Seikkailu jalkamatkalla: Viisinäytöksinen laulunäytelmä

SEIKKAILU JALKAMATKALLA

Viisinäytöksinen laulunäytelmä

Kirj.

C. HOSTRUP

Mukaillen suomentanut Kaarle Halme

Yrjö Weilin, Helsinki, 1905.

HENKILÖT:

 VUORINEN, maanviljelysneuvos.
 LAURA, hänen tyttärensä.
 HELLÄ, hänen veljensä tytär.
 KAISLA, agronoomi.
 PAUKKU, nimismies.
 LOTTA, hänen vaimonsa.
 AIRIO, | ylioppilaita.
 MERISAARI, |
 SANTERI SAVELA eli "SANTTU-SIHTEERI", karannut vanki.
 MANU, mökkiläinen.
 MARI, palvelustyttö.

Tapahtuu Lahdenpohjan kartanossa ja sen läheisyydessä.

Ensimäinen näytös.

Metsä.

MANU makaa nurmella. Näkyypä maistuvan!

SANTTU istuu kivellä syömässä. Onkos ihme! — Jo toista vuorokautta olen piiloitellut itseäni ihmisiltä. Olen hiipinyt pensaasta pensaaseen nälkäisen suden lailla, saamatta maistaa jyvääkään eineekseni. Ymmärrät kai, että sellaisesta vatsa vonkuu. Olisin ollut valmis syömään sinutkin nahkoinesi päivinesi. No, no! Älä pelkää enään! Sen teen sitten, toisessa hätätilassa. — Nyt riittää jo täksi kerraksi! Kas niin! Kiitoksia vaan ruuasta!

MANU. Ei kestä! — Anna sitten remeli tänne!

SANTTU. Älä vaivaa itseäsi suotta! Minä kyllä hoidan sitä edeskinpäin.
Siten päästän sinut turhasta vaivasta.

MANU. Eikös hiivatissa! Siinä on minun viikkoiset evääni.

SANTTU. Vieläkös! Minä voin ne naputella parissa päivässä.

MANU. Milläs minä sitten elän?

SANTTU. Annoinhan sinulle maksun äsken.

MANU. Mitä annoit! Lävellisen kaksimarkkaisen, joka lienee oma tekemäsi.

SANTTU. Eipähän! Sen kunnialla ansaitsin kruunun työssä. Olisi minulla enemmänkin sellaisia, jos vaan olisin ehtinyt ne perimään.

MANU. Tuli kai vähän äkkinäinen lähtö?

SANTTU. Niinhän tuo tuli.

MANU. Mutta mitäs sinä nyt alat hommailla? Minä en sinua enään voi auttaa.

SANTTU. Kuulehan Manu! Minä aion mitä pikemmin, sitä parempi luistaa tieheni näiltä mailta. Minä annan palttua nykyiselle ammatille! Se ei kannata enään. Aamulla — kun olin pukeutunut näihin sinun ryysyihisi ja sinä olit vangin pukua suohon hautaamassa — tapasin vanhan tuttavani, joka nyt on perämiehenä englantilaisella laivalla.

MANU. Silläkö, joka on tuossa lahdessa?

SANTTU. Sillä. Hän purjehtii huomen aamulla Ameriikkaan. Avonaisesti kerroin hänelle kaikki ja pyysin päästä mukaan. Mutta tuo junkkari alkoi tehdä kaikellaisia verukkeita, vaikka hänellä onkin miehen tarve. Ymmärsin heti yskän. Mies on ahne rahalle. Siksi lupasin hänelle paikanvälityksestä kymmenen markkaa — ja se naula veti heti.

MANU. Mistä nyt sitten aiot siepata tuon kympin?

SANTTU. Sinulta.

MANU nousee. Ei tepsi.

SANTTU. Tepsiipähän. Sinun täytyy! Jos minä joudun uudestaan käpälälautaan, niin saat sinäkin pistää siihen tassusi. Tiedänpä sinusta yhtä ja toista. Tiedänpä senkin, miten sinä Nilkku-Villeä paloittelit luonasi. — Nyt siis tiedät mistä tuuli käy.

MANU. Minun täytyy — aikoo mennä.

SANTTU estää häntä. No, no! Poikaseni! Ei kiirettä kirkkoon!

MANU. Ei minulla ole —

SANTTU. Kuules! Mikä on teidän nimismiehenne nimi?

MANU. Nimikö? Sitä minä en tiedä. Mutta vallesmanniksi häntä puhutellaan.

SANTTU. Onko hän tarkka poliisi?

MANU. Kissan jalat! Hän on kuuluisa yksinkertaisuudestaan. Rouva oikeastaan on herra. Hän komennon pitää.

SANTTU. Vai niin! Hänestä ei siis haittaa. — Mikä on tuon kartanon nimi tuossa lahden pohjassa?

MANU. Ha, ha, ha! Sinä veitikka!

SANTTU. Mitä naurat? Mikä on sen kartanon nimi?

MANU. No, sehän on Lahdenpohjan kartano.

SANTTU. Näetkös! Sokeakin kana jyvän löytää. — Kuka sen omistaa?

MANU. Viljelysneuvos tietysti.

SANTTU. Vai niin. Se on kai maanviljelysneuvos. Mikä hänen nimensä on?

MANU. Sitä en tiedä. Jotkut puhuttelevat häntä Vuoriseksikin, mutta silloin hän aina suuttuu. (Hiljaa) Kuules! Hän on rikas mies. Häneltä voisit nipistää tuon kympin, ilman että hän sitä lovea huomaisi.

SANTTU. Tokkohan vain! — Kyllä varkaan ammatti on sangen kurja.

MANU. Joko tuntuu siltä? Ha, ha, ha! Miksi olet siis ryhtynyt sellaiseen ammattiin?

SANTTU. Miksi? Hm! Ihmiset tulevat aina siksi, miksi niiden pitää tulla. Kohtalo — tai sallimus — tai mikä lieneekin, ei kysy meidän mieltämme. Se kytkee meidät liekaan määrättyyn aituuseen, jossa saamme tepastella ainoastaan liekanuoran mitan. — Minä esimerkiksi, olen luonteeltani aina ollut ylpeä ja tuhlaavainen. Mutta onko luonne minun vikani? Palkkani maistraatin kirjurina oli liian pieni. Olin sentään ylpeä arvostani ja pidin virastolle häpeänä elellä nurkkakirjurin tavoin. Siksipä otinkin kassasta lisää palkkaa. — Mutta tässäpä sitä nyt ollaan!

MANU. Niin, silloinhan sinä jouduit linnaan. Mutta miksi et heti sieltä päästyäsi voinut ruveta kunnon mieheksi?

SANTTU. Ei, ei ystäväni! Ei se enään käy tässä maassa. Vieraisiin oloihin täytyy päästä, voidakseen alkaa uutta elämää. Ja siinä hommassa täytyy sinun auttaa minua.

MANU. En.

SANTTU. Voinet kai lainata minulle kurjan kympin, mörökölli! Minä maksan sen takaisin oikein korkojen kanssa.

MANU. En.

SANTTU. Mene hiiteen sitten!

MANU. Enkä mene.

SANTTU. Senkin tyhmeliini! — Tuollainen ammattiroisto käy vapaalla jalalla ja minua ajetaan kuin otusta metsässä.

MANU. Paha paikkahan se on.

SANTTU. Se on sellainen paikka, että minä pyydän sinua viimeisen kerran. Anna minulle kymmenen markkaa!

MANU. Herra jesta! Minulla ei ole.

SANTTU. Valehtelet mies! (Tarttuu Manuun.) Pidetäänpäs pieni kotitarkastus!

MANU. Apua! Apua! Jää hyvästi, Santtu! (Pääsee irti.)

SANTTU. Mene sitten — raukka! — Hm! Eipä näy auttavan. Varastaa — varastaa vaan täytyy! Kohtalo taas määrää. Täytyy varastaa, voidakseen olla varastamatta. Eikä ainoatakaan ihmistä löydy, jonka luo voisin mennä ja sanoa: "En tahdo enään varastaa. Tahdotteko pelastaa minut kadotuksesta — se maksaa ainoastaan yhden kympin — antakaa minulle kymmenen markkaa!" Mutta ei — ei ainoatakaan ihmistä löydy, joka antaisi edes kymmenpennisen, saamatta siitä kymmenkertaista hyvitystä. Voinpa vannoa, ettei sellaista ihmistä löydy koko maapallolla. —

Laulu n:o 1.

    Onpa nyt vankilan herrat ja nihdit
    Surkean suuressa työssä!
    Kun ne ei pitäneet salvat ei pihdit
    Santtua tyrmän yössä.

    Ympäri maata nyt kaikuvi pauhu,
    Ja naiset pyörtyen luikkaa:
    "Sihteeri-Santtu on meillekin kauhu!
    Suutakin voipi hän suikkaa!"

    Turmani ollut on lempi ja kulta,
    Ne minut vieneet on harhaan!
    Kieltäen kullan, on kohtalo multa
    Kieltänyt nautinnon parhaan.

    Mutta ne nautinnon toiveet on poissa,
    Haudatut muistojen yöhön!
    Huomenna matkustan aamun jo koissa
    Toisehen maahan ja työhön.

(Kuuntelee.)

Hss! Tuolla tulee joku! Ole hiiri kuurussa, kissa on pääs' päällä!

MERISAARI tulee kesäpuvussa, ylioppilaslakki päässä ja matkalaukku kädessä. Täällä on viileämpää! Täällä voin istua hetkisen rauhassa. (Istuu kivelle.) Oi, miten täällä on luonto kaunista! Se on kaksin kerroin kaunista, kun saa sitä nauttia yksinäisyydessä. Airion meluava hilpeys rasittaa minua. En koskaan voi oikein syventyä mahtavan luonnon tunnelmaan. Airio aina lörpöttelee pois kaikki vaikutukset. Mutta luulenpa tällä kerralla eksyttäneeni hänet koko hyvin. Aivan ensi hetkessä hän ei minua löydä täältä. (Heittäytyy nurmelle.) Tuolta pilkistelee sininen taivas! Koko päivän voisin tässä maata ja katsella noita hiljaa huojuvia puitten latvoja. — Mikähän musta lintu tuo tuolla on?

Laulu n:o 2.

    Laula musta lintu mulle,
    Missä kotis on?
    "Lennän tuolta
    Merten puolta —
    Tääll' oon koditon".

    Laula vieras lintu mulle,
    Miks' oot musta noin?
    "Pilven usvaa
    Vastaan musta
    Ehkä olla voin".

(Puhuu.)

Kas niin, nyt se jo lensikin pois. Se olikin vain varis.

AIRIO tulee Ha, ha, ha! Anna sinä linnun lentää vaan! (Ilveillen.)

    Laula musta miesi mulle
    Ootko nälkäinen?
    "Ilmaa, vettä,
    Lemmen mettä
    Ruuaks' haaveilen".

(Nauraa.)

MERISAARI. Kas niin! Jo loppui minulta rauha!

AIRIO. Ha, ha, ha! Aina runollinen!

MERISAARI. Aina proosallinen!

AIRIO. Älä suutu leikistä, ukkoseni! Mutta totta puhuen, olet sinä parina viime päivänä muuttunut vähän naurettavaksi. Etkö viihdy enään minun seurassani?

MERISAARI ystävällisesti. Tietysti viihdyn — mutta joskus —

AIRIO. No, no, no! Jättäkäämme se sikseen! Nyt alkaa ateria! (Istuu kivelle ja avaa nenäliinakäärön.) Ole hyvä! Käy käsiksi! Tässä herkut!

MERISAARI. Karviaismarjoja! Mistä näitä sait?

AIRIO syöden. Varastin.

MERISAARI vetää pois kätensä. Varastit?

AIRIO. Niin juuri! Varastamalla varastin. Pistele suuhusi vaan! Tiedäthän, että kielletty hedelmä aina maistuu hyvältä. — Huomasitkos sitä suurta puutarhaa tuolla rannalla? Sieltä nämä ovat kotiperää. Kun en tavannut puutarhassa ketään, jolta olisin voinut pyytää lupaa, niin poimin marjat omalla luvallani. Sen pituinen se! Noo! Pistä poskeesi vaan!

MERISAARI alkaa syödä. Mutta jos siitä paha perii vielä.

AIRIO. Älä lörpöttele! Jalkamatkoilla ei saa pitää niin sivistynyttä omaatuntoa! Mutta kerropas nyt, miksi olit äsken niin pahalla tuulella?

MERISAARI. Tiedäthän, että toisinaan haluan vähän yksinäisyyttä.

AIRIO. Toisinaan! Eikö mitä! Se halu on tullut aivan äskettäin. Alkumatkalla olit sinä yhtä reipas ja iloinen kuin minäkin. Olit oikealla kulkurituulella. Mutta toista on nyt. Kun minä olen iloinen, vaivut sinä surumieliseksi. Kun minun vatsani huutaa illallista, niin sinä haaveksit iltaruskoa. (Lopettaa syömisen.) Ja vielä lisäksi olet sinä muuttunut niin saakelin syvämietteiseksi ja tutkivaksi —

MERISAARI. Tutkimusmatkallahan juuri olemmekin.

AIRIO. Mutta kun emme! Me tutkimme huveja ja etsimme seikkailuja.

Laulu n:o 3.

    Ma kuljen vapahan linnun lailla
    Ympäri mailman rannan.
    Riemuni soikohon metsämailla —
    Murheille palttua annan!

    On mulla valtikka sauvassani,
    Se murtaa muoti-pannan.
    Nyt olen villissä vallassani —
    Murheille palttua annan!

    Ma nälkää janoa kärsin täällä,
    Riemulla huolia kannan.
    Sadekin on poutaa myrskysäällä —
    Murheille palttua annan!

    Jos teille matkalla, impyiseni
    Lempeni tuskat kannan,
    Niin vaikka veisitte sydämmeni —
    Murheille palttua annan!

Niin poikaseni! Suru ei sovi tämän ihanan luonnon keskelle. Heitä huolet hemmettiin! Ja nyt, tarkastamaan osakepankkia! Herra kasööri! Kassa esiin!

MERISAARI antaa lompakkonsa. Tässä.

AIRIO. Minä tarkastan ensin metallivarastomme. (Kaivelee laskujaan.) Täältä löysin yhden ainoan viheliäisen suutarin markan. (Etsii lompakosta.) Mitähän täältä sitten heruu? Tämä lokero on tyhjä — ja tämä tyhjä —- tyhjä! (Toivottomasti.) Merisaari! Pankki on tyhjä!

MERISAARI. Tyhjäkö? Pitihän siellä olla yksi viitonen.

AIRIO. Piti! Mutta ei ole. Sinulla on kassanvaillinki! — Ehkä se on pudonnut taskuusi?

MERISAARI etsii. Ei — ei ole! Onpas — tuo englantilainen kultaraha!

AIRIO. Siitä ei ole apua täällä maan sydämmessä. Miksi et vaihtanut sitä kaupungissa? — Äh! Kuinkas nyt? Mitäs nyt tehdään?

MERISAARI. Pitää kai lähteä heti paikalla Helsinkiin! Mutta millä?

AIRIO. Helsinkiin! Kiitoksia! Akka tieltä kääntyköön! Vai Helsinkiin, keskellä sydänkesää! Ennen mihin muualle tahansa! Koettakaamme jostain etsiä suomentaja tälle englantilaiselle.

MERISAARI. Sellaiseen etsimiseen ei minulla ole halua.

AIRIO. Sitten annamme sen olla suomentamatta. Lystiä onkin olla oikein tosi pulassa! Nyt saat ensi kerran koettaa siipiesi kantavuutta — sinä kananpoika! — Nyt minä tiedän! Me yritämme päästä tuttavuuteen — hyökkäämme jonkun perheen vieraiksi, tässä naapuristossa.

MERISAARI. Ei, ei — en minä sellaiseen pysty.

AIRIO. Mihinkäs sinä sitten oikein — (On ottanut lompakosta muistikirjan, jota selailee.) Häh! Kuivettunut ruusu! (Pudottaa muistikirjan maahan.)

MERISAARI vilkastuen. Ruusu! Anna tänne se!

AIRIO ei anna. Vai niin! Vai keräilet sinä käpristyneitä ruusuja?

MERISAARI. Anna mulle se!

AIRIO. Enpäs annakaan! Ensin pitää sinun istua rippituolissa synneistäsi. Mistä olet saanut tämän?

MERISAARI kääntyy pois, eikä vastaa.

AIRIO. Kyllä ymmärrän! — Sinulla on ollut salaisia seikkailuja minun selkäni takana?

MERISAARI. Eilen tuolla kestikievarissa, kun sinä juoksentelit koiranpentujen kanssa, loikoilin minä kai vessa pihaveräjällä ja näin vaunujen kiitävän ohitseni ja —

AIRIO. Ja?

MERISAARI. Vaunuissa istui suloinen tyttö. Ihana kuin enkeli!

AIRIO lausumalla. "Ja hän katseen hehkuvaisen —"

MERISAARI. Ei hän edes huomannutkaan minua. Mutta sitä paremmin huomasin minä hänet ja hänen kauneutensa.

AIRIO. Entäs ruusu?

MERISAARI. Se putosi hänen kukkakimpustaan aivan lähelle minua.

AIRIO. Ja sitten?

MERISAARI. Siinä kaikki!

AIRIO. Kaikkiko? — Pidä ruususi! — Etkö edes koettanut saada selkoa, mistä ne vaunut olivat?

MERISAARI. Eräs mies sanoi vaunujen olevan Lahdenpohjan kartanosta.

AIRIO. Lahdenpohjan! Tiedätkös missä Lahdenpohja on?

MERISAARI. Jossakin näillä seuduilla.

AIRIO viheltää. Ymmärrys hoi! Sentähden sinä tahdoitkin aivan välttämättömästi kulkea tänne päin, jossa muka on niin ihmeen kaunista! Ha, ha, ha! Oletpa koko veitikka! Siksi siis sinusta on tullut sellainen haaveksijakin! Ha, ha, ha! Mutta leikki sikseen! Kun kerran täällä olemme, niin pitäisi meidän myöskin nähdä tuo sinun Lahdenpohjasi.

MERISAARI. Niinpä kyllä, mutta aivan rahattomina —

AIRIO. Mitä niistä! Mitä me sellaisessa paikassa rahoilla tekisimme! Onhan sinulla ruusu valtakirjana! — Hss! Kuka tulee tuolta! Tule syrjään! (Piiloutuvat.)

SANTTU tulee. Tekeytyy jätkämäiseksi.

Laulu n:o 4.

    Heikkilän Tiltu se sydänmaalla
    Niitä likkoja korjempia.
    Eikä hän koskaan rakastele
    Niitä poikia huonompia.

AIKIO. Sepäs lysti rekiviisu!

MERISAARI. Häneltä ehkä saisimme lisää tietoja.

AIRIO. Ehkä!

SANTTU.

    Heikkilän Tiltulle kihlat tuotin
    Aina Helsingin markkinoilta.
    Sittenkin suotta ma rauhaa vuotin
    Noilta kylän pakanoilta!

AIRIO ja MERISAARI tulevat esiin. Hyvää päivää!

SANTTU. Kas! Päivää vaan! Essunkaa — pyyrä' anteeks' kans' ja — essunkaa herrat o' nähny' täss' yht' likkaa laahustelevaks'?

AIRIO. Mitä likkaa?

SANTTU. Heikkilä' Tiltu se vaa' ol'. Mum piti nährä se näill' paikoill'.

AIRIO. Emme ole nähneet ketään. — Kuulehan! Tiedätkö miten pitkä matka tästä on Lahdenpohjan kartanoon?

SANTTU. Vai Lahrepohjaa' vai? Juu! Kyll' mää se' tiärä' kans' ja.
Olettenks' tee kaupungist' vai?

AIRIO. Olemme. Miten pitkältä on Lahdenpohjaan?

SANTTU. Ei' hä' sinn' o' ku' pian' taival vaa'. — Mu' kyll' sinn' sentää' —

AIRIO. Onko kilometri?

SANTTU. Kyll' mar vaa'. Kyll' sinn' ain' se o'. — Olettenks' tee lähröss' Lahrepohjaa' vai?

AIRIO kärsimättömänä. Olemme, olemme! Onko kaksi kilometriä?

SANTTU. Ei mar ny' sentäs! Mut' kyll' yks' o' vissii' s'on to' mettän takan' tuall' — s'on siäll' lahrepohjass' — siäll'.

AIRIO. Kuka sen Lahdenpohjan omistaa?

SANTTU. Herra' jemmer' sentäs! Ettenks' tee s'tä tiärä?

AIEIO. Emmehän kysyisi, jos tietäisimme. Kuka omistaa sen?

SANTTU. Nii' oikke! Kyll' mar se nii' o' kans'. S'on se meirä' viljelysneuvos. Ettenks' s'tä' tiärä!

MERISAARI. Vai maanviljelysneuvos!

AIRIO. Olkoon nyt vaikka mikä neuvos, mutta sanokaa hänen nimensä!

SANTTU. Kas s'o' ny' silviisii' nii', ett' e' mää tiärä kui' s'o se' asia' kanss'. Jos vaa' kuttuu hänt' Vuoriseks', nii' suuttuu hä. Nii' ett' e' mää' sunka' sit' sem paremmi' tiärä.

AIRIO Merisaarelle. Maanviljelysneuvos Vuorinen nähtävästi. (Santulle.)
Minkälainen mies hän muuten on?

SANTTU. Jaa muute' vai? Kyll' hä' se kans' vaa', hyvähä' s'o' ja ystävälline' miäs. (Huomaa muistikirjan maassa.) No voi su' perkaleks' sentäs! Mikäs toi n't o' tommotoin? Ku' siin' o' syrjäkki' kullast?

MERISAARI antaa kirjan Santulle. Se on muistikirja. Katsokaa vaan, jos tahdotte!

SANTTU. Vai semniotoin' s'o se muistkirja! Lähreeks' siit' plarii pois kans' jos reviis'? — Voi saakeliks' sentäs, jos mull' oliis' tommotoist' kult'reuuast' paperii!

AIRIO. Mihin sitä käyttäisit?

SANTTU. Mää kirjottas' siit' yhre' preivi' Tiltull' ja yhre' värssy' kans'. Nähkääs ku' mää tykkää' siit' Tiltust' nii' armottomast.

AIRIO nauraa Kirjoitteletko sinä värssyjäkin?

SANTTU. E' muill' ku' Tiltull'. Mull' o' noi' paksu kirja paljait' värssyi' vaa'.

MERISAARI. Saatte kernaasti tästä lehden, jos se teitä huvittaa. Olkaa hyvä! (Antaa Santulle lehden.)

SANTTU. Suur' kiitost' vaa' herroill'!

MERISAARI. Teillä ehkä ei ole kynää millä kirjoittaisitte. Meillä on kaksi. Saatte niistä toisen. Tässä! (Antaa Santulle lyijykynän.)

SANTTU. Kyll' mää nöyräst' kiitä', vaikk' mää häppee' kans'. — Nii' oikke', s'ol' Lahrepohjaa' ku' herra' tahros'! Menkää tost' vaa' mettätiät'! Kyll' se siäll' sitt' pia' vastaa' tulee. Ja ny' mää sit' vissii' lähre' kans'.

AIRIO. Odotapas vielä! Saat vaivoistasi edes jonkun pennin — (Etsii taskuistaan.) Merisaari, kuule! Sinulla on se suutarin markka.

MERISAARI antaa rahan Santulle. Kiitos neuvoistanne! (Santtu menee.)

AIRIO. Entäs nyt, poikaseni?

MERISAARI. Nyt lähdetään Lahdenpohjaan.

AIRIO. Mainiota! Jopa sinunkin järkesi taas pelaa!

MERISAARI. Mutta, millä kummalla päästä ensin tuttaviksi siellä? Sitä vaan suren.

AIRIO.

Laulu n:o 5.

    Nyt alkavi kulkurin elämän työ,
    Eikä itkuhun riittäne aikaa —
    Kisatarhoissa kuljen ja leikkiä lyön,
    Sekä herkkuja syön,
    Jotta katkevi vyön'
    Ja mun lauluni vuorilla kaikaa!

MERISAARI. Enpä huoli minäkään enään tuumia. Heittäyn vaan virran vietäväksi. Tulipa sitten mitä tahansa.

    Kuu kohtalo seikkailun luontehen sai,
    Onpi onneni sattuman taikaa!
    Mulle riemua raitista tuottavi ain',
    Jos ma sokkona vain
    Elän kohtaloani
    Ja mun lauluni vuorilla kaikaa!

AIRIO. Bravo, bravo! Sinä kuhnustelija! Kaikki käy mainiosti, koska taas kiertää verta sinunkin suonissasi! Matkaan siis! Kyllä tiedän mitä teen.

MERISAARI. Matkaan empimättä! Niin tiedän minäkin.

AIRIO ja MERISAARI.

    Nyt alkavi kulkurin elämän työ,
    Eikä itkuhun riittäne aikaa —
    Kisatarhoissa kuljen ja leikkiä lyön,
    Sekä herkkuja syön,
    Jotta katkevi vyön'
    Ja mun lauluni vuorilla kaikaa!

(Lähtevät reippaasti.)

SANTTU tulee esiin. Menkää te vaan! Nyt tiedän minäkin mitä minä teen.

    Kun kohtalo seikkailun luontehen sai,
    Onpi onneni sattuman taikaa!
    Mulle riemua raitista tuottavi ain',
    Jos ma sokkona vain
    Elän kohtaloain
    Ja mun lauluni vuorilla kaikaa!

(Juoksee pois.)

ESIRIPPU.

Toinen näytös.

Lahdenpohjan puutarha. Perällä näkyy meri. Oikealla asuinrakennus.
Kuisti ja pari akkunaa näyttämölle päin.

LAURA istuu puutarhasohvalla ommellen.

KAISLA tulee perältä. Täälläkö istuttekin, Laura? Olipa onni, että vihdoinkin tapasin teidät.

LAURA. Vihdoinkin? Vaikka olemme olleet yhdessä koko päivän.

KAISLA. Kuinka voitte niin sanoa, vaikka en ole saanut sanaa vaihtaa teidän kanssanne. Te istutte äänetönnä ja minä olen lörpötellyt isänne ja serkkunne kanssa kaiken mailman asioista, peittääkseni levottomuuttani.

LAURA. Te olette joskus hyvin omituinen, herra Kaisla. Te olette taipuvainen pilkantekoon. Kohtelette usein pisteliäästi kelpo ihmisiä, kuten esimerkiksi —

KAISLA. Älkää moittiko minua ankarasti! Ymmärrättehän, että se voi suututtaa ihmistä, kun on pakoitettu vasten tahtoaan keskustelemaan jonninjoutavista asioista.

LAURA. Ei kuitenkaan pitäisi antaa tyytymättömyytensä kohdata aivan viattomia henkilöitä.

KAISLA. Kyllähän te olette oikeassa. Te olette jo ennenkin huomauttanut minua tuosta rumasta viasta ja minä lupaan parantaa itseni — ja sen varmaan voisinkin hyvin helposti jos — jos te vähänkin pitäisitte minusta — Laura, jos edes pikkuisen rakastaisitte minua.

LAURA tyytymättömänä. Olenhan sanonut, että tahdon miettimisaikaa.

KAISLA. Tietysti saatte miettiä niin kauvan kuin haluatte. Vaikkapa viikon — kuukaudenkin, jos niin tahdotte. Minä en tahdo häiritä vapaata valintaanne.

LAURA nousee. Olkaa varma, että minä täydellisesti tunnustan teidän hienotunteisuutenne! Mutta teidän esityksenne tuli tosiaankin niin peräti odottamatta, että —

KAISLA. Ettehän toki jätä minua aivan toivottomaksi?

LAURA. Minä pyydän saada rauhassa koota ajatuksiani.

KAISLA. Teidän mielestänne siis —

LAURA. Hyvästi! Menee.

KAISLA. Hm! Mahtaneeko hän teeskennellä! Vaikeata arvata. Mutta vaikkapa niinkin olisi, niin ei se ainakaan häntä rumenna. Tosiaankin soma tyttö! Ja minä kiinnyn häneen yhä enemmän ja enemmän. (Istuu ja haukottelee.) Kunpa nyt vaan pian päästäisiin päivälliselle! Hm! Jos tämä olisi minun kartanoni, niin elettäisiin täällä vallan toisella tavalla. No, no! Eipä tiedä vielä mitä voipi tapahtua. Laura kyllä lopulta antautuu, kun vaan säännöllisesti pidän tulta vireillä. — Ja Helmi? Hm! Helmistä täytyy minun ajoissa päästä irti. Pyh! Sellaisia nulikkamaisia päähänpistoja! Niistä täytyy päästä.

HELLÄ tulee. Herra Kaisla! Herra Kaisla! Ettepä voi arvata mitä minä nyt teille annan!

KAISLA. Voinpa hyvinkin, Hellä-neiti!

HELLÄ. No, sanokaapas, niin saamme nähdä!

KAISLA. Te annatte minulle hellän silmäyksen.

HELLÄ. Älkää lörpötelkö! Millä sellaisen olisitte ansainnut?

KAISLA. Ei sellaista tarvitse ansaita! Kaikki naiset tekevät siten — minä tarkoitan — kaikki Hellä-nimiset naiset.

HELLÄ. Helläkin voi olla sangen viisas! — Koska olette noin herkkäuskoinen, niin ettepä saakaan kirjettänne!

[Heiluttaa kirjettä ilmassa.]

KAISLA. Lyödäänkös vetoa, — että saan — (Sieppaa kirjeen Hellän kädestä.)

HELLÄ. Hyvä herra! Minä pyytäisin vähän kohteliaampaa käytöstä! Ha, ha, ha! Huomasitteko tekin sen heti, keneltä kirje oli? Minä myöskin sen huomasin.

KAISLA. Niinkö arvelette?

HELLÄ. Enkä arvele. Minä tiedän varmaan. Minun merkkini eivät koskaan petä. Ha, ha, ha!

Laulu n:o 6.

    Ma tunnen kirjeenne tyylistänsä.
    Sitä teille ei oo kirjoittanna
    Vanha äiti, taikka ystävänsä —
    Ei liioin tehnyt sitä sisko Anna.

KAISLA.

    Vaan kummiltani
    Ja mummoltani —
    Ne ei mun anna rauhaan jäädä.
    On heillä nuhteet —

HELLÄ.

    Ei teidän suhteet
    Värillistä paperia säädä.
           — — —
    On heidän kirjeensä valkealle.

KAISLA.

Miks' ei kernaammin kirjavalle?

HELLÄ.

    Mua älkää te noin narraelko,
    Mull' on tästä aivan varma selko!
    On värillinen —

KAISLA.

Vaan leikillinen —

HELLA.

Se ei oo totta!

KAISLA.

Pyydän teitä!

HELLÄ.

En huoli kuulla!

KAISLA.

Ei sovi luulla —

HELLÄ.

Te vaan suotta syyttelette heitä!

KAISLA. Ei, ei, ei! Nyt on kekseliäisyys pettänyt Hellä-neidin. Tässä kirjeessä on aimo rippisaarna. Siinä kaikki!

HELLÄ. Ellette narraa, niin annatte minun katsoa ainoastaan allekirjoitusta. Näyttäkääpäs!

KAISLA. Katsokaa vaan — jos saatte sen käsiinne — (Panee kirjeen lompakkoonsa) toistaiseksi piiloitan sen kuitenkin tänne.

LOTTA kulisseissa. Sido Laukki niin kiinni, ettei pääse irti! Menee, vielä tallaamaan puutarhan.

HELLÄ juoksee perälle. Vieraita!

KAISLA erikseen. Paukun narrit!

PAUKKU kulisseissa. Ei Laukki mene! Se on niin penturan viisas elukka!

LOTTA tulee. Hellä-tyttöhän täällä on heti portilla vastassa. Hyvää päivää! — Kas vaan, onko herra Kaislakin vielä täällä?

KAISLA. Vielä olen. Hauska nähdä herrasväkeä! Terve tuloa!

PAUKKU tulee. Päivää, päivää! Mamma pelkää että — terveeksi, terveeksi neiti Hellä — että Laukki — päivää herra Kaisla —

KAISLA. Terve tuloa!

PAUKKU. Laukki on vaan kerran elämässään karannut ja se oli —

HELLÄ. Emmekö mene sisälle, täti?

LOTTA. Istutaan täällä ulkona vaan.

PAUKKU. Se oli —

KAISLA. Vallesmanni on hyvä ja istuu!

PAUKKU istuu. Se oli —

LOTTA istuu Hellän kanssa toiselle puolelle. No, vieläkös Hellä yhä viihtyy meijeri-hommissa?

HELLÄ. Kyllä, niinkuin ennenkin.

PAUKKU. Se oli — hm! — mitä minun pitikään — huh! kun on kuumakin!
Eikös olekin?

KAISLA. On.

PAUKKU. Niin — kuules mamma — niitä sian porsaita pitäisi —

LOTTA. Olen ajatellut viedä täältä yhden sellaisen isorotuisen —

HELLÄ. Kyllä täti sellaisen saa — (Jatkavat keskustelua.)

PAUKKU. Eikö maanviljelysneuvos ole kotona?

KAISLA. Eipä näy.

PAUKKU. Sepä ikävää. Ajattelin pyytää häntä tuonne Susi-Jussin mökille, kun menen etsimään —

KAISLA. Susiako?

PAUKKU. Ha, ha, ha! Niinpä kyllä! Melkein susia. Kahta karannutta vankia, Nilkku-Villeä ja Santtu-sihteeriä.

KAISLA. Ovatko ne siellä sitten?

PAUKKU. Sielläkö? Nytkö? — Ei — en minä tiedä — mitä jos ne pahuukset olisivat siellä nyt —

KAISLA hymyilee. Sanoittehan juuri, että menette heitä etsimään sieltä.

PAUKKU. Niin — ei — minä menen vaan Susi-Jussia puhuttelemaan. Hän ehkä tietää jotakin heistä. Se mies on aika junkkari.

KAISLA. Jaha! Vallesmanni menee vaan neuvottelemaan hänen kanssansa?

PAUKKU. Niin — ei nyt juuri neuvottelemaan — vaan — hm! hm! — tutkimaan — ymmärrättekö, tutkimaan menen häntä. (Nousee.) Kuulehan Lotta! Mitä minä nyt teen, kuu herra Vuorinen ei ole kotona? Tulisitko sinä Lotta minun kanssani?

KAISLA. Ha, ha, ha! Käyttääkö vallesmanni tällaisissakin asioissa rouvansa apua?

LOTTA. Siinä ei ole mitään naurettavaa! Nainen voi usein saada pulaan sellaisen lurjuksen, jota mies ei pysty sanoin solmiamaan.

KAISLA. En epäile ollenkaan herrasväen kokemusta siinä suhteessa.

PAUKKU. Missä suhteessa? Mitä tarkoitatte?

KAISLA naureskelee. Tarkoitan vaan, että tämä seutu on kovin rauhatonta. Sentähden voikin täällä saada kaikellaista kokemusta.

PAUKKU. Siinä sanoitte tosi sanan! Oikein sikamaista sekamelskaa tämä elämä täällä! Saisittepa vaan nähdä minun raporttejani kuvernöörille, niin kyllä kauhistuisitte siitä hirveästä sotkusta ja kurjuudesta, joka niissä vallitsee.

KAISLA. Vai niin ovat sotkuiset teidän raporttinne?

PAUKKU. Aivan surkeat! — Niin — hm! — Minä tarkoitan sisältöä tietysti.

KAISLA ivallisesti. Niinpä tietysti — sisältöä minäkin.

PAUKKU. Alussa koetin käyttää hyvyyttä, mutta se ei tepsinyt ollenkaan.
Täytyi muuttua ankaraksi.

KAISLA. Ja se auttoi heti?

PAUKKU. Luonnollisesti. — Mutta pahinta on se, etten mitenkään tahdo saada pahimpia juonittelijoita tunnustamaan.

KAISLA ilkeämielisesti. Onko mahdollista? Eikö herra Paukku saa roistoja tunnustamaan?

PAUKKU. En aina — sillä ne ovat niin tavattoman älykkäitä ja kekseliäitä. Kerrankin, tutkiessani erästä varasta ja hikoiltuani pari tuntia, tokaisee se junkkari hävyttömällä äänellä: Täähän on aivan päätöntä!

KAISLA kuin ennen. Olipa se mies suorapuheinen!

PAUKKU. Niin se oli. Ja minä jouduin vallan neuvottomaksi, enkä tiennyt mitä tehdä.

KAISLA. Ettekö todellakaan tiennyt?

PAUKKU. En — niin noh! Kyllä — kyllähän minä sentään tiesinkin. Tietysti! Mutta vaimoni on niin uskomattoman kekseliäs. Hän pelastaa minut aina pulasta. Hän asettui näin varkaan eteen ja sanoi — hm! — mitenkä se nyt taas olikaan, kun Lotta sanoi! Kuulehan Lotta! Etkö sinä sanonut, että —

LAURA tulee.

PAUKKU. Hyvää päivää Laura-neiti!

LAURA. Terve tuloa! Anteeksi etten tietänyt —

LOTTA. Mitenkä jaksat, Laura? Sinä näytät niin kalpealta.

LAURA. Näytänkö? Kyllä minä voin hyvin.

LOTTA. Niin niin, Hellä! Jatka vaan samalla tavalla, niin sinusta tulee vielä kelpo talon emäntä. Ajatelkaas vaan! Hän tuntee jo maitotalouden ihan tarkalleen. — Mutta, Laura kulta, miksi näytät niin alakuloiselta ja miettiväiseltä? Kas, miten iloinen ja hilpeä sinun serkkusi on.

HELLÄ. Niin — herra Kaisla arveleekin, että minä vaan naureskelen kaiket päivät, paitsi illalla, kun olen uninen.

PAUKKU. Mutta, Lotta kulta, eikö meidän nyt pitäisi lähteä noita karanneita vankeja etsimään?

LAURA. Mitä vankeja ne ovat? —

PAUKKU. Kaksi vankia on karannut vankilasta. Ne kuuluvat liikuskelevan näillä seuduilla.

HELLA. Voi voi sentään! Voivat vielä tulla meillekin!

PAUKKU. Olkaa huoletta, Hellä-neiti! Esivalta kyllä suojelee teitä. —
Hm! — Olipa sentään ikävää, ettei maanviljelysneuvos ollut kotona!

HELLA. Joko ne nyt voivat tulla?

LAURA. Isä on heinäniityllä. Hän tulee kohta.

PAUKKU. Eikö sinunkin mielestäsi, Lotta, pitäisi odottaa hänen tuloaan?

HELLÄ. Odottakaa nyt, kyllä setä pian tulee! — Minkälaisia karkureja ne ovat?

PAUKKU. Ne ovat kaksi hyvin kuuluisaa ja ovelaa pahantekijää. Toinen on Ville Kuivanen, jota myöskin kutsutaan Kuivas-Villeksi. Mutta hänen tunnetuin nimensä on Nilkku-Ville, jonka nimen hän on saanut sen luonnon vian tähden, että hän — että — hm! — hän on — Nilkku-Ville.

KAISLA. Sepä ihmeellistä! Siitäkö hän on saanut nimensä?

PAUKKU. Totta kai. Siitä tietysti. — Ja toinen on Santeri Savela. Häntä taas yleisesti kutsutaan Santtu-sihteeriksi. Mutta minä en voi saada päähäni, miksi häntä niin kutsutaan.

KAISLA naurettavalla vakavuudella. Ehkä hän on ollut sihteeri!

PAUKKU hämmästyen. Ollut sihteeri! — Tosiaankin! Kas, kun en tuota tullut ajatelleeksi. Ihan varmaan hän on ollut sihteeri. — No, niin! Nämä junkkarit ne nyt ovat, jotka ovat karanneet vankilasta. Ja minä otan heidät kiinni esivallan nimessä.

KAISLA. Milloin?

PAUKKU. Milloin? — Hm! — Se riippuu siitä, milloin minä saan heidät kiinni.

KAISLA. Niin kai. Ennenhän ei olisikaan mitään syytä vangita heitä.

HELLÄ. Minua niin kauheasti peloittaa.

PAUKKU. Olkaa aivan rauhassa, hyvät neidit! Esivallalla on voimakas käsivarsi.

KAISLA. Ja tarkka järjen juoksu!

PAUKKU. Ettehän sillä tarkoittane minua?

KAISLA. En millään muotoa. Olkaa varma siitä!

LAURA Kaislalle. Miten voitte noin säälimättömästi pilkata tuota hyvänluontoista miestä!

KAISLA. Tiedättehän Laura, minkätähden olen hermostunut? Tämä on niin tuskallista.

PAUKKU. Minä otin varmuuden vuoksi rosvojen tunnusmerkki-luettelon mukaani, että saisitte tutustua heihin. Jos tuntee rosvon, niin ei tarvitse antaa hänen lähestyä taloa. (Etsii taskuistaan.) Mihinkä minä sen nyt pistin? Kas nyt tuota — (Lotalle.) Onko se sinulla — se — se sakramenskattu siknalementti?

LOTTA. Ei ole! Sinullehan se jäi.

PAUKKU. Olipa se nyt perhanan ikävä juttu! Enhän minä vain lie sitä kadottanut! Sittenhän me olisimme ihan myytyjä!

HELLÄ. No mutta — tunnemmehan me ainakin toisen — Nilkku-Villen.

PAUKKU ihastuu. Se on totta, se! Ja sihteerin kyllä tuntee käsialasta!
Ha, ha, ha! Sepä verratonta!

KAISLA. Niin! Ei muuta, kuin panna mies kirjoittamaan vaan! Niin asia on selvä!

LAURA. Herra Kaisla!

HELLÄ. Kauvanpa setä tänään viipyykin ulkona! (Menee portille.)
Tuollapa hän jo tuleekin! Ja kaksi vierasta herraa hänen kanssansa —

KAIKKI rientävät uteliaina katsomaan.

HELLÄ. Kaksi nuorta herraa! Voi herra jesta! Ne tulevat tänne! Kas miten vilkas tuo on — tuo tuolla puolella — ja puhelee niin innokkaasti.

KAISLA. Minun mielestäni hän nilkuttaa.

PAUKKU. Mitä sanotte? Nilkuttaa —? Nilkuttaako hän?

HELLÄ. Herra Kaisla puhuu tyhmyyksiä!

KAISLA. Ei ole minun syyni, jos hän muistuttaa Nilkku-Villeä.

PAUKKU. Herran pieksut! Muistuttaako hän Nilkku-Villeä?

LAURA. Tuo toinen on minusta oikein soma.

KAISLA. Merkillinen maku! Minusta hän on aivan nurkkasihteerin näköinen.

PAUKKU. Sihteeri! — Voi, voi! Onko se Santtu-sihteeri?

KAISLA. En tiedä varmaan. Tuskin. Koska hän ei kirjoittele.

HELLÄ. Kauhean lystiä, kun mekin kerran taas saamme vieraita.

KAISLA. Hellä-neiti tahtoisi aina suurta seuraa!

HELLÄ tarkoituksella. Niin tahdonkin! Suuressa seurassa voi helpommin karttaa vastenmielisiä henkilöitä.

PAUKKU. Ajatelkaas nyt — (tulee alas) voivat olla — voi sun vekarajalka! — ja minun siknalementtini on poissa — kaikki tunnusmerkit ovat hukkuneet —

KAISLA on tullut alas. Eihän niitä nyt enään tarvita, kun merkkien omistajat kohta itse ovat tässä.

PAUKKU. Ovat tässä! Voi minun päiviäni! Rosvot itse tulevat lain kouriin. Mutta laki ja esivalta on aseeton!

KAISLA. Käyttäkää järjen miekkaa!

PAUKKU. Se on huono ase! Te ette tiedä, kuinka se on huono ase!
Sellaista ei esivalta koskaan käytä.

VUORINEN tulee Airion ja Merisaaren seurassa. Tehkää hyvin hyvät herrat! Astukaa esiin, että saan esitellä! — Tässä tuon vieraita taloon. Kelpo poikia! Maisterit Airio ja Merisaari — tyttäreni Laura — ja tässä pikku veitikka, veljeni tytär, Hellä Vuorinen.

LAURA ja HELLÄ. Tervo tuloa! Hauskaa, että meillekin joskus eksyy vieraita!

PAUKKU. Mitä tässä nyt järki meriteeraisi!

VUORINEN. Suureksi ilokseni tapasin nämä hauskat pojat luhtaniityn lähteellä. (Jatkaa esittelyä) Agronoomi Kaisla, jonka pitäisi harjoitella meillä salaojitusta, mutta — hm, hm! — rouva Paukku — ja nimismies Paukku. (Tervehtii itse Paukun herrasväkeä.) Mitenkä vallesmannilla jaksetaan? Hauska nähdä herrasväkeä! Terve tuloa!

LOTTA. Tulimme katsomaan niitä isorotuisia sian porsaita —

VUORINEN. Vai niin, vai niin! No, se kyllä käy päinsä! Mutta — ehkä saan pyytää herrasväkeä sisään saamaan vähän virvokkeita.

LOTTA. Emmekö nyt ensin voisi pistäytyä katsomassa niitä porsaita, kun kerran olemme ulkona?

VUORINEN. No, miksikäs ei! Ehkä kaupunkilaisherrojakin huvittaisi nähdä oikein mahtavaa sikakarjan hoitoa. Se on minun pieni erikoisylpeyteni.

AIRIO ja MERISAARI. Tietysti! Tietysti! On vallan hauskaa päästä näin heti maaelämän keskustaan!

VUORINEN. Kas niin, no käykäämme siis! Olkaa hyvät! Minä osoitan tietä. Sikatarhamme on täällä päin. (Kaikki menevät, Paukku viimeisenä, yhä etsien signalementtiaan.)

SANTTU tulee. Ni' oikke', ni' oikke'! Jassoo! Vartoonks' mää tääll' näi' sit' kanss'?

MARI tulee Santun jälkeen. Niin, minä menen kutsumaan vallesmannia.
(Menee.)

SANTTU. Paljon olen minä elämässäni uskaltanut, mutta tämä on toki mitä julkeinta ilveilyä! Karannut vanki käy visiitillä poliisin luona, joka parhaillaan häntä etsiskelee. Onpa, saakeli soikoon, tämäkin keksintö. Mutta sen erikoisuus huvitti minua niin, etten mistään hinnasta olisi siitä luopunut. Ja olisipa perhanaa ellen pystyisi viemään harhaan tuhmaa poliisia! — Äsken kaikki menivät tarhaan päin ja jos vaan tyttö saa sieltä nimismiehen yksinään tänne, niin saan puhutella häntä kahdenkesken, ilman akkansa apua. Pääasia on viedä hänen huomionsa harhaan — pois itsestäni — ja jos siinä hyvin onnistun, niin —

PAUKKU tulee. Päivää! Päivää! Sinäkö minua tahdot puhutella?

SANTTU ottaa lakin päästään. Ee, teirä' kaikk' — valtaisuutenn' E' mnää sunkas täss' praakat' tahrois.

PAUKKU. Etkö? No, mutta mitä asiaa sinulla sitten on?

SANTTU. Kas ku' mull' on föliss' yks' preivi. Ja se piräis' antaa teirä' kaikk'valtaisuurellenn'.

PAUKKU. Kuka sinä olet sitten? Mistä sinä olet kotoisin?

SANTTU. E'hä' mää o' ku' toi Nikulan Matti vaa', täst' naapur'seurakunnast'. Mut' kotosi' mää olsi' tualt' Turun' pualest.

PAUKKU. Vai niin, vai niin! No, keneltä se on se kirje?

SANTTU. Jaa, ett' kuka se' preivii' o' kirjottanu'? — Se ny' o' sill' viisii nii', ett' e' mää vaa' sunkas sit' tiärä.

PAUKKU. Kuinka et sitä tiedä? Miten olet sen sitten saanut?

SANTTU. Pitääks' se praatat' vai?

PAUKKU. Totta kai. Se on ihan välttämätöntä.

SANTTU. Nii' oikke'! O'ha' se! — S'on silviisii nii', ett' mull' o' siäll' kotoon' pian' trekool'maa kanss'. Siäll' kasvaa vähäse' tikkempeerii'. Mitäs noill' ny' sit' — mää funteeras'. Veisinks' mää noit' kaupungin vai? Tairais' niill' saar' jonkuse' lanti' kans'. Ja nii' se mu' muijaiki' sit' meinas'. No mitäs täst' sitt'! Tikkempeeri' korii' vaa ja mää matkall'!

PAUKKU. Ja tulit kaupunkiin?

SANTTU. Mää vai? Ei ny' sentäs! Sinn' om' pitkä tiä ja. Mutt' kyll' mää sitt lopuks' vissii' sinn' ehrii' ja.

PAUKKU. Ja siellä möit sinä sitten vaaraimesi?

SANTTU. E' mar ikkää! Kuinks' mää niit' olsi' myyny'?

PAUKKU. Kuinka niin? Eikö ne tehneetkään kauppaansa?

SANTTU. No, kas ku' mull' ei faaraamii ollukka', muu ku' tikkempeerii' vaa'!

PAUKKU. No, välipä tuolla! Etkö saanutkaan niitä myydyksi?

SANTTU. Kyll', kyll, muttei se nii' vaa' sassii' käyn't. Kauva' mää siin' ympärs katteli' — sitt' tul' yks' ja hantlas' litra' ja sitt' tul' toine' ja hantlas' pual' litraa — ja sitt' tul' pual' päivä — ja sitt' nee loppusis. Nii' ett', kyll' nee sitt' lopult' män' kans' — ja sitt' mää läksi' juur' vikkeläst', mää kans'.

PAUKKU. Mutta en minä vielä yhtään ehtinyt hoksaamaan, mistä sait kirjeen.

SANTTU. Eihä' sit' o' viel' tarvinnukka' hoksanteerat'. Mutt' ny' se juur' vissii' o' koht' pramill' se preivi. Tuall' rist-tiä' mutkass' treffasi' mää yhre' herra'. Hää seisattus' siihe' ja kysys hevelist' mult': "Mihis' sää reissaat?" "Kottii' päi' mää meinaa'", mää sanos. "Voisiks' sää jelpat' mua vähä'", hää sanos. "Ku' se' ny' oikke' tiäräs'", mää tuumis. "E' sunkas sää vois' viärä yks' pian' preivi pefalliksmannill'", hää kysys. "Kyll' mar mää to' verra' voi'", mää sanos. Sitt' otti hää yhre' kirja' plakkarist' ja kirjotti siihe' jottai' ja sitt' reväis' hää se' töhrity' plari' erilles ja tälläs se' kokkoo' ja anno' mull' ja sanos: "Toss' o' markka! Ota följyys toi ja vie pefalliksmannill'!" "Juur' vissii' mää se' tee'", mää sanos. Sitt' hää helssas' pääll' vaa' ja läks' matkaas.

PAUKKU. Annappas sitten tänne se kirje!

SANTTU etsii taskuistaan. Jaa nii', juu! Nii' oikke'! Se ku' se' löyräs, ku' mull' o' nii' mont' plakkarii' —- täss' se o' juur' vissii'. (Aikoo pois.) Hyväst' ny' sit' ja kiitoksii' vaa'!

PAUKKU. Älä mene! Odota vielä! Täytyyhän minun katsoa mitä tähän on kirjoitettu. (Avaa kirjeen.) Konsuli Holmbergilta — en ollenkaan tunne. (Lukee.) Mitä kummia! (Jatkaa lukemistaan.) Onko mahdollista! (Santulle.) Oletko sinä varma, että se on totta?

SANTTU. Mikä nii'?

PAUKKU. Se, mitä tässä kirjeessä sanotaan.

SANTTU. Kuis ny' sill' viisii —! Mistäs mää tiäräs', vaikk' se olisis alust' loppuu paljast' filuurii' vaa'.

PAUKKU. Niinkö arvelet?

SANTTU. Kuin saakeliks' mää viäl' funteerasisis' tommotoist'! E' sunkas mää sit' preivannu'!

PAUKKU. Ei, ei! Ethän sinä — se on totta se! Mitä nyt on tehtävä! (Huutaa.) Lotta, Lotta! — Hm! Hm! Oliko se hieno mies, joka tämän antoi?

SANTTU. Jaa fiini, vai? Kuis jeekuliss' mää simmotoist' tiäräs'! Ol' hää kumminkii nii' fiini ku' pefalliksmannikii. Saanks' mää mennä jo?

PAUKKU ankarasti tuumien. Ei! Sinun täytyy jäädä! (Itsekseen.) Onhan minulla kirje! (Ääneen.) No, mene sinä vaan! — Ei sentään! Odota vielä! (Itsekseen.) Onhan mulla tämä kirje. — (Ääneen.) No, mene nyt sitten!

SANTTU. Suur' kiitost'! (Aikoo mennä.)

PAUKKU. Älä sentään mene! Odota! (Itsekseen.) Mitähän ihmettä tässä pitäisi tehdä! Jospa vaan Lotta —

SANTTU. Ny' mää vissii' saa' mennä jo?

PAUKKU. Et, et! Sinun täytyy — (itsekseen) mitä minä hänelle tekisin — näin vaikeissa asioissa ei järki auta yhtään mitään — (Ääneen.) Lotta, Lotta! —

SANTTU. Pitääks' mun täss' kattoo päält, ku' pefallinksmann' noi' julmast' ulos funteeraa? Mun täytyy viäl' reissat' kottii' kans.

PAUKKU. Se on nietua, se!

SANTTU. No, mutt' — kuis' tee ny' sill' viisii! — Joks' mää ny' saa' mennä', vai?

PAUKKU. Kuuleppas vielä, ystäväni!

SANTTU. Ny' mää jo kiukustu' kans', enk' piittaa teist' yhtikäs' mittää', enk' mää teit' eres ystäväks'kää räknää.

PAUKKU. Ei, ei! Minä ajattelin vaan kysyä — Mattiko se taas oli sinun nimesi?

SANTTU. No, piräis ton ny' muistaa vähemmälläkii — piräis jo!

PAUKKU. Minä koetan — minä koetan muistaa! No, mene nyt sitten herran viitaan!

SANTTU. Kerrankii yks' rikk'viisas meinink'. Voiraa' hyvi' ny' sit' vaa'! (Menee.)

PAUKKU. Näin vallatonta on tää kansa, jonka hallitsijaksi minä olen pantu. Hoh, hoh, jaa!

Laulu n:o 7.

    Tuota miestä! Hirveää!
    Nähdä moista! Kauheaa!
    Moista kansa lienee —
    Virkani se vienee!
    Pidän kyllä
    Vallan yllä,
    Vaan en toiseen
    Tartu moiseen.
    Sen vaan Lotta tehdä voi,
    Hälle luoja voiman soi.
    Valhetella voinen,
    Että oli toinen,
    Joka ennen,
    Ohi mennen
    Monet lahjat meille kantoi.
    Kuinka nyt käy!
    Matti on pois,
    Häntä ei näy —
    Avun jos tois
    Navetasta Lotta mulle!
    Lieneeköhän vain
    Miestä alallain,
    Joka ompi vallesmanni —
    Aina valtikka:
    Lotan "toffula"
    Mua uhkaa toimissani.

ESIRIPPU

Kolmas näytös.

Sama paikka.

VUORINEN tulee Airion kanssa. Vai niin, vai olette ihastunut maanviljelykseen!

AIRIO. Olen — tällaiseen suuremmoiseen hommaan. Näin sitä pitää kartanoa asua! Tämä on aivan erikoista alallaan. Olen aivan hämmästynyt kaikesta mitä olen nähnyt.

VUORINEN. Se huvittaa minua! Huvittaa sanomattomasti.

AIRIO. Olen pienestä pojasta asti seurannut maanviljelystä kotona. —
Isälläni on maatila keski-Suomessa. Siksi olen oppinut pitämään siitä.

VUORINEN. Vai niin, vai niin! Minäkin olisin erinomaisen ihastunut maanviljelykseen, kun vaan keksittäisiin niin paljon koneita, että pääsisi vallan vapaaksi tuosta saaturin työväestä. Muuten olisi kyllä hyvä, mutta ne ne aina sotkevat asiat.

AIRIO. Niinkö?

VUORINEN. Niin, niin! Mailmassa on niin paljon hassutusta nykyään.
Täälläkin on kaikellaisia levottomia virtauksia —

AIRIO. Onko ollut levottomuuksiakin?

VUORINEN. No, ei juuri vielä. Mutta minä olen kyllä useasti ollut sangen levoton. Olen huomannut, että työväki ajattelee enemmän kuin puhuu — ja se on paha merkki se.

AIKIO. Päinvastoin toki luulisin —

VUORINEN. Ei, ei! Uskokaa minua! Ajatteleminen on pahan edellä. Siksi rakastan koneita. Ne eivät puhu eivätkä ajattele. — Mutta mitä pidätte sitten tästä näköalasta?

AIRIO. Kaunis on. Lahtikin tarpeeksi leveä. Jos olisi leveämpi, niin vaikuttaisi autiosti.

VUORINEN. Autiosti! Sepäs mainio sana! Sen se juuri tekisikin. Olen sen aina aavistanut, mutta en ole voinut pukea sanoihin. Autiosti! Mainio sana! Kiitos siitä sanasta! Te olette erittäin miellyttävä ja sukkela mies — te — kas, nytpä vasta huomaan, että toverinne on poissa. Mihin herra Merisaari on joutunut?

AIRIO. Hän näkyi menneen tuonne ulapalle päin.

VUORINEN. Hän ehkä ei ole ihastunut maaelämään?

AIRIO. Kyllä — hän on hyvinkin ihastunut, mutta hän kernaimmin nauttii siitä yksikseen.

VUORINEN. Näyttää toisinaan niin vakavalta. Taitaa aikoa papiksi.
(Menee penkkiä kohden.)

AIRIO naurahtaa Papiksi! Vieläkös mitä! Hän on ankara sosialisti.

VUORINEN on juuri kääntynyt penkin edessä, istuakseen. (Putoaa pelästyksestä istumaan.) Mi-mitä sanotte? Sosialisti! Anarkisti! Herra meitä armahtakoon!

HELLÄ tulee ja kuulee viimeiset sanat. Mitä nyt, setä kulta? Mitä on tapahtunut?

VUORINEN. Ajatteles nyt, kun herra Merisaari on sosialisti, enkä minä ole siitä tietänyt mitään.

HELLÄ. Mutta, mitä pahaa siinä on?

VUORINEN. Jos ei juuri mitään erinomaista pahaakaan, niin on se kuitenkin saaturin ikävää.

AIKIO nauraen. Ei herra Merisaaren sosialismi kellekään ikävyyksiä tuota. Hän on vaan tuollainen tieteellinen sosialisti. Hän on runoilija ja —

VUORINEN. Vai niin! Hän siis vaan puhuu siitä ja kirjoittelee runoja. Minä jo luulin, että hän ajatteleekin, kuten meidän työväkemme. — Se on sitten eri asia! Minä jo peljästyin pahanpäiväisesti.

HELLÄ. Ha, ha, hai Eikö herra Merisaari ollenkaan ajattelisi?

VUORINEN. Ei, tyttöseni! Sinä et tunne runoilijoita! Eivät ne koskaan ajattele. Hyvää väkeä kaikki sellaiset!

HELLÄ. Kaikki sellaisetko, jotka eivät ajattele?

VUORINEN. Juuri sellaiset. Ajatus käy pahan edellä.

HELLÄ. Sitten minä mahdan olla oikea hyvän apostoli, sillä minä en koskaan ajattele. Ha, ha, ha!

VUORINEN. Sinä veitikka saisit joskus ajatella vähän enemmän — siitä ei olisi vaaraa.

HELLÄ virnistellen. Ei, ei, setä. Ajatus käy pahan edellä. — Mutta tuletteko nyt herra Airio —

AIRIO. Hyvin kernaasti.

VUORINEN. Mihin nyt sitten?

HELLÄ. Herra Airio haluaa nähdä meidän meijeriämme.

VUORINEN. Vieläkö sitäkin? No, mutta saakeli soikoon — sittenhän te olette oikein mallikelpoinen nuorimies! Meijeri on minun erityinen ihanteeni. Tiedättehän — paljon koneita! — Hm! Ettehän te vielä tänään lähde täältä?

AIRIO katsahtaa Hellään. Minussa ei ole suurta estettä.

VUORINEN. Sepä hyvä! — Ja toverinne — runoilijan pitää myös jäädä, sillä —

AIRIO. Voin luvata hänenkin puolestaan. Hän on tähän seutuun yhtä ihastunut kuin minäkin.

VUORINEN. Mainiota! — Älkää huoliko puhua hänelle mitään sosialismista! En pidä häntä yhtään vaarallisena, koska hän on runoilija. — Mitä kauvemmin viivytte täällä, sitä tyytyväisempi minä olen. He, he, he! Saatua nähdä täällä vielä paljon huvittavaa! Ja sen sanon, pikku Hellä on vallan mainio opas, vaikka hän onkin veljeni tytär. Kaikin puolin kelpo tyttö, he, he, he!

HELLA. Hyi setä! Tulkaa nyt, herra Airio! Minä käyn edellä. Ajatus käy — minkä edellä, herra Airio?

AIRIO. Pahan.

HELLÄ. Ha, ha, ha! Te olette paha — paha — paha — (Juoksee pois.)

AIRIO seuraa perässä, nauraen.

VUORINEN nauraa ja menee portille perässä. Huutaa. Tulkaa pian takaisin! — Eikö ole kahvin aika kohta? (Kulissista kuuluu epäselviä ääniä vastaukseksi.) Erinomainen nuorukainen tuo Airio! Oikea patentti, saaturi soikoon! Hänellä on sellainen huomiokyky, että — se on vallan ihmeellistä! (Pysähtyy.) Mutta tuo toinen — sosialisti! No, no, no! Ei saa käyttää sitä nimeä! Onhan hän runoilija! Ja kovin miellyttävä hänkin. — Toista maata ovat molemmat, kuin tuo irvihammas Kaisla. — Mutta saaturikseen — jotain suun avausta —! (Menee sisään.)

SANTTU tulee pensastosta. Mitähän nimismies ystäväni nyt hommailee. Minun täytyy täällä odotella, nähdäkseni tarkoilleen asioitten kehityksen.

Laulu n:o 8.

    Ikävällä miellä
    Olen karkutiellä
    Ja piilossa pensaikossa.
    Tilaisuutta vaanin,
    Hetkeäni vaalin,
    Vaan mieli on ahdingossa.

    Tähän loppuu työni,
    Tässä viime yöni
    Ma päätän nyt rikoksessa.
    Suo nyt onni voittaa —
    Anna mulle koittaa
    Viel' onnela maailmassa!

(Katselee tarkasti ympärilleen.)

Hah! (Pujahtaa piiloon.)

LAURA tulee rakennuksesta ja istuu kuistille. Olen melkein varma, etten voi rakastaa herra Kaislaa. Tuskin tunnen edes myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Toista on herra Merisaari. Hänestä huokuu vastaani jotakin ennen tuntematonta. Ja hänen poistuessaan jää jälelle suloinen kaiho.

Laulu n:o 9.

    Illan siimes rauhan luopi,
    Kummat mielehen mietteet saa,
    Siimes-mieli tuskan tuopi —
    Rauha kaihoa kasvattaa.

MERISAARI kulisseissa.

    Ei voi lahden laine laulaa
    Minun mieltäni lepohon.
    Missä aavan aallot pauhaa
    Siellä mullakiu lepo on.

(Tulee ajatuksissaan.)

LAURA. Herra Merisaari!

MERISAARI. Laura! Neiti!

LAURA. Tuletteko rannalta?

MERISAARI. Tulen. Siellä on ihmeen ihanaa. Löysin sieltä oikein idyllisen lehdikon. Minunkin kotini on järven rannalla. Senvuoksi ihailen niin sanomattomasti vettä. Aaltojen loiskeesta soipi korvaani kehtolaulut ja lapsuuden muistot.

LAURA. Niin — ja varsinkin näin iltavalaistuksessa tekee meri suuremmoisen vaikutuksen — eikö totta?

MERISAARI. Vasta kesäillan hiljaisuudessa oppiikin tuntemaan järveä ja merta. Koko muun luonnon vaipuessa uinumaan, puhuu levoton meri yhä tajuttavampaa kieltä. Sen maininkien huounta on kuin kaihoava ihmisrinta. — Olette onnellinen kun olette saanut kasvaa näin ihanassa paikassa. Siellä on rauha, missä yksinäisyys vallitsee.

LAURA. Rauhaakin voi olla joskus liian paljon. Yksinäisyyteenkin voi aikojen kuluessa kyllästyä.

MERISAARI. Luulen, että juuri yksinäisyys antaa teille luonteenne mukaisen maaperän.

LAURA. Voitte kyllä olla oikeassa. Mutta toisinaan tuntuu minusta, että minä kaipaan jotakin kirkkaampaa, jotakin elävämpää — hm! — minä en osaa pukea ajatuksiani sanoihin. — Minä uskon, että kirjat ja luonto eivät yksinään voi tuutia rauhaa ja lepoa naisluonteeseen. Miehet ehkä ovat toisellaiset siinä suhteessa. — En tiedä ymmärrättekö ollenkaan mitä tarkoitan.

MERISAARI. Luulenpa ymmärrtäväni. Te tarkoitatte, että nainen vaatii täyteläisempää ja virkeämpää elämän sisältöä. Sentähden kuuntelee hän kernaammin, kuin lukee ja rakastaa keskustelua enemmän, kuin yksinäisyyttä. — Mutta ettehän te elä täällä niin perin erakko-elämää sentään, luulisin minä.

LAURA. Melkeinpä. — Isällä on kiirettä aamusta iltaan niityillä ja pelloilla ja kun hän väsyneenä tulee kotiin, tahtoo hän nähdä ympärillään iloisia ja tyytyväisiä kasvoja ja silloin minä en tietystikään henno vaivata häntä minun pikku huolillani ja kyselyilläni yhdestä ja toisesta, joista mieleni kaipaisi enemmän selvyyttä.

MERISAARI. Entä serkkunne?

LAURA. Oh! Hän on niin peräti toisen luonteinen kuin minä — aina hilpeä ja elämän haluinen. Hän ei käsitä minun tunne-elämääni. — Hän on onnellinen luonne, sillä hän on aina iloinen. — Minä pidänkin hänestä erittäin paljon — ehkä juuri sentähden, että hänellä on sitä, mitä minulta puuttuu.