Produced by Tapio Riikonen

SEIKKAILU ROSENKREUZILÄISTEN LUONA

Kirj.

T:RI FRANZ HARTMANN

Saksankielestä suomentanut

Kyllikki Ignatius

Ruusu-risti-kirjasto N:o 1.

Viipurissa, Kustannusosakeyhtiö Tietäjä, 1922.

SISÄLLYS:

      Johdanto.
   I. Kävelyretki.
  II. Teosofinen luostari.
 III. Selityksiä.
  IV. Pöytäkeskustelua.
   V. Alkemiallinen laboratorio.
  VI. Loppu.

JOHDANTO

Tämä novelli, joka ilmestyi Bostonissa vuonna 1839, oli ensimmäinen yritykseni romaanikirjoittamisen alalla. Menestys oli suuri sekä Amerikassa että Englannissa, joten kirja vähässä ajassa ilmestyi monena painoksena. Sen päätarkoituksena oli alkujaan levittää eräitä aatteita, joita t:ri Carl du Prel "Maallinen luostari"-nimisellä kirjallaan oli herättänyt eloon Saksassa, englanninkieltä puhuviin piireihin ja niitä valaista teosofiselta näkökannalta. Missä määrin tässä kerrotut tapahtumat perustuvat omiin kokemuksiini, jätän järkevän lukijan oman arvostelun varaan.

Florens, 1899.

Tekijä.

I.

KÄVELYRETKI

Pienessä kylässä alppien keskellä, lähellä sitä paikkaa, missä Etelä-Baijerin ja Itävallan rajat leikkaavat toisiaan, kirjoitan muistiin seuraavan kokemukseni. Eiliset vaikutelmat ovat vieläkin aivan selvinä mielessäni ja niiden kautta saamani kokemus on yhtä todellinen, kuin mikä tahansa jokapäiväisen elämän tapahtuma. Se oli kuitenkin niin kovin ihmeellinen, että tuskin voin pitää sitä muuna kuin unena. Olin juuri lopettanut rosenkreuziläisten historiaa koskevat tutkimukseni. Olin suurella vaivalla lukenut vanhoja, madonsyömiä kirjoja ja lahonneita käsikirjoituksia, niin vanhoja, että niistä tuskin sai selvää. Päivät ja puolet yöt olin viettänyt luostarikirjastoissa ja vanhojen kirjojen kaupoissa ja kaiken, mistä oli vähänkään hyötyä tutkimuksilleni, olin jäljentänyt ja koonnut. Vihdoinkin oli vaivaloinen työni valmis ja aikomukseni oli sallia itselleni muutaman päivän lepoajan Tyrolin alpeilla.

Lumi peitti vielä vuoret, vaikkakin kevät jo oli tehnyt tuloaan laaksoissa. Olin kuitenkin niin kovin kyllästynyt kaupungin levottomaan ja meluavaan elämään, että mieleni teki hengittämään vuoriston puhdasta ja virkistävää ilmaa. Mieleni teki jälleen katselemaan välkkyviä jäätiköitä, jotka äärettömien peilien tavoin kimaltelivat nousevan auringon valossa. Halusin antautua siihen tunnelmaan, jonka vallassa Byron kirjoitti seuraavat säkeistöt:

"Kun sinä kiireelle vuoren rohkeena kiipeet, — huippuja peittävän pilvien, hankien huomaat; kun yli ihmiskunnan sä hengessä nouset, — allasi laaksossa vain vihan viihtyvän näät.

Vaikkakin ylläsi aurinko kullassa hohtaa, allasi maa, meri rannaton, ääretön aukee, — seisot sä siinä kahleissa kallion jäisen, ulvovi myrsky ympäri paljaan pääsi; siinä huipulle pyrkijän vaivojen palkka."

[Suom. Jussi Snellman.]

K:sta lähtevä juna kiidätti minut nopeasti S:n asemalle. Sieltä jatkoin matkaa jalkaisin. Iloissani hengitin raitista maaseudun ilmaa, joka ikäänkuin täytti minut uudella elinvoimalla ja haihdutti kaupungin kiihkeän katuelämän päätä pyörryttävän huumauksen. Kaikkialla tuoksuivat männyt ja pienet kukat, jotka uskalsivat pilkistää näkyville paikoilla, mistä lumi oli sulanut. Tie kulki laaksosta vuorta kohden pitkin joen uomaa. Taustassa kapeni laakso ja vuoren seinämät tulivat jyrkemmiksi. Siellä täällä näkyi karjatalojen ryhmiä sekä joitakin talonpoikaistupia, jotka ikäänkuin hiipivät ulkonevien kallionkielekkeiden lähelle hakeakseen turvaa laakson kautta vinkuvia, kohisevia myrskyjä vastaan. Aurinko laski läntisen taivaanrannan taakse kullaten vuorien lumipeitteiset huiput ja pienen rautaristin kyläkirkon tornissa. Kirkosta kaikuivat Ave Marian säveleet saapuessani O:n. Sieltä oli aikomukseni tehdä jalkamatkoja vuoristoon.

Kylässä otettiin minut vieraanvaraisesti vastaan ja matkasta väsyneenä laskeusin aikaiseen levolle, Seuraavana aamuna heräsin pienten kellojen kilinään laitumelle lähtevien vuohien kaulassa. Nousin avaamaan ikkunan. Yön varjot pakenivat auringonnousun lähetessä. Päivä sarasti ja hämärässä avautui silmieni eteen arvokkaiden vuorenhuippujen mahtava jono. Se muistutti mieleeni Edwin Arnoldin kertoman kuvauksen näköalasta Prinssi Siddarthan palatsista Vishramvanissa:

"Vuoristo lepäsi siinä valkoisena, tahraa vailla taivasta vasten tarkkaan kuvastui tietönnä, rajatonna, ihmeellisnä; sen ylväs korkeus, ääret ilmavat kohotti korkealle aatoksen harjuista särmikkäistä, kallioista, rinteistä vihannoista, jäätiköistä, rotkoista jylhistä ja jyrkänteistä ylemmäs, ylemmäs — se kunnes uskoi taivaassa seisovansa, jumalten seurassa haastelevan."

[Suom. Jussi Snellman.]

Pian olin taas matkalla ja astuin laakson läpi joen kulkua seuraten. Tällä kohden oli joenuoma hyvin kapea ja vaahtosi ja leikki iloisesti syöksyessään kivien yli, mutta kauempana laaksossa levisi se suureksi virraksi, joka levollisena ja majesteetillisena matkaili seudun läpi. Pitkät vuorijonot näyttivät halkaisevan laaksoa, jossa kuljin, joten aina uusia laaksoja avautui toisten rinnalle. Monet näistä laaksoista olivat minulle tuttuja, sillä olin niiden kautta risteillyt parikymmentä vuotta sitten ja olin tarkalleen tutkinut niiden salaperäisiä luolia ja metsikköjä. Mutta yhtä laaksoa en tuntenut. Se johti korkealle kaksijakoiselle vuorelle, jonka huipulle oli mahdoton päästä ja näytti siltä, kuin ei kuolevaisen jalka sinne koskaan voisi astua. Näkymätön, mutta vastustamaton voima tuntui vetävän minua tätä laaksoa kohti. Antauduin sen valtaan ikäänkuin tuntien, että laakson tutkimattomissa syvyyksissä ja tuon saavuttamattoman vuoren juurella täyttyisivät sydämeni salaisimmat ja epämääräisimmät toivomukset. Oli kuin selviäisi siellä arvoitus, jonka ratkaisua en kirjoista ollut löytänyt.

Aurinko ei vielä ollut noussut taivaanrannan yläpuolelle. Oikealla ja vasemmalla olevat metsät lepäsivät vielä syvän, yksivärisen mustan hunnun peittäminä. Astuessani tuohon kapeaan, salaperäiseen laaksoon, johti tie minut yhä korkeammalle pitkin toisen vuoren seinämää pimeän metsän halki. Hitaasti ja melkein huomaamatta nousi tie. Ensiksi kulki se pitkin vaahtoavaa joenuomaa, mutta kuta kauemmaksi tulimme, sitä heikompana kuului metsäpuron kohina. Yhä kauemmaksi syvyyteen tuntui virran pauhu haipuvan. Sitten tulivat metsät valoisammiksi ja tummemmat puut jäivät kauas alapuolelleni. Edessäni ja yläpuolellani kasvoi vielä siellä täällä puita luoksepääsemättömän vuoren paljailla kielekkeillä. Yhä nousi tie vuorta kohti. Mutta äkkiä kuulin taas vesiputouksen kohinan ja uudestaan lähestyin vuorivirran uomaa. Se oli nyt kallionlohkareiden täyttämä, jotka jättiläisvoima näytti särkeneen palasiksi ja koonneen sekavaksi röykkiöksi. Kivien välissä vesi iloisena vaahtosi.

Siellä täällä oli pieniä, ruohopeitteisiä maasarakkeita, kuin yksinäisiä pöytiä erämaan keskessä. Veden ja ilman vaikutus oli hävittänyt niiden perustasta suurimman osan huuhtoen pois maan, joten saarekkeet nyt muodostivat heikoilla jaloilla seisovia pöytiä. Lujuudesta huolimatta oli niiden lopullinen häviö vain ajasta riippuvainen, sillä perusta särkyi vähitellen kokonaan.

Polku johti minut yhä ylöspäin, kulkien toisinaan lähempänä jokea, toisinaan kaukana nousten yli suurten kallionlohkareitten, sitten taas kohoten notkon pohjasta, jonka sulava lumi oli muodostanut. Näin olin jo tunkeutunut syvälle salaperäiseen laaksoon, kun nousevan auringon ensimmäiset säteet näkyivät korkealla yläpuolellani olevilla kallioilla. Erästä taivastatavottelevaa vuorenhuippua ympäröi ikäänkuin pyhäinkehä, toisella puolen taas virtasi auringonvalo täydellä loistollaan laaksoon. Lempeä ilmanhenki tuuditti puiden latvoja ja koivuja, jotka siellä täällä mäntyjen välistä pilkistäen lepattivat lehviään. Nyt oli aivan hiljaista, silloin tällöin vain kuului tiaisen piipitys ja harvemmin vielä kirkui ilmassa haukka, joka pitkin, kaarenmuotoisin liikkein kohosi taivasta kohden päivätyötään alkamaan. Vähitellen levisi tuhkanharmaille vuorenseinille ja kallioille kalpea, hopeanvärinen hohde, mutta rotkoissa ja kuiluissa koettivat paksummat, siniset varjot yhä vastustaa valon vaikutusta. Katsellessani taaksepäin, näin laakson laajenevan ja alhaalla taustassa välkkyi joki kiemurrellessaan seudun läpi. Paljon leveämpänä kuin täältä lähtiessään, synnytti se tuonne niittyjen keskeen lammikkoja, soita ja lätäköltä. Toisella puolen kohosivat mahtavat, laajat vuorijonot taivasta kohden ja huippujen välistä kuulsi yhä uusia niiden takaa. Vuorten juuret peitti sankka kasvullisuus. Kallionkielekkeet taas loivat vaihtelevan värisarjan silmien nähtäväksi seinien mustasta varjosta kaukaisimman kukkulan autereiseen valkeuteen, joka herkkine värineen näytti sulautuvan taivaan kalpeaan sineen. Sinne tänne yli seudun valoi nousevan auringon hohde valomeren, joka tunkeutuen kallion kielekkeiden ja puunoksien välistä ilmoitti päiväntähden lähestymistä. Korkeammat kukkulat lämpenivät jo auringonsäteistä kauan ennen kun valo uskalsi alas laaksonpohjaan. Ja kun ne täydellä loistollaan kultasivat vuorenhuiput, heikkenivät tummat varjot yhä enemmän ja haihtuivat lopulta kokonaan.

Vihdoin tuli tuo suuri hetki. Aurinko nousi ylevän majesteetillisena vuorenhuippujen takaa kaikkien nähtäväksi. Varjot pakenivat ja säteilevä valovirta tunkeusi laaksoon, loisti läpi pimeän mäntymetsän ja kultasi kaikki vuorenhuiput. Säteet kipinöivät lumi- ja jääkentillä, joilla ne taittuivat häikäiseväksi valoksi, mutta kallion seinämillä leikkivät ne pehmein tuhatkimalteisin värivivahduksin.

Polku kiersi kallionkielekkeen ympäri ja äkkiä seisoin tuon saavuttamattoman vuorijättiläisen juurella. Paikalta, jonne seisahduin, levisi melkein puuton taival aina huipulle asti. Vain paikka paikoin versoi pieni kasvi kivilohkareiden välissä, jotka joskus tuon salaperäisen vuoren korkeuksista suistuneina olivat tänne lohkoutuneet. Siellä täällä kasvoi sammalta, johon juurtuneet matalat pensaat kohottivat vaivaisia aavemaisen näköisiä oksiaan taivasta kohden. Nämä viheriät sammalkentät peittivät tuon saavuttamattoman vuoren rinteet aina huipun paljaille, harmaille seinille asti. Jättiläismäisinä vartijoina uhkaavine katseineen nuo huiput hiljaisesti ja liikkumatta puolustivat linnoitustaan ylöspäin kiipeävää kasvullisuutta vastaan ja ajoivat sen takaisin laaksoon. Samoin kuin ennen määräämättömien aikojen kuluessa riehuu nytkin ikuinen taistelu. Vain taistelevien joukkojen rintamat vaihtelevat vuosien kuluessa. Muuttumattomina kuin ijäiset totuudet seisovat paljaat, harmaat kalliot korkeudessa. Siellä täällä koettaa kasvullisuus tehdä hyökkäyksen heidän valtakuntaansa samoin kuin harhakuvat todellisuuden maailmaan. Mutta kuolema voittaa. Yhä uudestaan jäävät viheriöivät keitaat alassyöksyvien kallioiden alle. Mutta sitten voittaa taasen elämä. Kalliot särkyvät ja niiden murenevilla huipuilla vihertää taas uusi elämä.

Alppien kalkkivuoret ovat tuulen ja sateiden vaikutuksesta lohkeilleet merkillisiksi muodostumiksi, joiden mukaan huiput ovat saaneet nimensä. Mielikuvitusta ei tarvitse paljoakaan käyttää, jotta jylhän Keisarivuoren huipussa näkisimme Keisari Barbarossan muodon pitkine, punaisine partoineen. Kruunu päässä ja valtikka kädessä istuu hän valtaistuimellaan talvipakkasesta ja kesäkuumasta välittämättä odotellen herättämistä uuteen elämään. Hochvogel on kuin kotka siivet levällään ja Widderhorn kuvaa pässin sarvia. Vuoren juurella on maa enimmäkseen kivilohkareiden ja hiekkakumpujen peittämä. Niiden välissä levittää leskenlehti suuria viheliäisiä lehtiään ja munkkikaapun siniset kellokukat heiluttavat päitään. Syrjäisillä paikoilla kasvaa edelweiss, muodoltaan samanlainen kuin se edelweiss, jonka olen nähnyt kasvavan Popocatepetlilla Meksikossa sekä Etelä-Amerikan Kordilleilla. Täällä kasvaa vuorigentiana, alppiruusu, velhonlehti, arnica montana, salaperäinen hyperikon ja monta muuta harvinaista kasvia, joilla on lääkitsevä voima ja salaperäinen vaikutus. Missä maapohja on paksumpaa, kasvaa hiukan suurempia kasveja, mutta useimmat pienet maakummut ovat liian matalia jaksaakseen ravita puita. Ne voivat kyllä kasvaa jonkun matkaa ylöspäin, mutta jonakin päivänä lakaisee myrsky yli kallioiden ja alkaa hävitystyötään. Mahtavat, vanhat puut, joiden voimakkaat oksat olivat puhkaisseet maapohjan, makaavat siellä täällä ojentaen kaarnattomat, haalistuneet oksansa taivasta kohden kuin lihattomat käsivarret. On ikäänkuin he vielä kuoleman hetkellään olisivat turhaan apua huutaneet. Kääpiöpuut kasvavat kukkaisruumiitten yli ja ravitsevat itseään kuolleitten ydinvoimalla.

Näillä vuorilla sulautuvat vuodenajat huomaamatta toisiinsa. Nyt oli kevät, mutta kuitenkin näkyi kitukasvuisten mäntyjen vihertävien oksien lomasta punaisia ja keltaisia syksynvärittämiä lehtiä. Jyrkillä rinteillä kasvava sammal on sekin punertavaa kuin syksyllä. Kuiluissa ja notkoissa on vielä kuluneen talven lunta ja jäätä. Mutta yläpuolelle punaisen ja viheriän ja yläpuolelle puhtaan valkoisen lumen kohoavat vuorenkukkuloiden harmaat joukot. Ne muodostavat pylväskäytävineen ja kattohuippuineen, kupuineen, suippopatsaineen ja tornineen jumalien rakentaman kaupungin. Taustassa levittää taivas sinisen tai harmaan katoksen sen yli. Pieniä puroja virtaa rotkoista rinteiden poikki. Ne syöksyvät alas kallionkielekkeiltä ja haihtuvat höyryksi, ennenkun ovat päässeet pohjaan asti. Kalliotkin ovat toisin paikoin onttoja muodostaen sinne tänne notkoja, jotka osoittavat pienten vesisuonien voiman silloin kun ne huippujen sulaneesta lumesta ovat paisuneet.

Jonkun aikaa nautin ihanasta näköalasta. Jatkoin sitten matkaani ja lähestyin vuoripuroa, joka näytti saaneen alkunsa kauempana olevasta vesiputouksesta. Seurasin sen kulkua. Vesi oli niin ihmeellisen kirkasta, että pieninkin kivi eroittautui puron pohjassa. Toisin paikoin näytti se liikkumattomalta, kuin juoksevassa tilassa oleva auringonsäteitten läpäisemä kristalli. Kun este sattui tielle, vaahtosi se korkealle kuin äkillisen vihan valtaamana, syöksyen toisinaan taas pieninä putouksina iloisesti tanssien kivien välissä ja monivärisenä kimallellen auringossa.

Tässä erämaassa ei mikään muistuttanut mieleen ihmisen olemassaoloa. Joskus vain näki poikkisahatun puunpätkän, joka viittasi ihmiskäden hävittävään toimintaan. Vanhoihin, onttoihin ja lahonneihin puihin oli kokoontunut sadevettä, joka välkkyi auringonpaisteessa pienen peilin tavoin. Sellaisia varmaankin käyttivät vedenneidot. Veden rannalla kasvoi pieniä sieniä, jotka mielikuvituksessamme muuttuvat haltioiden ja keijukaisten pöydiksi, tuoleiksi ja teltoiksi.

Jalkani upposi nyt pehmeään sammalpeittoon, jolla paikoittain kasvoi suuria valkoisia ohdakkeita. Niiden suipoilla lehdillä välkkyivät auringonsäteet. Edessäni oli pieni petäikkö kuin keidas erämaassa. Siellä teki mieleni levätä ja nauttia luonnon ihanuudesta. Laskeusin pitkälleni mäntyjen varjoon. Kaukaa kuului vuoripuron kohina ja silmieni edessä haihtui vesiputous höyrypilveksi, jossa aurinko liekehti kaikissa sateenkaaren väreissä. Vesihöyry putosi kallionnotkoon, jonka sammalpeitteisellä rinteeellä pieni vesiputous kaivoi itselleen tien. Sieltä kiiruhti se hopeaisena suihkuna alas laaksoon jokeen yhtyäkseen.

Kauan katselin veden leikkiä ja kuta kauemmin sitä katselin, sitä tutummaksi tulivat siinä olevat muodot. Hyvin kauniit, ylimaalliset olennot näyttivät tanssivan edestakaisin vesihiukkasten keskessä. He viittasivat käsillään auringonpaisteessa ja pudistelivat vuotavaa hopeasuihkua hiuksistaan ja liehuvista kiharoistaan. Heidän naurunsa soi kuin Minnehahaputouksen helinä. Kallion kielekkeillä irvistelivät maahenget ja tontut katsellen salaa keijukaisten tanssia. Putouksen yläpuolella näytti vesi ennen syöksyään hiukan peräytyvän, mutta alas päästyään tunki se kärsimättömänä esteitten läpi, eikä näyttänyt kyllin nopeasti pääsevän pois kotisijoiltaan. Alhaalta laaksosta kaikui tänne korkeuksiin äänekäs riemulaulu. Oli kuin puro laulaisi ilostaan yhtyessään jokeen.

Mistä johtuu, että tällaisia kuvittelemme? Minkätähden annamme "kuolleille kappaleille" inhimillisen tajunnan ja tunnon? Miksi emme onnen hetkinä tyydy siihen tietoisuuteen, että elämme ruumiissa? Minkätähden pyrkii tajuntamme hurjasti pois vankilastaan kaivaten yhtymistä kaikkialliseen elämään? Onko meidän elämämme vain ruumiimme elimellisen toiminnan tulos, vai onko se kaikkiallisen elämän ilmennys, joka samalla yhtyy polttopisteeseen fyysillisessä ruumiissa? Onko personallinen tajuntamme olemassaolo riippuvainen fyysillisen ruumiin olemassaolosta ja kuoleeko se tämän mukana? Vai onko olemassa henkinen elämä, kuuluva ihmisen korkeammalle, kuolemattomalle ja näkymättömälle itselle, joka tosin määrätyksi ajaksi on yhdistetty fyysilliseen ruumiiseen, mutta joka kuitenkin voi elää siitä riippumatta? Jos näin on asia, jos fyysillinen ruumiimme vain on välikappale, jonka avulla tajuntamme toimii, niin ei tämä välikappale voi olla todellinen itsemme. Jos tämä edellytys pitää paikkansa, niin on todellinen itsemme siinä, missä tajuntamme on ja se voi siis olla olemassa ruumiista riippumatta. Kun hengessämme leijailemme vuorenhuippujen ääriä myöten, kun vähitellen laskeudumme ja taasen nousemme ylöspäin, kun mielikuvituksessamme tarkastelemme kaikkia noita kaukaisia paikkoja ja näemme ne yhtä selvinä kuin aivan läheltä katsottuna, silloin tunnemme myöskin yhtä suurta iloa ja riemua, kuin jos todella olisimme siellä olleet. On kuin olisimme jättäneet jälkeemme aineellisen ruumiimme siitä syystä, että se oli liian raskas kantaakseen henkeämme tuon taivasta tavoittelevan vuoren huipulle asti. Tietysti täytyy jonkun tajuntamme ja elämämme osan jäädä fyysilliseen muotoomme, jotta se kykenisi elämään poissaolomme aikana ja samalla huolehtia sen elintoiminnoista. Olemmehan lukeneet somnabuleista ja haltioissa olleista henkilöistä, joiden sisäinen henkinen itse kaikkine tajunnan, tunnon ja havainnonkykyineen on ollut eroitettuna näennäisesti kuolleesta ruumiistaan. Se on matkaillut kaukaisissa maissa, on palannut takaisin ajatuksen nopeudella tuoden mukanaan kuvauksia noista näkemistään paikoista, kuvauksia, jotka sittemmin ovat oikeiksi todistetut. Miksi näemme elämän kaikissa kappaleissa, vieläpä kuolleissakin, jos vain itse kykenemme asettumaan sellaiseen tilaan, että voimme havaita niiden elävän? Onko maailmankaikkeudessa ylimalkaan mitään kuollutta? Eikö kivikin pidä osasiaan koossa vetovoiman avulla ja eikö sitä painolaki vedä maata kohti? Eivätkö veto- ja painovoima ole energiaa ja eikö voima juuri ole sielu, se sisäinen vaikutin, joka aiheuttaa näkyväisen, ulkonaisen ilmennyksen, sen, jota sanomme aineeksi. Sehän lopuksi kuitenkin on samaa kuin voima tai olemus tai millä nimellä tahdommekaan nimittää asiaa, jota emme voi käsittää. Näin ollen olisi kaikissa kappaleissa elämä ja sielu. Ja voisimmehan myöskin ajatella sieluolemuksia, joiden ulkonainen muoto ei ole niin karkea kuin omamme ja jotka sen tähden ovat fyysillisille aistimillemme näkymättömiä, vaikkakin sielumme voi ne havaita.

Luonnon hiljaisuudessa muuttuvat ajatukset valve-uniksi ja unet näyiksi. Kuvittelen, kuinka tässä ihanassa erämaassa viettäisin loput elämästäni, ehkäpä vielä jakaisin olinpaikkani muutamien samoin ajattelevien ystävieni kanssa. Kuvittelen, kuinka me yhteisine harrastuksinemme eläisimme onnellisina yhdessä ja pyrkisimme totuudentietoon. Täällä, kaukana pintapuolisesta, alhaisesta ja jokapäiväisestä elämästä kykenisi ihminen saavuttamaan paljon selvemmän henkisen havaintokyvyn, paljon syvemmän ajatusten keskittämistaidon sekä paljon korkeamman luonnon salaisuuksien ymmärtämyksen. Kuinka tarkaksi havaitsemaan sekä ulkonaisia että sisäisiä kappaleita kehittyisivätkään aistimme! Kuinka tarkasti oppisimmekaan itseämme tuntemaan! Mitä enää välittäisimme niistä narrimaisuuksista, joita nimitämme seurusteluksi! Mitä meihin enää koskisi se suuri hullujenhuone, jota sanomme maailmaksi! Täällä saisimme häiritsemättä elää omassa itsessämme irroitettuina seuraelämän painostavasta toiminnasta, joka päivittäin ja hetkittäin saattaa meidät muuttamaan omaa itseämme — olemaan siellä, jossa emme mielellämme tahdo olla, toimimaan, niinkuin emme mielellämme tahdo toimia ja kumartamaan "tapa"-nimistä jumaluutta, jota kuitenkin sydämissämme halveksimme.

Olisiko meillä hyötyä sellaisesta elämästä ja olisiko siitä hyötyä muille? — Jos on totta, että maailma ja me itse olemme aatteesta rakennetut, niin juuri tällaisessa erämaassa olisi meillä parhaimmat edellytykset käsittämään aatteita ja niitä muodostelemaan. Ajatuksista ja aarteista ei voi tulla harhakuvia. Niillä täytyy olla todellinen olemassaolo, yhtä todellinen ja ehkäpä vielä kestävämpi kuin tämän maailman objektiivisillä kappaleilla. Mehän tiedämme, että aatteet jäävät elämään kun muoto, missä ne ilmenevät, on särkynyt. Me tiedämme, että aatteet, samoin kuin muutkin hedelmät, syntyvät ja tuleentuvat. Ja kun jokin aate on kypsä, näkyy se henkisellä taivaalla ja jotkut harvat vastaanottavaiset henget omaksuvat sen. Henget, jotka kykenevät yleviä aatteita käsittämään ja muodostelemaan ja antamaan niille aineellisen ilmennysmuodon, voivat tehdä ihmiskunnan hyväksi paljon enemmän elämällä yksinäisyydessä, kuin ollessaan maailman keskessä, jossa heidän työtään vähemmän tärkeät asiat alituiseen häiritsevät. — Aatteet, joita hän muovailee, eivät kuole hänen ruumiinsa kanssa. Ne heijastuvat siihen suureen peiliin, jota sanomme astraalivaloksi ja säilyvät maailman muistissa, jotta taas toiset voisivat niihin tarttua ja niitä hyväkseen käyttää.

Mikä on kaiken lopuksi tuo olento, jota sanomme ihmiseksi? Mikä on tuo elävä, lihasta, verestä ja luista rakennettu eläimellinen elimistö, joka elää aikansa ja sitten kuolee ja jota useimmat ihmiset kunnioittavat niin suuresti, kuin jos se olisi heidän kuolematon itsensä. Sen mukavuuden tähden he usein ovat valmiit uhraamaan itsekunnioituksensa, arvonsa, kunniansa ja hyveensä. Onko se muuta kuin eläin, jonka älytoimintaa hallitsee korkeampi tahto kuin muiden eläimien? Voiko tämä älytoiminta olla kuolleen aineen mekaanillisen, kemiallisen ja fysiologisen toiminnan tulos? Jos ei niin ole, mikä silloin aiheuttaa tuon toiminnan ja voiko sen syy olla muodosta riippumaton? Mitä on ihminen ilman älyä? Jos äly on hengen ominaisuus, joka tuntuu välttämättömältä, niin mitä olisi silloin ihminen ilman henkeä, ilman henkistä älyä?

Miettiessäni näitä kysymyksiä kuului aivan vieressäni typerä naurahdus. Olin ollut niin syventyneenä omiin ajatuksiini, etten ollenkaan ollut huomannut vieraan lähestymistä. Nostin katseeni ja näin aivan vieressäni erään noita puoleksi mielenvikaisia olentoja, joita sanotaan kretiineiksi ja joita usein näkee Sveitsin ja Savoijin vuoristoissa. Olin hiukan hämmästynyt ja harmissani tuosta epämieluisasta keskeytyksestä ja kysyin sentähden jonkun verran jyrkällä äänellä: "Mitä haluatte?"

Leveä irvistys levisi kääpiön kasvoille, — kääpiö hän varmaankin oli — ja hän vastasi: "Mestari sanoo, että minun on tuotava sinut hänen luoksensa." — Hämmästyin hiukan hänen vastaustaan, mutta kun muistin, että kääpiö oli tylsämielinen ja ettei häneltä niin muodoin voinut odottaa järkevää vastausta, kysyin vaan: "Kuka on Mestarisi?" — Hänen vastauksensa kuului: "Imperaattori." — Sitä sanaa lausuessa näytti älyn kipinä valaisevan hänen silmiänsä ja hänen äänensä sointu tuntui osoittavan, että tuo imperaattori, olkoon hän sitten kuka tahansa, epäilemättä oli henkilö, jota kretiini ehdottomasti totteli. Koetin vielä tehdä kysymyksiä kääpiölle saadakseni selvää siitä, kuka hänen imperaattorinsa oli ja missä hän asui, mutta kaikki ponnistukseni olivat turhia. Hän oli epäilemättä tylsämielinen, sillä hän vain irvisteli ja toisti ennen lausumansa sanat. — Päätin lopuksi kuitenkin seurata häntä nähdäkseni kuinka seikkailu päättyisi. —

Kretiini astui edellä ja minä seurasin häntä. Hän vei minut tuon saavuttamattoman vuoren juurelle. Astuessamme kääntyi tylsämieli usein taaksepäin nähdäkseen seurasinko häntä. Minulla oli hyvä tilaisuus tutkia hänen pukuansa ja vartaloansa. — Hän ei ollut kolmea jalkaa pitempi ja silminnähtävästi kyttyräselkäinen. Yllään oli hänellä ruskea takki, johon oli kiinnitetty hilkka. Tämä teki hänet pienen P. Augustinuksen järjestöön kuuluvan kapusiiniläismunkin näköiseksi. Hyvin suurta päätä ja epäsuhtaisen paksua ruumista kannattivat hyvin hennot, pienet sääret. Jalat taas näyttivät harvinaisen suurilta. Ehkäpä riippui hänen pienestä vartalostaan ja kasvojen raikkaasta ja terveestä väristä, että hän näytti melkein lapselta. Tätä olettamusta vastusti melkoisen pitkä parta, joka ympäröi hänen kasvojaan. Kädessä kantoi hän lahon puun oksasta taitettua sauvaa, jonka hän nähtävästi oli tieltä löytänyt.

II.

TEOSOFINEN LUOSTARI

Seurasin kaameaa opastani ja tulimme pian taas polulle, joka kulki pitkin joenuomaa. Vesi virtasi rauhallisena valkoisten piikivien peittämän pohjan yli ja sen mataluus osoitti, että olimme lähellä lähteitä.

Kulkiessamme tuota salaperäistä vuorta kohti näyttivät sen kiviseinät nousevan kohtisuorasti maasta, eikä missään näkynyt kohtaa, mihin muu olento, kuin lintu, olisi voinut astua. Mutta kun lähestyimme sitä, havaitsin seinässä halkeaman, joka avautui sisäänpäin kuin rotko tai tunneli. Astuessani siihen huomasin heti, että se kulki mahtavan kiviseinän halki ja vei meidät toisella puolella olevaan laaksoon. Muutamilla askeleilla pääsimme tunnelin toiseen päähän ja huuliltani pääsi riemun ja ihmetyksen huudahdus nähdessäni kaiken sen kauneuden, joka silmieni eteen levisi.

Edessäni oli saavuttamattomien vuorenhuippujen ympäröimä laakso. Ja tähän laaksoon olivat luonto ja taito yhteisvoimin luoneet ylimaallista kauneutta. Se avautui kuin ääretön ulappa silmieni eteen ja sulkeutui taas taustassa jonkinlaisena amfiteatterina. Maan peitti lyhyt, viheriä ruoho ja vaahterapuut. Kaikkialla näkyi metsiä ja lehtoja, järviä ja pieniä puroja. Keskellä maisemaa kohosi ylevä vuorenhuippu korkealle avaruuden eetteriin. Siihen oli muodostunut notko, jonka yläpuolella riippui kallionkielekkeitä. Alle jäi ontto paikka kuin mahtavan aallon pohjaksi, jonka maagillinen sana oli kiveksi kironnut. — Kiviseinät laskeutuivat voimakkaasti vedetyin piirtein kohti alempana olevaa äyrästä ja nousivat sitten taas jyrkkinä mahtavaan korkeuteen. — Tämän ylevän kauneuden näkeminen hämmästytti minua kovasti. Oppaanikin näkyi ymmärtävän yllätykseni, sillä hän seisahtui ja hymyili iloissaan peittämättömästä ihmetyksestäni. — Ympäröivä hiljaisuus olisi ollut täydellinen, ellei sitä olisi häirinnyt pienen putouksen kohina vähän matkan päässä vasemmalla. Se juoksi jyrkän rinteen yli ja kuvastui laskiessaan juoksevana hopealankana tummanharmaata kalliota vastaan. Putouksen yksitoikkoinen kohina juhlallisen hiljaisuuden vastakohtana tuntui ajanvirran tuohinalta ijäisyyden valtakunnassa. Tunsin toisen maailman kuin sen, missä tähän asti olin elänyt, laskeutuvan luokseni. Ilma tuntui puhtaammalta, valo eetterimäiseltä, ruoho viheriäisemmältä kuin tunnelin toisella puolen. Tunsin olevani rauhan laaksossa, autuuden ja tyytyväisyyden paratiisissa.

Korkealla huipulla näin eräänlaisen palatsin, linnoituksen tai luostarin ja lähemmäksi tultuani huomasin sen olevan kivestä tehdyn lujan rakennuksen. Sen korkeat muurit kohosivat ympäröivien puiden latvojen yläpuolelle ja jonkinlainen temppelinkupu peitti katon. Rakennuksen ulkoseinät olivat tiiviisti yhteenliitetyt, muoto oli suorakulmainen, eikä näyttänyt olevan minkään erikoisen rakennustyylin mukaan pystytetty. Sitä koristi monet akkunat, pienet tornit, parvekkeet ja verannat.

Laakson toisella puolella oli luonto ylevä ja kaunis. Harmaat, jättiläismäiset kalliot kohosivat loppumattomina teräksensinistä taivasta kohti Korkeimman huipun alapuolelle oli valkoisia pilviä kokoontunut kuin nauhaksi vuoren ympärille, joten ne näyttivät eroittavan pään muusta ruumiista. Vuoren alaosa oli osaksi varjojen peitossa, osaksi heikon, henkimäisen valon kirkastama. Tämä sai aikaan lumoavan vaikutuksen. Siinä, missä pilvenjoukot kokoontuivat vuorenseinää vastaan, kuvastui kuin hävityksen maailma. Vuoren seinusta näytti rikkirevityltä ja autioiden kallionröykkiöiden yksitoikkoisuutta häiritsi vain lumikinosten jäännökset rotkossa ja kuiluissa.

Kuljimme eteenpäin ja saavuimme leveään lehtikujaan, joka vei rakennukselle. Siinä huomasin jalon ja arvokkaan näköisen miehen meitä lähestyvän. Hän oli verhottu keltaiseen kaapuun, päätä peitti lainehtiva musta tukka ja käynti oli joustava. Kun kretiini näki miehen, kiiruhti hän hänen luokseen, lankesi polvilleen hänen eteensä ja hävisi sitten.

Olin kovin hämmästynyt tästä ihmeellisestä tapaamisesta, mutta en saanut aikaa sitä mietiskelemään, sillä vieras tuli luokseni ja lausui minut tervetulleeksi. — Hän näytti noin 35 vuoden ikäiseltä ja oli vartaloltaan pitkä ja kookas. Katseensa oli lempeä ja ystävällinen ja näytti tunkevan läpi koko olemukseni ja lukevan kaikki sisäisimmätkin ajatukseni. "Varmaankin on tuo mies adepti", ajattelin.

"Niin", vastasi vieras, joka oli lukenut ajatukseni. "Olet joutunut adeptien luo, joita niin paljon olet ajatellut ja joiden tuttavuuteen niin monasti olet kaivannut pääseväsi. Vien sinut temppeliimme ja saatan sinut muutamien kulta- ja ruusuristi-veljesten kanssa tuttavuuteen."

Katsahdin häneen ja tuntui kuin ei tuo mies olisikaan ollut minulle vieras. Hänessä oli jotain hyvin tuttua, ikäänkuin olisin tuntenut hänet jo vuosikausia, vaikken muistissani löytänyt hänelle sijaa. Ponnistelin turhaan aivojani, saadakseni selville, missä ja milloin olin hänet tavannut tai edes jonkun hänen näköisensä. Mutta taaskin vastasi rosenkreuziläisjärjestön imperaattori, joka hän tuntui olevan, lausumattomiin ajatuksiini. "Olet oikeassa. Emme enää ole vieraita toisillemme, sillä olen usein ollut luonasi, vaikket ole minua nähnyt. Olen johtanut aatteiden virtaa aivoissasi sinun niitä järjestellessä ja paperille pannessa. — Sitä paitsi olet usein käynyt täällä ja seurustellut minun ja veljien kanssa fyysillisen ruumiisi nukkuessa. Mutta palatessaan lihasta ja verestä koottuun verhoonsa, ei sielusi ole jaksanut painaa ruumiin muistiin elettyjä kokemuksiasi. Siksi et ole herätessäsi muistanut mitään toisella puolella tekemistäsi havainnoista. Eläimellisen muodon muisti pidättää vain ulkonaisten aistimien kautta tulleet vaikutelmat. Henkinen muisti herää, kun tulemme henkiseen tilaan."

Sanoin imperaattorille pitäväni tätä päivää elämäni onnellisimpana ja valitin vain, etten ainaiseksi voinut sinne jäädä. Tunsin itseni arvottomaksi elämään olentojen seurassa, jotka olivat niin korkealla oman kehitysasteeni yläpuolella.

"Emme salli sinun pian lähtevän luotamme", vastasi Mestari. "Saat riittävästi aikaa tutkiaksesi elämäämme, mutta sinun on mahdotonta vielä jäädä tänne ainaiseksi. Sinussa on vielä paljon alhaisia ja eläimellisiä aineksia, jotka muodostavat itsesi osan. Ne eivät kauan jaksaisi kestää tämän paikan puhtaan ja henkisen ilmapiirin hävittävää vaikutusta. Koska elimistössäsi ei vielä ole riittävää määrää todellisia henkisiä aineksia voidaksesi lujasti ja voimakkaasti sitä vastustaa, niin tulisit tänne jäätyäsi pian hyvin heikoksi ja ruumiisi kuluisi kuin keuhkotautisen. Et olisi täällä onnellinen, vaan päinvastoin onneton ja pian kuolisitkin."

"Mestari", sanoin minä. "Ainakin toivon, että täällä ollessani oppisin tuntemaan niiden suurten, tuntemattomien voimien salaisuuden, joita sinulla on ja joiden kautta sinä, kuten sanotaan, kykenet muuttamaan kappaleet toisiksi ja tekemään alemmista metalleista kultaa."

"Siinä ei ole mitään salaperäistä tai ihmeellistä, ystäväni", vastasi imperaattori. "Ne asiat eivät ole ihmeellisempiä kuin tavallisimmat, jokapäiväiset luonnonilmiöt. Ne ovat salaperäisiä vain niille, jotka omien väärien käsitystensä ja arvostelujensa kautta ovat estetyt totuutta näkemästä. Niiden ei tarvitse meitä hämmästyttää sen enempää kuin kuun kiertokulku maan ympäri tai kukan kasvaminen. Kaikki riippuu vain sen alkeisvoiman toiminnasta, jota sanomme tahdoksi ja joka saattoi itse maailmankaikkeuden syntymään. Se ilmenee olemisen seitsemällä tasolla monella tavalla sekä mekaanisena, että henkisenä voimana. Mutta se on aina vaan tuo sama alkuperäinen tahdonvoima, joka toimii ihmisen elimistön välityksellä ja jota ihminen älynsä avulla johtaa."

"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "olisi etupäässä opittava, kuinka tahdonvoiman saisi suurenemaan."

"Ei niin", vastasi imperaattori. "Tahto on kaikkiallinen voima. Se pitää maailmat koossa avaruudessa ja määrää kiertotähtien kulun. Se täyttää ja läpäisee kaiken, eikä tarvitse voimistuttamista. Se on itsessään kyllin voimakas kaiken mahdollisuuden aikaansaamiseksi. Sinä olet vain välikappale, jonka kautta tuo kaikkiallinen voima toimii ja ilmenee, ja saat tuntea sen täysintä voimaa, jos et pyri vastaan kapinoimaan.

"Mutta jos kuvittelet itselläsi olevan oman tahdon, jonka toimintatapa eroaa kaikkiallisesta tahdosta, niin kiertelet vain mielessäsi kaikkiallisen tahdon pientä osaa ja kapinoit suurta alkeisvoimaa vastaan.

"Kuta suuremmaksi kuvittelet oman tahtosi, sitä suurempaan ristiriitaan tulet maailmankaikkeuden alkuperäisen voiman kanssa ja koska vain olet sangen vähäpätöinen osa maailmankaikkeudesta, joudut häviölle ja työskentelet itseäsi vastaan.

"Mutta sinun tahdollasi on mahtava voima, jos se yhtyy yleishengen tahtoon. Tahtosi on voimakkain, kun ei sinulla ole omaa tahtoa, vaan kaikessa tottelet lakia." —

"Kuinka voimme silloin saada mitään aikaan", kysyin. "Jos emme voi oman tahtomme voimalla mitään tehdä, niin voimmehan yhtä hyvin olla kokonaan yrittämättäkään ja vain odottaa, että luonto tekisi tehtävänsä ilman meidän apuamme."

"Emme saa mitään hyödyllistä aikaan koettamalla käyttää omaa tahtoamme, mutta ymmärrystämme ja älyämme tulee ja täytyy meidän käyttää johtamaan ja ohjaamaan luonnossa aina valmiina olevaa kaikkiallista tahdonvoimaa. Voimme silloin muutamissa minuuteissa aikaansaada asioita, joiden toimittamiseksi tajuton luonto ilman meidän apuamme olisi tarvinnut paljon pitempiä ajanjaksoja. Mylläri, joka käyttää virran vettä myllynsä liikkeelle panemiseksi, ei hanki vettä. Hän ei myöskään koeta kääntää virtaa kulkemaan ylöspäin lähteitään kohti. Hän ohjaa sen vain määrättyihin kanaviin käyttäen jo ennestään virtaavaa vettä älynsä avulla omiin tarkoitusperiinsä. — Samalla tavalla toimii adepti. Hän johtaa vain jo ennestään olemassaolevaa voimaa älynsä avulla ja sentähden hän luonnonlakien mukaisesti aikaansaa määrätyitä toimintoja. — Ihmisen äly on ehkä ainoa ominaisuus, jota hän todella voi omakseen nimittää. Ja korkein älytaso, mille hän voi nousta, on se, missä hän havaitsee kaikkiallisen totuuden. —

"Näetkö tuolla pilven, joka on kokoontunut vuorenhuipun alle", jatkoi adepti. "Se jää siihen, kunnes ilmavirta lakaisee sen pois, tai kunnes lämmönvaihto saattaa sen joko laskemaan tai nousemaan. Jos me sen hävitämme saattamalla kaikkiallisen luonnonvoiman vaikuttamaan sen sankkoihin joukkoihin, niin emme toimi luonnonlakeja vastaan, vaan ohjaamme niitä älymme avulla."

Näin puhuessaan nosti Mestari kätensä kohti vuorenhuippua, jonne pilvet olivat kokoontuneet ja silmänräpäyksessä näyttivät nuo tiiviit ainejoukot rupeavan elämään. Ne alkoivat kieriä ja tanssia ja nousivat lopuksi savupylvään tavoin vuoren huipulle, siitä taas korkealle ilmaan, joten huipusta tuli tulivuoren näköinen. Sitten ne taas kokoontuivat korkealle huipun yläpuolelle pieneksi, hopeiseksi pilveksi, joka kimalteli auringonpaisteessa.

Ihmettelin tätä elämänilmausta pilvessä, mutta adepti, joka luki ajatukseni, sanoi: "Elämä on kaikkiallinen. Se on samaa kuin tahto. Ihminen ei itse sitä huomaa, mutta kuitenkin omistaa hän sen täydellisesti. Hän saa siitä määrätyn osansa astuessaan elämään. Luonto varustaa hänet sillä, antaa sen hänelle lainaksi, mutta hänen on se takaisin maksettava lähtiessään pois maailmasta. Vain se ihminen, jonka onnistuu kätkemään kestävään sisäiseen itseensä määrätyn määrän tätä elämänprinsiippiä, voi sanoa elämää omakseen ja voi sitä säilyttää vielä ruumiin kuolemankin jälkeen."

Tämän keskustelun aikana olimme hitaasti lähestyneet rakennusta, ja olin nyt tilaisuudessa tarkastamaan kaikkia yksityiskohtia sen ulkonäössä. Se oli ainoastaan kaksikerroksinen, mutta huoneet näyttivät hyvin ilmavilta. Muodoltaan se oli suorakulmainen, ympärillä kasvoi tammia ja vaahteroita. Ulompana oli suuri puisto.

Seitsemän valkoista marmoriporrasta johti ylevännäköiselle käytävälle, jota kaksi mahtavaa graniittipylvästä kannatti. Oven yläpuolelle oli kultakirjaimilla kaiverrettu: "Jätä tänne astuessasi jälkeesi kaikki pahat ajatukset."

Astuimme porttikäytävän läpi suureen, kivilaatoilla silloitettuun eteiseen. Keskellä huonetta oli korkealla jalustalla Gautama Buddhan kuvapatsas. Seinät olivat koristetut kirjoituksilla, jotka käsittivät vanhojen viisaiden tärkeimpiä opetuksia. Oikealla ja vasemmalla avautui ovia pitkiin käytäviin, jotka veivät veljien asuinhuoneisiin, mutta sisäänkäytävää vastassa oleva ovi vei ihmeelliseen puutarhaan. Siellä oli puita ja kasveja, joita muuten vain näkee troopillisissa maissa. — Puutarhan taustassa oli valkoinen marmorinen rakennus, jota peitti kupukatto, se sama, jonka jo laaksoon astuessani olin kaukaa nähnyt. Kupukatolla oli hopeinen lohikäärme kultaisen maapallon päällä.

"Tämä on temppelimme kaikkein pyhin", sanoi Mestari. "Sinne et voi päästä. Jos koettaisit sinne pyrkiä, seuraisi silmänräpäyksellinen kuolema. Ja joskin voisit elävänä siihen astua, ei se sinua hyödyttäisi, sillä tämä pyhäkkö pysyy pimeänä jokaiselle, joka ei tuo mukanaan omaa henkistä valoaan, jumalallisen älyn sammumatonta soihtua."

Astuimme erääseen käytävään. Vasemmalla puolella oli useita ovia, joista päästiin veljien huoneisiin. Mutta oikeanpuolisella seinällä, josta siellä täällä avautui ovia troopilliseen puutarhaan, oli ovien välissä lukuisia maalatuita maisemakuvia. Yksi kuva esitti intialaista maisemaa, jonka taustassa oli valkoinen, lumipeitteinen Himalaya. Etupuolella oli taas eräänlainen kiinalainen pagoda pienine järvineen ja metsikkökumpuineen.

"Nämä kuvat", selitti Mestari, "esittävät erilaisia järjestöömme kuuluvia luostareita tai pyhäkköjä. — Tuo, jonka näet edessäsi, sijaitsee järven rannalla Tibetin sisäosissa ja siinä asuu eräs järjestömme korkeimmista adepteista. Kukin kuva näyttää osan siitä maasta, jossa luostari sijaitsee ja sen kautta saa katselija tarkan kuvan paikallisluonteesta. Mutta näillä kuvilla on sitäpaitsi eräs okkultinen ominaisuus, jonka huomaat vasta kun keskityt tarkastamaan jotain määrättyä kohtaa kuvassa."

Kun sen tein ja keskitin huomioni pyhäkön suureen sisäänkäytävään, avautui ihmeekseni ovi ja eräs intialainen mies astui siitä ulos. Hänen voimakas vartalonsa oli verhottu valkoiseen, loistavaan pukuun ja pään ympärille oli kääritty vaaleankeltainen turbaani. Tunsin hänet heti tibetiläiseksi adeptiksi, jonka usein juuri sellaisena olin nähnyt valveunissani. Hänkin näytti tuntevan minut ja nyökkäsi hymyillen päätään. Kumarsin tervehtien vastaukseksi. Vartija toi sitten näkyville erinomaisen kauniin hevosen, jolle mies nousi ratsastaen sitten tiehensä.

Olin sanattomana hämmästyksestä, mutta imperaattori vei minut hymyillen eteenpäin lausuen Shakespearen tunnetut sanat, jotka hän hiukan muutti tilanteen mukaisiksi: "Taivaan ja maan välillä on paljon sellaista, jota eivät teidän filosofinne käsitä."

Astuin toisen kuvan eteen, joka esitti egyptiläistä maisemaa. Etualalla oli luostari, taustassa pyramiidit. Se oli nähtävästi ympäristönsä vaikutuksesta synkemmän näköinen kuin edellinen. Seuraavassa kuvassa oli samantapainen rakennus troopillisessa vuoriseudussa, — adeptin selityksen mukaan Etela-Amerikan Kordilleilla. Seuraava kuva esitti taas muhamettilaista temppeliä minareteineen ja puolikuineen niiden huipussa. Lausuin hämmästykseni siitä, että kaikki maailman uskontojärjestelmät näyttivät olevan edustettuina rosenkreuziläisjärjestössä. Sanoin aina luulleeni, että rosenkreuziläiset olivat yksi korkeimpia kristillisiä järjestöjä.

Taaskin luki imperaattori ajatukseni ja opasti minua.

"Rosenkreuziläisjärjestö tai kulta- ja ruusuristinjärjestö on verrattain uudenaikainen nimitys. Sitä käytti ensiksi Johann Valentin Andrea, joka sepitti kertomuksen ritari Christian Rosenkreuzistä samoin kuin Cervantes Don Quichote de la Manchasta. Saadakseen naurunalaisiksi aikansa luulotellut adeptit, reformaattorit ja kullantekijät kirjoitti hän kuuluisan Fama Fraternitatis-nimisen kirjansa. Ennen hänen lentokirjasensa ilmestymistä ei rosenkreuziläisen nimellä ymmärretty ketään määrättyyn järjestöön tai sennimiseen seuraan kuuluvaa henkilöä. Se oli vain lajinimi, jota käytettiin merkitsemään kaikkia okkultisteja, adepteja, alkemisteja ja ylipäänsä kaikkia, joilla oli okkultisia tietoja tai sanoivat itsellään niitä olevan. Sellaisilta henkilöiltä sopi siis odottaa, että he tunsivat ruusun ja ristin salaiset, pyhät merkit, merkit, jotka kristillinen kirkko oli omaksunut, mutta joita se ei ollut keksinyt. Niitä olivat kaikki okkultistit käyttäneet jo tuhansien vuosien aikana, paljon ennen kristinuskon perustamista. Nämä merkit eivät kuulu yksin kristilliselle kirkolle, eikä se myöskään saata niitä hallita. Ne ovat vapaita kuin ilma kaikille, jotka niiden merkityksen ymmärtävät, mutta valitettavasti tuntevat sen vain hyvin harvat kristityt. He kunnioittavat vain ulkonaista muotoa, eivätkä tiedä mitään niistä elävistä voimista, joita nuo muodot esittävät."

"Silloin voi", sanoin minä, "henkisesti valaistu ihminen olla järjestönne jäsen, vaikkakaan ei uskoisi niin sanottuihin kristillisiin uskonkappaleisiin."

Tähän vastasi imperaattori: "Kukaan ei voi olla ylevän järjestömme jäsen, jonka tieto perustuu vain uskonkappaleisiin, määrättyyn uskontunnustukseen tai käsityskantaan, jonka toinen ihminen on hänelle opettanut, — jonka hän vain kuulopuheiden mukaan on saanut tai kirjoista lukenut. Tällainen luuloteltu tieto ei ole tositietoa. Emme tiedä mitään muuta kuin sen, minkä tiedämme siksi, että sen tunnemme, näemme ja ymmärrämme. Se, mitä tavallisesti sanotaan uskonnoksi, on vain muistamista.

"Olemme pakoitetut sälyttämään muistiamme lukemattomilla asioilla. Ne voivat olla joko tosia tai vääriä. Mutta joskin ne ovat tosia, niiden totena pitäminen vielä pitkiin aikoihin ei ole tietoa. Todellista tietoa ei voi toinen ihminen toiselleen antaa. Ihmistä voidaan vain johdattaa näkemään mistä ja millä tavoin hän voi sitä saavuttaa. Mutta hänen täytyy itsensä käsittää totuus ei vai älyllisesti, ei vain aivoillaan, vaan etupäässä intuitiivisesti sydämensä avulla.

"Saadaksemme todellista tietoa, täytyy meidän tuntea ja ymmärtää, että asia on tosi, sekä käsittää syy, miksi ei toisin voi olla. Jos pidämme totuutta totuutena ilman että meillä on todellista tietoa tästä totuudesta, on se vain taikauskoa. Siksi ovat myöskin kaikki tieteelliset, filosofiset ja teologiset järkeilynne vain taikauskoa, sillä ne eivät perustu todelliselle tiedolle. Nykyaikaisten filosofienne ja teologienne tieto on aina vaarassa tulla kumotuksi uusien keksintöjen kautta, jotka eivät sopeudu taidokkaasti tehtyihin, aistinhavainnoille ja loogillisille todisteluille perustuviin järjestelmiinne. Totuutta ei voi kumota. Se ei tarvitse perusteita. Kun se kerran on löydetty henkisen havainnon kautta, kun ihmisen henkinen äly sen ymmärtää, on se todellista tietoa, eikä sitä mikään voi järkyttää.

"Meidän järjestöllämme ei sentähden voi olla tekemistä minkäänlaisten uskontunnustusten tai uskonnollisten käsityskantojen kanssa. Emme niistä välitä, sillä pyrimme vain todelliseen tietoon. Jos olisimme kaikki täydellisiä ja voisimme nähdä kaikki totuudet suoranaisen havainnon kautta, niin emme tarvitseisi kirjoja, emme minkäänlaisia tutkimusvälineitä, — emme tarvitseisi tutkia logikkaa, emmekä tehdä kokeita. Jos olisimme sellaisella täydellisyyden asteella, emme enää olisi täällä, vaan Nirvaanassa. Olemme kuitenkin vielä vain ihmisiä, vaikkakin korkealla sen älyllisen eläimen yläpuolella, jota tavallisesti sanotaan ihmiseksi ja joka ei jälleensynny. Me tarvitsemme vielä kirjoja ja meillä on kirjastomme. Me tutkimme ajattelijoiden näkökantoja, mutta emme pidä mitään kirjoja tai mielipiteitä, olkoot ne itse Buddhan lausumia, erehtymättöminä. Todennamme vain niiden kautta omia tunteitamme ja omaa ymmärrystämme. Me kunnioitamme kaikkia ja käytämme heitä hyväksemme. He palvelevat meitä, mutta me emme palvele heitä."

Tämän keskustelun aikana olimme tulleet kirjastoon, jossa tuhannet kirjat täyttivät kirjahyllyt huoneen seinillä. Huomasin niiden joukossa useita vanhoja kirjoja, joista olin kuullut puhuttavan, mutta joita en koskaan ollut nähnyt. Siellä olivat sibylliniläiset kirjat, joita sanottiin tulen hävittämiksi, siellä olivat Hermes Trismegistuksen teokset, josta sanotaan vain yhden olevan tallella ja siellä oli paljon muitakin kirjoja, arvaamattoman arvokkaita antikvaareille ja vielä enemmän hermetisen filosofian tutkijoille. Ihmetellessäni, kuinka veljet olivat saaneet haltuunsa tuollaisia aarteita, sanoi imperaattori: —

"Ihmettelet varmaankin, kuinka meillä saattaa olla kirjoja, joita ei enää ole olemassa. Mutta salaisuus piilee siinä, että jokainen asia, siis myöskin jokainen kirja, joka koskaan on ollut olemassa, on painanut häviämättömän jälkensä astraalivaloon. Nämä jäljennökset voidaan määrättyjen okkultisten menetelmien avulla irroittaa tästä luonnon kaikkiallisesta aarreaitasta ja sitten muuttaa ne näkyväiseen, kosketettavaan aineelliseen muotoon. Muutamat veljet ovat hyvin ahkerassa tällaisten kirjojen jäljentämistyössä ja niin hankimme me itsellemme ilman aineellisia menoja aarteita, joita ei minkäänlaisilla rahasummilla voida voittaa."

Olin iloinen näistä sanoista. Ne vakuuttivat minulle, että yksinäisyydessä vietetty elämä ei millään lailla olisi hyödytöntä, vaan että aatteet todella olivat olemuksia, joita paljon paremmin voitaisiin nähdä ja käsittää yksinäisyydessä kuin seuraelämän levottomassa pienten huolien raskauttamassa ilmapiirissä.

Imperaattori vastasi taaskin ajatuksiini: "Tämän luostarimme perustivat henkisesti hyvin valaistut olennot samojen ajatusten elähyttäminä, joita nyt näen hengessäsi. Sentähden valitsivat he tämän paikan salatussa laaksossa, jonka vain harvat tuntevat. Määrättyjen alkeellisten luonnonvoimien avulla, jotka sinulle vielä ovat tuntemattomia, loivat he harhakuvan suojelemaan paikkaa epätervetulleilta tungettelijoilta. Täällä voivat ne, jotka sydämessään ovat herättäneet toimintaan jokaisen sydämessä uinuvan elämänsiemenen, kehittää tätä itua yhä edelleen parhaimpien edellytysten vallitessa. Täällä elämme rauhassa, eroitettuina maailmasta muurilla, jonka yli ette voi päästä. Ja vaikkakin tämän piilopaikkamme olemassaolo tulisi tunnetuksi, olisi hyvin helppoa luoda harhakuvia estämään asiattomien pääsyn luoksemme. Kuitenkaan emme ole ulkomaailmasta eristettyjä, vaikkakaan emme käy siellä koskaan fyysillisissä muodoissamme. Harjoittamalla selvänäköisyyden ja selväkuuloisuuden kykyjämme tiedämme joka hetki, mitä maailmassa tapahtuu ja kun tahdomme tulla personalliseen kosketukseen kanssanne, jätämme vain fyysillisen muotomme ja liikumme astraaliruumiissamme. Käymme tervehtimässä ketä vain haluamme ja näemme kaiken ollessamme itse näkymättöminä.

"Käymme tapaamassa valtiomiehiä, ministereitä, filosoofeja, kirjailijoita ja vuodatamme heidän aivoihinsa hyödyllisiä ajatuksia, ilman että he tietävät, mistä nuo ajatukset ovat lähtöisin. Jos heidän omat mielikuvansa ja arvostelunsa ovat hyvin voimakkaita, niin eivät he ota vastaan meidän ajatuksiamme. Mutta jo he ovat järkeviä ihmisiä, joilla on eroittamiskykyä, niin seuraavat he neuvojamme ja hyötyvät niistä. On totta, että jos panisimme käytäntöön tahdonvoimaamme suuremmassa määrässä, niin voisimme käyttää ihmisiä automaatteina. Voisimme saada heidät tekemään kaiken, minkä tahtoisimme. Vieläpä luulisivat he seuranneensa omia johtopäätöksiään. Mutta se olisi vastoin järjestömme sääntöjä ja vastoin sitä suurta lakia, joka sanoo, että jokainen ihminen on oman karmansa luoja. Meille on sallittu ihmisten neuvominen, mutta emme saa rajoittaa heidän tahdonvoimaansa. —

"Otamme piiriimme jokaisen, jolla on vaadittavat ominaisuudet", jatkoi adepti. "On aivan yhdentekevää, mihinkä uskontoon hän oli kasvatettu ennenkun oli päässyt käsiksi todelliseen tietoon. Mutta tulet huomaamaan, ettei jokaisella ole näitä ominaisuuksia ja ettei niitä voida mielin määrin toisille lainata. Okkultistien alimmissakin asteissa tunnetaan lauseparsi: 'Adeptia ei voida keinotekoisesti luoda, hänen täytyy itsensä siksi kehittyä'."

"Mestari", kysyin minä, "eikö olisi hyvä niiden ihmisten, joita kannustaa henkisen kehityksen halu, seurata teidän esimerkkiänne ja asettua asumaan eristetyille paikoille voidakseen häiritsemättä käyttää aikansa mietiskelyyn ja ajatusten kokoamiseen. Tiedän että nykyään on paljon ihmisiä kaikkialla maailmassa, eri kansoissa ja eri uskontunnustusten seuraajissa, jotka ovat vakuutetut siitä tosiasiasta, että ympäristö, jossa ihmisten enemmistö, aikamme sivistyneet miehet ja naiset elävät, ei sovi korkeampaan, todelliseen ja henkiseen olemassaoloon pyrkiville. He uskovat, että kaikin se, jonka voittamiseksi ihmiset tavallisesti tämän verrattain lyhyen elämämme aikana askartelevat, kuten ylpeyden ja kunnianhimon tyydyttäminen, kullan ja maallisten aarteiden kokoaminen, sukupuolielämän nautinnot, ruumiinmukavuuden hankkiminen j.n.e. eivät voi olla todellisen elämän tarkoitusperiä. Mutta he tietävät myöskin, että nykyinen elämä vain on yksi osa ijankaikkisen elämämme monista ajanjaksoista ja että maallinen elämä vain on keino määrätyn tarkoitusperän saavuttamiseksi. Sen kautta voimme voittaa ne edellytykset, joita vaaditaan saadaksemme kasvamaan jokaisessa ihmisessä piilevän jumalallisen aineksen, saadaksemme kehittymään sen korkeamman elämän, sen, jota tekin elätte, korkeimman, mitä ihminen voi saavuttaa, elämän, joka ei ole vaihdosten ja kuoleman alainen, vaan alati jatkuva."

Adepti oli hymyillen ja kärsivällisesti kuunnellut ihastuksenpurkaustani ja sanoi sitten: "Kun ihmiset kerran ovat kyllin kehittyneitä voidakseen kestää eristettyä elämää, niin sallikaa heidän tulla luoksemme. Mutta jotta ne siihen kykenisivät, on ennen kaikkea tärkeätä heidän oppia ottamaan edes ensimäiset askeleet todellisen tiedon tiellä. Vain ne yksilöt, joilla on tätä tietoa, voivat elää keskenään sopusoinnussa. Niinkauan kun ihmisillä vielä on omat arvelunsa ja mielipiteensä, eroaa heidän ajatuskantansa ja heidän makunsa aina jonkunverran muista. Sentähden pelkään, että suunnittelemasi sopusointuinen seurapiiri hyvinkin pian tulisi eripuraiseksi, eikä suinkaan kauan eläisi keskenään siinä rauhassa, jota sisäisen kehityksen saavuttamiseksi vaaditaan.

"En kuitenkaan epäile, ettei näiden epäsuotuisten olosuhteiden vallitessa voitaisi teosofisia luostareita perustamalla eristettyihin paikkoihin tehdä melkoisia edistysaskeleita. Jos teillä olisi yliopistoja, seminaareja, kouluja ja seuroja, joissa opetettaisiin totuutta, totuutta, jota ei tahraisi vuosisatojen kuluessa tieteellisten ja teologisten erehdysten ja taikauskon kautta kokoontunut lika, niin epäilemättä saataisiin suuria tuloksia aikaan. Nykyisissä sivistysoloissa käytetään kahta menettelytapaa ihmisen kasvattamisessa. Toinen käyttää välineenään niinsanottua tiedettä, toinen niinsanottua uskontoa. Tieteen tulokset ja johtopäätökset perustuvat havaintoihin ja logiikkaan. Logiikka on sangen hyvä olemassa, mutta havaintokyky, jolle logiikkanne perustuu, rajoittuu hyvin vaillinaisiin aistillisiin havaintoihin ja sentähden perustuu itse tiedekin täydelliseen ulkonaiseen harhaan. Tiede on sentähden vain pintapuolinen ja erehdyttävä, sillä se ei tiedä mitään sisäisestä elämästä, joka on ulkonaisia ilmiöitä paljon tärkeämpi. Oppinne perustavista luonnonlaeista ovat vääriä ja sentähden ovat myöskin johtopäätökset vääriä niinpian kun ne jättävät harhan alueet.

"Älä käsitä minua väärin", jatkoi hän huomatessaan, etten täydellisesti häntä ymmärtänyt. "En tahdo väittää, ettei nykyinen tiede tiedä mitään siitä, mikä on asioiden ulkonaisten ilmennysten yläpuolella. Se tietää sen, minkä se näkee ja ymmärtää, mutta se ei kykene näkemään ulkonaisten aistillisten havaintojen yläpuolelle. Sentähden tuntee se vain ulkonaiset vaikutukset. Se tietää hyvin vähän, tuskin mitään, niistä näkymättömistä syistä, jotka aiheuttavat nuo vaikutukset ja niitä mietiskellessään erehtyy se. Koska syyt eivät ole seurauksia omista vaikutuksistaan, vaan päin vastoin vaikutukset ovat seurauksia sisäisistä, perustassa olevista sysäyksistä, joista tiede ei mitään voi tietää, niin ei se myöskään voi käyttää niitä perustana, joille rakentaa lopullinen tulos aiheuttamaan loogillista johtopäätöstä. Se tietää paljon olemassaolon pienistä yksityisseikoista, kaikkiallisen elämäntoiminnan viimeisistä ilmiöistä, mutta se ei tiedä mitään itse elämänpuusta, siitä ijäisestä lähteestä, josta kaikki haihtuvat ilmiöt ovat kotoisin.

"Mitä sitten tulee nykyajan uskontoon, niin perustuu se ehdottomasti väärään sanojen ymmärtämiseen, sanojen, joiden tarkoitus alkujaan oli merkitä määrättyjä henkisiä voimia. Niistä eivät pappinne, eivätkä maallikkonne mitään tiedä, koska heillä ei ole noiden asioiden oikeaan ymmärtämiseen vaadittavia kykyjä. He kiistelevät keskenään innokkaasti määrättyjen elämänperiaatteiden ominaisuuksista, mutta yhtä vähän toinen kuin toinenkaan puolue tuntee syyn, mistä kiistellään. Näitä ihmisiä rajoittaa heidän oma personallisuutensa, sentähden ovat heidän mielestään myöskin ne kaikkialliset prinsiipit ja voimat, jotka toimivat luonnon työpajassa, kutistuneet personallisiksi ja rajallisiksi olemuksiksi. Se ylevä ja ääretön voima, jota ihmiset sanovat jumalaksi ja joka on kaikkialla ja jota ilman ei mikään voi olla olemassa, on tietämättömien käsityksessä alennettu jonkinlaiseksi maailman ulkopuolella olevaksi jumaluudeksi. Tämän jumaluuden voivat kuolevaiset saattaa tahtoaan muuttamaan, se tarvitsee sijaisia täällä maan päällä ja virkailijoita, jotka pitävät huolta hänen jumalallisten lakiensa täytäntöönpanosta. Teidän uskontonne ei ole elävän jumalan puhdasta uskontoa, jumalan, joka elävänä voimana kaikkialla ilmoittaa tahtonsa. Se on kuolleen ja kykenemättömän jumalan uskontoa, jumalan, joka kuoli kauan aikaa sitten ja jätti jälkeensä legionittain pappeja sijastaan maailmaa hallitsemaan. Sentähden ovat nykyiset uskontojärjestelmät taikauskoa, josta itse totuus on suljettu pois. Ääretön jumala on pantu pois ijäiseltä valtaistuimeltaan ihmisten sydämissä ja erehtyväiset, kuolevaiset papit ovat asetettu hänen sijalleen. Rakkaus on paennut ja pelko hallitsee ihmisiä. Kukin yksilö hakee omaa autuuttaan ja unohtaa sentähden kokonaan toisten ihmisten olemassaolon. Kukin yksilö tahtoo toisten kustannuksella tulla pelastetuksi. Kukin vaatii palkintoa, jota hän ei ole ansainnut. Kaikki ajattelevat, että eläminen on itse elämän tarkoitusperä ja vain harvat ymmärtävät, ettei ihmiselämällä voi olla muuta kuin yksi ainoa järkevä tarkoitus: aina tehdä hyvää. Vain se ihminen voi toivoa aina elävänsä, joka voittaa elämän elämisen voiman, ei katoavaisessa itsessään, vaan ihmiskunnan henkisessä olemuksessa.

"Teologianne pitäisi ensi sijassa perustua henkisen totuuden ymmärtämiseen. Mutta missä löydät hengenmiehen, jolla on henkinen näkemiskyky ja joka olisi kyllin rohkea uskomaan enemmän omaan intuitsioniinsa, kuin kirkon määräämiin oppeihin. Jos hän uskaltaisi omistaa oman näkökantansa ja sitä puolustaa, niin lakkaisi hän kohta olemasta kirkon palvelija ja saisi kerettiläisen nimen. Meidän 'henkisenä' aikanamme jää kaikki ulkonaisen tutkimuksen varaan, eikä kannata kehittää sydämen voimaa. Siitä seuraa, että nykyinen sukupolvemme katselee kaikkea ikäänkuin teleskopin läpi. Se näkee, mutta ei tunne ja siitä johtuu, että sillä on aivan väärä käsitys sekä luonnosta, että ihmisestä.

"Ulkonainen ihminen on vain elävä elimistö tai välikappale, jonka kautta tuo yksi kaikkiallinen elämä toimii. Tässä mielessä hän siis vain on älyllinen eläin. Mutta ihmisen rakenne, erittäinkin hänen aivonsa, ovat paljon kehittyneemmät alemman eläimen aivoja ja sentähden kykenee ihminen olemaan maailmankaikkeuden korkeimman prinsiipin, pyhän, jumalallisen viisaudenprinsiipin, ilmentäjä."

"Jumalallinen viisaus", huudahdin ihmetellen! "Yleisen elämänprinsiipin olemassaolo näyttää minusta kylläkin ymmärrettävältä, koska voimme nähdä elettyjä asioita, mutta missä tapaamme jumalallista viisautta, tai kuinka voidaan sen olemassaolo todistaa? Emmekö kaikkialla luonnossa näe epätäydellisyyttä? Eivätkö ihmisen tekemät teot ole täydellisempiä kuin ne, joita sanotaan jumalan tekemiksi? Eikö ihmisen keksimä mikroskopi ole täydellisempi kuin silmä? Tosiaankin on ihmisjärki suurempi kuin jumalan viisaus, edellyttäen että jumalaa ollenkaan on olemassa, joka ylimalkaan ei vielä ole tieteellisesti todistettukaan."

Lausuin nämä sanat suuresti kiihtyneenä. Minua suretti, kun kuulin lausuttavan väitteitä, joita ei käynyt todistaminen. Jos adeptit puhuvat jumalan viisaudesta, ajattelin itsekseni, niin tulisi heidän myöskin todistaa jumalan olemassaolo.

Imperaattori kuunteli rauhallisesti, kunnes sanatulvani lakkasi ja vastasi sitten:

"Niin ajatteli perkelekin, että hänen järkensä oli suurempi, kuin jumalan viisaus ja sentähden lankesi hän helvettiin. Jos tiede voisi käsittää jumalan olemuksen, niin olisi se jumalaa suurempi, sillä vain korkeampi tuntee alemman ja voi sitä oikein arvostella. Jumalallisen hengen työt koko luomakunnassa ovat kyllin päteviä todisteita jumalallisen hengen olemassaolosta. Se on itsessään se laki, joka suurta kokonaisuutta hallitsee. Mutta ihmiset eivät käsitä hengen olemassaoloa sentähden, että jumalallinen henki on hävinnyt heidän tajunnastaan. Luonto ei ole itse jumala, se on vain jumalallisen hengen ilmentämisen välikappale. Jos jumalallinen tajunta läpäiseisi koko luonnon, niin olisi myöskin sen ilmeneminen kaikissa olioissa täydellinen."

"Mutta missä tapaamme tämän totuuden?"

"Ei ainakaan hulluudessa", kuului vastaus. "Missä olisi jumalan viisaus, ellei jumalassa? Missä olisi auringonvalo, ellei auringon valossa? Miten voisimme itsellemme todistaa totuuden olemassaolon, ellemme tuntemalla totuuden totuudessa? Ymmärtämättömät järki-ihmisenne ovat kuin luontokappaleita, jotka matelevat laaksossa katseet aina maahan luotuina. He näkevät kappaleiden värin ja tulevat ehkä vuosisatojen kuluttua siihen johtopäätökseen, että täytyy olla jokin yleinen valo, joka nuo värit aiheuttaa. Viisas avaa silmänsä, katselee ylöspäin ja näkee auringonvalon, joka tunkeutuen puiden lehtien lomitse värittää kaiken. Tämän havaintonsa tietämiseksi ei hän kaipaa todistuksia. Näin pääsee hän silmänräpäyksessä totuudentietoon, jonka todistamiseksi sokea järki vaivaloisia kiertoteitä pitkin työskentelee."

Ymmärsin, että imperaattorin sanoissa piili totuus, mutta en niitä käsittänyt. Olin aina koettanut pitää silmäni auki, mutta en senkään kautta ollut koskaan vielä päässyt asioiden todelliseen perustaan käsiksi. Olin nyt päättänyt kerrankin päästä selvyyteen ja pyytää imperaattorilta avainta niihin totuuksiin, joita hän näytti minulta pitävän salassa. En tarvinnut pukea ajatuksiani sanoihin, sillä adepti vastasi niihin sanoen:

"Hyvä on, jos olet päättänyt oppia tuntemaan totuuden. Avaimen voin kyllä sinulle antaa, mutta ovi on sinun itsesi avattava. Ulkonaisten asioiden tarkastaminen ei riitä niille, jotka pyrkivät jumalalliseen viisauteen. Sinun täytyy sitä etsiä sielusi syvyydestä, sieltä, mihin jumaltietoisuus heijastuu, kuin kuu lotuskukkien väliin kirkkaaseen, rauhalliseen metsälampeen. Maallinen tomu ei saa peittää sielusi peiliä, intohimon tuulahdus ei saa liikuttaa veden pintaa, muuten vääristyy jumalan kuva. Mutta sielu, joka on kohonnut kaikkien himojen yläpuolelle elää ijäisessä rauhassa ja hänen valaistussa olemuksessaan ilmenee todellisen tiedon valo. Siinä puhuu järjen ääni, hiljaisuuden ääni."

Näiden sanojen aikana kävi lävitseni heikko puistatus. Oli kuin uusi maailma olisi avautumaisillaan eteeni, mutta minulla ei ollut riittävästi voimia tunkeutumaan itseäni ympäröivän sumun läpi. Tässä sumussa nousivat taas synkät epäilykset mieleeni. Kuinka voisin mitään etsiä sieluni syvyyksistä? Enhän edes varmasti tiennyt, oliko minulla sielua ollenkaan. Olivathan sielutieteilijät juuri viimeisen kongressinsa aikana todistaneet, ettei sielua ollut olemassakaan, vaan että kaikki niinsanotut sielunominaisuudet, ajatukset ja tunteet olivat määrättyjä fysiologisia toimintoja hermokeskuksissa ja aivokudoksissa.

"Narrit, jotka eivät löydä omaa itseään", huudahti adepti. "Me emme ole kuolleita ruumiita, joilla on sielu, vaan olemme eläviä sieluja, jotka asumme ruumiissa. Ja samoinkuin sielu aiheuttaa ruumiin elämän, niin aiheuttaa jumalan henki maailmankaikkeudessa maailmansielun elämän."

Lausuessaan nämä sanat oli imperaattori astunut ikkunan luo, jonne seurasin häntä vaistomaisesti. "Näetkö", jatkoi hän osoittaen sormellaan vuorille päin, "tuolla on ovi, jonka kautta tulit tänne? Keskitä koko huomiosi sinne ja koeta sisäisellä näkövoimallasi, joka on sielun näkövoima, tunkeutua vuoren läpi."

Tein kuten hän käski ja seuraavassa silmänräpäyksessä näin itseni nukkumassa vuoren toisella puolella, paikassa, jonne olin laskeutunut levolle. Edessäni oli pitkällään ihmismuoto, jonka kauhukseni tunsin omaksi ruumiikseni. Kuin ukkosen lyömänä iski päähäni ajatus, että olin kuollut, mutta kuitenkaan en voinut sitä uskoa, sillä olihan minussa itsessäni lihaa ja verta ja minulla oli kaikki elimet samoin kuin tuolla kuolleella ruumiilla silmieni edessä. Olin myöskin aivan täydellisesti tietoinen omasta itsestäni, jota vastoin tuo edessäni makaava ruumis ei osoittanut elonmerkkiäkään. Hattu peitti kuolleen silmät ja kumarruin sitä nostamaan. Mutta olisin yhtä hyvin voinut koettaa käsivarsillani nostaa vuorta, sillä niissä ei ollut vähintäkään fyysillistä voimaa. Minut täytti inhon tunne katsellessani tuota karkean aineellista, eläimen näköistä, järjetöntä olentoa. Siihen sekoittui kuitenkin salainen ilo siitä, että olin siitä vapaa, vaikkakin tunsin vielä olevani tuohon ruumiiseen jollakin tavalla kahlehdittu. Sisäinen ääni tuntui minulle sanovan, ettei toiminnan aikani aineellisessa maailmassa vielä ollut loppunut. Vieläpä tunsin jonkinlaista sääliä tuota avutonta ruumista kohtaan ja samassa heräsi minussa halu koettaa uudelleen antaa sille sielu. Tunsin itseäni voimakkaasti vedettävän tuota ruumista kohden ja tajunta tuntui haihtuvan minusta. Silloin kutsui adeptin ääni minut takaisin ja hätkähdin kuin puoliunesta herätessä. Imperaattori seisoi vieressäni ikkunan luona.

"Opi nyt", sanoi hän, "eroittamaan olioiden olemus, niiden sielu, muodoista tai välikappaleista, joissa se itseään ilmentää ja joita se eri olemisen tasoilla käyttää toimintaansa varten. Ensimmäinen ehto totuuteen pääsemiseksi on oppia ymmärtämään ero itse olemuksen ja sen ilmennyksen välillä.