sepia tekee kasvoni värin ruskeaksi, ja kurtut on Swiatecki maalannut kerrassaan taitavasti. Minä näytän seitsemänkymmen vuotiaalta.
Swiatecki väittää, että maalaamisen sijasta voisin ansaita toimeentuloni mallina, mikä olisi vain taiteelle eduksi.
Kello on puoli kaksitoista… Eva ajaa portaitten eteen.
Lähetän vaunuun mytyn, jossa on jokapäiväiset vaatteeni siltä varalta, että minun pitäisi muuttaa pukuni. Sitten otan harpun, riennän vaunuihin ja huudahdan:
— Jumalan kiitos!
Eva Adami on sekä hämmästynyt että innostunut.
— Komea mehiläistenhoitaja! Komea laulajavanhus! — toistaa hän nauraen. — Vain taiteilijan mieleen saattaa moista juolahtaa!
Eva itse on kuin kesäaamu. Hänen yllään on karkea silkkipuku ja olkihattu unikkoineen. En saata katsettani hänestä kääntää. Hän tuli avonaisissa vaunuissa, ja ihmiset pysähtyvät kadulla meitä katselemaan. Mutta hän ei välitä siitä!
Vihdoin vaunut lähtevät liikkeelle. Sydämeni sykkii nopeammin — neljännestunnin kuluttua saan nähdä uneksimani Helenan…
Emme ole ajaneet edes sataa askelta, kun näen Ostrzynskin tulevan kaukaa vastaamme.
Hänen täytyy sitten joka paikassa olla!
Huomattuaan meidät hän pysähtyy, tervehtii Evaa ja alkaa tarkastella meitä kumpaakin, etupäässä minua… Luulen, ettei hän minua tunne. Kun olemme ajaneet hänen ohitsensa, katsahdan vielä taakseni ja näen hänen yhä seisovan paikallaan ja katselevan meidän jälkeemme. Vasta kadun kulmassa katoaa hän näkyvistämme. Vaunut kiitävät nopeasti eteenpäin, mutta siitä huolimatta tuntuu matka iäisyydeltä. Vihdoinkin me pysähdymme Belvedère-lehtokujassa…
Olemme Helenan talon edustalla.
Minä livahdan portaihin, ikäänkuin maa polttaisi jalkojeni alla.
Eva juoksee jälkeeni huutaen:
— Tuollainen ukonrähjä!
Arvokkaan näköinen ovenvartia avaa meille oven ja huomattuaan minut avaa hän ihmetellen silmänsäkin selko selälleen. Eva rauhottaa häntä selittäen, että ukko on tullut hänen mukanaan, ja me nousemme portaita ylös.
Hetken kuluttua ilmestyy kamarineiti, ilmottaa että rouva pukeutuu viereisessä huoneessa, ja katoaa.
— Hyvää päivää, Helena! — huudahtaa Eva.
— Hyvää päivää, Eva! — vastaa ihana, raikas ääni. — Heti, heti! olen tuossa tuokiossa valmis.
— Helena! Et tiedä, mikä sinua odottaa ja kenen kohta saat nähdä… Olen tuonut mukanani soittajavanhuksen, aito ukrainalaisen harpunsoittajan.
Iloinen huudahdus kajahtaa viereisestä huoneesta, ovi lentää auki ja Helena rientää sieltä kesken pukeutumistaan, yllä kureliivi ja tukka hajalla.
— Harpunsoittaja, sokea soittaja täällä Varsovassa!
— Ei ole sokea! Hän näkee kyllä! — huutaa Eva hätäisesti, tahtomatta johtaa pilaa liian pitkälle.
Mutta se on jo myöhäistä, sillä samassa syöksyn minä polvilleni Helenan jalkain juureen huudahtaen ukrainalaisten soittajain tapaan:
— Jumalan kerubi!
Minä syleilen hänen jalkojaan samalla kohottaen katseeni ylemmäksi ja ihaillen hänen suloista muotoaan. Kansat, polvistukaa! Ihmiset, tuokaa suitsutusastiat! Milolainen Venus! Milolainen Venus!
— Kerubi! — toistan minä teeskentelemättömällä innostuksella.
Minun soittajainnostukseni on selitettävissä siten, että pitkien vaellusten jälkeen nyt ensi kerran tapaan ukrainalaisen. Mutta siitä huolimatta irrottautuu Helena käsistäni ja rientää takaisin… Silmänräpäyksen näen vielä hänen alastomat olkapäänsä ja kaulan, jotka ovat kuin Psykellä Napolin museossa — sitten hän katoaa näkyvistäni oven taa, mutta minä jään polvilleni keskelle huonetta.
Eva uhkaa minua päivänvarjollaan ja nauraa upottaen ruusuisen nenänsä resedakimppuun.
Sillä välin alkaa oven kautta keskustelu aito ukrainan kielellä, jota
Pripetin ja Mustanmeren välillä puhutaan.
Olen jo edeltäpäin varustautunut kaikenmoisten kysymysten varalle ja minä valehtelen kuin hihasta rapistaen… Olen mehiläistenhoitaja Czehrynin läheisyydestä. Tyttäreni on lähtenyt erään miehen mukana Varsovaan, mutta minä vanhus olen häntä siellä mehiläistarhassani ikävöinyt niin, että itse lähdin häntä katsomaan. Hyvät ihmiset ovat antaneet minulle rovon sieltä toisen täältä, kun olen heille laulanut… Mutta nyt! Nyt saan minä nähdä rakkaan tyttäreni, siunata häntä ja sitten palaan takaisin äitini, Ukrainan helmaan. Siellä mehiläiskekojen keskellä minä tahdon kuolla. Jokaisen meistä täytyy kerran kuolla, ja vanhan Filipinkin aika on kohta käsillä…
Mikä todellinen taiteilijaluonne! Eva tietää kyllä, kuka minä olen, mutta siitä huolimatta vaikuttaa minun osani häneen niin, että hänen sievä päänsä painuu surumielisesti alas ja katseensa hyväilee minua myötätuntoisesti.
Viereisestä huoneesta kuuluva Helenan ääni väräjää myöskin liikutuksesta.
Ovi avautuu, sen raosta ilmaantuu valkoinen, ihana käsivarsi ja aivan odottamatta omaisuuteni kasvaa kolmella ruplalla, jotka minä otan vastaan, kun en muuta voi. Kaikkien pyhimysten nimessä toivotan minä Helenalle siunausta…
Minut keskeyttää kamarineiti, joka astuu sisään ilmottamaan, että herra
Ostrzynski pyytää kysyä, ottaako rouva vastaan.
— Älä anna hänen tulla, hyvä ystäväni! — huudahtaa Eva säikähtyneenä.
Helena selittää, ettei hän luonnollisesti ota nyt vastaan. Lausuupa hän ihmetyksensä niin varhaisesta vierailusta.
— Minä en todellakaan käsitä, kuinka Ostrzynski, joka kerskaa tuntevansa hienoja tapoja, saattaa tähän aikaan ilmottautua vierailulle.
— Hänellä mahtaa olla jotakin erikoista asiaa! — virkkaa Eva.
Mutta nyt ei ole aikaa enempiin selityksiin, sillä samassa astuu Helena pukeutuneena esiin.
Ilmotetaan, että aamiainen on valmis. Molemmat naiset siirtyvät ruokasaliin.
Helena tahtoo kaikin mokomin, että minä istuutuisin pöydän ääreen, mutta minä kieltäydyn siitä ja asetun harppuineni kynnykselle. Hetken kuluttua tarjotaan minulle lautasella niin runsaasti ruokaa, etteivät sitä kuudenkaan ukrainalaisen harpunsoittajan vatsat sulattaa jaksaisi. Alan kuitenkin syödä, sillä minun on nälkä, ja syödessäni katselen Helenaa.
Totisesti, kauniimpaa päätä ei löydy missään maailman taidekokoelmassa! En ole eläissäni nähnyt niin läpikuultavia silmiä: niistä näkee kaikki ajatukset, niinkuin kirkkaan joen pohjan. Näissä silmissä on vielä se ominaisuus, että ne alkavat hymyillä ennenkuin huulet, ja sitten kirkastuvat kasvot kuin sattuisi niihin auringon säde. Mikä verraton sulous hänen suunsa piirteissä… Siinä Carlo Doleen tyylinen pää, mutta silmäin ja kulmakarvain piirustus muistuttaa Sanzion jaloimpia perikuvia.
Minä unohdun syödessäni katsomaan Helenaa… ja minä katsoisin niin vaikka elämäni iltaan saakka.
— Sinä et käynyt eilen luonani, — sanoi Helena Evalle. — Arvelin, että tulet iltapäivällä.
— Aamulla oli harjotus ja iltapäivällä olin katsomassa Magorskin maalausta.
— Näitkö sinä sen?
— En oikein hyvin, sillä tungos oli suuri… Entä sinä?
— Minä olin aamulla jo katsomassa. Mikä runoilija! Aivan tekisi mieli itkeä niitten juutalaisten kanssa!
Eva katsoo minuun — rintani paisuu.
— Kyllä minä menen vielä katsomaan sitä niin useasti kuin suinkin, — jatkaa Helena. — Emmekö mene yhdessä? Vaikka jo tänään? Minua ei ilahuttanut ainoastaan taulun katseleminen, vaan myöskin ajatus, että meillä on sellainen kyky.
Kuinka saattaisi olla jumaloimatta moista naista!
Kuulen edelleen:
— Vahinko, että siitä Magorskista kerrotaan niin merkillisiä juttuja… Tunnustan sinulle, että uteliaisuudesta tahtoisin tutustua häneen.
— Oh! — huoahtaa Eva välinpitämättömästi.
— Sinä tunnet hänet? Eikö totta?
— Minä voin sinulle vakuuttaa, että hän lähempänä tuttavana menettää paljon: turhamainen ja itserakas, niin kovasti itserakas!
Niin tekee mieleni näyttää Evalle kieltäni, että tuskin voin itseäni hillitä, mutta hän katsoo minuun veitikkamaisilla orvokinvärisillä silmillään ja sanoo:
— Eikö teitä enää haluta syödä, vanhus?
Pistän hänelle kieleni ulos suusta, kun en kestä enää kauempaa.
Ja hän puhuu edelleen Helenalle:
— Niin! Parempi on ihailla Magorskin taidetta kuin tuntea hänet itsensä. Ostrzynski nimittää häntä "neroksi parturin hahmossa".
Minä revin korvat Ostrzynskilta, jos hän vain on jotakin sellaista puhunut. Näenpä kuitenkin Evan laskevan leikkiä. Mutta tällä kertaa se nousee yli rajojen.
Onneksi on aamiainen lopussa.
Me siirrymme puutarhaan, jossa minä saan esittää laulujani.
Vähätpä minä siitä, sillä minä tahtoisin olla Helenan luona taidemaalaajana enkä harpunsoittajana…
Mutta eipä auta mikään!
Istuudun muurin luo varjoisain kastanjain alle, joiden läpi tunkeutuu auringon säteitä muodostaen maahan joukon kirkkaita täpliä. Nämä täplät värähtelevät, välkkyvät, katoavat ja ilmaantuvat uudelleen sen mukaan kuin tuulenhenki lehviä liikuttelee. Puutarha on jotensakin suuri, eikä kuulu sinne kaupungista suurtakaan melua, jonka suihkukaivon loiske vielä puutarhassa vaimentaa. Päivä on helteinen. Lehtien tiheiköstä kuuluu lintujen sirkutus hiljaa kuin unessa. Muuten on äänetöntä.
Huomaan, että tässäpä oivallinen aihe: puutarha, puiden tiheikkö, auringon täplät, suihkukaivo, kaksi ihmeen kaunista naista toinen toistaan vastaan nojaten ja minä, harpunsoittaja, istuen muurin luona harppuineni — kaikessa tässä on jotakin lumoavaa, minkä minä maalaajana täysin tajuan.
Minä innostun osaani ja alan sydämeni pohjasta laulaa:
Pidetään mua onnellisna, minä sille hymyilen, sillä eipä kyynelteni runsautta tiedä ken!…
Onneton on elämäni, onneton on loppuni… Miksi minut synnytitkään kärsimään, oi äitini!…
Eva on ihastunut taiteilijattarena, Helena Ukrainan tyttärenä ja minä sentähden, että he ovat molemmat niin kauniit, että hurmaannun heitä katsellessani.
Helena kuuntelee ilman liioiteltua tunteellisuutta, ilman taiteellista innostusta, mutta hänen läpikuultavista silmistään näen, että laulu tuottaa hänelle todellista nautintoa.
Mikä vastakohta hän onkaan niille naisille, jotka saapuvat Varsovaan karnevaalin ajaksi ja katrillin kestäessä kiusaavat kavaljeereja koti-ikävällään, vaikkei ainoatakaan heistä, kuten eräs tuttavani väittää, saisi Varsovan karnevaalista millään kiskotuksi kotiinsa Ukrainaan.
Helena kuuntelee, liikuttaa tahdissa kaunista päätään, virkkaa toisinaan Evalle: "tämän minä tunnen" ja laulaa yhdessä minun kanssani. Minä laulan paremmin kuin olisin saattanut luullakaan. Minä puran muististani ja rinnastani koko arojen viisauden hetmaneista, ritareista, kasakoista, kotkista, hautakummuista ja Jumala ties mistä. Ihmettelen itsekin, että sitä niin riittää.
Aika kului kuin unessa.
Minä palaan kotiini hieman väsyneenä, mutta innoissani…
XIV.
Kotonani tapaan aivan odottamatta herra ja rouva Suslowskin sekä
Kazian.
He tahtoivat yllättää minut…
Miksi pitikään tuon Swiateckin sanoa, että minä pian palaan?
Ei Kazia eivätkä hänen vanhempansa tunteneet minua… Se todistaa, että olin pukeutunut hyvin. Minä astun Kazian luo ja tartun hänen käteensä; hän peräytyy hämmästyneenä.
— Kazia, etkö tunne minua? — kysyn.
Minun täytyy nauraa hänen ällistystään.
— Sehän on Wladek, — sanoo Swiatecki.
Kazia katsoo minuun tutkivasti, sitten hän huudahtaa nauraen:
— Hyi, mikä ruma äijä!
Minä olen ruma äijä! Tahtoisin tietää, missä hän on nähnyt kauniimman. Mutta Kazia raukasta, joka on kasvatettu isä Suslowskin esteettisten periaatteitten mukaan, on jokainen ukko ruma.
Pistäydyn keittiöömme ja muutaman minuutin kuluttua ilmaannun jälleen luonnollisessa asussa.
Kazia ja hänen vanhempansa alkavat tiedustella, mitä tällainen maskeradi merkitsee.
— Mitä tällainen maskeradi merkitsee?… Asia on aivan yksinkertainen… Nähkääs, hyvä herrasväki, me maalaajat teemme toisillemme veljellisiä palveluksia ollen toisillemme malleina. Niinpä oli Swiatecki minulle mallina maalatessani vanhaa juutalaista. Etkö ole tuntenut häntä kuvastani, Kazia? Nyt olin minä vuorostani Cepkowskin luona mallina. Sellainen on tapa meidän maalaajain kesken, kun täällä Varsovassa nimittäin on puute malleista.
— Tulimme ilmottamatta yllättääksemme sinut, virkkaa Kazia. — Sitäpaitsi en ole milloinkaan ollut taidemaalaajan työhuoneessa. Mikä epäjärjestys täällä vallitsee! Onko kaikkien maalaajain luona samanlaisiin?
— Missä enemmän, missä vähemmän!
Herra Suslowski lausuu tahtovansa nähdä luonani vähän parempaa järjestystä, mutta toivoo tässä suhteessa muutosta tulevaisuudessa. Tahtoisin viskata harppuni hänen päähänsä. Kazia hymyilee samassa mielistellen ja sanoo:
— On olemassa eräs taidemaalaaja, suuri velikulta, jonka luona kaikki tulee olemaan toisin, kun minä vaan tartun ohjaksiin… Kaikki on silloin oleva hyvässä järjestyksessä, paikoillaan, tomusta puhdistettuna…
Näin sanoen hän kohottaa nykeräisen nenänsä korkeutta kohti, katselee hämähäkinverkkoja, jotka koristavat työhuoneemme nurkkia, ja lisää:
— Tällainen epäjärjestys voi pelottaa ostajiakin… Saattaa tulla kuka hyvänsä ja luulla ryysymarkkinoille joutuneensa.
Tuossa esimerkiksi nuo aseet: kuinka hirveän ruosteisia ovat! Eikä tarvitse muuta kuin kutsua palvelija, käskeä hienontamaan vähän tiilikiveä — ja ne tulevat kirkkaiksi kuin uusi samovari.
— Jesus Maria! Hän puhuu ostajista ja tahtoo tiilikivellä puhdistaa minun sota-aseitani, jotka ovat sellaisina kaivetut maasta… Oh, Kazia, Kazia!
Onnellinen Suslowski suutelee tytärtään otsalle, mutta Swiatecki päästää pahaatietävän äänen, joka muistuttaa metsäsian röhkimistä.
Kazia uhkaa sormellaan minun nenääni ja virkkaa edelleen:
— Pyydän painamaan mieleen, että kaikki tulee muuttumaan.
Sitten hän jatkaa:
— Ja jollei eräs herra tule meille tänä iltana, on hän ilkeä, emmekä me häntä enää tule rakastamaan.
Sen sanottuaan hän peittää silmänsä. En voi kieltää, ettei hänen kujeissaan ole suloutta… Minä lupaan tulla ja saattelen sitten tulevat sukulaiseni aina alas saakka…
Palattuani takaisin työhuoneeseen huomaan Swiateckin epäluuloisesti katselevan kokonaista pinoa sadanruplan seteleitä, jotka ovat pöydällä hänen edessään.
— Mitä siinä on?
— Tiedätkö, mitä on tapahtunut?
— En…
— Olen eräältä varastanut kuin oikea varas.
— Kuinka niin?
— Olen myönyt raatoni.
— Ja siinä rahat?
— Niin… olen kunnoton nylkyri.
Syleilen Swiateckia, onnittelen häntä täydestä sydämestäni, ja hän alkaa kertoa asian menoa.
— Sinun mentyäsi minä istun yksinäni kotona, kun eräs herra tulee ja kysyy, olenko minä herra Swiatecki. Vastaan hänelle: "Tahtoisin tietää, miksen minä olisi Swiatecki!" Sitten hän sanoo: "Olen nähnyt maalauksenne ja tahdon ostaa sen." Minä virkan siihen: "Hyvä on! Mutta suokaa minun sanoa, että sen, joka sellaisen ilettävän kuvan ostaa, täytyy olla idiootti." Hän väittää vastaan: "Mikään idiootti en ole, mutta minulla on kyllä omituinen tapa ostaa idioottien maalaamia tauluja." — "Jos se on asianlaita, niin hyvä on", — sanon minä… Hän kysyy hintaa, minä vastaan: "Mitä se minuun kuuluu?" — "Minä annan niin ja niin paljon." — "Hyvä on! Jos tahdotte antaa, niin antakaa!" Hän antoi ja meni. Hän jätti minulle käyntikortin, jossa seisoi: Bialkowski, lääket. tohtori… Kyllä minä olen inhottava nylkyri, se on totta!
— Eläkööt raadot! Swiatecki, mene naimisiin…
— Ennemmin hirsipuuhun! — murahtaa Swiatecki. — Inhottava nylkyri olen, siinä kaikki!
XV.
Illalla olen Suslowskien luona.
Istun Kazian kanssa salin komerossa pienellä sohvalla.
Rouva Suslowska istuu pöydän ääressä neuloen lampun valossa jotakin Kazian myötäjäisiksi, ja herra Suslowski lukee arvokkaasti saman pöydän ääressä "Leijan" iltanumeroa.
Minä en ole oikein hyvällä tuulella ja koetan vapautua mielialastani siirtymällä aivan lähelle Kaziaa.
Salissa vallitsee hiljaisuus. Kuuluu vain Kazian kuiskauksia, joka varottaa minua, kun yritän häntä syleillä:
— Wladek, isä voi nähdä.
Sitten alkaa "isä" lukea ääneen:
"Kuuluisan taiteilijan, herra Swiateckin maalauksen nimeltä 'Viimeinen tapaaminen' on tohtori Bialkowski tänään ostanut 1500 ruplasta."
— Niin, — sanon minä, — Swiatecki möi taulun varhain tänä aamuna.
Sitten koetan taas syleillä Kaziaa ja taas kuulen hänen kuiskaavan:
— Isä näkee…
Tahtomattani katson herra Suslowskiin. Yhtäkkiä huomaan hänen katseensa muuttuvan. Hän varjostaa kädellä silmiään ja kumartuu sanomalehden yli.
Hitto vieköön, mitä hän on mahtanut sieltä löytää?
— Isä, mikä sinun on? — kysyy rouva Suslowska.
Isä nousee, astuu pari askelta minua kohti, pysähtyy, katsoo minuun läpitunkevasti, vääntää käsiään ja alkaa huojuttaa päätään.
— Mikä teitä vaivaa? — kysyn.
— Siinä nähdään, kuinka kavaluus ja petos kuitenkin tulevat kerran ilmi! — vastaa herra Suslowski mahtipontisesti. — Hyvä herra, lukekaa, jos häpeältä saatte loppuun luetuksi!
Sen sanottuaan hän tekee sellaisen liikkeen kuin pukeutuisi toogaan ja ojentaa minulle "Leijan". Otan sanomalehden, ja katseeni kiintyy uutiseen, jonka nimikirjotuksena on: "Ukrainalainen harpunsoittaja". Joudun vähän hämille, mutta alan hätäisesti lukea seuraavaa:
"Äskettäin ilmaantui kaupunkiimme harvinainen vieras, ukrainalainen harpunsoittaja, joka käy täällä asuvissa ukrainalaisissa perheissä pyytäen almuja ja tarjoten laulujaan sijaan. Kuten kerrotaan, on tunnettu ja suosittu taiteilijattaremme E.A. etenkin ottanut pitääkseen huolta vanhasta harpunsoittajasta, jonka kanssa hänen vielä tänä aamuna nähtiin ajavan. Heti ensimäisinä päivinä pitkämatkaisen vieraan ilmaannuttua syntyi merkillinen huhu, että soittajan karkean takin alle muka on piiloutunut eräs meidän tunnetuimmista taidemaalaajistamme, joka tällä tavoin saattaa paremmin päästä naisten pukuhuoneisiin herättämättä aviomiesten ja holhoojain huomiota. Olemme vakuutetut, että tässä huhussa ei ole perää, jo siitäkin syystä, että taiteilijattaremme ei missään tapauksessa voisi hyväksyä moista menettelyä. Vanhus on, mikäli olemme saaneet tietää, saapunut suoraan Ukrainasta. Hänen järkensä on jonkun verran sumentunut, mutta muistinsa on säilynyt…"
Helvetti!
Suslowski on niin äkäinen, ettei saa sanaa suustaan. Vihdoin hän purkaa kiukkunsa:
— Minkä valheen, minkä juonen mahdatte nyt keksiä selittääksenne menettelynne? Eikö se ollut te, jonka me näimme tässä häpeällisessä valepuvussa? Kuka olisi se harpunsoittaja ollut sitten?
— Kyllä se olin minä, — vastaan, — mutta en ymmärrä, miksi pidätte sitä pukua häpeällisenä?
Samassa tempaisee Kazia "Leijan" kädestäni ja alkaa lukea. Mutta
Suslowski vetää vihan toogan vielä tiukemmin ympärilleen ja jatkaa:
— Tuskin olette astunut kunniallisen talon kynnyksen yli, kun levitätte pahennusta! Joutumaisillanne tuon onnettoman lapsen aviomieheksi te petätte häntä yhdessä jonkun kevytmielisen naisen kanssa! Te olette häpeällisesti käyttänyt hyväksenne luottamustamme, syönyt pyhän lupauksenne… Ja kenen tähden? Teatterihetairan tähden!
Silloin minä raivostun…
— Hyvä herra! — sanon, — kylliksi jo moisia sanoja! Se hetaira on arvokkaampi kuin kymmenen sellaista Catoa kuin te… Te ette ole minun mielestäni oikeastaan mitään ja te, huomatkaa se, ikävystytätte minua! Olen kyllästynyt jo teidän juhlallisuuteenne ja…
En löydä enää sanoja, mutta minä en tarvitsekaan niitä enää, sillä
Suslowski avaa liivinsä, ikäänkuin tahtoisi sanoa:
— Iske, älä säästä — tässä rintani…
Mutta minä en aio iskeä, vaan selitän, että lähden pois pelosta, että muuten voisin herra Suslowskille vielä paljon sanoa…
Ja minä lähdenkin todella sanomatta kenellekään hyvästiä.
Raitis ilma jäähdyttää kuumaa päätäni.
Kello on yhdeksän illalla ja ilma on kaunis.
Minun täytyy kävellä vielä vähän jäähdyttääkseni itseni täydelleen ja riennän Belvedère-lehtokujaan.
Helenan huvilan akkunat ovat pimeät. Nähtävästi hän ei ole kotona. En tiedä, miksi tämä harmittaa minua… Jospa edes näkisin hänen varjonsa akkunassa, olisin rauhottunut, mutta nyt minä raivostun uudelleen…
Mitä minä Ostrzynskille teen, kun hänet tapaan, sitä en tiedä…
Kaikeksi onneksi hän on mies, joka ei koeta vapautua edesvastuusta. Mutta minkä kohdan nojalla voin minä käydä hänen kimppuunsa, kun hänen kirjotuksensa on niin saakelin taitavasti kyhätty. Ostrzynski väittää harpunsoittajan olleen valepukuisen taiteilijan, hän puolustaa Evaa ja paljastaa samalla koko salaisuuden Helenalle. Nähtävästi hän koettaa saattaa Evan Helenan silmissä huonoon valoon, kostaa samalla minulle Kazian asian tähden ja tekee minut päälle päätteeksi naurunalaiseksi.
Jospa hän edes olisi jättänyt kirjottamatta, että järkeni on sumentunut! Mutta se on jo tapahtunut — Helenan silmissä minä olen naurettava. Helena lukee nimittäin "Leijaa".
Mikä ikävä juttu ja kuinka harmillista se onkaan Evalle! Mahtaa se Ostrzynski nyt riemuita! Jotakin on tässä tehtävä, ja jos tietäisin sen auttavan, niin rupeisin "Leijan" reportteriksi.
Juolahtaa mieleeni ajatus kysyä Evalta neuvoa. Hän näyttelee tänään… Minun täytyy rientää teatteriin ja keskustella näytännön jälkeen hänen kanssaan asiasta.
Vielä on aikaa…
Puolen tunnin kuluttua olen Eva Adamin pienessä pukuhuoneessa.
Näytelmä päättyy kohta; sillä välin katselen ympärilleni…
Kuten tunnettua eivät teatterimme suinkaan ole näyttämön puolella loistavasti sisustettuja. Huone valkaistuine seinineen, kaksi kaasuliekkiä, jotka lepattavat vedossa, kuvastin, pesukaappi, pari tuolia, nurkassa sohvatuoli, joka kaikesta päättäen on näyttelijättären yksityisomaisuutta — siinä hänen pukuhuoneensa… Kuvastimen edessä joukko vaatetustarpeita, loppuun juomaton kuppi mustaa kahvia, ihomaalirasioita, ihojauhokoteloita, neulasia kulmakarvoja varten, muutamia pareja hansikkaita, joissa vielä on käden muoto, sekä kaksi tekotukkaa; sivuseinällä läjä vaatteita, valkoisia, punaisia, mustia, ohuita ja paksuja. Lattialla kaksi koria täynnä naisten vaatetustarpeita. Huone on tulvillaan hajuvesien ja ihojauhojen tuoksua. Mikä kirjava sekamelska, kuinka kaikki on kiireessä heitetty hajalle, mitkä värit, heijastukset, varjot, valot, jotka lepattavista kaasuliekeistä aiheutuvat.
Tämä on laatuaan kuva, jossa on paljon luonteenomaista… Eihän tämä pukuhuone ole erinomaisempi muita, ja kuitenkin on täällä jotakin, mikä vaikuttaa sen, että tämä ei tunnu pukuhuoneelta, vaan pyhäköltä, jossa on lumousta, tenhovoimaa… Yli kaiken tämän epäjärjestyksen, kirjavuuden, kiireen, näitten huonosti valkaistujen seinäin sisällä liikkuu taiteen henkäys.
Kuuluu jyrisevää kättentaputusta. Näytelmä on päättynyt… Läpi seinien kajahtaa korviini huutoja: Adami! Adami! Kuluu neljännestunti, mutta siellä yhä huudetaan.
Vihdoin Eva syöksyy sisään "Teodoran" puvussa…
Hänellä on kruunu päässä, hänen silmänsä alustat ovat tummiksi varjostetut, poskilla on punaista ihomaalia. Hajallaan oleva tukka kiertää kuin tuulenpuuska alastonta kaulaa ja olkapäitä. Hän on niin innostunut ja uupunut, että kuiskaa minulle tuskin kuuluvasti: "Mitä sinulle kuuluu, Wladek?" Ja riisuttuaan hätäisesti kruununsa hän heittäytyy kuninkaallisessa puvussaan sohvatuolille. Nähtävästi hän ei saata puhua, koska vaieten katselee minua kuin väsynyt lintu… Minä istuudun hänen viereensä, lasken käteni hänen päänsä päälle enkä ajattele mitään muuta kuin häntä…
Näen noissa tummavarjoisissa silmissä vielä sammumattoman innostuksen hehkua, näen tuolla otsalla taiteen heijastusta, näen kuinka tuo nainen uhraa terveytensä, verensä, elämänsä teatteri-molokin alttarilla, kuinka hänen rintansa tällä hetkellä kärsii ilman puutetta, ja minut valtaa sellainen säälin ja myötätuntoisuuden tunne, etten tiedä, mitä tehdä…
Istumme niin ääneti hetken aikaa. Vihdoin osottaa Eva toalettipöydällä olevaa "Leijan" numeroa ja kuiskaa:
— Kuinka kiusallista, kuinka kiusallista!…
Yhtäkkiä hän puhkeaa hermostuneeseen itkuun ja alkaa vavista kuin haavan lehti.
Tiedän varsin hyvin, että hän itkee väsymyksestä eikä "Leijan" tähden, että se kirjotus on joutava seikka, jota ei kukaan enää huomenna muistele, ettei Ostrzynski ole yhdenkään Evan kyynelen arvoinen, ja kuitenkin painostaa sydäntäni yhä enemmän. Minä tartun hänen käteensä ja peitän sen suuteloilla, minä hyväilen häntä ja painan rintaani vasten. Sydämeni sykkii yhä voimakkaammin, ja minulle tapahtuu jotakin ihmeellistä. Polvistun tietämättäni Evan jalkain juureen, silmissäni sumentuu, ja yhtäkkiä suljen hänet mielettömänä syliini.
— Wladek, Wladek, armahda itseäsi! — kuiskaa Eva.
Mutta minä painan häntä myrskyävää rintaani vasten. Minä en tiedä mistään, olen mieletön, suutelen hänen otsaansa, silmiään, huuliaan enkä voi sanoa muuta kuin tuon yhden sanan:
— Rakastan sinua, rakastan!…
Silloin Eva ojennaikse, kietoo sitten kuumeisesti käsivartensa kaulaani ja kuiskaa:
— Minä olen rakastanut sinua jo kauan!…
XVI.
Jos maailmassa on minulle Evaa rakkaampaa olentoa, niin olen minä suolattu silli…
Väitetään, että me taiteilijat teemme kaikki hetken vaikutuksesta, mutta se ei ole aina totta! Käy nimittäin ilmi, että minä olen rakastanut Evaa jo kauan, mutta minä olen vain ollut sellainen aasi, etten ole sitä tiennyt.
Jumala yksin tietää, mitä minulle sinä iltana tapahtui, kun saatoin hänet kotiin. Me kävelimme käsi kädessä emmekä puhuneet mitään… Minä painoin Evan kättä kylkeäni vasten ja hän omaani. Tunsin, että hän rakastaa minua kaikin voiminsa…
Minä saatoin hänet aina ylös saakka, ja kun me astuimme hänen pieneen asuntoonsa, jouduimme siinä määrin tunteittemme valtaan, ettemme uskaltaneet katsoa toisiamme silmiin. Mutta kun Eva peitti kasvot käsiinsä, niin minä irrotin nämä hellästi ja sanoin:
— Eva, sinä olet minun, eikö totta?
Ja hän painautui rintaani vasten.
— Olen, sinun olen!…
Hän oli niin hurmaava, hänen silmänsä niin haaveelliset ja samalla säihkyvät, hänen olennossaan niin suloista uupumusta, etten voinut lähteä hänen luotaan.
Totta puhuen, hänkään ei voinut erota minusta, ikäänkuin olisi tahtonut korvata pitkän vaitiolonsa ja niin kauan salaamansa tunteet.
Minä palasin myöhään kotiin. Swiatecki ei nukkunut vielä… Hän valmisti lampun valossa puupiirrosta jotakin kuvallista aikakauskirjaa vasten.
— Täällä on kirje sinulle, — virkkaa hän kohottamatta katsettaan työstä.
Otan kirjeen pöydältä ja tunnen kuoren läpi sormuksen. Hyvä, tarvitsen sen huomenna. Avaan kirjeen ja luen:
'Tiedän, että sormuksen palauttaminen tuottaa sinulle iloa, sillä kaikesta päättäen olet siihen pyrkinyt. Mitä minuun tulee, en aio ruveta näyttelijättärien kanssa kilpailemaan.
K.'
Ainakin lyhyesti!
Tässä kirjeessä on vain vihaa eikä mitään muuta.
Jos oli mielestäni Kaziassa joskus ollut jotakin lumoavaa, niin katosi se tällä hetkellä iäksi.
Omituista: kaikki luulevat, että Eva on ollut syynä minun valepukeutumiseeni ja kaikkeen, mikä on tullut ilmi — ja nyt on todellakin Eva oleva kaiken sen perustana, mikä tulee tapahtumaan.
Minä rutistin kirjeen, työnnän sen taskuuni ja käyn nukkumaan…
Swiatecki kohottaa katseensa työstään ja katsoo minuun odottaen, että jotakin puhuisin, mutta minä vaikenen.
— Täällä kävi illalla teatterin jälkeen se inhottava Ostrzynski, — sanoo Swiatecki.
XVII.
Seuraavana päivänä aion jo kello kymmeneltä aamulla rientää Evan luo, mutta se ei käykään päinsä, sillä luonani on eräs vieras.
Tämä on paroni Kartofler, joka on tullut tilaamaan jäljennöstä "Juutalaisista". Hän tarjoo minulle tuhattaviittäsataa ruplaa, minä pyydän kahtatuhatta.
Hänen mentyään tilaa Tanzenberg minulta kaksi muotokuvaa. Swiatecki, joka vihaa juutalaisia, haukkuu minua juutalaismaalaajaksi, mutta tahtoisin tietää, ketä meidän on kiittäminen taideteosten ostoista ellei "finansseja". Enkä minä mahda mitään sille, että "finanssit" kammoksuvat Swiateckin "raatoja".
Vasta kello yhden tienoissa saavun Evan luo, annan hänelle sormuksen ja sanon, että häitten jälkeen matkustamme Roomaan.
Eva suostuu kaikkeen mielellään ja — niin kauan kuin eilen vaikenimmekin, sitä kauemmin ja enemmän me tänään pakisemme…
Kerron hänelle tilauksista, jotka olen saanut, ja me iloitsemme yhdessä. Muotokuvat pitää tehdä ennen lähtöämme, mutta "Juutalaiset" paroni Kartoflerille minä maalaan Roomassa. Sitten me palaamme Varsovaan, minä järjestän itselleni työhuoneen ja me tulemme elämään kuin taivaassa…
Näitä suunnitelmiani selittäessäni sanon Evalle, että me kautta koko ikämme tulemme viettämään eilistä päivää juhlapäivänä…
Mutta hän painaa päänsä olkapäätäni vasten ja pyytää, etten siitä puhuisi. Samalla kiertää hän aamunuttunsa avoimista hihoista paljastuvat käsivartensa kaulaani ja sanoo minua suureksi miehekseen… Hän on tavallista kalpeampi, silmänsä tavallista sinisemmät, mutta hän säteilee ilosta.
Ah, mikä aasi olinkaan, kun oli läheisyydessäni sellainen nainen ja minä etsin onneani muualta, piiristä, jossa olin aivan vieras ja jossa minulle oltiin vieraita.
Mikä taiteilijaluonne tämä Eva onkaan! Hän on kihlattuni ja on siinä määrin osansa valtaama, että tietämättään näyttelee nuorta, onnellista morsianta. Mutta enhän voi siitä syyttää rakastettua olentoa, joka on niin monta vuotta ollut teatterissa.
Päivällisen jälkeen me ajamme Helena Kolczanowskan luo.
Samassa kun Eva esittää minut kihlattunaan, muuttuu harpunsoittajan pila aivan viattomaksi eikä saata aiheuttaa väärinkäsitystä ystävättärien välillä. Ja Helena ottaakin meidät avosylin vastaan ja iloitsee Evan onnesta. Me nauramme harpunsoittajaa kaikki kolme kuin hupsut ja sitä, mitä hän sai kuulla taiteilija Magorskista. Eilen olisin lävistänyt Ostrzynskin, tänään ihmettelen hänen kekseliäisyyttään…
Helena nauraa niin, että kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Ohimennen sanoen, hän on ihmeen ihana. Kun hän lähtiessämme kumartaa päätään, en saa katsettani hänestä käännetyksi, ja Eva itse on niin ihastunut, että hän tietämättään pitkin päivää jäljittelee sitä kumarrusta ja katsetta…
Päätämme, että minä ulkomailta palattua maalaan Helenan muotokuvan, mutta sitä ennen, Roomassa, Evan. Jospa vain onnistuisin kuvaamaan tämän hienot, läpikuultavat piirteet ja kasvot, jotka ovat niin ilmehikkäät, että jokainen tunne kuvastuu niillä kuin pilvenhattara kirkkaan veden pinnalla…
Mutta onnistunhan minä!… Ja miksen onnistuisi?
"Leijan" iltanumero sisältää kerrassaan kuulumattoman suurenmoisia juttuja tilauksista, joita olen saanut. Tuloni lasketaan tuhansissa.
Mahdollisesti on tämä syynä siihen, että minä seuraavana päivänä saan Kazialta kirjeen, jossa hän selittää lähettäneensä sormukseni minulle takaisin vihan ja mustasukkaisuuden vimmassa, mutta jos tulisin hänen luokseen ja hänen kanssaan polvistuisin vanhempain jalkain juureen, niin nämä varmaan soisivat vielä kaikki anteeksi.
Minä olen kyllästynyt moisiin konttirukouksiin enkä vastaa mitään. Kontatkoon heidän edessään kuka tahtoo, ja naikoon Ostrzynski Kazian: minulla on Evani!
Minun vaitioloni näkyy herättäneen Suslowskeissa suurta hämmästystä, sillä muutaman päivän päästä tuo lähetti Kazialta kirjeen, joka tällä kertaa on osotettu Swiateckille.
Swiatecki näyttää kirjeen minulle… Kazia pyytää häntä tulemaan hetkeksi neuvottelemaan asiasta, josta riippuu koko hänen tulevaisuutensa. Hän luottaa Swiateckin hyvään sydämeen ja rehellisyyteen, jonka on heti ensi silmäyksessä huomannut, ja toivoo, ettei tämä kiellä onnettoman naisen rukousta.
Swiatecki kiroo, mörisee jotakin partaansa kelvottomista poroporvareista, välttämättömyydestä hirttää heidät ja heidän jälkeläisensä ensi tilaisuudessa… Mutta hän lähtee kuitenkin…
Arvelen, että he koettavat hänen kauttaan vaikuttaa minuun.